lauantai 25. toukokuuta 2013

Kuntauudistus: keskuskaupungit vs. kehyskunnat

Kaupunkitutkimuspäällikkö Kauko Aronen Kuntaliitosta esittää tuoreessa T&Y -lehdessä 2/2013 ”Kuntauudistus kokonaisuuden hyväksi” käsityksiään kuntauudistuksesta tavalla, joka herättää varmaan keskustelua. Itsellenikin syntyi reagointitarve, kun olen pääosin kuntatyön parissa tehnyt työurani.

Aivan artikkelin lopussa Aronen vetää yhteen ajatuksensa ja toteaa, että ”kuntauudistuskeskustelussa keskuskaupungit edustavat kokonaisuuden etua paremmin kuin ympäristökunnat”. Aronen torjuu tasapuolisuuden ja pienimmän yhteisen nimittäjän tavoittelun. Kannanotto on selkeä.

Tarkastelen ohessa asiaa ”keskuskaupungin” eli Helsingin ja ”ympäristökuntien” eli kehyskuntien välisenä suhteena. Aronen näkee, että tulevaisuus on kaupunkimaisten elinkeinojen varassa. Ja nyt hän puhuu nimenomaan keskuskaupunkikäsitteestä. En näe asiaa näin kategorisesti. Kysymys on siitä, että kaupunkimaisia elinkeinoja voidaan harjoittaa myös ympäristökunnissa ja nämä kunnat pystyvät kehittämään elinkeinojaan omatoimisesti Arosen osoittamaan suuntaan.

Aronen viittaa ns. U-käyrään, jonka mukaan palvelujen kustannukset ovat suurimmat aivan pienissä ja kaikkein suurimmissa kunnissa. Aronen kritisoi U-käyrä -laskelmia, koska niissä ei oteta huomioon palvelujen laatutekijöitä. Niinpä, jos aivan suurimmat kunnat jätetään tarkastelun ulkopuolelle, kustannukset nousevat palvelujen laatu huomioiden - ruotsalaisen tutkimuksen mukaan - suuremmasta pienempään mentäessä.

Periaatteessa hyvinvointiyhteiskunnan vallitessa laatueroja ei pitäisi olla. Käytännössä jokainen voi havaita jonkinasteisten laatuerojen olemassa olon kuntien välisessä vertailussa. Mutta ovatko vaikeasti mitattavat laatuerot niin suuria, että niiden perusteella pystytään kustannusvaikutukset laskemaan uudelleen ja päätymään noin kategoriseen ajatukseen, että kustannukset lineaarisesti nousevat siirryttäessä suurista kunnista pieniin? Epäilen.

Aromaa on oikeilla jäljillä tuodessaan esille, että esim. pääkaupunkiseutua ympäröivät kehyskunnat hyötyvät jossain määrin pääkaupunkiseudun ja erityisesti Helsingin kustannuksella. Tarvitessaan väljemmän asuinympäristön muuttaa nuori helsinkiläinen perhe kehyskuntiin. Kun lapset varttuvat, nämä menevät opiskelemaan Helsinkiin ja palaavat sitten koulutettuina takaisin ympäryskuntiin perheen perustamisen aikoihin. Helsinki siis saa opiskelijat ja kehyskunnat hyvätuloiset lapsiperheet. Vanhempien työpaikka usein jää pääkaupunkiseudulle.

Ulkomaisiin tutkimuksiin viitaten Aromaa toteaa, että vallitsee vääristymä, kun ympäristökunnissa ”voidaan jättäytyä sivuun sen kokonaisuuden erilaisista kustannuksista, jonka varassa kuitenkin eletään”. Lähtökohta Aromaan mukaan on siis – tulkintani mukaan – että esim. Helsingin kehyskunnissa ei tulla toimeen ilman keskuskaupunkia, mutta samalla laistetaan kokonaiskustannuksista.

Ympäristökunnat eivät kuitenkaan ole homogeenisia. Esimerkiksi Mäntsälässä tulomuuttajat ovat parempituloisia kuin kantaväestö ja poismuuttajat, mutta Keravalla ei ole samaa ilmiötä: Kerava vuotaa parempituloisia ympäristökuntiin. Aromaata soveltaen voisi siis sanoa, että Mäntsälä hyötyy enemmän Helsingistä ja osallistuu suhteessa vähemmän kokonaiskustannuksiin kuin Kerava.

Aromaa haluaa kumota väitteen, että keskuskunta olisi itse syyllinen, kun ei huolehdi esimerkiksi kohtuuhintaisen asuntojen saatavuudesta, tonttimaan aktiivisesta kaavoittamisesta jne. Ei tätä kyllä voi kumota. Kyllä pääkaupunkiseudun kunniltakin tulee edellyttää, että ne toimivat oman itsensä hyväksi! Asuntojen kalleus on ongelman ytimessä. Hinnat ovat karanneet tavallisen keskituloisen ulottumattomiin. Kalleutta paetaan mm. Keski-Uudellemaalle, jossa sielläkään ei ole halpaa! Matalat korot (joka on talouden sairaustila) saavat kalliit asunnot näyttämään halvemmilta kuin ovatkaan. Tuloerojen kasvu viimeisten 20 vuoden aikana on osin tuhonnut keskiluokkaisen unelman (tai muodostanut siitä velkaisen unelman).

Aromaa kiinnittää huomionsa kestoaiheeseen eli haja-asutusalueen rakentamisen kalleuteen. Olen samaa mieltä, mutta pitäisi miettiä, miten suuri ongelma tämä on kokonaisuuden kannalta. Kyllä Helsingistä esim. Mäntsälään muuttavat asettuvat pääosin keskustan reuna-alueille kohtuukokoisille tonteille. Maanomistajat tietenkin hyötyvät päästessään kauppaamaan metsää ja peltoa suurten tonttien tarvitsijoille haja-asutusalueilla, mutta hevostiloja ei kuitenkaan perusteta suurin määrin. Tätä ei kannata kadehtia. Uudet asukkaat siis laajentavat pääosin kaupunkimaista keskustaajamaa. Aromaakaan ei pysty todistamaan, että toiset kunnat hyötyvät jotenkin systemaattisesti toisten kustannuksella. Kuntien tilinpäätöksistäkään ei varmaan löydy yksiselitteistä tulkintaa.

Aromaan mainitsemia ”kaupunkimaisia elinkeinoja” syntyy myös kehyskuntiin, ei pelkästään keskuskaupunkeihin. Jossakin vaiheessa voidaan hämmästyneenä todeta, että Helsingistä käydään töissä kehyskunnissa. Mäntsälän osalta näen tämän jopa potentiaalisena mahdollisuutena, sen verran kova draivi elinkeinojen kehittämisessä on kotikunnassani.

Liittyvätkö ympäryskunnat keskuskuntaan Helsingin seudulla vai liittyvätkö kehyskunnat vaihtelevin kokoonpanoin toisiinsa? Aromaan ajatus tukee ensin mainittua vaihtoehtoa. Kehyskunnat pääkaupunkiseudun pelossa eivät tule hyväksymään hänen käsitystään. Kehyskunnat ovat taloudellisesti niin riippumattomia, ettei niitä houkuta arvaamaton helsinkikeskeisyys.

On selvää, että metropolialueelle tulee jonkinlainen nykyistä huomattavasti tiiviimpi keskinäinen yhteistyökuvio, mutta se ei tarkoita yhteistä kuntaa. Suuruuden ekonomia on keskusteluissa saanut todennäköisesti liian suuren painoarvon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti