Hannah Arendt Adolf Eichmannista

Kurt Sontheimerin kirjoittama ja Maija Pietikäisen suomentama Hannah Arendtin elämäkerta ”Suuren ajattelijan elämä” (Into) on ilmestynyt kaivattuna ”uutuutena” tänä vuonna. Saksankielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 2006. Olen jo aiemmin kirjoittanut yhden blogikirjoituksen Arendtista kirjaan perustuen. Tuntui, etten päässyt kovin syvälle Arendtin ymmärtämisessä. Siispä yritän nyt uudelleen toisesta näkökulmasta. Ymmärtämisen välikappaleena toimii natsi Adolf Eichmann.

Arendt (1906-1975) on kiistatta yksi 1900-luvun merkittävimmistä yhteiskunnallista ajattelijoista. Hänen merkityksensä on kasvanut kirjailijan ja ajattelijan kuoleman jälkeen. Avain- tai pääteos ”Totalitarismin synty ” ilmestyi jo vuonna 1951.

::::::::::::::::::::

Israelin tiedustelupalvelu pääsi vuonna 1960 Adolf Eichmannin jäljille Argentiinassa siepaten tämän etsityn natsijohtajan, joka vastasi keskitysleirikuljetuksista toisen maailmansodan aikana. Oikeudenkäynti Eichmannia vastaan alkoi Jerusalemissa 11.4.1961 ja päättyi kuolemantuomion julistamiseen 11.12.1961.

Yritän lähestyä Arendtin näkemystä totalitarismista hänen Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä koskevien pohdintojensa näkökulmasta. Arendt seurasi oikeudenkäyntiä paikan päällä Jerusalemissa ja kirjoitti raporttejaan amerikkalaisiin lehtiin.

Arendt kirjoitti myös kirjan ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä”, joka julkaistiin vuonna 1963. Osa kirjan lukijoista ärsyyntyi suuresti teoksessa esitetyistä kannanotoista, osa asettui puolustamaan kirjailijaa. Mistä oli kysymys? Miksi kirja oli niin kiistelty?

Paradoksi syntyi vaikutelmasta, jonka Eichmann synnytti: oikeudenkäynnin syytekirjelmän viesti oli, että hän oli hirviömäisyyden ruumiillistuma (mitä hän tietenkin olikin), joka oli vastuussa miljoonien ihmisten kuljetuksista tuhoamisleireille. Arendtin näkemyksen mukaan - joka välittyy myös kirjan nimestä - Eichmann ei ollut hirviö vaan pikemminkin tavallinen ihminen. Kaikki me, jotka olemme nähneet filmeiltä tai videolta Eichmannin vastaavan oikeuden tuomarin kysymyksiin, ovat voineet panna merkille, että Eichmann vastasi kysymyksiin ikään kuin kysymys olisi ollut ylempää tulleen käskyn noudattamisesta kuljettaa tavaraa paikasta A paikkaan B. Hän toimi ”virkamiesmäisesti”.

Rikokset toteutti siis hallintovirkamies, ”vailla minkäänlaista demonisuutta”. Tässä Arendt palaa ”Totalitarismin synty” -teoksen juurille, jossa hän puhuu ”totalitarismin herruudesta”. Se haastoi tai alisti tavalliset virkamiehet - ja tavalliset ihmiset - toteuttamaan kuuliaisesti herransa tarkoitusperiä, ilman moraalisia tunnontuskia. Tässä on siis kysymys siitä, että vanha yhteiskunta on korvattu totalitaarisella vaihtoehdolla, jossa ei kuulunut asettaa kyseenalaiseksi Johtajan toimeksiantoja. Järjestelmä toteutti joukkomurhan, jossa Eichmannin kaltainen ihminen oli välikappaleena ja jossa virkamies nimeltä Adolf Eichmann omaksui roolinsa järjestelmän hyväksymällä tavalla.

Monet käsittivät Arendtin niin, että hän banalisoi juutalaisten joukkomurhan, ikään kuin kysymys olisi ollut vain teknisestä toimenpiteestä. Toinen ankaraa suuttumusta herättänyt kohta Arendtin Eichmann-kirjassa koski arvossapidettyjen juutalaisjohtajien väitettyä yhteistyötä natsien kanssa. Tätä syytöstä monet eivät unohtaneet koskaan.

:::::::::::::::::

Tapaus Eichmannin voisi nähdä niin, että oikeudenkäynti hävitti natsijärjestelmän taustalle ja korosti sen yksittäisen edustajan julmuutta, kun taas Arendt korosti virheen tapahtuneen perustavaa laatua olevalla tavalla silloin, kun demokraattinen järjestelmä korvattiin totalitaristisella.

On sanottu, että Arendtin kirja totalitarismista on omalaatuinen sekoitus ”osanottoa ja etäisyyttä”. Eichmann-kirjassa nousee esille sama lähestymistapa: Arendtista saa helposti kyynisen kuvan, jolla hän etäännyttää itsensä joukkosurman uhreista. Tätä tasoittaa hänen intohimoinen tavoitteensa löytää yhteiskuntamalli, joka pystyy taistelemaan totalitarismia vastaan ja - jos siinä onnistutaan - poistaa Eichmannin kaltaiset ”yksittäistapaukset” mahdottomina.

Arendtissa herättää huomiota hänen riippumattomuutensa ehdottomuus. Ei edes juutalaisuuden voimakas side estänyt häntä muodostamasta omia itsenäisiä linjauksia.

Hannah Arendt: ”haluan ymmärtää”

Kurt Sontheimerin kirjoittama ja Maija Pietikäisen suomentama Hannah Arendtin elämäkerta ”Suuren ajattelijan elämä” (Into) on ilmestynyt kaivattuna ”uutuutena” tänä vuonna. Saksankielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 2006.

Arendt (1906-1975) on kiistatta yksi 1900-luvun merkittävimmistä yhteiskunnallista ajattelijoista. Hänen merkityksensä on kasvanut kirjailijan ja ajattelijan kuoleman jälkeen. Avain- tai pääteos ”Totalitarismin synty ” ilmestyi jo vuonna 1951. Juutalaisen Arendtin elämänvaiheet liittyvät oleellisesti totalitarismin historiaan myös henkilökohtaisella tasolla.

Keskityn tässä blogissa Arendtin pääteoksen keskeisiin sisältöihin, koska näyttää siltä, että autoritaarisesti johdettujen valtioiden vaikutusvalta on lisääntynyt 2000-luvulla. Siksi on kiehtovaa ajatella, mitä Arendtilla on viestittävänä tälle päivälle. Arendt hakeutui varhain (1920- ja 1930-luvulla) lukuisien aikansa johtavien filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden tuttava- tai ystäväpiiriin ammentaen näin ajattelunsa pohjarakenteita verkostonsa avulla. Ystävien joukossa olivat mm. Martin Heidegger, Edmund Husserl, Hans Jonas sekä elinikäinen yhteistyökumppani Karl Jaspers. Arendt näyttää vaihtaneen yliopistoja (väitöskirja Heidelbergissa vuonna 1928) ja elämänympäristöään nopeaan tahtiin noina aikoina. Kuvasiko tämä vaeltelu jo tuolloin levotonta etsijän mieltä?

Yhteiskunnallinen ja poliittinen tietoisuus kasvoi pikkuhiljaa filosofisen ajattelun rinnalla. Alun perin Arendt oli poliittisilta asenteiltaan melko naiivi, kunnes ystävien kautta tapahtui herääminen 1920- ja 1930-luvun todellisuuteen. Juutalaisuuden merkityksen sisäistäminen kehittyi vastaavasti, vaikkei hän koskaan ollut juutalaisuuden intomielinen edistäjä. Tukijaksi ja aviokumppaniksi löytyi samanhenkinen ei-juutalainen Heinrich Blücher, jonka kanssa Arendt jakoi koko lopun elämänsä. Gestapo vangitsi Arendtin ensimmäisen kerran vuonna 1933. Hän pakeni vankilasta Tsekkoslovakian ja Sveitsin kautta Pariisiin. Juutalaisyhteisöt tukivat häntä ja työllistivät Ranskassa olon aikana vaikeiden aikojen yli. Natsien edetessä Ranskaan ja Arendtin tultua uudestaan vangituksi hän joutui muuttamaan Yhdysvaltoihin vuonna 1941.

Uudella mantereella - alkuvaikeuksista selvittyään - Arendt tukeutui jälleen juutalaisyhteisöön ja pääsi tekemään sitä, mitä parhaiten osasi eli politiikkaa käsitteleviä kirjoitustöitä. Vähitellen – tunnettuuden kasvaessa - hän pääsi myös merkittävien lehtien kommentaattoriksi keräten mainetta osaavana ja oivaltavana poliittisena havainnoijana. Hänestä tuli myös menestyvä luennoija ja yliopistovierailija. Yhdysvalloista käsin Arendt perehtyi juutalaisten hyytävään kohteluun natsi-Saksassa.

Arendtin uran ja elämän avainlauseita on ”haluan ymmärtää”. Hän halusi ymmärtää, mitä natsismi syvällisimmin merkitsi ihmisille, ja mitä oli totalitarismi. Arendt keräsi aineistoa ja käytti kolumnejaan hyväksi pääteoksensa kirjoitustyössä, joka julkaistiin vuonna 1951. ”The Origins of Totalitarianism” (suomeksi ”Totalitarismin synty”) oli merkkitapaus historia- ja politiikkatieteessä. Arendt kirjoitti avainteoksensa vuosien 1944 ja 1949 välisenä aikana. Kirja on käännetty vuosien varrella useille pääkielille.

Sontheimer käyttää paljon palstatilaa sen selvittämiseksi, että Arendt ei toimi niin kuin perinteinen historioitsija ts. pane tapahtumia järjestykseen A, B, C, D, vaan hän pyrkii luomaan ”ymmärryksen”, jolla selitetään, miten on mahdollista, että totalitaarinen valtio – ”väkivaltaherruus” - lyö läpi modernissa maailmassa. Ensimmäinen haaste oli selvittää, miksi yleensäkään kehittynyt maailma saattoi synnyttää tappajajärjestelmän ja toinen, miten kehittää ”uusi politiikka”, jolla estetään ”vanhan politiikan” (totalitarismin) uusiutuminen.

Bolsevismi ja kolmas valtakunta edustavat Arendtin kategoriassa uutta ”valtiomuotoa”. Lähtökohta on, että 20. vuosisadan kauheuksien alkusyyt ovat historiassa, ainakin 1800-luvulle saakka. Syitä voidaan hakea Arendtin mielestä mm. ”kansallisvaltion rappiosta ja hajoamisesta sekä modernin massayhteiskunnan noususta”. Totaalisen herruuden elementtejä olivat mm. harjoitettu imperialismi ja antisemitismi. Nämä ovat kuitenkin vain osaselityksiä tapahtuneille julmuuksille.

Arendtilla keskiössä on kausaliteetin käsite. Antisemitismi ja imperialismi eivät ole ainoita syitä totalitarismille. Sen sijaan niistä saattaa tulla sellaisia, kun on niiden toteutumisaika: ”Tapahtuma valaisee oman menneisyytensä, mutta sitä ei koskaan voi johtaa menneisyydestä”. Tämän takia kai epätoivottavien historian kulkujen estäminen on niin vaikeaa. Käsitän asian niin, että on fakta, että bolsevismi ja natsismi löivät läpi (so. pääsivät valtaan) odottamattoman lyhyessä ajassa, niin että valmius torjua ne oli auttamatta myöhässä.

Arendtin mukaan totalitarismin muodostaman uuden valtiomuodon päämääränä on tuhota ihmisen ymmärrys politiikasta ja luoda länsimaiselle historialle uusi ja äärimmäinen ominaislaatu. Seurauksena olisi inhimillisyyden tuhoutuminen.

Arendtin ajattelun ytimessä on, että kehityskulkuja ei voida seurailla pelkästään empiirisesti ja kronologiana, vaan täytyy luoda yleisempi kehys, jonka avulla hahmotetaan totaalisen järjestelmän luonne. Voin hyvin kuvitella, miten totalitarismin analyysissä eksytään yksityiskohtien labyrinttiin: metsää ei nähdä puilta. Toisaalta Arendtia itseään on moitittu siitä, että hänellä oli totalitarismikäsityksensä perusteluiksi tarjota liian vähän konkreettista tietoa. Tähän lienee syynä se, että Arendt ei noudata minkään tieteenalan metodologisia oppeja tutkimuksissaan ja kirjoituksissaan.

Arendt määrittää totalitaarisen liikkeen siten, että se ei muodostu mistään organisaatioista (puolueet, yhdistykset), vaan on eräänlainen järjestymätön ja jäsentymätön massa. Tämä massa muodostui Saksassa 1920-luvulla ensin inflaation ja sitten talouslamaa seuranneen kovan työttömyyden seurauksena. Totta tietenkin on, että natsismi, bolsevismi ja fasismi hajottivat olemassa olevat puoluerakenteet, mutta niiden sijalle muodostui yhden puolueen ”puoluerakenne”.

Massoille on ominaista syrjäytymisen tunne valtavirroista. Massat eivät silti ole mitään ilman johtajaa, eikä johtaja ole mitään ilman massaa. Sama pätenee autoritaarisesti johdettuihin valtioihin, organisaatioihin, puolueisiin ym. Ratkaisevaa on, että massat pidetään jatkuvassa liikkeessä. Silloin massat pysyvät johtajalleen uskollisina.

Intellektuellit eivät olleet immuuneja natsismille, vaan Arendtin mukaan solmivat liiton joukkoliikkeen ja rahvaan kanssa. Arvostelijat ovat huomauttaneet, että hänellä ei ole todisteita tällaisesta liitosta. Itse olen omissa arvioissani päätellyt, että intellektuellit varovat aluksi joukkoliikkeitä, mutta saattavat sitten – nähtyään niiden menestyvän – osallistua niiden johtamiseen tai taustalla vaikuttamiseen. Tosin osa intellektuelleista säilyttää etäisyyden totalitarismiin ja osa muodostaa opposition ytimen.

Mikä viime kädessä liikuttaa massoja? Etujoukot harjoittavat propagandaa ja organisoitua terroria, joka tempaa mukaan massoja, ja joista muodostuu ”toinen maailma”. Massat saadaan pakenemaan todellisen maailman ongelmia. Oleellista on, että vapaalle ajattelulle ei jää tilaa, ja että totalitaarinen ideologia laatii – vanhan sijalle - uuden selityksen maailmasta. Ideologisten lainalaisuuksien mukaan massat pysyvät heitä varten pedatulla tiellä eivätkä sulata sattumanvaraisuutta.

Keskitys- ja tuhoamisleireillä uusi järjestelmä saavutti huippunsa. Ihmisten hallitseminen on niissä täydellistä. Leirit ovat ikään kuin totalitaarisen järjestelmän laboratorioita. Juuri keskitysleirijärjestelmä sai Arendtin rakentamaan vastakkaista, elinvoimaista ja inhimillistä maailmaa.

Arendt jatkoi ”Totaritalismin synnyn” jälkeen kirjallisia töitään usean vuosikymmenen ajan. Paitsi poliittisfilosofisia artikkeleita, on Arendt kirjoittanut mm teokset ”Ihmisenä olemisen ehdot (1958), ”Vallankumouksesta” (1963), ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” (1963, Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä).

Kirjoissaan Arendt syvensi näkemyksiään läpimurtoteoksesta. Varsinkin ”Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” sisältää mielestäni loogisen kytköksen Totalitarismi-kirjaan.

:::::::::::::::::::

Arendt oli kaikissa kannanotoissaan kliinisen riippumaton ja itsenäinen. Hän osoitti riippumaattomuutta myös omaa viiteryhmäänsä, juutalaisuutta kohtaan, mikä aiheutti hänelle kahnauksia ja välirikkoja juutalaisyhteisön piirissä.

”Totaalisen herruuden järjestelmä” voi toistua ja joissakin maissa on toteutunutkin viime vuosikymmenien aikana. On sanottu, että Arendtin kirja totalitarismista on omalaatuinen sekoitus ”osanottoa ja etäisyyttä”. Tämä yhdistelmä herätti myös ärtymystä kriitikoissa. Ehkä lähestymistapa on koettu liian kylmäksi ja kliiniseksi?

Mikä siis totalitarismin vastavoimaksi? Arendt asettuu inhimillisyyteen suuntautuvan politiikan kannalle. Se on vastalääke totalitaariselle yhdenmukaistamiselle ja yksilöllisyyden latistamiselle. Vaikka länsimaissa totalitarismi tuntuu tällä hetkellä etäiseltä, on populistinen oikeistoautoritarismi täällä tänään. Jo sen varalta kannattaa ottaa vakavasti Arendtin poliittiset vastalääkkeet. Tähän liittyvät Arendtin pohdinnat siitä, onko totalitarismin vastavoimien perinne riittävän vahva torjumaan uudet mahdolliset totalitaristiset hyökkäykset.

Niin, onko perinne riittävän vahva?

Liberaali demokratia on vahvistunut länsimaissa Weimarin hauraista ajoista, mutta lievemmät autoritarismin versiot voivat läpäistä demokratian suvaitsevan ja sovittelevan maailman.

:::::::::::::::::::

Kurt Sontheimerin kirja on suositeltavaa luettavaa varsinkin Hannah Arendtiin nyt ensi kertaa tutustuville. Kirja valaisee Arendtin elämänvaiheita oivallisesti. Sontheimerin asenne Arendtiin on hyvin myötäsukainen ja monisanaisesti ”puolustelevan ymmärtävä”.

Tutkijat ja toimittajat asiantuntijoina

Karina Jutila ”e2 Tutkimuksesta” (aiemmin keskustataustainen ”Ajatuspaja e2) on kirjoittanut Kanava-lehden numeroon 1/2020 mielenkiintoisen artikkelin ”Antti Rinteen eron syyt ja asiantuntijoiden tulkinnat”. Artikkelissa hän keskittää fokuksen (politiikan) toimittajiin ja (politiikan) tutkijoihin asettaen toimittajien asiantuntemuksen ”hektisissä” tilanteissa tutkijoiden edelle: ”Hyvät toimittajat ovat hektisissä tilanteissa selvästi paremmin informoituja kuin tutkijat”. Hän viittaa siihen, että tutkijoiden aika ei riitä uutisvirran seuraamiseen ”puhumattakaan tuntien viettämisestä eduskunnassa ja taustavaikuttajien kanssa”. Eli tämän ajattelun mukaan toimittajat ja politiikan ammattilaiset saattavat olla parempia politiikan asiantuntijoita kuin ammattitutkijat. Hän moittii tutkijoiden antia ”ohueksi, yksipuoliseksi ja jopa faktoja sivuuttavaksi”. Hänen johtopäätöksensä on, että pelkkä ”tieto ei riitä, vaikka tulkintataidot ovat hyvät”.

Tietenkin Jutilan tekstistä kannattaa huomioida, että hän rajaa arvionsa ”hyviin toimittajiin” ja ”hektisiin tilanteisiin”, jotka yhteen liitettynä antavat valtit hyvän toimittajan käteen. Aivan yhtä hyvin voisi sanoa, että hyvät tutkijat pystyvät objektiivisempaan arvioon ”hektisistä päivän tapahtumista” kuin toimittajat pidemmälle aikavälille ulottuvan historiaperspektiivinsä takia. Monesti kuulee toimittajan näkevän ”ainutlaatuisuutta” asiassa, jossa sitä ei ole.

Tutkijana Jutila kohdistaa siis kritiikin myös itseensä. Yritän seuraavassa ymmärtää myös tutkijoiden näkemysten perusteita. Ymmärrän kyllä, että terävä toimittaja pystyy analyyseissaan parhaimmillaan merkittäviin oivalluksiin akuuttien tapahtumien seuraajana. Mutta huiput ovat huippuja.

Haasteena päivän politiikkaa tarkkailtaessa on, että asiantuntijakirjo on aiempaa huomattavasti leveämpi. Tutkijoiden ja toimittajien lisäksi poliitikot itse ja ajan hermolla asioihin perehtyvät politiikan seuraajat osallistuvat ”asiantuntijakilpaan” toisiaan kirittäen. Sähköiset jokaisen käytössä olevat alustat tarjoavat helpon kanavan tekstintarjontaan, joskus liiankin helpon.

Voitaneen sanoa, että toimittajien työn etu/haitta on usein lehden (tai muun välineen) sitoutuminen johonkin poliittiseen ideologiaan tai sitten sitoutuminen - äärikaupallisen uutisoinnin seurauksena - lehden markkina-asemaan (vrt. otsikoilla myyminen). Ja tänä päivänä uutisen myyminen on yhä tärkeämpi osa toimittajan työtä.

Aivan liian usein toimittajien muisti ulottuu vain edellisestä illasta seuraavaan aamuun ja jutut ovat sen mukaisia. Myös vastuu oman tekstin loogisuudesta horjahtelee usein: toimittaja voi asettua – hiukan kärjistäen - lyhyen ajan sisällä aiempiin mielipiteisiinsä nähden ristissä oleville kannoille aina sen mukaan, mistä tuulee.

Mutta meidänhän piti puhua hyvistä toimittajista……

Median tai tutkijatekstien seuraaminen vaatii lukijoilta usein kovan luokan asiantuntemusta, jotta pystyy erottamaan jyvät ja akanat toisistaan. Meillä on tutkijapuolella ”asiantuntijoita”, joihin pitäisi kiinnittää varoituslappu subjektiivisten mielipiteiden esittämisen takia. Tutkijatkin kilpailevat palstatilasta.

::::::::::::::::::::

Jutila tarkastelee artikkelissaan Antti Rinteen eroamisen syiden rinnalla tutkijoiden ja toimittajien roolia totuuden esille saamiseksi tapahtumaketjussa. En seuraavassa kajoa konkreettisiin yksityiskohtiin, vaan tarkastelen tapahtumasarjaa yleisemmällä tasolla.

Taloustutkimuksen hallituskriisiä koskeneessa kyselyssä kansalaisten arvio näytti selvältä: yli puolet (56 prosenttia) piti eroon syyllisenä Rinteen omaa toimintaa, neljännes oli sitä mieltä, että keskusta halusi kaataa Rinteen. Jutila ei kommentoi tulosta, mutta on syytä panna merkille, että suuri osa kansalaisista näki tilanteen monitahoisempana kuin pelkästään Rinteen omana vikana. Myös hallituksessa Rinteen takana seisoivat sdp:n lisäksi vihreät, RKP ja vasemmistoliitto. Eroperusteet eivät olleet niiden mielestä riittävät.

Tuntuu siltä, että keskustavasemmistolainen hallitus on kovan arvostelun kohteena jo pelkästään ideologisista syistä. Tiedotusvälineissä vallitsee porvarillinen hegemonia, joka on paljon tuntuvampi enemmistö kuin se voimasuhde-ero, joka vallitsee kansalaisten keskuudessa. Tässä mielessä mielenkiintoinen on OP ryhmän ja Aalto-yliopiston loppuvuodesta 2019 toteuttama suuryrityksille suunnattu tutkimus, jonka mukaan kyselyyn vastaajista 49 prosenttia piti Suomen poliittisen johdon toimintaa uhkana ja 28 prosenttia mahdollisuutena.

Rinne teki impulsiivisuudessaan selviä virheitä, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että ratkaisevaa virhettä myös odotettiin. Tällä vuosituhannella pääministereiden asemaan on kohdistunut paine, jossa on mukana jotain ajan hengessä tapahtunutta muutosta. Poliittinen toimintaympäristö on käynyt ahdistavaksi. Kriittisyyden kasvu yhdistettynä vihamieliseen mediaympäristöön luo toimintapuitteisiin jopa kohtuuttomia esteitä.

Hallituksen sisällä pitäisi välttää puheissa ilmaisua ”meidän puolue” ja sen sijaan puhua ”hallituksestamme”. On helppoa vaatia pääministeriltä luottamuksen rakentamista hallituksen sisällä. Käytännössä oman puolueen edun ajaminen on luvattoman usein kuitenkin voittanut hallituksen yhteisen edun 2000-luvulla. En syyttäisi tästä ketään yksittäistä poliitikkoa, vaan näkisin ajattelutavan kumpuavan poliittisen kulttuurin konsensuksen murenemisesta. Osittain tämä kehitys johtuu vanhojen pääpuolueiden ahdingosta, mutta vain osittain.

Mielestäni Jutila aliarvioi tutkijan työn luonnetta. Tutkijoiden ja toimittajien työt täydentävät toisiaan. Nopeat käänteet politiikassa suosivat toimittajien työtä, mutta toisaalta olen kokenut kypsiksi parhaiden asiantuntijoiden mielipiteet TV:n uutis- ja ajankohtaislähetyksissä. Usein on kysymys oivalluksista tai uusien yhtymäkohtien löytymisistä, jotka jäävät mieleen: ”tuota en itse tullut ajatelleeksi”.

Jutila toteaa lopuksi, että yhteistyö toimittajan ja tutkijan välillä voi tuoda parhaan tuloksen politiikan arvioinnissa. Toki poliitikkokin, jos hän ymmärtää roolinsa puolueiden ulko- ja yläpuolella olevana asiantuntijana, nostaa analyysin tasoa.

Ei se työpaikkojen määrä vaan laatu…..

Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen pääkirjoitus 11.1.2020 ”Tarjolla on työtä muttei palkkaa”, jossa luodaan katsaus uusien syntyneiden työpaikkojen laatuun. Aihetta on tutkittu joissakin amerikkalaisissa yliopistoissa ja The Global Institute for Sustainable Prosperity -ajatushautomossa. On kehitetty ”Job Quality Index” -mittari työpaikkojen laadun määrittämiseksi. Laadun mittarina käytetään työstä maksettavaa palkkaa. Oma kirjoitukseni perustuu pääosin netistä hankkimiini tietoihin, joissa aihetta käsitellään yksityiskohtaisesti.

Työttömyyttä mitataan normaalisti määrämittareilla. Job Quality Index asettaa tämän tavoitteen kyseenalaiseksi tähdentäen työpaikan laadun mittausta. Olen käsitellyt aihetta monista eri näkökulmista aiemmissa kirjoituksissani, mutta nyt käytettävissä on hyvä mittari tarkoitusta varten.

Lainaan ohessa kirjoitustani vuodelta 2017:

”…….keskiluokan haasteellinen asema ei ole amerikkalainen ongelma vaan yleislänsimainen. Teknologinen kehitys, globalisaatio ym. ovat heikentäneet keskiluokan ja teollisuusväen asemaa molemmin puolin Atlanttia. Amerikkalaiset ovat kohdanneet nämä haasteet ensimmäisinä ja voimakkaimpina. Yhdysvalloissa ei ole ollut hyvinvointiyhteiskunnan solidaarista palkkapolitiikkaa eikä universaalia sosiaalipolitiikkaa. Yhteiskunnan karut muutokset on kohdattu sellaisenaan, myös palkkakehityksen aneemisuus.” Ja toisessa yhteydessä (2019):

”Yhdysvaltain keskiluokan rimpuilu elintasokilpailussa on ollut hätkähdyttävää seurattavaa. Ensin vaimot menivät töihin, sitten työaikoja pidennettiin ja lopuksi elintasoa ylläpidettiin pankkilainoilla. Viime mainittu kehitys huipentui finanssikriisiin, kun omistusasuntojen nopeasti nousseita arvoja käytettiin aivan yleisesti kulutusluottojen vakuutena. Kaikki tämä loppui aikanaan tunnetuin seurauksin.”

Mielestäni ”Job Quality Index” luo uuden eksaktin näkökulman työn muodostumisen käsitteeseen.

Työttömyys ja työllisyys ovat nyky-yhteiskuntia eniten puhuttavia aiheita. Juuri näinä aikoina työllisyys määrällisillä mittareilla on kehittynyt myönteiseen suuntaan monissa maissa. Hesarin pääkirjoituksessa mainitaan muutamien maiden alhaiset työttömyysluvut (Unkari 3,5%, Tsekki 2,2 %, Itävalta hieman yli 4 % ja Yhdysvallat 3,6 %). Kaikki on siis periaatteessa hyvin, mutta samaan aikaan inflaatio ei nouse, työn tuottavuus ei kasva ja työpaikkoja ei synny riittävästi hyväpalkkaisille aloille. Itse asiassa aihe ei ole millään muotoa uusi, mihin viittaan edellä esitetyissä omien blogikirjoitusteni lainauksissa. Job Quality Indexin (JQI) ansiosta kuva tarkentuu. Indeksissä on kysymys siitä tarjoavatko uudet työpaikat keskipalkkaa paremmat vai huonommat ansiot ja onko työtunteja vähän vai koko työpäivän verran.

JQI:n mukaan huonojen työpaikkojen määrä Yhdysvalloissa on ylittänyt hyvien työpaikkojen määrän reilusti ”näkyvissä olevan menneisyyden” aikana. Työttömyysluvut sinänsä ovat alentuneet finanssikriisin jälkeen ja ovat itse asiassa alimmalla tasolla 50 vuoteen, mutta JQI-indeksi on heikentynyt 30 vuoden ajan (so. työpaikat ovat heikentyneet laadultaan). Nyt JQI-indeksi on alemmalla tasolla kuin ennen finanssikriisiä.

Hesarissa aivan oikein todetaan: ”Jos työn vaativuus jää alle työntekijän kykyjen tai työn määrä on alle työntekijän työhalujen, työmarkkinoilla kaikki ei ole hyvin”.

Edellä esitetyssä on useita syy-seuraussuhteita: 1) Kun työpaikkojen laatu heikkenee säännönmukaisesti, niiden palkkojen keskiarvokin alenee, 2) Kokopäivätyyppiset työt muuttuvat palvelualojen pienipalkkaisiksi osa-aikatöiksi, 3) Inflaatio ei kiihdy, kun palkat heikkenevät (siirrytään matalapalkkaisiin töihin), 4) Tuottavuus heikkenee, koska pienipalkkaisilla palvelualoilla työn tuottavuus on yleensäkin heikkoa (työt tehdään ”käsin”), 5) Monilla palvelualoilla kuluttajien alempi kulutuksen taso (kohta 2) ajaa yrityksiä palkkatason alentamiseen sekä 6) Tilanne johtaa jatkuessaan siihen, että lasten palkkataso jää useissa tapauksissa alle heidän vanhempiensa palkkatason.

Edellä esitetyt argumentit toimivat puhtaimmillaan ehkä Yhdysvalloissa, mutta ovat sovellettavissa myös muihin kehittyneisiin maihin.

::::::::::::::::::

Seuraavassa esitän CBS Newsin katsauksen aiheeseen (American jobs are getting worse, new economic index shows”)/27.11.2019 referoituna ja kommentoituna:

Vaikka Yhdysvalloissa on jatkunut finanssikriisistä lähtien kova työpaikkojen syntymistahti (työttömyys on pudonnut 10 prosentista nykyiseen 3,6 prosenttiin), monet amerikkalaiset eivät näe tulevaisuutta lohdullisena. Positiivista näkymää ei synny, vaikka työntekijä jakaa voimavaransa useampaan työpaikkaan.

Indexin laatijat havaitsivat, että vuodesta 1990 lähtien 63 prosenttia kaikista syntyneistä töistä oli matalapalkkaisia. CBS:n raportin laatimiskuukauden (viime vuoden loppu) indeksi oli noin 80, joka merkitsee, että 100:aa matalapalkkaista työpaikkaa kohden on 80 korkeapalkkaista. Vuodesta 1990 pudotus on ollut melkoinen, sillä silloin indeksi oli 94.

Näitä lukuja ei tuoda esille silloin, kun kehutaan alhaisella työttömyysprosentilla. Tutkijoilla on kova työ saada vastaanottajatahot vakuuttuneiksi, että kehitys on nurinkurinen kovasti mainostettuun määrällisen työllisyystilanteen alhaisuuteen verrattuna.

Indeksi on nyt päätetty sitoa työttömyyslukujen kanssa samaan aikatauluun, joka on näin saatavan huomion kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Indeksiä on sovellettu myös Euroopan maihin ja sieltä löytyy myös yllättäviä tuloksia. Suomi ja muutamat keskisen Itä-Euroopan maat ovat parantaneet (!) indeksi-lukuaan. Vastaavasti USA:n mallin mukaisia heikennyksiä on tapahtunut muun muassa Isossa Britanniassa ja Kreikassa.

On myös laskettu JQI-arvot vuositasolla ja vuonna 2015 näyttää käyneen niin, että Suomessa ja muualla Pohjoismaissa Job Quality Index on positiivisella tasolla, eli siis korkean palkan työpaikkoja oli enemmän kuin matalan palkkatason työpaikkoja. Mikä tämän selittää? Heitän arvion: Suomessa sosiaaliturva työttömyyskorvauksineen kilpailee heikon palkan työpaikkojen kanssa tarjoten työntekijälle mahdollisuuden välttää palkkatason alenemista työmarkkinoilla. Siksi Suomessa on korkeampi työttömyys kuin edellä mainituissa esimerkkimaissa ja toisaalta JQI-indeksi on parempi.

Tästä päästään varsinaiseen asiaan! Suomessa sosiaaliturva ja työehtosopimusjärjestelmä toimivat ennaltaehkäisijänä edellä mainittujen kuuden kohdan työmarkkinoilla tapahtuvia heikennyksiä vastaan. Tämä merkitsisi, että määrällisen työttömyyden alentamisen ei pitäisi olla ainoa tavoite, vaan sen rinnalle tulisi asettaa matalapalkkatasoa korkeammat palkat (mitenkään asenteellisesti väheksymättä pienipalkkaisia töitä). Tämän tilan saavuttaminen on ensi sijassa - jälleen kerran – koulutuskysymys.

Euroopan karttagrafiikassa JQI:n vihreä väri kertoo, että olemme onnistuneet JQI-laatumittarilla paremmin kuin useimmat kilpailijamme, vaikka määrällisen työttömyyden hoidossa menestys on ollut korkeintaan keskinkertainen. Saavutetun tason pitäminen ja parantaminen loisi tulevaisuudenuskoa, ettemme seuraa itseämme heikommin suoriutuneita maita pitkäjänteisessä LAADULLISESSA työpaikkaperustannassa.

Diktaattorin pelikirjasta

Yle Teema Femissä ja Areenassa menee parhaillaan Historia-sarjan dokumentti ”Diktaattorien työkalut”, jossa käsitellään viimeisen 100 vuoden ajan tunnetuimpia diktaattoreita. Dokumenttisarjan alkuperäinen nimi ”The Dictator´s Playbook” on mielestäni parempi kuin dokumentin suomalainen nimi. Tarkastelen ohessa niitä keinoja, joita diktaattorit ovat käyttäneet päästäkseen valtaan, pysyäkseen vallassa ja lisätäkseen valtaansa. Muutaman huomion osoitan myös sille, miksi diktaattorin valta useimmiten romahtaa ennen pitkää.

Valitsen pääasialliseksi lähestymistavaksi Benito Mussolinin strategiset ja taktiset manööverit, koska hän kehitti ”diktaattorin pelikirjaa”. Jätän ohessa vähemmälle Mussolinin koko uran kertauksen. Koululaisena omaksuin kuvan Il Ducesta mahtipontisena ja koomisena hahmona, johon yleisesti suhtauduttiin huvittuneesti. Tähän lähestymistapaan tarttui myös Charlie Chaplin oivallisessa satiirissaan ”Diktaattori”. Näin syntyi yksinvaltiaan stereotyyppi, jota elokuvan valmistumisen jälkeen (1940) toisen maailmansodan vuodet vahvistivat. Kaikesta huolimatta Mussolini on toiminut esimerkkinä monille jälkeen tulleille despooteille.

Mussolini kehitti diktatuurin keinoja, propagandaa, eliitin valvontaa, viholliskuvaa, henkilökulttia, väkivaltaa….

Toisen maailmansodan jälkeen liberaali demokratia tarjosi silmälasit, joiden läpi 1930-luvun itsevaltiaita tulkittiin. Diktatuurit painuivat taustalle inhottaviksi kummajaisiksi, vaikka eivät koskaan kadonneet mihinkään.

Puhutaan valistuneista diktaattoreista eräänlaisina ”diktaattoreiden ideaaleina”. Itse en tunne historiasta sellaisia valistuneita itsevaltiaita, jotka olisivat pysyneet läpi elämänsä valistuneina. Useimmilla diktaattoreilla on käsittääkseni valistuneet puolensa: Hitlerillä työllistämishankkeet ja hyvinvointivaltion peruspalveluiden pystyttäminen varauksin, Stalinilla sosiaaliturvan kehittäminen varauksin, Saddam Husseinilla infrastruktuurin rakentaminen…… Miksi diktaattorit näkevät tämän vaivan? Koska diktaattori tarvitsee kansalaisten tuen, oli sitten miten suuri yksinvaltias tahansa. Tämä kaikki ei kuitenkaan pyyhi pois diktaattoreiden vastenmielisen pahoja tekoja ja usein hyviin tekoihinkin liittyy ambivalentteja piirteitä.

::::::::::::::::::

Sepän poika Benito Mussolini (s. 1883) kehitti reseptin demokratian tuhoamiseksi ideologialla, jolle hän antoi nimen fasismi. Aluksi näytti kuitenkin siltä, että Mussolinin elämänura saisi aivan toisen suunnan.

Italiaa voi luonnehtia köyhäksi 1900-luvun alussa mukaan lukien Mussolinin perhe. Köyhyys opetti puolensa pitämiseen aina vakivallan käyttöön saakka. Jo varhain hän näki itsessään (Italian) pelastajan roolin. Nuorta Mussolinia kiehtoi sosialismi, jonka avulla kansakunnan köyhyyseroja voitaisiin kaventaa.

Ammattitoimittajan taidot valmistivat häntä propagandistin tehtäviin. Hänestä kehittyi taitava journalisti sosialistien johtavan lehden toimittajana.

Mussolinista muotoutui jo nuorena väkivaltainen häirikkö: väkivallan käytön siemen oli kylvetty. Se antoi hänelle pelikirjaan yhden peruskeinon valtaan pääsylle.

Liian hitaasti etenevä sosialismi ei ollut kiivaasti suuntaa etsivää Mussolinia varten; sen sijaan hän löysi futurismin, joka tarjosi vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Futurismi oli taidesuuntaus, joka mahdollisti Mussolinille itsensä toteuttamisen. Sen tavoitteisiin kuului teknologian ja sodan ihannointi. Futurismi halveksi kaikkea vanhaa ja perinteistä ja ihannoi modernia. Sodasta muodostui Mussolinille ylevä, ihailua herättävä malli, eräänlainen yhteiskuntaa kaikesta moskasta puhdistava riitti.

Pian sodan ilosanoma toteutui, kun ensimmäinen maailmansota puhkesi. Mussolini vaati osallistumista sotaan oppimansa aatteen mukaisesti. Sosialistit vastustivat sotaa (koska työläiset tappoivat toisiaan molemmilla puolilla rintamaa) ja Mussolini erotettiin puolueesta.

Mussolini perusti heti perään tulevan fasistilehden ”Il Popolo d´Italian”. Näin hänellä oli propagandakanava valmiina. Mussolini haki ja sai tukea ihannoimaansa sotaa varten teollisuusmiehiltä. Hän näki itse rintamalla, kuinka kansallismielisyys tehosi sotilaisiin, joka oli varteenotettava havainto tulevaisuutta ajatellen. Fasismi (fascis = vitsakimppu) ideologiana alkoi hahmottua noin aikoina. Liikkeessä yhdistettiin kumouksellisuus, nationalismi ja imperialismi. Tähän kaikkeen liittyi italialainen ylemmyydentunne ja halu palauttaa Rooman imperiumi. Näin kumottaisiin tuon aikainen ulkomailta italialaisiin kohdistunut vähättely.

Aluksi kumouksellisen sanoman levityskanavina toimivat puheet ja sanomalehti, sittemmin uusi keksintö, radio! Mussolini kokosi ydinryhmän olemassa olevaan demokraattiseen järjestelmään tyytymättömistä ihmisistä. Fasistien tunnusmerkiksi tulivat mustat paidat. Luotiin viholliskuva, joksi kelpasi kommunismi, joka sai jalansijaa sodan takia köyhtyneessä Italiassa. Fasistien pelikirjan kannalta ratkaisevaa oli Italian demokratian heikkous, joka ei pärjännyt nousevalle sosialismille. Näin kävi muuallakin Euroopassa. Mussolini lupasi torjua ”rappion”. Vähitellen liikemiehet, maanviljelijät ja muut ryhmät liittoutuivat Mussolinin kanssa.

Sosialistit murskattiin Mussolinin pienehköllä etujoukolla väkivallan ja väkivallalla uhkaamisen avulla. Mellakat ja häiriönteot tulivat lähelle ihmisiä kadun väkivallan välittäminä. Se teki vaikutuksen.

Fasistipuolue sai jalansijaa parlamentissa. Demokraattinen järjestelmä sopi fasismin pelikirjassa toiminnan kuoreksi tiettyyn rajaan saakka. Ennen pitkää tämä ei kuitenkaan riittänyt. Mustapaidat marssivat Roomaan vuonna 1922 ja välivaiheiden kautta syrjäyttivät parlamentaarisen vallan. Kuningas nimitti Mussolinin pääministeriksi. Tosiasiassa armeija ja poliisivoimat olisivat voineet nujertaa fasistit toimimalla päättäväisesti. Kuningas kuitenkin antoi periksi pelättyään sisällissotaa.

Parlamenttivaalit vuonna 1924 fasistit voittivat - taas kerran - väkivallalla uhkaamalla ja vaalivilpillä. He saivat 65 prosenttia parlamenttipaikoista. Valtaannousu oli klassinen esimerkki tulevan diktaattorin pelikirjasta.

Demokratian itsepuolustus toimi rohkean Giacomo Matteottin johdolla vielä jonkin aikaa, kunnes hänet tapettiin. Mussolinin ilmoitti itseensä kohdistuneiden murhasyytösten keskellä, että hän ottaa kaiken vallan nimittämällä itsensä Il Duceksi. Röyhkeä toiminta johti suurista riskeistä huolimatta lopputulokseen, jossa Mussolini sai ylivallan. Hän mursi oikeuslaitoksen mahdin ja muutkin demokratian instituutiot.

Mussolini käytti myös pehmeitä keinoja käynnistämällä infrastruktuurihankkeita, parantamalla terveyden hoitoa ym. Kansansuosio oli taattu. Viimeistään vuonna 1929 koko Italia oli Mussolinin kontrollissa. Oli vain yksi valta, yksi johtaja, jota piti totella. Mussolini käytti indoktrinaatiota alistaakseen kansan yhden johtajan alaisuuteen. Toimenpiteet ulotettiin lastenkasvatukseen saakka, jotta varmistettaisiin myös seuraavan sukupolven kannatus fasismille. Nuoruuden ylistys oli fasismin ohjenuorana aivan kuten natsismissa hiukan myöhemmin.

Massaindoktrinaatio ja iskulauseet (”Mussolini on aina oikeassa”) toimivat fasismin vallan muurinsärkijöinä. Henkilökultti johti siihen, että Mussolinia markkinoitiin kaikkien alojen asiantuntijana.

1930-luvun puolessa välissä talouskasvu hiipui ja alkoi ilmetä Il Ducen arvostelua. Mussolini vastasi pelikirjan kohdalla ”kiinnitä ihmisten huomio ulkoiseen, kun joudut vaikeuksiin sisäisesti”. Italiasta piti tehdä Rooman imperiumin seuraaja. Käytännössä tämä merkitsi Etiopian kimppuun hyökkäämistä. Muuta mahdollisuutta ei juuri ollut, sillä länsivallat olivat jo alistaneet pääosan Afrikasta alaisuuteensa. Sotatoimet sujuivat heikosti, mutta lopulta etiopialaisten vastustus murtui osin siksi, että italialaiset käyttivät kemiallisia aseita. Mussolinin propaganda hoiti loput.

Toisen maailmansodan syttyessä Italia halusi päästä palaselle Saksan menestyksestä. Se halusi Välimeren suurvallaksi. Italia resurssit olivat kuitenkin aivan liian köykäiset ja hyökkäys Egyptiin pysähtyi, samoin Kreikan valloitusyritys. Vasta Saksan tuleminen avuksi päästi Italian pahimmasta piinasta. Italialaisille sodat olivat joka tapauksessa tuhoisia. Vuonna 1943 Italia joutui itse liittoutuneiden maihinnousun kohteeksi.

Il Ducelle tappiot merkitsivät henkilökohtaista katastrofia. Fasistit syrjäyttivät Mussolinin vallasta. Hitler tuli apuun ja pelasti Mussolinin vielä kerran vankeudesta Pohjois-Italiassa.

Sota eteni kuitenkin kohti vääjäämätöntä loppua ja partisaanit ottivat Mussolinin ja hänen rakastajattarensa kiinni heidät yrittäessään paeta Itävaltaan vuoristoteiden kautta. Lyhyen epävirallisen oikeudenkäynnin jälkeen partisaanit teloittivat pariskunnan.

Brutaali loppu ruumiiden häpäisyineen päätti Mussolinin ja hänen kumppaninsa tarinan.

::::::::::::::::::::::::

Mussolinin diktatuuri romahti omaan mahdottomuuteensa. Viimeisiä vaiheita synkensi IL Ducen epärealistiset suurvaltahaaveet, valtion resurssien loppuminen ja epätoivoinen roikkuminen vallassa.

Mutta ajat muuttuvat…..

Tänä päivänä Mussolinin kotikylä on uusfasistien pyhiinvaelluskohde. Kasvava rasismi, toive vahvasta johtajasta, syntipukin tarve ja tyytymättömyys demokratiaan ovat tämänkin päivän ilmiöitä, kuten ne olivat 100 vuotta sitten fasismin valtaanpääsyn aattona. Fasismi on siis alkanut kiehtoa jälleen rajattua ihmisjoukkoa, vihollisia ovat nyt maahanmuuttajat.

Äärioikeistolaisessa ajattelussa tänä päivänä toistuvat fasistien ilmaisut ja perustelut, miksi nykydemokratia on rapautunut. Tämä vain osoittaa, että tartuntapintaa on edelleen olemassa. Fasismi on siis viekottelevaa, kuten Tarmo Kunnas totesi aikoinaan. Demokratia on kuitenkin osoittautunut lopulta voittoisaksi, kun sitä on yritetty lannistaa. Aivan kuten Espanjassa Francon diktatuurin jälkeen demokraattiset voimat Italiassa jatkoivat sodan jälkeen siitä, mihin ennen diktatuuria – kymmeniä vuosia sitten - oli jääty.

::::::::::::::::::

Fasismi sekä käsitteenä että sisältönä on juurtunut tämän päivän maailman osaksi meidän demokraattisesti ajattelevien mieliharmiksi. Ehkä Mussolinin ”kuolemat” ja ”henkiinheräämiset” ovat ilmiasuja fasismin lumosta. Mutta lumo on pettävällä pohjalla, sillä fasismin tuhoava voima on luotaantyöntävää ajankohdasta riippumatta.

Mikä kaiken tämän sai aikaan? Edellä esitetty kirjoitus kelpaa ehkä jonkinmoiseksi vastaukseksi. Vielä jää jäljelle ihmisen tutkimaton mieli: miksi massat lähtevät tällaiseen mukaan. Onko siinä kysymys vain siitä, että massojen suojissa yksilö kiihottuu vaatimaan mahdottomuuksia valovoimaisen johtajan agitoimana?

Lehtinen ja Hovi: maaseudulta maailmalle, ikinuoret muistelevat menneitä

Yle TV1:ssä ja Areenassa on nähtävillä muistelosarja ”Maaseudulta maailmalle” Lasse Lehtisen (s. 1947) ja Seppo Hovin (s. 1946) johdatuksella. Sarja on laadittu todella kevyeksi historiakertaukseksi ja sellaisena se on otettava katsojakokemuksena. Pelkistykset aiheuttavat yksinkertaistuksia ja samalla viihdearvo kasvaa.

En ole ollut erityisen ihastunut näistä historian kevyistä kosketuksista, mutta katsoin kuitenkin jaksot läpi ja totesin, että jotakin uuttakin tuli ja jotain sellaista vanhan kertausta, joka oli hyvä palauttaa mieleen. Sarjan mainosteksti sanoo, että Lehtinen ja Hovi toimivat lähihistorian ”matkaoppaina”. Tarkoituksen on synnyttää mielikuvia vuosien 1956 ja 1966 väliltä eli muistellaan suurten ikäluokkien lapsuus- ja nuoruusvuosien kautta sodanjälkeistä Suomea ja maailmaa lähinnä viihteen ja poliittisen historian näkökulmasta. Lehtisen ja Hovin lähestymistavassa sarjan merkitys rakentuu oivallusten varaan: ahaa, noinkin tuon asian voi nähdä!

Kysymys on kainostelematta nostalgisesta tarinoinnista, joilla pyritään letkeyteen lievästi vasemmistolaisen Lasse Lehtisen ja porvarillisemman Seppo Hovin silmälasien läpi. Anna-Liisa Tilus toimii ajankohtaan liittyvien uutisten ”kuuluttajana”. Lavastus on korutonta; ohjelmasarja perustuu Lehtisen ja Hovin persoonien varaan täydennettynä joillakin uutisfilmikatsauksilla.

Tässä kirjoituksessa katsellaan siis ”rohkeasti taaksepäin” kevythistorian avulla, vähän totista historiaa siihen yhdistäen. Kommentoin sarjasta vain niitä aiheita, jotka koin erityisen mielenkiintoisiksi.

Sarja alkaa rock and rollin merkityksen arvioinnilla. Aivan oikein Hovi toteaa, että alkuperäinen 1950-luvun loppupuolen rockinvaasio meni Suomessa paljolti ohi. Ainakaan listoilla se ei ollut korkealla. Jonkinmoisen vastakaiun se kuitenkin saavutti ajan hermolla eläneissä nuorissa. Vastarintaakin löytyi: muistelen Paavo Einiön todenneen Mitä Missä Milloin -kirjan musiikkiosiossa 1950-luvun lopulla, että ihan kaikkea rock and roll ei ole sentään pilannut kirjoittaessaan iskelmämusiikin puolia pitäen.

Hovi pistää rock and rollin nousun Yhdysvalloissa amerikkalaisten valkoisten liikemiesten hoksaamisen tiliin: musta rhythm and bluesista johdettu musiikki löi siis bisnesvainun avulla läpi. Ehkäpä tässä on tyypillistä kevythistorian yksinkertaistettua tulkintaa! Tarvittiin myös nuorten ja nuorisokulttuurin aivan uudenlainen esiinmarssi. Se oli sisäänrakennettuna tuon aikaiseen yhteiskuntaan.

Ei rock and rollin vierastaminen ollut vain suomalaisten ominaisuus. Kun Elvis Presleyn varsinainen läpimurtosingle ”Heartbreak Hotel” löi läpi Englannissa 50-luvun puolessa välissä, totesi Melody Makerin arvostelija, että ”jos tämä on musiikkia, niin minä luovutan”.

Entä rock and rollin synnyinmaassa Yhdysvalloissa? Mikä oli rockin menestys myyntilistoilla? Se oli toki hyvä, mutta ei mitenkään ylitsevuotavan mainio. Billboardin Hot 100 -singlelistaan perustuen laadittiin 50 eniten myydyn kappaleen lista vuosilta 1956, 1957, 1958. Vuonna 1956 Elvis Presley löytyy sijoilta yksi, kaksi ja kahdeksan, mutta ”Blue Suede Shoes” (Carl Perkins) vasta sijalta 18. ”Be-Bop-A-Lula” (Gene Vincent) on sijalla 27 ja ”Long Tall Sally” (Little Richard) sijalla 45.

Vuonna 1957 Elviksen (sijat 1 ja 16) lisäksi ”Whole Lotta Shakin´ Goin On” (Jerry Lee Lewis) löytyy sijalta 28.

Vuonna 1958 ”Great Balls of Fire” (Jerry Lee Lewis) on sijalla 36 ja ”Sweet Little Sixteen” (Chuck Berry) sijalla 29. Monilla nyt rock-klassikoiksi tunnustetuilla ei ollut mitään asiaa 50 eniten myydyn levyn joukkoon rock and rollin huippuvuosinakaan.

Kuusikymmentäluvun ”British invasionilla” oli suuri merkitys rock and rollin (ja bluesin) uudessa läpimurrossa, mutta Suomessa ei tärpännyt oikeastaan vielä silloinkaan. Toki Beatles ehti mukaan tähänkin: ”Rock and Roll Music” oli ykkönen Suomessa. Kuusikymmentäluvulla moni rock and roll -kappale muuntui lopullisesti klassikoksi englantilaisten bändien ansiosta.

Suoraan sanottuna rock and roll löi läpi Suomessa vasta 1970-luvun alussa Rauli Badding Somerjoen toimiessa muurinsärkijänä. Sitä ennen musiikin laji oli Suomessa lähinnä jonkinmoista huomiota herättänyt kuriositeetti. Rock and roll oli sukupolvinen ilmiö Suomessa. Se keräsi puoltajia pitkin matkaa 1950-luvulta 1970-luvulle ja toimi pohjana eri musiikkityyleille nousematta koskaan johtavaan asemaan.

Kysymys oli ensi sijassa kuitenkin nuorisokulttuurin läpimurrosta ja sitä Lehtinen (hiukan setämäiseen tyyliin) ja Hovi ansiokkaasti esittelevät ja erittelevät. Tarinointia on elävöitetty omilla muistikuvuilla ja anekdooteilla, joita molemmilla herroilla on ilahduttavan runsaasti.

Pehmeiden kahvipakettien mukana tulleet autonkuvat mainitaan ja osallistuin keräämiseen ja autojen vertailuun itsekin serkkuni kanssa. Kahvinkulutus ei ainakaan vähentynyt!

:::::::::::::::::::::

Kylmän sodan tapahtumista olivat mukana Unkarin kansannousu ja Suezin kriisi suomalaisine rauhanturvaajineen ja uutisfilminäytteineen. Unkarin olympiajoukkue Melbournessa 1956 joutui kapinan johdosta keskelle sen aikaista urheilupolitiikkaa. Sisäpolitiikkaankin kajottiin: käytiin läpi presidentinvaalit 1956 uutisfilmikatsauksin, yleislakko 1956 myös uutisfilmikatsauksin, yöpakkaset 1958, TUL/SVUL vastakkainasettelu. Yrjö Leinon muistelmat. Yöpakkaset nähtiin aivan oikein saranakohtana myöhemmälle suomettumiselle: syntyi käsite ”neuvostovastaisuus”. Lehtinen pääsee kehaisemaan osallistumisestaan (tosin vahingossa) kommunistien lakkomarssiin.

Käytiin myös läpi rahaliikenne Suomen johtavien puolueiden sekä Neuvostoliiton ja CIA:n välillä. Lehtinen aivan oikein analysoi tilanteen: ulkomailta tulleessa rahassa jakoperiaatteet kulkivat osin ideologisesti, osin etuperäisesti.

Juontajien kirjahyllyistä löytyivät Pikkujättiläinen (tai Pikku jättiläinen), lääkärikirja, Tuntematon sotilas, Seitsemän veljestä. Nimenomaan tietosanakirjojen merkitystä korostettiin ja aiheesta. Ne siirsivät tiedon isän ja äidin ostopäätöksen seurauksena lapsille. Meilläkin kotona oli useita tietosanakirjoja, joista rakkain oli neliosainen Pieni tietosanakirja, jonka ensimmäinen osa on edelleen kirjahyllyssämme (kuudes muuttamaton painos, 1956). Muut osat ovat teillä tietymättömillä. Ollaan suomalaisen yleissivistyksen helposti tunnistettavilla jäljillä.

Neuvostoliiton lähettämä ensimmäinen satelliitti sai ansaitsemansa huomion. Kuuluin myös noihin Sputnik-tekokuun tiirailijoihin syksyllä vuonna 1957 (en nähnyt mitään). Käsittelyä olisi voitu laajentaa amerikkalaisten tuntemaan paniikkimaiseen hätään, kun kilpailija siirtyi avaruuskilpailun johtoon.

Taina Elgiä muistettiin ensimmäisenä kotimaan kansainvälisenä filmitähtenä lomamatkallaan Suomessa.

TV:n läpimurto on kiinteä osa 1950-luvun lopun Suomen historiaa. Suomessa oli 100 000 TV-lupaa Rooman olympialaisten aattona vuonna 1960. Minäkin seurasin kisoja isovanhempien luona maataloustöiden ohessa.

Käännösiskelmät olivat kova sana levymarkkinoilla. Varsinkin naisartistit kokivat kovan nousun; iskelmät olivat jatsahtavia, kuten Brita Koivusen ”Suklaasydän”. Levysoitin oli musiikin levittämisessä tuohon aikaan päivän sana. EP-levy oli uusi tulokas levymarkkinoilla. Ohjelmasarjassa tapahtumia konkretisoitiin kätevästi pianisti Hovin soittonäytteillä.

”Maaseudulta maailmalle” -ohjelmasarjaan on saatu henkilökohtaisesti koetun tuntu hyvämuististen muistelijoiden ansiosta. Lehtinen ja Hovi ovat toimineet myös sarjan käsikirjoittajina.

Kaiken kaikkiaan katsottuani ensimmäistä osaa seuranneet kolme jaksoa Areenasta - joita en tässä tarkemmin arvioi – jää jäljelle juosten läpi kuljettu historia 1950-luvulta 1960-luvulle. Asiat käydään läpi hyppelehtien asiasta kolmanteen. Mihinkään ei pysähdytä. Aina eivät faktat täsmää ja tulkinnat tapahtuneista ovat todella suurpiirteisiä. Parhaimmillaan ohjelmasarja on käsitellessään viihdeteemoja, silloin saatettiin hetkeksi viivähtää pintaa syvemmällä oivalluksen äärellä. Sanalla sanoen kysymys oli viihteestä historian kautta koukaten.

Vladimir Putin opintiellä - tiekartta vallankäytön saloihin

Timothy Snyder on kirjoittanut oppaan nyky-Venäjän, Euroopan ja Yhdysvaltojen keskinäisten suhteiden ymmärtämiseksi. Alkuperäinen englantilainen teos ilmestyi nimellä ”The Road to Unfreedom” (2018). Se on käännetty suomeksi nimellä ”Tie epävapauteen. Venäjä – Eurooppa - Yhdysvallat” (Siltala). Irrotan tästä kirjasta erilleen yhden sen avainteemoista nimittäin Venäjän ja Vladimir Putinin yhteyden fasistifilosofi ja antisemitisti Ivan Iljiniin (s. 1883 – k. 1954).

Snyder näkee kirjassaan Venäjän etsineen itseään historiasta 1990-luvun alussa samaan aikaan, kun amerikkalaiset kuuluttivat kovaäänisesti historian loppua.

Aatelisperheeseen syntynyt Ivan Iljin toivoi - kuten moni muukin - järjestäytynyttä yhteiskuntaa Venäjälle. Kun kuitenkin päädyttiin vallankumoukseen, tuli Iljinistä vastavallankumouksellinen. Hänestä kehittyi bolsevismin kukistajaksi tarkoitetun kristillisen fasismin luoja. Seurauksena hänet karkotettiin maasta vuonna 1922. Iljin asettui Berliiniin ja myöhemmin Sveitsiin ja liittyi kirjoituksillaan Neuvosto-Venäjän vastavallankumouksellisten ”valkoisten” rintamaan. Kun odotukset eivät toteutuneet, Iljin tähtäsi kirjoituksillaan Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän syntyyn. Sitä hän ei tietenkään itse koskaan nähnyt.

Ivan Iljin on kokenut renessanssin Venäjällä 1990-luvulta alkaen. Hän täyttää tänä päivänä jonkin aukon, jolla Venäjän olemassaoloa ja sen vihollisia perustellaan. Iljinin keskeinen filosofia syntyi 1920- ja 1930-luvulla. Fasismilla oli Timothy Snyderin mukaan tuolloin kaksi ydinominaisuutta: se palvoi tahtoa ja väkivaltaa yli kaiken. Juuri nämä fasismin ominaispiirteet Iljin omaksui. Snyderin mukaan ”fasismi palvelee (tämän päivän) oligarkkeja katalysaattorina siirryttäessä …… kohti poliittista sepitettä ; pois merkityksellisestä äänestyksestä kohti valedemokratiaa , pois oikeusvaltiosta kohti yhden henkilön käsiin keskittynyttä hallintoa”.

Iljiniä harmitti, kun Mussolini omaksui fasismin ennen Venäjää. Hitlerissä hän näki taistelijan inhoamaansa bolsevismia vastaan. Yhtä lailla hän oli länttä vastaan, jota hän piti rappeutuneena.

Iljinin filosofiaan ja kirjalliseen perintöön ihastunut Vladimir Putin järjesti hänelle uudet hautajaiset Moskovassa vuonna 2005. Putin alkoi lainata Iljiniä puheissaan. Snyderin mukaan Iljinin kautta selittyvät ne pyrkimykset, joilla Putin heikensi Euroopan unionia, ja joiden varjolla hyökkäsi Ukrainaan. Putin mainitsi lopulta suoraan Iljinin historian henkilönä, joka on vaikuttanut häneen. Putinin kautta Ivan Iljinin vaikutus levisi kulovalkean tavoin Venäjän korkeimpaan johtoon ja alueillekin. Kreml alkoi levittää Iljinin kirjallista tuotantoa systemaattisesti Venäjä hallintoon.

Iljin tuomitsi Jumalan oman filosofiansa tieltä syrjään. ”Poistettuaan” Jumalan näyttämöltä hän jätti itselleen tehtävän säädellä kirjoituksillaan, mikä on oikein ja mikä on väärin. Hän käsittääkseni ”palautti” Jumalan – jumalaisen maailman - haluamassaan olomuodossa ja tehtävä lankesi yhdelle ihmiselle, joka oli tietenkin Iljin itse. Hän pyrki kirjoituksillaan luomaan itsestään ainutlaatuisen kuvan, jossa hän projisoi oman poikkeuksellisuutensa Venäjään. Sanomattakin on selvää, että tämä Venäjän näkeminen kategorisen oikeamielisenä oli vastakohta todellisuudelle. En edes yritä selittää Iljinin sumeaa ajattelua läpikotaisin, mutta on helposti nähtävissä, että Putin ja hänen seuraajansa ovat omaksuneet Iljiniltä käsityksen Venäjän erityislaatuisuudesta.

Iljinin filosofia on yksinvallan oikeutuksen perustelemista. Diktaattorin tehtävänä oli ”vihollisen tunnistaminen ja neutralointi”. Koko valtakoneisto perustui vihollisen olemassa ololle. Epäselväksi ei jää, kuka tai mikä taho on syyllinen: ”Viallisen maailman täytyi vastustaa Venäjää, koska Venäjä oli ainoa jumalaisen täydellisyyden alkulähde”. Viallista maailmaa edusti tietenkin länsi. Tuskinpa äärinationalismia voi viedä pidemmälle.

Iljin antaa ymmärtää, että kun ”kansakunnan hengelliset saavutukset ovat uhattuina”, sota on oikeutettu. Tämä itseään toteuttava argumentti perustelee sodan ”viattomuuden ilmauksena”.

Kaikki edellä esitetty kertoo, että Iljinin Venäjä on täysin keskitetty valtio: Puolueita ei sallittaisi. Vaalien pitäisi olla julkiset ja äänestyslippujen allekirjoitetut. Koko yhteiskunta olisi äärimmäisen hierarkkinen, jokaisella olisi oma paikkansa.

En ole lainkaan varma, että käsitin kaiken Iljinin tarkoitusperistä Snyderin kuvaamana, mutta perusajatus tuli selväksi. Yhtä selvää on, että tällaisen yhteiskuntamallin toteuttaminen ei onnistu todellisuudessa. Putin kuitenkin on omaksunut kehyksen tästä ajattelusta ja katsoo ilmeisesti sen riittävän perusteluksi, jotta hän voi sanoa olevansa iljiniläinen. Snyder pitää Iljiniä tärkeimpänä fasistisista ajattelijoista, joka on elvytetty nykyaikana.

:::::::::::::::::::::

Snyder käsittelee Putinin hallintoa varsin suorasukaisesti, joku voi sanoa yksinkertaistaen, läntisten lasien läpi. Luin kuitenkin uteliaana Snyderin kirjaa muodostaakseni yhden näkökulman Putinin tapaan hallita.

Ei mikään ole jäänyt vaille liberaalin demokratian tartuntaa, ei edes Venäjä, eikä edes Putin. Vuonna 2002 hän puhui myönteisesti ”eurooppalaisesta kulttuurista” ja vältti Naton näkemistä vastustajana. Putin jopa puolsi Ukrainan jäsenyyttä EU:ssa. Hän puhui Euroopan unionin laajenemisesta, joka ”ulottaisi rauhan ja hyvinvoinnin vyöhykkeen Venäjän rajoille”. Vuonna 2008 hän osallistui Naton huippukokoukseen. ”Kaikki” oli seesteisesti, kun taloudella meni hyvin vuosien 2002 ja 2008 välillä. Sattumoisin Putin ja Medvedev vaihtoivat paikkaa juuri vuonna 2008.

Sen jälkeen jumalaisen suurvallan gloria voitti alaa. Erityisesti vuonna 2011 Putin alkoi puhua Neuvostoliiton lopettamisesta virheenä. Snyderin tulkitsemana oli kysymys iljiniläisestä ”vihollisen tunnistamisesta ja neutraloinnista”. Tärkeää oli valita vihollinen oikein! Todellisista uhista piti vaieta, koska paljastuessaan ne toisivat esille valtion todelliset heikkoudet. Viholliseksi valittiin siis länsi, joka Snyderin mukaan ”ei edustanut mitään uhkaa Venäjälle”. Iljiniä Putin lainaili tarkoitushakuisesti omaan vallankäyttöönsä sovittaen.

Syntyy kuva, että Venäjä etsii itseään mystiikan sumupilven läpi. Koen liberaalin demokratian näkökulmasta tällaisen ajattelun hämyisenä pyrkimyksenä löytää erityisiä merkityksiä valtion olemassaololle ja sillä tavoin syvästi vieraana ilmiönä todelliselle demokratialle. Kun tuntuvaa edistystä ja kehitystä on ollut vaikea saada aikaiseksi Venäjällä, on tapahtunutta selitetty spekulatiivisella filosofialla, joka ei kestä kriittistä tarkastelua.

Länsimaisen liberaalin demokratian kannattajan mielestä edellä esitetty ”iljiniläinen” kuvaus on harhaisen ajattelun tuotosta, jolla yritetään epätoivoisesti perustella vaikeasti hallittavan Venäjän valtion autoritaarista (tai diktatorista) koossa pitämistä. Onko tämä malli - jonka Iljin loi - eräänlainen houre tai vääristynyt näky, jossa yksi ihminen asettuu kaiken yläpuolella olevaksi?

Miten Venäjä siis pärjää maailmassa, jossa toimintaperiaatteet useimpien maiden osalta poikkeavat dramaattisesti Venäjästä? Vai laskeeko Putin sen varaan, että suuri osa muista maista rupeaa muistuttamaan autoritaarista Venäjää? Sen esteenä taitaa olla kuvitelma Venäjän ainutlatuisuudesta.

::::::::::::::::

Entä mikä on relevanttia hallitsemisen kannalta tämän päivän Venäjällä?

Tuoreessa Le Monde Diplomatiquessa 5/2019 yritetään avata muutoksessa elävän Venäjän yhteiskunnan ja valtion sisintä. Onko sillä mitään yhteyttä Ivan Iljiniin?

”Diplon” yhteistyökumppanissa Novaja Gazetassa haastateltiin Moskovan strategisen keskuksen entistä johtajaa, sosiologi Mihail Dmitrijeviä aiheesta ”Miten presidentti menetti asemansa pyhänä hahmona, ja miksi venäläiset ovat nyt valmiita vaihtamaan ainakin osan tilipussinsa sisällöstä poliittisiin vapauksiin?” Edustaako Iljin-prosessi siis ohimennyttä aikaa?

Dmitrijev havaitsi toukokuussa 2018 tehdyn tutkimuksen perusteella Venäjällä ja Venäjässä tapahtuneen muutoksen, jossa Krimin valtausta seurannut yhteiskunnallinen konsensus ”mureni silmissä”. Tyytymättömyys ja yhteiskunnallisen muutoksen vaatimus lisääntyivät. Erityisesti paikallisesti protestoijat ovat saaneet huomattavia voittoja, jotka liittyvät usein rakennetun tai rakennettavan ympäristön kyseenalaistamiseen. Ainakin voidaan sanoa, että aiemmin niin silmiinpistävä sopu tai sopeutumishalu on osin kaikonnut. Luottamus kansalaisaktiiveja kohtaan on lisääntynyt.

Mutta miten on käynyt päättäjiin kohdistuvan luottamuksen kanssa?

Edustuksellisen demokratian edut tulevat esille vasta luottamusyhteiskunnan myötä. Nyt Venäjällä vallitsee – jos mahdollista – vielä aiempaa suurempi epäluottamus päättäjiä kohtaan. Vapaus ja demokratia toimiakseen vaativat instituutioiden, puolueiden, liikkeiden ja johtajien rakentavan toimivuuden.

Putin ei ole enää iljiniläinen ”pyhä hahmo” – jos on koskaan ollutkaan – eikä hän ole enää mielipidetiedustelujen ylivoimainen figuuri. Hän ei ole enää vaihtoehdottomuuden symboli.

Muutos näkyy kansalaisten mielipiteissä: 60 prosenttia kyselyihin vastanneista pitää vapautta tärkeämpänä kuin palkankorotuksia. Lopuksi on sanottava varoituksen sana: Stalinin suosio on kasvussa samaan aikaan, kun tunnetaan kaipuuta demokraattiseen johtajuuteen. Venäjällä on havaittavissa piirteitä samasta mielipiteiden hajoavasta kirjosta ja polarisoitumisesta kuin lännessä.