Alpo Rusin historiatulkinnat

Alpo Rusi ei ole todellakaan suosikkihistorioitsijoitani. Miksi? Siksi, että pidän häntä tavattoman asenteellisena. Usein joutuu hieraisemaan silmiään, kun näkee Rusin tulkinnan jostain historian tapahtumasta. Nyt hän on ottanut kantaa Suomi-Venäjä -suhteisin siltä pohjalta, että me missaamme alituisesti suhteissamme itäiseen naapuriin, koska emme kykene ennakoimaan Venäjän käytöstä.

Rusi toteaa, että Suomi ei - jälleen kerran - viime kuukausien ja vuosien arvioissa ole onnistunut ennakoimaan Venäjän liikkeitä. Mistä hän sen tietää? Nyt puhutaan tulevasta historiasta, sillä nykyisten prosessien lopputulemat ratkeavat vasta hämyisässä tulevaisuudessa. En menisi lausumaan mitään varmaa keskipitkän aikavälin tapahtumista.

Sitten seuraa rusimainen historian kertaus.

Alpo Rusin mukaan vuoden 1917 bolshevikkivallankumous pääsi yllättämään suomalaiset. Meillä oli kuulemma onnea, ettemme jääneet kumouksen jalkoihin.

Perusajatus on oikea: Suomi livahti Saksan ja Venäjän romahdusten välistä itsenäiseksi kansakunnaksi. Mutta jos Rusi tarkoittaa, että meillä olisi ollut jokin toinen nyt toteutunutta parempi ratkaisu, niin haluaisin sen kuulla. Olisi vaadittu tieto, että bolsevikit onnistuvat vallan kaappaamisessa. Siitä ei kenelläkään ollut varmuutta. Sekasortoisessa tilanteessa oikein arvaaminen vaatii kristallipalloa. Suomesta riippumaton historian tapahtumien kulku mahdollisti irtautumisen kahden suurvallan potentiaalisesta alistussuhteesta. Sitä voi sanoa jo onnenpotkuksi.

Rusi: ”Vuonna 1939 Suomi ei uskonut sodan syttymiseen”. Riippuu siitä, keneltä kysytään. Ainakin Mannerheim ja Paasikivi olivat erittäin hyvin informoituja ja vetivät tilanteen vakavuudesta oikeat johtopäätökset. Molempien mielestä jopa alueluovutukset sodan väistämiseksi olisivat olleet mahdollisia (siis laajemmassa mielessä, kuin mihin Suomi virallisesti suostui).

On totta, että meillä oli huono herraonni, kun ulkoministeri Eljas Erkko vaati ja sai ehdottoman viime kätisen ulkopoliittisen päätösvallan samaan aikaan, kun presidentti oli heikko. Erkko pelasi itsevarmaa uhkapeliä tajuamatta, miten heikkoja hänen argumenttinsa olivat.

Nuorena ja innokkaana olin itsekin sitä mieltä, että tavisota olisi voitu välttää esim. Mannerheimin ja Paasikiven strategisilla taidoilla. Enemmistö teki ratkaisut kuitenkin ajassa, jota elettiin: vaalit olivat tulossa ja Karjalan kannaksen alueista ei siinä tilanteessa voitu antaa periksi. Ei vaikka suurvalta kuinka vaati. Muu ratkaisu on jälkiviisastelua.

"Rusi: ”Vuonna 1968 Neuvostoliito miehitti yhdessä Varsovan liiton joukkojen kanssa Tsekkoslovakian”. Yllätys? Jos se oli yllätys, niin en usko, että Suomi yllättyi sen enempää kuin mikään muukaan valtio Länsi-Euroopassa. Kylmän sodan blokkirajat olivat tuolloin niin selvät, että kumpikin osapuoli sai operoida omassa etupiirissään ilman todellista sodan vaaraa. On hyvin vaikea nähdä, miten miehityksen ennakointi oli muuttanut noudatettua politiikkaa.

Rusi: Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Suomelle hajoamisprosessi tuli yllätyksenä”. En jälleenkään usko, että Suomi olisi ollut sen yllättyneempi kuin Länsi-Euroopassa oltiin yleensäkään. Kaiken kaikkiaan Itä-Euroopan tapahtumia vuoden 1990 molemmin puolin ei oikein kukaan pystynyt ennakoimaan. Suomi pyrki reagoimaan varman päälle.

Samaa kaavaa noudattaen Rusi markkinoi viimevuotista Krimin miehitystä erityisesi Suomen kokemana yllätyksenä.

On asetettava kysymys, mitä olisi tapahtunut, jos jotkin edellä olevat tapahtumat olisi Suomessa onnistuttu ennustamaan ”oikein” etukäteen. Mitä erityistä hyvää siitä olisi seurannut Suomelle? En pysty osoittamaan mitään erityistä etua, mistä olisimme muihin verrattuna saaneet nauttia. Miten toisin menetellen Suomi olisi selvinnyt paremmin viimeisen sadan vuoden kriisitilanteista, kuin miten se nyt ”yllätettynä” selvisi?

Rusi harrastaa menneen tulevaisuuden ennustamista, joka on hauska harrastus, mutta ei jätä käteen muuta kuin jälkiviisastelun maun.

Jos ollaan tarkkoja niin Suomen harjoittama politiikka on ollut vuosikymmenien varrella käytännössä ”hitaasti reagoivaa”. Ei ole kiirehditty ottamaan kantaa ennen kuin sumu tapahtumien yltä on hälvennyt ja tapahtumien logiikka on selvinnyt. Pikemminkin arvioisin Suomen politiikan käännöksiä konservatiivisiksi, kuin että kysymys olisi ollut vääristä tulevaisuuden arvioista.

Rusi pyrkii hätkäyttämään mielipiteillään vähän samaan tyyliin kuin kirkkohistorian ja poliittisen historian dosentti Arto Luukkanen. Kummankin argumentointi on omintakeista eikä herätä läheskään aina luottamusta.

Samaan aikaan Erkki Tuomioja käytti mielestäni varteenotettavan puheenvuoron kylmän sodan blokkiajattelun mahdottomuudesta tänä päivänä, koska enemmistö maailman valtioista ei tule sellaiseen suostumaan. Elämme siis monenkeskisessä maailmassa, joka edelleen vaikeuttaa tulevien tapahtumien ennakoimista. Saanemme siis jatkossakin tottua huonoon ennustettavuuteen.

Tuomioja edustaa mielestäni suomalaisittain realistista koulukuntaa, johon ei kuulu spekulointi ja populismi.

Joukkosurmien syndroomasta

Charlestonin joukkosurma Yhdysvalloissa on nostanut jälleen esille kysymyksen amerikkalaisten laajasta aseistautumisesta. Olen pohtinut asiaa mm. blogikirjoituksessa ”Kahden tulen välissä” 25.2.2012. Viittaan siinä Yhdysvaltain historian alkuvuosikymmeniin ja totean, että ”aluksi asia ehkä nähtiin niin, että aseistautuminen sallittiin, jotta `valtio ei ala käyttää vääriä voimia kansalaisiaan vastaan´, mutta nyttemmin kansalaisten itsepuolustus on monin tavoin laajentunut. Joskus tuntuu, että peruskonservatiivi amerikkalainen on kahden tulen välissä: toisaalta häntä uhkaa oma liittovaltio, toisaalta ulkoinen vihollinen. Ulkoinen vihollinen voidaan torjua, kun kansalaiset saadaan mobilisoitua ulkoista uhkaa vastaan. Silloin hetkeksi unohdetaan oman valtion tuottama uhka!”

Aina Yhdysvaltain perustuslaista lähtien yksilön suoja on ollut keskeisiä tavoitteita amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka hamiltonilaiset ( Yhdysvaltain 1800-luvun vaihteen valtiovarainministeri) ja jeffersonilaiset (presidentti Thomas Jefferson) taistelivat Yhdysvaltain suunnasta 1800-luvun vaihteen molemmin puolin ei kumpikaan osapuoli halunnut irtisanoutua yksilön vapauden periaatteesta. Itse asiassa Hamilton kuoli kaksintaistelussa puolustaessaan omaa loukattua kunniaansa.

Kirkkosurma ja monet koulusurmat ovat aiheuttaneet vaatimuksen, että papit ja rehtorit pitäisi aseistaa, jotta hyökkäykset voitaisiin torjua. Tällainen ajattelu on vierasta länsieurooppalaisesta näkökulmasta.

Nämä asiat nousivat mieleeni, kun luin HS:n Washingtonin kirjeenvaihtajan Laura Saarikosken laajahkon artikkelin aiheesta. Saarikoski toteaa, että amerikkalaisilla on hulluja ajatuksia aseistautumisesta ”historiansa, kulttuurinsa ja kokemustensa takia” aivan kuten minäkin totean tuossa lähes kolme vuotta vanhassa blogitekstissäni.

Saarikoski jatkaa: ”Kun ymmärtää niitä, alkaa ymmärtää myös mielipiteitä, vaikka ei niitä jakaisikaan”. Heittäydyn moralistiksi ja kieltäydyn ymmärtämästä tällaisia tekoja, vaikka niillä olisi kuinka vahva historia ja kulttuuri takanaan. Saarikoski toteaa, että ”suomalaisten on helppoa samastua tähän: sortavasta monarkista päästiin eroon.” Mutta eikö juuri Suomen esimerkki kuvaa vaihtoehtoa: ei tarvita amerikkalaistyyppisiä aselakeja, vaikka historiassa kenties onkin yhtymäkohtia?

Eikö vaara leiju ilmassa, että jos liberaali ajattelu ja kyynisyys yhtyvät, syntyy ”kaiken välinpitämätön ymmärtäjä”? Omassa liberalismissani on sen verran konservatismia, että rajat – joskin laveat – pitää olla.

Hyvä on, annetaan jonkin verran periksi: on meilläkin koulusurmien historia takanamme. Jos väkivaltakulttuuria ymmärretään historiallisista syistä, niin mihin vedetään raja: kuuluvatko Isisin kurkunleikkaajat ”ymmärrettävän” perinteen piiriin.

Edellä mainitusta tulee väistämättä mieleen pitkälle kehittyneen luottamusyhteiskunnan merkitys. Kun viranomaisiin luotetaan ei tarvita omaa aseistautumista. Luottamusyhteiskunta ei tarkoita, että ”suostutaan alamaiseksi” kuten amerikkalaiset pilkallisesti sanovat. Luottamus tarkoittaa, että luotetaan! Vasta aivan viime aikoina, kun menoleikkaukset ovat jossain määrin heikentäneet luottamusta poliisiin on alettu – satunaisesti - puhumaan kodinturvajoukoista tms.

Yhdysvalloissa viranomaiset, suuri valtio ja virallinen väkivaltakoneisto samaistetaan yhdeksi pahaksi kokonaisuudeksi. Selitykset ovat tyypillisiä: aserajoitusten salliminen hyödyttäisi vain rikollisia, jotka kuitenkin saisivat aseet haltuunsa. Heikko selitys, kun rinnastaan tällaiset puheet verrokkimaihin. Saarikosken tekstin yhteydessä on vertailutaulukko, joka osoittaa aseella tehtyjen murhien ja tappojen määrän olevan 6-7 kertainen keskimääräiseen eurooppalaiseen tasoon verrattuna.

Yhdysvallat on pahasti polarisoitunut valtio tänä päivänä. Itärannikon demokraattisen sivistyneistön on vaikea ymmärtää etelän republikaanien ajatuksenjuoksua ja päinvastoin. Muutos saattoi tapahtua 1960-luvun puolessa välissä, kun kansalaisoikeuslait hyväksyttiin. Siihen saakka syvän etelän miehet ja naiset olivat demokraattien kannattajia. ”Taidettiin menettää etelä” totesi demokraattien Lyndon B. Johnson saatuaan rotusorron kansalaisoikeuslakien avulla aisoihin. Täsmälleen näin myös kävi. Etelän ”takapajuloihin” jäivät metsien ja preerioiden miehet metsästysaseineen. Ja vaaleissa kannatus meni republikaaneille ja viime vaaliessa vielä sen oikean reunan teekutsuliikkeelle.

Edellä esitetty on pakko kytkeä amerikkalaisten vihapuheisiin, kansakunnan ainutlaatuisuuden (ekseptionalismi) kokemukseen ja rikosten sovittamiseen teloituksin. Parhaillaankin käydään keskustelua teloitusmenetelmistä, kun on osoittautunut, että myrkky tai sähkö eivät olekaan tappaneet teloitettavaa.

Kirkkosurmat ovat osa etelän vanhaa rasismin perinnettä. Uutta vihaa voidaan mielestäni tituleerata myös Obama-vihaksi. Härskisti vanha afro-amerikkalaisiin kohdistunut rotusorto on vihapuheissa käännetty ylösalaisin: valkoisista pyritään puheissa tekemään rasismin kohde.

Entä ekseptionalismi, mistä se koostuu? Sen kannattajat näkevät vihollisten uhkaavan amerikkalaista erinomaisuutta. Tästä kehkeytyvä vanhan amerikkalaisen vainoharhaisuuden uusi painos - uusi viha - kumpuaa jostain syvältä sisäänpäin kääntyneisyydestä ja ylemmyydentunteesta, joka heijastuu rasismina ja antisemitisminä ja kaiken ulkomaisen uhkaavuutena. Miksi maailman mahtavimman kansakunnan ihmiset pelkäävät tällä tavoin?

Suvaitsevaisuudesta ja ”perus suomalaisuudesta”

Taideyliopiston rehtoria Tiina Rosenbergia haastateltiin hänen yllättävän eronsa jälkeen radion Kultakuume-ohjelmassa. Haastattelu oli piinallinen haastateltavalle niiden asioiden osalta, jotka koskivat Rosenbergin työssäoloaikaa ja eroamista, koska Rosenbergin suu oli tukittu sopimuksella, mutta tapahtumien ympäriltä hän kyllä puhui, ja siitä selvisi monenlaisia asioita.

Vaikutti siltä, että Rosenbergin kaltaista feminististä toisinajattelijaa ei sittenkään haluttu rehtoriksi. Hän olisi halunnut sovittaa rohkeaa ja kriittistä roolia Helsingille työnsä kautta. Vaikutti siltä, että Helsinki sittenkin oli liian pieni Rosenbergin mielipiteille. Toisaalta on muistettava, että rehtorin rooli on erilainen kuin aiempi yliopistotehtävä Tukholmassa, joten tässäkin on voinut tulla yhteentörmäys.

Kuva: Erja Tikka

Rehtorina annetuissa muutamissa aiemmissa haastatteluissa, joita seurasin, panin merkille hänen voimakkaan feministiset mielipiteensä ja halunsa irtiottoihin tavanomaisesta. En kuitenkaan niistä erityisemmin hätkähtänyt. En tässä pureudu tarkemmin Rosenbergin eroprosessiin, vaan keskityn muutamiin yhteiskuntapoliittisiin aiheisiin, jotka hän otti esille Kultakuumeen haastattelussa.

Rosenbergille perussuomalaiset ovat vaikea haaste. Hän asennoituu paljolti ruotsalaisittain, eli kun ruotsidemokraatit viime parlamenttivaaleissa Ruotsissa nostivat huomattavasti kannatustaan, kieltäytyivät muut puolueet yhteistyöstä heidän kanssaan. Haastattelussa Rosenberg viittaa demokratian sallimiin epädemokraattisiin voimiin, joista Suomessa ”ollaan puhumatta”.

Rosenberg on törmännyt perussuomalaisten synnyttämään uuteen kuvaan suomalaisuudesta, ”joka on saattanut meidän muut puolueet aika hankalaan tilanteeseen”, kuten hän asian ilmaisee. Perussuomalaisuus, tai Rosenbergin ilmaisua käyttääkseni perus suomalaisuus, edustaa hänelle ja monelle muulle ahdasta nationalismia.

Minulle tulee väistämättä mieleen Timo Soinin haukkumailmaisu ”kulttuurimarxilaiset”, joihin ilman muuta luen Rosenbergin. Soinin paheksumien asioiden listalla – ja kulttuurimarxilaisuuden ominaispiirteinä – ovat monikulttuurisuuden, ympäristöaktivismin ja seksuaalivähemmistöjen puolustaminen…..

Kulttuurimarxilaisuuden juurista sen verran, että amerikkalainen versio kulttuurimarxilaisuudesta syntyi natsi-Saksasta paenneiden juutalaisten keskuudessa 1930-luvulla. Näiden juutalaisten väitettiin perustaneen marxilaisen ”kulttuurihaaran” taloudellisen marxilaisuuden rinnalle amerikkalaisiin yliopistoihin. Kulttuurimarxilaisuus liitettiin seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin, ympäristöaktivisteihin.

Pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välillä on aina ollut totista tai leikkimielistä kitkaa. Helsinkiläisten käyttämä ”landepaukku” on tyypillinen ilmaisu, joka ei kuitenkaan ole erityisen poliittinen, vaikka Suomen keskusta usein esitetäänkin maalaisuuden symbolina. Kulttuurimarxilaisuus on poliittinen ilmaus, joka on paljon enemmän kuin maaseudun ja kaupungin poliittisen vastakohtaisuuden ilmaus. Se kertoo vastustajien mielestä syvällä Helsingissä vallitsevasta rappeutuneesta kulttuurista. Kulttuurimarxilaisista luodaan kuva, jonka mukaan he kuvittelevat olevansa parempia ihmisiä, mutta kieroutunein perustein. Liberaalit, nuo ”hyödylliset idiootit”, tukevat ymmärtämättömyyttään kulttuurimarxilaisia.

Nämä inhon osoitukset edustavat kai sitä Rosenbergin kuvaamaa ”perus suomalaisuutta”, joka nyt on lyönyt läpi. Aiemmin tätä ”perus suomalaisuutta” ei otettu kovin vakavasti. Sille hymähdettiin. Vastaavasti ”perus suomalaiset” jotenkin sietivät ”kulttuurimarxilaisia”, mutta eivät naulinneet heitä ristille. Nyt olemme siirtyneet polarisoituneeseen asetelmaan, jossa asiat sanotaan paljon suoremmin. Radikaali vasemmistolaisuus ja änkyräkonservatismi ovat vastapooleina.

Voidaanko kulttuurimarxilaisuus-käsitteelle löytää vastinpari? Olen joissakin yhteyksissä käyttänyt nimeä ”uusmoukkamaisuus”. Ollaan ikään kuin taannuttu jollekin alemmalle sivistystasolle, joka sallii puolin ja toisin haukkumanimet.

Totta kai asiaan vaikuttavat monikulttuurisuuden, ympäristöaktivismin, seksuaalivähemmistöjen ja uuden sukupuolineutraalin avioliittolain teemojen jatkuva esillä olo julkisuudessa. Perussuomalaiset ärtyvät näistä aiheista, mutta veikkaan, että suurin osa eripurasta nykyhallituksen sisällä on persuteatteria kannattajille: ”kyllähän me, mutta kun muut….”

Rosenbergin mukaan nyt synnytetään populistista suomalaisuuskäsitystä ja projisoidaan se kansalliseen historiaan ilman, että tällaista ilmiötä sieltä löytyy. Ehkä kuitenkin joitakin yhtymäkohtia löytyy 1930-luvun suvaitsemattomuudesta.

Rosenbergin kuulemaa selitystä, että Suomessa ei käytetä fasismi-käsitettä, koska ”Putin kutsuu ukrainalaisia fasisteiksi” pidän kyllä vääränä. Suomalaiset eivät käytä fasismi-sanaa, koska se ilmaisuna on niin luotantyöntävän voimakas, ja koska sitä käytetään niin usein täysin väärissä yhteyksissä tai pelkästään haukkumanimenä. Fasismi-käsitteelle on varattu tietty äärioikeistolainen yhteys, johon ei mitään eduskunnassa edustettuna olevaa puoluetta kannata sotkea.

Ongelmallisinta tässä koko asiassa mielestäni on, että populistisesti mollataan ihmisiä heidän vakaumuksensa takia. Kysymys on hyvin pitkälle hegemoniataistelusta, jossa liberaali demokratia on suvaitsevaisuudessaan saanut määrittää vapaan puhumisen ja tekemisen rajat. Nyt on herätetty vastareaktio, jossa liberaali ”suvaitsevaisto” määritelmän mukaan väheksyy perinteistä suomalaisuutta.

On mielestäni täysin liioiteltua väittää, että – jotakin hyvin pientä marginaalista joukkoa lukuun ottamatta – olisi jokin kulttuurimarxilainen salaliitto, joka kaivaa maata suomalaisuuden alta.

Eniten huolestuttaa leimaamismentaliteetti. Suvaitsevaisuus (suvaitsevaisto) on otettu lyömäaseeksi hegemoniataistelussa. Jäljet pelottavat, vaikka uskonkin, että suomalainen liberaali demokratia selättää primitiiviset suvaitsemattomuudet.

"Haluan ehdottomasti kertoa, mitä tapahtuu seuraavaksi"

Amerikkalainen ”asiantuntija” Edward Lucas on ilmoittanut Venäjän harjoitelleen hyökkäystä Baltiaan, Gotlantiin ja Ahvenanmaalle. Koska kuvittelen olevani ”asiantuntija” ilmoitan, että tiedot pitävät paikkansa. On totta, että Venäjä harjoittelee lähellä ja kauempana olevien kohteiden miehittämistä.

Lisäksi voin kertoa, että Venäjällä on suunnitelmat kaikkien Etelä-Suomen keskeisten kohteiden haltuunottamiseksi. Vielä haluan tuoda esille, että myös Yhdysvalloilla on strategiset suunnitelmat Suomen varalle.

On armeijoiden esikuntia, joissa upseerit työkseen suunnittelevat puolustus- ja hyökkäystoimia. Niin heidän pitääkin, koska heille maksetaan palkkaa siitä. Niin kauan kun he pitävät mölyt mahassaan, työ on hallinnassa, mutta kun he vuotavat tietoja erilaisille ”tutkimuslaitoksille” tai lehdistölle he kompromettoivat itsensä.

Ruotsalainen entinen armeijan korkea upseeri Karlis Neretnieksia vahvistaa vielä Edward Lucasin uhkakuvat Aftonbladetissa. Samalla hän viittaa puolustusvoimien resurssien puutteisiin: ”En haluaisi maalata piruja seinälle, mutta on sääli, että puolustuksemme on niin heikko” ja jatkaa: ”asia on pihvi kuudessa tunnissa.”

Aina voi sovitella ylleen sankariennustajan viittaa, jos vaikka onni kerrankin potkaisisi ja ennuste osuisi oikeaan. Ei tarvitse jälkiviisastella, kun viisastelee jo etukäteen!

Työ luo leimansa ihmiseen. Oma työ on useiden ihmisten mielestä kaikkein tärkeintä työtä. Suomalainen evp-majuri, joka kertoi 1970-luvun puolessa välissä yliopiston seminaarissa (jossa olin läsnä) kolmatta maailmansotaa valmistelevista toimista Kyproksen kriisin takia on esimerkki ihmisestä, johon aiempi työ oli jättänyt lähtemättömän jäljen.

Sitten on tutkimuslaitoksia, joiden tehtävänä näyttää olevan tietojen saaminen salaisista strategioista ja operaatioista. Jos tietoja ei saada tai saadaan vain osittaistietoa, vedetään tietyistä toimista johtopäätöksiä ja ne kerrotaan julkisuuteen oletuksina. Näillä saadaan sensaatioita aikaiseksi, koska media haluaa otsakkeillaan myydä omaa aviisiaan. Lisäksi tutkimuslaitokset perustelevat näillä ulostuloilla oman olemassaolonsa.

Kylmän sodan aikana CIA liioitteli dramaattisella tavalla Neuvostoiiton iskukykyä luodakseen itselleen etua ja voidakseen perustella rahoituksensa.

Erikseen on sitten propagandakoneistot, joiden tehtävänä on levittää perätöntä tai perällistä tietoa kuvitellun tai todellisen vihollisen aikeista. Myös nämä päästetään tarkoitushakuisesti ajoittaen julkisuuteen. Koneistot eivät tietenkään kerro, mikä tiedustelupalvelu heille maksaa, tiedot kerrotaan neutraalin oloisesti. Samat lähteet paisuttavat vihollisen sotilaallisen voiman ja propagandakoneiston suuruutta saadakseen itselleen paremman rahoituksen. Venäjä on ”täynnä” tällaisia trollitoimistoja. Niitä on Suomessakin ja niistä avoimesti varoitetaan.

Lännessä taas kysymys on puolueettomasta tiedonvälityksestä, jolla halutaan varoittaa kansalaisia vihollisesta, joka vaanii hyökkäysmahdollisuutta. Tavoitteena on myös luoda otollinen ilmapiiri sotilaalliselle liittoutumiselle. Jotta tähän päästäisiin kerrotaan vihollisen eksakteista aikeista. Uhan on tunnuttava uhalta.

Entä jos hyökkäysaikeet ovat tosia? Ei kai voi huitaista sivuun epäilyjä mahdollisen vihollisen aikeista? Sitä varten on oman puolustuksen oltava kunnossa, mutta ei silläkään tarvitse ruveta briljeeraamaan ja lobbaamaan järjettömiä etuja armeijalle. Entä sitten sanokaamme vaikkapa Vladimir Putinin puheet, joiden mukaan Venäjä ei uhkaa ketään? Kas näin: ”Vladimir Putin sanoi torstaina pidetyssä puheessaan, ettei Venäjällä ole minkäänlaisia aggressiivisia suunnitelmia muita maita kohtaan, eikä se uhkaile ketään”. Näin hän tuoreessa uutisessa vahvisti sen, minkä oli sanonut italialiselle lehdelle jo muutama viikko aiemmin. Haastattelua referoin aiemmin eräässä blogissani.

Mikä merkitys tällä on?

Ei kai mitään merkitystä. Se mitä Putin sanoo kerrotaan kyllä sanasta sanaan, mutta kommentoinnin osalta ollaan merkitsevän hiljaa. Putin puheet eivät kuulu agendaan, ne sivuutetaan siltä pohjalta, että ”valehtelee se kuitenkin” tai ”tuosta nyt ei tarvitse välittää, kyllä me tiedämme, mitä on meneillään”. Sitä paitsi Putin ymmärtämättömyyttään puhuu täysin ristiin sen väitetyn uhan kanssa, jonka hän on itse väitetysti aiheuttanut. Hänen ei yksinkertaisesti saa puhua noin.

Ketä sitten kannattaa kuunnella? Mielestäni Pekka Visurin kiihkottomat analyysit ovat parasta kuunneltavaa ja luettavaa, mitä tiedän. Ei Visuri rauhaa lupaa, mutta ei hän myöskään sotaa lietso niin kuin monet edellä esille tuodut tahot.

Nokia ja sinisen meren strategia

Luin aikanaan töissä ollessani huolellisesti W. Chan Kimin ja Renee Mauborgnen kaikkien strategia-asiantuntijoiden arvostaman kirjan ”Sinisen meren strategia” (Blue Ocean Strategy, BOS). Kolmen ja puolen miljoonan myydyn kirjan jälkeen siitä on ilmestynyt uusi laajennettu painos (2015). Kirja poikkeaa muista strategiaoppaista painottaessaan myös epäonnistumisen todennäköisyyttä yritysmaailmassa.

Onnistumista kuvaillaan sinisellä merellä ja epäonnistumista punaisella merellä. Yritys onnistuessaan luo oman sinisen merensä. Sama yritys voi vaipua punaiseen mereen lakatessaan uusiutumasta. Nimenomaan Kim ja Mauborgne tähdentävät uusiutumisen merkitystä, ei sitä, että kilpailemalla verisesti pienistä (ja vähän suuremmistakin) katteista firma pääsisi lopulta markkinoiden valtiaaksi. Sortuessaan katekilpailuun peli on usein jo menetetty ja vajoaminen punaiseen mereen on alkanut.

Helppoa! Ei sentään. Käytän ohessa esimerkkinä Nokiaa (jota kirjoittajat eivät mainitse uudessa painoksessaankaan!), sen mahtavaa onnistumista sinisen meren tavoittelussa ja sittemmin vaipumista punaiseen mereen ja nyt jälleen viime aikaisten radikaalien strategiamuutosten seurauksena uutta onnistumista. Se on mainio esimerkki sinisen ja punaisen meren problematiikasta. Nokia on luomassa itselleen uutta sinistä merta.

Kirjan uusi täydennetty painos keskittyy uusissa luvuissaan sinisten merien uudistamiseen ja punaisten merien ansojen välttämiseen.

Monet BOSissa esitetyt uudistushaasteet ja ansoihin lankeamiset ovat löydettävissä Nokian lähihistoriasta.

Nokian kohdalla uusiutumisproblematiikka saattoi olla se syy, mikä katkaisi aikoinaan upealta menestykseltä siivet. Nokian menestys johtui alkuvaiheissa Pohjoismaissa paljon muita ennen heränneestä kiinnostuksesta matkaviestintään. Siitä eteenpäin kertomus onkin unelman toteuttamista. Nokia tuntui Dream Teaminsa avulla löytävän aina oikeat väylät menestykseen. Menestyksen keskelläkin se koki hiuksia nostattavia hetkiä, mutta menestystä kesti joka tapauksessa vuodesta toiseen.

BOSissa puhutaan miten sinisen meren jäljittelijät lopulta onnistuvat painostamaan markkinajohtajan kilpailuun katteista. Vastatessaan kilpailuun sinisen meren yritys aloittaa vastahyökkäyksen pitääkseen kiinni markkinaosuudestaan. Osin tätä ajatusta voidaan soveltaa Nokiaan, mutta vain osittain. Nokiassa suhtauduttiin Applen haasteeseen vähättelevästi. Tuntui siltä että kilpailijaa ei otettu vakavasti. Muistan, kun Nokia-johtaja puhui vähättelevästi ”hedelmäfirmasta”. Kokonaan toiselta alalta tulleen pyrkyrin osaamiseen ei uskottu tai ainakin huipulle pyrkimisen ajateltiin kestävän kauemmin kuin mitä tapahtui.

Mitä tapahtui? Apple löysi kiistatta matkaviestinnän sinisen meren entisten sinisten meriensä lisäksi.

Kim ja Mauborgne: ”Liian usein kilpailu siirtää yrityksen strategisen ajattelun ja toteutuksen painopisteen pois asiakkaasta. Jos yritys pysyy tuolla linjalla, sen strategiaprofiili tai arvokäyrä alkaa lopulta muistuttaa kilpailijoiden vastaavia”. Ainakin siinä mielessä BOS osuu oikeaan, että tuotteen asiakasystävällisyydessä Nokia hävisi Applelle. Apple taas ”löysi” asiakkaan käyttäjäystävällisyydellään.

Sitten tullaan BOSin mukaan ydinkysymykseen: ”Voidaankin kysyä: milloin ….. yrityksen kannattaisi arvoinnovoida uudestaan?”. Juuri tässä kohtaa Nokia putosi punaiseen mereen. Se epäonnistui tuotteidensa uudistamisessa (väärä käyttöjärjestelmävalinta). Vaaran merkit kyllä huomattiin, mutta liian myöhään. Siitä osoituksena oli kuuluisa Stephen Elopin ”palava öljylautta” -lanseeraus (miten hyvin vertaus sopiikaan BOSin valtameriteemaan!). Oltiinko öljylauttapalon riehuessa sinisellä vai punaisella merellä? Valitettavasti väri oli tuolloin jo vaihtunut!

Käynnistyi tuhoisa kehitys, jonka ”värimuunnelmia” sinisestä punaiseen olivat aikansa eläneestä Symbian-käyttöjärjestelmästä kiinnipitäminen (ja kun siitä luovuttiin, tehtiin sekin väärin), palkitsemisjärjestelmän epäoikeudenmukaisuudet, omien osakkeiden osto (ja osto liian kalliilla hinnalla), hidas uusien lahjakkuuksien palkkaaminen, liian hidas uusien puhelimien valmistusprosessi, jatkuva myöhästely tuotteiden julkistuksessa, sortuminen hintakategorioiden alapäähän (parhaimmillaan myytiin 400 miljoonaa puhelinta vuodessa, mutta liian suuri osa oli 30 euron puhelimia), tuotteiden valtava määrä, joista vain pieni osa menestyi, ohjelmisto-osaamisen heikkoudet (vaikka puutteet kyllä tunnistettiin), organisaation jähmeys, toistuvat organisaatiouudistukset (joissa ei kuitenkaan puututtu rakenteellisiin jäykkyyksiin), yhteishenkeä rikkonut kilpailu talon sisällä, liian suuri pomojen määrä, raudan ja ohjelmistojen jatkuva yhteensovittamisongelma jne.

BOS toteaa, että uudistumisen esteenä voi olla tuottovirran pysyminen aluksi valtavana, vaikka kilpailijat ovatkin jo ilmestyneet näkyviin. Näin kävi myös Nokialle, bisnes toimi vanhoilla (päivitetyillä) tuotteilla.

Mitkä ovat punaisen meren ansat BOSin mukaan Nokian nyt uudelleen asemoidessa itseään siniselle merelle?

Sinisen meren strategian mukaan punaiselta mereltä pääsee pois ”tarkastelemalla ei-asiakkaita”. On tulkinnan varaista onko Nokian verkkoihin keskittyminen uusien asiakkaiden (”ei-asiakkaiden”) hankintaa vai painopisteen siirtämistä alueelle, jossa Nokia on jo pitkään toiminut (verkkoliiketoiminta). Onko Nokia siis yritys, joka on löytänyt valtamerelliset kasvunäkymät uusien arvoinnovaatioiden seurauksena vai kilpaileeko se samoilla tuotteilla ja katteilla kuin kilpailijansa?

Toisaalta BOS-kirjan tekijöiden mielestä on väärä käsitys, että Blue Ocean Strategy vaatisi ydinliiketoiminnan ulkopuolelle siirtymistä. Nokian kohdalla oli pakko siirtyä rönsyt katkaisten verkkoliiketoimintaan. Mielestäni ei todellakaan ole kysymys siirtymisestä Nokian aiemman liiketoiminnan ulkopuolelle (verkot ovat ”aina” olleet osa Nokiaa). Mutta nyt on kysymys siitä, ovatko Nokian luomat arvoinnovaatiot verkkoliiketoiminnan sisällä sinisen meren lupauksen takaavia.

BOSissa luetellut punaisen meren ”ansat” näyttävät Nokian kannalta voitettavissa olevilta. Olen Nokia-ennustuksissani usein erehtynyt, mutta juuri nyt tuntuu, että kun on haikailtu (vanhan) Nokian seuraajan perään, niin vastaus on, että se on Nokia!

Panostaako työväki enää sivistykseen?

Kirjoituksessani ”Duunarin arvot nelikentässä” totesin, että porvarillistunut osa demareista on siirtynyt perussuomalaisten kannattajiksi. Ero arvokenttätarkastelussa on puolueiden välillä selvä.

Nyt Suomen Kuvalehden säästöihin liittyvä kyselytutkimus (lehti teetti sen Taloustutkimuksella kesäkuun alussa) vahvistaa tämän jo vaalien yhteydessä esitettyjen nelikenttäanalyysien sanoman: työväki on jakautunut kahtia vasemmistolaiseksi työväenliikkeeksi ja porvarilliseksi työväenliikkeeksi.

En kajoa seuraavassa enää tähän asiaan, vaan keskityn Kuvalehden tutkimuksen antamaan kuvaan persujen ja vasemmiston sivistys- ja kulttuurikäsityksistä. Liitän tähän vielä suvaitsevaisuusasenteiden tarkastelun, jota em. tutkimuksessa ei varsinaisesti käsitelty.

Solidaarisuusliikkeellä on vanhastaan vankka asema vasemmistopuolueissa, mutta persujen solidaarisuus tarkoittaa yksikulttuurisuutta (monikulttuurisuteen suhtaudutaan epäillen) ja solidaarisuutta ”omien” kesken. Sama suuntaus mielipiteissä näkyy suhtautumisessa kehitysyhteistyörahoihin, jolla on yhteys kansainväliseen solidaarisuuteen. Nämä kannat eivät todellakaan yllätä.

Mielenkiintoista on, että persut ainoana puolueena asettavat maataloustuen yliopistojen rahoitusta tärkeämmäksi. Samoin he ainoana puolueena pitivät liikuntapalveluja tärkeämpinä kuin kirjastoja.

Edellä mainittujen jatkoksi hieman laajempaan kontekstiin voidaan liittää Timo Soinin kannanotto ns. kulttuurimarxilaisuuteen eräässä plokissaan (”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin”). Hän toteaa: ”Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eikä se siitä miksikään muutu, vaikka kulttuurimarxistit kuinka mesoavat. Apunaan heillä on vanhan perinteen mukaan liberaalit hyödylliset idiootit, jotka eivät ymmärrä, kenen pussiin he lopulta pelaavat.”

Väitetyn kulttuurimarxilaisuuden eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys…..) voidaan aatteellisesti kytkeä paitsi vihreään liikkeeseen ja nykyvasemmistoon, niin myös liberaaleihin ja liberaaliin oikeistoon. Oikeisto-vasemmistoakseli tuskin riittää erottamaan suvaitsevaisen ajattelutavan vastustajat kannattajista, vaikka vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatiivisuus-liberaalius -akseli.

Syytä on todeta, ettei kulttuurimarxilaisuus ole mikään yleispätevä nimi suvaitsevaisuudelle vaan haukkumanimi. Voidaanko tässä yhteydessä puhua suvaitsevaisuuden vastapoolina eräänlaisesta ”uusmoukkamaisuudesta”? Tätä käsitettä voitaneen käyttää rinnan ”kulttuurimarxilaisuuden” kanssa sen eräänlaisena vastinparina.

Hieman vakavemmin voidaan suhtautua puoluekentän konservatiivien (joita vahvasti persut edustavat) suhtautumistapaan kulttuuriin ja sivistykseen (lainkaan väheksymättä liikunnan harrastamista tai maatalouden harjoittamista). Em. tutkimuksen viittaukset sivistyksen ja kulttuurin toissijaisuuteen heidän arvioissaan on selkeä poikkeama siitä hyvinvointiyhteiskunnan kulttuurin ja sivistyksen kivijalasta, jonka jatkuvaan vahvistamiseen olemme tottuneet viime vuosikymmeninä.

Oikeisto-vasemmisto-akseli ei ole aiemmin toiminut jakoperusteena opillisen sivistyksen kysymyksissä, vaan oikealla on ollut vahva liberalismin perinne, joka on tukenut sivistykseen ja kulttuuriin panostamista. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että uudessa hallituksessa sivistyksen merkitystä aliarvioivat voimat ovat päässeet niskan päälle, koska leikkaukset niin vahvasti osuvat sivistyssektoriin. Tilalle tarjotaan verkkopedagogiikkaa ja digitalisaatiota, mutta ne eivät ole jättimäisiä leikkausstrategioita korvaavia elementtejä.

Hätäisiin johtopäätöksiin ei varmaan ole aihetta, mutta Suomi lienee sivistys- ja kulttuuripalvelujen osalta murroskohdassa. Kysymys on siitä pystytäänkö moderneilla tietoteknisillä ratkaisuilla korvaamaan tietyt palvelujen (kirjastot, perusopetus, ammattiopetus, yliopistot) heikennykset. Nämä kaksi eli palveluleikkaukset ja itc-ratkaisut eivät ole mielestäni synkronissa, sillä leikkaukset vaikuttavat nopeasti, kun taas digitalisointi merkitsee pitkän aikavälin vaikutusmekanismia.

Veikkaan, että laajan yleissivistyksen tavoittelu, joka meillä on ollut niin tärkeä osa sivistysyhteiskuntaa on joiltakin osin kärsimässä tappion lyhytjänteisemmille välitöntä hyötyä tavoitteleville pyrkimyksille, kuten Suomen Kuvalehden tutkimus näyttää osoittavan.

Vanha työväen sivistysmyönteinen tahtotila on siis vaarassa väistyä ja työväestön sisällä on vahvistumassa populismin menestyksen myötä väärin ymmärretty "miehinen" jätkäkulttuuri.

Salaliittoteorioiden sietämätön houkutus

”Mitä on salaliittoteorian tuolla puolen, jos kysymys ei ole todistettavasti ihmisten välisestä sopimuksesta tehdä kauheuksia? Useimmiten ei mitään! Mutta joissakin tapauksissa saattaa löytyä yksilön paranoija (johon paikkansapitämätön salaliittoteoria perustuu). Ja paranoija on usein puolustusjärjestelmä välinpitämättömyyttä vastaan `että siis kukaan ei välitä minusta´”.

Näin totean blogikirjoituksessani ”Miksi salaliitoteorioita tarvitaan?” 15.5.1015 ja viittaan David Aaronovitchin kirjaan ”Voodoo Histories. The Role of the Conspiracy Theory in Shaping Modern History” (2009). Kirjoitukseni tuli mieleen, kun luin HS:stä 13.6.2015 Arla Kanervan mielenkiintoisen lauantaiesseen aiheesta.

Kanerva viittaa lähteisiinsä ja toteaa, että jos uskoo yhteen salaliittoteoriaan, uskoo usein myös muihin vastaaviin. Entä minä, joka en juuri usko salaliittoteorioihin, ellei löydy vankkumattomia faktoja? Kategorisesti voisi todeta, että kun en usko yhteen salaliittoteoriaan, en usko muihinkaan. Miten meheviä tarinoita menetänkään, kun kompromettoin liki kaikki eteen tulevat teoriat! No en tietenkään väitä, että kaikki salaliittoteoriat ovat humpuukia. Asenteellani tarkoitan, että suhtaudun joka paikkaan tyrkytettäviin salaliitoteorioihin skeptisesti.

Mihin salaliittoteoriat sitten perustuvat pitivät ne paikkansa tai eivät? Ensimmäisessä kappaleessa esitetty ajatus on mielestäni yksi oleellisimmista: aivan kuten Martin Luther Kingin murhaaja James Earl Ray kuvitteli itsellään olevan suuren kansallisen tehtävän raivata pois tieltä kansanjohtaja, saattaa salaliittoteorioiden pinttynyt kannattaja kokea (itsekeskeistä) mitättömyyttä ja kehittää muiden välinpitämättömyyttä vastaan paranoidin kuvitelman jostakin suuresta pahasta, joka uhkaa meitä.

Myös Kennedyn murhanneen Lee Harvey Oswaldin murhaajan Jack Rubyn kuvitelmissa oli suuri juutalaisvastainen salaliitto. Kennedyn murha oli vasta ”alkua” jollekin laajamittaiselle tuhoamiselle. Rubyn piti päästä kertomaan itselleen presidentille (samaan aikaan kun hän istui vankilassa Lee Harvey Oswaldin murhasta!) suuresta katalasta juonesta kansakuntaan vastaan.

Monia muitakin selityksiä salaliittoteorioille on. Kanerva tuo esiin ”vastauksen kaipuun”. Ihmiset eivät jaksa odottaa virallisen tutkimuksen tuloksia, vaan kiirehtivät löytämään selityksen dramaattiselle tapahtumalle omin päin. Voi kuvitella, miten vaikeassa tilanteessa oli Kennedyn murhaa selvitelleen Warrenin komission johtaja Earl Warren, kun ihmiset halusivat nopeasti syyllisen tuomittavaksi. Ei ihme, ettei Warren olisi mitenkään halunnut komission johtoon, kun aavisti, mihin hän päänsä pisti. Ennen kuin Warrenin raportti ilmestyi olivat salaliittoteoriat jo rehottamassa. Itse asiassa jo viikko Kennedyn murhan jälkeen 29 prosenttia kansalaisista oli sitä mieltä, että kysymys oli salaliitosta, vaikka kenelläkään ei voinut olla faktatietoa tapahtumien kulusta.

Kanerva tuo esille varteenotettavan selityksen salaliittointoilijoista: on mukava kokea olevansa fiksumpi kuin muut: voi tuntea ylemmyydentunnetta muita kohtaan, joiden ajatuksenjuoksu ei ole yhtä nokkelaa. Sillä ei näytä olevan väliä, vaikka miljardi ihmistä osoittaisi ”fiksuutensa” kertomalla, että virallinen selitys on potaskaa ja takana on tiettyjen tahojen mielikuvituksellinen juoni.

Yksi selitys salaliittoteorioille on auktoriteetin kaipuu. Salaliittoteoreetikko julistaa kyseenalaiseksi auktoriteetit, vain etsiäkseen paikkaa maailmasta kuin rajojaan kokeileva lapsi. Epäloogista? Ei, koska auktoriteetista (vanhemmista, viranomaisista) voidaan leipoa syntipukki.

Pariin edellä esitettyyn selitysmalliin on helppo sovittaa varsinkin Yhdysvalloissa esiintyvä viranomaisepäily. Viranomaisten - selvittäessään dramaattista tapahtumasarjaa – kuvitellaan lähinnä peittelevät omia jälkiään: syyllisinä ja salaliiton osapuolina esitetään milloin FBI, milloin CIA. Varsinkin ”pienen valtion” ihanteen perään haikailevien konservatiivien vihamielisyys projisoituu ”suuren valtion” viranomaisiin.

Vielä Kanerva ottaa esille salaliittoteorian selityksen, jonka mukaan teoria on eräänlainen selviytymismekanismi, jonka avulla taistellaan elämän merkityksettömyyttä vastaan: kukaan ei tiedä, mitä maailmassa tapahtuu, ”että mitään suurta suunnitelmaa ei ole”. On helpottavaa löytää ”maailman selitykseksi” salaliitto.

Tästä voisin johtaa ajatuksen, jossa meidän ihmisten välisiä eroja selittää osaltaan kyky sietää epävarmuutta. Osalle ihmisistä on sietämätöntä, kun he eivät pysty hahmottamaan, mitä tapahtuu. Kun puuttuu johtolanka totuuteen eikä totuutta ole löydettävissä näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan, on syytä nojautua suureen salaiseen suunnitelmaan. Jotkut toiset taas pystyvät elämään sujuvasti epävarmuuden kanssa.

On monia muitakin lähestymistapoja salaliitoteorioiden maailmaan. Ajatellaanpa, miten Kennedyn murhaan liittyvät salaliittoteoriat ovat voineet saada selityksensä. Parhaan analyysin on mielestäni antanut William Manchester, joka kirjotti Kennedyn elämäkerran jo 1960-luvulla. Hän muotoili ajatuksensa suurin piirtein näin: Jos ajatellaan ”maailman suurinta rikosta”, juutalaisten massamurhaa 1930- ja 1940-luvulla ja ”suurinta mahdollista rikolliskoneistoa”, natsihallintoa, niin näiden välillä vallitsee tasapaino: suurin mahdollinen rikos, suurin mahdollinen rikoksen tekijä. Mutta jos ajatellaan ”maailman mitättömintä ihmistä” Lee Harvey Oswaldia ja ”maailman mahtavinta ihmistä”, Yhdysvaltain presidenttiä, ei näiden välille saa mitenkään ”tasapainoa”. On yksi keino: kehitetään murhaajien puolelle laaja salaliitto (CIA, FBI, Mafia, Fidel Castro, KGB jne.), jolloin murhaajien ja murhatun välille saadaan tasapaino.

Vielä mainitsisin salaliittoteoriat, jotka syntyvät bisnestarkoituksessa. Tässä lähestymistavassa ”Case Closed” on mahdottomuus. Aina kannattaa yrittää avata tapaus, ja yrittää tehdä rahaa, vaikka tekotapa olisi kuinka vastenmielinen tahansa.

Eri aikakausina ovat suosiossa erilaiset versiot salaliitoista. Toisen maailmansodan aikaiset Saksan vastaiset liittolaiset kääntyivät pian toisiaan vastaan. Mccarthyismi on elävä esimerkki kommunismihysteriasta. Kylmän sodan vainoharhaisessa maailmassa epäluulo kohdistui vastapuoleen, joka oli joka välissä suunnittelemassa toisen osapuolen tuhoamista mitä pirullisimmalla tavalla. Salaliittoteoriat kukoistivat.

Sitten tuli terrorismin kausi. WTC-tornien tuho on synnyttänyt valtavan määrän salaliittoteorioita, joiden perustella voisi vetää johtopäätöksen, että tornien tuho oli mahdollista kaikilla muilla tavoilla paitsi ei lentokoneiden törmäyksellä.

Jätetään viimeinen sana David Aaronovitchille.

Mikä tekee JFK:n Marilyn Monroen ja prinsessa Dianan kuolemat elämää suuremmiksi? Aaronovitchin mukaan heidän nuoruutensa (JFK 46, MM 36, Diana 36) ja heidän ikonin asemansa. ”Kaikkia pidetään kauniina ja kaikkien kuvat ovat tunnettuja miljardien ihmisten kodeissa”, toteaa Aaronovich. Heidän kuolemaansa liittyy tavallisten ihmisten avuttomuus tehdä mitään heidän hyväkseen. Miksi? Koska salaliittoteorioihin uskovien mielestä kuolemien takana oletetaan olevan kasvottomia tiedustelu- tai viranomaislähteitä tai järjestäytyneen rikollisuuden eikä tavallisia mattimeikäläisiä.