Yksinäisen tähden ratsastaja

Keijo Korhonen on monessakin mielessä eriskummallinen hahmo suomalaisessa politiikassa ja lähihistoriassa. Korhonen oli se, jolle Kekkonen sanoi: venäläiset eivät pidä sinusta. Korhonen oli se, jonka rinnuksia humalapäinen Vladimir Stepanov tökki Presidentinlinnan vastaanotolla 6.12.1978 halutessaan protestoida TV-sarjan "Sodan ja rauhan miehet" muodostamaa historiakuvaa. Olkoon nämä esimerkkejä siitä, että Korhonen yritti vetää itsenäistä linjaa suhteessa oikeastaan kaikkiin osapuoliin – Kekkonen mukaan lukien – vaikka olikin Kekkosen miehiä.

Myöhemmin Korhosen ”itsenäisen Suomen linja” sai suorastaan betoniin valetun luonteen, kun hän - vain Korhoselle ominaisella tinkimättömällä ehdottomuudella - vastusti EU:hun menoa. Korhoselta hävisi kannatus Suomessa vähitellen. Tänään hän voi monen mielestä olla oikeassa olemisen perikuva.

Muistan nähneeni Korhosen kirjoittamassa kirjassa kuvan, jossa hän ratsain katselee hymyillen maailmaa jossain Arizonassa (jonne hän siirtyi professoriksi, kun sillat Suomessa ja Suomeen paloivat). Siinä hän oli, yksinäisen tähden ratsastaja, ehkäpä rauhan ja tasapainon löytäneenä! Tai sitten hän oli kuin sarjafilmi Bonanzan nelikkö - tunnusmelodian soidessa taustalla - karauttamassa kohti Ponderosaa, tilaa ympäröivän kartan leimahtaessa liekkeihin.

Korhonen on aktiivisimman vaiheen jälkeen silloin tällöin kirjoitellut ajatuksiaan suomalaiseen mediaan. Yksi tällainen on tuore kirjoitus Kanava-lehdessä 2/2015: ”Suomen uusi Nato-sopimus on historian häpeätahra”. Siinä on jälleen tuttua Korhosta, jonka voisi sivuuttaa vanhan miehen jorinana, jos hän ei sivaltelisi älykkäästi kuten vanhaan hyvään aikaan.

Myönnän, että hänen kirjoituksensa vastaa hyvin pitkälle omia ajatuksiani. Tämä on helppo todeta vertaamalla blogikirjoituksiani ja Korhosen Kanava-lehden artikkelia. Mutta asiaan! Korhonen kiinnittää erityisen huomion voimassa olevaan Naton isäntämaasopimukseen, jota hän pitää asiakirjana, joka olisi pitänyt hyväksyä laajassa demokraattisessa käsittelyssä. Nyt se vietiin läpi virkamieskäsittelyssä. Itsekin kiinnitin huomiota, kuinka syvenevään kumppanuuteen on menty aidan matalimmalta kohtaa viittaamalla siihen, että ”tästä on jo aiemmin sovittu”.

Suomessa asia on viety eteenpäin ”yhteisymmärryksen” (understanding) nimissä, ei siis sopimuksena, joka olisi edellyttänyt eduskunnan käsittelyä. Sopimuksessa todella käytetään sanaa ”understanding”. Kuitenkin Korhonen huomauttaa, että kun kansainvälisesti ei ole pystytty eksaktisti määrittämään käsitettä ”sopimus”, on vastaavana käsitteenä hyväksytty mm. ”mutual understanding”. Sopimus mikä sopimus! Virkamieskäsittely oli liian kepeä tapa hyväksyä sopimus.

Isäntämaasopimuksessa sovitaan pitkälle viedystä yhteistyöstä, jopa niin, että jotkut ovat käyttäneet hyväksi tekstiä esittämällä, että kun ollaan näin pitkällä, niin jäsenyydestä voisi sopia saman tien. Ei nyt sentään, tästä ei ole kysymys.

Korhosen johtopäätös on selvä: isäntämaasopimuksessa arpa on jo heitetty!

Korhonen uumoilee, että Suomi yritetään viedä Natoon ilman kansanäänestystä, mutta juuri nyt näyttää siltä, että presidenttiä myöten tämä torjutaan. Myös parlamentaarinen käsittely tapahtunee vaikeimman kautta vaatien 2/3 enemmistön.

Korhonen kiinnittää samaan asiaan huomiota, kuin mitä itsekin olen painottanut, eli että Naton sotavoimat koostuvat jäsenvaltioiden sotavoimista, joiden luovuttaminen käyttöön jää jäsenvaltioiden harkintaan. Eripuraiset jäsenvaltiot eivät ole hevillä löytäneet yhteistä tahtotilaa tavoitteista. Samaan aikaan esim. Suomessa ajatellaan, että sotilaallinen apu on eräänlainen automaatio vaaran uhatessa. Mielestäni vielä kummallisempaa on Nato-maa Viron silmiinpistävä pelko, että Venäjän uhka tavalla tai toisella realisoituu. Ei kuulosta siltä, että uskotaan Naton pelastusrenkaaseen.

Tähän mennessä viidettä artiklaa on sovellettu kerran vuoden 2001 terroristihyökkäysten jälkeen. Tuki jäi myötätunnon osoitusten tasolle. Irakissa ja Libyassa osallistuminen oli osittaista. Laajinta yhteistoiminta on ollut Jugoslaviassa (joka sekin oli Yhdysvallat-vetoista) ja Afganistanissa. Missään näistä ei ole ollut kysymys konfliktista, jossa suurvalta on ollut alun perin osapuolena vaan sisällisotatyyppisistä sodista.

Korhosen tavoin olisi asetettava kysymys, mikä on Euroopan rooli Yhdysvaltain politiikassa. Korhonen lainaa Zbigniew Brzezinskiä, joka on sanonut: ”Nato on meidän astinlautamme Eurooppaan”. Euroopan ja Naton rooli on ikään kuin välillinen USA:n omien intressien hoidossa.

Korhonen ottaa esille myös Yhdysvaltain sisäpoliittisen tilanteen vaikutuksen liittovaltion päätöksentekoon. USA:ssa on minunkin kokemukseni mukaan paljon henkeä, jonka mukaan Eurooppaa tai jotain sen itsenäistä valtiota lähdetään tukemaan vain, jos siitä on hyötyä Yhdysvalloille, ei muuten.

Entä toimiiko Naton läsnäolo pelotteena mahdolliselle hyökkääjälle? Pelotteen merkitys riippuu sen uskottavuudesta. Korhonen toteaa inhorealistisesti: ”jos pelotettava (siis esim. Venäjä) ei usko uhkauksen toimeenpanoon, uhkaus on tehoton”. Venäjän suorituskykyä helposti aliarvioidaan, koska sen talous on heiveröisellä pohjalla. Tosiasiassa sillä on käytössä äärimmäisen tuhon sotateknologia.

Sitten Korhonen tulee tärkeään, mutta vähän huomioituun aspektiin: USA:n ja Venäjän välit ovat paljon paremmat, kuin mitä niistä annetaan ymmärtää! ”Amerikkalais-venäläisen sodan mahdollisuutta ei ole”, toteaa Korhonen. Naton levittäytyminen Venäjän rajoille on fakta, jolla on oma vaikutuksensa Venäjän käytökseen, vakuutamme me lännessä mitä tahansa. Korhonen ironisoi tilannetta esimerkillä, että jos Kiina sijoittaisi ohjuksiaan Karibianmeren saarille – ”tietenkin rauhanomaisessa ja edistyksellisessä tarkoituksessa” - niin mitähän USA tuumisi? Itse asiassa voin vastata tähän: Kuuban kriisin (1962) aikaan toteutui täsmälleen tällainen asetelma. Oltiin lähellä maailmansotaa. Ei siis ihme, että Venäjä reagoi aggressiivisesti Yhdysvaltain hegemonisiin pyrkimyksiin.

Korhosen johtopäätös on kristallinkirkas: ”Venäjän riskiä ei ole olemassa, ellei Suomi itse sitä rakenna”. Korhonen on ilmaisuissaan paljon kärjekkäämpi, kuin mitä tässä olen esittänyt. Oleellista on, että hänen puheenvuoronsa – kärjistyksistä puhdistettuna – on paljon analyyttisempi kuin niiden huudot nettiin, jotka haluavat rautaa rajalle. Keijo Korhosta kannattaa kuunnella, vaikka hän onkin kallellaan inhorealismiin (tai ehkä juuri siitä syystä). Hän on muunnelma kylmän sodan sotilaasta, mutta ei moralistisessa eikä ideologisessa mielessä vaan voimatasapainomielessä.

PS

Korhonen täydentää artikkeliaan avoimella ”kirjeellä Suomen puolustusvoimien komentajalle”. Hän pyytää kenraali Jarmo Lindbergiä asettumaan Venäjän pääesikunnan kenraalin asemaan ja miettimään, mihin ennakkotoimiin hän ryhtyisi ”Naton ja Suomen isäntämaasopimuksen Venäjän ydinalueille aiheuttaman välittömän uhkan takia”. Sitten hän antaa mallivastauksen itse!

Onko liittoutumattomuus moraalitonta?

Kylmän sodan historia tarjoaa hyvän näkökulman vastakkainasettelun tarkastelemiseen. Olosuhteiden toisen maailmansodan jälkeen ei olisi tarvinnut välttämättä johtaa bipolaariseen maailmaan, olihan liittoutuneiden välillä hyvä yhteistyö sodan aikana. Maailmansodan jälkeen vuoropuhelu lännen ja idän välillä katkesi ja tilalle astui molemminpuolinen epäily ja kyräily toisen tarkoitusperistä. Katalysaattorina saattoi toimia neuvostososialismi, jonka leviämistä pelättiin lännessä. Yksi syy vastakkainasetteluun oli varmaankin Stalinin asema sodan voittajana. Kyllähän länsikin oli voittaja, mutta Stalinin menestys Stalingradissa taittoi Saksan menestykseltä terän ja itse asiassa käänsi koko sodan kulun. Nopea eteneminen Berliinin vahvisti syntynyttä kuvaa.

Sodan jälkeen Stalin näytti tyydytetyltä. Hänellä oli tapana mennä karttapallon äärelle läheistensä läsnä ollessa ja todeta, että ”katsotaanpa mitä olemme saavuttaneet?”. Lännessä Stalinin menestys herätti pelkoa. Sairaalloinen Roosevelt suhtautui Staliniin luottavaisesti verrattuna Churchilliin, jolla oli kyynisempi näkemys Neuvostoliiton tarkoitusperistä. Berliinin ensimmäinen sodanjälkeinen kriisi vuonna 1948 näytti vahvistavan Churchillin näkemyksen.

Lännessä on ollut vaikeaa tajuta, miten hermoherkästi Neuvostoliitossa suhtaudutaan toisen maailmansodan kokemuksiin. Kuolouhrien määrä, yli 20 miljoonaa, on kuitenkin lukumäärä, joka ei unohdu. Kysymys oli todellakin suuresta isänmaallisesta sodasta. Tästä syystä Venäjällä nykyisin suhtaudutaan kaikkeen lännen etenemiseen kohti Venäjän rajoja suorastaan vainoharhaisesti. Fasismi-käsitteestä on tullut Venäjään kohdistuvan uhkan symboli silloinkin, kun fasismilla ei ole osaa eikä arpaa tapahtumakulkuihin.

Yhdysvalloissa pääsivät voitolle mccartyhylaiset ideologit, jotka näkivät kommunistisen soluttautumisen jokaisella elämänalueella tapahtuneena tosiasiana. Venäläiset vakoilivatkin, mutta se hysteria, mikä synnytettiin ei ollut missään suhteessa todelliseen vaaraan. Omitusta on, että maailman mahtavin valtakunta osoitti niin heikkoa itsetuntoa, että pelkäsi jokaista risahdusta kommunistisesta maailmasta. Yhdysvalloissa syntynyttä ilmiötä voisi pitää vastareaktiona sodanaikaiselle liittoutuneiden yhteistyölle. Franklin Rooseveltkin oli lopulta epäiltyjen joukossa. Maailma oli kääntynyt ympäri!

George F. Kennanin patoamispolitiikka (Policy of Containment) näytti omana opiskeluaikanani - hiukan kärjistäen - amerikkalaisen vainoharhaisuuden symbolilta, mutta nyt voidaan todeta sen edustaneen rauhanomaista kommunismin leviämisen ehkäisemistä. Kennanin harmiksi hänen opistaan napattiin nimi, mutta sisältö vaihdettiin sotilaalliseksi patoamiseksi. Kennanin oppi perustui hyvin pitkälle ajatukseen, että sotilaallisen valmiuden lisäksi piti käydä taistelua ihmisten sieluista maailmanlaajuisesti tarjoamalla ihmisille hyvinvointia. Luulenpa, että perusteellisemmin analysoitaessa tämä ajatus on yksi kaikkein keskeisimmistä syistä, miksi hyvinvointiyhteiskunta sai niin merkittävän aseman lännessä.

Juuri tässä kohtaa haluan ottaa esille edellä mainitun militaristisen vaihtoehdon erään pääarkkitehdeistä eli John Foster Dullesin (1888 – 1959). Hänellä oli syvä uskonnollinen vakaumus: häntä voidaan hyvällä syyllä pitää kristillisenä fundamentalistina. Cold War Warrier, kylmän sodan sotilas, Dulles ilman muuta oli. Dullesilla oli merkittäviä meriittejä ulkoasiainhallinnon, kansainvälisten lakiasioiden ja merkittävien poliitikkojen neuvoantajatehtävistä ennen kuin hänet nimettiin vuonna 1953 Eisenhowerin hallinnon ulkoministeriksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että hän vastusti atomipommin käyttöä Japania vastaan. Hän pelkäsi, että siitä tulee ”normaali” tuhon väline missä tahansa tulevassa sodassa, jos käyttö aloitetaan maailmansodan päätteeksi.

Dullesin vastaisku patoamispolitiikalle ja liennytykselle oli ”rollback-politiikka”, jolla tarkoitettiin kommunistien lyömistä takaisin niistä asemista, jotka se oli toisen maailmansodan jälkeen saavuttanut.

Yhteenvetona voidaan siis puhua rauhanomaisesta patoamisesta, sotilaallisesta patoamisesta ja dullesilaisittain rollbackin avulla ”vapauttamisesta” (liberation) kommunismin ikeestä.

Dullesin laajempaa näkemystä edustaa hänen pyrkimyksensä saartaa Neuvostoliitto liittosopimuksin, josta on käytetty nimeä ”pactomania”. Maniaa se olikin, sillä sopimusverkostoihin kuuluivat Naton lisäksi SEATO (Kaakkois-Aasian sopimusjärjestely, 1954, purettiin 1977) ja ANZUS (Australia ja Uusi-Seelanti) sekä CENTO (Keski-idän sopimusjärjestely, 1955, purettiin 1979). Saartorengas ulottui siis Kauko-Idästä Norjaan. Minulle on jäänyt suureksi arvoitukseksi, mihin noita mahtavanoloisia – mutta riitaisiksi osoittautuneita - pakteja lopulta tarvittiin. Kylmän sodan jännitteisen ilmapiirin ylläpitoon?

Dulles kehitti osana politiikkaansa kostoperiaatteen (retaliation) ja äärirajapolitiikan (brinkmanship), jolla hän tehosti jatkuvaa varuillaanoloa ja vastaiskupolitiikkansa. Hän sai vastaansa liittoutumattomien maiden liikkeen, joka taisteli polarisoitumista vastaan. Dulles määritti eksaktisti puolueettomuuden vastaisen politiikkansa näin: ”Puolueettomuudesta (neutrality) on lisääntyvästi tullut vanhanaikainen, ja paitsi aivan poikkeuksellisia olosuhteita, moraaliton ja lyhytnäköinen konsepti”. Käytännössä hän leimasi puolueettomuuden kommunismimyötäilyksi.

Olen monesti verrannut nykyistä maailmantilannetta dullesilaiseen kylmän sodan ilmapiiriin. Nytkin meitä houkutellaan – myös Suomea – dullesilaiselle fundamentalistiselle vastakkainasettelun tielle.

Venäjä on jälleen piiritetty läntisellä sotilaallisella ja taloudellisella saartorenkaalla, jonka se kokee turvallisuuttaan uhkaavaksi tekijäksi ajattelimmepa me lännessä siitä mitä tahansa. Merkel ja Obama luultavasti yllättyivät Venäjän reaktioista Naton ja EU:n edetessä sen rajoille. Kysymys ei ole siitä, että Angela Merkel tai Barack Obama eturintamassa haluaisivat kiristyvän saarrostuksen avulla viedä maailmaa jyrkänteen reunalle, ”brinkmanshipiin”, mutta heidän takanaan olevat aggressiiviset ”dullesilaiset” voimat painostavat koko ajan kovempiin otteisiin.

Venäjällä on tarve selvästikin Ukrainaa laajemman turvallisuusvyöhykkeen luomiseen ja siihen kuuluu oletukseni mukaan osana Ruotsin ja Suomen liittoumattomuus. Meillä jotkin tahot, ja lännessä hyvin monet tahot, haluavat ideologisesti ja fundamentaalisesti hakata kiveen länsiliittoutumisen avainasian: ”vasta sitten voimme oikeasti kuulua länteen, kun kuulumme Natoon".

Näin liittoutuminen ja vastaliittoutuminen kiertyvät lännen ja idän suhteiden ympärille kiristyväksi verkoksi, johon molemmat osapuolet sotkeentuvat. Lännen on vaikeaa luopua Itä-Euroopan liittolaisista, eivätkä nämä itse halua irtaantua missään tapauksessa. Kompromissin on löydyttävä Ukrainasta ja entisen Neuvostoliiton alueen maista. Ainakin se pitäisi lännessä myöntää, että Naton laajentaminen on dullesilaista kansainvälisen politiikan kiristämista äärimmilleen. Brinkmanshipin suuri ongelma on, että jyrkänteen reunalta on niin vähän matkaa putoamiseen.

Dullesilla oli tapana kirjoitella kansainvälisissä konferensseissa lappuja Eisenhowerille, joka näytti ajoittain perin avuttomalta ilman ulkoministerinsä apua. Dullesilainen vastakkainasettelun henki on ympäröinyt meidät juuri nyt. Emme kuitenkaan tarvitse hänen ”lappujaan”, aivan kuten ei tarvittu kylmän sodan olosuhteissakaan. Minusta Dullesin politiikka oli pääosin epäonnistunutta: Korea, Iran (Mohammed Mossadegh, 1953), Suez (1956), Indokiina/Geneve (1954), Sikojen lahti (1961, Dullesin hengessä) ja Indokiinan/Vietnamin dominoteoria, (Dullesin hengessä) eivät olleet menestystarinoita, päinvastoin. Liioin ei myöhempi Irakin sota näytä johtaneen - esimerkkinä Dullesin rollbackista - mihinkään pysyvään rauhantilaan.

Toisen maailmansodan jälkeinen historia on osoittanut, että liittoumattomuus ei ole ollut moraalitonta, päinvastoin liittoumattomat maat ovat olleet vakauden symboleja. Kavahdan Dullesin tietoista hakeutumista kuilun reunalla ja sitten tilanteeseen, jossa viime hetkellä arvioidaan otetaanko ratkaiseva askel. Dullesin ”moraalinen” liittoutuneisuus on vahingossa syttyvän sodan vaaran uhmaamista. Se on moraalitonta!

Itäblokin maat irtautuivat yksi toisensa jälkeen Varsovan liitosta. Nato taas on eripuraisen valtiojoukon kehys. Tosipaikan tullen jokainen valtio ratkaisee sitoutumisen asteen omista sisäpoliittisista lähtökohdistaan. Liittoutuminen on monien haasteiden edessä.

Historia ei opeta, se muodostaa osan kokemuksesta ja kokemuksesta voi parhaassa tapauksessa oppia. En usko, että dullesilainen Venäjää ympäröivä saartorengas luo rauhanedellytyksiä missään olosuhteissa. Siinä on liian paljon elementtejä rauhaan pakottamisesta Pax Americanan mallin mukaan. Venäjä kokee tämän kaiken luotaantyöntävänä ja päinvastoin reagoi siihen aggressiivisesti, kuten nyt olemme huomanneet Ukrainassa.

Liittoutumat täyttävät yhden tarpeen: ne toimivat uhkana viholliselle, mutta - mikä on huomioitavaa - ne toimivat myöskin altistajina suurkonflikteille.

Miehemme Moskovassa

Arto Mansala on kirjoittanut vuosistaan suomalaisena diplomaattina kirjan, joka toimii hyvänä kertauksena lähihistoriamme tietyistä osista. Muistelmien nimi on ”Kohti kaaoksen pitkää yötä” (WSOY, 2015). Mansala toimi avustajana Moskovan suurlähetystössä vuosina 1967-1970, neuvoksena 1974-1976 (molempien kausien aikana suurlähetystön johdossa toimi Jaakko Hallama) ja suurlähettiläänä 1993-1996. Keskityn tässä varhaisempiin vuosiin.

Mansala on kirjasta päätellen suomalaisen virkamiehen prototyyppi, hyvin tunnollinen tehtävissään. Hän pyrkii hoitamaan tehtävänsä virheettömästi eikä tästä ole tietenkään mitään pahaa sanottavana. Perehtyminen syvällisesti sijoitusmaan kulttuuriin on esimerkkinä siitä, miten Mansala sisäistää työnsä.

Harmittavaa kyllä hän ulottaa ”diplomaattisen tunnollisuutensa” myös asioiden kirjaamiseen jälkipolville. Tarkoitan, että hän käsittelee hyvin hienovaraisesti monia henkilöitä ja esille tuomiaan asioita. Olisin toivonut, että hän rohkeammin olisi tuonut esille niitä kummallisuuksia, joita Moskovan suurlähetystön ympärillä tapahtui 1960-luvun lopulla ja varsinkin 1970-luvun alussa. Ehkä hän haluaa vielä eläkkeellä ollessaankin toimia diplomaattisesti.

Muutoin Mansalan muistelmista on pelkästään hyvää sanottavaa. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja tyyliltään helppolukuinen.

Poikkeuksellisesti käytän Mansalan muistelmia ja tuon aikaisia tapahtumia arvioidessani ”aputeoksena” Björn Alholmin kitkeränsävyistä omaelämäkertaa ”Toisinajattelija suurlähettiläänä” (2001). Tällä tavalla syntyy vähän särmää tuon ajan käsittelyyn. Alholm (s. 1925, k. 2011) toimi suurlähettiläänä Moskovassa Jaakko Hallaman kahden eri suurlähettiläskauden välissä 1970-1973.

:::::::::::::

Suuressa kuvassa Neuvostoliitossa tapahtui 1960-luvun jälkipuoliskolla eräänlainen kommunistisen puolueen kurinpalautus Hrustsevin väljemmän kauden jälkeen. Vallitsevaksi käyttäytymiskoodiksi tuli suslovilainen, kommunistinen oikeaoppisuus. Samalla menetettiin mahdollisuus sosialistisen järjestelmän uudistamiseen. Lännen kanssa harjoitettiin liennytystä 1960-luvun lopulta lähtien mm. aseistariisuntasopimuksin. Omasta reviiristä ei tingitty tuumaakaan, sen osoitti Tsekkoslovakian miehitys. Itäblokin maat kuuluivat Neuvostoliiton sisäisen kurinpidon piiriin.

Myös Suomi joutui koetukselle, kun Neuvostoliito pyrki varmistamaan Suomen suunnan YYA-sopimuksen ennenaikaisella pidennyksellä vuoteen 1990 saakka ja toisaalta pyrkimällä pudottamaan pois Suomea koskevan puolueettomuuskäsitteen yhteisistä kommunikeoista.

Mansala tarkastelee aitiopaikalta erästä Suomen diplomatian historian merkillisimmistä episodeista, kun vuonna 1973 Björn Alholm oli siirtymässä pois suurlähettilään paikalta. Alholmin siirtymisessä on piirteitä savustamisesta. Neuvostolittolaiset – vaikka suhtautuivatkin ilmeisen kunnioittavasti Alholmiin – halusivat jonkun muun kuin karriääridiplomaatin hoitamaan tehtävää. Mieluiten suurlähettilään piti olla henkilö, jolla oli poliittinen asema, esimerkkinä mainittiin Eero A. Vuori. Läpinäkyvänä tarkoitusperänä oli saada nimetyksi lähettiläs, joka olisi hoitanut suhteita ”poliittisesti”, ts. Neuvostoliitto halusi, kuten Mansalakin toteaa, henkilön, johon ”olisi ….. helpompi vaikuttaa”.

Neuvostoliiton pyrkimykset suurlähettiläskysymyksessä voidaan yhdistää edellä kerrottuun haluun painostaa Suomea entistä ”neuvostoystävällisemmille” linjoille keskinäisten suhteiden hoidossa.

Kekkonen päätyi kuitenkin Jaakko Hallamaan (tai oikeammin Anita Hallamaan). Heidät piti saada takaisin Moskovaan, jossa he olivat palvelleet useaan otteeseen. Kekkonen ei löytänyt ketään soveliaampaa (!) kuin Parkinsonin taudin runteleman Jaakko Hallaman. Hallaman puhekyky oli vaurioitunut pysyvästi ilmeisesti leikkaushoidon seurauksena. Jo edellisellä kaudella venäläiset olivat valitelleet, että hänen puheistaan ei saanut selvää!

Venäläiset eivät halunneet Hallamaa jo sairaudenkin takia. Siispä hänen valittiin! Mansalan tapa kertoa jälkipolville mistä oli kysymys käy ilmi seuraavasta lainauksesta: ”Anita Hallama tahtoi takaisin Moskovaan. Vain siellä hän saattoi tuntea olevansa jotain enemmän kuin tavallinen suurlähettilään puoliso ja tulla myös kohdelluksi sen mukaisesti.” Tämä on todellista diplomatiaa! Toki Mansala toteaa yhdellä lauseella asioiden todellisen laidan: ”Anita Hallaman ja presidentin ”kiinteä kontakti” oli tuolloin jatkunut kymmenisen vuotta”. Yksi jos toinen yritti kammeta Hallamaa pois tehtävistään mukaan lukien ulkoministerit Sorsa ja Gromyko. Gromyko valitteli Sorsalle, ettei ”hän ymmärtänyt sanaakaan suurlähettilään puheesta ja oli lisännyt, etteivät edes tulkit ymmärtäneet.”

Jaakko Hallaman tapaus on syvästi inhimillinen eikä hänen kohtaloaan tarvitsisi korostaa muutoin kuin siitä näkökulmasta, miten historiaa voidaan käsitellä eri tavoin. Lainaan omasta blogikirjoituksestani ”Raija Oranen ja Kekkosen myytti” kohdan, jossa Björn Alholm kertoo suorasukaisesti ja katkerasti, mikä oli hänen kohtalonsa tässä tragikoomisessa näytelmässä.

Ja tarina alkaa…..

"Jaakko Hallama toimi Moskovan lähettiläänä ennen Alholmia. Kööpenhaminaan siirtyneestä Jaakko Hallamasta aiheutui ongelma, koska Kekkonen ei pystynyt pitämään yhteyttä Anita Hallamaan (kun kävi siellä hyvin harvoin). Niinpä Jaakko Hallama piti saada uudelleen Moskovaan ja Alholm sieltä ulos! Ongelmana oli myös, että Hallamalla – niin terävä kuin hän muutoin olikin - oli paha puhevika, niin ettei hänen puheestaan tahtonut saada selvää. Jaakko Hallamaa voitaisiin sääliä siksi, että vaadittavien diplomaattitaitojen vuoksi äärimmäisen tärkeä puhekyky oli hänellä rajoittunut, mutta tässä pelissä herra Hallama olikin vain välikappale. Kekkonen jopa totesi, että Moskovaan siirtyminen voisi ”parantaa” Jaakko Hallaman puhekykyä!

Neuvostoliittokin yritti pistää lusikan soppaan. Albert Akulovin suulla ihmeteltiin , kun Moskovaan ei nimitetä karriäärin ulkopuolelta lähettilästä, siis poliittista henkilöä, joka on ”selvillä Suomen poliittisesta elämästä”. Jaaha. Kekkonen pyrkikin etsimään poliittista henkilöä, mutta ei löytänyt ainoatakaan(!). Vain sairaalloinen karriääridiplomaatti Hallama pystyi tehtävään.

Alholm huomasi, että hänestä tihkui Kekkoselle sanansaattajien välityksellä epämiellyttäviä viestejä. Siitä Alholm päätteli, että aika tikitti hänen tappiokseen. Kekkosella oli vielä lisäongelma: Jaakko Hallama ei halunnut Moskovaan! Pirullinen tilanne.

Alholm havaitsi, että Suomen suurlähetystön remontti Moskovassa oli pitkälle suunniteltu ilman, että hän oli siitä tietoinen. ”Joku” oli ilmeisesti sitä vaatinut lähetystöön siirtymisen ehtona. Taneli Kekkonen (!) lähetettin ”asiantuntijana” valvomaan remonttia. Madame Pompadourin etuja valvottiin siis korkealta taholta. Presidentti kantoi huolta mm. Hallamoiden muuttotavaroiden sijoittamisesta ja aikataulutuksesta. Korkean tason muutto!

Mitä tulee Jaakko Hallaman diplomaatintaitoihin, niin monet arvostelivat häntä syystäkin. Raportointi ei tahtonut sujua, ei ensimmäisellä eikä toisella Moskovan rundilla (1974-1982). Kun vuonna 1977 lääkäritkin totesivat Hallaman toimintakyvyttömäksi, hänet yritettiin siirtää pois Moskovasta. Turhaan. Suurlähettilään rouva ei halunnut. Alholmin siirtämistä Moskovasta Bonniin perusteltiin mm. sillä, ettei hän tullut muka toimeen neuvostoliittolaisten kanssa. Muistelmissaan Alholm toteaa mielihyvällä, että hänen läksiäistilaisuuksiinsa osallistuivat sekä Gromyko (tarjosi lounaan) että Podgornyi (läksiäiskäynti), joten ei hän mikään persona non grata ollut Moskovan näkökulmasta, ei alkuunkaan!

Näin hoidettiin Suomen ulkosuhteita. Äärimmäisen kriittisiksi kuvaillut neuvostosuhteet näyttivät olevan peräti sivutekijä tässä pelissä, jossa kahden rakastavaisen ihmissuhteita hoidettiin ykkösasiana. Onhan selvää, että ulkosuhteissa priorisoinnin pitää olla kunnossa!

Kekkosessa ei tietenkään ollut mitään vikaa. Saahan suurmies rakastua! Itse asiassa rakastuminen (tai pikemminkin se, mitä siitä kerrotaan) vain suurentaa myyttiä. Siinä sivussa tosin poljeksittiin muutama kohdalle osunut diplomaatti liiskaksi.

Minkälaisen kuvan edellä esitetty antaa mahtimies Kekkosesta? Vanhoilla päivillään Kekkonen pelkäsi aivan suhteettomasti Neuvostoliittoa - ja Anita Hallamaa. Ehkä Anita Hallama käytti valtaa tai hallussaan olleita tietoja tavalla, josta meillä ei ole vielä käsitystä.

Sekä Jaakko Hallama että Kekkonen olivat defaitismiin taipuvaisia, ja siksi suhtautuivat Neuvostoliittoon ylipelokkaasti. Ja Hallama ruokki Kekkosen pelkoja. Onko niin, että Hallama ja Kekkonen projisoivat oman heikentymisensä ja henkilökohtaiset pelkonsa Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin? Kaiken kaikkiaan olisi hyvä vapautua pahimmista Kekkosen ajan oireyhtymistä… Monet suomalaiset ovat hänen myyttinsä vankeja. Kekkosen politiikka oli pitkän ”kehitystyön” seurauksena haavoittuvaista ja loppuvuosina suorastaan epätervettä.”

:::::::::::::::::::::::

Mansala erittelee hyvin ulkoministeriön nimityspolitiikan puoluepolitisoitumista 1970-luvulla. Sosiaalidemokraatit nostivat profiiliaan ja keskustapuolue pyrki suojaamaan saavutetut asemat. Kaikki tämä oli omiaan herättämään lähetystöpiireissä vainoharhaisia epäilyjä eri henkilöiden tarkoitusperistä.

Mansala kuljettaa muistelmiensa läpi huikean määrän ihmisiä. Välillä luettelomaisuus tuntuu itsetarkoitukselta. Tässäkin Mansala on hienotunteisen tarkka. Hän ei juurikaan tuo esille suomalaisten virkamiesten nimiä, jotka joutuivat venäläisten puolelta kompromettoiduiksi.

Arkityön hankaluuksia Mansala valottaa kertomalla mm. venäläisten taipumuksesta sijoittaa kuuntelulaitteita ympäri suurlähetystöä. Neuvostotyyliin kuuntelulaitteet olivat vanhanaikaisia ja isokokoisia. Ilmankos niitä löydettiin runsaasti.

Mansala pääsi asemassaan myös seuraamaan Neuvostoliiton korkeimpien johtajien edesottamuksia. Hän todisti läheltä johtotroikan vähittäisen muutoksen kohti yhden johtajan mallia ja Brezneviin kohdistuvaa henkilöpalvontaa. Samoin hän kuvaa asiallisesti Breznevin sairastumista (aivoverenkierron häiriöt) ja sen vaikutusta hänen työskentelykykynsä hiipumiseen.

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat neuvostojärjestelmän toimintatapojen kuvaukset. Suosikin ja epähenkilön ero kasvoi helposti suunnattomaksi. Erehdyksen sattuessa koko järjestelmä näytti asettuvan poikkiteloin häviöön tuomittua kohtaan (vertailu: Ilja Glazunov – Ernst Neizvestny).

Mansala erittelee vanhastaan tuttua kilpailuasetelmaa MID:n (ulkoministeriön) ja puoluelinjan sekä KGB:n välillä lähinnä suurlähetystöjen nimitysten näkökulmasta. Hän käy läpi lyhyesti Suomen ja Venäjän suhteiden kriittiset kohdat, Beljakovin suurlähettiläskauden, Stepanovin kauden, vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa…. Mansala kertaa sinänsä tuttuja asioita moitteettomasti, mutta ei tuo juurikaan uutta tietoa tapahtumista, ellei sitten pahanilmanlintujen Beljakovin ja Sptepanovin välissä suurlähettiläänä toimineen Viktor Maltsevin toimintaa Suomen EEC-sopimuksen edistämiseksi lasketa sellaiseksi.

Mansalan hyvin toteava (hillityn kriittinen) kertomistyyli tulee esille vaikkapa hänen kuvatessaan Stepanovin monista yhteyksistä tuttuja menettelyjä, jotka nytkin tuntuvat luotaantyöntäviltä. Kekkonen, joka käsittämättömästi edesauttoi Stepanovin nimeämistä suurlähettilään tehtävään, saa Mansalalta lähes täydellisen synninpäästön. On hämmentävää, kuinka Kekkonen itse hakeutui ”kaverinsa” Stepanovin seuraan ja valitteli, kun Maltsev ei ollut tavannut häntä riittävästi!

Lopuksi haluan palata sotaharjoitusepisodiin (1978) Arto Mansalan näkemänä. Mansalan asiallinen kuvaus vahvistaa oman näkemykseni, jonka mukaan Neuvostoliitolle naapurimaiden keskinäiset suhteet olivat tärkeämpiä kuin menestyminen sotaharjoitushteistyössä. Ustinov ei jättänyt mitään kirjallista esitystä sotaharjoituksista, jonka Mansala viileässä raportoinnissaan toteaa. Hän ei voinut, koska korkeimmassa johdossa ajatus olisi herättänyt ristiriitoja. Kysymys oli koepallosta, jossa käytiin taistelua ideologien (Stepanov ym.), MIDin (Gromyko, Zemskov) ja KGB:n (Vladimirov) välillä, jossa Stepanov houkutteli häntä itseään paljon mahtavamman miehen, Ustinovin omien ideologisten viritystensä asiamieheksi.

Suosittelen Mansalan kirjaa kaikille, jotka haluavat lähikuvan Neuvostoliiton ja Suomen suhteista diplomaatin näkökulmasta.

Nato-intoilu nostaa liittoutumattomuuden kannatusta

Seitsemän puolesta ja kolme vastaan. Mistä on kysymys? Kysymys on Helsingin Sanomien uutisoinnista yhdellä aukeamalla 5.3. 2015 (sivut A6-A7). Kolmella vajaalla palstalla julkaistaan uusimman puolustusliittotutkimuksen tulokset, jonka mukaan ”enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä” ja seitsemällä palstalla ylhäältä alas saakka Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg vakuuttaa, että ”kriisi ei vaikeuta laajenemista”. Tämä on tuttua Hesarin näkyvästi harjoittamaa piilovaikuttamista. Oikeastaan ei voida puhua enää lainkaan piilovaikuttamisesta, sillä lisäksi etusivulla on Stoltenbergin viiden palstan yli ulottuva lähikuva otsakkeella ”Suomen ja Ruotsin yhteistyö sopii Naton suunnitelmiin”. Räikeää manipulointia monien edelleen sitoutumattomana pitämältä lehdeltä.

Mielipidetutkimuksen tuloksista voidaan lukea mielenkiintoisia asioita. Lehti toteaa, että SDP:n, perussuomalaisten, keskustan ja vihreiden Nato-kannatus on vähentynyt elokuusta. Tämän täytyy olla valtava pettymys Nato-kiimaisille ja heidän harjoittamalleen - viime aikoina yltyneelle - vyörytykselle. Ihmisten kannoissa on tapahtunut lievää polarisoitumista, jossa oikea reuna erottuu selvästi muiden Nato-näkemyksistä.

Miten näen tulokset. Ensinnäkin haluan vahvistaa vanhan kantani, jonka mukaan suomalaiset ovat äärimmäisen vahvoja realismissaan. Liittoutumisen vastustajia on hyvin vaikea huojuttaa mihinkään suuntaan peruskannoistaan. Lukemat 57 % – 27% puhuvat puolestaan. Huikeinta tässä on, että kaiken sen vyörytyksen jälkeen joka mediassa on ilmennyt viime kuukausien aikana suomalaiset eivät ole taipuneet propagandan uhreiksi.

Mitä on tapahtunut?

Oma tulkintani muodostuu kahdesta argumentista:

1) Nato-intoilijat ovat aiheuttaneet karhunpalveluksen omalle asialleen räikeällä kansalaismanipuloinnillaan. Ihmiset ovat vaistonneet yksipuolisen informaation vastenmielisyyden. Mielenkiintoista on, että eliitille, joka on harjoittanut Nato-pommitusta, ei ole annettu periksi. Tämä sinänsä ei ole välttämättä yllätys: herrojen tahtotiloja ei ole ennenkään kunnioitettu Suomessa.

2) Kansalaiset vaistoavat Suomen suhteellisen aseman parantuneen (!) kansainvälisen tilanteen kiristyessä. Uskallan sanoa näin, vaikka meidänkin ympäristössämme on ollut liikehdintää ja talouspakotteet raapaisevat meitäkin pahasti. Kysymys on tarkemmin erittelemättömästä tunteesta, että menetämme vähemmän kansainvälisen asemamme vakaudesta kuin useimmat muut valtiot Euroopassa.

Helsingin Sanomat kysyy ihmeissään muutamilta kellokkailta, miksi Nato-jäsenyyden kannatus ei kasva, vaikka Venäjän uhan katsotaan kasvaneen.

Inhorealistin vastaus kysymykseen kuuluu: suo siellä, vetelä täällä.

Entä Helsingin Sanomien haastateltavat?

Nato-vastainen Matti Klinge vastaa eksaktisti samalla tavalla kuin minä: Suomi ei uhkaa Venäjää, eikä Venäjä Suomea. Vain liittoutuminen voi pilata tämän asetelman. Jaakko Iloniemen kanta on hänelle ominainen, siis elitistinen: ”Mielestäni kansa on väärässä”. Ulkopoliittisen instituutin Teija Tiilikaisen kanta on erikoisin: ”Eliitiltä, päättäjiltä ja puolueilta odotetaan kannannäyttöjä, puolueilta aktiivisempia Nato-jäsenyyttä tukevia kampanjoita”. Olisiko syytä olla huolissaan, kun kansa ei ymmärrä omaa etuaan? Lisätään siis manipulointiyrityksiä, jonka vaikutuksista jo edellä varoitin. Vai pitäisikö olla huolissaan asiantuntijan mielenmaisemasta? Petyn jälleen kerran Ulkopoliittisen instituutin ylemmyydentuntoisiin kommentteihin. Miten on mahdollista, että eduskunnan rahoittamasta instituutiosta tulee jatkuvasti eduskunnan enemmistön kanssa räikeästi ristiriidassa olevia lausuntoja? Kenen asialla UPI on?

Oma kantani on, että Venäjän uhka ei ole lisääntynyt, vaikka venäläiset ns. asiantuntijat tekevät ajoittain kaikkensa ollakseen tukena Suomen Nato-intoilijoille. Kreml ei ole Pravda, eikä Pravda ole totuus. Venäjällä on mielipiteitä joka lähtöön, ja niin on lännessäkin. Tärkeintä on, että kansainväliseen sapelinkalisteluun ei mennä mukaan, vaan säilytetään viileä harkinta.

Kanadalaisen professorin (taas yksi näistä ”asiantuntijoista”) Michael Byersin mielestä Suomi on suomettunut, kun se ei pelkää Venäjää. Nyt ymmärrän: suomettuminen on itsesuojeluvaiston puutetta! Hyvä tietää!

Niin, kannattiko Nato-mielisten tässä välillä tapahtunut propagandaryöppy, kun Naton kannatus on kasvanut yhdellä prosentilla (vastustajien määrän pysyessä korkealla tasolla ennallaan)? Ja kaikki tämä kalabaliikki vain yhden prosentin tähden!

Tieto ei ole valtaa

Otsakkeen mukainen lausahdus on napattu Paul Krugmanin kolumnista New York Timesista 23.2.2015. Mitä hän tarkoittaa? Sitä, että kasvava epätasa-arvo ihmisten välillä ei johdu koulutuksesta vaan vallasta.

Seuraavassa kuvatut ilmiöt liittyvät amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Mutta voivatko ne olla totta myös Suomessa?

Kysymys ei tietenkään ole siitä, etteikö koulutusta pitäisi edistää ja tukea. Lisäksi koulutus pitäisi saada kaikkien ulottuville, mikä ei Yhdysvalloissa välttämättä toteudu. Näistä asioista ei synny erimielisyyttä.

Krugman ajaa takaa sitä, että ihmiset kuvittelevat, että koulutukselliset epäonnistumiset ovat johtaneet heikkoon työpaikkakehitykseen, taantuviin palkkoihin ja kasvavaan eriarvoistumiseen.

Jos tämä olisi todellinen eriarvoisuuden selittäjä olisi siihen olemassa selvä korjaus: parannetaan koulutusta ja korjataan epäonnistumiset koulutuksen tarjonnassa.

Lisää monesti kuultuja väitteitä:

Elämme ennenkuulumatonta teknologiamuutoksen aikaa, ja ongelmat työmarkkinoilla johtuvat siitä, että ihmisiltä puuttuu tarvittava koulutus. Tämä koulutus- tai osaamisvaje estävät kasvun, koska yritykset eivät saa tarvitsemiaan osaavia työntekijöitä.

Tai

Epätasa-arvo lisääntyy, koska oikeilla taidoilla varustetut hyvätuloiset ihmiset saavat kohoavia palkkoja, kun taas vähemmän koulutettujen palkat taantuvat. Tätä me kuulemme jatkuvasti, mutta Krugman pyöräyttää asiat ympäri ja kysyy epäillen onko teknologian muutos niin nopeaa kuin kuvittelemme. Entä tuottavuuden kasvu? Eikö se olekin hidastunut vuoden 1995 jälkeen?

Krugman väittää, että osaamisvaje ei ole hidastanut työllisyyden nousua. Itse asiassa parhaiten työmarkkinoilla vetävät monet käsityötaitoammatit ja teolliset työpaikat. Käsityöammattien ja tehdastyön (hitsaajat, koneenrakentajat) palkat ovat olleet nopeassa nousussa. Tyypillinen ammattilainen tienasi yli 60 000 dollaria vuositasolla vuonna 2014. Työmarkkinat eivät ole vailla korkeastikoulutettuja ihmisiä. Itse asiassa korkeastikoulutettujen palkat ovat laskeneet 1990-luvun lopulta lähtien. Tilastot kertovat lahjomatonta kieltään. Korkeakoulutettujen mediaanipalkka inflaatiotarkistettuna oli Yhdysvalloissa vuonna 2000 hulppeat 82 000 dollaria ja vuonna 2013 vain 76 000 dollaria! Vertailun vuoksi 1990-luku näyttäisi korkeastikoulutettujen osalta menestyksen vuosikymmeneltä: vuonna 1991 mediaanipalkka 71 000 dollaria ja vuonna 2000 siis 82 000 dollaria. Mitä on tapahtunut, mitä on tapahtumassa?

Paradoksi on että yritysten voittojen osuus kansantuotteesta on kasvanut, mutta kehitys ei näy investointien kasvuna eikä palkkatulojen kasvuna korkeaa koulutusta vaativissa ammateissa.

Vastaus mysteeriin löytyy siitä, että suuret tulot ovat menneet hyvin pienelle joukolle hyvätuloisia ja rikkaita, joilla on strategisesti tärkeä asema yrityksissä tai rahalaitoksissa.

Kasvavat tuloerot eivät johdu koulutuksen avulla saaduista osaamisesta ja tiedoista vaan vallasta.

Korjaukset voitaisiin helpostikin tehdä: veroprogression kiristämien, minimipalkan nosto, työntekijöiden paremmat mahdollisuudet organisoitua…. Kehitys on osin mennyt vastakkaiseen suuntaan, polarisoitunut poliittinen ympäristö on estänyt tarvittavat muutokset.

Entä Suomessa?

On tärkeää seurata Yhdysvaltain kehitystä, koska Suomea vapaampi palkanmuodostus näkyy konkreettisesti ja nopeasti palkoissa. Meilläkin toki kädentaidot ja ammattimiestyöt ovat nousussa, mutta on hyvä tietää, että kehitys tähän suuntaan voi olla jatkossakin nopeaa.

Olemme tottuneet siihen, että hyvällä koulutuksella saa työpaikan. Enää se ei pidä paikkaansa läheskään entisellä tavalla, vaan korkeastikoulutettua työtä myytäneen meilläkin jatkossa alenevaan hintaan! Vaakakupissa ovat kasvava työttömyys tai sitten hyvin maltillinen tulokehitys vuosien ajan.

Blogikirjoituksessa ”Pelastaako verkko-opetus koulutuksen vai pahentaako se koulutusinflaatiota?” (20.2.2015) toin esille, että vallitsee koulutusinflaatio. Se voi olla osasyy koulutettujen heikkoon tulokehitykseen USA:ssa ja mahdollisesti ilmenee meilläkin lähitulevaisuudessa. Ovatko korkeastikoulutetut tämän päivän ja tulevaisuuden häviäjiä? Heikko työllisyys ei siis välttämättä johdu taantumasta pelkästään, vaan sen takana tapahtuu syvällisempiä muutoksia, joita ei juuri nyt helposti nähdä.

Kysymys ei ole - aiemmista tiedoista poiketen - pelkästään keskituloisten palkojen kehityksen pysähtymisestä, vaan ilmiö on laajempi ulottuen hyvätuloisiin saakka. Vain Krugmanin, Reichin ja Pikettyn monia keroja manitsemat huipputuloiset, kymmenys kaikista, ja varsinkin sadasosa kaikista ja aivan erityisesti tuhannesosa ovat päässeet juhlimaan palkkioilla. He sitäkin hulppeammin.

Koska hyvinvointiyhteiskunnan keskeinen elementti on koulutus tulisi tapahtuneeseen kehitykseen kiinnittää erityistä huomiota. Eikö kattava koulutus olekaan enää hyvinvointiyhteiskunnan toteutumisen riittävä ehto?

Voiko penkkiurheilija jäähdytellä?

Petter Northug ja Matti Heikkinen seisovat rinnan TV-kameran edessä. Falunin MM-kisojen 50 kilometrin hiihto on juuri päättynyt. Kuka oli saanut päähänsä asettaa Northugin ja Heikkisen rinnakkain? Northug on hyvävoimaisen näköisenä kuin juuri kevyeltä aamulenkiltä tulleena vastaamassa enemmän tai vähemmän vaivaantuneena enemmän tai vähemmän yhdentekeviin kysymyksiin. Vieressä on Matti Heikkinen vapisevana, viluisena, loppuunajettuna, kaikkensa antaneen urheilijan perikuvana. Heikkinen on romahtamaisillaan. Haastattelija näkee, että urheilija on lopussa, silti hän venyttää haastattelua. Kiltti urheilija voisi haistatella, mutta ei hän voi, sponsorit eivät tykkäisi. Tragedia pitää näytellä loppuun. Irvokas näky. Tunsinko sääliä? Ehkä.

Tuli tunne, että puukko oli isketty syvälle ja sitten sitä vielä väännettiin. Olihan Northug juuri voittanut kisan, ja teki sen milteipä kiusatakseen muita norkoiltuaan ensin kulisseissa ja sitten draaman huipentuessa murtautui loppusuoralla kahden henkensä kaupalla kilpailleen kumppaninsa välistä ylivoimaiseen voittoon!

Enemmän kuitenkin harmitti suomalaisten urheilijoiden puolesta. Parhaansa he tietenkin yrittivät, ja osa ylitti itsensä onnistuen mainiosti. Mihin olemme tulleet? Meillä on edelleen suuri kunnioitus näitä meidän perinteikkäitä urheilulajejamme kohtaan, vaikka emme vaellakaan valtavina massoina katsomaan hiihtokilpailuja kuten ennen, emme edes maailmancupin kisoja (Falunissa hurmio näytti olevan vielä päällä).

Toista oli ennen (tällaisia lauseita rupeaa käyttämään, kun tulee tiettyyn ikään). Savitaipaleen kaltaisella (60-luvulla) 6000 asukkaan maalaispaikkakunnalla Mustalammen ”hornankattila” täyttyi väenpaljoudesta kansallisissa hiihtokilpailuissa. Pankinjohtaja Pälli käänteli mäkituomarina kalenterimaista arvosteluläpyskää ja totesi lopulta: ”Tämä on risa, mutta minulla on 17”. Kontusen Veikko soitti River Kwai Marchia. Oi niitä aikoja!

Uudet yksilö- ja joukkuelajit ovat vallanneet nuorten ajattelumaailman ja ihailun kohteet. Perinteinen hiihtokilpailu on kuin reliikki menneiltä ajoilta, vähän samanlainen kuin Ruotsi-Suomi-yleisurheilumaaottelu. Onko se muuten ainoa yleisurheilumaaottelu, jota vielä käydään? GP-kisat ovat hävittäneet suuren osan entisistä kansainvälisistä huippukisoista maaotteluista puhumattakaan. Kaiken keskiössä on supertähdet. Urheilu on pelkistynyt tähtiloisteen ympärille, ja tämän kaiken on saanut aikaan TV. Se rakentaa draamaa Suomessakin – vaikka omat sankarit eivät olekaan menestyneet odotetusti – etukäteisspekulointeineen ja jälkianalyyseineen ja katsojamäärät TV:n ääressä ovat valtavia. Spektaakkeli on rakennettu tulevan menestyksen varaan. Vai onko se rakennettu vain odotuksen varaan?

Olen antikvariaateista ostanut vanhoja 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun Urheilun Kuva-Aittoja. Samoja, joita luin pikkupoikana livenä! Mikä pieteetti niistä heijastuukaan! Lehdissä käsitellään perinteisiä lajejamme suurella asiantuntemuksella. Kuulantyöntöä ja seiväshyppyä saatetaan seurata Kalevan kisoissa työntö työnnöltä, hyppy hypyltä. Tänä päivänä suurtenkin lehtien ”anaplyysit” ovat jonninjoutavia huitaisuja. Eikä perusteellisia juttuja tietenkään jaksettaisi enää lukeakaan. Olemme siirtyneet otsaketerroriin, josta poimimme räväkimmät möläytykset.

Murheita oli silloinkin. Haikailtiin aikoja, jolloin Länsi-Saksa pelkäsi asettua Suomea vastaan yleisurheilumaaottelussa. Kaikki on katoavaista. Kuusikymmentäluvun puolessa välissä hurmio oli toistaiseksi ohi. Taivasteltiin, miten alas oli vajottu. Ja kyllähän se kadotettu aika löytyi 1970-luvun vaihteessa: yleisurheilu nousi uuteen kukoistukseen. Eri asia on sitten, että keinot saattoivat olla kyseenalaisia. Mutta sitten muutkin löysivät dopingin ja uusi putoaminen alkoi.

Vanhemmiten ehkä osaa asennoitua urheiluun eri tavalla. Nyt nautin, kun katson vaikkapa yleisurheilun sisähallin Suomen mestaruuskilpailuja. Suomalainen suomalaista vastaan. Tulokset ovat hyviä tai vähemmän hyviä, mutta omia ja kansallisia ennätyksiä rikotaan. Sitä kokee iloa nuoren urheilijan puolesta, kun kohdalle osuu onnistuminen. Ja siitä syntyy odotus. Kyynisyys katoaa…. paitsi, että joskus tuntuu häiritsevältä, kun suomalaiset huiput kaurapuuropohjalta lähestyvät aikuisten kisojen pahaa maailmaa, jossa vastustajien menestyminen saattaa perustua kyseenalaisiin keinoihin...

Nykyisin käry voi käydä vuosien päästä. Kun näen yrmeän näköisiä heittäjiä ja työntäjiä palkintopallilla mietin, mitä noiden sankarien päässä liikkuu mitalin luovutushetkellä. Välittääkö urheilija siitä? Kovin on yksilökohtainen kysymys. Jotkut ovat tutkimusten mukaan valmiit kuolemaan menestyksen takia. Tältä pohjalta ymmärtää, että jotkut ottavat joka tapauksessa riskin.

Entä Northug ja kumppanit? Mihin menetys perustuu tämän päivän urheilussa. Tietenkin palavaan intoon ja ammattilaisuuteen, mutta lisäksi tarvitaan koneisto (valmentajat, managerit, huoltajat, lääkärit, fysiologit…..) huolehtimaan urheilijasta niin, että hän voi keskittyä itse pääasiaan. Tarvitaan siis rahaa. Raha tuo lahjakkaalle menestystä ja menestys tuo jälleen rahaa. En tohdi ottaa kantaa, onko takana myös muita tekijöitä, joita emme tiedä.

Ennen Falunin kisoja hehkutettiin urheilijoidemme menestysodotusten puolesta, vaikka maailmancupmenestys ei edellyttänyt juurikaan parempaa. Ilmeisesti odotetaan, että juuri meidän urheilijamme ovat ajoittaneet kuntohuipun kohdalleen. Ei se ihan näin mene.

Välineurheilussa ratkaisee usein se, kenellä on paras tietotaito ja resurssit. Hetkellinenkin putoaminen kehityksen kärjestä maksaa sijoituksia. Urheilijat ovat investointeja, joihin on ladattu tuotto-odotus. He ovat pitkän ketjun päässä ja heidän tulee täyttää tietyt vaatimukset ollakseen potentiaalisia menestystuotteita. Haikailun aiheena on kuitenkin lopulta sama asia kuin 1960-luvun Urheilun Kuva-Aitoissa: mistä löytää sopivat tyypit, sillä huipulle ei pääse rahalla eikä dopingilla, jos ei ole oikea tyyppi.

Voiko penkkiurheilija lopettaa, voiko hän jäähdytellä? Olen saattanut siirtyä jäähdyttelyvaiheeseen, koska ennen suuria kisoja teen aina päätöksen, että nyt saa olla. Kuitenkin pikkuhiljaa veri vetää kisojen pariin ja lopussa saatan jopa lämmetä. Penkkiurheilija tekee aina comebackin!

Paasikivi, historian logiikka ja Suomen asema, osa 2/2

Suomen aseman määrittämisessä voidaan ottaa kaksi näkökulmaa 1) historian jatkuvuuden näkökulma (kts. osa 1) ja toisaalta Suomen geopoliittisen aseman näkökulma. Tässä yhteydessä nousevat valokeilaan puolueettomuus-/liittoutumattomuus-/liittoutumiskysymykset.

Suomi pystyi irtoamaan Venäjästä kansalaissodan seurauksena olosuhteissa, joista voitaisiin sanoa, että ne olivat vähintäänkin onnekkaita: samalla kun Venäjä vajosi sisällissotaan ja sekasortoon, Saksan kohtalonhetket ensimmäisessä maailmansodassa koittivat. Tästä kapeasta raosta - Venäjän alusmaan ja Saksan näkemän ”raaka-ainelähteensä” välistä - Suomi livahti itsenäiseksi kansakunnaksi.

Suomen demokratian pohja oli epävakaa 1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alussa, mutta maamme selvisi tulikokeesta samaan aikaan, kun monien muiden Euroopan maiden demokratiakokeilut epäonnistuivat. Itsetietoisen itsenäistymisen kuohunta päättyi 1930-luvulla puolueettomuuden ja liittoutumisvaatimusten ristiaallokkoon. Suomi kyllä halusi alun perin pysyä puolueettomana, mutta joutui Saksan ja Neuvostoliiton mustasukkaisen tarkkailun (mm. Ahvenanmaan linnoittaminen) kohteeksi. Suomi tempoili milloin reuna-aluepolitiikkaan (Puola, Baltia) päin, ja milloin Ruotsin kanssa liittoutumiseen päin.

Lopputulos oli, että Suomi kohtasi toisen maailmansodan alkuhetket yksin ja puolueettomuusstatuksella. Talvisota maksoi 26 000 suomalaisen hengen mutta läntinen demokratia ja itsenäisyys säilyivät. Jatkosota tarjosi mahdollisuuden revanssiin ja siihen Saksan avulla tartuttiin. Liittosopimusta ei tehty, mutta Hitlerin mukaan olimme ”im Bunde” Saksan kanssa ja suomalaisen tulkinnan mukaan kävimme erillissotaa Saksan rinnalla. Tosiasiassa Suomen rintama oli jaettu Saksan kanssa kahtia, eikä Neuvostoliitolla ollut sodan päättyessä mitään epäselvyyttä siitä, missä asemassa Suomi taisteli.

Pian sodan päättymisen jälkeen siirryttiin YYA-aikaan yli 40 vuodeksi. Se oli hinta, joka jouduttiin – täyden puolueettomuuden sijasta – maksamaan siitä hyvästä, että jälleen tuskallisen prosessin kautta selvittiin sortuvan Saksan imperiumin ja nousevan Venäjän (Neuvostoliiton) imperiumin välistä vapauteen (Stalin: ”tämä sota ratkaistaan Berliinissä, eikä Helsingissä”).

Suomella oli puolueettomuusstatus YYA-sopimuksen aikana, mutta siitä jouduttiin aika ajoin taistelemaan, muistettavimmin 1940-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Molempia ”vaaran vuosien” aikaa voidaan arvioida kriittisesti. Käsittääkseni Stalin kunnioitti toisen maailmansodan rauhansopimuksia ja halusi jäädyttää tilanteen Euroopassa 1940-luvun lopulla ja 1970-luvun ”tapaus Beljakovista” puuttui uskottavuus lähinnä KGB:n omaksuman kannan mukaisesti: Suomi oli liian vahvasti sitoutunut läntiseksi demokratiaksi, jotta sitä olisi voitu järkyttää.

Yöpakkaset (1958) ja noottikriisi (1961) voidaan nähdä lähinnä pyrkimyksinä vahvistaa YYA-sopimusta ja presidentti Kekkosen asemaa säikäyttämällä suomalaisia sekä käynnistämällä ns. suomettumisen kausi ensin varovasti ja sitten 1970-luvulle tultaessa räikeämmin. Kaikkiin näihin liittyi pyrkimys betonoida Urho Kekkosen kaudella Neuvostoliitto-riippuvuus.

Puolueettomuusstatuksesta käytiin kamppailua varsinkin 1970-luvulla, jolloin Neuvostoliitto yritti vesittää Neuvostoliiton ja Suomen yhteisissä (mutta tosiasiassa yksipuolisesti Suomen aseman määrittävissä) kommunikeoissa puolueettomuuden ”pyrkimykseksi noudattaa puolueettomuuspolitiikkaa”.

Irtautuminen – Neuvostoliiton romahdettua – YYA-sopimuksesta 1990-luvun alussa johti aitoon puolueettomuuteen, josta sen jälkeen, kun Suomi liittyi EU:hun on käytetty nimitystä liittoutumattomuus (sotilaallinen liittoutumattomuus) . Vuoden 1907 Haagin sopimuksen mukaan ”puolueettomien valtojen alue on loukkaamaton. Sodankävijät eivät saa puolueettoman vallan alueen kautta kuljettaa sotajoukkoja eikä sota- tai elintarvikekuormastoja eivätkä sijoittaa sinne sotaa käyvien maa- ja merivoimien kanssa tapahtuvaan tiedotustoimintaan tarkoitettua radioasemaa tai muuta laitetta. Taistelujoukkoja ei saa muodostaa eikä pestaustoimistoja avata puolueettoman vallan alueella sotaakäyvien hyväksi. Puolueeton valtio ei saa sallia alueellaan mitään näistä teoista ja on velvollinen rankaisemaan niistä, jos sellaisia tehdään sen alueella”. Väljästi tulkiten Suomea voitaisiin edelleen sanoa puolueettomaksi, joskin Nato-kumppanuus tuo siihen rajoitteita.

Varsinkin oikealla on haluttu nähdä Suomen asema osin liittoutuneena jo nykyisellään. Tämä liittyy samojen tahojen haluun johtaa Suomi hiljaa hivuttaen täysin liittoutuneeksi valtioksi.

Peruskysymys ajatellen sotilaallista liittoutumista ovat uhkakuvat, jotka pystymme määrittämään ympärillämme. Oma erittelyni johtaa siihen, että meitä ei nykyisellään liittoutumattomana maana uhkaa mikään ulkoinen vaara, päinvastoin meillä on politiikkamme johdosta hyvin turvatut rajat. Ainoastaan sotilaallinen liittoutuminen jonkin tahon kanssa luo uhkia.

Suomi tarvitsee puolustuksen, johon me Suomessa voimme luottaa, ja joka nostaa mahdollisen ulkoisen vihollisen hyökkäyskynnyksen niin korkeaksi, että se ei näe järkeväksi maahantunkeutumista tai sillä uhkaamista.

Tasavallan presidentin kanta on, että Suomen ei pidä liittoutua ei ”vallitsevissa olosuhteissa”.

::::::::::::::::::::::::::::

Paasikivi luotti suureen historiantuntemukseensa, kun hän suhteutti pieniä ja isoja konflikteja ulkopolitiikan kokonaisuuteen. Tietenkin hänelläkin oli rajoitteensa, kuten käy ilmi osassa 1 mainituista viittauksista hänen Yhdysvaltain tuntemukseensa.

Mikä on silmiinpistävä ongelma, kun tarkastellaan Suomen asemaa suhteessa kansainvälisiin kriiseihin? Se on itsekeskeisyys. Päivittäin huomaa ikään kuin koko maailma olisi keskittynyt Suomen asioiden setvimiseen. Kansainvälisestä äärettömästä uutis(huhu-, hysteria-)tuotannosta poimitaan esille Suomea koskevat asiat ja niistä tehdään iso numero. Uutisten merkitystä korostetaan nimeämällä lähteiksi ”asiantuntija- tai tutkijatahot”.

Paasikiveläinen historianfilosofia tarjoaa eväät vähän laajempaan näkemykseen.

Paasikivelle Neuvostoliito oli sekä uhka että mahdollisuus. YYA-sopimuksen mukaan Suomi puolustautui yksin tai ”Neuvostoliiton avustamana”, jos se joutui aseellisen hyökkäyksen kohteeksi ”Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta”. Tosiasiassa Neuvostoliito pelkäsi hyökkäystä itseään vastaan Suomen kautta. Saksa ei nyt ole ongelma, mutta pelko hyökkäyksestä (Nato!) Suomen kautta on olemassa venäläisten ajatuksissa.

Mikään ei voi poistaa Venäjän pelkoa, että toisen maailmansodan kauhut toistuvat.

Kauppa-, kulttuuri- ja matkailuyhteistyö ovat mahdollisuuksia, jotka nyt ovat nyt kokeneet takapakkia, mutta olen täysin varma, että ne nousevat uudelleen kukoistukseen. Paasikiveläisyys merkitsee myös tiettyä varovaisuutta suhteissa ulkoisiin tahoihin. Yksi syy, miksi meillä ei ole, eikä ole ollut, välitöntä terrorivaaraa on varsin yleisesti hyväksytty tapa olla reagoimatta kovin voimakkaasti ulkoisiin konflikteihin ja ilmiöihin. Samaan lopputulokseen johtaa pyrkimys kunnioittaa toisten uskonnollista vakaumusta riippumatta siitä, kuinka fundamentaalisista tahoista on kysymys. Väkivallanteot tietenkin tuomitaan. Oleellista on vastustaa pakkokäännytystä tai painostusta.

Tästä samasta ajattelusta voidaan johtaa käsitteet ”luokan kiltein oppilas” ja suurin osa ns. ”suomettuneisuudesta” (tai siitä, mikä käsitetään suomettuneeksi), joka ei ole ensi sijassa suurvallan pelkoa, vaan haluttomuutta ottaa jyrkästi kantaa yleensäkin ulkopolitiikassa.

Paasikiveläinen pysyttäytyminen suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella on perinteinen hyväksi havaittu toimintamalli. Kysymys ei siis ole arkuudesta, miksi se yleensä tulkitaan.

Mutta onko Paasikiven omalta puolueelta unohtunut tämä ”paasikiveläisyys”? Meidän olisi löydettävä ”lännettyneiden” Nato-intoilijoiden ja kekkoslaisten ”suomettuneiden” väliltä ratkaisu, joka palvelisi kaikkien suomalaisten etua. Ratkaisukirjossa paasikiveläinen ajattelu nousee korkealle.

Suhtautumisessa Natoon on havaittavissa tavallisen kansan terve haluttomuus rynnätä mukaan tuntemattomaan, kun olemassa olevasta sotilaallisesta liittoutumattomuudesta on niin hyvät kokemukset.