Putinin hiljainen enemmistö

Olipa vaikuttava lukukokemus! Kysymys on Kalle Kniivilän kirjasta ”Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö” (Into, 2014). Kiittelen erinomaisen sujuvaa kynää, lukeminen oli joutuisaa ja asiat avautuivat nopeasti. Kirja valittiin vuoden parhaaksi tietokirjaksi.

Tarkastelen kirjan tekstiä peilaten sitä omiin tuntoihini, kuten niin monta kertaa aiemminkin näissä ”kirja-arvosteluissani”.

Kirjan rakenne on yksinkertainen. Se on haastattelukirja, jossa kohderyhmänä ovat pääosin tavalliset venäläiset. Kniivilä kommentoi ja taustoittaa, mutta ei tyrkytä itseään esille joka väliin, vaan antaa ihmisten puhua ja jättää kommentit lukijalle. Kirjasta avautuu mielestäni uskottavasti venäläinen sielunmaisema. Aion lukemattomista aiheista nostaa esille ne teemat, jotka osuivat meikäläiseen parhaiten.

Kun Kniivilä haastattelee usein itselleen entisestään tuttuja ihmisiä näiden kodeissa, saamme tutustua venäläiseen vieraanvaraisuuteen. Mutta jos keskustelu menee yhteiskunnan ytimiin rupeavat mielipiteet terävöitymään. Muistan itse 1990-luvulla esitelleeni venäläiselle opettajaseurueelle silloisen työhöni liittyen kunnan koululaitosta. Esittely sujui positiivisessa hengessä. Ruokailun yhteydessä satuin mainitsemaan ääneen myönteisessä mielessä Edvard Radzinskin teoksen ”Stalin”. Yhtäkkiä mielipiteet läikkyivät yli: ”Radzinski on valehtelija!” Vaihdoin kiireesti puheenaihetta.

Kirjassa on kysymys paitsi suhtautumisesta Putiniin, niin myös yleensä venäläiseen yhteiskuntaan kaikkine siitä johdettavine piirteineen.

Aivan keskeiseksi kirjassa nousee tavallisten venäläisten elintasokokemus. Kuvitelkaapa, että Suomessa nousu varsin köyhistä lähtökohdista 1940-luvun lopulta nykyaikaan on tapahtunut vajaassa 70 vuodessa. Ei ole hirveän paljon ihmisiä, jotka muistavat omakohtaisesti ajan. Venäjällä 35-40-vuotiaat ja sitä vanhemmat muistavat ajan (1990-luku), jolloin kaikki oli tosi kurjasti. Palkat olivat puoli vuotta myöhässä, eläkkeet eivät menneet maksuun, palkka saatettiin maksaa tavarana, elettiin vaihdantataloudessa rahatalouden ulkopuolella. Kun tähän pistetään kontrastiksi nykypäivän suhteellinen yltäkylläisyys, niin ei ole syytä ihmetellä Putinin kansansuosiota.

Nopeasti laajenneen keskiluokan vauraus voi olla yllätys monelle lännessä. Se ilmenee hyvin länsimaisina kulutustottumuksina. Hyvä esimerkki on mökkikulttuuri, johon on liitetty elintason jatkaminen marjojen ja sienten keräilyllä, ei kuitenkaan niin, että elämä olisi kiinni luonnonantimista.

Palkat ovat toki suhteellisen vaatimattomia, mutta Venäjällä niillä pärjää hyvin. Sosiaaliturvaa on kehitetty tosi rivakasti. Lastentarhanopettaja kertoo palkkansa nousseen parissa vuodessa 160 eurosta 370 euroon (sis. koulutuslisän) ja toinen haastateltu kertoo, miten asuntoa varten saa huomattavan valtion tuen (ensiasunnon ostotuki on peräti 40 prosenttia asunnon hinnasta, tosin ikä- ja neliörajoituksin). Tukea joutuu toki jonottamaan. Kaiken kruunaa 13 prosentin tasavero. On selvää, että tällainen tekee vaikutuksen ihmisiin.

Yksi kirjan esille ottamista avainkäsitteitä on ”vakaus”. Tuskin sitä voidaan ylikorostaa. Mihail Gorbatshov ja Boris Jeltsin edustavat monille nykyvenäläisille kurjuuden ja häilyvyyden aikaa. Gorbatsov tuntui keskittyneen puhumiseen, muttei tekemiseen. Jeltsin ainoaksi urotyöksi näyttää jäävän parlamenttitalon valtaus ja hurja esiintyminen panssarivaunun päältä. Presidenttinä häntä kohtaan tunnettiin lähinnä myötähäpeää erilaisten toljailujen takia ja erityisesti, koska oligarkit ryöstivät Venäjän jättäen tavallisen kansan puille paljaille.

Venäläisen yhteiskunnan pahoja poikia ovat Gorbatsov ja Jeltsin (Levadan kysely: molempiin suhtautuu myönteisesti ainoastaan 22 prosenttia kansalaisista) ja ymmärrystä saavat osakseen Stalin ja Bresnev (viimemainittuun suhtautuu myönteisesti 56 prosenttia!). Putinin suosioluvut liikkuvat sitten jo omissa sfääreissään.

Venäläiset näyttävät myöntävän, että Breznevin aika oli ”pysähtyneisyyden aikaa”, mutta mitä sitten, kun (vaatimaton) perustoimeentulo oli taattu ja yhteiskunta oli vakaa? Breznevin ei tarvinnut koko kaudellaan (1964-1982) hajottaa yhtään mielenosoitusta. Tietenkin vallitsi kuri ja järjestys, mutta aika on kullannut muistot ja parhaat kokemukset ovat jääneet päällimmäisiksi. Ja taas voidaan sanoa tuo maaginen sana ”vakaus”: Breznevin aika oli vakaata aikaa.

Kniivilä tuo yhden länsimaissakin ymmärrettävän argumentin tähän mystiseen suosio/epäsuosio -kuvioon. Öljyn hinta on vaihdellut kohdellen kaltoin Gorbatsovia (1985 romahdus, joka saattoi olla yksi aivan ratkaiseva syy Neuvostoliiton muutaman vuoden päästä tapahtuneeseen romahdukseen) ja Jeltsiniä (vuoden 1998 romahdus). Breznev taas hyötyi ensimmäisen ja toisen öljykriisin mustan kullan hinnan räjäyttäneistä nousuista. Vladimir Putin on hyötynyt valtavasti öljyn hinnan korkealla pysymisestä: vuoden 2008 notkahduksesta selvittiin nopeasti. Jää nähtäväksi, miten Putinin suosio reagoi nyt meneillään olevaan kohtalaiseen öljyn ”alennusmyyntiin”.

Samalla öljy- ja kaasuriippuvuus antaa Venäjän tilanteesta lohduttoman kuvan: elinkeinoja ei ole pystytty kehittämään niin, että Venäjän taloudella olisi useampia kivijalkoja.

Kniivilän kirjan yksi avainasioista on ”salaliittoteoriat”. Venäjä on salaliittojen luvattu maa. Ahneet oligarkit ja lännen uhka muovaavat perustan hämäräajattelulle. Salaliittoja käytetään selittämään arjen ongelmia tai sitten niillä selitetään, miksi ei voisi mennä vielä paremmin. Ahneet oligarkit ovat luoneet oman edun tavoittelun kulttuurin imperiumin sisälle ja lännen ajatus on kuristaa Venäjä hengiltä ulkoapäin. Mutta salaliittoja löydetään paljon lähempääkin arkea: taloyhtiön huoltoyhtiö pistää kotitalouden kaasumaksut omaan taskuunsa. Venäjällä onkin yleistyneet asuntokohtaiset lämmitysratkaisut. Kukaan ei pääse väliin, kun saa itse nappulaa vääntämällä panna lämmön päälle.

Ei savua ilman tulta. Kyllä väärinkäytöksiä tapahtuu, mutta järjestelmällinen salaliittotehtailu on hanurista.

Mistä salaliitot kertovat ? Silmiinpistävää on uskomus, että USA uhkaa Venäjää. Entä mikä on rauhan merkitys? Tuntuu siltä, että keskivertovenäläinen ajattelee, että rauha on Venäjän puolella, niin kovasti tuodaan esille maan rauhantahtoa. Mutta niinhän se taisi olla Neuvostoliitonkin aikana. Sen sijaan Venäjän ulkopuolinen maailma näyttäytyy sotaisana.

Ilmeisesti korruptiota on pystytty kitkemään varsinkin hallinnon alaportilla kovien rangaistusten avulla. Silti Venäjä on 174 maan korruptioindexissä vasta sijalla 127. Venäläiset arvostelevat itse maansa korruptiota, mutta saattavat sujauttaa pikkulahjuksen päästäkseen päiväkotipaikkaa hakiessaan jonon ohi.

Mistä korruptio kertoo? Tietenkin sillä on vuosisataiset perinteet. Vaikeampi kysymys on, miksi lahjonta ei lähestyttäessä tätä päivää ole vähentynyt dramaattisesti. Ilmeisesti korruption vastaisessa taistelussa on edetty alemmilla tasoilla, mutta korkean tason korruptio tapahtuu korkeiden tahojen suojeluksessa.

Mistä Vladimir Putinin suosio kertoo? Ensinnäkin muutoksen pelosta. Kun on varma ja vakaa mies johdossa ei heiveröiselle oppositiolle anneta ääntä. Koko ajan tiukentunut sensuuri ja valtion hallitsemien tiedotusvälineiden propaganda tietenkin tehokkaasti estävät demokratian toteutumisen, mutta kyllä Putinin kannatus on aidostikin korkealla tasolla. Ne vaihtoehdot, mitkä on nähty ensin Gorbatsovin aikana ja sitten Jeltsinin aikana ovat olleet typerryttäviä: niitä ei haluta mistään hinnasta takasin. Siinä eivät vapauden ja varsinkaan demokratian tuulet paljon paina. Demokratia on kompromettoitunut venäläisten silmissä, koska pyrinnöt ovat niin raskaasti epäonnistuneet.

Putinin suosion kasvu sai hyvän lähdön, kun maa toipui nopeasti vuoden 1998 lamasta. Hän on voinut kasvattaa pikku hiljaa vahvan johtajan imagoa ja loput on hoitanut korkealla pysynyt öljyn hinta, sillä mikään ei merkitse niin paljon kuin tasapainossa oleva talous, kun vaihtoehtona ovat kaikkien muistamat kauhukuvat 1990-luvulta. Inflaatiokin on saatu jonkinlaiseen kuriin. Samaan aikaan Putin on purkanut tehottomia demokraattisia järjestelmiä omaksi edukseen.

Juuri tähän taloudellisen tilanteen suureen merkitykseen liittyvät Putinin kannalta riskit. Häntä kannatetaan osin suuren johtajuuden takia, mutta pääosin siksi, että hän on tuonut taloudellisen turvallisuuden. Jos siis taloudellinen vakaus järkkyy, voi Putinin suosio kääntyä laskuun.

Ja vakaus on vaihdellut. Venäjälle on ollut ominaista hyvin suuret palkkojen vaihtelut sekä ylös- että alaspäin ja vielä 1990-luvun jälkeenkin.

Putinin tietoisesti rakennettu autoritäärinen hallinto antaa hänelle liikkumavaraa kotimaassaan, koska demokratia ei tunnu olevan kansalaisten enemmistölle mikään vaihtoehto ja samalla lujat otteet Ukrainassa osoittavat hänen voimansa ulospäin. Lännessä sen sijaan taistellaan maahanmuuttajien kanssa. Etnisten ryhmien lännelle tuottamat ongelmat voidaan leimata Venäjällä lännen heikkoudeksi.

Yhdysvaltain ja Venäjän välillä käydään käsittääkseni julistamatonta sotaa kumpi imperiumeista on ainutlaatuisempi. Venäjä haluaa olla tässä ajattelussa johtava taho, ei suinkaan demokraattisessa edistyksellisyydessä. Venäjän näkökulmasta USA on kärsinyt tappioita islamilaiselle maailmalle, joilta Venäjä on kovan asenteensa takia säästynyt. Kniivilän kirjaa voi suositella kaikille niille, jotka haluavat päästä sisään venäläisissä perheissä käytävään keskusteluun.

Punamulta 2.0

Tulevan hallituksen pohjaa on ruvettu spekuloimaan tavan mukaan hyvissä ajoin, vaikka se häiritsee istuvan hallituksen työtä. Yhtenä vaihtoehtona – joskaan ei todennäköisimpänä – on pidetty klassista punamultapohjaa. Pohditaanpa asiaa tarkemmin ottamatta kuitenkaan kantaa hallitusvaihtoehtojen paremmuuteen.

Ensin taustaa…..

Länsimainen hyvinvointiyhteiskunta on kovassa puristuksessa. Aiemmin säälitellyistä ”kehitysmaista” monet ovat ”kehittyvinä” maina heittäneet haasteen kehittyneille länsimaille ja hyvällä menestyksellä. Tietenkin esimerkiksi monet Afrikan maat ovat ns. epäonnistuneita valtioita ja jotkut muut ovat vasta nousussa kohti siedettäviä elinoloja. Myös autoritääriset ratkaisut ovat voittaneet alaa.

Japanin esimerkki tarjosi monelle maalle mainion tavoitteen aikoinaan. Perässä ovat seuranneet Taiwan, Etelä-Korea, Kiina….. ja ehkä saamme nähdä joskus Vietnamin kaltaisen maan nousun.

Tämän päivän haasteena on monien Länsi-Euroopan maiden osalta tehotuotannon siirtyminen Aasiaan ja oman ”valmiin” hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksen vaikeutuminen. Suurimmassa pinteessä ovat olleet kansallisvaltioiden sisällä vasemmistopuolueet, koska niiden katsotaan olevan nykyisen järjestelmän takuutahoina ja jopa luojina. Ratkaisuna monissa maissa on ollut maltillisen vasemmiston yhteistyö oikeiston puolueiden kanssa. Se on syönyt vasemmiston kannatusta, koska sillä ei ole ollut enää tarjota ”omaa” vaihtoehtoa. Useimmat länsimaat ovat toteuttavat kompromissina sosiaalista markkinataloutta eriasteisina versioina, poikkeuksena ehkä anglosaksiset valtiot.

Globaalisti toimiva maailmantalous on ollut hurja haaste ja on saanut monet demokratiat hakemaan tukea toisistaan erilaisine yhteenliittymineen. Tähän palataan tuonnempana. Tämä lyhyt kartoitus on piirretty kevyin vedoin eikä tietenkään ole kuin häivähdys toteutuneesta. Sen on kuitenkin tarkoitus toimia taustana niille pohdinnoille, joilla pyrin löytämään erään vaihtoehdon kotimaan politiikan ”nykymenolle”. Taustaselvitys on ollut paikallaan myös sen takia, että punamulta on historiassa edellyttänyt toimivaa taloutta, kansanvaltaista järjestelmää ja ns. jakovaraa.

Nykymeno on eräänlainen rimpuileva versio vanhasta demokraattisesta hyvinvointiyhteiskunnasta. Haahuilu on saanut monet epätoivoisiksi ja joka tapauksessa turhautuneiksi: tulisi joku ja räjäyttäisi vanhan mallin kappaleiksi tai ainakin dramaattisesti muuttaisi järjestelmää. Tästä vaikeudet alkavatkin, koska haasteeksi tulee, minkä vaihtoehdon nimiin vannotaan. Ehkä kuitenkin vasemmistolaisen vaihtoehdon neuvottomuus on silmiinpistävää – ei ole selvää reittiä osoitettuna. Niinpä on ajelehdittu erilaisten koalitioiden kautta eteenpäin.

Oikealla sivustalla on kehitetty oppeja, joita on otettu käyttöön maailmalla, kuka laajemmin, kuka suppeammin. Katson, että uusliberalistinen rahamarkkinoiden vapauttaminen, tarjonnan taloustiede, tehokkaiden markkinoiden teoria ja valumatalous (trickle-down economics) ovat kaikki uuden kapitalismin tarjoamia ratkaisumalleja, joita on testattu viime vuosikymmeninä. On väärin sanoa, että nämä ovat osa perinteistä konservatismia. Pikemminkin on käynyt niin, että ne ovat tunkeutuneet konservatismin sisälle ja aiheuttaneet suunnattoman määrän sekaannusta ”vanhoillisten” sisällä. Thatcherismin ja reaganilaisuuden ihanne oli ”pieni valtio”. Traditionaaliselle konservatismille valtio taas oli symbolinen, suuri isähahmo. Se oli vertauskuvallisesti ”pää”, jonka varaan yhteiskunta rakentui. Sama valtio- tai yhteiskuntakeskeisyys oli ominaista myös vasemmalla. Yhdessä perinteinen maltillinen vasemmisto ja maltillinen konservatismi muodostivat symmetrisen yhteiskuntamallin, joka toimi vaihtelevalla menestyksellä useita vuosikymmeniä, voidaan jopa sanoa, että aina Bismarckista ja 1880-luvulta lähtien.

Yhtenä ratkaisuna nykyisten ja tulevien ongelmien voittamiseksi näen, että nämä voimat löytäisivät toisensa. Vasemmisto ja konservatismi täydensivät aiemmin toisiaan, kun konservatiivien vaalima ulkoinen ja sisäinen turvallisuus kohtasivat vasemmistolaisen tuloerojen kaventamiseen ja sosiaalisen lainsäädännön kehittäminen perustuvan yhteiskuntakehityksen mallin. Kysymys oli teesi-antiteesi -rakenteesta johon osapuolet sovittautuivat yhteiskuntarauhan aikaansaamiseksi. Asevelisosialistit ja konservatiivit löysivät aikanaan toisensa tästä yhtälöstä.

Entä jos punamulta herätettäisiin henkiin keveistä mullistaan?

Lähtisin liikkeelle äärimmäisen pelkistetystä asetelmasta, eräänlaisesta punamultapäivityksestä, jossa mukana olisivat maltilliset konservatiivit ja maltillinen vasemmisto. Tämä vaihtoehto sulkisi ulos kovan oikeistopolitiikan ja vastaavasti kovan vasemmistopolitiikan.

Asetelma vaatisi vuoden 1903 sosialidemokraattien ohjelman päivityksen nykyaikaa vastaavaksi. Vastaavasti ohjelma vaatisi ”pääoma ilman isänmaata” -reseptin kriittisen tarkastelun. Suomi on liian pieni yksikkö maailmantaloudessa, jotta se pärjäisi globaalin kapitalismin hyökyaalloissa, vaikka Nokia-menestys hetkeksi saikin meidät luulemaan jotain muuta. Nykymenolla meistä on kovaa vauhtia tulossa tytäryhtiötalous. Tälle voimalle pitäisi luoda vastavoima, joka käytännössä merkitsisi yhteiskunnan (valtion) paluuta merkittäväksi omistajaksi tai joka tapauksessa elinkeinoelämän kummisedäksi. Tähän ajatukseen sisältyy konfliktimahdollisuus, koska varsinkin vasemmalla valtio-omisteisuus on arvo sinänsä. Toisaalta on paljon konservatiivisia voimia, jotka haluaisivat, että investointivaraa syntyisi valtioyhtiöiden osakkeita myymällä. Tästä löytynee kompromissi kohtuullisin voimainponnistuksin.

Kuulostaa ehkä hiukan kohtalonomaiselta todeta, että pääomalla olisi tässä mallissa isänmaa.

Edellä kuvatulla konservatiivien ja vasemmiston yhteistyöajattelulla on paljon kritisoijia. Jotkut katsovat, että se on vanhanaikainen järjestelmä, koska siinä valtion rooli on liian keskeinen. Heille heittäisin esimerkiksi Etelä-Korean menestyksen, joka on pitkälti valtiokeskeisen markkinatalouden aikaansaannos.

Yksi kipukynnyksistä olisi suhtautuminen kansainväliseen yhteistyöhön. Todennäköisesti lopputulema olisi EU-yhteistyön jatkaminen, mutta kriittisten äänien saattelemana. Luokan kiltein oppilas muuttuisi itsekkäämmäksi omien etujen ajajaksi. Kansallisvaltioajattelu vahvistuisi, mutta sen rinnalla kansainvälistä yhteistyötä jatkettaisiin voimaperäisesti.

Puolustuksessa nojattaisiin omiin vahvoihin puolustusvoimiin asevelvollisuusarmeijoineen. Puolustusyhteistyö olisi lähialueyhteistyötä. Liittoutumattomuus olisi vahva periaate näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi.

Uusi punamulta tähtäisi liberaalin demokratian periaatteiden säilyttämiseen yhteiskunnallisten tavoitteiden airueena. Uusi ”ison pään” (vahva valtio) malli ei merkitsisi autoritäärisyyden lisäämistä, vaan päinvastoin kansanäänestystyyppisten ratkaisujen valmistelemista sähköisin keinoin. Tavoitteena olisi nykyistä suorempi demokratia säilyttäen kuitenkin keskeiset osat nykyisestä edustuksellisesta demokratiasta.

Tavoitteena olisi koko maan säilyttäminen asuttuna. Se ei onnistu ilman valtion vahvaa osallistumista elinkeinojen kehittämiseen ja aluepolitiikkaan.

Ongelmaksi koettu eriarvoistumiskehitys saisi uudessa punamullassa erityishuomion. Tärkeintä ei olisi bruttotulojen jatkuva nousu, vaan nettotulojen ostovoiman lisääminen yhteiskuntasopimukseen perustuen. Koska päivitettävä hyvinvointiyhteiskunta olisi muunnos nykyisestä edellyttäisi se luottamusilmapiirin luomista hallituksen sisällä. Se ei voisi merkitä vanhanaikaisen sinulle-minulle -etujen jaon (jakovara) palauttamista. Sitä tuskin muutenkaan tapahtuisi, koska jaettavaa ei juurikaan ole. Valtiontalouden liikkumavaran jakamisesta on siirrytty velkojen jakamiseen.

Keskeinen verotuksellinen muutos olisi pääomatulojen ja palkkatulojen verotuksen välisen eron supistaminen. Veropolitiikan muutokset olisivat kokonaisuudessaan maltillisia. Uusien erityisesti kuntien palveluja lisäävien lakien säätämisessä oltaisiin pidättyviä. Mahdollisesti pieni osa pääomatulojen verosta siirrettäisiin kunnille.

Uusi haaste ja koekenttä punamullalle olisi pienyrittäjyyden tukeminen osana yhteiskuntasopimusta. Pienyrittäjyys on tätä nykyä eräänlainen kansanliike, jota vasemmisto ei voi sivuuttaa.

Mahtipontisia henkilöstöleikkauksia ei toteutettaisi, koska niillä vahingoitettaisiin taloutta. Suhtautuminen julkisen sektorin alijäämään ja julkisen velan tasoon olisi käytännöllinen, ei periaatteellinen. Punamulta investoisi ensisijaisesti kasvuun.

Haasteeksi jäisivät varmaankin suhtautuminen monikulttuurisuuteen, ympäristöasioihin, seksuaalivähemmistöihin, aborttikysymykseen jne. Mikään näistä kysymyksistä ei olisi kuitenkaan kynnyskysymys punamultayhteistyössä.

Konsensuksen vastaisuus on voittanut alaa viime vuosina. Ristiriidat ovat olleet näkyvällä tavalla esillä. Jäljet pelottavat. Punamulta 2.0:n tavoitteena olisi konsensushenkisyyden vahvistaminen, jotta päätöksenteko olisi vakaampaa.

Se johtuu taloudesta, typerys!

”It´s the economy, stupid!” Lause tuli kuuluisaksi, kun joku perusteli, minkä takia George Bush vanhempi hävisi presidentinvaalit Bill Clintonille vuonna 1992. Bushilla piti olla kaikki menestyksen eväät, kun hän hoiti hienosti sodan Zaddam Husseinia vastaan lähes ilman amerikkalaisia uhreja. Mutta se oli siis epäsuotuisa taloudellinen tilanne, mihin hänen väitettiin kaatuneen.

Olen pohtinut tuon lauseen merkitystä nyt, kun Yhdysvaltain kongressivaalit ovat ratkenneet republikaaninen voitoksi. Oliko siis kysymys taloudesta, kuten niin monta kerta aiemminkin?

Jos kysymys oli taloudesta, pitäisi sen näkyä talouden luvuissa. Katsotaanpa, miten tässä käy!

Taustana on George Bush nuoremman katastrofaalinen presidenttikausi (2x) 2000-luvun alussa. Bushin kaudella rikkaita suosiva ”tarjonnan taloustiede” ja ”valumatalous” viettivät riemujuhliaan. Kauden huipensi kaikkien aikojen asuntokupla. Kaava oli suurin piirtein seuraava: asuntokupla + eksoottiset rahoitusinstrumentit + varjopankkitoiminta = finanssikriisi. Asuntokuplan syistä olen kirjoittanut useita blogikirjoituksia. Ne eivät mairittele Bushia. Kun Bushin kausi päättyi, hän sai kuulla olevansa Yhdysvaltain historian huonoin presidentti. En kiistä.

Ihmisten muistin täytyy olla todella lyhyt tai sitten ihmiset elävät vain tätä päivää (tarpeeton ylipyyhitään). Finanssikriisin jälkeisiin korjaustoimenpiteisiin kului toki aikaa, koska kriisi oli niin syvä. Ihmiset eivät ole pystyneet unohtamaan kurjia vuosia, vaikka muutos on vihdoin tapahtunut. Minun keräämieni talouden tunnuslukujen mukaan demokraattien ja presidentin suosion pitäisi kuitenkin olla kovassa nousussa.

Työttömyysaste on tällä hetkellä 5,9 prosenttia (lokakuu 2014). Kun Obama aloitti presidenttikautensa tammikuussa 2009, työttömyys oli melko tarkalleen 8.0 prosenttia (ja siis nousussa) eli amerikkalaisittain hälyttävän korkealla. Työttömyys oli korkeimmillaan syksyllä 2009, jolloin se ylitti 10 prosentin rajan. Noista ajoista työttömyys on laskenut lähes lineaarisesti. Oli täysin mahdotonta, että Obama olisi pystynyt korjaamaan Bushin katastrofin seuraukset muutamassa kuukaudessa. Itse asiassa talouden vaurioiden korjaaminen on kestänyt tähän päivään saakka. Ovatko korjaustoimet kestäneet liian kauan? Eikö Obaman pitäisi saada kuitenkin kiitos urakastaan?

Entä budjettivaje? Se on nyt pienimmillään sitten vuoden 2007, jolloin kurjuus käynnistyi. Alijäämäprosentti suhteessa bkt:hen on nyt 2,8 prosenttia. Dollareilla mitaten tilanne näyttää seuraavalta: budjettivuonna 2008 alijäämä oli 458 miljardia dollaria. Bushin kauden viimeisenä budjettivuonna 2009 (budjettivuosi kestää lokakuusta lokakuuhun) vaje repesi 1413 mrd dollariin finanssikriisin iskiessä täydellä volyymilla. Sen jälkeen on tultu melko tasaisesti alaspäin, niin että vuonna 2012 päädyttiin 1087 mrd dollariin ja siitä edelleen nykyiseen 487 mrd dollarin alijäämään (eli 2,8 prosenttiin bkt:stä). Lukema on pienempi kuin 40 vuoden keskiarvo.

Entä valtion velka? Kuten budjetin alijäämäluvut paljastavat velka kasvaa edelleen ja on tätä nykyä noin 18 000 mrd dollaria. Velkakäsitteitä on kahdenlaisia ”julkinen velka” (debt held by the public) ja ”kokonaisvelka” (gross public debt). Näiden erotus muodostuu ”hallituksen sisäisestä velasta” (intragovernmental debt). Sisäinen velka muodostuu velasta, jonka liittovaltio on velkaa sosiaaliturvarahastoille (se siis lainaa itseltään). Paul Krugman katsoo velan muodostuvan pelkästään ”julkisesta velasta”. Minä kuitenkin katson (kuten monet muutkin), että “kokonaisvelka” on rehellinen tapa tarkastella asiaa, koska vipit sosiaaliturvarahastoilta on nekin maksettava takaisin, onhan sinne rahastoitu mm. julkisen sektorin eläkkeet. Tähän vielä velan kaava oikeaoppisesti: Gross public debt = debt held by the public + intragovernmental debt.

18 000 miljardin “kokonaisvelka” kasvaa edelleen tulevina vuosina, mutta maltillisesti. Joka tapauksessa Bushin aiheuttamat vauriot on korjattu pääosin ja on päästy irti vuosittaisista 1500 miljardia lähenevistä alijäämistä. Talous on siis velan näkökulmastakin tervehtymässä.

Myös bruttokansantuotteella mitaten Yhdysvallat on päässyt kohtuullisen hyviin kasvulukuihin kiinni, jonka olisi luullut satavan Obaman ja demokraattien laariin.

Miksi toin tämän lukuhistorian esille? Siksi, koska republikaanit ovat toistuvasti syyttäneet Obamaa talouden kurjasta tilasta. Koska talouden paranemiskehitystä ei näytetä huomioidun vaaleissa, täytyy kongressin demokraattien (lue: Obaman) suosion laskuun olla muita syitä.

On selvää, että lukujen takaa löytyy työpaikkojen heikkenemistä, joka heiluttaa demokraatteja. Rikkaat ovat edelleen rikastuneet ja keskituloiset laadullisesti heikkojen työpaikkojen myötä (alemmat palkat, osa-aikatyöt) ovat menettäneet asemiaan. Pitkäaikatyöttömyys on noussut eurooppalaistyyppiseksi ongelmaksi, vaikka työttömyys sinänsä on laskenut.

Näyttää siltä, että Obama ja demokraatit saivat maksaa 30 vuoden talouskehityksestä, jossa keski- ja pienituloisten palkat ovat polkeneet paikallaan tai jopa laskeneet. Republikaanit ovat tehneet parhaansa, jotta tämä ongelma on muodostunut kesto-ongelmaksi suosiessaan rikkaita tulonjaossa. Kun globaali talous on puristanut toimeentuloa joka tapauksessa, on ollut edesvastuutonta heikentää sitä omilla toimilla.

Yksi merkittävä syy on demokratian heikko tila, kuten olen niin monta kertaa näissä blogikirjoituksissa todennut. USA on samassa veneessä muiden läntisten demokratioiden kanssa, paitsi että polarisaatio on jyrkempi kuin muualla. Oleellista tässä on kuitenkin, kuka maksaa hinnan tästä demokratian sekasorrosta. Yhdysvalloissa se on Barack Obama ja hänen kauttaan senaatin ja edustajainhuoneen demokraatit.

Politiikan polarisoituminen on tuhonnut kansanvaltaista perintöä. Takavuosina vastakkainasettelu oli selvästi vähäisempää, vaikka Yhdysvaltoja vaivasivat traumaattinen Vietnamin sota ja Watergate-skandaali. Demokratian pitäisi uudistua eikä jäädä tuleen makaamaan. Hälytyskellojen pitäisi nyt soida!

Entä ulkopolitiikka? On vaikea ymmärtää, mitä uutta republikaanit voisivat tarjota Irakiin, Syyriaan tai Ukrainaan. Maajoukkoja kovalla asearsenaalilla? Ei kai nyt sentään. Jäljet pelottavat: USA on juuri monen tahon vaatimuksesta päässyt rimpuilemaan irti maajoukkojen sijoittamisesta konfliktialueille. Ihme on, jos USA lähiaikoina kääntää kelkkansa kohti uusia seikkailuja.

Bush nimettiin aikanaan Yhdysvaltain historian huonoimmaksi presidentiksi. Nyt tarjolla tälle paikalle on Barack Obama! Pitäisikö kansa vaihtaa?

Olen ymmällä tästä demokraatteihin kohdistuvasta rankaisuvimmasta. Tunnemyrsky heiluttaa suurta yleisöä ja sen rinnalla järkiperusteinen politiikka ei tunnu saavan sille kuuluvaa arvoa.

Kysymys ei ole siitä, miten asiat ovat, vaan siitä, miltä asiat on saatu näyttämään. Ja tässä republikaanit ovat niskan päällä. Vaalien tuloksen kautta he saivat kilpailuaseen Hillary Clintonia vastaan seuraavissa presidentinvaaleissa. Varoituksen merkit ovat kuitenkin jo ilmassa: teekutsuliike voi yrittää voitonriemussaan jatkaa änkyröintiä tajuamatta, että protesti kansalaisilta kohdistuu koko poliittiseen kenttään, eikä vähiten äärioikeistosta johtuen.

Maltilliset republikaanit yrittävät varmaan taktista manööveriä esiintymällä suurina kompromissin rakentajina. Minun on vaikea kuvitella, että vaihtoehto USA:n ongelmien ytimeen löytyy jostain harmaalta keskialueelta. Tarvitaan tuloerojen pienentämistoimia, koululaitoksen uudistamista, terveydenhuollon uudistuksen loppuunsaakkaviemistä ja sosiaalisen koheesion tehostamista antamalla kansalaisille eväät menestyä. Nyt näin ei tapahdu.

Sen sijaan Yhdysvallat ei tarvitse republikaanien luomia velkakauhuskenaarioita.

It´s the economy, stupid? Tavallaan. Nyt kysymys on pitkän aikavälin epäsuotuisasta talouden kehityksestä. Yhdysvalloissa keskituloiset haaveksivat loiston päivien palaamisesta, ja kun se ei onnistu, on turhautumisen jatkuminen todennäköinen lopputulos. Ne korjauslääkkeet, mitä republikaanit tarjoavat eivät todella tunnu siltä, mitä Yhdysvallat tarvitsee.

Presidentti taitaa tarvita veto-oikeuttaan tai sitten hänen on ryhdyttävä matelemaan kongressin republikaanien edessä Bill Clintonin tapaan.

Nato-frustraatio ja ryssäviha

Olen usein kiinnittänyt huomiota Helsingin Sanomien kirjoitteluun Natosta. Hesari on laistanut neutraalista uutisoinnista tämän yhden teeman osalta. Varsinkin sen uutisointi on värittynyt Nato-henkisesti, mutta myös kolumnistit on valjastettu asialle. Sama linja näkyy yleisöosastokirjoittelussa, joskaan ei yhtä selvänä.

Nyt Hesari on pettynyt. Toimittaja Anna-Liisa Kauhasen jutusta (”Varovaisuus korvasi Nato-huuman” 1.11.2014) heijastuu frustraatio, kun ”lupaavasti” alkanut Nato-keskustelu on tyrehtynyt.

Kauhanen hakee tukea Tampereen yliopiston Jean Monnet -professorilta Hanna Ojaselta. ”Nyt on jarru päällä”, toteaa Ojanen ja jatkaa: ”Harmi, jos Nato-keskustelu kokonaan hyytyy”. Ojanen ja Hesari ovat pettyneitä, kun meillä ei keskustella Natosta samaan aikaan, kun Ruotsissa keskustelu sattuneesta syystä on virinnyt. Sukellusvenejahti on osittain tehonnut säikkyihin ruotsalaisiin. Mitä tarkoittaa Hesarin haluama Nato-keskustelu? Ei suinkaan neutraalia keskustelua asiasta, vaan keskustelua, joka luo perustan Suomen Natoon liittymiselle.

Hesari tuntuu olevan turhautunut, kun Suomen presidentti ja ulkoministeri ovat ottaneet passiivisen kannan Nato-keskustelussa. Kaiken kukkuraksi Ruotsin hallitus suhtautuu kielteisesti Nato-liittymiseen. Presidentin kanta on nähdäkseni muodostunut kokonaisvaltaisesta tilanneanalyysista. Hänelle selvästi riittää juuri sovittu Nato-kumppanuuden syventäminen. Niinistö on luodannut Natoon liittymisen riskit ja hänen on myös huomioitava tietenkin kansalaisten mielipide, koska presidentti saa valtuutuksensa nykyisin suoraan kansalta. Niinistö on realisti. Hän tajuaa, että Nato-polku on huomattavan kivinen, jos asiaa lähdettäisiin todella ajamaan. Pahimmillaan kansakunta jakautuu kahtia sen lisäksi, että ulkoapäin Suomeen suuntautuisi uhkia, joita Nato ei pystyisi välttämättä ehkäisemään. Eikä tässä ole itsestään selvästi kysymys sotilaallisesta uhasta, vaan kaiken Venäjä-yhteistyön vaarantamisesta.

Ulkoministerin ohjenuorana on vahva panostaminen Suomen liittoutumattomuuteen. Ainoa asia, jolla Suomi voidaan vetää sotaan on koko Euroopan laajuinen konflikti. Venäjän taholta ainoa oleellinen prinsiippi – näin tulkitsen ulkoministeriä – on Suomen alueen mahdollinen hyväksikäyttö hyökättäessä Venäjän kimppuun. Natoon liittyminen edesauttaa Suomen joutumista sotatoimialueeksi.

Presidentti ja ulkoministeri ovat yhdessä päätyneet kannalle, jossa Suomi tukee rauhanponnisteluja niin paljon kuin mahdollista.

Kauhasen artikkelin onnistunein lause kuuluu seuraavasti: ”Nato-kysymyksestä ei haluta sitä ratkaisevaa kysymystä, joka jakaisi puolueet ja kansan. Puolustuspolitiikka halutaan pitää yhtenä viimeisistä konsensuspolitiikan linnakeista.”

Mikä on Venäjän strategia? Lopullista varmuutta siitä ei voi tietenkään sanoa, mutta olen usein esittänyt (kuten moni muukin), että Venäjä on kyllästynyt kakkosluokan rooliin maailmanpolitiikassa. Se haluaa nostaa profiilia. Kuinka järkeviä sen keinot ovat, siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta realiteetit ovat nämä. Pahinta tässä tilanteessa on panikoituminen Venäjän toimenpiteistä ja hosuvat ratkaisut.

Jos vielä spekuloidaan lisää, niin olettaisin Venäjän tavoitteiden olevan hyvin rajoittuneita. Jotta se pystyisi pysäyttämään lännen laajentumisen (Naton ja EU:n levittäytyminen sen rajoille) – josta se sai selvästi lupauksia 1990-luvun alussa – se on ryhtynyt konkreettisiin toimiin Ukrainassa ja eräillä muilla alueilla. Nämä on tulkittu massiiviseksi hyökkäysuhaksi monilla läntisillä tahoilla. Oman analyysini mukaan kysymys on puolustuksellisesta toimenpiteestä, jota vahvistetaan laaja-alaisella lännen häirinnällä. Häirinnällä on taktinen – ei strateginen - luonne. Venäjä tulkitsee, että sen on pakko laajentaa Ukrainan ja Mustan meren alueen kylmän sodan luonteista asetelmaa ja ilmapiiriä, jotta se voisi osoittaa lännelle järkähtämättömyytensä omien etujen puolustamisessa. Venäjän etupiiriajattelu on realiteetti, jonka kanssa on pystyttävä elämään.

Suomi on nähty oikeutetusti monella eri tavalla osana länttä. Se on liittynyt EU:hun ja se on Nato-kumppani. Meillä voimakkaasti painottunut länsisitoutuneisuus saattaa merkitä huonoimmillaan historiatonta näkökulmaa Venäjä-suhteissa. Kysymys ei ole siitä, että lännestä pitäisi sanoutua missään mielessä irti, vaan siitä, että Venäjä-suhteet säilyvät länsisuhteiden rinnalla relevantteina.

Ystävällismielisiä Venäjä-suhteita voidaan lähestyä kahdesta lähestymiskulmasta käsin. Suomen ja Venäjän suhteiden on oltava kunnossa a) koska meillä on 1300 kilometrin raja Venäjän kanssa, b) koska meillä on kaikki rauhanomaisen rinnakkainelon (tämä oli sitten tarkoituksella valittu sanamuoto) perusteet olla hyvässä yhteistyössä Venäjän kanssa. Tähän suhteeseen ei pidä liittää mitään suomettunutta nöyristelyä. Venäjä antaa tosiasiassa arvoa sille, kun mielipide sanotaan niin kuin se on.

Itse painottaisin kohtaa b.

Milteipä loukkaantuneeseen sävyyn Kauhanen toteaa laajassa Hesari-jutussaan: ”Suomen puolustusministerillä on ainakin joskus tilaisuus tavata Yhdysvaltain puolustusministeri”. Tämän hän sanoo moittiessaan Suomen ja Naton kumppanuusyhteistyön epäkonkreettista luonnetta verrattuna Nato-liittolaisuuteen: pitäisi ilmeisesti olla Nato-säpinää.

Mitä tulee Ruotsin sukellusvenejahtiin, niin sitä Hesari ja monet muut tahot pitävät esimerkkinä huonosti sujuneesta yhteistyöstä Ruotsin kanssa. Jotkut ovat olleet sitä mieltä, että olisi pitänyt päästä mukaan jahtiin – milteipä pyytämättä. Suomen laki estää tämän – onneksi.

Ainoa tapa edetä Suomen ja Ruotsin yhteistyössä on sopiminen, joka sekin on monen mutkan takana. Odotukset on viritetty ilmeisen korkealle, siinäpä seuraava pettymyksen tuottaja. Tärkeää on kuitenkin nyt sopia aidosti yhteistyöstä niin pitkälle kuin on mahdollista. Vasta vuosien saatossa nähdään tulokset.

Kun lehdet ovat levikkiensä kanssa vaikeuksissa, tarvitsevat ne sensaatioaiheita. Venäjän toimet ja Venäjä-suhteet ovat olleet lehdille varsinainen lööppien kultakaivos. On valitettavaa, että tällä lietsotaan paniikkimielialaa mateissa ja maijoissa. Kaikkein suurimmat tappiot tässä kriisissä – Ukrainan lisäksi – on kärsinyt objektiivisuutta tavoitteleva tiedonvälitys – sekä idässä että lännessä. Vasta jälkikäteen voitaneen osoittaa netissä esitettyjen vihaviestien ja median ahdingon keskinäinen yhteys ja vaikutus ihmisten käyttäytymiseen.

Venäjän ja Ukrainan kaasukiistan sopiminen oli toki Hesarissa kahden palstan uutinen, mutta em. Kauhasen juttu ja sitä tukevat muut uutiset ja kommentit täyttivät kokonaisen aukeaman.

Miten näkisin oman suhtautumiseni Venäjään? Muodikkaasti sanoisin, että se on hybridi malliltaan. On vaalittava hyviä suhteita samaan aikaan kun ollaan rehellisiä suhteita vahingoittavista piirteistä (Venäjän toimet esim. Ukrainassa, ajoittain herkkä puuttuminen Suomen sisäisiin asioihin). On katsottava aikaan sidottujen ongelmien yli sortumatta kuitenkaan opportunismiin. Olisi toivottavaa, että ryssäviha ja russofobia eivät nostaisi päätään. On kaksi eri asiaa pelätä ja vihata ja toisaalta perustellusti arvostella silloin, kun siihen on aihetta. Ja ennen kaikkea olisi vältettävä suhdehysterisointia mediassa tarkoitushakuiset päämäärät mielessä.

Vaikeinta on varmaan sulattaa Venäjällä vallitsevaa epädemokraattista järjestelmää. Sen edessä joudun nostamaan kädet pystyyn. Mystinen diktatuuritaipumus (jota kansalaisten hiljainen enemmistö tukee), Kremliä lähellä olevien oligarkkien suuri valta, rikkauksien kasautuminen ja ylhäältä tiukasti valvottu media ovat tukahduttaneet kansanvallan ja luoneet Venäjästä valitettavasti mallin monelle muulle maalle.

Realiteetti on, että venäläiset eivät juuri nyt kaipaa demokratiaa.

Pitkä kuuma kesä - kesä 2014 kuvakertomuksena

Mitä jäi muistiin kesästä 2014? Kylmä kesäkuu vai ennätyspitkä 38 hellepäivän jakso heinä- elokuun vaiheilla? Molemmat, mutta onneksi jälkimmäinen tuoreempana ja pitkäketoisempana jää päällimmäisenä mieleen.

Toukokuun 18.-25.5. välillä vallitsi jo helteinen sää omien muistiinpanojeni mukaan. Lupaava alku kesälle, mutta sitten viileni…..

Kesäkuun hyinen jakso alkoi noin 12.6 ja päättyi 1.7. Lämpötila pyöri muutamin poikkeuksin 14 asteen vaiheilla! Omien epätieteellisten arvioideni mukaan lämpötila oli 3-6 astetta normaalia alempi.

Ohessa hyistä kesää....

Sitten tuli ikimuistettavat helteet. Yhtäjaksoisesti helteet ulottuivat heinäkuun 6. päivästä aina elokuun 12 päivään. Eikä kysymys ollut 25 asteen tienoilla pysyvästä lämpötilasta, vaan mittari näytti 30 asteen paikkeilla olevia lämötiloja pitkiä jaksoja. Havaintojeni mukaan lämpötila oli tällä jaksolla 3-10 astetta normaalin yläpuolella.

Ohessa pitkän kuuman kesän tuotoksia....

Kulttuurimarxilaisuus ideologisena lyömäaseena

Monet ovat netissä kiinnittäneet huomiota termiin ”kulttuurimarxilaisuus” sen jälkeen, kun Timo Soini käytti sitä plokissaan ”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin” 28.10.2014. Sitä käytetään tänään leimakirveenä epämiellyttäviksi koettuja aatteita ja virtauksia vastaan. Käsite voidaan johtaa 1930-luvun vasemmistolaisista piireistä, erityisesti juutalaisyhteisöistä.

Kulttuurimarxismin väyliä voidaan seurata useampaa eri vaihtoehtoista reittiä myöten. Valitsen omaan tarkasteluuni amerikkalaisen tarkastelunäkökulman ja johdan siitä yhteydet kotimaan poliittiseen ja ideologiseen taisteluun.

Kulttuuritaistelu liittyy varhaiseen 1930-luvun hegemoniseen taisteluun porvariston ja vasemmiston välillä. Taistelua käytiin sekä pääoman ehdoilla että kulttuuririntamalla. Marxilaisen teorian mukaan porvaristo pyrki käyttämään kulttuurihegemonista asemaansa hyväkseen työväkeä vastaan. Sille piti kehittää vastavoima, jonka airueeksi lähti osa älymystöä.

Amerikkalainen versio kulttuurimarxilaisuudesta syntyi natsi-Saksasta paenneiden juutalaisten keskuudessa. Näiden juutalaisten väitettiin perustaneen marxilaisen ”kulttuurihaaran” taloudellisen marxilaisuuden rinnalle amerikkalaisiin yliopistoihin. Kulttuurimarxilaisuus liitettiin seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin, ympäristöaktivisteihin.

Siemen oli kylvetty ja em. ilmiöt tekivät läpimurron 1960-luvulta alkaen. Vastustajat niputtivat vasemmistoälymystön ”kulttuurisotilaiden” (cultural warrior) joukoksi, jota johtivat marxilaiset filosofit.

Omienkin kokemuksieni mukaan taistelu oli kiihkeimmillään 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, jolloin se kehittyi todelliseksi henkien taisteluksi varsinkin yliopistoissa. Tämä kamppailu vaimeni viimeistään tultaessa 1980-luvulle. Nyt kulttuurimarxilaisuuskäsite on palaamassa, mutta sillä on leimakirvesluonne. Yritän perustella tätä kehitystä seuraavassa.

Konservatiivisen amerikkalaisen ajattelun mukaan kulttuurimarxilaisuus on suunnattu perinteisiä länsimaisia arvoja ja kristinuskoa vastaan. Tyypillinen kulttuurimarxilaisuuden ilmenemismuoto on monikulttuurisuus. Miksi kulttuurimarxilaisuus omaksuttiin porvarillisen hegemonistisen ajattelun pääviholliseksi läntisissä oikeisto- ja konservatiivipiireissä? Siksi, että viimeistään 1990-luvulla ”punainen vaara” lakkasi olemasta siinä muodossa kuin se käsitettiin kylmän sodan aikana. Tarvittiin uusia vihollisia. Tietenkin aukon täytti osittain terrorismi, mutta jostakin kaivettiin esille myös kulttuurimarxilaisuus, joka edusti vasemmistolaista myyräntyötä läntisen sivilisaation (ml. amerikkalainen elämänmuoto) tuhoamiseksi. Siis tyypillinen salaliittoteoria!

Amerikkalaisten konservatiivisten salaliittoteorioiden mukaan kulttuurimarxilaisuus on neuvostokommunismi valepuvussa, joka keskittyi uskonnon ja perinteisten moraalisten arvojen vastaiseen työhön. Konservatiivit väittävät, että kulttuurimarxilaisilla on tavoitteena määrittää uudelleen muun muassa hyvän kirjallisuuden kriteerit. Väitteen mukaan kysymys on ”amerikkalaisen mielenlaadun” manipuloinnista.

Useimmille konservatiivisille amerikkalaisille kulttuurimarxilaisuus on pahan symboli ilman, että sitä pystytään tarkemmin erittelemään. Kulttuurimarxilaisuus on siis konservatiivieliitin lyömäase, jolla pyritään vakuuttamaan kannattajat jostakin epämääräisestä epäamerikkalaisuudesta. Kysymys on yhä selkeämmin kuviteltujen Amerikkaan aiemmin tunkeutuneiden ”punaisten ” korvaamisesta kulttuurimarxilaisilla tihutöiden tekijöillä.

Entä meillä Suomessa?

Väitetyn kulttuurimarxilaisuuden eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys…..) voidaan aatteellisesti kytkeä paitsi vihreään liikkeeseen ja nykyvasemmistoon, niin myös liberaaleihin ja liberaaliin oikeistoon. Oikeisto-vasemmistoakseli pelkästään tuskin riittää erottamaan monivivahteisen liikkeen vastustajat kannattajista, vaikka vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatiivisuus-liberaalius -akseli.

Timo Soini on edellä mainitussa plokissaan (”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin”) ottanut kantaa edellä esiteltyyn problematiikkaan. Soini toteaa: ”Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eikä se siitä miksikään muutu, vaikka kulttuurimarxistit kuinka mesoavat. Apunaan heillä on vanhan perinteen mukaan liberaalit hyödylliset idiootit, jotka eivät ymmärrä, kenen pussiin he lopulta pelaavat.”

Viimeistään tällä kirjoituksella Soini rajaa oman toimintansa keskeiset pilarit irti vanhasta työväenluokan solidaarisuudesta.

Kaikki tämä on arvo- ja ideologiakentän uudelleen järjestäytymistä. Mielenkiintoista tässä on liberaalin oikeiston asemoituminen tässä asetelmassa. Liikkuuko liberaali oikeisto kohti konservatismia, jossa se kohtaa ainakin osan Soinin joukkoja, vai pysyttäytyvätkö he vapaamielisyyden kategoriassa, jolloin he itseasiassa lähestyvät Soinin leimaamia kulttuurimarxilaisia.

Selväksi on käynyt Soinin liike kohti oikeistolais-konservatiivista aatemaailmaa, jolloin hän ainakin osittain irtoaa kilpailemasta vasemmiston kanssa eduskuntavaalien äänistä. Vasemmiston kannatus on hyvin pitkälle kiinni siitä kuinka työväki ja pieni- ja keskituloiset ovat säilyttäneet vanhat työväenluokan vapaamieliset (so. ”edistykselliset”) arvot.

Ehkä työväenliike on enää vain osittain ns. edistyksellistä. Puoluekentässä tämä näkyy osan työväestöstä irtautumisena vasemmistosta maltilliseen oikeistoon ja puolueista perussuomalaisiin.

Soini pyrkii asemoimaan itsensä ja puolueensa kaikkien hallituskoalitioiden osaksi. Kysymys on siitä, miten hän onnistuu, kun munat ovat joka korissa ja samaan aikaan arvot ovat kovasti koventuneet ja yksioikoistuneet. Vai onko hallituksen kokoonpano jotain muuta kuin haasteellista ideologioiden yhteensovittamista? Ehkä kysymys on enää vain valtavasta hallitushingusta ilman puolueiden periaatelinjausten painotuksia.

Soinilaisesta kaikkien aatteiden sekatavarakaupasta on nyt viimeistään irrotettu liberaali vasemmisto ja keskusta, samoin osa oikeistoa. Timo Soini näyttää marssivan läpi puoluekentän maltillisesta työväenluokan aatteellisesta pohjasta melko oikealle ja keskeltä kohti konservatismia.

Huolestuneisuutta on syytä tuntea nationalismin ja suvaitsemattomuuden noususta. Ehkä seuraavien vaalien yksi keskeisistä teemoista onkin eri puolueiden vapamielisyyden asteen määrittäminen siinä kuin sote-asioiden ja kuntaverkon puntarointi.

Henkilökohtaisesti pidän valitettavana, että monet yhteiskunnan moniarvoisuutta vahvistavat ja suvaitsevina pitämäni asiat pyritään leimaamaan joillakin haukkumanimillä (kuten kulttuurimarxilaisuus) epäkelvoiksi.

Vai pitäisikö ”kulttuurimarxilaisuus” - sellaisena kuin se nyt ilmenee – kääntää vahvuudeksi, sillä eiväthän nuo asiat sisällöltään ole yhtään kompromettoituneita eikä vanhentuneita.

Stephen Elop ja Nokian tuskien taival

Pekka Nykänen ja Merina Salminen ovat kirjoittaneet sujuvalla lehtimiestyylillä kirjan Stephen Elopista (Seppo Elo!) ja Nokiasta. Kirjan nimi on hiukan monimerkityksellisesti ”Operaatio Elop” (Teos, 2014). Salaliittoteorioihin vihkiytyneet varmaan näkevät nimessä pitkälle suunnitellun juonen Nokian päänmenoksi. Itse kirja ei vahvista näitä pyrkimyksiä, joskin jotkut asiat jäävät edelleen avoimiksi. Operaatio Elop oli minun mielestäni Nokian pelastamisyritys.

Myönnän, että olen elänyt Nokian murheissa ja iloissa jokaisen tappioneljänneksen ja pörssinousun mukana. Olen ollut Nokian melko passiivinen osakkeenomistaja lähinnä yleissivistyssyistä.

Kirjassa on valtava määrä faktatietoa, enkä edes yritä referoida kaikkea. Pikemminkin haen henkilökohtaista otetta kirjan faktojen avulla Nokian tarinaan. Minusta ihmiset arvioivat väärin Nokiaa tässä ja nyt. Itse otan ”historiajatkuu” -näkökulman. Nokian kännykkämyynti ja ennen kaikkea Nokia brändi on Suomen teollisuushistorian unohtumaton menestystarina. Ajatus nyt toiveissa olevasta teollisuuden ”uudesta Nokiasta” tuntuu lähinnä haihattelulta. Sitä ei tule. Suomalainen yritys saattaa päästä maailman huipulle jollakin kapealla toimialalla (ja se voi olla vaikka nykyinen Nokia!), mutta ollaan kaukana sellaisen eliksiirin täyttämästä maailmasta, jossa vanha Nokia toimi.

Pidän Nokian romahdusta pikemminkin ”sinä tavallisena tarinana”. Viimeisen sadan vuoden historia on täynnä esimerkkejä yrityksistä, jotka olivat markkinajohtajia globaalisti ja ovat sitten romahtaneet. On tietenkin mielenkiintoista pohtia, miksi ne ensin nousivat ”siniseen mereen” ja valahtivat lopulta ”punaiseen mereen” lainatakseni Blue Ocean Strategyn terminologiaa. Missä ovat Ericssonin, Motorolan tai RIMin puhelimet nyt?

Nokian menestys johtui ehkä alkuvaiheissa Pohjoismaissa paljon muita ennen heränneestä kiinnostuksesta matkaviestintään. Siitä eteenpäin kertomus onkin unelman toteuttamista. Lyhyillä luonnosmaisilla vedoilla kuvattuna Nokian vaikeudet alkoivat jo Jorma Ollilan kaudella. Ollila on kirjoittanut muistelmansa, jotka luin ja joista kirjoitin tässä blogissa, mutta eivät ne tietenkään läheskään kaikkea paljastaneet. Ollila oli arrogantti yritysjohtaja, joka ei ollut mikään uuden tyypin liikemies, pikemminkin huippuversio vanhasta suomalaisesta liikemiestyypistä. Stephen Elop oli aivan eri maailmasta olemukseltaan. Jälkiviisaasti voidaan tietysti sanoa, että muutoksen olisi pitänyt tapahtua jo Ollilan kauden loppuvuosina tai viimeistään siinä vaiheessa, kun Olli-Pekka Kallasvuo tuli johtoon. Kallasvuo ei onnistunut, se on selvä. Oman subjektiivisen näkemykseni mukaan Nokia olisi tarvinnut innovatiivisen, teknologiaan perehtyneen huippujohtajan. Yhtä hämmentävä on hallituksen silloinen kokoonpano, jossa ei ollut teknologia-alan asiantuntemusta kuin siteeksi.

Kirjassa vyörytetään kymmenillä sivuilla esiin niitä valtavia haasteita, jotka Nokia kohtasi: aikansa eläneestä Symbian-käyttöjärjestelmästä kiinnipitäminen (ja kun siitä luovuttiin, tehtiin sekin väärin), palkitsemisjärjestelmän epäoikeudenmukaisuudet, omien osakkeiden osto (ja osto liian kalliilla hinnalla), hidas uusien lahjakkuuksien palkkaaminen, liian hidas puhelimien valmistusprosessi, jatkuva myöhästely tuotteiden julkistuksessa, sortuminen hintakategorioiden alapäähän (parhaimmillaan myytiin 400 miljoonaa puhelinta vuodessa, mutta liian suuri osa oli 30 euron puhelimia), tuotteiden valtava määrä, joista vain pieni osa menestyi, ohjelmisto-osaamisen heikkoudet (vaikka puutteet kyllä tunnistettiin), organisaation jähmeys, toistuvat organisaatiouudistukset (joissa ei kuitenkaan puututtu rakenteellisiin jähmeyksiin), yhteishenkeä rikkonut kilpailu talon sisällä, liian suuri pomojen määrä, raudan ja ohjelmistojen jatkuva yhteensovittamisongelma…. Listaa voitaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkään. Yritän nostaa esille muutamia niistä asioista, jotka itse näin Nokian kannalta kaikkein ongelmallisimpina.

Kilpailutilanne oli Nokian kannalta musertava. Kännykät olivat koko teollisen maailman tähtituotteita. Kun kilpailijat – hitaasti mutta varmasti – lähtivät taisteluun mukaan, joutui Nokia ahtaalle. Miksi? Siksi, että ”lahjakkuusvaihtuvuus” Googlella ja Applella oli ylivertaista. Pieni Suomi joutui ammentamaan osaajia paljon pienemmästä populaatiosta kuin mitä tapahtui suuressa maailmassa. Työntekijöiden hidas kierto oli silmiinpistävä ongelma Nokiassa. Tietenkin Nokialla oli ulkomaisia osaajia globaalina firmana, mutta todennäköisesti painotukset olivat vääriä – liikaa suomalaisia. Ja kun Stephen Elop alkoi suosia ulkomaalaisia, aiheutti se kateusreaktion.

Kirjan parhaita piirteitä on, että se ei pyri tuomaan esille yhtä selittävää tekijää Nokian vaikeuksiin, vaan antaa runsaan 100 haasteltavan joukon puhua omin sanoin. Paljastuu, että kritiikki (ja itsekritiikki) on ristiin käyvää. Se, mikä jostakin tuntui hyvältä ratkaisulta, oli jonkun toisen mielestä virhe. Olen näkevinäni eri näkemysten keskeisenä cluena eräänlaisen ”teknologiafriikkiongelman”. Käsitehirviöllä yritän selittää sitä, että Nokian sisällä oli liian tekninen suhtautuminen uusiin tuotteisiin. Monet puhelimista olivat teknologisia ihmeitä, mutta ne eivät olleet riittävän käyttäjäystävällisiä. Tässä on kummallinen vastakohtaisuus hallituksen ei-insinöörivetoisuuteen. Stephen Elop oli myös tekniikkafriikki, joka ei ehkä pystynyt riittävästi orientoitumaan kuluttajanäkemykseen (hänellä oli b to b -tausta).

Tekniikkafriikkiydestä voidaan ottaa esimerkiksi Meego-käyttöjärjestelmän ympärille rakennettu hypetys. En parhaalla tahdollakaan ymmärrä, miten N9-puhelimen ympärille olisi voitu rakentaa toimiva ekosysteemi.

Mikä on arvioni Stephen Elopista? Olen näissä blogikirjoituksissa antanut hänestä positiivisen kuvan enkä aio luopua siitä nytkään. Hänen ulospäinsuuntautuneisuutensa, hänen uskomattoman vapautunut ja sujuva esiintymiskykynsä, hänen työtarmonsa, hänen kykynsä hallita yhteydenpito alaisiinsa olivat kaikki ominaispiirteitä, jotka edesauttoivat selviytymään työssä. Vastapainona ovat sitten isot virheet strategisessa ja operatiivisessa toiminnassa.

Kun vedetään mutkat suoriksi, jää keskeiseksi ongelmaksi väärä käyttöjärjestelmävalinta. Microsoftin Windowsin sijasta olisi pitänyt valita Googlen Android. Kaikki näyttää nyt niin selvältä. En kuitenkaan itse olisi pystynyt sanomaan Windowsin valinnan aikaan – ainakaan ehdottomasti - mikä olisi ollut oikea ratkaisu. Todennäköisesti Nokia olisi vahvan brändinsä avulla myynyt valtavan määrän Android-puhelimia jo perusosaamisensa avulla. Operaattorien sumutukset kolmannen ekosysteemin (Androidin ja Applen lisäksi Windows) tarpeesta olivat vain niiden itsekkäiden etujen sanelemia, eivätkä operaattorit itsekään uskoneet omaan oppiinsa. Operaattorien kantaa tukien Elop hoki hokemistaan ”erottautumisfilosofian” puolesta. Sillä ei ollut riittävästi pohjaa markkinoilla.

Valistuneena arvauksena esitän, että ehkä Nokia olisi Androidillaan päätynyt markkinoiden kakkoseksi Samsungin jälkeen noin 20 prosentin markkinaosuudella. Oliko Elop Troijan puuhevonen, joka viekotteli Microsoft-taustansa johdosta Nokian väärään käyttöjärjestelmään? Olen kyllästynyt tähän salaliittokuvioon. En siis usko mihinkään salajuoneen. Mutta on toinenkin väylä, jota kautta Microsoft on voinut tulla valituksi. Yksi ”Operaatio Elopin” merkittävimmästä salaisuuksien verhon murtamisista on konsulttiyhtiö McKinseyn roolin paljastaminen. Stephen Elopilla oli vanhasta muistista riippuvuussuhde konsulttiavusteiseen firman johtamiseen. Ja nimenomaan McKinseyn Microsoft-orientoituneet konsultit saattoivat olla yksi – mutta ei ainoa - sysäys Windowsin valintaan.

Stephen Elopin kardinaalimunauksena pidetään ”palava öljylautta” -lanseerausta, jolla hän halusi hyppäyttää Nokian irti Symbianista ja siirää Nokian uuteen aikaan herättelemällä rajusti henkilökuntaa. Jos hän olisi onnistunut strategiassaan, olisi räväkkä puhe varmaan mestarillisen maineessa. Kävi päinvastoin ja monen mielestä muulla tavalla ei voinut käydäkään: Windowsin varaan rakentunut strategia petti. Voin olla samaa mieltä, että öljylauttapuhe oli emävirhe, mutta että tämä olisi ollut Nokian tuhon syy? Ei nyt sentään.

Nokia tuli kuuluisaksi tuotemyöhästymisistä. Se ei päässyt niistä irti, vaikka Lumian valmistus olikin monta askelta parempaan. Menestysyritysten ympärille luodaan hypetystä. Yksi tällainen oli Mikko Kososen kirja ”Fast Strategy”. Jo lukiessani sitä aikanaan ihmettelin ristiriitaa kirjan sanoman ja Nokian todellisuuden välillä. Nokian upea nousu ja tuskien taival on tiivistetty ”Operaatio Elopin” -kirjan takaosan tilastoihin. Ne kuvaavat historian lahjomatonta sanomaa. Diagrammit muodostavat säännönmukaisen kuvion: ensin noustaan , sitten saavutetaan huippu ja sitten romahdetaan – ei mitään armahtavaa poikkeusta säännönmukaisuudesta.

Olisiko Nokia voinut mitään Applen voittokululle? Vaikka Steve Jobsillakin oli omat traumaattiset urakarikot, on vastaus ei. Applen ympärille rakentunut hypetys hakee vertaistaan teollisuushistoriassa (vrt. Ford 1900-luvun alussa?). Ja tietenkin tuotteet olivat erinomaisia muodostaen eräänlaisen vastapoolin Nokian sinänsä upeille tuotteille: käyttäjäystävällisyys oli ja on Applen valtti. Todellisia kilpailijoita Nokialle olivatkin Android-puhelimet.

Olivatko ulkomaiset päättäjät Nokia-organisaatiossa tuhon siemen? Kuulostaa ennakkoluuloiselta. Asiaa on perusteltu kyllä järkisyillä: Nokian ulkomaisille asiantuntijoille ei ollut sitä isänmaallista paloa, kuin mitä oli suomalaisilla. Lopulta Nokiassa tapahtunut ilmapiirin heikkeneminen ja organisaation jähmettyminen tapahtui kyllä suomalaisten keskuudessa. Olen edellä todennut, että lahjakkuuskapasiteetti ei kerta kaikkiaan Suomessa riittänyt maailman hypetetyimmällä toimialalla kilpailtaessa, joten vaikeaa on ulkomaalaisia syyllistää. Siirrettäneen tämäkin spekulaatioiden pohjattomaan roskakoriin.

Kirjan lopussa summataan Nokia-ongelmat konkreettisesti seuraavasti: 1) Liian hidas siirtyminen uusiin puhelimiin (komponenttien saamisen ongelma sitten, kun Nokia ei ollut enää markkinajohtaja), 2) Windows ei lunastanut lupauksia (Microsoft ei sittenkään pitänyt sitä, minkä sopimuksessa tarjosi), 3) Halvat Lumiat puuttuivat liian kauan, 4) Nokian jakelu ei toiminut (=Nokiaan ei enää uskottu varsinkaan ulkomaisissa myyntipisteissä), 5) Tuotekehitys epäonnistui, 6) Sovelluskehittäjät eivät innostuneet Nokian ekosysteemistä, 7) Vaikeat markkinat/kova kilpailu, 8) Windows 8:n floppaus, 9) Rahat loppuivat. Tässähän näitä olikin…. en rupea tähän laittamaan omaa listaani - miksi kiusaisin itseäni?

Minulla on edelleen kilpailukykyinen Lumia 920-puhelin enkä näe mitään syytä juosta puhelinkilpailussa mukana. Lumiaa katsellessa voi palauttaa mieliin Nokian huikean historian. Ajatelkaapa, että S40-alustaisia puhelimia oli myyty vuoteen 2012 mennessä 1,5 miljardia kappaletta. Vielä vuonna 2012 Nokia myi 336 miljoonaa puhelinta, joskin kannattavuus oli hävinnyt.

Valmistaako Nokia vielä puhelimia tulevaisuudessa? Helsingin kirjamessuilla sain ”Operaatio Elop” -kirjan ympärille rakentuneesta paneelista sen kuvan, että jotain on tekeillä. Koska olen niin monta kertaa innostunut Nokiasta ja sitten pettynyt, on ehkä tällä kertaa syytä pidättäytyä arvailusta. Tuomitsenko vai päästänkö Stephen Elopin? Mielestäni hän ei johtanut Nokiaa vaikeuksiin. Näistä vastasivat hänen edeltäjänsä. Elopin raskas taakka muodostuu siitä, että hän ei onnistunut pelastamaan Nokiaa.

Mutta kaikki muuttuu – vai palaako sittenkin ennalleen?

Vähän aikaa sitten blogikirjoituksessani pohdin Suomen talouden huolestuttavaa tilaa ja mietin samalla teollisuuden valopilkkuja. En voinut olla mainitsematta nyky-Nokiaa, on se niin hyvä firma! Vanha Nokia on kuollut, eläköön uusi Nokia!