keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Myrskyn silmässä – Ray Manzarek ja The Doors

"Riders on the Storm" alkaa ukkosen jylinällä vaihtuen sitten kosketinsoittimen helkytykseen ikään kuin antaen odottaa, että kohta tapahtuu jotain. Kappale muuttuu bassosoundin myötä mystiseksi ja jotain odottamatonta ennakoivaksi. Sanoitus on samalla sekä kevyt, arkipäiväinen että vaaraa uhkuva. Tulee mieleen rakastava pari, joka matkustaa rajuilmassa kohti tuntematonta ja se matka ei pääty hyvin.

Tuo edellä oleva tuli mieleen kun luin lehdestä, että kosketinsoittaja Ray Manzarek on kuollut. Kiinnostuin The Doors yhtyeestä heti heidän läpimurtonsa aikaan kesällä 1967. Se oli se kuuluisa hippiekesä. Doorsia ei nyt voi yhdistää suoraan pinnalliseen huumehuuruiseen hippiekulttuuriin, mutta elämäntapa, tietynlainen hulluus tarttui yhtyeeseen. Eniten aika vei Morrisonia, mutta muut ehkä välttivät pahimman ja säilyttivät tolkkunsa kaiken sen järjettömyyden keskellä, mikä oli ominaista tuolle ajalle.

On vaikea sanoa, mistä seikoista konkreettisesti jonkin yhtyeen menestys rakentuu. The Doorsin kohdalla tuntuu keskeiseltä yhtyeen jäsenten psyykkeiden yhteys. Yhtyeen kappaleiden tekijöiksi ilmoitettiin koko yhtye, joka luo kuvaa yhteisyydestä. Tämä koskee kuitenkin vain musiikkia. Morrisonin epä-sovinnaisuudesta tuli yhtyeen tunnusmerkki.

Eihän läheskään kaikkia kappaleita kollektiivisesti luotu. Kyllä sanoitukset olivat pääosin Jim Morrisonin ja monet muistettavimmista kappaleista olivat kitaristi Robbie Kriegerin säveltämiä.

Tärkeä seikka yhtyeen taustalla olivat yliopisto-opinnot musiikissa tai taideaineissa. Ehkä musiikillinen monipuolisuus – jazz, blues, klassinen musiikki ja rock – oli avaintekijä paitsi menestyksessä niin myös musiikin laadussa ja sen omintakeisuudessa. Myös Doorsin kulta-aikojen jälkeen yhtyeen jäsenet ovat osoittaneet monilahjakkuutensa.

Oliver Stonen elokuva "The Doors" (1991) palautti Doorsin uusien sukupolvien arvioitavaksi. Yhtyeen jäsenet suhtautuivat elokuvaan ristiriitaisesti (Manzarek hyvin kriittisesti) . Kävin sen aikanaan katsomassa elokuvateatterissa ja vaikutelma oli, että Stone onnistui nyt hieman paremmin kuin muissa historian popularisoinneissaan.

Manzarek loi kosketinsoitinsoundin ja se erottaa yhtyeen muista tuon ajan - ja nykyisistä - kuuluisuuksista selkeästi. Mielestäni hänen soundinsa on ajaton, siksi siihen palaa mielellään kuunnellen ja katsellen vanhoja levyjä ja youtube-videoita.

Ray Manzarekista kehkeytyi eräänlainen Doors-tulkki. Hän kertoi mielellään lukemattomissa erilaisissa yhteyksissä yhtyeestä. Supliikkimiehenä hän eritteli loputtomasti Doorsin vaiheita. Ehkä jossain vaiheessa tuli mieleeni ajatus, että Manzarek halusi luoda jälkikäteen omanlaisensa Doorsin. Mutta tämäkin on osa historiankirjoitusta. Yhtyeen jäsenet riitaantuivat heidän musiikkinsa käytöstä mainoksissa. Erityisesti rumpali John Densmorelta paloivat hihat.

Tietenkin pitää muistaa, että ilman Morrisonia yhtye ei olisi maineeltaan sitä, mitä se nyt on. Morrisonin traumana olivat alkoholi ja huumeet tässä järjestyksessä. Vai oliko tämä vain valittu elämäntapakysymys? Vain 27 vuotiaana kuollut Morrison on jäänyt rockmusiikin historiaan legendana samalla tavalla kuin aikalaisensa Jimi Hendrix ja Janis Joplin.

Kun kuuntelee vanhoilta youtube-nauhoilta Morrisonin nyt jo edesmenneen amiraali-isän arvioita pojastaan ei voi olla hätkähtämättä isän ja pojan täysin erilaista suhtautumista elämään ja väistämättä seurannutta välirikkoa, joskin isä-Morrisonin mielipiteet lieventyivät hänen viimeisimpinä vuosinaan. Vietnamin sodan kenraalin ja kaikkea järjestysvaltaa ja sotilaskomentoa vastustavan pojan maailmat eivät olisi voineet olla kauempana toisistaan.

Doorsista jää erityisesti mieleen Morrisonin huojuva laulusoundi, Kriegerin taitava kitarointi, mutta ehkä ennen kaikkea helposti tunnistettava ilmava, helkkyvä kosketinsoitinsoundi, joka on hyvin pitkälle Ray Manzarekin ansiota.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti