Kokemuslähtöisyys osana historian tutkimusta

Niin & Näin -aikakauslehdessä nro 101/kesä 2/2019 oli mielenkiintoinen Laika Nevalaisen artikkeli ”Kokemusten julkituomisen seuraukset” kokemuksen merkityksestä historiantutkimuksessa. Käsitteellä ”kokemus” halutaan luoda ero yleiseen tapaan (diskurssi) tutkia historiaa. Yksi tapa verrata näitä kahta lähestymistapaa on puhua ulkoisesta kokemuksesta ja sisäisestä kokemuksesta historian kirjoittamisen yhteydessä. Sisäinen kokemus ei merkitse diskurssin hylkäämistä.

Niin & Näin -lehden kirjoituksessa viitataan Suomen Akatemian ”Kokemuksen historian huippuyksikön” (HEX) konferenssiin Tampereella maaliskuussa 2019. Marja Jalava totesi konferenssissa, että ilman kokemusta on ”mahdotonta ymmärtää, kuinka sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet konkretisoituvat, vaikuttavat ihmisiin ja johtavat sellaiseen toimintaan, että ihmiset pyrkivät muuttamaan niitä tai mukautumaan niihin”.

Ymmärrän niin, että, jos analysoidaan vaikkapa sosiaalipalvelujen kehittymisestä vuosikymmenien varrella, kuvaa voidaan täydentää (tai suurelta osin käsitellä) asiakaskokemuksen kautta.

Tampereen konferenssissa ei niinkään keskitytty siihen, miten jokin asia on koettu, vaan siihen, minkälaisia seuraamuksia kokemuksilla ja niiden julkituomisilla on ollut. Käsitellyistä teemoista lähinnä minua oli ehkä Minna Harjulan ”eletyn hyvinvointivaltion” kokemukset tutkimuskohteena. Hyvinvointiteemasta voidaan nostaa esille kronologiaketju ”nykyhetken käsitykset - aiemmat kokemukset - tulevaisuuteen suuntautuneet odotukset”. Kohtaamisissa asiakkaiden ja viranomaisten välillä ”yksilön jokapäiväinen elämä muuttuu kansalliseksi sosiaalipolitiikaksi”.

Olen näissä blogikirjoituksissani lähestynyt tietämättäni edellä kerrottua tapaa tutkia historiaa. Historian kertomuksen lisäksi olen maininnut omakohtaisia kokemuksia käsiteltävänä olevasta ajasta. Ne ovat olleet näkemyksiä tai anekdootteja liittyen kulloiseenkin teemaan.

Kokemukset eivät ole olleet haastatteluja tai kirjoitettujen lähteiden kautta hankittuja ulkopuolisten kertomuksia, vaan omia kokemusperäisiä interventioita kuhunkin aiheeseen.

Käsitän niin, että kokemus historian tutkimuksen välineenä tuo lihaa luiden ympärille ja mahdollistaa esimerkiksi tunteiden ja ihmisten välisen kanssakäymisen välittymisen tutkimuksen käyttöön.

::::::::::::::::::::::::

Populaarikulttuuri ja -musiikki oli vielä 1960-luvulla hyvin vaisusti esillä esimerkiksi Helsingin Sanomissa. Hesari edusti kymmenien vuosien ajalta periytynyttä ajattelutapaa klassisen musiikin ylivoimaisesta asemasta. Vasta oikeastaan säveltäjä Erkki Salmenhaaran Beatlesin musiikkia valaisevat arviot toimivat ajattelubreikkinä.

Kuusikymmentäluvulla nuoret vihaiset miehet, kuten Sibelius-Akatemiassa opiskelleet Kaj Chydenius ja Henrik Otto Donner asettuivat vastustamaan klassisen musiikin ylivaltaa ja kertoivat kaikille, jotka halusivat kuulla ja kuunnella, että jokaisessa musiikin lajissa on sekä hyvää että huonoa.

Tampereen yliopiston tutkimus vuodelta 1968 kertoo minkälaiset olivat kansalaisten eri musiikinlajien tuolloiset suosikit, ja mitkä olivat vastaavat radiosoittojen määrät (? = ei tiedossa). Epäsuhta on selvä, kas tässä:

Vanha tanssimusiikki:

Pitää hyvin paljon 34 prosenttia

Radiosoiton osuus ?

Vanhat iskelmät:

Pitää hyvin paljon 40 prosenttia

Radiosoiton osuus 26 prosenttia

Popmusiikki:

Pitää hyvin paljon 10 prosenttia

Radiosoiton osuus 5 prosenttia

Moderni konserttimusiikki:

Pitää hyvin paljon 1 prosentti

Radiosoiton osuus ?

Suomalainen tango:

Pitää hyvin paljon 39 prosenttia

Radiosoiton osuus ?

Hengelliset laulut:

Pitää hyvin paljon 22 prosenttia

Radiosoiton osuus 2 prosenttia

Klassinen musiikki:

Pitää hyvin paljon 9 prosenttia

Radiosoiton osuus 33 prosenttia

Taulukko – vaikka onkin epätäydellinen - kertoo, että radio (yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma) suosi rankasti ”musiikkikasvatuksellista” ajattelua klassisen musiikin kautta ja väheksyi perinteistä iskelmämusiikkia. Popmusiikki on odotetusti vähemmistömusiikkia (10 prosenttia) suosiolla mitaten, mutta sen soitto radiossa (viisi prosenttia kaikesta musiikista) oli vielä marginaalisempi.

Tänä päivänä tilanne on aivan toinen. Tilastokeskuksen elinoloselvitysten (Vapaa-ajan osallistuminen) mukaan melkein 70 prosenttia 10 vuotta täyttäneestä väestöstä kuunteli pop- ja rockmusiikkia vuonna 2017. Osa suosiosta johtuu siitä, että kuuntelijat ovat ”vanhentuneet” musiikin mukana (vuoden 1968 teinikäiset ovat nyt liki 70 vuotiaita). Pop- ja rockmusiikki on kulkenut ihmisten ikääntymisen seuralaisena tähän päivään ja kumuloitunut sukupolvien vaihtuessa: siitä on tullut valtavirtaa. Vuonna 1968 pop- ja rockmusiikki kiehtoivat lähinnä vain nuorimpia ikäluokkia. Pop ja rock olivat tuolloin vasta korkeintaan vuosikymmenen kestäneitä ilmiöitä, joten syy heikkoon kuuntelijamäärään oli ilmeinen.

Tietenkin asiaan vaikuttaa nykyisin se, että radiosoitto- ja suoratoistopalvelut tarjoavat valtavan valikoiman nimenomaan populaarimusiikkia. Tilastokeskuksen luvut kertovat senkin, että pop- ja rockmusiikin kuuntelu on viime aikoina menettäneet asemiaan rapille, hip hopille ja heavy metallille, jotka kiinnostavat lähinnä nuorimpia ikäluokkia.

:::::::::::::::::

Tämän päivän radiokanavatulva rock-musiikkitulvineen on jotain käsittämätöntä. Me jouduimme 1960-luvulla kyttäämään paria viikoittaista ohjelmaa. Markku Helismaa - suuren Reino Helismaan poika - veti englantilaisia ja amerikkalaisia top-ten ohjelmia. Ja sitten oli Kaleidoskooppi, pop-musiikin ajankohtaisohjelma. Kaleidoskooppia veti muuten yhdessä vaiheessa Teija Sopanen!

Kuusikymmentäluvun lopulla yritin kuunnella ulkomaisia radioasemia korva radiokohinassa kiinni. Radio Luxemburg oli sen ajan rock-kanava.

Kerran yritin hankkia rock-LP:n Englannista asiallisen katalogin perusteella. Levyt kun olivat hyvin edullisia Englannissa. Piti mennä pankinjohtajan puheille, jotta valuutta-asiat saataisiin kuntoon. Nöyryyttävää oli, kun pankinjohtajasetä selitti, että kyllä tämä on niin epävarmaa, ettei kannata yrittää!

Suuri hetki koitti, kun lähimmästä kaupungista sain noudetuksi tai joku muu toi Melody Makerin tai New Musical Expressin. Melkein kuin olisi ollut Lontoossa!

::::::::::::::::

Muistan hyvin Ylen ”Jatkoajan” (Ensimmäinen Late Night Show Suomen televisiossa 1967-1969) jakson, jossa Kaj Chydenius ja Henrik Otto Donner ottivat yhteen vakavan musiikin oraakkelin Joonas Kokkosen kanssa.

Henkilöasetelma kyseisessä ”Jatkoajassa” oli herkullinen, koska vastatusten olivat kahta eri ajattelutapaa edustavat tahot. Muistan vieläkin elävästi tuon ohjelman. Asetuin täysin Chydeniuksen ja Donnerin puolelle vanhaa valtaa (Kokkonen) vastaan. Tänään youtubesta katsottuna ohjelma on säilynyt hyvin aikaa vastaan. Se kuvaa tuon ajan rajoja rikkovaa henkeä oivasti. Ymmärrän nyt paremmin Kokkosen argumentit, mutta kyllä Donnerin ja Chydeniuksen perustelut olivat kestävämpiä.

Joonas Kokkonen puhui epätoivottavasta antagonismista musiikinlajien välillä antaen heti perään ymmärtää, että avantgarde tulee musiikkiin aina klassisen musiikin ja konserttimusiikin puolelta. Chydenius väitti vastaan ottaen esille rockmusiikissa silloin nousussa/käynnistymisvaiheessa olleen avantgardistisen ajattelutavan. Lisämausteen keskustelulle toi se fakta, että ainakin Henrik Otto Donner oli ollut Kokkosen oppilaana Sibelius-Akatemiassa. Sukupolvikapina!

Progressiivinen rock oli viimeinen rockin suuntaus, jota kuuntelin intensiivisesti. Emerson, Lake and Palmerin (ELP) versio Modest Mussorgskin Näyttelykuvista (Pictures At An Exhibition, 1971) on vieläkin muistettavaa musiikkia. Mutta hetkinen, eikö tämä ole juuri rajojen rikkomista, avantgardea, kun rock-yhtye otti ohjelmistoonsa klassisen musiikin teoksia?

::::::::::::::::

Onko sitten tapahtunut kehitystä musiikkilajien välisten rajojen murtamiseksi noista 60-luvun päivistä? Ajattelen niin, että tuolloin elettiin muutoksen kannalta ratkaisevaa aikaa, jota Chydenius ja Donner edustivat ja edistivät. On tapahtunut kahdenlaista kehitystä: ensinnäkin musiikin rajoja on nyt helpompi ylittää kuin 1960- ja 1970-luvulla. Toisaalta nyt annetaan eri musiikinlajien mestareille se arvo, joka heille kuuluu, eikä kategorisoida musiikkia lajien perusteella eri ”kasteihin”. Myönnetään, että ”Satumaa” on mestarillinen tango ja ”Papa Was A Rolling Stone” sinfonisen soulin mestariteos.

Kokemusperäinen historianäkökulma on yllä kuvatun kehityksen kuvaamisessa/tutkimisessa/analysoinnnissa ratkaisevassa asemassa, koska rajojen rikkominen ja lajityypin huipputeosten tunnistaminen/tunnustaminen syntyy vain meidän kuuntelijoiden, ”musiikinkokijoiden” kyvyssä ymmärtää ja vastaanottaa uusia avauksia.

Nikita Hrustsovista tuli mieleen Donald Trump…..

Yle TV1:n historiasarjassa 21.10.2019 näytettiin dokumentti Neuvostoliiton johtajasta Nikita Hrustsovista. ”Hrustsov lähikuvassa” kertoi tämän merkillisen miehen elämäkerran harppoen, mutta mielestäni melko onnistuneesti. Seurasin Hrustsovin edesottamuksia jo aikalaisen näkökulmasta 1960-luvun alusta lähtien.

Seurailen tässä kirjoituksessa vain ohjeellisesti dokumenttia ja siitä erillään vertaan lopuksi Hrustsovia Donald Trumpiin. ”Hrustsov lähikuvassa” alkoi varsinaisella spektaakkelilla, kun kuvattiin Neuvostoliiton päämiehen vierailua Yhdysvalloissa presidentti Eisenhowerin vieraana vuonna 1959. Amerikkalaiset näyttivät itsestään ”amerikkalaisimpia” puoliaan, Hollywoodia (Frank Sinatra, Marilyn Monroe jne.), maissinviljelyä, pilvenpiirtäjiä, yleensä korkeata elintasoa. Hrustsovin ärsytyskynnys nousi ja myös häntä ärsytettiin tarkoituksellisesti: haluttiin näyttää kaapin paikka.

Amerikkalaiset seurasivat herra K:ta (alkukirjain englanninkielisestä Hrustsovin nimen kirjoitusasusta) aluksi eräänlaisena kummajaisena. Samalla hän oli jotenkin pelottava hahmo. Olihan amerikkalaisille opetettu opetusfilmeissä, miten kouluissa syöksytään pulpetin alle, kun hälytyssireenit alkavat soida kommunistien ydinasehyökkäyksen käynnistyttyä.

Kasvot vakavina amerikkalaiset ottivat vastaan iloisen ja vilkuttelevan valtionpäämiehen katujen varsilla. Amerikkalaiset eivät oikein tienneet, miten tähän mieheen piti suhtautua. Varmaan koettiin kylmän sodan propagandamyllyssä tarvetta vetää matalaa profiilia: intoa ei ainakaan päällepäin sopinut näyttää.

Itse vierailu oli täynnä erilaisia välikohtauksia: puolin ja toisin käyttäydyttiin loukkaavasti, valtavat tiedotusvälineiden armeijat parveilivat herra K:n ympärillä ruokakaupassa, maatilalla, milloin missäkin.

Hrustsovista on sanottu, että hän käyttäytyi (yleensäkin) moukkamaisesti, toisaalta hän oli ovela ja taitava poliitikko, joka halutessaan varasti shown. Kun Hrustsov tunsi itsensä loukatuksi, hän unohti kaikki diplomaattiset kohteliaisuussäännöt ja iski samalla mitalla takaisin. Herra K pystyi huomattavaan verbaaliseen pisteliäisyyteen ja sai amerikkalaiset ymmälle.

Hrustsovin näytelty tai todellinen suuttumus, kun häntä ei päästetty Disneylandiin - muka turvallisuussyistä - johti kohtelun paranemiseen vierailun loppupuolella: Hrustsov pääsi vihdoin puristamaan tavallisten amerikkalaisten käsiä katujen reunamilla, mitä hän oli toivonut. Hän tuli, näki ja voitti. Amerikkalaisten epäluulot sulivat ja Hrustsov nautti tilanteesta. Jotenkin Hrustsov pystyi kääntämään olosuhteet ja tilanteet edukseen kohtaamalla isännät avoimemmin kuin epäluuloiset amerikkalaiset itse kohtasivat vieraansa.

Hrustsev oli merkillinen mies, hyvin impulsiivinen. Hän oli joko aidosti raivoissaan saamastaan kohtelusta tai sitten hyvä näyttelijä. Ehkä tämä ukrainalainen vain antoi tunteiden näkyä paljon vapautuneemmin kuin kukaan odotti. Nykyaikaisen diplomatian historiaan Hrustsov jää eräänlaisena reliikkinä kylmän sodan vainoharhaisilta päiviltä.

Hrustsov propagoi sen puolesta, että Neuvostoliitto ottaa Yhdysvallat taloudessa kiinni seitsemässä vuodessa väittäen, että ero maiden menestyksessä johtuu siitä, että Neuvostoliitto joutui lähtemään pitkältä takamatkalta kuromaan eroa umpeen.

Samantyyppinen näytelmä kuin Eisenhowerin kanssa vuonna 1959 esitettiin Wienin huippukokouksessa vuonna 1961, jossa oli tarkoitus sulattaa jää Yhdysvaltain uuden presidentin John F. Kennedyn ja Hrustsovin välillä. Aivan kuten paria vuotta aiemmin Hrustsovin Yhdysvaltain vierailulla, jännitystä lieventävät tulokset jäivät vaatimattomiksi. Mutta se ei tietenkään johtunut yksin Hrustsovista tai Kennedystä, vaan suurelta osin molempia sitovasta ”sotateollisesta kompleksista”, josta kummankin oli vaikeaa rimpuilla irti.

Minulle on jäänyt vaikutelma, että Kennedy pyrki Wienissä pitämään länsimaisittain asiat asioina. Näin ajatellen henkilöt - siis hän itse ja Hrustsev - olivat puhuvia päitä, jotka välittivät luotujen strategioiden mukaisia linjauksia, kun taas Hrustsev katsoi henkilöiden itsensä ja heidän edustamansa politiikan sulautuvan yhteen; kysymys olikin henkien taistelusta päähenkilöiden välillä. Tätä konfliktin ”henkilökohtaistamista” lännessä oli (ja on) vaikeaa tajuta. Ehkä tässä ilmenee – paitsi henkilöiden luonne-erot – niin myös autoritäärisen järjestelmän ja demokratian välinen ero. Kennedy ilmeisesti turhautui väittelyyn ja yritykset saada jotain aikaiseksi neuvottelujen aikana eivät onnistuneet, sillä Hrustsev nokitti jatkuvasti: ”jos (Kennedy) välttämättä haluaa sodan, hän saa sen” tai ”voimaan vastataan voimalla”. Hrustsov hänelle ominaiseen tyyliin kiivaili, että ”olisi parasta aloittaa sota heti eikä viivytellä, sillä tulevaisuudessa aseet olisivat vielä paljon tuhoisampia”. Hrustsovin oli oltava kova, sillä arkistot ovat paljastaneet, että hänen takanaan Moskovassa oli todella kovia haukkoja.

Jos ajatellaan jälkikäteen, mitä tapahtui pian Wienin jälkeen Checkpoint Charliella Berliinissä lokakuussa 1961 ja Kuubassa lokakuussa 1962, niin näyttää siltä, että Hrustsov oli valmis viemään kriisit uhkaamalleen äärimmäiselle rajalle, mutta sitten viime hetkellä antamaan periksi.

Olkoot nämä kaksi, Hrustsovin vierailu Yhdysvalloissa 1959 ja Wienin huippukokous Hrustsovin ja Kennedyn välillä vuonna 1961 esimerkkejä Neuvostoliiton päämiehen ominaislaadusta. Häntä on vaikea verrata kehenkään valtionpäämieheen, paitsi ehkä yhteen…..nimittäin Hrustsovin koleerisuudesta tulee mieleen Donald Trump. Molemmat ovat itsekeskeisiä, moukkamaisia, helposti ärtyviä ja kunniastaan arkoja. Reagoinnissa julkisuuteen päin sanat sinkoilevat molempien suusta nopeammin kuin ajatus ehtii suodattaa sanomisia.

Käsittelen tässä Trumpia ja Hrustsovia heidän retoristen taipumustensa näkökulmasta. Heidän käyttämänsä viestinnän välineet ja väylät ovat oma tarinansa.

Aivan kuten Hrustsov Wienissä Trump vetää langat kireälle ja joutuu/pyrkii sitten antamaan periksi selviytyäkseen johonkin suuntaan kivikkoisella tiellä.

Molemmille on ominaista tietynlainen harkintakyvyn puute ja samaan aikaan (!) tarkoituksellinen oman kotiyleisön tarpeen tyydyttäminen. Nämä sekoittuvat toisiinsa niin, että ulkopuolisen on vaikeaa erottaa niitä toisistaan. Ongelmana on, että vastapuolen on hankalaa päätellä, milloin aggressiiviset puheet ovat ”tosia”, ja milloin taas osoittautuvat vain kotiyleisön tarpeisiin luoduilta iskulauseilta.

Molemmat tekevät virheitä toistuvasti, joita sitten joutuvat selittelemään. Spontaanisuudesta on paljon haittaa suurvaltojen keskinäisessä kanssakäymisessä. Nikita Hrustsovin erottaminen pääministerin ja kommunistisen puolueen pääsihteerin tehtävistä vuonna 1964 johtui hänen lukuisista väärinarvioinneistaan ja virheistään.

Molemmille tuntuu olevan ominaista tietty koleerisuuden sävyttämä pitkävihaisuus. Hrustsovin oli mahdotonta antaa anteeksi, että Eisenhowerin suunnitellun vastavierailun aattona vapunpäivänä vuonna 1960 amerikkalaisten U2-vakoilukone lensi halki Neuvostoliiton rikkoen samalla maiden johtajien välisen henkilösuhteen. Kone ammuttiin alas.

Hrustsov koki valtioiden väliset suhteet henkilökohtaisina ja samoja piirteitä on havaittavissa Donald Trumpin käytöksessä. Koettuja tai kuviteltuja henkilökohtaisia loukkauksia on vaikea sulattaa, ja ne jäävät elämään valtioiden välisiin suhteisiin. Hrustsoville ja Trumpille on ominaista huumorintajuttomuus. On näyttänyt pikemminkin siltä, että molemmat ovat tahattoman komiikan mestareita.

Molempien valtionpäämiesten itserakkaus on silmiinpistävää. Trump määrittelee itsensä autoritaaristen mallien mukaisesti muiden yläpuolella olevaksi hahmoksi. Ehkä tässä on myös miesten ero: Hrustsov oli lähtöisin köyhistä oloista, joka kiipesi ylös puoluekoneistoa Stalinin lemmikkinä. Trump on upporikas ja edennyt osittain sattumien saattelemana - ohi republikaanien ja demokraattien (!) puoluekoneistojen - vallan huipulle.

Yhteenvetona voisi todeta, että Hrustsovin ja Trumpin kaltaiset arvaamattomat, isolla egolla varustetut valtionpäämiehet ovat ongelma maailmanrauhalle.

Vuosi 1968 - viisikymmentä vuotta myöhemmin

Henrik Meinander on kirjoittanut teoksen ”Samaan aikaan”, jonka alaotsakkeena on ”Suomi ja maailma 1968” (Siltala, 2019). Teoksen nimen mukaisesti mainittua vuotta käsitellään vuorovaikutteisesti Suomen tapahtumien ja maailman tapahtumien näkökulmasta. Mutta miksi vasta nyt? Vuoden 1968 viisikymmentävuotisjuhlathan menivät juuri! Syy selviää koko kirjan ensimmäisestä lauseesta: ”Tämä kirja ilmestyy vuoden myöhässä – hullun vuoden 1968 viisikymmentävuotisjuhlaahan vietettiin näyttävissä merkeissä vuonna 2018”. No, paljastuu, että kirjan valmistuminen on viivästynyt muiden kiireiden vuoksi. Parempi myöhään….

Olen näissä blogikirjoituksissa itsekin osallistunut vuoden 1968 muisteloihin. Tosin tarkemmin ajateltuna olen pohdiskellut tapahtumia hieman väljemmän aikavälin puitteissa kuin yhden vuoden tarkkuudella. Olen käsitellyt ajanjaksoa 1960-luvun puoliväli – 1970-luvun vaihde hyvin innostuneena, olinhan nuori tai nuori aikuinen parhaassa iässä…... Ymmärrän, että vuosi 1968 houkuttelee. Sen muistelemiseen löytyy hyviä perusteluja. Sanoisin itse, että vuosi 1968 on kulminaatiopiste noiden vuosien tietyille enemmän tai vähemmän helposti tunnistettaville ilmiöille.

Tarkoitus ei ole seuraavassa referoida tai arvioida Meinanderin kirjaa luku luvulta, vaan keskittyä pohdiskelemaan ”yhdessä kirjoittajan kanssa”, miten näin tarkasti asetettu vuosi sopii siihen yhteiskunnallisten tapahtumien raamiin, jonka aikalaiset ovat sille asettaneet. Olisiko parasta puhua ennemminkin muutaman vuoden aikajänteestä vuoden 1968 molemmin puolin? Itse alta parikymppisenä nuo ajat kokeneena (ja jonkin verran tutkineena) voinen sanoa asiasta sanasen.

Suomessa kuusikymmentäluvun (nuoriso)aktivismi muodostui itse asiassa kahdesta osasta, yleisestä radikalisoitumisesta 1960-luvun lopulla ja toisaalta dogmaattisesta vaiheesta, jota symboloi voimakkaimmin taistolaisliike. Viime mainittu ei pysynyt 60-luvun kehyksessä, vaan ulotti lonkeronsa pitkälle 1970-luvulle. Kiihkeimmät vuodet olivat aivan 1970-luvun alussa, jolloin olin itse opiskelemassa.

Jottei asia vaikuttaisi liian yksioikoiselta, on syytä muistuttaa, että kuusikymmentälukua voidaan tarkastella monista muistakin tarkemmista aikamääreistä käsin. Kun Tommy Uschanov kirjoitti muutama vuosi sitten kirjan ”Hätä on tarpeen”, hän asetti erääksi historian taitekohdaksi vuoden 1965. Silloin oli kysymys aikakauden ”opmististen odotusten” kulminaatiopisteen hakemisesta. Itse olen eräässä blogikirjoituksessa pyrkinyt löytämään rock-musiikin historian tärkeimmän vuoden ja päätynyt vuoteen 1967…. No, nämä ovat aivan hajapohdiskeluja, mutta totta toinen puoli: jotain sellaista tuossa ajassa oli, että se saa ihmiset pohtimaan ajankohdan merkitystä historian saatossa. Eikä kysymys ole pelkästään siitä, että aikaa kultaa menneisyyden.

Suomessa kuusikymmentäluvun vallankumousta voidaan käsitellä useiden ajan virran leikkauspisteiden kautta: ”Sadankomitea” (sodanvastaisuus, pasifismi) perustettiin vuonna 1963, ”Yhdistys 9” (naisasialiike) vuonna 1966, ”Marraskuun liike” (sosiaalipoliittinen liike) vuonna 1967. Vaikka itse liikkeet olivat pieniä niiden yhteiskunnallinen vaikutus ulottui pitkälle. Liioin muutosten vuodet eivät päättyneet vuoteen 1968, vaan jatkuivat tuon vuoden jälkeen.

Myös Meinander pohtii, millaisen jälkikaiun vuosi 1968 jätti. Hän viittaa erityisesti opiskelijaliikkeen radikalisoitumiseen, jota muisteltiin reilu vuosi sitten nostalgisessa hengessä. Silloin vaikuttaneet henkilöt ovat nyt ”vuoden 1968 veteraaneja” tai edustavat ”vuoden 1968 sukupolvea”. Juhlavuotena järjestettiin seminaareja ja muisteltiin monilla eri tavoin tuon vuoden ”vallankumouksia”. Meinander mainitsee erikseen Vietnamin sotaa käsittelevän dokumenttisarjan ”The Vietnam War”, joka tuo lihaa noiden vuosien ympärille. Olen itse eritellyt tuon sarjan näissä blogikirjoituksissani jakso jaksolta.

Yksi Vietnamin sodan kulminaatiopisteistä oli vuosi 1968 Tet-hyökkäyksineen. Vietnamin sota taas toimi katalysaattorina – sotaa vastustavien aktivistien kautta - monille hullun vuoden kansalais- ja opiskelijaliikkeille. Mielenkiintoinen on teoria, jonka mukaan kylmän sodan jännitteet on johdettavissa paljolti suurvaltojen sisäpolitiikasta (”sotilasliittojen sisäpolitiikasta”), josta ne aggressiokertoimen avulla projisoitiin ulkosuhteiden jännitteisiin.

Niin, sota voisi olla yksi aikakausia yhdistävistä tunnusmerkeistä viimeisen 80 vuoden aikana. Aikanaan sanottiin, etteivät vuoden 1968 sukupolven nuoret (siis se etujoukko, joka tuolloin radikalisoitui) osannut antaa tunnustusta talvi- ja jatkosodan veteraaneille. Heillä oli oma kaiken kyseenalaistava ”sotansa”, jolla he halusivat mullistaa maan ja maailman. He olivat isänmurhaajia. Nyt taas jotkut nykyisestä nuorten aikuisten sukupolvesta näkevät aiheelliseksi vähätellä vuoden 1968 sukupolvikokemusta: ”se nyt on sitä iänikuista vanhojen märehtimistä, jolle ei löydy edes faktoihin perustuvaa oikeutusta”. Syytökset ovat kohdistuneet myös noiden aikojen äärivasemmistoliikkeen dogmatismin ehdottomuuteen.

Tietenkin jännitteitä oli sukupolvien välillä. Ne syntyivät iänikuisiksi koettujen talvi- ja jatkosodan sotajuttujen ympärille. Se oli kuitenkin täysin ymmärrettävää, kun vähintään kaksi sodan kokenutta miestä tapasi toisensa 60-luvulla. Muistan tämän aivan hyvin omasta kokemuksestani isäni tavatessa vanhoja ”jermuja”. Meinander huomauttaa, että sota-aikoja muistelevan ”Kansa taisteli” -lehden levikki oli juuri vuonna 1968 korkeimmillaan. Luin lehteä itsekin, enkä mitenkään noiden aikojen sankaritekoja vähätellen, vaikka mielestäni kuuluinkin vanhojen tottumusten kyseenalaistajiin.

On oleellista pitää mielessä, että uuden radikalismin omaksuminen konkreettisesti koski vain pientä osaa kansakunnasta. Kouluaikaisen Savitaipaleen kirkonkylällä vallitsi ”kirkonkylämentaliteetti”, joka merkitsi hyvinkin ohutta kiinnittymistä ajan ilmiöihin. Poikkeuksiakin toki oli. Ei voida puhua varsinaisesta polarisoituneesta ristiriidasta suuren hiljaisen enemmistön ja ”edistyksen etujoukon” kanssa, mutta näkemyseroja oli.

:::::::::::::::::

Vuodella 1968 on ollut pitkäkestoisia vaikutuksia. Monet niistä, jotka olivat vuoden 1968 etujoukkoa ovat vaikuttaneet vuosikymmenien ajan Suomen yhteiskuntaelämässä aivan kuten on tapahtunut muuallakin läntisessä maailmassa.

Monet uudistukset – kuten peruskoululaki 1968 – ovat vuosikymmenen tai vuosikymmenien uudistuksia, kuten Meinanderkin toteaa. On selvää, että etujoukkojen monet ei-lakiin sidotut radikaalit muutokset suodattuvat ihmisten ajatuksiin viiveellä, mutta suodattuvat kuitenkin. Meinander toteaa, että ”välittömiä seurauksia tavallisesti yliarvioidaan ja pitkäaikaisvaikutuksia aliarvioidaan”.

Jos pitäisi kuvailla yhdellä sanalla noiden aikojen henkeä, on se mielestäni optimismi. Odotus oli korkealla tasolla: elintason korottamisen sijasta piti puhua ylevästi elämänlaadun parantamisesta. Mutta miten siinä kävikään?

Toimisivatko Veikko Vennamon iskulauseet tänä päivänä?

Helsingin Sanomat innostui muistelemaan 40 vuotta sitten SMP:n puheenjohtajuudesta luopunutta Veikko Vennamoa (1913-1997) Teemu Muhosen artikkelissa ”`Vennamolaisuus´ haalistui pois perussuomalaisista” (HS 3.8.2019). En aivan yhdy artikkelin sanomaan, sillä molemmilla puolueilla on yhteisenä piirteenä populismi ja siitä johdetut käytännön politiikan toimenpiteet. Jos mennään konkreettisiin yksityiskohtiin, eroja toki alkaa löytymään, ovathan ajat muuttuneet.

Vennamo kehitteli iskusanoja- ja lauseita, jotka ovat jääneet historiaan. Tässä mielessä Timo Soini on verbaliikassaan läheistä sukua Vennamolle, ei niinkään Jussi Halla-aho. Aion seuraavassa lähestyä aihetta nimenomaan Vennamon käyttämien iskulauseiden näkökulmasta.

En väitä, että seuraavassa esitetyt sloganit olisivat kattava luettelo Vennamon siekailemattomista verbaalisista väläytyksistä, mutta muutamia keskeisiä olen muistin virkistämiseksi noteerannut. Huomioiden luonne on paljolti kiinni siitä, onko elänyt Vennamon ajan vai ei. Minä olen. Hämmästelin, kun muutamat luokkatoverini oppikoulussa – valmistauduttaessa vuoden 1968 presidentinvaaleihin – olivat Vennamon vietävissä. En todellakaan ymmärtänyt Vennamon vetovoimaa.

Kun olen hyvin populismikriittinen yleensäkin, niin ei Vennamon politiikkakaan saanut minussa oikeastaan minkäänlaista vastakaikua. Myöhemmin olen oppinut ymmärtämään jollakin tasolla esim. Vennamon monilta osin oikeutettua Kekkos-kritiikkiä. Suomen politiikka aivan ilmeisesti tarvitsi Vennamon kaltaista ihmistä ja vennamolaisuutta ilmiönä, sitä lienee turha kieltää. Tarvittiin herättelijää, jotta ”vanhat puolueet” (yksi Vennamon loihtimista sanonnoista) eivät olisi sortuneet itseriittoiseen tyytyväisyyteen, ja kuinka ollakaan myös monet perussuomalaisten vastustajat käyttävät puolueen puolustuksena juuri tätä argumenttia, että persut tuovat eloa vanhoihin väljähtäneisiin asetelmiin.

Vennamon menestyksen perustana voidaan pitää ”unohdetun kansan puolustamista”. On syytä painottaa, että unohdettua kansaa on modernissa maailmassa melkeinpä missä vaan…..: Ranskassa, Yhdysvalloissa…. Ja eikö ”perussuomalaisessa” Suomessakin ole kysymys siitä, että syvällä maaseudulla asuva väki on tuntenut itsensä vanhojen puolueiden (erityisesti Suomen keskustan) unohtamaksi? Erottava tekijä SMP:n ja perussuomalaisten välillä on, että viime mainittu on vedonnut myös koulutettuihin. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että läntisessä maailmassa globalisaatio on ajanut maaseudun väen ohi ja jäljelle on jäänyt menneen kaipuu ja nykyaikaa kohtaan tunnettu turhautunut ärtymys. Käytännössä haasteellisinta on, että työntekijät ja työpaikat eivät kohtaa, eivätkä varsinkaan ongelmallisilla alueilla.

Unohdettu kansa on kuin ”kadotettu sukupolvi”: on tunne, että historia hyppää sen yli.

Käsitteet ”rötösherrat kuriin” ja ”seteliselkärankaiset” kuvaavat Vennamon kaunaa – oikeutettua tai ei – isokenkäisiä kohtaan. Väärinkäytöksiä luoja paratkoon tapahtui, mutta summittaisesti tapahtunut vastustajien massiivinen niputtaminen yhdeksi kelvottomaksi sakiksi oli liian paksua. Vennamon ehdottomuus ja vain vaivoin peitelty luotaantyöntävä vallanhimo loitonsivat ainakin minua hänen henkilöstään ja politiikastaan. Ilmiönä hän edusti populismin ensimmäistä merkittävää sukupolvea Suomessa yhtä lailla kuin perussuomalaiset edustavat toista sukupolvea.

”Seteliselkärankaisilla” oli toinenkin selitys. Vennamon ja Kekkosen taistelu nimittäin kulminoitui presidentin valintaan poikkeuslakimenettelyllä vuonna 1973, joka johti SMP:n hajottamiseen Kekkosen valinnan mahdollistaman poikkeuslain kannatuksen varmistamiseksi. Kekkosella oli vähintäänkin avustajan rooli hajotustyössä. Tietysti päävastuun puolueen hajoamisesta kantaa Vennamo itse, niin räikeän itsevaltaista hänen toimintansa oli. Vennamo sovelsi häikäilemättä niitä samoja menetelmiä laumansa kaitsemiseen, kuin mistä hän poliittisia vastustajiaan syytti.

”Talonpojan tappolinja” liittyy oleellisesti elinkeinorakanteen muutokseen, joka koettiin 1960- ja 1970-luvulla, ja joka aiheutti paljon kärsimystä ja muuttoliikettä parempien elämänolosuhteiden pariin Etelä-Suomeen ja Ruotsiin. Todennäköisesti muutokselle ei olisi pystytty tekemään mitään todella oleellista, niin massiivinen sen vaikutus oli. Kysymys oli menneen elämäntavan hiipumisesta, jota saatoin itsekin aavistellen havainnoida kesälomilla isovanhempieni maatilalla. Tänä päivänä ei ole kysymys maatalouden supistumisesta siinä määrin kuin tapahtui 50 vuotta sitten, mutta kyllä ahdinko on tänäänkin monen tilan arkipäivää. Laajemmin kysymys on maaseudun asutuksen harvenemisesta ja palvelujen siirtymisestä asutuskeskuksiin ja vieläkin kauemmaksi.

Konkreettisesti ”talonpojan tappolinja” liittyi ”Sorsa-Virolaisen siviilijunttaan”, jota Vennamo syytti tapahtuneesta maaseudun väen ahdingosta.

”Rötösherrat kuriin” liittyy varsinkin 1980-luvun alussa koettuihin väärinkäytöksiin, joissa esillä olivat lahjukset, joita annettiin poliitikoille, virkamiehille ja liikemiehille niiden asioiden viemiseksi eteenpäin, jotka olivat tietyille yrityksille tärkeitä. Rötösherraviesti meni perille, sillä SMP koki uuden tulemisen – kannatuksen notkahtamisen jälkeen – vuoden 1983 vaaleissa. ”Rötösherrat kuriin” on toki jäänyt elämään yleisemmälläkin tasolla kuvaamaan eliitin etuoikeuksia, vaikkei rikollisesta toiminnasta olisikaan ollut kyse.

Vennamo muistetaan ”asialinjalla toimisesta”. Juuri se oli sitä, mikä vanhoilta puolueilta väitteen mukaan oli unohtunut. SMP edusti tietenkin ainoana ”asialinjaa”, sitä oikeaa linjaa, jolla asiat pistetiin kuntoon. Asialinjaa kannatti tavallinen kansalainen, juuri se, jonka varaan rakennettiin lausahdus ”kyllä kansa tietää”. Oikeamielinen kokemus saneli toimintatavat, ei asiantuntijoiden, johtavien poliitikkojen eikä yleensäkään eliitin sanomiset ja tekemiset.

Juuri eliitinvastaisuus on se, joka kytkee nykypäivän Vennamon aikaan ja sanoihin. Katsotaan, että silmäätekevät ovat irtautuneet tavallisen kansalaisten tarpeista. Herraviha on ikuista! Mikään välillisen demokratian muoto ei häivytä tätä tuntemusta.

Yritettäessä löytää pienintä yhteistä nimittäjää kahdelle populistiselle ilmiölle joudutaan vaikeuksiin. SMP oli hyvin sidottu omaan aikaansa, kuten perussuomalaisetkin tänään. Vennamo ei ollut – ainakaan pääsääntöisesti - maahanmuuttokriittinen, eikä hän ollut myöskään EU-vastainen. Sen sijaan hän oli hyvin vahvasti ääriliikkeitä vastaan!

Aarni Virtanen toteaa kirjassaan ”Vennamo. Mies ja hänen puolueensa” (Art House, 2018), että perussuomalaisten kannattajat edustavat liikkuvia äänestäjiä ja puolueen kannatus riippuu paljolti, miten politiikassa onnistutaan. Mitään vakiintunutta pohjaa ei ole. Lupausten pettäminen oli pääsyy persujen kannatuksen romahtamiseen vuosina 2016-2017. Tämä lienee yleistettävissä kaikkiin poliittista menestystä tavoitteleviin.

Ratkaisevaa populistin pinnalla pysymisen kannalta on, miten hallitset käytössä olevat yleisöntavoittamisvälineet. Vennamon menestyksessä televisiolla oli merkittävä rooli. ”Unohdetun kansan puolesta” -hokema puri tehokkaasti sähköisen viestimen kautta potentiaalisiin äänestäjiin pohjoisinta Suomea myöten. Etelän vauraus näkyi TV:n välityksellä Lapin perukoille saakka.

Vennamo yritti luoda itsestään – herraskaisesta taustaan välittämättä - kuvan aidoista aidoimpana maaseudun, oikeudenmukaisuuden ja ”asialinjan” kannattajana ja puolustajana. Vennamo oli pragmaattinen eikä perustanut toimintaansa mihinkään ideologiaan. Samalla hän kuitenkin loi tahattomasti kuvaa itsestään opportunistina, joka eteni sitä reittiä, jota parhaiten pääsi eteenpäin - ilman tunnontuskia periaatteellisista asioista.

Edellä esitetystä voisi vetää johtopäätöksen, että itse sanat (”sanomisen ilo”) sitovat sanojen lausujan omaan aikaansa, perinteeseen ja kulttuuriin, mutta sanojen symboliikka on parhaimmillaan yleispätevää. Se, miten sanat tehoavat ajassa on taitolaji, jossa mestarit on erotettavissa oppipojista.

”Historian tehtävänä on etsiä jatkuvuuksia”

Olen kirjoittanut näissä blogikirjoituksissa historian merkityksestä useasti sekä henkilökohtaisella että yleisellä tasolla. Tämän kirjoituksen pontimena on professori Sirkka Ahosen 80-vuotishaastattelu Helsingin Sanomissa 2.9.2019. Hän tuo esille historiasta (ja historiantutkimuksesta) monia omankin kiinnostukseni kohteena olevia asioita. Annan luvan itselleni poimia haastattelusta muutamia kiinnostavimpia kohtia ja kommentoin niitä.

Haastattelun ytimessä on sen otsake ”Historian ryöstöviljelyä vastaan”. Tällä Ahonen viittaa siihen, että historiasta on tullut nationalististen pyrkimysten tarkoitushakuinen väline. Eihän tässä sinänsä ole mitään uutta, ainahan historiaa on käytetty hyväksi omien tarkoitusperien ajamiseksi. Mutta jotain ekstraa on kuitenkin tapahtunut, jotta tuo ryöstöviljely tuntuu näinä aikoina tavallistakin ajankohtaisemmalta.

Erityisesti tarkoitushakuisen historiakäsityksen leviäminen liberaalidemokraattisten valtioiden kielenkäyttöön herättää hämmennystä. Ikään kuin vanhat kymmeniä vuosia jatkuneet periaatteet objektiivisuuteen pyrkivästä historianäkemyksestä olisi heitetty roskakoriin. On totuttu siihen, että historian ryöstöviljelyä harrastetaan autoritaarisesti hallituissa maissa, mutta ei kehittyneissä demokratioissa. Tietenkin on niitäkin, jotka katsovat, että nimenomaan liberaali näkemys itse on aiheuttanut - väitetyssä - omahyväisessä kaikkitietävyydessään vastareaktion. Kymmeniä vuosia vallinnut historiakäsitys on kytketty – oikein tai väärin - elitismiin, johon on sitten suhtauduttu torjuvasti.

Erityisesti HS:n haastattelusta jäi käteen seuraava katkelma: ”Valmiiksi kertomuksiksi historiaa ei pidä yrittää paketoida, pitää vain herättää halu katsoa taaksepäin ja täyttää tarve etsiä identiteettiä ja jatkuvuuksia”. Jatkuvuudella itse tarkoitan siltaa historian tapahtumista nykyajan kautta tulevaisuuteen. Siihen perustuu koko blogin otsake ”Historia jatkuu”, jonka olen joskus asettanut vastalauseeksi niille väitteille, joiden mukaan historian loppu on koittanut (vrt. Fukuyama, Hegel).

:::::::::::::::::::

Ehdotonta totuutta historiasta ei löydy. Historia siis koostuu tulkinnoista, mutta sen verran sanoisin, että lähelle objektiivista totuutta – kunakin ajankohtana erikseen arvioiden – on mahdollista päästä.

Ahonen kiinnittää huomiota niihin huolestuttaviin ilmiöihin, jotka ovat voimistuneet idän ja lännen vastakkainasettelun seurauksena. Itse asiassa tämä on hieman yksinkertaistetusti ilmaistu, sillä ristiriitoja on ristiin rastiin idän ja lännen, pohjoisen ja etelän välillä. Joka tapauksessa edellä mainitusta on ollut seurauksena korostetun nationalistinen ja militarisoitu globaali ympäristö, jossa osatekijänä ovat vielä kansainväliselle kaupalle asetetut esteet.

Hämmentävää tässä on, että liberaalit demokratiat ovat lähteneet ”muodikkaasti” mukaan tähän ristiriitojen sävyttämään kansainväliseen peliin. Voisiko sanoa, että hyvät tavat ovat unohtuneet. Aiemmin varsin yksimielisesti harjoitettu kansainvälinen yhteistyö, jota on pidetty hedelmällisenä asiana kaikille, on - väitetysti - vinouttanut kansainvälisen järjestelmän rakenteita, joihin oli ehditty tottua. Ja nyt ehjän korjaaminen on sekoittanut pasmat perusteellisella tavalla. Mistä muusta voisi olla kysymys, kun esimerkiksi USA ja Britannia ovat päätyneet kannalle, jossa niiden mielestä kansainvälinen yhteistyö ei hyödytä niitä, vaan peräti aiheuttaa niille tappiota. Ne väittävät maksavansa liikaa ja joka tapauksessa muille kuuluvia kustannuksia.

Toki erityisesti Kiinan itsekäs omien etujen ajaminen on aiheesta herättänyt ärtymystä. Kiinan ja Yhdysvaltain kauppa on USA:lle alijäämäistä, mutta toisaalta Kiina on ostanut Yhdysvaltain velkapapereita ja rahoittanut alijäämää. Amerikkalainen kuluttaja on ainakin lyhyellä aikavälillä saanut hyödyn.

Ahonen puhuu historiapolitiikasta, jossa sinänsä ei ole mitään omituista, mutta populismin vahva mukanaolo tässä kaikessa on johtanut keskinäiseen syyttelyyn ja ristiriitoihin. Globaalilla maailmanjärjestyksen muutoksilla on tässä oma osuutensa.

Historian ryöstöviljelyn ytimessä on yltiönationalistinen ajattelu, joka on voittanut alaa kansainvälissä suhteissa. Historiaa käytetään omien etujen ajamiseen ja toisten vahingoksi. Kylmän sodan aikainen kauhun tasapaino on pienen suvantovaiheen jälkeen muuttunut lukuisten omaa etua ajavien osapuolien keskinäiseksi uudeksi kylmäksi sodaksi.

Ahosen resepti tilanteen parantamiseksi näyttää olevan samanlainen kuin omani: tosiasiat pitäisi tunnustaa ja ottaa lähtökohdaksi historian faktat. Liian monet menneisyydessä tapahtuneet asiat on leimattu epäonnistuneiksi, mitä ne eivät olleet. Tämä muodostaa nationalismin kasvualustan.

Suomen Ahonen näkee virkistävästi vahvan omakuvan kansakuntana, joka erottuu monista maista siinä, että siltä puutuu ”uhriajatteluun kallistuva käsitys”, joka ruokkii ahdasta kansallismielisyyttä.

Seppo Kääriäisen teesit Suomen keskustan vaalitappioiden syistä

Seppo Kääriäinen on kirjoittanut Suomen keskustan lähihistorian kertauskirjan, jossa hän samalla pyrkii pureutumaan puolueen vaalitappioiden anatomiaan sekä tulevaisuuden näkymiin. Kirjan nimi on ”Aidan toiselta puolen” (Teos, 2019). Kirjan nimi viittaa siihen, että politiikan Grand Old Man on siirtynyt katselemaan tapahtumia taakse jääneen aktiivipoliitikon uran tuolta puolen. Uskon, että moni on pyytänyt Kääriäistä kirjoittamaan analyysin siitä, mitä politiikassa oikein on tapahtunut viimeisen reilun neljän vuoden aikana. Kääriäinen lienee parhaita erittelijöitä Suomen keskustan tilan arvioijaksi. Keskityn tässä kirjoituksessa historian laajemman kertauksen sijasta viime vuosina noudatetun politiikan arviointiin.

Olen monta kertaa ajatellut viime vaalikauden eduskunnan istuntoja TV:stä seurattuani, että ”mitähän se Kääriäinen nykymenosta ajattelee?”. Kääriäinen oli julkisuuteen päin hiljaa, mutta hiljaisuuden takana oli paljon sanomatta jäänyttä kritiikkiä.

Kääriäinen pohtii yhteistyökuvioita erityisesti kokoomuksen ja sdp:n kanssa. Miten ne ovat sujuneet? Erittelyn seurauksena hahmottuu kuva keskustasta, joka tuntee epämukavuutta kumpaisenkin seurassa tasapuolisesti. Toki molempien kanssa on myös runsaasti yhteistä, joka on mahdollistanut erivärisiin hallituksiin osallistumisen keskeltä käsin. Kipukohtia ovat olleet ay-liikkeeseen suhtautuminen, kaupungistumisen megatrendi, turvallisuuspoliittiset linjaukset oikeistoon päin, porvaripuolen hegemoniataistelu, yrittäjyyspolitiikka vasemmistoon päin, maa- metsätalouslinjaukset vai muutamia keskeisimpiä mainiten.

Mielenkiintoisinta kysymyksenasettelua teoksessa edustaa kirjan pääteema eli vaalitappioiden erittely ja syiden pohdiskelu. Kääriäinen kiteyttää ”keskustalaisuuden kaipuun” keskeiseksi noudatetun politiikan puutteeksi varsinkin ikikeskustalaisten joukossa. On siis oltu viime aikoina eksyksissä päälinjalta. Kaivataan vahvaa ”aluepolitiikkaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta”, jotka ovat Kääriäisen määritelmän mukaan keskustalaisuuden ”ruisleipäasioita”. Viime hallituskauden leikkaukset purivat joko suoraan tai välillisesti näihin politiikan agendoihin aiheuttaen isoa närää keskustan kannattajissa. Erityinen paheksunnan aihe oli hallituksen tekemät koulutusleikkaukset, joita vaalilupausten mukaan nimenomaan EI pitänyt tehdä.

Toki hallitus panosti myös sosiaaliturvan kehittämiseen, mutta saldo jäi negatiiviseksi ja varsinkin pienimpien etuuksien leikkaukset korvensivat keskustan kannattajia. Keskustaa lähellä oleva aluepolitiikka ei ollut hallituspolitiikan keskiössä, päin vastoin. Heikkenevät kannatusluvut juorusivat ”alueiden kostosta”.

Kääriäinen lainaa taitavasti vanhoja kansanmiehiä, jotka tulivat kertomaan hänelle, mikä heitä erityisesti jurppii. Uskottavasti hän kertoo, miten nämä moitteet osuivat hänen sisimpäänsä.

Merkille pantavaa on, että Sipilän oikeistoliberalismin kanssa samaan aikaan yhteiskunnallinen vasemmistovire voitti alaa tehden hallituksen politiikan kaksin verroin hankalaksi hyväksyä. Kokoomuksen kannattajat eivät kärsineet, koska äänestäjistä noin 20 prosenttia oli kokoomuksen ja leikkausten linjoilla.

Muuttuneiden olosuhteiden takana täytyy olla myös syvällisempiä muutoksia. Maapalloistuminen seurauksineen – mm. kaupungistuminen – olisivat joka tapauksessa aiheuttaneet maaseudun menetyksiä. Nyt ne tapahtuivat päätöspohjaisten – kansallisten - heikennysten lisäksi! Ei ihme, että Sipilän hallituksen kannatusluvut romahtivat pitkin hallituksen tuskaista taivalta.

::::::::::::::::::

Kääriäinen ottaa edellä mainitun kehityskulun rinnalle Paavo Väyrysen reagoinnit poliittisen turbulenssin eri vaiheisiin. Väyrysen toimintaa voisi kutsua säntäilyksi hänen hakiessaan epätoivoisesti jotain kiinteää pohjaa poliittiselle uralleen. Väyrysen tempaukset veivät ojasta allikkoon. Hänestä muodostui painolasti keskustella riippumatta siitä, mihin hän toiminnallaan tähtäsi, ja missä poliittisessa ympäristössä hän toimi. Hän yritti äkkikäännöksillä pelastaa oman kohti umpikujaa ajautuneen tilanteensa. Sitä hämmästyttävämpää oli Väyrysen menestyminen vuoden 2018 presidentinvaaleissa. Hän voitti Suomen keskustan ehdokkaan Matti Vanhasen nolostuttavan selkeästi. Viimeinen vaihe Väyrysen poliittisessa taipaleessa oli vähäiset äänimäärät vuoden 2019 kaksissa vaaleissa. Hänen poliittinen uransa tuntuu hiipuneen lopullisesti.

:::::::::::::::::::

Erittäin mielenkiintoinen osa Kääriäisen ”Aidan toiselta puolen” -kirjaa ovat Sipilää koskevat teoksen luvut. Kääriäinen vertaa 2000-luvun vaalituloksia keskenään ja toteaa Suomen keskustan lähes lineaarisesti edenneen alamäen. Varsinainen rysähdys tapahtui vuosien 2018-19 vaaleissa.

Kääriäinen edustaa kantaa, jonka mukaan puolueen kujanjuoksu ja syöksy olisi voitu välttää. Hän aivan oikein tunnistaa pääministeriyteen väistämättä liittyvät ulkoa päin asetetut karikot (joille ei tahdo mahtaa mitään) , mutta silti myöntää, että tappiot olivat – sekä Sipilän että puolueen osalta – itseaiheutettuja. Syyksi tapahtuneeseen Kääriäinen näkee puolueen perusrakenteen rapautumisen sekä sisäisen keskustelun näivettymisen.

Kääriäinen on oikeilla jäljillä huomioidessaan ”luovan jännitteen” puuttumisen eduskuntaryhmän ja puolueen johdon välillä, mutta jättää ehkä tärkeimmän sanomatta: puolueen johto ei hyödyntänyt luovaa jännitettä puolueen hyväksi johtuen Sipilän autoritaarisesta otteesta. Kääriäinen vierittää syyt pitkälti puolueen - ei puheenjohtajan – syyksi. Sipilään hän suhtautuu enimmäkseen myötätuntoisesti.

Sipilä tuli politiikan markkinoille liike-elämästä tutulla ”tulos tai ulos” -sloganilla. Monet ihastuivat tuolloin uuteen lähestymistapaan: siinäpä mies, joka kantaa vastuun. Odotukset Sipilän suhteen olivat suuret ja pettymykset vastaavasti valtavat, kun odotukset eivät täyttyneet. Vaalikauden puoleen väliin (2017) mennessä hallituksen eväät näyttivät syödyiltä, vaikka sitä ei silloin vielä tajuttu. Odotettiin loppunousua, koska Sipilän katsottiin ”olevan oikeassa” talouspoliittisissa toimissaan. Osa takapakeista on luettavissa yleisen politiikan vastaisen asenteen piikkiin, mutta osalla takaiskuista on reaalipohja , joka käytännössä ilmeni erityisesti pienitulosiin kohdistuvina leikkauksina. Kuitenkin juuri pienituloisia kohtaan tunnettu myötätunto on tärkeä asia keskustan kentälle. Sitä Sipilä ei sisäistänyt.

Kääriäinen laskee negatiivisen kierteen alkaneen jo vuoden 2016 sähköpostijupakasta. Sipilän lanseeraama sähköpostiryöppy Ylen toimittajalle oli käsittääkseni osoitus Sipilän herkkähipiäisyydestä ja äkkinäisestä luonteenlaadusta. Kansalaiset – muutkin kuin keskustalaiset - panivat merkille suhteettoman ärtyneisyyden melko pienestä asiasta.

On sanottu, että Sipilä johti puoluetta kuin yritystä. Se on mielestäni vain osatotuus, hän johti sitä oman käsitykseni mukana melko itsevaltaisesti, joskin hyvät käytöstavat – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – peittivät pahimmat omavaltaisuudet. Sipilällä oli varmaankin neuvonantajia, kuten Esko Aho (johon Kääriäinen suhtautuu hyvin positiivisesti), mutta neuvoivatko he oikein? Lisäksi Sipilän rasitteena oli hänen oma valintansa ministeriksi, Anne Berner, joka yritti räjäyttää pankin uudistuksillaan, mutta huonolla menetyksellä.

Käsittääkseni Sipilän markkinaliberaali linja oli loitontamassa puolueväkeä ja varsinkin sen konservatiivista osaa keskustan tunnetuista linjauksista. Osa konservatiivisista protestoijista ajautui perussuomalaisten kannattajiksi. Toisaalta osa maltillisista liberaaleista ajautui vihreiden kannattajiksi.

Vähän etäämpää katsottuna Sipilä unohti – vaikka vastaväitteitä voidaankin asettaa – Santeri Alkion perinteen, jota Kääriäinen ei muuten juurikaan mainitse kirjassaan. Kääriäinen kertoo toki kirjassaan, että hän kehotti Sipilää perehtymään Santeri Alkioon, mutta epäilenpä, että tutustuminen on jäänyt hyvin pintapuoliseksi.

Leikkauspolitiikkaa kannattaneiden mukaan kansakunta vielä katuu Sipilän kaltoin kohtelua. Enpä tiedä. Sipilältä puuttui - monien kiistattomasti hyvien ominaisuuksien lisäksi – keskustan historian tuntemus ja ratkaisevilta osin tavallisten suomalaisten aito tuntemus.

Sipilä totesi joskus, ettei hän ole poliitikko yrittäessään loitontaa itsensä poliitikoista luodun (virheellisen) kuvan painolastista. Kääriäinen asettuessaan Sipilän puolelle ”puoluetta vastaan” näkee asian niin, että puolue on uudistamisen tarpeessa. Se varmaan pitääkin paikkansa, mutta Sipilän politiikka – sillä politiikkaa se oli – jolla hän unohti keskustan keskivertokannattajan, osoittautui ”epäpoliittisuudessaan” virhelinjaukseksi.

Kääriäisen kirja on hyvä lisä keskustan viime aikojen kujanjuoksun syvien syiden erittelyyn, vaikka ei tarjoakaan mitään hätkähdyttävää selitystä tapahtuneelle.

Poliittisen kentän pirstoutumisesta

”Yleispuolueiden aika Euroopassa on ohi”, toteaa tutkija Antti Ronkainen Demari-lehden artikkelissa 2.10.2019. Hyvin moni yhtyy tähän mielipiteeseen, eivät kuitenkin kaikki. Jotenkin kannanotto on liian kaavamainen. Itse näkisin niin, että suomalaiset vanhat yleispuolueet kokoomus, demarit, rkp ja keskustapuolue ovat hyvin pitäneet puolensa ja muodostavat puolueblokin, jonka kannatus yhteensä on noin 50 prosenttia suomalaisten äänistä. Ei siis mikään vähäinen osuus. Vastaavasti perussuomalaisten oikeistokonservatiivinen poliittisen kentän ”tulokas” muodostaa noin 20 prosentin suuruisen ”blokin” (täydennettynä ehkä kristillisillä). Vasemmalle muodostuu vasemmistoliiton ja vihreiden muodostama noin 20 prosentin kokonaisuus. Jos edellä esittämäni ajatus pitää paikkansa, sanoisin, että sanonta ”yleispuolueiden aika on ohi” on ainakin Suomen osalta liioittelua. Muualla Euroopassa puoluekentän pirstoutuminen ja uudelleen muotoutuminen on ollut dramaattisempaa.

Toki yleispuolueiden asema on nyt ahtaampi kuin aiemmin. Erityisesti tämän haasteen on kohdannut Suomen keskusta, jolla Suomessa on ollut poikkeuksellinen vetovoima. Nyt poliittisen kentän reuna-alueet ahdistavat keskustaa vasemmalta ja oikealta vieden siltä ääniä. Tulevaa kehitystä on kuitenkin vaikeaa ennustaa, varmaa on vain muutos.

Yleispuolueiden kannatuksen laajuus voidaan laskea suuremmaksikin kuin yllä on kuvattu, sillä vihreät Suomessa ovat aika päiviä sitten vakiinnuttaneet asemansa ”yleispuolueena”. Kysymys ei siis ole ääriradikaalista vihreydestä kuin pieneltä osin. Tästä todisteena vihreät sopii samaan hallitukseen konservatiivisen Suomen keskustan kanssa.

Tästä päästään seuraavaan teemaan, jossa puuttuisin symmetriseen asetelmaan, jonka jotkut näkevät puoluekentässä. Tarkoitan tällä sitä, että todetaan, että poliittista järjestelmää horjutetaan sekä oikealta että vasemmalta. Haluaisin huomauttaa, että ainoastaan puoluekentän oikeistokonservatiiviseen laitaan, on muodostunut uusi iso puolue – perussuomalaiset - tällä vuosikymmenellä. Vasemmalla ei ole tapahtunut huomattavaa radikalisoitumista, eikä mitään muutakaan merkittävää muutosta. Äärivasemmisto (anarkistit) on kooltaan erittäin pieni, eikä se juurikaan koske vasemmistoliittoa, joka voidaan lukea ”yleispuolueeksi” siinä kuin vihreätkin.

Tästä huolimatta on luotu eräänlainen ”tasapuolisuuskultti”, jonka mukaan demokratian ongelmia synnytetään sekä vasemmalla että oikealla reunalla tasavertaisin perustein. Vertaisin kuitenkin perussuomalaisten oikean reunan äärinationalismia vasemman reunan melko merkityksettömiin anarkisteihin. On ilmeistä, että muut kokevat perussuomalaiset demokratian häirikkönä. Puolueen kansallismielisyys ja muukalaisvihamieliset piirteet lisäävät antipatioita puoluetta kohtaan.

Onko perussuomaisten kannatus tilapäistä luonteeltaan vai pysyvää. Jussi Halla-aho on odotetusti sanonut tähän, että kolmien eduskuntavaalien alla puolueen kannatus on noussut 20 prosenttiin. Kannatus on siis vaalimenetyksen osalta pysyvää. Ongelmia kannatuksen kanssa on ollut vaalien välillä.

Jotain kummeksuttavaa, aiemmasta poikkeavaa on kuitenkin poliittisessa kentässä tapahtunut.

Tunnen samalla tavalla kuin Sixten Korkman: usko tietoon ja järkeen on horjunut poliittisessa päätöksenteossa . Esille on noussut uusi ”kulttuuri”, joka nostaa Donald Trumpin, Boris Johnsonin ja Miklos Orbanin kaltaisia hahmoja poliittiselle estradille. Vulgaari, katupoikamainen poliitikon profiili on jostakin syystä ihailun kohteena. Ehkä on jotain perää siinä, että vanhat poliitikot eivät ole saaneet ihmisten kaipaamia muutoksia aikaan globalisaation puristuksessa ja siksi tartutaan vastavoimaan, nationalismiin herkästi. Samalla polarisaatio syvenee, kun vanhojen puolueiden liberaalidemokratialla on niilläkin vankka kannatus.

Vanhoilla yleispuolueilla on uudessa tilanteessa tuoreiden linjausten etsimisen paikka. Vanhat reseptit eivät enää kelpaa: maltillisen vasemmiston kehittämä kolmas tie liutti työväenpuolueet kohti liberaalia markkinataloutta höllentäen otetta vanhasta työväenluokkaisesta ajattelusta. Monet ovat pitäneet linjaa virheenä. Kokoomus taas menestyi aikansa työväenpuoluesloganillaan, vaikka sen politiikka oli kaikkea muuta kuin työväenhenkistä. Nyt silläkin on edessään oman profiilin hahmottamisen paikka.

:::::::::::::::::::::

Edellä mainitussa Demari-lehden artikkelissa vasemmiston haasteena nähdään luokkapolitiikan muuttuminen identiteettipolitiikaksi, joka on individualistisempaa kuin solidaarisuuteen perustuva vanha yhteisöllinen maltillisen vasemmiston linja. Samantyyppinen ongelma on toki muillakin yleispuolueilla.

Antti Ronkainen johtaa identiteettipolitiikan juuret Margaret Thatcherin toteamukseen ”yhteiskuntaa ei ole”. Rankasti pelkistäen yksilöiden maailma on astunut yhteisöllisyyden tilalle.

:::::::::::::::::

Suuressa kuvassa em. Demari-lehden artikkelissa nähdään puoluekentässä muutosta vasempaan ja konservatiiviseen suuntaan pitkään jatkuneen markkinaliberaalin vaiheen jälkeen. Muutos on mielenkiintoinen, sillä ideologisessa nelikentässä vasemmistokonservatismi -lohko on jäänyt takavuosina hyvin vähälle kannatukselle. Useimmat ovat halunneet olla ”edistyksellisiä, liberaaleja ja markkinauskovaisia”.

Yksi keskeisimmistä muutosajureista on ollut eliitinvastaisuus. Se ei liity vasemmistoon eikä oikeistoon erikseen vaan on kaikki poliittiset ryhmät kattava. Thomas Piketty näkee eliitin muodostuvan osaltaan keskiluokkaisesta vasemmistosivistyneistöstä. Työväenpuolueista on Pikettyn mukaan tullut koulutetun eliitin puolueita! Mielenkiitoinen näkemys, joskaan ei kiistaton. Vastavoimaksi eliitille on noussut populistinen eliitinvastaisuus. Kansallismieliset ja maahanmuuttajavastaiset liikkeet ovat menestyneet kaikkialla läntisessä maailmassa. Myös kauppapolitiikka on otettu nationalismin työkaluksi.

Läpivirtaavana piirteenä on vastakkaisasettelun voimistuminen. Vasta aika näyttää, milloin vielä voimissaan oleva nationalistinen trendi alkaa saada riittäviä yhteisöllisyyttä korostavia vastavoimia. Joitakin merkkejä tästä on nähtävissä eri Euroopan maissa.

::::::::::::::::::::::

Tutkimuspäällikkö Ari-Matti Näätäsen Kalevi Sorsa -säätiölle tekemässä selvityksessä luodataan globalisaation vaikutusta hyvinvointivaltioon, jonka takana kaikki eduskuntapuolueet Suomessa periaatteessa ovat. Selvityksen keskeinen sisältö koskee omaehtoisen finanssipolitiikan väitettyä liikkumavaran kapenemista Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa globaalin markkinatalouden puristuksessa. Yllättävää kyllä näyttää siltä, että näin ei tapahdu – ei ainakaan tämän selvityksen mukaan. Lisäksi selvityksen tulos näyttäisi osoittavan, että tuloerot eivät markkinatalouden laajenemisen seurauksena kasva – eivät ainakaan kehittyneissä maissa (päinvastoin kuin esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa). Tulos tuntuu ainakin ensikatsomalta sotivan esimerkiksi Thomas Pikettyn näkemyksiä vastaan. Jätän oman kantani avoimeksi. Sixten Korkman kommentoi tuloksia siten, että markkinatalous sekä lisää resursseja hyvin toimiessaan että aiheuttaa pelkoja tuloerojen kasvamisen suuntaan. Voi olla, että hyvinvointivaltion ylläpidon resurssit kuihtuvat tulevaisuudessa, jolloin tuloerot uhkaavat kasvaa.

Ratkaisukeinona on – niin vaikealta haasteelta kuin se tuntuukin – poliittisen kentän globaali tai vahva alueellinen yhteistyö. Puoluekenttä joutuu sovittamaan linjansa edellä kuvattuun monenkeskiseen ja monimutkaiseen ympäristöön. Ei ihme, että mielipiteet pirstoutuvat puolueiden välillä ja puolueiden sisällä.

EU pyrkii tiukentamaan oikeusvaltioperiaatteiden noudattamisen seurantaa, mikä on tietenkin oikein. Kysymys on paitsi ennaltaehkäisevään työhön ryhtymisestä niin myös Unkarin ja Puolan konkreettisiin oikeusvaltioperiaatteiden rikkomiseen puuttumisesta. Kysymys on laajasta ongelmasta, sillä oikeusvaltioperiaatteita on kyseenalaistettu tai ainakin niiden noudattamista on horjuttu monissa muissakin EU-maissa. Puoluekentän pirstoutuminen ja ääriryhmien vallan kasvu ovat tehneet välttämättömäksi puuttua meneillään olevaan kehitykseen. Kysymys on ei enempää eikä vähempää kuin demokratian puolustustaistelusta autoritaarista vallankäyttöä vastaan.