Katastrofi vai AAA

Olemme puheiden mukaan elämässä aivan järkyttäviä aikoja. Katastrofi on aivan hilkulla. Toisaalta, jos teemme parannuksen, olemme erään pankin mukaan pian taas kolmen A:n kuninkaita (nyt puuttuu kolmelta johtavalta luokittajalta yksi A maksimista). Onpa katastrofin ja parhaan mahdollisen arvosanan väli käynyt hiuksen hienoksi! Hallituksen asettamia säästöjä on perusteltu, että meille tulee romahdus, jos säästöihin ei suostuta. Hallituksen perustelu – katastrofin uhka – on naiivi peruste tehtäville leikkauksille.

Olisimme siis yhtäkkiä luottoluokittajien papereissa parhaan suorituskyvyn maa, jos leikkaukset toteutetaan. Olemme poliittisen ja taloudellisen eliitin puristuksessa täysin liioiteltujen tuhoennustusten keskellä: jos ette teen näin, niin silloin….. Mielestäni voitaisiin pitäytyä selkeissä luvuissa ja jättää uhkailut sikseen. Sanoisin, että tilanne on riittävän haasteellinen ilman luotuja tai luotavia kauhukuvia.

Muutama luku tähän lähtökohdaksi eräästä aikaisemmasta kirjoituksestani:

”On yksi selkeä valtiollisen velan vertailuperuste ja se on bruttokansantuote. Katselin vuoden 2014 velkasuhde-ennustetta vuodelta 2014 (lopulliset luvut eivät ole vielä käytettävissä) ja se osoitti, että Suomi on sijalla 14 euromaiden vertailussa. Suomen julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen oli 58,9 prosenttia. Seuraavan (alkavan) vaalikauden lopussa, vuonna 2019 sen arvioidaan olevan noin 68 prosenttia (valtio noin 53 prosenttia ja kunnat yhteensä noin 15 prosenttia) . Sattumalta nyt velkatilastossa edellämme (siis sijalla 13) olevan Maltan lukema on 68,6 prosenttia”.

Jos siis meillä on katastrofi edessämme, niin mikähän odottaa meitä suurempivelkaisia maita?

Valtionvelan arvioidaan nousevan seuraavan nelivuotiskauden aikana 124 miljardiin euroon . Onko tämä paljon? Useimpien mielestä se on liikaa, mutta itse suhtaudun lukuun levollisesti. Myönnän toki, että on suuri ongelma, jos budjettialijäämä ei pidemmällä aikavälillä ja systemaattisen ja selkeästi ala pienentyä nykyisestä 5-7 miljardista eurosta. Tarvitaan siis järkevästi toteutettuja tinkimisiä saavutetuista eduista.

Entä kansallisvarallisuutemme?

”Kun suurilla velkaluvuilla hekumoidaan, on syytä tuoda esille myös Suomen nettovarallisuuden määrä, joka oli vuonna 2014 lähes 15 miljardia euroa (meillä oli saamisia ulkomailta 686 mrd euroa ja velkoja ulkomaille 671 mrd euroa)”. Tilanne on kansainvälisesti vertaillen hyvä.

Meillä on osin tästä syystä luottoluokittajilta erinomaiset luokitukset. Paniikkiin ei ole aihetta.

Nykyhallituksen kulttuuri on hyvin pelottelupainotteinen. Viittaan tässä hallitusohjelman kirjauksiin, joissa uhataan kauheilla leikkauksilla, jos ammattiyhdistys ei suostu yhteiskuntasopimukseen. Kuinka ollakaan työ- ja oikeusministeri Jari Lindström pani – vanha ammattiyhdistysmies kun on – paremmaksi pistämällä päälle ilmeisesti ”henkilökohtaisen” vastauhkauksen työnantajille (kela-maksun palauttaminen). Hallituksen olisi varmaan syytä pitää pelisääntöpalaveri, ettei sen toiminnasta tulisi huutokauppaa kuuluisan edeltäjänsä malliin.

Päättämättömyyden vastakohta eivät ole epäkohteliaat ja moukkamaiset profiilinnostot Lindströmin tyyliin. Eri asia on sitten, jos jokin puolue omaksuu tarkoituksella jatkuvan irtiottopolitiikan kuitenkin roikkuen hallituksessa. Kannattajille voidaan perustella, että kyllähän me, mutta kun muut…… Kysymys on poliittisen moraalin kestämisestä.

Helsingin Sanomat esitti aivan oikein, että tavoitteet pitää olla, mutta keinovalikoimasta olisi syytä keskustella yhteistyökumppanien kanssa. Muutoin sanelupolitiikka jää vallitsevaksi. Edellisellä hallituksella oli sotessa pakkomielteensä. Nyt maakuntamalli on ilmeisesti lyöty lukkoon ilman ennakkoon tapahtuvaa vaihtoehtojen tutkimista.

Mielestäni järkevä kriisitietoisuus on kaikkien hyväksymä iso ajatus, joten ”pakkohoitokeinoja” pitäisi välttää.

Tuloerot, tasa-arvo ja tehokkuus

Viimeisessä T&Y-lehdessä Hannu Uusitalo pohtii mielenkiintoisella tavalla tulonjaon, tasa-arvon ja tehokkuuden välistä suhdetta. Uusitalo ottaa lähtökohdaksi hyvinvointivaltion keskeiset piirteet, joiksi hän nimeää tasa-arvon, vapauden ja tehokkuuden. Lähestymistapa on pohjoismaalaiselle helppo omaksua.

Miten pitkälle tulonjaon tasauksessa voidaan mennä? Vai tuottavatko selkeät tuloerot tehokkaimman tuloksen?

Tehokkuushäviön puoltajia löytyy.

Uusitalo viittaa Arthur Okuniin (1975), joka totesi taloudellisen tasa-arvon ja tehokkuuden olevan toistensa kanssa ristiriitaisia tavoitteita. Okunin mukaan tehokkuus saavutetaan sallimalla tulojen, omaisuuden, sosiaalisen aseman ja vallan eriarvoisuutta.

Meillä Suomessa em. linjaa edustaa ehkä puhtaimmin Björn Wahlroos, joka on viime aikoina melko brutaalilla tavalla korostanut ihmisten osaamis- ja fiksuuseroja. Sanalla sanoen näkemys on hyvin elitistinen. Hän tuntuu kaipaavan erojen tunnustamista ihmisten välillä ja siten peitellysti ja mystisesti paluuta sääty-yhteiskunnan asetelmiin.

Hämmentävää tämä näkemys on sitä taustaa vasten, että melkein missä tahansa edistyksellisyyttä, onnistumista ja onnellisuutta mittaavassa kansainvälisissä tutkimuksissa Pohjoismaat sijoittuvat aivan kärkeen.

Yhdysvalloissa on jo pitkään ihmetelty sosiaalisen liikkuvuuden (koheesion) vähenemistä. Isoiksi venähtäneet tuloerot siirtyvät seuraavalle sukupolvelle. Kalliit koulutuskustannukset tai muut syyt ovat estäneet ihmisiä etenemästä elämässään. Kengänkiillottajasta miljonääriksi ei enää toimi.

Ehkä todennäköisimmin tässä on kysymys siitä, että nyt tarvitaan koulutusta osaamista vaativiin ammatteihin ja monelta puuttuu koulutusvalmius tai mahdollisuudet edetä. Tuloerot näyttäisivät tuhoavan ammatissa etenemisen edellytyksiä. Sen sijaan on muodostunut köyhien pienipalkkaisia töitä, jotka eivät mahdollista sosiaalisen koheesion toteutumista. Kyynikot voivat sanoa, että tallaisia tehtäviä hoitavia ihmisiä tarvitaan ja siksi vähäinen koulutus on ikään kuin hyödyksi.

Myös tuloerojen yhteys terveyseroihin kehittyneissä länsimaissa näyttää selvältä. Paljon keskustelua herättäneiden Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin tutkimusten mukaan tulos on aivan selvä: mitä suuremmat tuloerot sitä enemmän terveys- ja sosiaaliongelmia. Selvimmin tämä näkyy USA:ssa, Portugalissa ja Isossa Britanniassa. Skandinavian maat ja Japani löytyvät kuvaajan toisesta päästä.

Suuret tuloerot vaikuttavat konkreettisesti mielenterveysongelmien, lapsikuolleisuuden ym. yleisyyteen. Todisteet näyttävät vankkumattomilta: suurilla tuloeroilla on paljon negatiivisia vaikutuksia.

Kun Suomessa on kysytty leikkausten oikeudenmukaisuuden mallia tulevan hallitusohjelman laadinnan yhteydessä, on pääosa ihmisistä ollut sitä mieltä, että leikkausten pitää kohdistua oikeudenmukaisesti. Tämä on viite siihen suuntaan, että ihmiset tarkkailevat koko ajan tuloerovaikutuksia ja haluaisivat kontrolloida niitä.

Tietenkin on oltava valmis esittämään kriittisiä kysymyksiä. Onko siis tuloerojen pienuus vaikuttanut meillä korkealle arvostetun kansansivistystyön menestykseen? Hyvin varmasti näin, mutta toisaalta niiden yhteiskunnallisten vaikuttajien työ, jotka panivat alulle laajamittaisen kansalaisten sivistämisen on myös ratkaisevaa.

Mielenkiintoista on, että suomalainen kansansivistystyö käynnistyi 1800-luvulla köyhäinkouluissa. Vielä Snellmanin sivistyskäsitettä voidaan kritisoida elitistiseksi (kiistämättä hänen vaikutustaan kansansivistystyön kehittämiseen). Kun Venäjän valtio ei ollut kovin kiinnostunut kansansivistystyöstä, käynnistyivät ensimmäiset kansakoulut kaukonäköisten kartanonomistajien ja tehtailijoiden toimesta. Vaikka oppivelvollisuutta ei ollut vielä 1800-luvun lopulla, mahdollistui varsin kunnianhimoinen kansakoululaitos jo 1800-luvun lopulla.

Kansansivistystahto oli Suomessa korkea ja sen rinnalla sivistyksellinen tasa-arvo. Kun oppivelvollisuuslaki säädettiin vuonna 1921, ei suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa tasa-arvotavoitteineen ollut nyt tuntemassamme muodossa vielä olemassa, mutta tasa-arvon tahtotila oli vahva.

Opetuksen maksuttomuus yliopistotasolle saakka on selkeästi tuloeroja pienentävä. Se on oleellinen osa hyvinvointiyhteiskunnan sisältöä.

Vaikka edellä on tarkasteltu vain yhtä osaa maltillisten tuloerojen Suomesta, on koulutus hyvä esimerkki kaiken kattavasta yhteiskunnallisesta kehityksestä, jolla on varmistettu kansalaisten mahdollisimman kannustava kohtelu.

Sivistyksellisen tasa-arvon tavoite ja maltillisten tuloerojen yhteiskunnallinen malli etenivät vuorovaikutteisesti. Paluuta piikayhteiskuntaan ei ole, vaikka Björn Wahlroos ilmeisen kaihoisasti sitä ajattelee: hän panee merkille uusimmassa kirjassaan yksityiskodeissa olevan palvelusväen vähenemisen viime vuosisadan alkupuoliskon noin kolmanneksesta nykyiseen noin yhteen prosenttiin.

Vanha hallitus on kuollut, eläköön uusi hallitus!

Länsimaat ovat globaalissa taloudellisessa kilpailussa ajautuneet tilanteeseen, jossa valoa ei hevillä näy tunnelin päässä. Ei ole näkyvissä vanhoja hyviä aikoja, jolloin olot olivat taloudellisesti vakaammat. Tosin eivät ne ennenkään olleet vakaat, nyt vain tuntuu siltä. Oleellinen ero on kuitenkin siinä, että talouden kasvuluvut ovat nyt alhaisemmalla tasolla kuin aikaisemmin. Ainakin länsimaissa ihmisten perusasennoitumista kuvaa usein pettymys vallassaolijoihin. Loppujen lopuksi vallassaolijoiden strategiat voivat olla toissijaisia, oleellista on, että kukin osapuoli käy vuorollaan epäonnistumassa. Harva pystyy uusimaan valtakirjansa.

Osasyy on varmaan nykyajattelun lyhytjänteisyys: jos tuloksia ei näy muutamassa kuukaudessa alkaa opposition korvennus tuottaa tuloksia.

Entä pitkän aikavälin muutokset? Valitsen tässä yhdeksi esimerkiksi sosiaalidemokraattien taistelun hupenevien kannatuslukujen torjumiseksi. Sdp:n menestys perustui toisen maailmansodan jälkeen paitsi hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen, niin myös aivan erityisesti kommunistien vastustamiseen. Kansalaiset luottivat suuressa määrin siihen, että demarit olivat pysyvästi asettuneet skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen kannalle. Selvimmin tämä tuli näkyviin ammattiyhdistysliikkeen sisäisissä taisteluissa. Kommunistien vastavoimana olivat demarit, jotka käyttivät koko sitä valtakirjaa, jota voisi kuvata ei-kommunistiseksi. Ei ollut porvariammattiyhdistystä äärivasemmiston vastavoimana. Sdp sai koko potin kymmenien vuosien ajan. Sitten tapahtui muutos: perusuomalaiset löysivät työväenliikkeen ilman sosialismia, jolloin paljastui, että sos.dem. oli hallinnut sitäkin osaa työväestöstä, joka ei tuntenut itseään vasemmistolaiseksi.

Sen jälkeen kun kansandemokraattien suosio alkoi laskea, perustui sdp:n menestys hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidon ja kehittämisen varaan. Niin kauan kun resursseja riitti, ”rautainen 25 prosenttia” oli realismia. Samalla sdp lakkasi toimimasta kilpenä kommunismia vastaan ja menetti kannatustaan.

Merkittävä muutos tapahtui, kun keskusta ja kokoomus omaksuivat selkeästi hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet ja siirtyivät piirun verran vasemmalle. Näin ne hallitsivat poliittista keskustaa ja kurottivat sieltä perinteisen vasemmiston reviirille. Tämä kaikki tapahtui melko pitkän ajan kuluessa, mutta ehkä selvimmin 1990-luvulta alkaen. Kokoomuksen 1960-luvun slogan ”dynaaminen konservatismi” vanhahtavine poliittisine tavoitteineen siirtyi lopullisesti syrjään.

Samaan aikaan Suomen politiikka vapautui pikku hiljaa Kekkosen ajan rajoitteista, jotka sulkivat hallitustien kokoomukselta ja keskustan oikealta siiveltä. Näin pidäkkeet entistä porvarillisemmalta politiikalta haihtuivat.

Sdp oli pakotettu siirtymään vasemmalle tai ainakin sdp ei lähtenyt taistelemaan keskiluokan äänistä intensiivisesti. Vasemmalla sitä vastaan tuli vasemmistoliitto, joka – vaikka oli sekin menettänyt kannatustaan dramaattisesti - piti ”laidan kiinni” ja sdp sai kokea jäljelle jääneen poliittisen liikkumatilan hyvin kapeaksi entiseen menestyksen verrattuna: 25 prosenttia vaihtui ainakin toistaiseksi hieman yli 15 prosentin kannatukseksi.

Kokoomuksen ”dynaamisesta konservatismista” tuli symbolisessa mielessä sdp:n tunnus, jota tosin visusti varottiin sanomasta ääneen. Hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen jäi sdp:n ainoaksi tärkeäksi tehtäväksi ja sehän on nykyajan konservatismia. Mutta näillä markkinoilla operoi jo muitakin toimijoita, kuten edellä kävi ilmi.

Viime aikoina politiikan muutostuulet ovat jälleen puhaltaneet. Taustalla ovat talouden ongelmat. Oikeiston on ollut helppoa palata niukkuuden korostajan rooliin yksinkertaisesti sen takia, että jakovaraa ei ole ollut. Tämä ajattelu on varmaankin perustunut huomioon, että vasen reuna ei pääse hyötymään jakovarasta käytännön syistä (kansalaiset eivät ehkä ”suu säkkiä myöten” -perinteistä johtuen innostuneet velkaelvytyksestä) ja tie etenemiseen oikealle on ollut avoin. Siellä on pitkään ollut tyhjää. On siirrytty politiikkaan, joka ei ole silmämääräisesti kovin ideologista vaan melko neutraalia ja käytännön läheistä. Tähän on jätettävä varaus, sillä pragmatismista ja ideologisesta oikeistolaisesta talouspolitiikasta on luotu sekoitus, jota monen on vaikea tunnistaa: jo menneen talven lumeksi luultu ”puolueeton porvari” -ajatus on löytänyt kannatuspohjaa.

Yksilöllistyminen ja vasemmistolaisen solidaarisuuden muuttuminen entistä pienemmän piirin harrastukseksi on lyönyt leiman poliittiseen ilmapiiriin. Samaan aikaan on tapahtunut monia päällekkäisiä ilmiöitä: arvokonservatismi ja arvoliberalismi ovat muodostuneet polarisoituessaan uudeksi jakolinjaksi, joka halkaisee nykypuolueita. Perussuomalaisten menestys perustuu suurelta osin kyllästymiseen liberaalin demokratian tematiikkaan.

Länsimaiseen kehittyneeseen demokratiaan pitkään kuulunut vapaamielisyyden tavoittelu on kohdannut oppositionsa ja vastalause on ollut ajoittain räikeä. Suomen nykypuolueista on puristettu konservatiivinen jakojäännös, joka on osoittautunut yllättävän isoksi. Entisen päälle on rakentunut myös nationalismin uusi nousu. Toinen maailmansota tuhosi nationalistisen ajattelun länsimaissa. Sen jälkeen universalismi voitti alaa ja ”maailmankylä”-ajattelu löi läpi jopa kylmän sodan keskellä.

Nationalismin nousuun on vaikuttanut lännen ultravapaamielinen (tai siltä tuntuva) maahanmuutto- ja siirtolaispolitiikka. Tietenkin taustalla on ollut – humaanien tarkoitusperien lisäksi - halu hyödyntää kehitysmaista (tai lähialueen köyhistä maista) tulleita siirtolaisia toisen maailmansodan jälkeisen menestyskauden työvoimareservinä. Sattumaa tai ei molemmilta suuntauksilta on kadonnut katalysaattori: taloudellinen kasvu on laantunut aivan olemattomaksi ja sekä työvoiman tarve että idealistinen toisen auttaminen ovat hiipuneet samaan aikaan.

Vastakkaiseen suuntaan on vaikuttanut eurooppalaisen väestön ikääntyminen, johon lääkkeeksi on sovitettu monella taholla epäsuosittua ulkoa tuotettua työvoimaa ainakin jollakin aikavälillä.

Nationalismi ja äärikonservatismi ovat vuorovaikutteisia ilmiöitä. On näkökulman valintakysymys arvioida niitä joko a) politiikkaa tervehdyttävänä ilmiönä tai sitten 2) umpivanhoillisena pelkoreaktiona pitkään jatkunutta liberaalia postmodernismia kohtaan.

Aika näyttää, miten käy meneillään olevalle prosessille, jossa monien eri tahojen liikehdintä suuntautuu oikealle ja konservatismiin samaan aikaan, kun toisaalla liberaali vasemmisto puolustaa asemiaan, ja taistelee hyvinvointiyhteiskunnan periaatteiden puolesta joko konservatiivisin, säilyttävin tavoittein tai sitten hyvinvointiyhteiskuntaa tukevin reformistisin pyrkimyksin.

Politiikan sisällöt voivat kuitenkin vaihdella yllättävästi.

Puolan tuore, vastavalittu äärikonservatiivinen presidentti on kampanjassaan luvannut runsaita sosiaalitukia köyhimmille (joita kyllä Puolassa riittää). Ollaan tilanteessa, jossa mikä tahansa taho voi luvata mitä tahansa. Politiikasta on tullut osin osto- ja myyntiliike.

Kansalaispalkkakeskustelu on muutoksen ytimessä. Vanhastaan vasemmalla on vannottu palkkatyön nimiin ja kansalaispalkkaa on vieroksuttu. Nyt vihreät ja vasemmistoliitto ovat taipuvaisia kannattamaan kansalaispalkkaa inhimillisyyden nimissä työn ja itsensä kehittämisen välimuotona. Samaan aikaan oikealla ollaan osin liputtamassa saman asian puolesta, mutta eri syistä. Ollaan myöntämässä, että osa työtätekevistä ihmisistä syrjäytyy ja heille on saatava hyödyllistä puuhaa. Tähän kansalaispalkkaan kuuluu yhteiskunnallinen työ (jolla korvataan osa nyt tehtävästä palkkatyöstä) vaatimattomalla yhteiskunnan maksamalla korvauksella. Tämän kehityksen realisoituessa tavalla tai toisella myönnetään hyvinvointiyhteiskunnan perimmäinen työhön perustuva pohja vanhahtavaksi ja yhteiskunnan polarisoituminen tapahtuneeksi tosiasiaksi. Tämä kuulostaa inhorealismilta, sillä kansalaispalkalla nähdään paljon ylevämpiä tavoitteita. Pysyn kuitenkin ennustuksessani, kunnes toisin osoitetaan.

Jostakin syystä hyvinvointiyhteiskunta on leimattu löperöksi etujen jakamiskanavaksi. Tosiasiassa se on erittäin vaativa tapa järjestää yhteiskunnalliset palvelut. Se ei päästä ketään helpolla. Kansalaispalkka tulee asettaa tätä taustaa vasten.

Minkä roolin ottaa tuleva hallitus, jossa on konservatiivisia elementtejä ja liberaaleja elementtejä ja jolla on pyrkimystä systematisoida hallitustyöskentely? Ollaanko vallan yhtä puoluetta? Muistan valtavan euforian, joka liittyi edelliseen, muutaman vuoden takaiseen porvarihallituspyrintöön. Yhtäkkiä taantuma vei porvariallianssin mennessään. Nyt ollaan kuitenkin yhtä harjoituskertaa viisaampia.

”Pettureiden” palkka

Tuoreen hallitusohjelman liitteeseen 7 on kirjattu seuraava kohta: "Kumotaan puoluelain (L 10/1969) 9 §:n (sellaisena kuin se nykyään on puoluelain osittaismuutoslaissa 683/2010) 1 momentin kolmas (3) lause.". Mitä tämä risuaita pitää sisällään? Mitä kumotaan?

Tässä kumottava kohta:

"Jos eduskuntavaalien välisenä aikana kunkin vuoden valtion talousarvion julkaisemiseen mennessä vähintään puolet jotakin puoluetta edustaneista ja puolueen valtionavustusosuutta laskettaessa mukaan luetuista kansanedustajista on ilmoittanut eduskunnan puhemiehelle luopuvansa edustamasta tätä puoluetta eduskunnassa, on avustuksen jakoperustetta tarkistettava siten, että tapahtuneet siirtymiset otetaan huomioon."

Tämä lausehäkkyrä luotiin tilanteessa (1972), jossa hajotettiin kiusalliseksi käynyt Veikko Vennamon SMP:n 18 kansanedustajan ryhmä. Tehtiin historiaa, sillä irronnut osa oli suurempi kuin emopuolue. Irtautujia oli peräti 12 (+ myöhemmin vielä yksi). Veikko Vennamoa syytettiin itsevaltaisista otteista, mikä piti varmaan paikkansa. Kupletin juoni meni niin, että ensin alkuperäiset 12 kansanedustajaa marssivat ulos puolueesta ja sittemmin Vennamo erotutti heidät SMP:n ryhmästä, jonka jälkeen erotettu tusina muodosti oman puolueen nimeltä SKYP (Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue).

SKYPiä tarvittiin varmistamaan Urho Kekkosen valinta poikkeuslailla presidentiksi vuonna 1974. Kun Vennamo jyrkästi vastusti täysin epädemokraattista poikkeuslakimenettelyä, avittivat muut poliittiset tahot irtautumishanketta edellä mainitulla lain muutoksella: puoluetukirahat seurasivat Vennamon vastaista (ja poikkeuslakia kannattavaa) ryhmittymää. Tästä johtuen Vennamo syytti ryhmittymän jäseniä ”seteliselkärankaisiksi”. Ilman SKYP:n 13 edustajaa ei olisi saavutettu käytännössä poikkeuslain vaatimaa 5/6 enemmistöä presidentin valinnalle.

Tämä yksi Suomen demokraattisen järjestelmän pohjanoteerauksista (poikkeuslaki + SMP:n pilkkominen) oli kertakäyttömenettely tiettyyn lopputuloksen pääsemiseksi, kertakäyttöinen sen takia, että SKYP:n taru käytännössä loppui seuraavissa vaaleissa (yksi kansanedustaja).

Huomiotani kiinnitti Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jokisipilän selitysmalli, miksi Lex Vennamosta halutaan nyt luopua.

Hän sanoo haastattelussa:

”On olemassa "worst case scenario", eli se, että eduskuntaryhmän sisällä syntyy joku oikein vahva ryhmittymä, joka lähtee haastamaan eduskuntaryhmän johtoa. Olemassa olevan puoluetukilainsäädännön nojalla tässä on vahva kiristysargumentti. Voi sanoa, että 'jos lähdemme omaksi porukaksemme, viemme X-määrän rahaa mennessämme'. Tämä kiristysruuvi on nyt poissa.”

Häneltä jää sanomatta se toinen mahdollisuus eli, että jos jonkin hallituspuolueen X vähemmistö- tai enemmistöryhmittymä toteaa, että vaalilupauksia ei ole oikeastaan lainkaan pidetty, niin protestiksi puoluejohtoa vastustava ryhmittymä eroaa emoryhmästä, ei kiristääkseen emoa omalle kannalleen, vaan todettuaan oikeudentuntonsa loukatuksi, kun vaalilupauksista ei ole hallitusohjelmassa pidetty kiinni.

Uudella lain muutoksella saadaan arvostelijat käytännössä pakotetuksi pysymään emoryhmässä ja siten näennäisesti noudattamaan vääräksi kokemaansa politiikkaa. Ilman puoluetukirahojakin voi toki irtaantua, mutta käytännössä muita sponsoreita ei järjesty ja ilman rahaa ei voi nykypolitiikassa pärjätä.

Ketä tai mitä puoluetukirahojen pitäisi seurata?

Arvon mekin ansaitsemme

WEF (Maailman talousforum) on vastikään listannut Suomen ykköseksi inhimillisen pääoman mittareilla. Raportissa vertailtiin 124 maan kansalaisten koulutus- ja taitotasoa sekä niiden hyödyntämistä työmarkkinoilla. Miten tämä tulos sopii yksiin EU:n tuoreen varoituksen kanssa, jonka Suomi sai juuri taloudenhoidostaan?

Pari seikkaa nostaisin esille. Ensinnäkin nämä mittarit mittaavat mennyttä aikaa, ja tästä näkökulmasta Suomi on oikeasti hoitanut asiansa hyvin. Toiseksi on syytä tuoda esille, että olemme tällä hetkellä tilanteessa, jossa meillä on vaikeuksia ylläpitää saavutettua ”inhimillisen pääoman” tasoa.

Yhteenvedonomaisesti uskallan kyllä tulkita, että osa talouden hoidon kiroamisesta on itseruoskintaa. Meillä EU:n huomautukset tahtovat luoda vaikutuksen ikään kuin lekalla lyötäisiin päähän. Totta kai korjausliike joudutaan tekemään, mutta ainoa pelkoni on, että se tehdään liian ronskeilla otteilla unohtaen ikävät vastavaikutukset talouteen Eduskuntavaalien aikaan puhuttiin arvoista ehkä enemmän kuin mistään muusta asiasta. Professori Klaus Helkama on kirjoittanut mainion teoksen aiheesta nimellä ”Suomalaisten arvot” (SKS, 2015). Edellä kerrottuun liittyen haluaisin kysyä, mitkä ovat ne arvot, jotka ovat johtaneet Suomen menestystarinaan? Erityisesti kiinnitän huomiota arvopohjan muutoksiin muutamien viime vuosikymmenten aikana.

Suomen menestys on paljolti luottamusyhteiskunnan ja siihen kiinteästi liittyvän kilpailukyvyn ansiota. Luottamusyhteiskunnan mittarina voisi kansanomaisesti käyttää luottoa ventovieraaseen ihmiseen, siis esimerkiksi viranomaiseen. Suomi on erilaissa rehellisyystesteissä, jossa esim. lompakko sijoitetaan julkiselle paikalle ja sitten tarkkaillaan palautetaanko se omistajalle vai varastetaanko, aivan kärkisijoilla, usein ykkösenä.

Rehellisyys on selkeästi yksi arvo, jolla suomalaiset pärjäävät. Rehellisyyden arvostus on myös säilynyt kohtuullisen hyvin, sen todistavat aivan viime aikoina tehdyt tutkimukset.

Tasa-arvo on yksi menestyspilareistamme. Tutkimusten mukaan sillä on keskeinen osa kansakunnan menestyksessä. Monet ovat kuitenkin asettaneet viime aikoina kyseenalaiseksi koko käsitteen ja leimanneet sen jotenkin tekopyhäksi, yliarvostetuksi.

On jopa katsottu, että eriarvoisuus lisää talouden kykyä kasvaa. Todisteita tästä on hyvin vähän.

Helkama toteaa, että ”jokaisella sukupolvella tuntuu olevan taipumus nähdä oma aikansa arvomurroksen aikakautena, mutta arvomuutos on todellisuudessa useimmiten vähittäistä ja hidasta”. Onhan se jotenkin kohtalonmaista kuulua ”kadotettuun sukupolveen”. Jotakin on kuitenkin tapahtunut. Seuraavassa tuon esille joitakin todettuja muutoksia viime vuosikymmeninä.

Tasa-arvoisuutta mitataan Gini-indeksillä, jossa luku 100 kuvaa mahdollisimman epätasa-arvoista tulonjakoa ja luku nolla tasa-arvoista. Monesti on todettu, että 1980-luku oli Suomen ”paras ” vuosikymmen, kun ihmisiltä on asiaa kysytty. Vuonna 1987 Gini-indeksi oli 18,7. Esimerkiksi vuonna 2013 se oli 26,5. Muutos on merkittävä eriarvoistuvaan suuntaan, vaikka jälkimmäinen lukema sinänsä on vielä kansainvälisesti hyvä.

Mitkä arvojen muutokset ovat olleet ilmeisimpiä? Nousussa ovat tutkimusten mukaan olleet yksilökeskeisyys, vapaus ja rohkeus. Sen sijaan joskus 1970-luvulla aivan kärjessä ollut itsekuri on ollut laskussa. Minäkeskeisyyden tieltä ovat väistyneet globaalit arvot, kuten maailmanrauha, nälän poistaminen maailmasta ja luonnon säilyminen turmeltumattomana.

Tilaa on vallannut ”menestyjät – luuserit” -ajattelutapa. Kaupallisilla TV-kanavilla ovat yleistyneet ”heikoin lenkki” -tyyppiset ohjelmat. Yksityistämisaalto laajeni 80-luvun loppua kohti kiihtyen. Kaikki tämä voidaan kytkeä uusliberalismi -trendiin, joka voitti alaa 1980-luvulta alkaen. Helkama ottaa mielenkiintoisella tavalla Nokian esimerkiksi itsetarkoituksellisesta kilpailukeskeisestä ajattelusta, joka lopulta johti yhtiön tuhon tielle. Rohkea päätelmä, mutta totta on, että kilpailu Nokian sisällä keskeisten osaajien välillä heikensi ilmapiiriä ja tulosta.

Olen joskus leimannut 1980-luvun yhden asian vuosikymmeneksi ehkä hieman kevyin perustein, mutta 1980-luvun loppu oli kyllä huimien taloudellisten riskien ja rahan vallan aikaa. Sääntelyn purulla oli raskas hinta.

Vastareaktio kuitenkin tuli: julkisten palvelujen yksityistämisen kannatus putosi kansalaisten keskuudessa noin neljäsosasta noin viidesosaan uudella vuosituhannella. Turvallisuus, perinteet ja yhdenmukaisuus vahvistivat asemiaan 2000-luvulla.

Talouden syvä taantuma on edelleen voimistanut konservatiivisia arvoja. Heikko talouskasvu ja eriarvoisuuden lisääntyminen ovat edenneet läpi Euroopan. Meillä Suomessa perussuomalaisten menestyksen myötä uskonnollisuus, perinnearvot ja kansallismielisyys ovat voimistuneet.

Ympäristönsuojelu ja väestön marginaaliryhmät ovat olleet vastatuulessa ja osin syyllistämisen kohteena esimerkiksi talouden vaikeuksien takia.

Kaiken kaikkiaan liberaalit arvot ovat nähdäkseni joutuneet haastajan asemaan esimerkiksi juuri pidettyjen eduskuntavaalien näkökulmasta tarkasteltuna. Toisaalta käytännössä koko vasemmiston oppositioasema luo potentiaalia nostaa liberaaleja arvoja. Tilanne on monitahoinen.

Luottamusyhteiskunta on joutunut koville, kun eriarvoisuus ja yksilölliset arvot ovat voimistuneet. Samalla demokratia on joissakin maissa kriisiytynyt ja vähemmistöhallituksia on muodostettu runsaasti.

Pohjoismaiden järjestelmällä on hyvät puolustus- ja suojausmekanismit vanhastaan eriarvoistavaa ja pirstouttavaa trendiä vastaan, joten hätäisiin johtopäätöksiin ei ole aihetta. Amerikkalaistyyppisestä polarisoitumisesta ei ainakaan vielä ole selviä merkkejä. Yhtenä syynä tähän Helkama näkee vahvat vapaaehtoistyön ja yhdistystoiminnan perinteet. Rikkaat ja köyhät osallistuvat samoihin harrasteisiin.

Itse näkisin kyllä pääsyynä vahvan skandinaavisen arvopohjan ja demokraattisen tasa-arvoperinteen, vaikka globaali talous aiheuttaakin kolhuja demokratian panssariin.

Voiko valtio olla ”matalan luottamustason tasapainossa?” Hyvä kysymys. Tällaisen trendin uhka leijuu ilmassa yhteiskuntafilosofi Francis Fukujaman mukaan. Vahinko olisi suuri, jos nyt annetaan luottamusyhteiskunnan rapistua säästöpaineissa. On myönnettävä, että luottamusyhteiskuntaan kohdistuu selvästi sitä heikentäviä paineita.

Demokratiaan pitääkin kohdistaa kritiikkiä jo sen itsensä kehittymisen takia, mutta joissakin tapauksissa näkyy pyrkimyksiä sopia asiat tyystin pienemmissä piireissä ja arvostella kansanvaltaa ikään kuin kehityksen jarruna. Toinen tärkeä aspekti on sellaisen polarisoinnin välttäminen, jossa me ilmoitamme omahyväisesti kuuluvamme - kritiikittä - ”läntiseen arvoyhteisöön”, läntisin arvopohjin ja ”ne muut” ovat kelvottomia vaihtoehtoja. ”Itäiseen arvopohjaan” pitää ainakin kohdistaa utelias tiedonhalu, vaikkei hyväksyisikään itse menettelytapoja.

Arvottaisin itse korkealle meitä henkisesti lähellä olevan skandinaavisen arvopohjan ja näen ”läntisessä arvoperheessä” tässä kohden jakautumistrendiä, joka ilmenee arvotutkimuksissa Skandinavian maiden erottumisena omaksi ryhmittymäkseen.

Toisinajattelua kilpailukyvystä

Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramo on tuoreessa T&Y-lehdessä (2/2015) tarkastellut kriittisesti väitteitä, joiden mukaan Suomen kilpailukyky on alentunut 10-15 prosenttia Saksaan ja Ruotsiin nähden. Hän päätyy arviossaan ja laskelmissaan siihen, että noin suuri kilpailukyvyn heikkeneminen on huonosti perusteltavissa. Myös aikaväleihin perustuvia vertailulukuja on syytä tarkastella kriittisesti. Näyttää siltä, että väitteet kilpailukyvyn heikkenemisestä eivät kiistatta osu vuosille 2007-2013. Jos halutaan esille epätyydyttävä jakso, niin se sijoittuu vuosituhannen vaihteen tilanteen ja nykypäivän välille. Sauramon mukaan jää kuitenkin helposti kertomatta, että vuosituhannen vaihde oli Suomen vientimenestyksen kannalta – kuten Sauramo sanoo – kulta-aikaa (mm. vaihtotaseen ylijäämä oli huima). Onkin melkoinen temppu, miten vuosituhannen vaihteen kilpailukykyyn päästäisiin takaisin.

Kilpailukyvyn heikkenemistä kuvaava haarukka ulottuu 10 prosentista 30 (!) prosenttiin sanojasta riippuen. Lukujen heittelijöiden ei näköjään tarvitse perustella asioita. Tästä on sitten johdettu vaatimukset ”äärimaltillisista” palkankorotuksista useiksi vuosiksi eteenpäin. Vastuu kansalaisten ostovoiman säilymisestä siirtyy hallitukselle ja valtiovallalle.

Vertailumaina Sauramo käyttää Saksaa ja Ruotsia, kuten tapana on. Sauramo ottaa lähtökohdaksi kaksi oleellista tarkastelutapaa, 1) hintakilpailukyvyn muutoksen ja 2) hintakilpailukyvyn tason. Tosiasiassa luotettava vertailu edellyttää monitasoisempaa tarkastelua ja niin Sauramo tekeekin.

Yleinen kilpailukyky ei riitä vertailujen tekemiseen eri maiden välillä. Vertailuja on syytä tehdä toimialakohtaisesti ja sittenkin jää epävarmuustekijöitä. Tekeväthän eri maat erilaisia tuotteita samalla toimialalla ja kilpailukyky voi vaihdella tuotteittain! Tälle tarkkuustasolle ei vertailua voida viedä, joten pieni varaus seuraavassa esiteltävien tulosten tarkkuudelle on jätettävä.

Esimerkiksi Borg ja Vartiainen käyttivät OECD:n raporttia hyväkseen osoittaakseen, että Suomen yksikkötyökustannukset ovat aikavälillä 2000-2013 jopa 25 prosenttia korkeammat kuin Saksalla ja 10 prosenttia korkeammat kuin Ruotsilla, kun lähtövuoden 2000 taso asetetaan maiden kesken sadaksi. Borg ja Vartiainen kyllä miltei anteeksi pyydellen kertoivat, että tulos on sidoksissa lähtövuodeksi otettuun vuoteen. Hyvä, että tunnustivat.

Ja toden totta, kun vertailuajankohdaksi otetaan väli 1990-2013 kääntyy kuva ylösalaisin. Ruotsin kilpailukyky on aikavälillä heikentynyt Suomeen nähden lähes 15 prosenttia.

Oleellista on siis lähtövuoden taso. Se voidaan tilastollista ja kuvaajan avulla tehtävää tarkastelua varten asettaa eri maiden välillä samaksi, mutta ei tietenkään merkitse, että yksikkötyökustannukset olisivat olleet samat lähtövuonna. Sauramo huomauttaa myös, että luvut päivittyvät koko ajan: kun Borg ja Vartiainen käyttivät Suomen ja Ruotsin kilpailukykyerona 10 prosenttia, niin uusien tietojen mukaan yksikkötyökustannukset nousivat Suomessa ajanjaksolla 2000-2013 ainoastaan kolme prosenttia enemmän kuin Ruotsissa!

Kuten edellä todettiin, tarkastelua voidaan jatkaa yksikkötyökustannusten tasovertailulla (nousua osoittavien mittareiden sijasta). Tuoreimpien tietojen mukaan teollisuuden työvoimakustannukset ovat Suomessa matalammat kuin Ruotsissa ja Saksassa. Koko työtunnin kustannus oli Suomessa viime vuonna 35,9 euroa, Ruotsissa 41,8 euroa ja Saksassa 37,1 euroa.

Saksan tunnettu palvelusektorin heikko palkkakehitys tekee toki Saksasta kilpailukykyisemmän palvelualoilla juuri johtuen matalapalkka-alojen heikosta palkkakehityksestä. Koska ajattelemme nyt vientivetoisesti, keskitymme tehdasteollisuuden palkkavertailuun.

Jottei asia olisi liian yksinkertainen, niin tarkastelunäkökulmaa voidaan vielä tarkentaa korjaamalla työvoimakustannuksia työn tuottavuudella, jolloin saadaan nimelliset yksikkötyökustannukset. Näin mitaten Suomen ja Ruotsin yksikkötyökustannukset ovat samaa tasoa ja Saksan korkeammat. Tällä perustella Suomea on mahdotonta pitää huonon hintakilpailukyvyn maana.

Vielä kannattaa ottaa tarkastelunäkökulmaksi toimialakohtaiset kustannukset luotettavien vertailutietojen saamiseksi. Sauramo on ottanut toimialaesimerkeiksi seuraavat Suomen kannalta tärkeät alat: paperiteollisuus, kemianteollisuus, kone- ja laiteteollisuus ja metallituotteet. Suomi ja Ruotsi ovat jälleen hyvin lähellä toisiaan ja Saksa selvästi korkeammalla tasolla.

Sauramo myös korjaa käsitystä, että vuoden 2009 nopea yksikkötyökustannusten nousu olisi johtunut isoista palkankorotuksista. Sen sijaan se johtui Sauramon mukaan työn tuottavuuden voimakkaasta pudotuksesta, ”joka puolestaan johtui tuotannon romahduksesta”.

Ovatko puheet hintakilpailukyvyn heikkenemisestä siis puuta heinää? No, eivät toki. Kun Sauramo vertaa ajanjaksolla 1960-2013 Suomen hintakilpailukykyä 14 vanhaan Euroopan maahan, Suomen yksikkötyökustannusten kilpailukyky on heikentynyt tiettyinä jaksoina. Yksi tällainen vaihe oli vuosien 2000-2013 välillä, jolloin heikkenemä oli 6-10 prosenttia. Kysymys ei kuitenkaan ole suoraviivaisesti paljon puhutuista vuosien 2008-2009 palkankorotuksista, koska Suomen tehdasteollisuudessa sopimuspalkat nousivat vuonna 2008 3,5 prosenttia ja vuonna 2009 3,3 prosenttia, kun Saksassa ne nousivat molempina vuosina kolme prosenttia.

Jälkikäteen arvioiden 2000-luvun vaihde oli ainutlaatuinen hinta- ja kustannuskilpailukyvyn kannalta koko jakso 1960-2013 huomioon ottaen. Markan valuuttakurssikytkentä selittää valtaosan poikkeuksellisen hyvästä kilpailukyvystä. Vuosituhannen vaihteen menestyksekkyyttä kuvaa vaikkapa vaihtotaseen ylijäämä, joka oli 8 prosenttia bruttokansantuotteesta (EU toppuuttelee jo 6 prosentin ylijäämää)! Sauramon käsitys on, että EK tavoittelee tätä epätodellisen korkeaa tasoa.

Yle Puheen väittelyssä 21.5.2015 (Jussi Mustonen/Pekka Sauramo) Mustonen painotti Nokian osuutta vuosituhannen vaihteen menestyksessä. Tällöin muu teollinen toiminta ei ollut niin vahva kuin Nokian painottama kokonaisuus kertoo.

Miksi kilpailukyvyn menetyksen syitä on tärkeä pohtia? Siksi, että uuden hallituksen asettaessa säästötavoitteitaan ja sopeutumisohjelmaansa on tärkeää perustaa tulevaisuuden arvio vahvaan faktaan. Mitä periaatteellisia eroja on havaittavissa em. väittelyssä Sauramon ja Mustosen välillä? Ainakin kaksi seikkaa jäi mieleeni. Ensinnäkin tulkintani mukaan Mustosen käsitys kilpailukyvyn heikkenemisen osalta tuntui olevan yli 10 prosenttia ja Sauramon enintään 10 prosenttia, josta kuitenkin 5 prosenttia olisi euron vahvuudesta johtuvaa ja vain toinen puoli olisi kotimaaperäistä hinta/kustannuskykymenetystä. ”Väittelyväli” ei ole aivan dramaattinen, mutta kuitenkin selvä.

Mielenkiintoisempi on periaatteellinen ero miesten kesken. Tullaan paljon esillä olleeseen kysynnän ja tarjonnan problematiikkaan. Mustonen vaatii työn tarjonnan puolelle selkeänä elementtinä äärialhaisia palkankorotuksia + 100 lisätuntia vuosittaiseen työaikaan, kun taas Sauramo korostaa heikkoa kysyntätilannetta vientituotteillemme. Ehkä – tulkintani mukaan – pitäisi tarkentaa, että Sauramo korostaa kysynnän heikkoutta juuri niissä tuotteissa, joita Suomi vie. Sauramon väitteen mukaan työajan pidennys ei auta kysynnän ongelmiin. Hän vierittää vastuuta teollisuusjohtajille johdon kyvyttömyydestä tuottaa sellaisia tuotteita, joilla on kysyntää markkinoilla, kun taas Mustonen painottaa hyvin voimakkaasti vientituotteiden kustannusrasitetta.

Mustosen ja Sauramon ajattelussa on myös tärkeä ero koskien toimialojen painoarvoa kokonaiskustannuksissa. Mustonen painottaa, että Sari Sairaanhoitajan palkankorotukset 2007-2009 siirtyivät osittain teollisuuden kustannuksiin, kun taas Sauramon mielestä niiden vaikutus on olematon vientituotteiden kustannuksiin: vientiteollisuus ja kotimarkkinatyö on pidettävä erillään.

Mustosen ja Sauramon näkemysten ero voidaan johtaa yksinkertaisimmillaan heidän taustoistaan: Mustonen edustaa työantajia (EK), joiden mielestä palkkakustannukset ovat liian korkeat ja Sauramo palkansaajien tutkimuslaitosta, jonka mukaan kysyntäongelmat ovat vaikeuksiemme takana.

Aika on tuomari tässä kiistassa, jos on. Ehkä vuosien päästä voidaan todeta, kumpi oli lähempänä totuutta. Muihin saman tyyppisiin väittelyihin viitaten epäilen, että ongelma jää ratkaisematta. Eri osapuolilla on erilainen lähestymistapa.

Laajemmin ajateltuna tässä ei ole kysymys vähemmästä kuin yhteiskuntasopimuksen perustasta. Palkkataso on asetettava tarkkailuun, se on selvä, mutta olen Sauramon kanssa yhtä mieltä siitä, että ydinongelmat ovat muualla. On pystyttävä kehittämää uusia tuotteita vientimarkkinoille, muutoin hukka perii. Ongelmana tahtoo olla, että Suomessa ei ole pitkäjänteisyyttä kasvattaa pk-yritysten kokoa ja panostaa tuotekehitykseen, vaan yritykset myydään ulkomaille liian herkästi. Tällä menettelyllä - onnistuttaessa - voidaan rahastaa hyvä tuote, mutta kansantalouden näkökulmasta annetaan liian herkästi periksi.

Kvartaalitalouden markkinoilla Suomi-neito on usein hukassa. Olemme ikään kuin globaalien markkinoiden farmi, joka kasvattaa tuoteideoita ja valmiita tuotteita globaaleille jäteille.

Tuleen ei saa jäädä makaamaan, osa 2/2

Nato on yksi eliittiä ja tavallista kansaa eniten erottavista asioista Suomessa (Ilkka Ruostesaaren tutkimus, 2014). Mediassa kokoomuksen kannatus esim. päätoimittajien joukossa on kolminkertainen sen vaalikannatukseen verrattuna. Tätä vasten on ymmärrettävissä, että lehtien kirjoittelu on niin Nato-myönteistä. Eliitin ja mediaeliitin liitto tarjoaa etulyöntiaseman Naton kannattajille.

Minulla on tunne, että monet liittoutumattomuuden kannattajat ovat maanhiljaisia, jotka eivät yksinkertaisesti uskalla sanoa mielipidettään. Pesosen kirja mielestäni rohkaisee jokaista ajattelemaan omilla aivoillaan ja lausumaan mielipiteensä.

Eduskuntavaalien yhteydessä kävi ilmi, miten tiukasti ehdokkaiden suuri enemmistö oli Natoa vastaan ja kokoomuksenkin kannattajista kolmasosa on liittoutumattomuuden kannalla. Suomalaisilla on vaistomainen realiteettien taju suhteessa lähialueiden voimasuhteisiin. Miksi eliitti hakee kättä pidempää Nato-liittoutumisen kautta? Onko tässä edelleen kysymys siitä, että enemmistödemokratia koetaan kiusalliseksi ja jopa vastenmieliseksi, minkä Björn Wahlroos on ääneen sanonut. Mihin oikeasti eliitti tahtoo Natoa? Osin sisäpoliittiseen kuriin ja järjestykseen?

Entä historian näkökulma?

Suomen pitkäaikainen puolueettomuus (nythän se on virallisesti ”sotilaallisesti liittoutumaton”) johtaa juurensa Ruotsin 1800-luvun alusta juontuvaan puolueettomuuteen, jota se on pienistä hairahduksista huolimatta pyrkinyt noudattamaan. Ruotsin ja Suomen puolueettomuudet ovat olleet – aina, kun se on ollut mahdollista - rinnakkaisilmiöitä. Myös Itävallan hämmästyttävän vahva puolueettomuuden kannatus luo prestigeä tälle käsitteelle. Itävallassa käsite puolueettomuus elää ja voi hyvin. Vuosikymmenien turvallisuuspoliittinen kokemus luo pohjaa sotilaallisen sitoutumattomuuden kannatukselle kaikissa näissä maissa.

Pesosen veto ottaa nyky-Suomen rinnalle autonomian aika luo perspektiiviä tämän päivän tilanteelle: autonomian aikana Suomella oli oma valuutta, oma keskuspankki sekä riippumaton lainsäädäntö- ja tuomiovalta. Kukaan ei kaipaa autonomian aikaa, mutta monien EU-kriittisten (ja Nato-vastaisten) kanta saa tällaisesta huomiosta vahvistusta. Kansalaiset haluavat vetää riippuvuuksille rajan. Kysymys on ”suvereniteetin hiipumisesta”.

Monille Nato on pelkkää sotilaspolitiikkaa, asevarustelua ja voimasuhteiden vertailua. Tosiasiassa kysymys on paljon muustakin. Otan konkreettisen esimerkin. Kuuban kriisiä (1962) kuumempaa konfliktilannetta on vaikea ellei mahdoton löytää. Presidentti John F. Kennedyllä oli 15-20 hengen johtoryhmä pohtimassa toimenpiteitä kriisin johdosta, joukossa haukkamaisia kenraaleja, jotka halusivat pyyhkäistä Kuuban kartalta. Jälkikäteen, kun kaikki oli ohi, Kennedy uskoutui John Kenneth Galbraithille: ”Ken, et voi aavistaakaan, miten paljon huonoja neuvoja sain noina päivinä”. Kuuban kriisin oppi nro yksi oli: asetu vihollisesi asemaan!

Olen joskus aiemminkin kertonut kokemuksestani laudatur-seminaarissa 1970-luvun puolessa välissä, kun seminaarissa mukana ollut evp. majuri väitti kovasti, että silloin (silloinkin) meneillään ollut Kyproksen kriisi oli syöksemäisillään meidät kolmanteen maailmansotaan. Sotilaita kannattaa kuunnella, mutta kauluslaatta jättää jälkensä: kun armeijan esikunnissa suunnitellaan strategisia toimia on ylilyönnin tartuntamahdollisuus aina olemassa. Siksi tarvitaan vastuuntuntoisten ja tasapainoisesti ajattelevien poliitikkojen kypsiä arvioita.

Pesonen kiinnittää huomiota siihen, että Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen johtajaa, everstiluutnantti Torsti Sireniä käytetään usein asiantuntijana liittoutumiskysymyksissä. Mikä tässä on kummallista? Annetaan Sirenin itsensä vastata omin sanoin (lainaus Pesosen kirjasta) : ”Jos Venäjää ei olisi olemassa, olisi maailma parempi paikka” ja ”Me kaikki olemme (tai voimme olla) amerikkalaisia”. Hän on myös pitänyt Karjalan palauttamista Suomelle väistämättömänä.

Natosta puhutaan demokraattisten valtioiden arvoyhteisönä kunnioittavaan sävyyn. Siinä on ollut kuitenkin mukana diktatuureja historiassa (kuten Portugali ja Kreikka) ja autoritäärisiä valtioita nykyisin (kuten Turkki ja Unkari). Monien länsimaiden johtavat poliitikot liehittelevät avoimesti Vladimir Putinia ikään kuin osoittaen mieltään koko järjestöä kohtaan. Nato on sisäisesti monien erilaisten intressiryhmien taistelutanner.

Olen pitkälti samaa mieltä Pesosen kanssa, kun hän sanoo Naton kannattajien keskittyvät liittoutumista kannattaessaan ideologisesti vapaaseen, puhtaasti tekniseen ratkaisuun. Pysyttelemällä konkreettisesti esimerkiksi kustannuksissa ja sivuuttamalla moniarvoisen, vapaan pohdinnan kuvitellaan saatavan kompakti paketti myydyksi kannattajille.

Edellä on viitattu median rooliin Nato-keskustelun suunnan määrääjänä. Raimo Pesosen mukaan mediassa on Nato-umpio, josta tulee ulos Nato-myönteistä informaatiota ja tasapuolisuuden vuoksi vähäsen myös Nato-kritiikkiä. Tältä se tosiaan näyttää.

Pesonen on niitä harvoja, joka ottaa Hesarin dominoivan roolin esille Suomen mediakentässä. Pesosen viittaukset painostukseen lehden sisällä (koskien EU:hun liittymistä) nostavat esille kysymyksen, miten vaikeaa yksittäisen toimittajan on olla rehellinen itselleen esimerkiksi Nato-debatissa. Emme tiedä niistä keskusteluista, mitä käydään lehden sisällä, mutta ulospäin kysymys on jatkuvasta kansalaisten mielipiteen manipuloinnista.

Olen arvioinut blogikirjoituksissani huomattavan joukon Helsingin Sanomien Natoa koskevia artikkeleita ja olen päätynyt suurin piirtein samoihin johtopäätöksiin kuin Pesonenkin. HS käsittelee ottamansa kannan mukaisesti yksipuolisen myönteisesti Natoon liittymistä. Pesonen on jopa laskenut jutun ”Voisiko Suomi vielä liittyä Natoon – ja muita kysymyksiä” (28.3.2014) merkkimäärän (8600 merkkiä), josta Nato-jäsenyyden kritiikille uhrataan 279 merkkiä. Suurin piirtein tämä vastannee muidenkin HS:n Natoa koskevien artikkelien voimasuhdetta.

Olen lukuisia kertoja kiinnittänyt huomiota siihen kuinka ns. tutkijoiden tai asiantuntijoiden mielipiteitä yliarvioidaan ja tavallisten kansalaisten mielipiteitä aliarvioidaan. Kansanäänestys on eliitin piirissä kiusallinen asia. Annetaan kuva, että päättäjillä on paras tieto (jota siis kansalla ei ole) ja päätös tehdään tämän parhaan tiedon perusteella. Tätä voisi pitää milteipä salaliittona kansalaisia vastaan. Ainakin se on kansalaismielipiteen aliarvioimista. Suomen kansan yleissivistyksen tason tietäen kansalaisille kuuluisi antaa sille kuuluva arvo.

Pesonen ottaa esille Nato-kannattajien viljelemän tunteiden ja järjen vastakkainasettelun. Naton kannattajat edustavat tietenkin tällöin järkeä ja vastustajat tunnetta. Vastakkain halutaan asettaa siis ”kylmä järkeily ja ”tunteilu”. Mikä voisi olla vallitseva suomalaisten edustama mielipide? Ehkä Pesosen toteamus , että ”yleisin suhtautumistapa Venäjään on käytännönläheisyyden ja realismin yhdistelmä” on hyvin lähellä totuutta.

Pesosen kirjaan kannattaa tarttua ennakkoluulottomasti. Se tarjoaa tietoa ja pohdintaa valtamedian tarkastelutavan ulkopuolelta olematta mitenkään yksisilmäinen erittelyissään.