Ajattelijat keskuudessamme

A-studio selvitti, keitä pidetään Suomen merkittävimpinä ajattelijoina. A-studion lähetyksessä 4.9.2018 vieraina olivat itsekin hyvin kyselyssä menestyneet viestinnän professori Anu Kantola, emeritusprofessori Sixten Korkman ja akateemikko, filosofi Ilkka Niiniluoto.

Nykyajassa tuntuu olevan polttavaa tarvetta saada selvyys, mitä maailmassa tapahtuu. Tarve on ollut toki aiemminkin, mutta nyt se on korostunut. Asian selvittämiseksi on haettu tunnustettujen ajattelijoiden apua.

Ylen kyselyssä eniten mainintoja Suomen johtaviksi ajattelijoita saivat Ilkka Niiniluoto, Bengt Holmström, Anu Kantola, Sixten Korkman, Osmo Soininvaara, Pentti Linkola, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen, Kari Mäkinen, Juha Siltala, Kari Enqvist. Miten ajattelijan tunnistaa ”ajattelijaksi? Haastateltavat mainitsivat mm. seuraavia piirteitä: avarakatseisuus, rohkeus esittää julkisuudessa ajatuksiaan, assosiointikyky, kyky rakentavasti yksinkertaistaa monimutkaisia asioita, kyky suodattaa ja pelkistää asiakokonaisuuksista olennainen, rohkeus ajatella eri tavalla kuin muut, saada muutkin ajattelemaan omassa tykönään…… vain muutaman mainitakseni.

A-studiossa kiinnitettiin huomiota, että ajattelijalistalla taloustietelijöitä oli mukana useita, joka selittynee meidän aikanamme talouden julkisuudessa saamalla suurella huomiolla ja suhteellisen niukkuuden läsnäololla yhteiskunnassamme aiempaan kasvavaan hyvinvointiin verrattuna.

A-studion keskustelijat ovat kirjoituksissaan viime aikoina painottaneet muutamia keskusteluaiheita, joihin tässä keskityn. Ilkka Niiniluoma nosti esille ”totuuden jälkeisen ajan”, Anu Kantola ”vihaisuuden nousun” ja Sixten Korkman ”populismin tragedian”. Siis erittäin populaareja aiheita. Näitä olen itsekin käsitellyt lukuisissa kirjoituksissani.

Edellä mainitut aiheet linkittyvät toisiinsa. Osanottajat pääsivät esittämään omia ”ajattelijoiden” teesejään meidän katsojien punnittavaksi. En tyydy pelkästään viisaiden analyyseihin, vaan yritän samalla johtaa niistä yhtymäkohdat omiin ajatuksiini.

Ilkka Niiniluoto oikeastaan yllättävän voimakkaasti painottaa totuuden jälkeistä aikaa siihen nähden, että teema on viettänyt riemujuhliaan jo kohta parin vuoden ajan. Se ei siis ole menettänyt ajankohtaisuuttaan Ymmärrän asian niin, että Niiniluoto yliopistomiehenä korostaa totuudellisuutta yli kaiken. Jos ei hän niin kuka muu! Hän on todella kiusaantunut valemedioiden noususta ja myöntää, että ei 10-20 vuotta sitten osannut ennustaa valheellisen tiedon voittokulkua, vaikka ymmärsikin jo tuolloin tiedon viihdearvon ylittävän fakta-arvon lähitulevaisuudessa. Olen näissä kirjoituksissani purkanut turhautumistani faktatiedon ohenemiseen Niiniluodon tapaan pääasiassa sen takia, että sain 1960-luvulla koulun kautta melkoisen rokotuksen valheellista tietoa vastaan.

Niiniluoto tunnistaa keskeiseksi populistien viestiksi lausahduksen ”Joku on tehnyt pahaa minulle”. Tämä on mielleyhtymä, jota valemedia kiihdyttää lisäten kierroksia polarisaatioon. Populismi edustaa väärää yksinkertaistamista syyllistämiskäsityksissään. Lohdutuksena kaikki kolme keskustelijaa painottivat suomalaisen sivistysyhteiskunnan toimivan vahvana suodattimena valemediaa vastaan.

Samoista lähteistä kumpuaa myös Anu Kantolan kannanotot. Hän nostaa esille eri ihmisryhmien elämisen omissa kuplissaan, siis omissa totuuksissaan. Äärimmillään tästä on johdettavissa erityisesti Yhdysvaltain oikeistopiireissä esillä pidetty ajatus, että totuus on se, mikä tuntuu omimmalta. Kehitystä on syytä seurata huolestuneena.

Avainteemaansa ”vihaisuuden nousua” Kantola pitää globalisaation seurauksena. Kehityksen Kantola arvioi alkaneen 1980-luvulla (rahamarkkinoiden vapautuksineen) ja johtaneen nykyiseen polarisoituneeseen voittajat-häviäjät -asetelmaan: osa hyötyy, osa kärsii. Vihaisuuden nousun kylkeen Kantola nostaa ”identiteetin menettämisen”, jonka hän liittää asemiaan menettäneeseen ”mieskeskiluokkaan” ja työväestöön ja on luultavasti oikeilla jäljillä.

Anu Kantola kaipaisi enemmän selkeyttä päivänpolitiikan päätöksentekoon esimerkiksi tiukemmin määritettyjen hallitusohjelmien kautta. Hän odottaa selkeästi rajattujen lupausten luovan siltoja tavallisten kansalaisten ja poliitikkojen välille. En itse jaksa uskoa tällaiseen päätöksentekotapaan. Muutoksia on voitava tehdä ajassa esiin tulevien haasteiden mukaisesti, vaikka siitä seuraisikin arvostelua. Neljä vuotta on pitkä aika tinkimättömän politiikan ohjenuoraksi.

Sixten Korkman allekirjoittaa ”vihaisuuden nousun”, mutta lisää teknologisen kehityksen jouduttaneen murrosta. Samaan suuntaan vaikuttaa noudatettu talouspolitiikka, joka on lisännyt eriarvoistumista.

Korkmanin puheenvuoron merkittävin piirre on tietynlainen ”ymmärryksen ideologia”, jota olen itsekin tuonut esille. Tällä tarkoitetaan, että populistien käytökselle on jokin syy – se ei ole syntynyt tyhjästä tai mielipahasta mielipahan vuoksi. Hiukan yllättäen Korkman oli tässä ymmärtävämpi kuin Niiniluoto, joka korostaa totuuden tinkimätöntä noudattamista – populistien poikkeamishalujen syistä piittaamatta.

Korkmanin avainkäsite ”populismin tragedia” tarkoittaa juuri tyytymättömien äänestäjien tarvetta äänestää populistisia puolueita, jota Korkman haluaa tietyllä tavalla ymmärtää, koska kansalaisilla on syynsä äänestyskäyttäytymiseen. Vastakkainasettelun ylläpito on liian helppo ”ratkaisu” ongelmiin.

Ongelmaksi jää kuitenkin populistien tahto kannattaa itselleen epäedullisia nationalistisia päämääriä. Maailma on muuttunut kansojen keskinäistä yhteydenpitoa suosivaksi paikaksi elää ja olla kahdenvälisten sopimusten sijaan.

:::::::::::::::::

Miten päästä eroon vastakkainasettelusta erityisesti sivistyseliitin ja populistisesti suuntautuneiden kansalaisten välillä? Asetelma on vaikea, koska liberaali demokratia on saanut länsimaissa niin vahvan aseman. Se varasi itselleen ”viimeisen sanan” viime vuosisadan jälkipuoliskolla käydyssä taistelussa totuudesta suurimmassa osassa Länsi-Eurooppaa. Toisaalta vastareaktio konservatiivisen oikeiston taholta sekä Yhdysvalloissa että muualla on ollut raju erityisesti 2010-luvulla. Yhteentörmäyksiltä ei ole vältytty, päinvastoin polarisaatio on syventynyt eri ryhmien ajattelun välillä.

Korkmanin näkemys edustaa kiistämättä eliitin näkemystä, mutta on samalla kädenojennus niille, jotka ovat katsoneet joutuneensa syrjäytyneiksi tai muutoin kaltoin kohdelluiksi. Samantyyppisen oivalluksen on tehnyt myös Barack Obama, joka todellisen asioiden tilan selvittyä arveli, että he (liberaalit demokraatit) ”puskivat” liian voimakkaasti omia - sinänsä perusteltuja - päämääriään läpi.

Tämä on melkoinen harppaus eteenpäin Hillary Clintonin vaalitaistelun aikaisesta tokaisusta, kun hän sanoi, että Trumpin kannattajissa on roskaväkeä.

Liberaalin demokratian olisi siis omaksuttava näkökulma, jolla erotetaan populistinen räyhäkulttuuri niistä syistä, jotka ovat aiheuttaneet suvaitsemattoman käytöksen. Kysymys on testistä pystyykö liberaali demokratia toimimaan ”sovittimena” eri näkökantojen välillä.

Voittajat vievät kaiken - oligopolikapitalismin mörkö uhkaa meitä?

Jo vuosia sitten OECD julkaisi raportin, jossa varoitettiin, että monikansalliset yritykset ovat muodostuneet markkinahäiriköiksi ja rajoittaneet paikallisen ja kansallisen tuotannon mahdollisuuksia.

Monopolikapitalismiin on kohdistettu toki kritiikkiä jo paljon varhemmin. Asialla ovat olleet erityisesti uusmarxilaiset tutkijat . Yksi tunnetuimmista uusmarxilaisista Paul Sweezy (s. 1910, k. 2004) analysoi jo vuonna 1997, että (myöhemmin) vakaviin rahamarkkinahäiriöihin (IT-kupla, finanssikriisi) johtanut kehitys alkoi jo 1970-luvulla (Lähde: Nykyinen kriisi ja Marx, 2003).

Pääoman kasaantuminen 1900-luvun lopulla johtui Sweezyn mielestä 1) kokonaiskasvunopeuden hidastumisesta, 2) monopolististen (tai oligopolististen) monikansallisten yritysten maailmanlaajuisesta lisääntymisestä ja 3) pääoman kasaantumisprosessin rahallistumisesta (financialization). Sweezy, ja toinen hyvin tunnettu marxilainen tutkija Harry Magdoff esittivät, että rahallistuminen voi jatkua jonkin aikaa, mutta ennen pitkää pää tulee vetävän käteen ja ajaudutaan syvään kriisiin. Jokainen voi itse päätellä kuinka lähelle Sweezy ja Magdoff pääsivät finanssikriisin syntymekanismia.

Finanssikriisi ei ollut este saman menon jatkumiselle, korkeintaan hidaste.

Monopoli- tai oligopolistinen kapitalismi on paitsi markkinahäiriö niin myös demokratiahäiriö, sillä rahojen siirtyminen harvojen käsiin merkitsee myös vallan osittaista siirtymistä suuryritysten käsiin. Oikeastaan mikään merkittävä päätös ei mene Yhdysvaltain kongressissa läpi ilman lobbauskoneiston seulaa. Lakiesitysten on läpäistävä suuyritysten manipuloima - ja kongressin jäsenten kautta tapahtuva – kontrolli. Vaaleissa kongressiehdokkaan on vaikeaa ja itse asiassa miltei mahdotonta päästä läpi, jos ehdokas itse ei ole miljonääri tai hänen takanaan ei ole suuryritystä tai suuryrityksiä. Syntyy riippuvuussuhde, joka ei voi olla näkymättä päätöksenteossa.

Sweezy ja Magdoff näkivät/näkevät talouden taantumaherkkyyden kymmenien vuosien jatkumona, josta on irtauduttu vain ”vastavoimien” (maailmansodat, 1920-luvun autoistumisbuumi, kylmä sota) aikana ja johdosta.

Sweezyn ja Magdoffin analyysistä on johdettavissa ajattelu, jossa kapitalismi ajautuu jatkuvasti kriiseihin. Kysymys on siis talousjärjestelmän luonteesta.

Edellä mainitut asiat tulivat mieleen, kun Hesarissa 29.8.2018 julkaistiin artikkeli ”Talouden supertähdet kahmivat menestystä”. Siinä lähestyttiin – tiedostamatta - em. taloustieteilijöiden ajattelua siirrettynä nykypäivään. Yritysmaailman supertähtiä ovat Google, Amazon, Apple ja Facebook.

Uhkakuvaksi on muodostunut, että muutama giganttinen yritys uhkaa kahmia ylivoimaiset markkinaosuudet – eikä vain niitä, vaan myös parhaat osaajat ja kehittyneimmät teknologiat. Kysymys ei ole mistään marxilaisesta teoriasta vaan laajojen asiantuntijapiirien hyväksymästä huolesta: minne olemme menossa?

Jättiyritykset pystyvät manipuloimaan markkinoita monella eri tapaa, johon pienemmät yritykset eivät pysty vastaamaan. Artikkelissa lainataan Financial Timesin selvitystä, jonka mukaan vuonna 1954 Yhdysvalloissa 60 suurinta yritystä loi 20 prosenttia maan bkt:stä. Nyt siihen tarvitaan enää 20 suurinta yritystä. Edellä mainitussa HS:n artikkelissa haastatellun Olli Rehnin mukaan Euroopassa ei olla näin pitkällä johtuen tiukasta kilpailupolitiikasta.

Kehitys on johtanut siihen, että yritykset, jotka dominoivat markkinoilla pystyvät irtaantumaan massayritystoiminnasta aivan omalle tasolleen.

HS:n artikkelissa vakuutusyhtiö Varman Risto Murto pohtii problematiikkaa monitahoisesti. Kysymys ei ole vain markkinoiden syömisestä, vaan talouden rakenteiden paradigman muutoksesta: miksi palkkainflaatio ei voimistu vaikka työttömyysaste on alhainen? Mitä seuraa, jos teknologinen kehitys ei välity jättiyrityksistä pienemmille? Miksi kuilu kasvaa huippuyritysten ja keskivertoyritysten välillä? Mikä on syy inflaation alhaisuuteen kaikkialla kehittyneissä maissa (sen lisäksi, että teknologia on halventunut)? Miksi palkansaajien osuus tuottavuuden kasvusta on pienentynyt jatkuvasti?

Ärtymys Amazonin, Facebookin ja muiden suuryritysten toimintatapoihin on kasvanut aivan silmissä. Suuruuden ekonomia vaarantaa työpaikkojen kehittymisen ja pikkufirmojen koko olemassaolon. Verkkokauppa on paitsi kätevä keino käydä kauppaa niin myös keino syödä pienemmät kilpailijat markkinoilta. Jättiyritysten datakeskukset työllistävät vain muutamia tai muutamia kymmeniä työntekijöitä, mutta niiden kautta kulkee miljoonien tai kymmenien miljoonien ihmisten tiedot. Nettimaailman kiistämättömien etujen lisäksi työntekotilaisuudet valikoituvat ja spesifisoituvat. Uudelleenkoulutuksen tarve kasvaa räjähdysmäisesti eikä sekään välttämättä riitä. Onko vanheneva duunarisukupolvi syöty uusien uljaiden työmarkkinoiden tieltä?

Mikä avuksi?

Kaikkitietävä Yuval Noah Harari pohdiskelee uudessa kirjassaan ”21 oppituntia maailman tilasta” mahdollisuutta kansallistaa datavirrat! Harari näkee kaiken vallan keskittyvän eliitin käsiin, jos muutosta ei saada aikaiseksi. Nyt tiedot meistä on annettu megalomaanisten suuryritysten käytettäväksi. Tästä syntyy tarve säädellä datan omistusta. Harari näkee kuitenkin vaaroja datan omistuksen siirtämisessä julkisen vallan käsiin. Datadiktatuuri ei – ei yksityinen eikä julkinen - ole sittenkään oikea ratkaisu. Entä jos liian suureksi paisuneet yritykset pilkotaan osiin?

Yhtiöiden pilkkomisesta on kokemusta 100 vuoden takaa. Standard Oil -öljy-yhtiö pilkottiin 34 osaan 15. toukokuuta 1911, kun Yhdysvaltain korkein oikeus totesi sillä olevan monopoliaseman öljymarkkinoilla. Kyseisellä hetkellä Standard Oil piti hallussaan 64 % öljynjalostuksesta Yhdysvalloissa.

Edellä mainituissa yrityksissä ei ole kysymys pelkästään koosta (niillä on kilpailijoita!), vaan noiden yritysten saavuttamasta ylivoimaisesta asemasta tiedon markkinoilla.

:::::::::::::::::

Entä mistä johtuu maailmanlaajuinen tulo- ja varallisuuserojen kasvu? Mikä yhteys sillä voisi olla suuryritysten mahtiasemaan? Käytän osittain seuraavassa Thomas Pikettyn tutkimuksia.

Mielenkiintoinen tosiasia on, että maat, joissa on nykykäsityksen mukaan suosittu alhaisia veroja, eli Yhdysvallat ja Englanti, ovat jo varhain 1900-luvun alussa ryhtyneet pilotoijina verottamaan suuria perintöjä ja tuloja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pelättiin laajalti yhteiskunnan epädemokratisoitumista, jos käyttöön ei oteta korkeita progressiivisia veroja.

Tarkasteltaessa tulojen ja varallisuuserojen kehitystä viimeisen 100 vuoden aikana Yhdysvalloissa, silmiinpistäväksi nousee u:n muotoinen käyrä. Suurituloisimman 10 prosentin tulot veivät kokonaistuloista 45-50 prosenttia 1920-luvulla. Osuus laski 30-35 prosentin välille 1940-luvulta 1970-luvun loppuun ulottuvalla ajanjaksolla ja on sittemmin noussut 2000-luvun alussa jälleen lähelle 50 prosenttia. Samantyyppinen kehitys on toteutunut kaikissa länsimaissa, joskin laimeampana.

Tarkasteltaessa korkeinta tulodesiiliä tarkemmin, huomataan, että itse asiassa ”yläpäässä” 90 ja 99 prosentin välillä olevat eivät ole rikastuneet huomiota herättävällä tavalla (jonkin verran kyllä, hajonta eri valtioiden välillä on suurta). Sen sijaan Yhdysvalloissa suurituloisimman yhden prosentin tulo-osuus on palannut lähes 1900-luvun alun tasolle.

Ero Yhdysvaltojen ja esim. Ranskan välillä on melkoinen yhden prosentin ryhmässä: Ranskassa ei ole havaittavissa selkeää yhden prosentin irtiottoa. Pidemmälle viedyissä erittelyissä Piketty on osoittanut, että Yhdysvalloissa huippuryhmän (1 %) tulo-osuuden raju kasvu johtuu erityisesti suurituloisimpien palkkojen eikä pääomatulojen kasvusta. Päinvastainen tilanne on vallinnut Pohjoismaissa, joissa pääoman merkitys huipputuloisille on kasvanut.

Piketty ei kannata jyrkkää pääomatulojen verotuksen kiristämistä (vaikuttasi negatiivisesti talouden kasvuun), vaan kaipaisi globaalia progressiivista varallisuusveroa, josta tosin itsekin on sitä mieltä, että sitä on vaikea toteuttaa.

Tuloerojen kasvun syistä on monenlaisia arvioita. Yksi on, että 2000-luvulla tilanne oli otollinen yritysjohtajien suurille bonuksille ja muille palkkioille. Johtajat ottivat etuja, kun heille annettiin siihen tilaisuus finanssikriisin edellä (”they set their own pay!”). Mikä tässä on yhteiskunnan kehityksen kannalta kielteistä? Ainakin tällä luodaan edellytykset rikkaiden lobbausvoiman kasvulle, jolla pystytään painostamaan lainsäätäjää rikkaita hyödyttävään lainsäädäntöön.

Eräänä vaaran merkkinä Piketty pitää tilannetta, jossa koulutus ja työ eivät enää toimisi kannustimena parempaan elämään, vaan perintöjen kautta vaurastuminen korvaisi ahkeruuden. Koulutus voi olla esimerkiksi liian kallista, jolloin koulutusväylä on vähemmän houkutteleva.

Mikään ei viittaa siihen, etteikö korkeimpien palkkioiden osuus edelleen kasvaisi 2010- ja 2020-luvuilla.

:::::::::::::::::::

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Tätä kokeili Turun Sanomat 30.11.2004. Artikkelissa ”Aineettoman pääoman merkitys kasvaa”. Siinä todetaan, että nykyisessä jälkiteollisen ajan informaatiointensiivisessä maailmassa aineellisen ja aineettoman pääoman suhde yrityksissä ja organisaatioissa on kääntynyt päälaelleen: nyt ei-fyysisen pääoman osuus on 70 ja fyysisen pääoman osuus 30 prosenttia. Kyseinen ero on yhä kasvamassa.”

Tähän on helppo yhtyä. Sen sijaan saman artikkelin jatko on kyseenalaisempi:

”Koska lähes kaikilla ja kaikkialla on mahdollisuus hankkia jälkiteollistuneessa maailmassa tarvittavia, toisiaan vastaavia koneita ja teknologioita, nämä tekijät eivät enää ratkaise kilpailua ja menestystä.” Kyllä ne näyttävät ratkaisevan. Päinvastoin näyttää siltä, että suuryritykset pystyvät käytettävissä olevilla keinoillaan järjestämään maailmanmarkkinat haluamikseen.

Sekä yksittäisistä ihmisistä koostuva eliitti (äärimmäisen rikkaat ihmiset) että yrityseliitti (äärimmäisen suuret yritykset) saanevat käyttövoimansa samoista lähteistä. Lähteiden määrittäminen ei ole ihan helppoa, mutta viittaan tietovaltaan ja rahavallan kasautumisen sweezyläiseen teoriaan.

EVA: perussuomalaiset ovat liberaaleja?

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA on jälleen mitannut kansalaisten arvoja ja asenteita. Tällä kertaa mitattiin suomalaisten vapauden/liberaaliuden astetta. Tuloksissa on joitakin hämmentäviä piirteitä, joita kommentoin ohessa.

Otan vertailukohteeksi EVA:n aiemman arvo- ja asennetutkimuksen vuodelta 2014. Tässä tutkimuksessa ihmiset arvioivat itseään EVAn asettamilla erilaisilla arvo- ja asennemittareilla. Tutkimuksen nimi oli ”Neljäs Suomi”. Kysymys ei ollut saman tutkimuksen toistosta vuonna 2018, mutta vertailua se ei estä.

Tuolloisessa EVAn nelikentässä (vasemmisto/oikeisto ja konservatiivit/liberaalit) liberaalit-vasemmistolohkoon asettuivat vasemmistoliiton, vihreiden ja SDP:n kannattajat. Liberaalit-oikeisto-lohkoon asettuivat RKP:n, kokoomuksen ja keskustan kannattajat. Konservatiivit-oikeisto-lohkoon asettuivat perussuomalaisten (miedosti) ja kristillisten (selkeästi) kannattajat. Konservatiivit-vasemmisto-lohko jäi ilman kannatusta. Tämä lohko on ikään kuin varattu kommunisteille, joilla ei kuitenkaan ole ollut kannatusta pitkään aikaan.

Nyt arvioitavana olevassa uudessa pelkistetyssä ”vapausasennemittauksessa” (oikeammin liberaalit-konservatiivit -mittauksessa) ääripäitä edustavat odotetusti kristilliset sijoittuen konservatiivipäähän (keskustan äänestäjien seuratessa kaukana perässä) ja rkp sijoittuen yhtä reilulla kaulalla liberaalipäähän. Tässä suhteessa vuoden 2014 ja 2018 mittaukset vahvistavat toisiaan. Myös muutoin puolueiden kannattajat sijoittuvat odotetusti, mutta yksi poikkeus on otettava esille: uudessa mittauksessa perussuomalaiset sijoittuvat yllättäen liberaalimpaan päähän, kun taas vuoden 2014 tutkimuksessa puolueen kannattajat sijoittuivat odotetusti konservatiiviselle puolelle, tosin vain hieman, mutta kuitenkin.

Joko perussuomalaisten kannattajakunta on muuttunut tai sitten mittauksissa on käytetty erilaisia muuttujia. Vuoden 2018 mittauksessa eri väestöryhmiä mitattiin neljällä eri ulottuvuudella (Sananvapaus, Identiteetin vapaus, Talouden vapaus, Vapaus holhouksesta). Tutkimuksen tekijät kiinnittivät huomiota siihen, että kohdejoukosta erottuu yhden asian liberaaleja ja yhden asian konservatiiveja. Vihreiden sijoittuminen liberaaliin päähän johtuu miltei pelkästään erittäin voimakkaasta tuesta identiteetin vapaudelle, jolla tutkimuksessa tarkoitetaan sukupuolivähemmistöjen, kulttuurien ja taiteen vapauksia. Aivan päinvastainen tapaus on perussuomalaiset, jotka sijoittuvat muilla mittareilla (3) vahvasti liberaalimpaan päähän paitsi mainitulla identiteetin vapaus -mittarilla , jossa he ovat odotetusti konservatiivisimpia mielipiteiltään.

Ennen kuin edetään tutkimuksen perkaamisessa pidemmälle, kannattaa tuoda esille tutkimuksen tekijän huomio: mielipiteiden kirjon erot ääripäitä lukuun ottamatta ovat melko pieniä eri puolueita kannattavien keskuudessa. Suomi on pääpiirteiltään homogeeninen, konsensushakuinen, pitkän sivistysvaltion oppimäärän käynyt yhteiskunta.

Perussuomalaisten sijoittuminen kolmella mittarilla neljästä liberaalille puolelle herättää kummastusta. Mitkä olivat nuo kolmen mittarin sisällöt, jotka tekivät perusuomalaisista ”liberaaleja”?

Tässä luettelo:

Sananvapaus sisälsi osiot ”ilmaisun ja sanavapauden käyttö yleensä” ja ”itsensä ilmaiseminen sosiaalisessa mediassa”.

Vapaus holhouksesta sisälsi osiot ”alkoholin hankinta ja kuluttaminen”, ”uhkapelaaminen”, ”elintavat (ruoka, alkoholi, tupakka, liikunta)”, ”liikenne (esim. ajonopeudet)”.

Talouden vapaus sisälsi osiot ”yrittäminen ja yritystoiminta”, ”markkinatalous ja kilpailu”, ”asuminen, rakentaminen ja maankäyttö”.

Ihmisiltä kysyttiin siis yhteensä 21 eri vapauden tai elämänalueen osalta onko vapautta liian vähän, sopivasti vai liikaa. Vastaajat osoittivat olevansa kaiken kaikkiaan hyvin vastuullisia: jopa 15 elämänalueella vapautta on suomalaisten enemmistön mielestä sopivasti (vähemmistöön jäävillä voi olla toki hyvinkin jyrkästi poikkeavia mielipiteitä).

On selvää, että mittareiksi asetettujen muuttujien luonne ja ymmärtäminen vaikuttavat oleellisesti annettuihin vastauksiin. Joistakin mittareista voidaan myös kysyä, mittaavatko ne vastuullisella tavalla liberaalit – konservatiivit -akselia. Esimerkiksi Vapaus holhouksesta -mittari on mielestäni nimeltään arveluttavasti asenteellinen ja mielipiteitä ohjaamaan pyrkivä.

Tarkoittaako siis myötämielinen suhtautuminen uhkapelaamiseen vastuullista liberaalia suhtautumista? Entä tarkoittaako kaikkia rajoituksia karsastava suhtautuminen ajonopeuksiin vastuullista liberaalia suhtautumista? Mielenkiintoinen on myös kohta ”itsensä ilmaiseminen sosiaalisessa mediassa”. Käytännössä some on yksi kannatettava kanava lisää tiedottamisen välineisiin, siis hyvin positiivinen asia. Mutta some on myös pahimmillaan ahdistamisen väline, sen tarkoitus voi olla kaikkea muuta kuin kanssakäymisen lisääminen.

”Vastuullinen vapaus” on käsite, jota mielelläni käytän. Ovatko jotkut vastaajat mieltäneet kysymykset itsetarkoituksellisesti ”vapaus vapauden vuoksi” -näkökulmaksi. Seuraukset jääkööt muiden murheiksi.

Voidaan esittää kriittinen kysymys onko EVAn kysely ”vapausmittarina” ihan kaikilta osin relevantti.

Kysely myös vahvistaa joitakin leimallisia ajatustottumuksia: vapaamielisyyttä vahditaan joidenkin taholta (punavihreät!) niin voimakkaasti, että muut ihmiset ahdistuvat. Jotkut (kuten monet perussuomalaiset) arvostelevat muiden sananvapautta, mutta ärtyvät, kun arvostellaan heidän omia sanavalintojaan. Perussuomalaisten kokema vaikutusvaltavaje näkyy tuloksissa: haluttaisiin lisää ”sananvapautta” (lue: katsotaan, että nykyisessä mediaympäristössä ei ole riittävästi tilaa persujen mielipiteille). Jos persut tällä perusteella haluavat oman äänensä paremmin kuuluvaksi, niin onko kysymys liberaaliudesta ollenkaan?

Trumpin ja Clintonin seksiskandaalit ovat peilikuvia keskenään?

Laura Saarikoski kirjoittaa (HS 28.8.2018) ”Trumpin ja Clintonin skandaalit ovat peilikuvia” -analyysissään kahden presidentin ympärille rakentuneista seksiskandaaleista. Näissä mediaspektaakkeleissa onkin paljon samaa. Asettaisin kuitenkin kyseenalaiseksi kahden presidentin välisen symmetrisen asetelman, johon Saarikoski nojaa. Olen joskus aiemminkin protestoinut tämänkaltaista ”tasapuolisuussyndroomaa” vastaan.

Pidän Clintonin presidenttiysympäristöä melko tyypillisenä suurvallan johtamisnäyttämönä. Clinton oli kansansuosikki tietylle osalle Yhdysvaltain väestöä. Mutta sitten oli vanhoillisten joukko teekutsuliikkeen johdolla, joka ei voinut sietää liberaalia presidenttiä. Todisteita ennakkoluulolleen nämä voimat saivat, kun paljastui Clintonin seksisuhteet monen naisen – mutta erityisesti Monica Lewinskyn kanssa. Osa näistä ilmiselvistä tapauksista ostettiin hiljaisiksi, mutta tapaus Lewinskyyn tartuttiin sitäkin hanakammin. Presidenttiä uhkasi virkasyyte. En kuitenkaan tässä mene tarkemmin yksityiskohtiin. Sano vain, että Clinton joutui skandaalin pyörityksessä luopumaan monista liberaalin demokratian periaatteista ja suostumaan republikaanien kanssa kompromisseihin, jotka eivät olleet mielestäni hyväksi Yhdysaltain lähitulevaisuudelle.

Saarikoski ei puutu yhteen merkittävään aspektiin, joka vaikuttaa molempien skandaalien taustalla. Tarkoitan tässä amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoitumista noista päivistä alkaen. Voidaan ehkä myös sanoa, että Clinton toimi katalysaattorina osittain – mutta vain osittain – tapahtuneelle polarisoitumiselle.

Olen aiemmin kirjoittanut polarisaation historiasta useaan otteeseen. Seuraavassa hieman kertausta.

Yhdysvalloissa vallitsi Rooseveltista Eisenhowerin kautta aina Nixoniin saakka ja hänestäkin eteenpäin yhteiskuntapoliittinen konsensus. Tämän rinnalle eräänlaiseksi sivuvirtaukseksi nousi Barry Goldwaterin johtama konsensuksen vastainen oikeistorintama. Goldwaterista tuli New Dealin ja eisenhowerilaisen konsensusperinteen katkaisija 1960-luvulla. Hänen ajattelunsa perintö on vuosikymmenien varrella muhinut taustalla ja luonut pohjaa republikaanisen oikeiston menestykselle. Varsinkin 1990-luvulta lähtien alkoi republikaaniperäinen vihakierre, joka on leimannut amerikkalaista politiikkaa lähes 30 vuoden ajan.

Movement Conservatism -liike ja sen osa-alueet muodostavat pohjan polarisaatiolle. Olen näitä käsitellyt mm. saman nimisessä (”Movement Conservatism”) blogikirjoituksessa (itse asiassa kirjoitus on kuva). Konservatiiviliikkeen keskeisiä elementtejä olivat uusliberalismi, religious right, pienen hallinnon ihailu, white backlash, ammattiyhdistysliikkeen alasajo, arabiterrorin hysteerinen pelko, trickle-down economics, tarjonnan taloustiede, Johnsonin Great Societyn vastaisuus, eurooppalaisen hyvinvointivaltion tulkitseminen sosialismiksi, teekutsuliike……

Konservatiiviliikkeen vaikutusten punainen lanka ulottuu Reaganista Bushien kautta Obamaan. Vasta oikeastaan Bill Clintonin aikana goldwaterilainen oikeistoradikalismi puhkesi täyteen raivoon. Paradoksaalisesti Goldwater itse liberalisoitui vanhoilla päivillään, mutta se on toinen juttu….

Barack Obama – joka oli alusta lähtien republikaanien ideologisena sylkykuppina – näki presidenttivuosinaan läheltä vihapolitiikan täyttymyksen hetket: että demokraatti ja musta mies presidenttinä…..

Hillary Clinton oli sitten jo aivan liikaa radikaaleille vanhoillisille, joka johti polarisaation syvenemiseen entisestään. Vasta aika näyttää onko eisenhowerilaisella (konservatiivisella) konsensuksella paluumahdollisuuksia vai jatkuuko räikeä poliittinen jakautuminen. Ainakin Donald Trump poimii eisenhowerilaisuudesta vain muistojen kultaaman ydinperheen taloudellisen menestyksen 1950-luvulta.

Yritän tässä sanoa, että Clintonin seksiskandaali oli vain muutoinkin syntyneen ja kehittyneen polarisaation ilmiasua. Presidenttiin päästiin kiinni ja tämän kautta marssitettiin politiikan näyttämölle koko taustalla väijynyt vihakampanja.

Symmetriakuvion (tai tasapuolisuuskuvion) mukaisesti voidaan meneillään oleva vastakkainasettelu jostakin näkökulmasta nähdä demokraattien vastareaktiona republikaanilähtöiselle 1990-luvun polarisaatiolle. Tässä mielessä nämä kaksi asiaa voidaan nähdä rinnakkaisilmiönä.

Oleellinen ero näiden kahden lähestymistavan välillä on, että Clintonin seksiskandaali ei mielestäni liittynyt hänen presidenttikauteensa muiden (poliittisten) tapahtumien kautta, kun taas Donald Trumpin on ympäröinyt erilaisten poliittisten ja muiden tölväisyjen patteri, jonne tuntuu hukkuvan seksuaalinen yliviritteisyys.

:::::::::::::::::::

Saarikoski toteaa samassa artikkelissa, että oikeisto ja vasemmisto alkavat olla vanhentuneita käsitteitä sekä meillä että Yhdysvalloissa. Tässä on varmasti perää, mutta en olisi valmis hylkäämään vasemmisto-oikeisto -akselia, vaikka se onkin ajansaatossa hiukan väljähtänyt. Demokraattien valtavirtaa on edelleen sosiaaliturvan puolustaminen ja esimerkiksi Obamacaren vahva kannatus. Rikkailla demokraateilla on myös säilynyt tietty solidaarisuus köyhiä kohtaan. Republikaanien valtavirtaa on edelleen liberalismin vastaisuus ja valtion pienentäminen sekä sotilaallisen kyvyn vahvistaminen.

Molemmat ovat ilmeisesti luopumassa amerikkalaisen vapauden ”lähetystehtävästä” ja molemmat vastustavat Venäjän suurvaltapyrkimyksiä.

Suuri muutos ainakin näennäisesti on Trumpin löytämä työväenluokka (tosin Reaganinkin aikana oli ”demokraatit Reaganin puolesta” -liike), josta osan hän kaappasi kannattajajoukokseen demokraattien jäädessä lehdelle soittelemaan. On vielä näkemättä onko työväestö vain harhaanjohdettu Trumpin taakse johdettu joukko vai onko se saamassa tosiasiallista etua Trumpin politiikan seurauksena.

Trumpin politiikan ytimessä on kaiken sen vastustaminen, mitä hänen edeltäjänsä kannatti. Kysymys on tarkoituksellisesta polarisaation vahvistamisesta. Trump siis haluaa irtautua omaan vanhaan onnen aikaa tavoittelevaan mielikuvamaailmaansa. Globaaleista näkemyksistä viis! Moderni liberaali demokratia, joka oli Barack Obaman suuri ajatus on juuri nyt vastatuulessa. Obama kysyikin vastikään ”puskimmeko liikaa (liberaaleja aatteita)”

Konservatiivisesti ajatellen polarisaation keskeinen osa on globaalin vastustaminen vapaakauppoineen ja Yhdysvallat-keskeisen maailman palauttaminen eristyneisyyden ja kahdenvälisten diilien vanhaan maailmaan.

Niinistön ja Putinin harmonia

Presidenttien Niinistö ja Putin keskinäisistä suhteista on valettu kannua monella tavoin. Sotshin tapaamiseen liitettiin kaikenlaisia spekulaatioita. Olen näissä kirjoituksissani yrittänyt nähdä tapaamiset mahdollisimman normaalina kahden naapurivaltion kanssakäymisenä. Missä siis olemme nyt?

Niin sanotut asiantuntijat antoivat Niinistölle etukäteen ”hyviä neuvoja” niistä asioista, mitkä pitäisi ottaa esille neuvotteluissa Putinin kanssa. Puhuttiin, että Niinistön pitäisi varoittaa Venäjää eduskuntavaaleihin sekaantumisesta, ja että pitäisi ottaa esille ”verhottu uhkaus” pakolaisten päästämisestä Venäjän kautta länteen (ja Suomeen!), jos EU:lta ei löydy humanitaarista apua Syyrian hätään.

Neuvoja tuntui yhdistävän piirre, että ne olivat kysymyksiä tai vastauksia Putinin ennalta odotettuihin pahaenteisiin uhkauksiin. Tietenkään emme tiedä mitä tapahtui kahdenkeskisissä neuvotteluissa ”veneneuvotteluissa”, josta tulkitkin puuttuivat. Keskustelu käytiin kahden kesken englanniksi kertovat viestintuojat (onkohan tästä tulossa käytäntö nykyisen vuotoherkän some-viestittelyn aikana?). Minulla on kuitenkin se tuntuma, että näissä keskusteluissa yritettiin löytää ulospääsytie kansainvälisen jännityksen ilmapiiristä, eikä siellä suinkaan kovisteltu vastapuolta, kuten meillä herkästi uumoillaan.

Markku Kangaspuro Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutista, jonka arvioihin ja lausuntoihin olen tottunut luottamaan totesi, että oli paljon asioita, joissa valtionpäämiehillä oli yhteinen intressi. Näitä olivat mm. ympäristökysymykset, arktista aluetta koskeva ongelmanasettelu ja monet muut kysymykset.

Kangaspuro halusi kääntää arviot ”ensimmäisen kehyksen” vastakkainasettelunäkymistä ”toiseen kehykseen”, jossa korostuvat esimerkiksi arktisen alueen kysymykset, koska siellä suurvaltojen edut eivät ole vielä kärjistyneet. Myös vaikuttaminen positiivisella tavalla Itävallan ja Suomen kaltaisten maiden kautta on luettava myönteisiksi asioiksi eikä nähtävä asiaa painostuksen näkökulmasta.

Mielenkiintoinen on painotusero, jossa Venäjä korostaa kahdenvälisiä suhteita ja Suomi EU-johtoisia kansainvälisiä suhteita. Väite kuuluu, että Venäjä kahdenvälisiä suhteita korostamalla pyrkii rikkomaan lännen enemmän tai vähemmän ehyeksi koettua rintamaa. Ensiksikin tämä on spekulaatio, jonka perässä ei herkästi kannattaisi juosta ja toiseksi Venäjä on jo onnistunut luomaan monen valtion kanssa ”kahdenväliset ” suhteet, kun se on saanut yllättävää tukea esimerkiksi kaupan ongelmissa. Läheskään kaikki maat eivät ole kauppapakotteista yhtä mieltä EU:n virallisen linjan kanssa.

Myötäilen Kangaspuroa, kun hän kritisoi Venäjän kansalaisyhteiskunnan rajoitteita. Tämä on suoraan demokratiaa uhkaava ongelma ja sillä torjutaan tehokkaasti länsimaistyyppinen kritiikki valtaapitäviä kohtaan. Voidaan sanoa, että sisäisen kritiikin puute on osittain aiheuttanut Putinin politiikan haaksirikkoisuuden.

Se on tullut selväksi, että Venäjä tuntee tulevansa uhatuksi Naton järjestäessä sotaharjoituksia Venäjän rajojen tuntumassa. Puolustusministeri Sergei Shoigu lupasi vastatoimia johtuen Suomen ja Ruotsin lähentymisestä Natoon. Tulkintani mukaan puolustusministeri käytti puheenvuoron omaa tonttiaan varjellakseen. Se oli työpuheenvuoro. Putin puhui Niinistö-neuvotteluissa eri tavalla kuin Shoigu. Hän puhui Naton uhasta mainitsematta Suomea, mikä ei ollut yllättävää, koska Putin halusi neuvotteluihin hyvän ilmapiirin. Niinistö totesikin, että Venäjän puolelta ei kuulunut yhtään kriittistä sanaa Suomeen liittyen. Putin vain totesi tässä yhteydessä, että Venäjä vahvistaa omaa infrastruktuuriaan Naton muodostaman paineen takia.

Eikö Venäjä järjestä itsekin sotaharjoituksia Itämerellä? Kyllä, mutta silloin ollaankin Venäjän etupihalla. Venäjä ei järjestä sotaharjoituksia Karibian merellä.

Natoon liittymistä kannattavat näyttivät jo riemuitsevan, kun Putin ei yhdistänyt pahaa Nato-sanaa Suomeen. Tosiasiassa tästä ei pidä vetää mitään johtopäätöstä liittoutumattomuutta tai liittoutumista koskien. Suomen ja Venäjän suhteet perustuvat Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden varaan. Ja tämä on Suomen etu. Pois ovat ne YYA-Suomen ajat, jossa Suomen asema yksipuolisesti määritettiin keskinäisissä kommunikeoissa mainitsematta Neuvostoliittoa koskevia velvoitteita lainkaan.

Suomen ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden taustalla vaikuttavat myös suurvaltasuhteet…..

Suuressa kuvassa Kiinan osallistuminen Venäjän idässä toteutettavaan Vostok 2018 -sotaharjoitukseen on osa suurvaltojen peliä, jossa Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä hakevat asemia toisiinsa nähden. Pidemmällä aikavälillä jatkuva kylmäsotamainen uhittelu ei ole omiaan liennyttämään suurvaltasuhteita.

Putinin ja Trumpin tapaaminen oli merkillinen. Sekä ennen että jälkeen ”huippukokouksen” sen tuloksiin suhtauduttiin skeptisesti tai kielteisesti. Trumpin ongelma on, että hän on omalla käytöksellään aiheuttanut jatkuvan opposition politiikalleen kotimaassaan. Kokouksen todellinen anti on hämärän peitossa tälläkin hetkellä.

Presidentti piti puheen

Puheessaan Suomen suurlähettiläille 28.8.2018 presidentti Niinistö puuttui niihin spekulaatioihin, joita meillä tuon tuostakin esitetään Suomen asemasta. Presidentti tuntui hiukan tuohtuneelta kommentoidessaan erilaisten asiantuntijoiden ja kommentoijien puheenvuoroja ulkosuhteistamme.

Mitä presidentti tarkalleen ottaen sanoi? Ohessa lainaus osasta hänen puheestaan.

”Helsingin tapaamisen (Putin/Trump) yhteydessä päädyttiin paikka paikoin taas perisuomalaiseen murehtimiseen: mitäköhän nuo muut meistä oikein ajattelevatkaan? Tästä helmasynnistämme luulin jo ajat sitten päästyn eroon. Reilun kuuden presidenttivuoteni aikana en ole törmännyt yhteenkään keskustelukumppaniin, jolle kansainvälinen asemamme olisi jotenkin epäselvä. Ellemme sitä itse kyseenalaista, eivät sitä muutkaan tee.

Mutta jos aina säpsähdämme yksittäisiä julkisuuteen tulevia puolueettomuus- tai suomettumisheittoja, niin perusteettomia kuin ne ovatkin, päädymme helposti vain vahvistamaan niitä. Kaipaisin sen sijaan tuntuvasti vahvempaa itsetuntoa ja itseluottamusta siihen, miten tarinaamme kerromme. Ainekset ovat nimittäin hyvät. Tarina on meidän omassa vallassamme. Ja kaukana, kaukana mistään harmaasta alueesta.

Venäjä-suhteessamme ei ole mitään mystiikkaa. Eikä sitä siinä ole muidenkaan mielestä. Pikemminkin suora keskusteluyhteytemme Venäjään herättää kumppaneissamme kiitosta ja kiinnostusta. Muut ovat myös paljonkin kyselleet meiltä apua oman Venäjä-suhteensa avaamiseen.”

Tietenkin Niinistö itse on parhain oman puheensa tulkitsija. Avaan puhetta tässä niiden käsitysten pohjalta, jotka se herätti minussa. Mielestäni puheen tarkoitus oli esittää selkeä kanta Suomen aseman spekuloijille. Tästä reagoinnista tuli mieleen toinen turkulainen, Mauno Koivisto, joka silloin tällöin napautteli pikkuvasaralla huomioitaan.

Tuskin presidentti olettaa kommentoinnin vaimenevan, halusipa vain sanoa sanansa asiasta.

Presidentti oletukseni mukaan halusi valaa luottamusta johtamaansa ulkopolitiikkaa kohtaan, ettei spekuloitaisi suurvaltojen keskinäisestä sopimisesta Suomi-neidon pään yli.

Toiseksi Niinistö halusi vakuuttaa, että myös muiden valtioiden taholta luottamus Suomen noudattamaan ulkopolitiikkaan on vankka. Selvästikin presidentti oli tyytyväinen Suomen saavuttamaan vakaaseen asemaan presidenttikaudellaan. Nyt hän toivoi, ettei oma pesä pilaisi luotua kuvaa.

Presidentti halusi myös määrittää Suomen turvallisuuspoliittisen linja varauksettomasti. Hän määritti aseman vielä kerran sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi sulkemalla pois käsitteet ”puolueettomuus” ja ”suomettuminen”, jotka ilmeisesti kiusaavat presidenttiä. Liioin Suomi ei ole ambivalentilla ”harmaalla alueella”, joka mahdollistaa loputtoman spekuloinnin Suomen asemasta idän ja lännen välillä. On selvää, että suurlähettiläiltä ja hallituksen ministereiltä odotetaan virallisen linjan mukaisia lausuntoja ja ilmaisuja, mutta toisaalta muiden mielipiteitä on vaikea holhota, eikä presidentti siihen käsitykseni mukaan odota pystyvänsä. Sanoipahan mielipiteensä.

Oma käsitykseni on, että ne, jotka tuovat esille yllä mainittuja käsitteitä haluaisivat pääsääntöisesti ajaa Suomea sotilaallisen liittoutumisen tielle. Heille on tärkeää haurastaa ja epämääräistää Suomen asemasta syntynyttä kuvaa, tehdä siitä jollakin tapaa epäilyttävä, aiheuttaa huonoa omaatuntoa.

Joillekin vanhan ulkopoliittisen linjan kannattajille taas on vaikea luopua heille rakkaasta puolueettomuuskäsitteestä.

Vielä Niinistö puuttui käsityksiimme Venäjä-suhteista, joiden hän määritti olevan vapaat mystiikasta. Tällä hän todennäköisesti viittasi jatkuvaan spekulointiin Venäjän aikeista, joista Suomen mediassa on esitetty kaikenlaisia uhkakuvia. Olen itse tuonut ärtymykseni esille ns. asiantuntijoiden panikoinnista ja vihjailevista Suomen asemaa kompromettoivista väitteistä. He syöttävät mielipiteitään tiedotusvälineisiin. Näillä uutisilla myydään lehtiä ja siksi tätä kirjoittelua on vaikea hillitä. Toisaalta presidentin toistuva puuttuminen herättäisi pahaa verta sananvapauden näkökulmasta, sehän toisi Kekkosen ajat mieleen.

Niinistö halusi puheessaan korostaa itsenäistä asemaansa suhteessa muihin kotimaisiin toimijoihin ja EU:hun: hän itse määrää Putinin tapaamisten määrän ja laajuuden ja on ärtynyt, jos tällä spekuloidaan. Totesipa myös, että halukkaita hänen valitsemalleen tielle on runsaasti, vaikka toista on väitetty.

Niinistön kaudella on selkeytynyt ajatus, että suhteita Venäjään voidaan ylläpitää korrektisti ja tuloksekkaasti, vaikka joistakin avainkysymyksistä vallitsee erimielisyys.

Herkkähipiäisyyden Suomen kuulumisesta länteen toivosi pikku hiljaa vähenevän. Suomen liikkumavara on sen verran suuri, että Suomi voi hoitaa suhteita itään puhtaalla omallatunnolla.

:::::::::::::::::

Jos oikein tulkitsen niin Niinistö halusi asettua sekä tavallisen kansalaisen että kansainvälisten toimijoiden näkökulmaan ja viestittää, että sensaatiohakuinen suomalaisten uskon horjuttaminen esimerkiksi itsemääräämisoikeuttamme kohtaan on tyhmää. Toisaalta - tuntien suomalaista mentaliteettia - positiivinen usko ei ole hevillä horjutettavissa.

Presidentin aseman vahvistuttua entisestään viime aikoina on ollut nähtävissä tietynlainen kilpailu ”minun Niinistöstäni tai meidän Niinistöstämme”. Haluttaisiin oman mielipiteen painottuvan sitomalla se presidentin saavuttamaan arvovaltaan.

Presidentin tehtävänä lienee varjella omaa tonttiaan ja torjua ulkopuolisten pyrkimykset sen laajentamiseksi. Tämän ohjenuoran totetumattomuudesta meillä on historiasta riittävästi kielteisiä kokemuksia.

Vielä yksi kysymys. Miten pitkälle (turvallisuuspoliittisen) linjan yksityiskohdat voidaan ulottaa, kun vaalit aina välillä katkaisevat ”parlamentaarisen katteen”? Pääsääntö on varmaankin, että linja ei muutu vaalikausittain. Niinistö mainitsi vuodeksi 2021 suunnitellun suuren sotaharjoituksen, jonka toteutumisesta hän oli huolestunut. Välissä ovat eduskuntavaalit (mutta ei presidentinvaaleja). Voiko siis edeltävä hallitus jo etukäteen olettaa, että seuraava hallitus noudattaa edeltäjänsä linjaa? Yksittäisen sotaharjoituksen osalta en olisi niin tarkka kuin presidentti näyttää olevan. Olosuhteille ja olosuhteiden muutokselle on syytä antaa oma painonsa.

Totuuden jälkeisestä ajasta ja valeuutisista

Hesarissa 18.8.2018 oli artikkeli nykyisin niin muodikkaasta Yuval Noah Hararista ja hänen uudesta (tulevasta) kirjastaan ”21 oppituntia maailman tilasta”. Hesarin artikkeli perustui osin Hararin The Guardianille antamaan haastatteluun, jossa hän mm. totesi, että valeuutisilla ja raamatulla on vain vähän eroa. HS:n toimittaja Joonas Turunen toteaa, että ”väite on kova”. Mutta onko asia niin?

Harari toteaa, että ”kun miljardi ihmistä uskoo keksittyyn tarinaan, kutsutaan sitä uskonnoksi”.

Syvältä asioita luotaava Harari jopa toteaa, että ”ihminen on lajina totuudenjälkeinen”. Tästä hän tulee omaan aikaamme esittäen, että viime aikoina on vahvistunut käsitys, että faktoilla ei ole merkitystä. Esimerkkinä hän mainitsee Venäjän sodankäynnin Itä-Ukrainassa (jota ei Venäjän mukaan käydä). Vanhempia esimerkkejä ovat Kiinan miehitys Tiibetissä ja vaikkapa Golda Meirin väite, että palestiinalaisia ei ole olemassa. Esimerkkejä voi luetella loputtomiin: musta käännetään valkeaksi.

Onko kysymys sivistyksen aukoista? Väittäisin, että ainakin osin on, joskin Harari on siinä oikeassa, että suuri osa ihmiskunnasta on koulutuksesta riippumatta valmis uskomaan sepitteeseen kokiessaan sen tarpeelliseksi. Oma havaintoni on, että ihmisillä on esimerkiksi suuri herkkyys uskoa salaliittoteorioihin. Mikä tahansa aukkopaikka jossakin dramaattisessa tapahtumasarjassa aiheuttaa tarpeen täyttää aukko sepitteellä. Faktapuheet eivät auta.

Hararin mukaan kysymys on vallasta. Voittajan tarina jää jäljelle, kun pöly on laskeutunut. Historia on voittajien historiaa. Harari on oikeassa: valeuutiset ovat erityisesti poliittisen valtakamppailun välikappale. Valhekampanjaa ei voi perustaa sattumanvaraisesti ilman valmiina olevaa vihasuhdetta. Tämän varaan sitten rakennetaan nettisivut. Sivut perustuvat olemassa olevan kaunan tai inhon vahvistamiselle.

Kirjoissaan Harari maalaa synkän kuvan historiasta, menneestä tulevaisuudesta ja tulevaisuudesta: ihmiskunta tuhoutuu sen omien virheidensä takia (Homo Deus). Vakavammin otan väitteen, että liberaalin yhteiskunnan mahdollistama ”vapaa tieto” (joka on joskus ollut koko demokratian perusta) on valemedian ym. takia muodostumassa yhteiskunnan uhaksi, koska vapaus saada sanoa alistetaan oman vallanhimon välikappaleeksi. Meneillään on tässä mielessä demokratian puolustuskamppailu, jossa ei ole vielä julistettavissa voittajaa.

:::::::::::::::::::

Milloin juuri nyt meneillään oleva valheorientoituminen alkoi saada jalansijaa?

Ehkä tähän sopii Post-Truth Eran palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen syntysijoille. Palataanpa Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaistilaisuuteen vuonna 2017. Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan virkaanastujaisista, joka tosiasiassa oli Obaman virkaanastujaisista. Miksi? Koska Obaman virkaanastujaisissa oli lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla ja Trump oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat. ”Kuvaerehdys” (tarkoitushan se oli) paljastui ja presidentti ja hänen henkilökuntansa yrittivät aikansa väittää kuvaa oikeaksi. Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka sanoi unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut ”totuuden jälkeisestä ajasta” - aluksi ironisessa mielessä, mutta myöhemmin tositarkoituksella.

Tämän mukaan jokainen saa pitää sen totuuden, joka tuntuu oikealta. Kun lehdet, hallitus ja asiantuntijat - väitetysti - valehtelevat tarkoituksella, niin ”totuus” saadaan aivan ”luvalla” muodostaa omaan kokemukseen nojautuen. Virallista tai establishmentin totuutta hyljeksitään.

Hararin ajatus, että valheellisissa tarinoissa on kysymys vallasta saa ilmaa siipien alle kun todetaan, että Yhdysvaltain presidentinvaalitaistelussa valhe otettiin käyttöön yhtenä vaaliaseena. Hillary Clintonin vetoomus, että ”lukekaa totuus kotisivujeni faktantarkistuksesta”, jäi Donald Trumpin propagandan varjoon, joka otti käyttöön varman keinon vaikuttaa ihmisiin, nimittäin toiston. Kun tarpeeksi monta kertaa toistaa samaa valhetta, samanmieliset ihmiset alkavat uskoa epätotuuteen. Kysymys on retoriikan vakuuttavuudesta ja siitä kuinka moni uskoo sepitettyyn tarinaan. Mitä useampi uskoo tarinaan, sepitettyynkin, sitä varmemmalta tuntuu maailmassa pärjääminen, sanoo yliopistotutkija Paul-Erik Korvela.

Voidaanko vakavasti esittää, että ihminen on sitä herkempi uskomaan epätoteen, mitä suurempiin vastoinkäymisiin hän joutuu. Äänestäjä on siis johdateltavissa epätoteen tietyllä keinovalikoimalla. Ruokitaan esimerkiksi henkistä pahoinvointia väittämällä, että pakolaisten vastaanotto on syynä kantaväestön huonoon asemaan. Sillä ei tunnu olevan vastaavaa merkitystä, jos perustellaan epätoivottua olosuhdetta työväestön sopeutumattomuudella uuden teknologian käyttöönottoon.

Oma huono pärjääminen liitetään usein maata johtavan ja huonoksi koetun eliitin haluksi pedata itselleen etuja työväestön kustannuksella. Tässä asetelmassa valemediat ja vaihtoehtoinen totuus viettävät riemujuhliaan.

Some-aikaudella epätoden levittämismahdollisuus on paljon laajempaa kuin aiemmin. Syntyy vaikutelma ikään kuin totuudenvastaisuus olisi ”keksitty” juuri nyt. Se tuntuu houkuttelevammalta kuin tilastoin osoitettu totuus.

Miten taistella epätotea vastaan? Ne, jotka arvostavat tieteellistä maailmankuvaa etsivät tapahtuvalle/tapahtuneelle perusteita, kun taas monet muut etsivät perusteita jo löytämälleen totuudelle. Onko kysymys ratkaisemattomasta asiasta? Ehkäpä. Sivistyksen voitto merkitsee halua taistella objektiivisuuteen pyrkimisen puolesta. Monille valitettavasti oman asian ajaminen on yhtä kuin totuus.

Demokratiassa epätosi ja tosi käyvät kamppailua, mutta diktatuurissa voidaan aiempi ”totuus” korvata uudella käden käänteessä. Vain toisinajattelijat jatkavat kamppailua.

::::::::::::::

Että 1960-luku oli tiedekäsityksen läpitunkema vuosikymmen, on tietenkin todistamaton väite, mutta minulle on syntynyt vaikutelma, että valemedian kannalta (jos asia olisi ollut ajankohtainen) elettiin nykyistä vastustuskykyisempää aikaa. Totuutta vasta etsittiin.

Musta tuntuu -ajattelun voitto merkitsee, että taistelua käydään erilaisten tarinoiden välillä. Objektiivinen totuus alistetaan relativismin välikappaleeksi. Kaiken kaikkiaan Post-Truth Era on hyvin kyseenlainen tapa selittää maailmaa. Sille ei voi luvata voittoa objektiivisesta totuudesta käytävässä kamppailussa.