Siis vasen yks, kaks, missä paikkasi, tiedätkö sen?

Vanhaan hyvään/huonoon aikaan vasemman ja oikean erottaminen poliittisesti kävi käden käänteessä, näin ainakin on väitetty. Nyt tilanne on muuttunut, väitetään ainakin. Monien mielestä koko ideologinen jako on poispyyhkiytynyt tai ainakin vanhentunut. Vasen-oikea -asetelman on nähty korvautuvan nelikentän arvojakaumalla liberaalit-konservatiivit.

Moni muukin vanha tuttu asia on kääntynyt ylösalaisin ilman, että selkeää alkupistettä voidaan määrittää. Milloin alkoi vasemman ja oikean reunan sekoittuminen? En yritäkään määrittää asiaa tieteellisesti, mutta selvä muutos tapahtui, kun Donald Trump haastoi demokraatit Yhdysvaltain itäosien ns. ruostevyöhykkeellä (Wisconsin, Pennsylvania, Michigan….). Kysymys oli demokraattien kannatuksen nautinta-alueesta, mutta kun globalisaation seuraukset purivat elinkeinoihin raadollisesi, vetivät tavalliset (perimmältään vanhoilliset) duunarit johtopäätöksen ja ryhtyivät tulemaan Trumpia. On vaikeaa sanoa oliko hyppäys niin suuri, kuin miltä se tuntui aikanaan. Joka tapauksessa aiheutui paradigman muutos voimasuhteissa.

Boris Johnson on rikkonut Britanniassa vanhoja totuttuja ideologisia rajoja toteuttamalla elvytysmielessä infrastruktuuri- ja terveydenhoitoinvestointeja odottaen tietenkin palkkion tulevan kasvavina äänestäjäjoukkojen siirtyminä työväenpuolueesta. Samaan tähtää verotuksen kiristämisen sijasta velanoton lisääminen. Onko ikivanha konservatiivinen pihiysajattelu Atlantin molemmin puolin on asetettu kyseenalaiseksi? Ovatko konservatiivit ryhtyneet vastikään tuhlaileviksi? Tuskinpa vaan. Nimittäin konservatiivinen väitetty säästäväisyys voidaan asettaa kyseenalaiseksi vuosikymmenien kokemusten perusteella. Tosiasiassa konservatiivinen austerity-ajattelu on legenda, joka ei pitänyt paikkaansa edes Ronald Reaganin aikana, jonka politiikkaa markkinointiin julkisia menoja leikkaavana, mutta käytännössä Yhdysvaltain velkatasossa tapahtui jättiharppaus Reaganin aikana.

Vasen-oikea -akselin siirtymiä voidaan arvioida myös populismin liikkeiden kautta. Populismi on liikkunut puoluekentällä ainakin Suomessa keskustavasemmalta keskustaoikealle. Populismin konservatismiulottuvuus on samaan aikaan vahvistunut. Perussuomalaiset näyttää vakiintuneen Suomen puoluekartalle. Muutos on melkoinen, koska aiemmin perussuomalaisissa oli paljon liikkuvia äänestäjiä. Ankkuroituuko perussuomalaiset nyt oikealle reunalle puoluekartalla, jää nähtäväksi.

Vasemmalla on tapahtunut myös muutosta. Marxilaisuus on irronnut Neuvostoliiton kaatumisen myötä reaalisosialismista ja ilmenee nykyisin itsenäisesti vaikuttavana ilmiönä. Sosialistisia ajatuksia esiintyy maailmalla maissa, joissa sille ei aiemmin uhrattu paljon ajatuksia. Bernie Sanders on herättänyt sosialismin henkiin epätodennäköisimmässä paikassa, nimittäin Yhdysvalloissa. Eri asia on, että ideologinen läpimurto valtaan ei ole mahdollista, vaikka nuoriso tunteekin suurta sympatiaa Sandersia kohtaan. Onpahan kuitenkin tärkeä ilmaus jostakin pinnan alla kuohuvasta kumouksesta.

::::::::::::::::::::

Kauppalehti, Optiossa (5/2020) artikkelissa ”Sosialismi tulee – oletko valmis?” Nordic West Officen toimitusjohtaja Risto E.J. Penttilä näkee sosialismin nousevan näinä aikoina uudelleen: ”…..on selvää, että sosialismi on tekemässä paluuta maailmanpolitiikkaan. Jokaisen markkinatalouden ystävän kannattaa olla huolissaan”.

Hän nimeää muutoksen ”uussosialismiksi”. Enemmän kuin todellisuudessa tapahtuvasta muutoksesta, näen Penttilän varoittavan ennaltaehkäisevästi: katsokaa mitä on tapahtumassa!

Jo finanssikriisin jälkeisissä tunnelmissa moni katsoi sosialismin leviämiselle vallitsevan suotuisan ilmapiirin. Mitään erityistä siirtymää vasemmalle eikä sosialismiin kuitenkaan tapahtunut, pikemminkin päinvastoin. Penttilä aivan oikein havainnoi, että sosialismin nousun kuittasi populismi, joka polarisoitui Euroopassa sekä vasemmalle että oikealle. Penttilä ennakoi nyt todellista ideologista muutosta, muutosta oikeasti kohti sosialismia. Nuoret ovat tässä muutoksessa avainasemassa.

Penttilä ryhtyy luomaan puolustusmuuria sosialismia vastaan: Sandersin ”sosialismin” Penttilä tyrmää epärealistisena. Kirjaimellisesti asia on tietenkin näin, mutta vaihtoehtoisen ajattelun lanseeraajana Sanders on vähintäänkin ansainnut tulla kuulluksi. Hänellä on ollut muutosagenda, johon ihmiset ovat voineet ottaa kantaa.

Penttilä kerää ajassa liikkuvat kaikkein räväkimmät yhteiskunnan haltuunottoa suosivat ja yksityistä omistusta rajoittavat ehdotukset yhteen sumppuun. Näitä ovat Penttilän mielestä muiden muassa Sandersilta, Alexandria Ocasio-Cortezilta, Thomas Pikettyltä ja Britannian työväenpuolueelta tulleet ehdotukset, Anna Kontulaa unohtamatta. Tarkoitus on säikäyttää ja siksi Penttilä jättää seikkaperäisemmät käsittelyt väliin pyrkien luotaantyöntävään hätkähdyttämisefektiin. Tarkoitus on sanoa, ettei esityksissä ole päätä eikä häntää.

Penttilä asettaa vastakkain joidenkin edellä mainittujen tahojen ylevät maailmanlaajuiset tavoitteet (esim. ilmaston lämpenemisen torjunta) ja joidenkin muiden tahojen konkreettiset kansalliset maa- ja paikkakuntakohtaiset tavoitteet. Penttilän esittämät kärjistetyt esimerkit eivät avaa kompromissimahdollisuuksia ääripäiden välillä, mutta tarkoitus onkin leimata ylilyönneiksi kaikkein ylevimmät (ilmasto- ym.)tavoitteet.

Penttilä typistää muutoksen ja vastakkainasettelun seuraavasti: vallankumouksen tilalle on tullut ilmastoaate.

Kaiken tämän keskelle on iskeytynyt koronavirus, joka voi tukea kansallismielisten ajattelua, mutta myös kansainvälistä yhteistyötä esimerkiksi rokotteen kehitystyötä koskien. Penttilän pelkäämälle sosialismille viruksen vastainen taistelu antaa liikkumatilaa johtuen yhteiskuntien erittäin vahvasta interventiosta ihmisten elämään (puhutaan jopa valtion omistusosuuksien lisäämisestä suuryrityksissä). Liberaali demokratia on sisällyttänyt itseensä viruksen vastaisen taistelun antamalla periksi keskeisistä vapausarvoista, mutta vain väliaikaisesti.

:::::::::::::::::::

Uussosialistien kattavaksi päämääräksi Penttilä esittää ”modernin rahapoliittisen teorian”, josta käytetään nimeä MMT (modern monetary theory). Sen mukaan ongelmat voidaan ratkaista painamalla lisää rahaa, kunhan pidetään huolta siitä, että inflaatio ei lähde laukkaamaan. Mitenkähän on? Oikean laidan Donald Trump teki päätöksen juuri tätä kirjoitettaessa 1000 dollarin sekin jakamisesta kansalaisille käteiselvytyksenä koronan vastaisessa taistelussa. Kysymyksessä ei tosin ole helikopterirahan jakamisesta vaan valtion budjetista jaettavista rahoista, jotka lisäävät valtionvelkaa. Jos tukipaketti on kokonaisuudessaan sanokaamme 1000 miljardia dollaria, niin sitä pitää verrata Yhdysvaltain liittovaltion kokonaisvelkaan, 23 300 miljardiin dollariin (tilanne 2/2020).

Penttilä myöntää, että ihan järkitahotkin ovat pohtineet näitä kysymyksiä, mutta riskejä ei ole aiemmin haluttu realisoida ottamalla tällaisia menetelmiä käyttöön. Niinpä hän projisoi MMT:n tavoitteet vain vasemmiston haaveiksi. Mutta ehkä se onkin Trump, joka toimii tässä päänavaajana?

Lopulta Penttilä kumoaa oman teoretisointinsa vasemmiston yksinoikeudesta riskipyrintöihin toteamalla, että ”ne (edellä mainitut rahanjakosysteemin menetelmät) ovat (ajattelun) valtavirtaa koronaviruksen riivaamassa maailmassa”. Olemme siis vasemmisto-oikeisto -jakaumasta riippumatta epävarmuuksien maailmassa, jossa globaalin talouden riskit kasvavat.

Olemmeko siis tilanteessa, jossa sekä oikealla että vasemmalla esitetään ajatuksia, jotka vain vähän aikaa sitten kuulostivat täysin odottamattomilta? Ainakin voidaan sanoa, että koronaviruksen myötä yksituumaisuus on hetkeksi valloittanut mielet ideologisesta suuntauksesta riippumatta

Tällä kertaa on toisin – oikeasti!

Marko Junkkari käsittelee 15.3.2020 HS:n esseessään ”Keskiviikkona kello kolme karhu kaatoi härän” nykyistä korona/talouskriisiä monestakin eri näkövinkkelistä. Kriisi muistuttaa ”sodan sumuna” tunnettua ilmiötä, jossa kaiken taistelun tuoksinassa ei saada tarkoin selvää, mitä on tapahtumassa. Esimerkiksi on vaikea erottaa syy-seurausketjua sairastumistapausten ja talouden anemian keskellä.

Junkkari viittaa härkämarkkinoiden (pörssien nousuhuuman) vaihtumiseen karhumarkkinoihin (kurssien romahtamiseen) koronaviruksen ja monen muun asian yhteisvaikutuksena. Toistakymmentä vuotta jatkunut pörssien nousu on taittumassa jyrkkään alenemaan. Junkkari viittaa myös Carmen Reinhartin ja Kenneth Rogoffiin kuuluisaan teokseen ”This Time Is Different” (Junkkari kääntää kirjan nimen muotoon ”Tämä kerta on erilainen”, minä olen käyttänyt aiemmissa kirjoituksissani muotoa ”Tällä kertaa on toisin”), joka ilmestyi finanssikriisin aikoihin. Kirjoittajat esittävät, että reagointi syklisen talouden vaihteluiden tulemaan on aina sama: kerta toisensa jälkeen markkinoiden äkkikäänne yllättää sekä asiantuntijat että spekuloijat. Luin melko tuoreeltaan teoksen. Sittemmin kirjasta paljastui excel-taulukoiden laskuvirhe. Virhe koskee Rogoffin ja Reinhartin kehittämää ”90 prosentin sääntöä”: sen mukaan - kun valtion velka ylittää 90 prosentin rajan BKT:stä - on erittäin vaikeaa pysäyttää jatkuvaa velkaantumista ja käynnistää kasvua. Monissa maissa toteutuneiden lukujen perusteella talouden kasvu näyttää jatkuvan 90 prosentin velan jälkeenkin, joten johtopäätös 90 prosentin kohtalokkuudesta oli siis väärä.

Kirjasta on kuitenkin muodostunut kriisitaloustieteen klassikko. Teos on toiminut välikappaleena isossa riidassa, joka koskee keynesiläisyyden ydintä: tuleeko taantumassa elvyttää (ottaa lisää velkaa) vai säästää. Kuinka ollakaan olemme parhaillaan tämän problematiikan äärellä. Jokin on kuitenkin muuttunut, sillä hämmästyttävän moni on sillä kannalla, että nyt on finanssipoliittisen elvytyksen aika sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Velkaelvytys hyväksytään mukisematta vasemmalla ja oikealla. Tämä ajattelu voidaan varmaan johtaa meneillään olevan kriisin syvyydestä. Nyt on tosi kysymyksessä.

:::::::::::::::::::

Haluaisin vielä tuoda esille oman näkemykseni Rogoffin ja Reinhartin kirjan pääviestistä. Se nimittäin koskee kysymystä, miksi talouden kuplat toistuvat ja vieläpä saman kaavan mukaisesti vuosikymmenestä ja jopa vuosisadasta toiseen. Reinhart ja Rogoff tutkivat talouden kriisejä ainakin viimeiseltä 150 vuodelta ja päätyivät karuun johtopäätökseen: menneistä ei ole haluttu ottaa oppia. Aina uusi sukupolvi unohti edellisen sukupolven opetukset ja syöksyi uusiin kuplia tuottaviin seikkailuihin. Päinvastoin kuin monet kuvittelevat eivät talouden lait ole juuri muuttuneet 1850-luvun puolenvälin jälkeen. Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa syöksyttiin rahamarkkinakriiseihin vuosina 1837, 1858, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929 (vain kriisin keskeinen vuosi mainiten). Vietettiin laissez faire -riemujuhlaa karmein seurauksin. Ihmisten pankkiin tallettamat rahat hukattiin riskisijoituksiin.

Vuosikymmeniä jatkuneen rauhallisemman (lue: säännellymmän) kauden jälkeen on sama meno jatkunut 1980-luvulta alkaen rahamarkkinoiden vapauttamisen seurauksena.

Reinhartin ja Rogoffin kirja muistuttaa finanssikriisiä edeltäneistä tapahtumista, kun pankkien meklarit väittivät ottaneensa oppia edellisestä kuplasta/taantumasta ja ymmärtävänsä nyt, mikä meni pieleen…. ja tekivät taas samat virheet uudelleen, koska eivät olleet tosiasiassa oppineet edellisestä kerrasta yhtään mitään. Uusliberalismi sokaisi sen hengessä toimineet uskovaiset perusteellisesti.

::::::::::::::::::::::

Em. historian tapahtumat viittaavat muutosten ennakoimattomuuteen. Mutta onko tällä kertaa kysymys ennakoimattomasta muutoksesta? Lukemattomat indikaattorit viittaavat siihen, että talouden jyrkkä muutos oli ennustettavissa. Koronaviruksen roolina oli katkaista kamelin selkä. Mielenkiintoista on nähdä muuttaako koronavirus talouden suhteita ja rakenteita pysyvästi vai palataanko entiseen menoon, kun virusepidemia on takanapäin. Nähtävissä on, että koronan seurauksena kansainväliseen työnjakoon ja itse työn rakenteeseen on tulossa ja on jo tullut muutoksia. Muutoksista jäänee kaikissa tapauksissa joitakin seuraamuksia. Onko nyt sanottava, että tällä kertaa kaikki on oikeasti toisin?

Monet viittaavat Nassim Nicholas Talebin lanseeraamaan käsitteeseen ”Musta joutsen” kuvaamaan jonkin tapahtuman äkillistä ja ennakoimatonta muutosta, jolla on dramaattinen vaikutus kehitykseen. Koronavirusta voitaneen pitää Mustan joutsenen mutaationa. Väliin tulevana muuttujana se saattoi laukaista taantuma- tai lamakehityksen, joka oli muutoinkin valmiina vaanimassa. Vastaväittäjät sanovat, että toisaalta koronakin voidaan nähdä aiempien epidemioiden vääjäämättömänä seuraajana. Onko se siis oikeasti ”Musta joutsen”?

Suhtaudun Musta joutsen -syndroomaan hiukan skeptisesti. Odottamattoman tapahtumasarjan edellä on usein tapahtunut monia asioita, jotka ovat viitanneet tulevaan dramaattiseen muutokseen, vaikka paradigman muutosta - eksaktia käännekohtaa - onkin ollut vaikea ennakoida.

Voi olla ennenaikaista väittää, että nyt olemme jonkin uuden äärellä. Syynä ovat paljon suuremmat kysymykset kuin koronavirus tai tämänhetkinen taantumauhka. Nyt vallitsee aidosti globaali talous (ja vitsauksetkin ovat globaaleja), inflaatio on hävinnyt (globaalien optimoitujen tuotantoketjujen ansiosta), korot ovat kehittyneissä maissa olemattomia tai miinusmerkkisiä, talouskasvu hipoo nollaa, jne. Kansainvälisen kaupan sääntöjä koetellaan, kapitalismi on vaurioitunut ja keskuspankit ovat syösseet markkinoille rahaa.

Yhteisiä pelisääntöjä joudutaan hakemaan, mutta pystytäänkö luomaan talousrakenteen uusi ”Bretton Woods”? Juuri Bretton Woods (1944) vahvisti kansainvälisen työnjaon pohjarakenteen. Siihen jäi kuitenkin valuvika: se oli liian Yhdysvallat- ja Eurooppa-keskeinen verrattuna sittemmin seuranneeseen globaaliin talouteen. Lienee niin, että ei ole paluuta yhteisiin sääntöihin. Päinvastoin näyttää siltä, että erityisesti Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä ajattelevat hyvin itsekkäästi omaa etuaan kaikkien globaalien ongelmien keskellä.

Koronavirus on yksi demokraattisen ja autoritaarisen yhteiskunnan testeistä. Autoritaarinen Kiina pystyy – siltä ainakin näyttää – selviämään kuiville nopeahkosti. Se jää pohdittavaksi, mikä oli kiinalaisen autoritaarisen salailukulttuurin osuus itse infektion syntymisessä. Liberaalit demokratiat ovat tiukoilla. Demokratioiden vapausarvot ovat koetuksella: ne suorastan ajetaan kokeilemaan yhteiskuntavapauksien rajoja. Eteläkorealainen kompromissi koronaviruksen torjunnassa houkuttaa monia yksilövapauksien rajoittamisesta huolimatta.

Jotkut näkevät tapahtuneen seurauksena laajemman skenaarion, uuden globalisaatiovastaisen maailmanjärjestyksen. Paradoksi on, että mitä tiiviimmin ihmiset ovat globaalissa yhteydessä toisiinsa sitä heimoutuneempia he haluavat olla. Korona on yksi vilkkaan globaalin yhteydenpidon ja liikenteen seuraus ja rajojen kiinnipistäminen on sen vastavoima.

PS

Kun muutama vuosi sitten kävin New Yorkissa, vierailin tietenkin New Yorkin pörssin edustalla Arturo Di Modican härkäpatsaalla. Kiinalaiset nuoret naisturistit hieroivat härän palleja vanhan tavan mukaan. Mikään ei ole auttanut, taas kerran ollaan tilanteessa, jossa taantumakarhu on päässyt härän kimppuun.

Jääkiekkoväkivalta: mitä olemme oppineet kolmessa vuodessa?

Oheinen kirjoitus on julkaistu blogissani 22.1.2017. Kysymys on pahoista loukkaantumisista jääkiekossa Tarkoitukseni on verrata aikaa kolme vuotta sitten tähän päivään. Mikä on muuttunut vai onko mikään?

Näin kirjoitin kolme vuotta ja kolme kuukautta sitten (referoin ohessa silloin kirjoittamaani tekstiä):

”Minkälaista jääkiekkoa haluamme seurata? Viime aikoina on sattunut väkivaltaisia taklauksia, jotka ovat aiheuttaneet pää- tai muita vammoja taklausten kohteeksi joutuneille pelaajille. Haluaisin tässä kiinnittää huomiota siihen suhtautumiseen, jonka nämä väkivaltanäytökset ovat saaneet aikaiseksi. Käytän tässä tietoisesti käsitettä väkivalta myös niistä päälleajotapauksista, joissa ei ole ollut kysymys sääntörikkeestä.

Aivan oikein Yle kiinnitti huomiota siihen, mikä on ratkaisevaa tämän päivän jääkiekossa: se on vastustajan kunnioitus. Kunnioituksella tarkoitan tässä esimerkiksi sitä, että ei ehdoin tahdoin telota pelaajaa, jota taklaaja lähestyy ”kuolleesta kulmasta”. Jotenkin Ylen käsittely jäi kuitenkin pinnalliseksi. Haastatellaan jotain liiton pomomiestä, joka sanoo, että sääntöjä on noudatettu, ei aihetta toimenpiteisiin. Tulisi olla aktiivisuutta monipuolisempaan asian käsittelyyn. Osa pelaajista on toki rohkeasti puuttunut toista pelaajaa vahingoittaviin taklauksiin (olivat ne sääntöjen mukaisia tai eivät) eettisessä mielessä tietäen, että ”lällyn” maine voi olla palkintona.

Kaikenlaisissa lausunnoissa ylikorostuu onnettomuuteen johtaneiden taklausten sääntöjenmukaisuus. Sen sijaan taklausten jälki tai seurausvaikutukset saavat osakseen kommentin, jossa vallitsee henki, että ”sattuipa ikävästi”. Kysymys on siitä, että loukkaantumistilanne halutaan tulkita sattumaksi, joita jääkiekossa aina silloin tällöin tapahtuu. Näin ei läheskään aina ole, vaan taklaaja usein ottaa vauhtia ajaakseen vastustajan pelaajan yli. Pahimmassa tapauksessa taklaava pelaaja voi myös kytätä mahdollisuutta päästäkseen kiinni uhriinsa. Tietenkin ylivoimainen enemmistö taklaustilanteista on vaarattomia ja pelin henkeen kuuluvia.

Toinen tapa kiertää tosiasia on käyttää ilmaisua ”kova pelityyli”, vaikka oikea ilmaisu ”kovaa” pelaavasta pelaajasta, jolla on runsaasti pelikieltoja ja valtavasti jäähyminuutteja on, että pelaaja on väkivaltaiseen peliin taipuvainen. Kauan, kauan sitten keksittiin ilmaisu ”poliisi”, jossa valitulle pelaajalle on suotu rooli vastustajan fyysisestä kurittamisesta. Poliisit ovat joukkueen rankaisijoita, joita käytetään oman joukkueen pelaajien suojeluun. Mielenkiintoista on, että tällaisista pelaajista käytetään usein nimeä ”profiilipelaaja”. Joskus muutama vuosi sitten muistan, että kauden alussa ei muusta oikeastaan puhuttukaan kuin ”profiilipelaajista”.

On tärkeää panna merkille pelin luonteen vähittäinen muuttuminen. Pelataan yhä nopeampaa kiekkoa. Tästä on tullut jopa eräiden joukkueiden tavaramerkki, joka sinänsä on positiivinen asia. Kysymys on siis suunnasta, jonka jääkiekko on ottanut. Samaan aikaan pelaajien koko on kasvanut – mutta pää ei ole vahvistunut. Tätä nykyä yli 190-senttinen pelaaja ei ole enää harvinaisuus jääkiekkojoukkueessa. Kysymys ei siis ole vain poliisien suuresta koosta, vaan keskikoon kasvusta. Kookkaat pelaajat eivät ole myöskään enää hitaita puolustajia, vaan usein nopeita hyökkääjiä tai puolustajia. Tila vähenee, kontaktit tihenevät, vaikka ei olisikaan tarkoitus vahingoittaa vastustajaa.

Pelin muutokseen ei olla varauduttu riittävästi. Liian usein pelaajien kohtaamiset kuitataan pelin luonteella. Onhan pelissä ”luonnetta”, mutta silti varusteiden kehittyminen ei ole seurannut pelissä tapahtunutta muutosta. Ehdotukset paremmin suojaavan kypärän suunnittelusta ja käyttöön otosta tyrkätään sivuun jopa pilkallisesti: ei tässä moottoripyöräkypärää tarvita.

Sitten tullaan perimmäisten kysymysten äärelle, nimittäin pelin eettisiin sääntöihin. Tässä en tarkoita jääkiekkosääntöjä, vaan pelaajien omaksumaa kunnioitusta vastustajaa kohtaan. Taklausta ei tarvitse viedä loppuun, jos vastustajan pelaaja on asemassa, jossa hän selvästikään ei huomaa päälletulijaa. Ei todellakaan ole tarpeellista syyllistyä väkivaltaan vastustajan pelaajan saamiseksi irti kiekosta. Tarvitaan järjen käyttöä ja pelaajien yhteistä sopimusta eettistä säännöistä.

Jääkiekko menettää paljon gloriastaan, jos parhaita kiekkoilijoita kannetaan jäältä sairastuvalle. Jäljelle jäävät keskinkertaisuudet. Ainakin jossain määrin kysymyksessä on ”pelitaitojen tasaamisesta”, kun keskinkertaiset telovat huippuja. Aivotärähdykseen uransa päättäneiden huippukiekkoilijoiden lista on pitkä: Eric Lindros, Paul Kariya, Pat LaFontaine..… Kaikki olivat parhaimmillaan NHL:n ykköspelaajia. En viittaa kehenkään erikseen, mutta aivotärähdyksen ja aivovamman ero on hiuksenhieno.

Ihmeellisesti syyllistetään - yksipuolisesti - taklattavaa pelaajaa: ”ei pitänyt varaansa” tai ”ei pitänyt päätään ylhäällä”. Vastuu pyritään siirtämään eettisten seikkojen korostamisesta taklauksen kohteeksi joutuneen pelaajan osaamattomuuteen. Joskus syyllistetään se pelaaja, joka antoi viimeisen syötön pelaajalle, jota taklataan rumasti. Näillä selityksillä ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan ryhtiliikettä ennen kuin tapahtuu vielä vakavempia onnettomuuksia.

Osa jääkiekkoa seuraavista katsojista tuntee viehtymystä salaa tai julkisesti näihin ikäviin tapahtumiin. Kysymys on myös lajia seuraavien jääkiekon ystävien vastuusta. Vastenmielistä on kuulla ns. asiantuntijakommentteja, jossa kehutaan väkivaltaiset seuraamukset saaneen taklaajan ”fantastista” osumaa.

Jääkiekkoa seuraavan yleisön kiinnostusta ravitsee kaikkivaltias media. Median rooli eettisissä kysymyksissä on keskeinen. Samoin teknisissä kysymyksissä. Nykytekniikka mahdollistaa kaikenlaiset katselu- ja kuvakulmat peliin ja myös kontaktitilanteisiin. Ja hyvä niin, koska pelkkä silminnäkijätodistus on harvoin riittävällä tasolla. Asialla on myös toinen puoli: hidastusten pyörittämisessä on vaikea sanoa, missä tutkiva journalismi loppuu ja väkivallalla herkuttelu alkaa.

Ei riitä, että todetaan, että ”taklaus oli puhdas”. On ajateltava myös jälkiseurauksia. Jotkut nautiskelevat sillä, ”mitä olisi voinut sattua”. Tähän jääkiekkoa seuraavien ihmisten salaiseen tai sisäiseen tunteettomuuteen kannattaa kiinnittää huomiota. Raaistuvassa suhtautumisessa on usein kysymys välinpitämättömyydestä, tietynlaisesta yleissivistyksen puutteesta.

”Se on aina tapauskohtaista ja jokainen pelaaja tekee itse omat valintansa kentällä”, toteaa JYP-kapteeni Juha-Pekka Hytönen loukkaantumisista. Hänen sanoistaan tulee esille eräs oleellinen puoli tätä puheenaihetta: tapaukset ovat pelaajan mielestä aina yksittäisiä. Näin ne eristetään laajasta kaukaloväkivallan käsittelystä ja luodaan pelistä normikuva, jonka mukaan kaukalossa pelataan peliä yksilöinä.

Jääkiekko on kontaktilajina omaa luokkaansa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Siksi onkin tarpeellista suitsia peliin kuulumatonta tarkoituksellista vastustajan vahingoittamista. Olen seurannut jääkiekkoa 1960-luvun puolesta välistä lähtien ja arvostan siinä vahvasti nimenomaan pelin nopeutta, taiturimaisia pelisuorituksia, taktista osaamista ja oikealla tavalla kovaa pelaamista.

::::::::::::::::::::::::

Sitten tähän päivään……

Jonkinmoinen asennemuutos on tapahtunut kolmessa vuodessa, mutta pahoja vammautumisia tapahtuu edelleen, joten toisen pelaajan kunnioitus ei ole sittenkään edennyt riittävästi. Olkoon tästä esimerkkinä muutamat viime aikoina tapahtuneet loukkaantumiset päähän osuneiden taklausten seurauksena.

Hesarin ”Yläkulmassa” toimittaja Heikki Miettinen ottaa viisaasti kantaa jääkiekon väkivaltaongelmaan artikkelissa ”Vastuuttomat taklaukset voivat käydä kalliiksi”. Kysymys ei ole liigan kurinpidosta vaan itse lajista, sen olemuksesta ja suosiosta. Miettinen viittaa kahteen viime aikojen väkivaltatapaukseen, joissa rumien päähän osuneiden taklausten kohteina olivat Oulun Kärppien Sami Anttila ja Porin Ässien Otto Kivimäki.

Miettinen toteaa aivan oikein, että paitsi että on kysymys pelaajien terveydestä niin kysymys on myös Suomen suurimman lajin suosiosta, mutta ” kaikkea ei lätkäkään kestä. Enää.”

Jääkiekon suosion ylle on kasaantunut mustia pilviä. Maksukanavat sulkevat pois potentiaalisia katsojia nykytilanteessa. Näiden katsojien silmiin osuvat sitten ”pelijäännöksenä” väkivaltakohtaukset. Kodeissa kiinnitetään huomiota siihen, minkälaisiin urheilulajeihin lapset osallistuvat. Viime aikoina on noussut uusia lajeja ja monet vanhatkin ovat nousukiidossa, mainittakoon vaikkapa jalkapallo, lentopallo ja koripallo.

Ei ole yhdentekevää minkälaisten harrastusten pariin lapset ohjataan. Voittajia ovat ne lajit, joiden imago on kunnossa. Liiga on tiukentanut rangaistusten skaalaa. Rangaistusten systematiikka (oikeudenmukaistuminen) on parantunut, joskaan ne eivät vieläkään ole kovin ankaria. Myös verukkeita tiukennuksia vastaan on esitetty, on väitetty, että pelaajat eivät ole tietoisia, mitä kaukalossa saa tehdä, ja mitä ei.

Jääkiekkoväellä on täysi mahdollisuus itse päättää, miten vahvana se haluaa lajin säilyvän. Voisi kai sanoa, että vahvuudestaan huolimatta jääkiekolla ei ole paljon vaihtoehtoja: jotta pelin menestys voidaan turvata, on pelaajan turvallisuuteen kiinnitettävä entistä suurempi huomio.

Michael Caine ja svengaava Lontoo

Yle Areenassa on nähtävillä dokumenttielokuva 1960-luvun svengaavasta Lontoosta, ”ja sukupolvesta , joka hylkäsi vanhat aatteet ja syleili uutta popkulttuuria”. Dokumentin nimi on ”My Generation – Michael Caine” ja se on valmistunut vuonna 2017. Otsikon mukaisesti teemaan johdattele 60-luvun näyttelijäsuuruus Michael Caine, joka kelasi samalla omaa uraansa läpi myrskyisän vuosikymmenen. Duunaritaustaisena hän samaistaa itsensä työväenluokasta nousseisiin 60-luvun poptähtiin.

Nopeaksi leikatussa dokumentissa eletään uudelleen 60-luvun hämmentävää aikaa. Caine tarjoaa räävitöntä menoa sen kuvan perusteella, joka tuosta vuosikymmenestä on luotu tai jäänyt ihmisten mielikuviin. Mutta onko se totta?

Eipä tietenkään, mutta ei ole tarkoituskaan! Osatotuuden dokumentti toki tarjoaa valitsemastaan näkökulmasta. Ei koko Lontoo svengannut, vaan massat elivät harmaata arkea, kuten missä tahansa maassa tuohon aikaan. Mutta eipä pilata iloa, tempaudutaan mukaan villiin menoon, josta vastaa tuon ajan muotitietoisin joukko. Höyhenen kevyen käsittelyn ohessa ”My Generation” tarjoaa välähdyksenomaisesti syvälle käyviä kaivautumisia tuon ajan popkulttuuriin ja yhteiskunnalliseen muutokseen, ja hyvä niin.

Dokumentin eräänlainen tunnusmelodia on The Whon ”My Generation”, haastava nuoren sukupolven taisteluhuuto. Koko dokumentin läpi kuullaan tuon ajan tunnetuimpia poptähtiä ja melodioita ei-kronologisessa järjestyksessä.

Caine viittaa juonnossaan tuon ajan ikäihmisten ylläpitämään kuvaan menneiden aikojen ”vanhoista hyvistä ajoista”, mutta ihan oikeasti nykyajan hyvät ajat tarttuivat Englantiin vasta 1960-luvulla. Vielä 1950-luvulla sodan jäljet, rauniot olivat näkyvillä Lontoossa. Tämä kaikki tarjosi järisyttävän kontrastin uuden sukupolven luomalle ja kokemalle muutokselle. Clement Attleen pääministerikausi (1945-1951) ja silloin tehdyt sosiaaliset uudistukset silottivat tietä 1960-luvulle.

Dokumentti osoittaa, kuinka Englanti ei ollut enää vuosikymmenen päättyessä ennallaan. Se oli kokenut järisyttävän paradigman muutoksen, jonka tarjosi äänekäs populaarimusiikki (sittemmin Sgt Pepperin myötä psykedelinen taide eri ilmenemismuotoineen), (valo)kuvataiteen läpimurto, Pop art (taidekoulut!), hiustaide (Vidal Sassoon ja hiusten geometrinen muotoilu), miesten pitkät ja naisten lyhyet hiukset, Carnaby Streetin muoti Mary Quantin (minihameet) viitoittamana, huumehörhöily ja monet muut asiat. Mutta katoavaista on kaikki: kävin itsekin toiveikkaana Carnaby Streetillä 1990-luvulla. Kadusta, tai siitä kuvasta, joka kadusta oli luotu, oli vain varjo jäljellä.

Syystäkin yksi dokumentin päähenkilöistä on David Bailey, sillä valokuvaus oli muotitaidelaji. Bailey tokaisee yhdessä vaiheessa dokumenttia omahyväisesti, että ei ”Beatles luonut svengaavaa 60-lukua. Lontoo loi Beatlesin”.

Ehkä juuri luokkarajojen rikkominen kuvasi tuon ajan yhteiskunnallista radikalismia parhaimmillaan. Beatlet olivat tässäkin johtotähtiä mitään vanhaa kunnioittamattomalla asenteellaan. Beatlesin häpeämättömyys oli osin suunnattu juuri yläluokkaisuutta vastaan, sille irvailtiin, vain teot ratkaisivat. Yhtyeen jäsenet, kuten muutkin tuon ajan muutoksen airuet olivat työväen- tai keskiluokasta.

Dokumentissa viitataan ehtimiseen TV-haastatteluihin tai TV-ohjelmiin, eikä syyttä, sillä yksi todella vallankumouksellinen muutos oli televisiovastaanottimien määrän räjähdysmäinen kasvu Englannissa 1960-luvun alussa. Heti vuosikymmenen alussa politiikkaa ja poliitikkoja kritisoivat satiiriset ohjelmat nousivat suosioon. Mikään ei ollut pyhää. TV oli oiva väline lisäämään kierroksia yhteiskunnalliseen muutokseen.

Haastatellut tähdet eivät olleet mitään yhdentekeviä tyhmyreitä. Esimerkiksi Marianne Faithfull pystyi hyvin erittelemään uutta ihmeellistä (psykedelistä ja huumehoureista) maailmaa. Laihaa muoti-ikonia Twiggyä ei koskaan pidetty minään älykkönä, mutta hänkin raivasi tiensä muodin huipulle tuomalla persoonaansa rohkeasti esille. Toki sovinismi kukki: David Bailey olisi konna nykyajan metoo-näkökulmasta.

Svengaava Lontoo ihastutti kaikkialla maailmassa. Popmusiikin Amerikan valloituksen yhteydessä puhuttiin britti-invaasiosta, kun Beatlesin avaamasta aukosta syöksyi sisään lukemattomia bändejä. Hetkeksi svengaava Lontoo nousi läntisen maailman keskipisteeksi, kuten Pariisi 1900-luvun vaihteessa.

Vapauden symboliksi nostetaan Radio Carolina, merirosvoradio, joka lähetti populaarimusiikkia laivalta, kun Englannin vanhoilliset kanavat eivät (aluksi) siihen suostuneet.

:::::::::::::::::::

Loppua kohden dokumentin rytmi hidastuu. Kaikki päättyy aikanaan. Koko vuosikymmenen hiipuminen tapahtui yhtä jalkaa Beatlesien hajoamisprosessin kanssa. Talouskehitys synkkeni, brittiläinen imperiumi haalistui. Samalla yhteiskunnallisen kehityksen sävyt muuttuivat tummemmiksi: Vietnamin sota ja rotulevottomuudet johtivat siihen, että yhteiskunnalliset asenteet kovenivat. Mielenosoitukset täyttivät kadut.

Kuusikymmentäluvun myötä vanha jähmeä maailma parempine ja vähemmän hyvine ihmisineen sai väistyä, mutta vapauden lisääntymisellä oli hintansa. Huumausaneet levisivät kulovalkean tavoin nuorison keskuudessa. Jonkinlaisena esikuvana toimivat The Rolling Stonesin jäsenet. Olivatko juhlat jatkuneet liian pitkään?

Dokumentti päättyy Brian Jonesin maahanpanijaisiin.

Vuonna 1965 Beatlesin jäsenet vastaanottivat MBE-arvonimen. Siitä muutamat aiemmin palkitut suuttuivat niin, että palauttivat oman kunniamerkkinsä. Ja niin teki John Lennonkin - poliittisena protestina, lennonmaiseen tyyliin - vuonna 1969.

Digitaalinen teknologia - edistyksen ihme vai demokratian uhka

Eikö kehityksen pitänyt kehittyä niin, että digitaalinen teknologia jatkaa voittokulkuaan? Eikö informaatiotekniikan pitänyt luoda edellytykset koulutukselliselle ja ammatilliselle tasa-arvolle? Ehkä, mutta vastatakkaisiakin arvioita on esitetty yhä useammin. Uusin tutkimustieto valaisee asiaa tarkemmin. Amerikkalaisen Pew Research Centerin tuoreessa kyselyssä vastaajina oli lähes 1000 teknologia-alan asiantuntijaa. Yhteenveto ja tiedote on julkaistu 21.2.2020 nimellä ”Many Tech Experts Say Digital Disruption Will Hurt Democracy”. Tutkimuksessa pyydettiin vastausta kysymykseen, miten teknologian kehitys vaikuttaa demokratiaan vuoteen 2030 mennessä. Vastausten jakauma oli sellainen, että melko tarkalleen puolet arvioi vaikutuksen olevan demokratiaa heikentävä. Kolmannes vastaajista uskoo uuden teknologian vahvistavan kansanvaltaa ja vajaa viidennes arvioi vaikutuksen melko merkityksettömäksi.

Tulos ei ole johonkin – mihin tahansa - väestönosaan kohdistettu tieteellinen otanta, vaan kuvastaa asiantuntijavastaajien kantoja. Huomioitavaa on myös, että kantaa ei otettu digitaaliseen teknologiaan yleensä vaan sen demokratiaulottuvuuteen. Kriitikoiden mielestä näyttää ilmeiseltä, että teknologinen osaaminen on paljolti valtaapitävien ja suuryritysten vallankäyttökeino. Tavalliselle kansalaiselle teknologinen kehitys näyttäytyy liian nopeavauhtiselta ja monimutkaiselta. Vaalitulokset (USA, Iso-Britannia ja monet muut) herättävät huolta demokratian ”digitaalisesta haurastumisesta”. Mitataanko vaaleissa niitä asioita, mitä on ollut tarkoitus mitata? Miksi vaaleja pidetään manipulaation saastuttamina?

Teknologiapessimistien näkökulmasta digitaalisen teknologian väärinkäyttö toimii ihmisten keskinäistä ja instituutioihin kohdistuvaa luottamusta vastaan. Kiteytetysti sanottuna luottamus, totuus ja demokratia eivät toimi toistensa vahvistamiseksi. Koko ajan ilmaantuu toinen toistaan räikeämpiä totuudenvääristelyjä. Fakenews on jo vanha juttu. Uusimpia vääristelyjä edustavat ”deepfakes” ja ”cheapfakes” (kuvia ja videoita yhdistävä manipulaatio), joiden tarkoitus on (vääristellen) muokata vaikkapa poliitikon puhe vastaamaan kuvan- ja puheen käsittelijän poliittisia tarkoitusperiä.

Sosiaalinen media antaa mahdollisuuden rakenteellisiin väärinkäytöksiin tuhkatiheään. On siis jonkin tahon etu syöttää väärää ja/tai valheellista tietoa vaikutuskanavien kautta.

On suuryhtiöitä, joilla on sellaista tietoa hallussa, johon tavallisen kansalaisen on hyvin vaikeaa tai mahdotonta päästä käsiksi. Tämä on koettu laajoissa piireissä yksilön oikeuksia uhkaavana.

Myös valtiolliset toimijat käyttävät hankkimiaan tietoja omiin tarkoituksiinsa. Ne rajaavat tavallisten kansalaisten mahdollisuuksia jakaa tietoa turvallisesti. Internetin välineet mahdollistavat hyvin pitkälle viedyn kansalaisten valvonnan. Optimistisemmin ajattelevat näkevät, että ihmiset löytävät ennen pitkää keinot torjua väärinkäytökset, koska sopeutuvat riittävän nopeasti muutokseen. Digitaalinen teknologia on vain yksi teknologinen murros historiassa. Aiemmatkin on onnistuttu kesyttämään ihmisten hyötykäyttöön.

:::::::::::::::::

Meillä Suomessa Kauppalehdessä (25.2.2020) viitattiin pk-yrittäjien kokemaan digitaalisuuden synnyttämään ”teknostressiin”. Sitä on tutkittukin Lapin ammattikorkeakoulussa. Yrittäjistä 63 prosenttia koki lisääntyneen teknologian kasvattaneen yrittäjyyden kuormittavuutta. Syiksi esitettiin jatkuvan tavoitettavuuden vaatimus, digitekniikan aiheuttamat toimimattomuusongelmat ja monien kokema ihmisten välisten kontaktien heikkeneminen. Omalta työuraltani muistan kiinnittäneeni huomiota monien yrittäjien heikkoon pohjakoulutukseen, joka mahdollisesti vaikeuttaa uusien viestintävälineiden käyttöönottoa. Poliittisen vaikuttamisen keinoin tähän on haasteellista puuttua muutoin kuin koulutuksen avulla.

Kolmekymmentä prosenttia yrittäjistä koki digiajan helpottaneen työtehtävistä suoriutumista. Sama polarisoituminen tuli esille myös Pewin kyselyssä. Osa yrittäjistä toimii uuden teknologian muurimurtajina.

Onni on niillä, joilla on lähipiirissä it-osaaja tai jokin muu kätevä tapa hankkia apua digiajan haasteisiin. Teknostressin torjumiseen on monia mahdollisuuksia, mutta mikään niistä ei ole helposti ulottuvilla vaan työn takana.

:::::::::::::::::::

Yhdysvallat on esimerkki maasta, jossa koulutuskuilu ihmisten välillä näyttää kasvavan. Polarisaatio jakaa ihmisiä osaajiin ja osaamattomiin. Kysymys on erosta, joka näkyy eri kansalaisryhmien köyhyytenä ja rikkautena. Kouluttautumisen kustannukset nousevat monien osalta liian suuriksi nykyaikaisessa teknologisessa ympäristössä. Kauppalehden kolumnissa (17.2.2020) Senja Larsen maalasi jopa kuvan amerikkalaisen unelman kuolemasta, kun ihmisten mahdollisuudet sosiaaliseen nousuun ovat heikentyneet. Hierarkkinen koulutuksen ja kouluttautumisen rakenne heikentävät sosiaalista koheesiota. Tämä on ennen kaikkea kansanvallan haaste, mutta riittääkö poliittista tahtoa?

Suomessa meitä uhkaavat samat vaarat, joskin koulutuksen maksuttomuus ja tasalaatuisuus ovat toistaiseksi säästäneet kuilun repeämiseltä.

Olen seurannut it-alan kehitystä virkatyön ja oman perheyrityksen kautta lähes 40 vuotta ja siinä yhteydessä tehnyt havaintoja alan kehityksestä. Monissa teknologiaan liittyvissä asioissa on menty kiistattomasti eteenpäin ja varsinkin rutiinitöiden tekeminen on helpottunut verrattomasti . Työn tuottavuus on parantunut ja työskentelytavat monipuolistuneet niin, ettei paremmasta väliä, mutta olen myös havainnut, että ihmiset odottavat it-teknologian ratkaisevan yhä pienempiä ongelmia niin, että ajoittain tulee tunne, että manuaalisesti tuo ja tuo asia olisi jo ratkaistu. Se, mikä 1980-luvulla koettiin ”atk:n” tulon myötä vanhan manuaalisen maailman toivottuna katoamisena, on nyt tullut pakonomaiseksi tavaksi ratkaista (kaikki) asiat.

Demokratiaa koskevat haasteet (valeuutiset, äänestystulosten manipulointi ym.) ovat suuria, koska niiden ratkaisemisemiseen ei oltu valmistautuneita. Eikö juuri teknologiaa pitäisi käyttää kansanvallan ongelmien ratkaisemiseksi esimerkiksi lähidemokratian avulla?

Jatkuuko vasemmiston nousu USA:n presidentinvaaleissa?

Professori Anu Kantola kirjoittaa 3.3.2020 Hesarissa kiinnostavasti työväenluokan uudesta tulemisesta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa (Kolumni: ”Työväenluokan paluu: baristat Bernien puolesta”). Kantola arvioi teemaansa Bernie Sandersin menestyksen kautta.

Kantola arvioi työväenliikettä yhteiskunnallisena liikkeenä. Välillä se ehtikin painua unholaan. Tällä vuosituhannella on puhuttu enemmän keskiluokan kohtalosta kuin työväestöstä. Sandersin hämmentävän menestyksen myötä työväenluokka (joka samalla kuuluu osin keskiluokkaan) on noussut kiinnostuksen kohteeksi.

Kantola käsittelee työväenluokkaa laajana kokonaisuutena, johon kuuluvat palvelualan pienipalkkaiset, pienyrittäjät ja silpputyötä tekevät, ei pelkästään perinteisenä teollisuustyönä, jonka osuus on vähentynyt ammattirakenteessa ja elinkeinojen joukossa.

Hämmentävää kyllä (mikä ei olisi hämmentävää?) työväenluokka on suurin joukoin äänestänyt republikaaneja johtuen ehkä siitä, että konservatismi on heille paljon läheisempi ideologia kuin sandersilainen liberalismi. Bernie Sandersilla on nyt ote tästä joukosta kaksissa presidentinvaaleissa ja hän pystyy haastamaan Trumpin ja hänen hengenheimolaisensa työväestön asemasta.

Mistään luokkasodasta ei tänä päivänä ole kysymys, vaan ennemminkin jännitteistä yhteiskunnallisessa tilanteessa: saako työväestö riittävästi äänensä kuuluville? Sen asema on myös muuttunut aikojen kuluessa: työväestö on kytköksissä tiukasti muuhun yhteiskuntaan, eikä ole mikään erillinen saareke.

Kantola aivan oikein näkee työläisyyden toimeentulon näkökulmasta: riittäkö palkka leipään? Pirstova yksilöllisyys kaivaa maata työväen ammatillisten yhteenliittymien alta.

:::::::::::::::::

Kolme ja puoli vuotta sitten, Yhdysvaltain silloisten presidentinvaalien ratkettua, kirjoitin nousussa olleen vasemmistolaisuuden syistä. Seuraava on referointia blogikirjoituksestani ”Luokkatietoisuuden paluu?” (24.11.2016):

”Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä alettiin puhua yhteiskuntaluokista siihen malliin, että vanhat ajat tulevat mieleen. Tämä kehitys liittynee yleiseen yhteiskunnalliseen eriytymiskehitykseen, yksinkertaisemmin sanottuna polarisaatioon. Syntyy ryhmiä (työläiset!), jotka ovat jääneet ”huomaamatta” paitsioon, mutta jotka nyt ovat yhtäkkiä esillä. Meille, jotka olemme kirjoittaneet vuosia yhteiskunnan pilkkoutumisesta tällainen ajattelu ei tule yllätyksenä. Tosin liian pitkälle vedettyjen johtopäätösten kanssa pitää olla varovainen. Eriytymiskehitys ei pääty luokkiin, vaan räätälöityy osin yksilötasolle saakka.

Monien asettama kysymys kuuluu: miten juuri minun käy? Mystinen osa tätä kehitystä on ollut ihmisten myöhäinen herääminen tosiasioiden edessä. Poliittinen valveutumattomuus on nähdäkseni ollut syynä siihen, että on uskottu amerikkalaisen unelman hämäriin lupauksiin liian kauan. Seurauksen on ollut muun muassa teollisuustyöväen vihasävytteinen turhautuminen ja syyllisten etsintä. Fiksuimmat yrityselämän johtajat ovat tajunneet polarisaation negatiivisen vaikutuksen oltuaan itse sitä aiemmin kiihdyttämässä. Onko huoli syvemmässä katsannossa aitoa, vaiko vain liiketoiminnan sujumisen häiriöihin kiinnittynyttä pinnallista kohinaa, jää arvioitavaksi. Ongelmien suuruus vaatisi kuitenkin laajamittaista työnantajien ja työntekijöiden suhteiden uudelleen arvioimista.

:::::::::::::::::::::::

Mistä tämä luokkien uusi tuleminen sai alkunsa? Sanoisin, että valveutuneiden populistien esille ottamien teemojen lisäksi yhteiskunnallinen ”luokkaliikkeen” syntyminen voidaan kohdistaa yhteen henkilöön eli Bernie Sandersiin, joka taistellessaan Hillary Clintonia vastaan keräsi hulppeat 13 miljoonaa demokraattien ääntä. Sanders ei ole populisti siinä mielessä kuin me sen tänä päivänä tunnistamme. Hän ei ole ahdas nationalisti eikä kaikille kaikkea lupaava poliittinen broileri, vaan ”kypsässä” iässä (silloin74 vuotta/PT) oleva poliitikko, joka aiheutti maanjäristyksen amerikkalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Vihattu sosialismi oli yhtäkkiä salonkikelpoista, siitä saattoi olla jopa ylpeä.

Sandersin iskulause ”Enough Is Enough” muistutti Suomen sosiaalidemokraattien iskulausetta sotien jälkeen, ”Jo riittää!”. Sosiaalidemokraatit kohdistivat lausahduksen kommunisteja vastaan, Sanders sydämetöntä oikeistoa vastaan.

::::::::::::::::::::::::

Voisiko luokka-ajattelu nousta Suomessakin yhtä näkyvästi esille kuin Yhdysvalloissa? Matti Kurjensaari valaisee vuosikymmenien takaisissa kirjoituksissaan (mm. kirjoissa ”Taistelu huomispäivästä” ja ”Syntynyt sivulliseksi”), kuinka luokan menestymiseen tarvitaan joukkovoimaa: työväen perinteinen edunvalvonta on joukkoliikkeen varassa. Kurjensaari kuvaa tuolloin ajankohtaisen ilmiön, siirtotyömaiden näkökulmasta työväen joukkoliikettä: Siirtotyömaat `ovat muodostuneet työväen radikalisoitumisen tehokkaiksi keskuspaikoiksi. Siellä missä on suuria miesjoukkoja koolla ja perheistään erillään, ollaan poliittisesti katsoen huomattavasti toimintavalmiimpia kuin kotioloissa´. Tämä on avainasia, kun mietitään, miten vaikeaa on tänä päivänä synnyttää vanhaa työväenhenkeä.

:::::::::::::::::

Työväenliikettä ei olisi ilman kahta asiaa, demokratiaa ja opillista sivistystä. Opillisen sivistyksen läpimurto tapahtui ensimmäisen tasavallan aikana, mutta saavutti suunnattoman menestyksen oppikoulun läpilyönnin aikoihin 1960-luvun vaihteen molemmin puolin ja eteni aivan loogisesti ryntäyksenä yliopistoihin 1960-luvun lopulla. Kysymys ei ollut vain suurten ikäluokkien invaasiosta, vaan siitä, että yhteiskunta oli valmis ottamaan massojen sivistymisen vastaan.

Muutoksen airuena oli monessakin mielessä sota. Esimerkiksi suuria ikäluokkia ei olisi ollut ilman sotaa. Demokratisoiko siis sota Suomen? Kurjensaari: ”Paradoksaalista kyllä, vasta sodassa koetun tappion kautta demokratia ja länsimainen ajatus perivät voiton Suomessa.” Työväki lunasti kunniakansalaisuuden sodassa. Sodan jälkeen työväenluokka nousi ensiluokkaiseksi tekijäksi, se määräsi tahdin. Sen kulta-aika osuu yksiin palkkatyön mahtiajan kanssa 1960-luvulta 1980-luvulle.

:::::::::::::::::

Työväki on korkeampaa elintasoa tavoitellessaan etääntynyt joukkovoimasta jo kauan sitten. Mutta onnistuisiko nyt yhteenliittyminen muussakin kuin purnausmielessä? Emme tiedä täsmällistä vastausta; vain sen tiedämme, että haasteet ovat melkoiset. Se, että miljardööri Donald Trump on ottanut hyödyn netistä joukkovoiman välineenä, ei ehkä ole kaikkein vilpittömin tapa kerätä tukijoita: koottiinhan teollisuustyöväki, ”työväenliike” Trumpin taakse pelottelemalla ihmisiä etnisten ryhmien muodostamalla vaaralla.

Juuri kouluttamattomuus (vaillinaiset tiedot ja taidot) muodostaa selkeän esteen luokkakantaiselle, pitkäjänteiselle taistelulle parempien olosuhteiden puolesta. Onko lopulta kysymys vain turhautuneiden yksilöiden samaan aikaan tapahtuvasta kapinasta? Luultavasti työväen joukkovoima sandersilaisena tai trumpilaisena versiona on myrskyvaroitus perinteisille poliitikoille, että demokratian toimimattomuus luo mahdollisuuksia protesteille tai pysyvämmälle toiminnalle, jos parannuksia ei tehdä ajoissa. Todellinen muutos vaatii rakenteellisia (rasismi, tuloerot ym.) muutoksia ja siinä on uuden luokka-ajattelun perustavaa laatua oleva testi.” (Pitkä lainaus blogikirjoituksesta vuodelta 2016 päättyy tähän).

Melkein samansisältöisen kirjoituksen voisi laatia nyt, kun ollaan jälleen keskellä demokraattien esivaalia. Bernie Sandersilla on mahtava kannatus, mutta on epäiltävää riittääkö se demokraattien ehdokkuuteen. Käynee samalla tavalla kuin taistelussa Hillary Clintonia vastaan.

::::::::::::::::::

Anu Kantola lainaa em. kolumnissaan Thomas Pikettyn tunnettua ajatusta, että ”korkeakoulutetut äänestäjät” ovat valinneet vasemmiston ja melkein pilanneet sen. Kantola esittää valinnan syyksi, että korkeasti koulutettujen etu on, että duunarit saavat kunnon palkkaa työstään ja siten yhteiskunta saa maksukykyisiä veronmaksajia. Tjah, enpä tiedä! Mutta on tässä jotain tuttua.

Muistan omalta opiskeluajaltani 1970-luvun alusta, että ns. edistykselliset opiskelijat hakeutuivat työväestön kanssa yhteistyöhön mielellään. Miksi? Koska haluttiin työväestön jakavan taistelun ”kapitalisteja vastaan” opiskelijoiden kanssa. Tarvittiin joukkovoimaa. Eri asia on sitten, että työväestö ei sittenkään innostunut yhteistyöstä kuin muodollisesti. Kuilu duunareiden ja opiskelijoiden välillä oli selvästi tunnistettavissa.

:::::::::::::::::

Bernie Sandersilla on ollut äärimmäisen tärkeä viesti amerikkalaisille: sosiaalisen yhteisvastuun periaate. Se on mielestäni tärkeämpi kuin hänen menestyksensä presidentinvaalikamppailussa. Mutta otetaanko siitä mitään oppia? Vai jääkö Sandersin narratiivi vain perinteisen ajattelun tuuletukseksi?

Uskon, että Sandersin vaikutus ei pääty näihin vaaleihin. Hän on ollut Z-sukupolven suosikki, suuri osa parikymppisistä nuorista ja vähän vanhemmista on ottanut hänet omakseen ja muistavat hänen ajattelunsa perinnön tulevissa vaaleissa.

Arvojen taistelu 1960-luvulla ja nyt

Olen kuusikymmentälukulainen. Opin ajattelemaan niin, että ihminen on jatkuvan sivistyksen lähde ja kohde. Samalla vaivihkaa kansakunnan vauraus kasvoi. Sitä ei tietenkään pidetty itsetarkoituksena aikaansa seuraavien nuorten keskuudessa. Sivistyminen – snellmannilaisessa mielessä – oli jotain ylevää, tavoite sinällään. Kun elintaso oli noussut ”riittävän korkeaksi”, ajateltiin tiedostavasti, että nyt vaurastuminen ei ole enää keskeisin asia, on asetettava tavoitteeksi elämänlaadun kohottaminen. Kuinka idealistista, ehkä naiiviakin! Epäilen, että tuossa kohtaa tapahtui jokin paradigman muutos, jossa irrottauduttiin kaikkein ankarimmasta aherruksesta hengenpitimiksi (”otsasi hiessä pitää sinun leipäsi ansaita”) ja edettiin kohti jotain korkealla siintävää tavoitetta. Tärkein kuusikymmentälukulainen ilmaus oli ”odotus”, jonkin paremman odotus tulevaisuudessa.

Toki tarkoituksellisesti sivuutan tässä opillisen sivistyksen ammatillisessa mielessä: opimme ”siinä sivussa” työn tekemisen taidon ja sisällön. Mistä tässä kaikessa on kysymys?

Ajatus oli sellainen, että tietämisen ja osaamisen taso nousee koko ajan ja niinhän se tekikin, mutta samalla kansakunnan eri ryhmien välille alkoi muodostua epätoivottavia eroja, jotka eivät jääneet huomaamatta kansan syviltä riveiltä. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Veikko Vennamon iskulause ”kyllä kansa tietää”. Vennamolaisten mielestä oli siis jokin korkeampi tietämyksen taso, jolla konkreettisia asioita ja elämän totuuksia voitiin ratkaista, ja se vertautui tavallisen kansan ymmärrykseen. Sivistyksen lisäkerrokset alkoivat vaikuttaa pintakuohulta ja elitismiltä. Niihin liittyi mm. väitettyä ”seteliselkärankaisuutta”, rahan liiallista otetta meistä ihmisistä. Silti ihmettelin, kun osa koulukavereista ryhtyi vannomaan Vennamon nimiin 60-luvun lopulla. Tuntui aivan kahjolta! Mutta oliko asia niin? Vennamo opetti, että koko kansa piti ainakin yrittää pitää mukana. Tietenkin tämä pyrkimys sekoittui Vennamon omaan loputtomaan kunnianhimoon ja - kuviteltujen tai tosien - kärsittyjen vääryyksien oikomiseen.

Yhteinen ponnistelu eli vielä voimiensa päiviä: kaikille tarjottiin mahdollisuus päästä elämässä eteenpäin. Kuitenkin yhtenäiskulttuurin alkava rapautuminen käynnistyi jo tuolloin. Yksilön ei tarvinnut ajatella, että pidetään kaikki mukana. Orastavaan individualismiin kuului, että jokainen sai edetä valitsemallaan polulla. Asiaan kuului, että samaan aikaan moitittiin yhteiskuntaa kahlitsevasta sääntösidonnaisuudesta.

Populismina tunnettu ilmiö on osa tätä protestia, jolla taistellaan loputonta kuviteltua tai ainakin väitettyä sivistyselitismiä vastaan. Yhteiskunta muodostuu yhä monimutkaisemmaksi, kunnes vastarinta kasvaa niin suureksi, että tietoa aletaan kammeta pois sen saavuttamasta asemasta. Jokaisella on oma totuus, totta on se, mikä tuntuu todelta eikä se, minkä jokin ”tieteeksi” nimitetty oppi sanelee.

Jonkin oli sanottava, että keisarilla ei kansalaisten mielestä ollut vaatteita. Ensimmäisessä vaiheessa sen sanoi Veikko Vennamo ja toisessa vaiheessa Timo Soini. Suuressa maailmassa siitä puhui Donald Trump. Tietenkin populistienkin mielestä oli olemassa todellisia tietäjiä, mutta he olivatkin kansan puolella! Monet epäröivät intellektuellit havaitsivat pian, millä puolella kannatti olla. Tietenkin ”kansan” puolella. Populismiin kuului viitata todellisiin ”tieteentekijöihin”.

Kauas on edetty kuusikymmentäluvun kriittisestä tiedekäsityksestä. Silti ylivoimainen enemmistö arvostaa tänäkin päivänä tieteen sanomaan ja hyvää yleissivistystä, ja hyvä niin, muutoin olisimme hukassa.

:::::::::::::::::::::::

Timo Soini leimasi 1960-luvun eliitin ja heidän jälkeläisensä kulttuurimarxilaisiksi. Väitetyn kulttuurimarxilaisuusliikkeen eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys…..) voidaan aatteellisesti kytkeä paitsi vihreään liikkeeseen ja nykyvasemmistoon, niin myös liberaaleihin ja liberaaliin oikeistoon. Oikeisto-vasemmistoakseli siis tuskin riittää erottamaan monivivahteisen muutosliikkeen vastustajia kannattajista, vaikka ”elitismin” vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatismi-liberalismi -akseli.

Timo Soini on eräässä plokissaan (”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin”) ottanut kantaa edellä esiteltyyn problematiikkaan. Soini toteaa: ”Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eikä se siitä miksikään muutu, vaikka kulttuurimarxistit kuinka mesoavat. Apunaan heillä on vanhan perinteen mukaan liberaalit hyödylliset idiootit, jotka eivät ymmärrä, kenen pussiin he lopulta pelaavat.”

Kaikki tämä on arvo- ja ideologiakentän uudelleen järjestäytymistä. Mielenkiintoista tässä on liberaalin oikeiston asemoituminen tässä asetelmassa. Liikkuuko liberaali oikeisto (sanotaan vaikkapa ”rydmanilaiset”) kohti konservatismia, jossa se kohtaa ainakin osan halla-aholaisista vai pysyttäytyvätkö he vapaamielisyyden kategoriassa, jolloin he itse asiassa lähestyvät Soinin leimaamia kulttuurimarxilaisia.

Selväksi on käynyt populisteiksi sanottujen jo aiemmin tapahtunut siirtyminen kohti oikeistolais-konservatiivista aatemaailmaa, jolloin he ainakin osittain irtoavat kilpailemasta vasemmiston kanssa työväen ja ehkä myös sivistyneistön äänistä. Vasemmiston kannatus on hyvin pitkälle kiinni siitä, kuinka työväki ja pieni- ja keskituloiset ovat säilyttäneet vanhat työväenluokan vapaamieliset (so. ”edistykselliset”) arvot. Edistyksen sijasta voidaan aivan yhtä hyvin puhua vanhoista kunnioitetuista sivistyksen ja sivistymisen ideoista.

Historia ei ole loppumassa. Uskon, että kuusikymmentälukulainen sivistysihanne palaa joskin aivan uusissa muodoissa keskuuteemme.

::::::::::::::::::::

Kuusikymmentävuotishaastattelussa (”Mitä ajattelit tänään, Tuomas Nevanlinna?) Hesarissa 22.2.2010 filosofi Tuomas Nevanlinna toteaa, että nykyhetkessä on samaa kuin 1960-luvussa. Jähmeä vanhempien maailmankuva asetettiin tuolloin ja asetetaan näinä aikoina kyseenalaiseksi. Nuoriso on nyt samaan tapaan haastamassa vanhempia sukupolvia globaaleista teemoista ilmastonmuutoksineen. Tavoitteena on Nevanlinnan mukaan ”myllerrys” kuten kuusikymmentäluvulla. Voisin olla hänen kanssaan vaikka samaa mieltä. Nytkin konservatiiviset populistit kieltävät ilmastonmuutoksen tai vähättelevät sen merkitystä. Tieteen tulokset – sivistys – asetetaan kyseenalaiseksi. Nuorison edistyksellisimmällä osalla on kuitenkin draivi päällä, joka tulee jättämään jälkensä tulevien vuosikymmenien aatemaailmaan ja politiikkaan.