Kirjamessuilla kuultua

Kirjamessut ovat taas takanapäin. Se on yksi vuoden kohokohtia ainakin minulle. Toki hyväksyn kritiikinkin. Onhan se melkoista eloa ja oloa ruuhkassa. Joskus tulee mieleen, että kysymyksessä ovat karjamessut.

Mutta asiaan ! Minulle kirjamessujen luennot, esittelyt ja keskustelut ovat tapahtuman ydintä, olkoonkin että mihinkään asiaan ei voi oikein keskittyä. Ehkä kysymys on enemmänkin herätemessuista. Itselleni ehkä yllättäenkin kaikkein muistettavinta messuilla oli Kristiina Halkolan haastattelu. ”Jos rakastat” on muistelmateos tästä hahmosta, joka ehkä enemmän kuin kukaan antoi kasvot 1960-luvun radikalismille. Hän on siis tuon aikakauden ikoni. Hän muistuttaa siitä ärsyttävyydestä, joka tuohon aikaan monien ihmisten mielestä liittyi sen ajan radikalismiin. Mutta on hän paljon enemmänkin. Hän tulkitsi nuo laulut, jotka ovat jääneet ihmisten mieliin. Laulu rakastamisen vaikeudesta, joka kuullaan Käpy selän alla -elokuvan alussa on kappale, joka on sekä kylmä että lämmin samaan aikaan. Sanat tulevat suoraan kohti, ne lävistävät kuulijan. Julistus, joka lauluun liittyy ja joka symboloi aikaa on sekin jotenkin muodostunut asiaan kuuluvaksi. Myös toinen kappale, Laulu kahdestakymmenestä perheestä on enemmän symbolinen kuin konkreettinen tämän päivän näkökulmasta. Ymmärrän kyllä, että se jos mikä loukkasi monia, jotka näkivät nämä perheet 1960-luvulla Suomen kapitalismin ytimessä positiivisena ilmiönä. He loivat työtä tähän maahan, vaikka toki olivat myös tarjoamassa työolosuhteet, jotka eivät aina olleet kelvolliset. Mutta nyt kuultuna tuo kappale symboloi tämän päivän finanssimaailman nurjaa puolta. Nykyisen eliksiiriin verrattuna nuo kaksikymmentä kapitalismin edustajaa olivat kilttejä setiä ja tätejä.

Kun Halkolan haastattelussa siirryttiin TV-teatterin esitykseen Tuhannen ja yhden työn tarinat ilmapiiri sähköistyi. Kristiina Halkola huusi (julisti): mitä väärää tuossa teatteriesityksessä oli ? Aikanaan se sai karvat pystyyn monelta ja ilmensi tuon ajan latautuneita tunnelmia. Teatteriesitys asettui yksiselitteisesti työväen puolelle sortavia työnantajia vastaan. Kun katsoin Tuhannen ja yhden työn tarinat nyt uudelleen Teeman Suomen suurin teatteri -ohjelmasarjassa ei se tuntunut erityisen ärsyttävältä. Ehkä se enemmänkin toi esille tämän päivän tuntemukset työmarkkinoilla. Siinä mielessä Halkolan kovaääninen kysymys, mitä väärää siinä oli nousee avainkysymykseksi. Valtavassa joukossa, joka oli tullut kuuntelemaan Halkolaa tuo huudahdus ei suomalaiskansalliseen tyyliin herättänyt näkyviä reaktiota. Itse kuitenkin tunsin, että kuulijoiden sympatiat olivat Kristiina Halkolan puolella.

Kristiina Halkola on saanut maksaa ikoniudestaan kovaa hintaa, omien sanojensa mukaan ”työttömyyttä ja pakkoyrittäjyyttä”. Varmaankin näin. Kun teet valinnan elämässäsi joudut kantamaan seuraukset. Tässä tapauksessa tietenkin - tuulien käännyttyä - vastareaktio sitä ajattelutapaa vastaan, jota Kristiina Halkola edusti oli korvin kuultavissa silmin nähtävissä. Asia varmistui siinä vaiheessa, kun Halkolasta tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen puolejohtaja DEVAan. Hän leimautui vahvasti. Omat muistikuvani kertovat, että ei Kristiina Halkola mikään puoluejohtajatyyppi ollut, ei sinne päinkään. Hän oli aivan liian kuohahteleva pystyäkseen käymään keskustelua kovapintaisessa seurassa. Deva -kausi oli sattuneesta syystä hyvin lyhyt enkä historiallisessa tarkastelussa antaisi sille paljon painoa. Mutta Halkolalle se merkitsi unohdukseen julistamista työelämän näkökulmasta.

Juuri nyt Kristiina Halkola on isoäiti, joka varmaan aidosti eläytyy lastenlastensa elämään. Hän tuntuu olevan tasapainossa itsensä kanssa. Onpa odotettavissa teatteriroolikin ! Sen hän on ansainnut. Kaiken kaikkiaan Kristiina Halkolasta jäi vaikutelma ihmisestä, joka on saamassa ansaitsemansa arvostuksen. Mutta missä on tämän paivän radikalismi ? Eräässä kirjamessujen keskustelussa pohdittiin tätäkin asiaa. Radikalisimia on tänäänkin länsimaissa, puhumattakaan esim. arabimaista, mutta se on ajan luonteen mukaisesti pirstoutunut lukemattomiksi ilmiöiksi. Se tulee vastaan ympäristökymyksissä, eläinsuojeluasioissa ja lukemattomissa muissa yhteyksissä.

Radikalismi saattaa tulla vastaan tarkemmassa pohdiskelussa aivan yllättävässä paikassa. Itselleni tuli mieleen, että missä nämä 1960-luvun taistelaiset olisivat nyt, jos ilmestyisivät kummittelemaan tähän päivään.

Yksi ehdotus voisi olla rahamarkkinat ! Mutta kummalla puolella nämä ”rahamarkkinaradikaalit” olisivat ? Olisivatko he osoittamssa mieltään Occupy Wall Street -liikkeessä vai olisivatko he tuon mielenosoituksen kohteita, noita mielikuvituksellisten uusien rahamarkkinainstrumenttien luojia ? Kummalla puolella barrikadia he seisoisivat ? Moni sanoisi, että he olisivat Occupy Wall Streetissä.

Asia ei ole aivan itsestään selvä. Björn Wahlroos on ollut sekä taistolaisten että uusliberaalien riveissä ja on viime mainitussa edelleenkin. Muistelen itse aikaa, että taistolaisiin ajautui osa kaikkein terävimmästä opiskelija-aineksesta. Osa opiskelijoista, varsinkin opiskelijtyöt olivat aidosti yhteisöllisiä, aidosti yhteisen aatteen takana. Itsekkäät tarkoitusperät eivät heitä - näin uskon - ajaneet liikkeessä eteenpäin. Toki opikselijapojissakin oli samaa aatteen paloa, mutta ehkä heissä oli enemmän tätä itsekkäästi omaa uraansa edistävää, omaa etuaan ajavaa porukkaa. Juuri he voisivat olla rahamarkkinainnovaattoreita.

Nuoruteen kuuluu osana radikalisoituminen. Kolmekymmentäluvulla osa opiskelijoista meni mukaan oikeistolaiseen Akateemiseen Karjala-Seuraan ja kuusikymmentäluvulla dogmaattiseen vasemmistolaiseen liikkeeseen. Ja sama teesi-antiteesi jatkuu tulevassa historiassa. Historia ei tule loppumaan.

Kristiina Halkolasta sanoisin varmasti, että hän olisi mukana Wall Street -mielenosoituksissa rahamarkkinavaltaa vastaan. Se valtava joukko - sadat ihmiset - joka tuli kirjamessuilla katsomaan ja kuuntelemaan Kristiina Halkolaa varmaan uteliaana mietti ”minkähänlainen se nyt on ?” Vastaus mielestäni saatiin: haastattelu kirjamessuilla kertoi enemmän syvästi tuntevasta ihmisestä kuin 1960-luvun ikonista, joka antoi radikalismille kasvot.

Häntä heiluttaa koiraa

Eräässä kunnassa päätettiin kilpailuttaa siivous-, ruokahuolto- ja kunnossapitopalvelut. Vahvaksi kilpailijaksi palvelujen järjestäjänä nousi suuri kansainvälinen toimija ISS. Sitten tuli vastareaktio: sekä kunnan ao. palvelujen tuottajat että pk-sektorin palvelujen tuottajat älähtivät. Seurasi prosessi, jonka lopputuloksena palvelujen tuottamisen hinta olikin paljon vaikeampi yhtälö kuin alun perin ajateltiin. Aluksi näytti siltä, että suuri on kaunista. Lopputulos oli, että ainakin toistaiseksi palvelut järjestetään julkisen sektorin (kunnan) omana ja pk-sektorin palveluina.

Edellä kuvattu palvelun kilpailutus nousi mieleen, kun näin lehdestä, että G 4 S oli ostanut ISS:n. Siinä kävi niin, että suuren kansainvälisen toimijan söi vielä suurempi kansainvälinen toimija. Näyttää siltä, että kiinteistönhuolto ja turvallisuusala niputetaan yhä tiiviimmin yhteen globaalisti . Syntyy maailman suurin ”turvallisuusalan ja yritysten palvelu- ja tukitoimia tekevä yhtiö”. Mihin olemme menossa ? OECD on todennut, että 50 % maailman kaupasta käydään suurten yritysten sisäisenä (so. tytäryritysten välisenä) kaupppana. Professori Teivo Teivainen käytti tästä kehityksestä nimeä kapitalistinen suunnitelmatalous. On selvää, että terve markkinatalous on kaukana tästä kehityskulusta.Kuntapuolella näytetään pyrittävän symmetriseen kuvioon, tosin paljon vaatimattomammalla tasolla kuin yrityspuolella. Tavoitteena ovat suurkunnat. Periaatteessa suuruuden ekonomian pitäisi toimia. Käytännössä ollaan paljon monimutkaisemman yhtälön edessä. On suuri merkitys kuka tai mikä taho palvelun tuottaa. Varsinkin tärkeissä kunnan tuottamissa avainpalveluissa olisi tärkeää, että demokraattinen kontrolli ulottuu palvelun lopputuottajaan saakka. Nyt näyttää siltä, että syntyy pitkiä päähankkija-alihankkijaketjuja sekä palvelujen tuottaja- että mahdollisesti myös palvelujen järjestäjätaholla.

Kysymys ei ole aivan pikkuasiasta. Kuuntelin viime keväänä, kun suuren pankin edustaja totesi, että ”riippuen seuraavan hallituksen kokoonpanosta peruskoulu voidaan yksityistää”. Mielenkiintoista ! Itse toteamus saattaisi jäädä omaan arvoonsa, ellei kysymys olisi periaatteellisesti suuresta asiasta. Villakoiran ydin on, että rahamarkinasektorin edustaja otti selvästi kantaa siihen, miten kansanvaltaisen järjestelmän piiriin kuuluva palvelu pitää järjestää. Tietenkin ko. taholla oli tähän oikeus. Mutta ainakin vielä joitakin aikoja sitten olisi tällaista sekaantumista julkisen sektorin perinteisesti järjestämään (so. järjestämään ja tuottamaan) palveluun pidetty vähintään omituisena. Kysymys on siis siitä, että paitsi itse palveluntuotanto saattaa tulevaisuudessa olla suurten yritysten hallussa niin myös rahamarkkinat pyrkivät aktiivisesti ”järjestelemään” yhteiskunnan perinteisesti järjestämiä palveluja. Ei ihme, että valtiovarainministeri, sittemmin pääministeri Katainen totesi noin vuosi sitten, että rahamarkkinat ovat uhka kansanvaltaiselle järjestelmälle.Viimekädessä on kysymys äänestäjän, kuluttajan, sijoittajan vastuusta. Ylivarojen eläminen on kaikilla tasoilla silmiin pistävä piirre. Kansanvaltainen järjestelmä edellyttää toimiakseen suurta vastuuta kansalaisilta, jotta rahamarkkinoita ei päästetä perinteisesti kansanvaltaisesti toimineen järjestelmän sisälle. Eurooppatasolla tässä asiassa on paljon oppimista. Kysymys on syvästi eettisestä asiasta, kuka kantaa vastuun ?

Viimeisten 30 vuoden trendi on ollut palvelujen ulkoistaminen, puhuisin ulkoistamisvimmasta. Slogan kuuluu, että kunnalla on järjestämisvastuu, mutta ei välttämättä tuottamisvastuuta. Pitäisikö siirtyä käytäntöön, jossa jokainen palvelu ja palvelunosakin tutkittaisiin tarkasti ennenkuin lähdetään tekemään trendin mukaisia ratkaisuja ?

Suuresti arvostamani Berkleyn yliopiston professori Robert Reich on Supercapitalism -teoksessaan (2007) todennut, että ennen yritykset (yritysjohto) ja ammattiyhdistys toimivat vastapelureina ja julkinen sektori toimii eräänlaisena sovittelijana. Nyt tilanne on muuttunut: nyt sijoittajat ja kuluttajat ratkaisevat talouden suunnan. Kuluttajan mukanolo tässä yhtälössä on ratkaiseva. Onko kuluttaja ensisijaisesti kansalaisyhteiskunnan jäsen, joka äänestyspäätöksellään vaikuttaa asioihin vai onko hän kasvoton kuluttaja, joka juoksee halvimman hinnan perässä. Monimutkaiseksi yhtälön tekee se, että kuluttaja on usein myös sijoittaja. Hän on juuri se, joka sijoittaa suuren kansainvälisen pörssiyrityksen osakkeisiin. Tämä kolmessa eri roolissa toimiminen on syytä tiedostaa. Optimaalisesti toimiessaan tämä tarkoittaa sitä, että sijottaessaan suuren yrityksen osakkeisiin kuluttaja varmistaa tuotannon virtaviivaisuuden, liian henkilöstön karsinnan ja edulliset hinnat tuotteille tai palveluille, joita hän ostaa. Globaalissa yhteydesä halpuus saattaa kuitenkin olla näennäinen etu, kun lasketaan kustannukset kokonaisvaltaisesti. Niinpä siivouspalvelun järjestäminen ja tuottaminen , joka ei tunnu niin tärkeältä (kunhan on siistiä !), nousee arvoon arvaamattomaan, kun asiaa ajatellaan kokonaisuuden kannalta.

Tästä näkökulmasta syksyn 2011 ”tupo” tai pikemminkin sen yritys näyttää mahtavalta poikkeukselta. Mutta tähän ratkaisuun ”ajautuminen” edellyttikin kansainvälisen talouden kriisiä. Valtatrendi on kuitenkin toisensuuntainen.Suuri lähes monopoliasemassa oleva yritys saattaa kilpailla aluksi hinnoilla, tehdä tappiotakin, mutta lopputulemana se pyrkii tietenkin tekemään rahaa. Tässä usein globaalissa kuviossa kunta ja pk-yrittäjä ovat pelinappuloina: kunta tavoitellessaan suuruuden ekonomiaa ja pk-yritys toimiessaan suuren toimijan alihankkijana.

Niin, kuka on isäntä ? Siivouspalvelun (terveyspalvelun, koulupalvelun) tuottaja saattaa olla vaikeasti jäljitettävissä suuryritysten pitkän päähankkija-alihankkijaketjun päässä. On äärimmäisen tärkeää, että julkinen sektori (kunta) ja pk-sektori pystyvät aitoon vuoropuheluun, kumppanuuteen. Palvelut säilyvät lähellä asiakasta normaalin kilpailutuksen seurauksena ja äänestäjän kontrolli toimii. Kansanvaltaisessa järjestelmässä isäntänä pitää olla kansanvalta, muutoin häntä pääsee heiluttamaan koiraa.

Jälkikirjoitus
G 4 S perui kaupan myöhemmin omistajien vetäytyessä tarkemmin ilmoittamatta jääneestä syystä.

TV-teatteri 50 vuotta: klassikoista radikalismiin

Katsoin TV:stä hienoa kolmiosaista dokumettia Suomen suurin teatteri. Siinä käytiin läpi TV-teatterin historiaa. Teatteri käynnistyi elokuussa 1961. En muista alkuaikoja, mutta uskon, että uutuudenviehätys oli uskomaton kokemus - silloin vielä harvoille – TV:n katsojille. Ohjelmisto koostui tuttujen teatterinäytelmien ja elokuvien sovituksista TV:lle. Esitettiin Kauppamatkustajan kuolema, Oblomov, Kustaa III. Ikimuistoinen oli Toivo Pekkasen Lapsuuteni. Muistan kuinka ruotsalaiset kadehtivat sitä: ”Miksi meillä ei tehdä tällaista?”. Työtahti oli aivan hirmuinen: joka viikko oli ensi-ilta. Itse asiassa tahti olikin liian kova, tasoa ei jaksettu aina pitää yllä. Sitä paitsi ajat muuttuivat ja haluttiin viedä teatteri keskelle ”kuohuvaa elämää” 1960-luvun jälkipuoliskolla. Mutta tästä myöhemmin.

Erityisesti minua kiinnostivat Suomen suurimman teatterin kaksi ensimmäistä osaa. Ehkä sen takia, että jouduin itsekin kertaamaan 1960-luvun ja 1970-luvun teatteritaiteen saavutuksia. Niin, taiteen? Siltä se ei kuulostanut, kun kävi ilmi, että 200 ns. klassikkokauden (1961-1967) teatteriesityksestä on vain noin 40 säilynyt. Muut on nauhoitettu päälle ilmeisesti rahapulassa. Oliko tosiaan niin, että nuo TV-sovitukset koettiin kertakäyttöviihteeksi?. Tuskinpa vaan, sillä omat muistikuvat kertovat, että esimerkiksi ”Oppenheimerin tapaus” herätti suurta myönteistä huomiota kriitikoiden keskuudessa. Itsekin muistan tuon Matti Oraviston eleettömän huippuroolin. Pitääkö nyt uskoa, että se on muisto vain?

Monesti törmää tällaiseen ilmiöön, että aikanaan ei osattu arvioida oikein taiteen tuotoksia tulevien sukupolvien näkökulmasta. Itsekin olen heittänyt pois sellaista, mitä olen jäänyt jälkikäteen kaipaamaan. Mihin hävisivät vanhat Urheilun kuva-aitat ajalta, jolloin yleisurheilu oli jotain suurta? Tai missä ovat vanhat Kuvitetut klassikot, joiden avulla saattoi saada ensikoskeutuksen kirjallisuuden klassikoihin?

Sarjan toinen osa näytti 1960-luvun loppupuolen TV-teatteriesityksiä. Avautui huikea näkymä paljon kiisteltyyn aikakuteen. Se oli Eino S. Revon aikaa, josta on jälkikäteen kirjoitettu kirjoja ja useimmiten kriittiseen sävyyn. Vallankumoustako silloin tehtiin? Enpä usko. Pieni vähemmistö tosin sai aikaan suuren kohun. Nyt kun katselee noita esityksiä - esimerkiksi ”Tuhannen ja yhden työn tarinoita” - tulee mieleen, että tänä päivänä voitaisiin tehdä samantyyppisiä näytelmiä ja vähintään yhtä perustellusti kuin aikanaan. Niin, mihin tällainen tarkastelunäkökulma on kadonnut? Ainoastaan joissakin ajankohtaisohjelmissa saadaan väläyksiä siitä todellisuudesta, missä tämän päivän yritykset ja niiden työntekijät elävät.

”Kaksikymmentä perhettä” on nyt arvioituna joukko vastuuntuntoisia kapitalistipatriarkkoja tämän päivän finanssieliittiin verrattuna. Tänä päivän shareholder value on paljon ratkaisevammassa asemassa esimerkiksi irtisanomisissa kuin tuolloin. Tähän on tultu: samat ihmiset, jotka taistelevat työpaikkojensa puolesta toimivat sijoittajina - kansankapitalisteina – omistustensa kasvattajina ja sitä kautta työntekiijöiden vähentäjinä siinä kuin toimiva johtokin. Ja usein he omistajina painostavat irtisanomisiin tai lomautuksiin. Ei aika mennyt koskaan palaa voisi todeta kaihoten, kun ajattelee 1960-lukua.

Tuo 1960-luvun (ja se pitää sisällään myös 1970-luvun alun) kiihkeä aika voidaan jakaa kahteen osaan, radikaaliin, mutta puoluepolitiikkaan sitoutumattomaan aikaan ja toisaalta dogmaattiseen ehdottoman oikeassa olemisen vaiheeseen. Ajallisesti nämä seuraavat toisiaan. Radikaali vaihe on selvästi kiinnostavampi. Silloin tartuttiin sosiaalisiin epäkohtiin ja nostetiin ne esille Suomen suurimmassa teatterissa, TV-teatterissa. Nostalgia tietenkin kultaa menneen, mutta vieläkin noiden radikaalivuosien parhaat esitykset tuntuvat tuoreilta. Niiden nostattama problematiikka ei ole kadonnut mihinkään, päinvastoin tänä päivänä nuo teemat tuntuvat ajankohtaisemmilta kuin koskaan.

Mistä nuo radikaalivaiheen teatteritekijät nousivat? Tälle on olemassa monta selitystä. Nuoria he olivat ja suuria ikäluokkia. Juuri 1950-luvun suhteellinen köyhyys ja jähmeys näyttäytyy yhtenä nuoren sukupolven nousun syynä. Suomi vaurastui ja nykyaikaistui 1960-luvulla. Oli ikään kuin varaa kapinoida. Taakse jäänyt 1950-luku oli kuin jatkoa 1930-luvulle. Vanhaa ajattelutapaa ruvettin murtamaan uusin tuorein voimin. Voihan tässä olla ajan patinoimaa legendaa joukossa, mutta oikeastikin 1960-luvun jälkipuoli hätkähdytti monella tapaa.

Joskus olen miettinyt, miksi osa aikauden etevimmästä aineksesta hurahtaa uusiin oppeihin. Tässä mielessä rinnastan kaksi ainakin teoriassa hätkähdyttävän erilaista ryhmää toisiinsa: 1960-luvun radikaalit ja 2000-luvun rahamarkkinaohjukset. Molemmissa tapauksissa nuorison etujoukko ryntäsi suin päin uusiin kokeiluihin. Taistolaiset 1970-luvulla vetivät puoleensa älykköjä ylipolitisoituneessa ilmapiirissä. Muistan tuon ajan elävästi. Kun menin opiskelemaan ei kämppäkavereita valittu, vaan suurinpiirtein tavattiin vuokrakämpän ovella. Niinpä minä sain kolme taistolaista kämppistä, yksi oli kemisti, yksi oli fyysikko ja yksi oli matemaatikko. Aivan samalla tavalla Harvardissa opiskeltiin taloustieteitä. Jossakin vaiheessa 60 % tutkinnon suorittaneista valmistui finanssimarkkinoille! Nuo ihmiset, joiden olisi pitänyt lähteä tekemään tiedettä, vaikkapa kehittämään uusia syöpälääkkeitä rynnivät Wall Streetille kehittämään eksoottisia rahoitusinstrumetteja. Tieteen tekeminen oli aivan liian hidasta. Sitä paitsi se sisälsi kieltäymyksiä, eihän vuosikausien työ välttämättä tuonut onnistunmisia ja rahaa. Molemmissa tapauksissa - taistolaisten ja finanssiälykköjen tapauksessa - tuloksena oli katastrofi.

TV-teatterissa siirtyminen 1980-luvulle merkitsi muutosta kohti suurtuotantoja. Näitä olivat esimerkiksi Rauta-aika, Kukkivan roudan maat, Seitsemän veljestä. Tapahtui monia muutoksia, oli enemmän aikaa panostaa laatuun. Mutta se onkin jo toinen juttu.

Kansansivistystä siniseltä mereltä

Sinisen meren strategiassa todetaan mielestäni rehellisesti, että tavoiteltu tila ”sininen meri”, voi muuttua ei-tavoitelluksi tilaksi eli punaiseksi mereksi, jos strategiaa ei jakseta koko ajan uudistaa, pitää sitä ajan tasalla. Sinisen meren strategian mukaisesti 1800-luvun sivistystahto perustui nimenomaan kysyntään , joka kumpusi työväenluokasta ja joka piti ikäänkuin ”keksiä”. Jos kysymys olisi ollut vain sivistyksen tarjonnasta olisivat tulokset olleet paljon vaatimattomammat. Sinisen meren strategiaa voidaan soveltaa yllättävään kohteeseen nimittäin demokratian toimivuuteen. Tässä katsannossa sininen meri tarkoittaa sitä työtä, mitä on tehty vuosikymmeniä demokraattisten oikeuksien takaamiseksi. Keskeistä tässä on ollut taata kansalaisten sivistyksellinen tason nousu jatkuvan kouluttautumisen avulla. Erityisen tärkeää on ollut perusopetus, se on kaiken sivistyksen perusta. Vain tätä kautta voidaan demokratiaa ylläpitää.

Postmodernin ajattelun lyötyä läpi , suurten kertomusten väistyessä ja kaiken suhteellistuessa jouduttiin tilanteeseen, jossa opillisen sivistyksen merkitys väistämättä väheni, vaikka sitä on vaikea tunnustaa. Pitäisikö jäädä kaipaamaan suuria kertomuksia ? Ehkäpä ei, mutta ihminen tarvitsee niiden sijasta jonkin kallion, johon nojata. Olkoon se siis sivistys.

Mitä tarkoitan kaiken suhteellistumisella ? Kenties se, mikä suhteellistumisessa on väistyvä elementti on objektiivinen totuus. Tähän on helppo sanoa, että objektiivinen totuus on jokaisen omassa subjektiivisessa harkinnassa. Ehkä näin, mutta on kuitenkin joitakin perälautoja, joiden varaan voi rakentaa. On joitakin tieteen faktoja, joihin pitää voida luottaa.

Valitettavasti näitä tieteen totuuksia on yhä harvemmassa. Käytettäköön tästä ajasta vaikkapa nimeä jälkipostmoderni aika. Sitä kuvaa ehkä parhaiten amerikkalaisen teekutsuliikken tokaisu ”there is nothing to know, mitään ei tarvitse tietää. Kaikesta voi luoda käsityksen oman subjektiivisen minä kautta. Mihin tämä on johtanut ? Ehkä tätä tilaa kuvaa parhaiten termi ”kaiken mielipiteistäminen”. Nettikulttuuri ja sen keskustelupalstat ovat tästä räikeä esimerkki. En tietenkään tuomitse internetiä enkä keskustelupalstoja yleensä, vaan suunnattoman määrä ylilyöntejä, joita nettipalstoilla nähdään. Onneksi jotkut lehdet ovat lähteneet korjaamaan tehtyjä virheitä vaatimalla kirjoittamista omalla nimellä. Riittäkö tämä ? Aika näyttää ! Voihan olla, että päättömyyksien laukominen leviää omalla nimellä kirjoittamiseenkin. Yhdysvalloissa räikeyksistä on tullut maan tapa varsinkin poliittisessa keskustelussa.

Tässä on siis ajatuksen ydin: se sivistys, joka on luotu kymmenien vuosien työllä murskataan äärimmäisen yksinkertaistavilla mielipiteillä. Lyödään sanoilla lyömisen ilosta. Tärkeintä näyttää olevan se, että kirjoitetaan mahdollisimman ohuesti, pintapuolisesti. Tämän tyyppinen kirjoittelu on lyönyt lähes totaalisesti läpi monilla mielipidepalstoilla. Käykö tässä niin, että ihmiset jakautuvat niihin, jotka jaksavat perehtyä monimutkaisiin asioihin ja niihin, jotka tyytyvät mielipiteiden laukomiseen ilman sen kummempaa harkintaa.

Jos näin käy voidaan puhua sinisen meren muuttumisesta takaisin punaiseksi mereksi. Joukossa tyhmyys tiivistyy. Punaisen meren strategian tavoin tyydytään kilpailemaan samoilla keinoilla, joilla muutkin mielipiteen laukojat operoivat. Pahinta on, että aikaa myöten sivistyksen puute johtaa demokratian kokemiseen tarpeettomana. Moni puhuu valistuneesta diktatuurista, kun halutaan kuvata haluttua asioiden hoitotapaa. Minun muistikuvissani ei ole yhtään valistunutta itsevaltiasta, joka olisi pysynyt valistuneena.

Ehkä tarvittaisiin uutta kansansivistysliikettä. Sellaista kuin oli kansansivistyö 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuun, mutta tähän aikaan sovitettuna. Sinisen meren strategian mukaisesti se pitäisi ”keksiä”, sillä sille on kysyntää. Tämä toinen sivistysliike tarvitsee tuekseen vahvan etiikan ja vastuuntunnon. Ainoa opinahjo, jossa tämä toinen sivistysliike voisi käynnistyä on peruskoulu, koko ikäluokan läpäisevä koulu. Peruskoulua tulee vahvistaa, ei heikentää. Peruskoulun tulee ottaa tavoitteekseen toisen sivistysliikkeen tavoite. Uuden kirjoitus- ja lukutaidon opettaminen kaiken suhteellistavassa maailmassaa. Tehtävää ei käy kadehtiminen. Mutta tehtävä se on !

Tiede (tieteellinen ajattelutapa) on se ankkuri, jonka varaan rakentaisin uuden sivistyksen. Vaikka kuinka väitetään, että ihminen on psyko-fyysinen olento, joka tarvitsee irroittelevan (lue: taikauskoisen) henkisen liikkumatilan, pitäisi kuitenkin pystyä luomaan (tieteelliset) ”säännöt”, joiden varassa toimitaan. Ehkä meidän pitäisi kehittää perusopetusta aivan uuteen suuntaan, jossa otetaan paremmin huomioon nykyaikainen elämänpiiri ja kaikkiin suuntiin vellova tiedonvälitys. Tarvitaan siis uudistuvaa perusopetuksen sinisen meren strategiaa, joka perustuu oppilaista (asiakkaista) kumpuavaan kysyntään.

Mitkä asiat olisivat tähdellisimmät ? Ainakin uskoisin opetusvälineiden muodostuvan yhä suuuremmassa määrin tietoteknisistä välineistä. Tottakai tällä tiellä on jo edettykin. Tietotekniikan käyttöönotto on lisääntynyt, tosin hitaammin kuin olisi ollut toivottavaa. Tässä on kuitenkin kysymys muusta kuin pelkästä tekniikasta. Nykyaikainen tiedonvälityksen mullistus, josta isien, äitien ja opettajien ”suojaava” vaikutus on suodattunut pois avaa aivan uusia haasteita. Tuloksena on laserintarkka tiedontulitus ”kohderyhmälle”, joka muodostuu lapsista tai nuorista. Juuri tässä tarvitaan lähdekriittistä näkemystä, jonka läpi uusi tietotulva on seulottava.

Mitä on vastustettava ? Olen kauhulla ajatellut mahdollisuutta, että meilläkin joidenkin amerikkalaisten tapaan aletaan nähdä perusopetus lähinnä verotuksellisena taakkana. Siitä alkaa demokratian mureneminen.

Suomettumisen pitkä varjo

Suomettumisen ”kulta-aikaa” olivat 1960- ja 1970-luvut. Määrittelen sen ensisijaisesti taudiksi, jolla suomalaiset itse syrjivät toisia suomalaisia Neuvostoliiton avulla. Määritelmääni ei kuulu ensisijaisesti suurvalta Neuvostoliiton painostus suomalaisia kohtaan sen omien pyrkimysten läpisaamiseksi. Vaikka onhan suomettuminen tietenkin sitäkin. Monesti kuulee väitteen, että suomettumiseen sortuivat Kekkosen alapuolella hierarkiassa toimivat henkilöt. Itse näen Kekkosen toimineen johtotähtenä ja mallin antajana suomettumisessa. Ilmiö oli varsin laaja-alainen pahimmillaan ja sen takia on syytä pohtia oliko kysymys pelkästään Neuvostoliiton pelosta vai löytyykö suomalaisten käyttäytymiselle yleisempiäkin periaatteita.

Aivan ensiksi kiinnittäisin huomiota historian jälkimaustamiseen erilaisilla väitteillä. Tällainen väite oli, että suomalaiset elivät kylmän sodan aikana peloissaan Neuvostoliiton naapurina koko ajan miehitystä peläten. Elin tuon ajanjakson enkä huomannut moista. Tietenkin Neuvostoliiton ja Suomen suhteet vaihtelivat. Välillä oli kireitä jaksoja kuten ns. vaaran vuodet, yöpakkaskriisi, noottikriisi ja 1970-luvun ideologinen vyörytys (erityisesti suurlähettiläs Beljakovin ja osin suurlähettiläs Stepanovin painostustoimet). En tässä kiinnitä huomiota siihen kuinka paljon näissä kriiseissä oli suomalaisten omaa suomettumispeliä mukana. Meillä on useita historioitsijoita, jotka pyrkivät maalaamaan koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan enemmän tai vähemmän vaaran vuosiksi. Näistä kirjoittajista mainitsen eristyisesti Jukka Tarkan. Miksi historiaaa pitää tendenssimäisesti muuttaa tiettyyn suuntaa jälkikäteen ? Ehkä tässä on mukana ideologiaa ja patriotismia. Eli ajatellaan, että Suomi selvisi suomettumisesta vain oman taistelutahtonsa ja ehkä hyvän onnen myötäilemänä.

Minusta oikeastaan ainoa merkitsevä asia oli, että suurvallat eivät ajautuneet avoimeen keskinäiseen konfliktiin kylmän sodan aikana. Suurvaltojen avoin konflikti olisi luultavasti ollut ainoa mahdollisuus, jolla Neuvostoliitto olisi kohdistanut Suomeen pakkotoimia. Historiakin osoittaa sen. Venäjä ei Ison vihan jälkeen halunnut pitää Suomea, vaikka miehitti sen. Venäjä luovutti Suomen alueen takaisin Ruotsille vuonna 1721. Sama toistui Pikkuvihan yhteydessä. Jälleen miehitys ja sitten 1743 alueen luovutus takaisin ruotsalaisille tietyin rajamuutoksin . Myöskään vuosien 1808-1809 sota ei ollut mieluisa venäläisille. Vain Napoleonin ankara painostus sai Aleksanteri I:n valtaamaan Suomen.

Suomen irtautuminen Venäjästä ensimmäisen maailmansodan aikana oli sekin hyvin pitkälle Neuvostoliiton ja Saksan keskinäisen konfliktin sanelema. Talvisodan syttymistä taas edelsi ns. Ribbentrop-sopimus , jolla suurvallat määrittivät etupiirinsä. Näistä keskeisistä historian tapahtumista voi päätellä, että Suomi ei juurikaan ole ollut itseisarvo Venäjälle. Suomi ei ole ollut ”linjalla”, niin kuin Baltia suhteessa Saksaan tai esteenä merelle pääsemiseksi niin kuin Balkanin alue ja Turkki. Tulevaisuuden ohjussota tuo Suomen linjalle lähinnä ilmatilansa osalta. Suomen tärkein tehtävä on siis osallistua voimavarojensa puitteissa rauhan työhön ja taistella omalta osaltaan suurvaltasodan ehkäisemiseksi. Tässä työssä menestyi myös Kekkonen.

Suurvaltojen välisen konfliktin mahdollisuus ja suomettuminen tulisi siis irroittaa toisistaan. Ikävää on, jos ne päinvastoin pyritään liittämään toisiinsa. Tietenkään suomettumista ei tarvita missään tilanteessa. Suomalaisten nöyristelylle Yhdysvaltoja kohtaan George Bushin kaudella ei ole nimeä. Se on kuitenkin osa suomettumisajattelua. Jälleen suomalaiset itse käyttivät suurvaltaa hyväkseen luodakseen varjon toisten suomalaisten ylle. Kuka sai tavata Condoleeza Ricen, kuka taas George Bushin, se tuntui olevan uuden suomettumisen ydinajatus. Ne leimattiin, joilla kuviteltiin olevan huonot välit supervaltioon. Ilmeisesti jotkut halusivat varata eturivin paikat mahdollisessa konfliktissa ja nimenomaan Naton puolella. Tämä on aivan yhtä vastenmielistä oman pesän likaamista kuin kylmän sodan aikana. Myös suhteessa EU:hun on suomettumisen piirteitä. Suomi on haluttu nähdä EU:n uskollisena jäsenenä, eräänlaisena mallioppilaana. Vakuuskiista toi tähän ajatteluun särön. Osa olisi halunnut jatkaa mallioppilaan roolia, mutta vastustajilla oli nyt paremmat argumentit. Siitä huolimatta on pyritty luomaan käsitys, että vakuuskiista olisi rapauttanut Suomen suhteita EU:hun. Tosiasiassa tapahtui vain yksi asia: Suomi ei ole enää luokan kiltein oppilas – onneksi, tekisi mieleni sanoa.

Suomettumisen voidaan ajatella olevan laaja ilmiö, joka ylittää ideologiset rajat. Mutta mikä siinä on niin houkuttelevaa ?. Ainakin yksi syy on se, että pienen valtion edustajilla on halu olla suurempia kuin ollaankaan. Tietenkin kysymys on myös valtapolitiikasta. Käyttämällä suurvaltasuhteita toisia poliitikkoja vastaa kuvitellaan saatavan tilapäistä tai pysyvää etua. Tässä ei ole tosiaankaan mitään uutta. Näen silmissäni 1700-luvun hatut ja myssyt likaamassa oman maan kansalaisten maineen vieraan maan silmissä.

Näissä asioissa pitäisi olla erityisen tarkka: mitä jos tehtäisiin ”sopimus”, että suomettumista pyritään välttämään viimeiseen saakka ? Taitaa olla turha toivomus.

Suomalaisten näkeminen suomettumiseen lankeavana kansakuntana on tietekin yksipuolinen näkökulma. Miten muuten voidaan ymmärtää Talvisodan sankaritekoja ? Vaaran hetkellä terästäydytaan, saadaan henki päälle. Rauhallisempana aikana on mahdollisuus pelata uhkarohkeita pelejä. Tämä rauhan ajan nöyristely- ja alistumiskulttuuri tulisi kitkeä kokonaan pois. Kun kansakunnan itseluottamus kasvaa ei tällaisia epälojaalisuuskulttuureja tarvita. Ilmeisesti terveen järjen viitoittama tie on varsin kapea. Kuitenkin sitä myöten pitäisi edetä tavoitteena parempi kansainvälisten suhteiden verkosto ilman suomettumispiirteitä.

Kansakunnan perustajaisät ja pitkät teekutsut

John F. Kennedy kutsui kerran parikymmentä amerikkalaista nobelistia Valkoisen talon ruokasaliin ja toivotti heidän tervetulleiksi suurin piirtein seuraavin sanoin: ”Tässä salissa on tuskin koskaan ollut koolla yhtä paljon älyllistä kapasiteettia kuin tänään, paitsi ehkä silloin, kun Thomas Jefferson ruokaili täällä yksin”.

Edellä oleva kuvaus antaa välähdyksen siitä kunnioituksesta, millä amerikkalaiset suhtautuvat kansakunnan ensimmäisiin presidentteihin. Yhdysvalloissa on totuttu käyttämään itsenäisyyden alkuaikojen merkittävimmistä poliitikoista nimeä Founding Fathers, kansakunnan perustajaisät. Nämä valtiomiehet ja poliitikot tunsivat toisensa hyvin. Heidän maailmaansa voi tutustua Ylen Teemalla esitettävän John Adamsista kertovan dokumentin välityksellä. Hän oli Yhdysvaltain toinen presidentti ja yksi perustajaisistä itsekin. Muita olivat Benjamin Franklin, George Washington, John Jay, Alexander Hamilton, James Madison ja tietenkin Thomas Jefferson.

Kun tutustuu näiden ihmisten tekoihin ja menetteylytapoihin turha kunnioitus katoaa ja he arkipäiväistyvät ainakin näin suomalaisen näkökulmasta. Ei siksi, etteivätkö he olisi olleet eteviä ihmisiä ja loistavia persoonia, mutta lähemmässä tarkastelussa he eivät muodostaneet mitään yhtenäistä joukkoa, vaan riitelivät keskenään, sotivat ja lopettivat sotia siinä kuin historian hahmot muuallakin. Amerikkalaiset tarvitsevat kuitenkin heitä yhtenäisyytensä takeiksi.

Kaikki he elivät 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus vuonna 1776 sekä perustuslain laadinta olivat merkkitapauksia, joista heidän muistetaan ikuisesti. Osoittaakseni kuinka erilailla perustajaisät päivän polttaviin kysymyksiin suhtautuivat otan esimerkiksi Yhdysvaltain kolmannen presidentin Thomas Jeffersonin ja 1800-luvun vaihteen valtiovarainministerin Alexander Hamiltonin. Jeffersonista sanottiin, että hän oli yleisnero. Nimenomaan hänen ajatuksistaa on johdettu pienen valtion ihanne. Jefferson olisi halunnut Yhdysvaltain säilyvän maatalousvaltiona ja päätöksenteon jakautuvan ruohonjuuritasolla - ehkä kuitenkin hiukan valikoiden - ”kansakunnan viisaille”. Aleksander Hamilton taas kannatti valtion puuttumista asioihin taloudellisen hädän hetkellä. Velkaa ei pitänyt pelätä, vaan se nähtiin sijoituksena tulevaisuutta varten. Hamilton halusi voimakasta keskushallintoa ja panostusta teollisuuteen. Näkemykset kävivät siis pahasti ristiin. Itse asiassa kiivasluonteisen Hamiltonin teesit ovat monessa suhteessa varsin moderneja tämänkin päivän näkökulmasta. Amerikkalaiset voivat nähdä heidät edelleen setelirahoissaan: Hamiltonin 10 dollarin setelissä ja ja Jeffersonin 2 dollarin setelissä, jota tosin on vaikea löytää nykyisin mistään.

Entä tänä päivänä ? Tuntuu siltä, että nykyiset poliittiset vaikuttajayksilöt käyttävät heitä omiin tarkoituksiinsa sumeilematta. Republikaanit muistavat pienen valtion tavoitteen alkuaikojen ihanteena ja haluavat siirtää ajatuksen tähän päivään. Teekutsuliike on saanut nimensä, kun amerikkalaiset raivostuneina heittivät englantilaisten teelastin mereen Bostonin satamassa vuonna 1773. Teekutsu liike oli siis protesti emämaata (lue tässä isoa valtiota vastaan pienen valtion puolesta) Englantia kohtaan. Nykyinen teekutsuliike näkee ison valtion ja verotuksen silmittömän inhon kohteena.Näkisin asian niin, että tämän päivän politiikassa taistelevat edelleen herrat Jefferson ja Hamilton. Puolueasetelmat ovat muuttuneet vuosisatojen aikana, joten heidän alkuperäisiä puolueitaan ei kannata tässä tuoda esille. Mutta tähän päivään siirrettynä Hamilton on lähellä demokraatteja ja Jefferson lähellä republikaaneja. Jeffersonin pyrkimyksessä taistella maaseutuyhteisön (puuvillapellot !) puolesta näkisin haluttomuuden muuttaa maailmaa ja halun taistella vääjäämätöntä teknisen kehityksen voimaa vastaan. Juuri teekutsuliikkeen edustajat haluaisvat palauttaa jeffersonilaisen pienen valtion ja yksinkertaisen elämän ihanteen.

Hamilton keskusvallan vahvistamishalun osoituksena voidaan pitää pyrkimystä perustaa keskuspankki Yhdysvaltoihin. Repivästä vastustuksesta huolimatta hän onnistui siinä vuonna 1791. Mutta vastustajat jatkoivat taisteluaan ja keskuspankki lopetettiin vuonna 1811. Toisen kerran keskuspankki perustettin vuonna 1816 ja lopetettin jälleen 1836. Nykyinen Federal Reserve perustettiin vuonna 1913. Mutta ei ole mitenkään yllättävää, että jälleen teekutsuliikkeen kannattajat haluaisivat lopettaa sen. Taistelu keskuspankista osoittaa, miten vaikeaa amerikkalaisten on luottaa keskitettyihin hallinnon rakenteisiin.

Hamilton oli aikakauden vihainen mies, joka ei hevillä antanut periksi. Hänen elämänsä päättyi juuri periksiantamattomuuden takia. Hän ärsyyntyi Jeffersonin varapresidentti Burrille ja haastoi tämän kaksintaisteluun kesällä 1804. Ystävien sanat kaikuivat kuuroille korville. Loukatun minän tuli saada hyvitys. Kaksintaistelu toteutui ja oli kohtalokas Hamiltonille, joka menehtyi saamaansa ampumahaavaan.

Tuntuu joskus siltä, että republikaanit ja demokraatit loukkaavat tänä päivänäkin tarkoituksellisesti toisiaan ja ovat kaksintaisteluasetelmassa toisiaan vastaan. Hamiltonilainen vahva keskusvalta on nykyisin jatkuvasti puolustuskannalla, toisaalta se on vahva, mutta toisaalta haavoittuvainen. Eikä kaksintaistelu- asetelma taida lientyä edettäessä kohti presidentinvaaleja.

Kansakunnan perustajaisiä etsimässä

On lämmin kesäpäivä. Olen Hietaniemen hautausmaalla poikani kanssa. Kuljeskelemme hitaasti haudalta toiselle. Pysähdymme joillekin hautamuistomerkeille pidemmäksi aikaa. Pohdin omaa suhdettani näihin suurmiehiin ja mietin, mitä hautamuistomerkeillä haluttiin viestittää jälkipolville. Äkkiä edessä on Heikki Ritavuoren hautamuistomerkki. Hauta on upea kokonaisuus. Muistilokeroista tunkeutuu esille peloton sisäministeri, joka taisteli yhdessä K.J. Ståhlbergian kanssa edustuksellisen demokratian puolesta diktatuuripyrkimyksiä vastaan. Juuri Ritavuori oli se henkilö, joka ratkaisevasti vaikutti tasavaltaisen hallitusmuodon läpimenoon eduskunnassa vuonna 1919. Tietenkin hän teki sen ståhlbergilaisessa hengessä. Se oli suursaavutus eikä missään nimessä läpihuutojuttu. Taustalla väijyivät ns. aktivistit Mannerheimin (kuuluisa ”Andersson”) bulvaaneina. Juuri Mannerheim olisi halunnut diktaattorina hallita Suomea. Hän ei kuitenkaan itse antautunut vaaraan, vaan antoi aktivistien tehdä likaisen työn. Ritavuoren veto katkaisi siivet tällaisilta pyrkimyksiltä. Vielä vuonna 1921 samat tahot yrittivät saada Mannerheimiä valtaan. Kolmannen kerran Mannerheimin taustajoukot toimivat Mäntsälän kapinan aikaan samoissa puuhissa. Jörn Donner olisi tehnyt historiallisen teon, jos hän olisi melko rutiininomaisen Mannerheim -dokumenttisarjan (2011) sijasta korvannut näkökulman isänsä (Kai Donner) ja Mannerheimin suhteella. He yhdessä pyrkivät asettamaan nuoren ja hauraan demokratian kyseenalaiseksi.

Mutta takaisin Ståhlbergiin ja Ritavuoreen. He kumpikin vastustivat jyrkästi Itä-Karjalan seikkailua 1920-luvun vaihteessa, sovittelivat punaisten ja valkoisten syvää juopaa, selvittivät suojeluskuntaskandaalia ja tietenkin taistelivat edustuksellisen demokratian puolesta. Molemmat joutuivat väkivaltaisen attentaatin kohteiksi: Ritavuori menetti henkensä oikeistoradikaalin luodeista ja Ståhlberg kyyditettiin Joensuuhun lapualaismielisten toimesta. Ei voi kuin ihailla molempien peräksiantamattomuutta 1920-luvun levottomina vuosina.

Miksi haluan nostaa juuri heidät esille tänä päivänä ? Kun olin kansakoulussa 1950-luvun lopulla Ståhlberg oli muistikuvieni mukaan arvostettu presidentti. On hän sitä toki vieläkin, mutta jäänyt pahasti Mannerheimin ja Kekkosen varjoon. Joka joulu ilmestyy koko joukko kirjoja markkinoille, joilla käsitellään molempien herrojen edesottamuksia aina ruokailutapoja myöten. Ståhlbergista on olemassa elämäkerrat vuosilta 1969 ja 1978. Haluan korostaa Ståhlbergin ja Ritavuoren työtä nimenomaan tätä aikaa vasten, jota nyt elämme. Demokratia on kärsinyt vakavia tappioita vaalirahaskandaalien ja monien kansanedustajien sivistymättömän käytöksen takia. Samaan aikaan EU on kovertanut kansallista demokratiaa, vaikken haluakaan sanoa, että se on ollut turmiollista. Eikö nyt tarvittaisi näiden kansakunnan isien kohottamista ansioidensa mukaiseen arvoon ? Meillä ei tunneta founding fathers -käsitteen suomalaista vastinetta. Yhdysvalloissa kansakunna perustajaisät ovat suunnattomassa arvossa, vaikka toki on sanottava, että heitä käytetään myös sisäpoliittisina aseina vastustajien nujertamiseksi.

Kaikkein eniten toivoisin Ståhlbergia ja Ridasvuorta kansakunnan kaapin päälle heidän tinkimättömien demokratianäkemystensä vuoksi. Myös kansalaisten välisen tuloerokuilun takia tarvittaisiin Ståhlbergin kaltaista yhteiskunnallisten erojen kaventajaa luomaan uskoa tulevaisuuteen. Olisiko nyt aika kirjottaa uusi elämäkerta Ståhlbergista ? Moni sanoo että ei, koska Ståhlberg oli jotenkin tylsän presidenttin maineessa, varovainen ja eleetön. Tämä ei pidä paikkaansa. Meidän on vain vaikea asettua siihen tilanteeseen, jossa horjuva demokratia toimi 1920-luvun vaihteen molemmin puolin. Paasikivi sanoi jossain yhteydessä, että ”Ståhlberg ei tehnyt ainuttakaan virhettä”. Ehkei aivan noin, mutta minulle ei ole jäänyt kuvaa mielipiteiltään horjuvasta presidentistä. Minusta ei ole myöskään tuotu tarpeeksi esille Ståhlbergin roolia kansakunnan harmaana eminenssinä, joka vanhoilla päivillään vaikutti presidenttien neuvonantajana.

Jotkut puhuvat jo ”demokratian jälkeisestä ajasta”. Ennen kuin kiirehditään tähän vaiheeseen on syytä tarkistaa demokratian anti tälle päivälle. Ehkä tarvittaisiin Ståhlberg kertomaan se meille kaikille. Joka tapauksessa haluaisin ylpeänä sanoa: olen ståhlbergilainen.