Dostojevski, Hautala ja Venäjä

Jossakin lehdessä oli lainattu Vladimir Putinia, joka oli todennut, että Barack Obama on menettänyt todellisuuden tajun. Miltei täsmälleen samoin sanoin väitettiin muutama viikko sitten Angela Merkelin luonnehtineen Vladimir Putinia. Tässä sitä nyt ollaan.

Kysymys on tietenkin Ukrainan kriisistä.

Toisella puolella on länsimainen oikeustaju ja oikeusvaltion jalo ihanne (jota tosin lännessäkään ei pystytä läheskään aina kunnioittamaan) ja toisella puolella on häikäilemätön rosvovaltio. Allekirjoitan kyllä ensin mainitun ajattelutavan, mutta sillä ei todennäköisesti ole kovin paljon tekemistä itse Ukrainan kriisin ratkaisun kannalta. Puhdasoppisuus molemmin puolin on kyseenalaista konfliktin ratkaisun kannalta.

Jotenkin Heidi Hautala edustaa minulle tätä säikkyä, sydämistynyttä , puhdasotsaista, pahan vastaista ”oikeudenmukaisuuden puolesta” -linjaa. Ymmärrän ja en ymmärrä. Nyt hän ilmoittaa yksinoikeudella vihreiden empivän vanhaa Nato-kielteistä kantaansa. TV:n ajankohtaisohjelmassa taas Pekka Haavisto toi esille paljon analyyttisemmin puolueensa Nato-kriittisen ajattelun.

Epäilen, että sisimmässään moni poliitikko haluaisi sanoa inhorealistisemman kannan Ukrainasta, mutta ei yksinkertaisesti voi hygieenisistä syistä. Reaalipoliitikko ei ota riskejä. On turha lähteä kerjäämään vaikeuksia erittelemällä Ukrainan tilannetta vaihtoehtoisin ratkaisuin.

Jotain on pakko keksiä. Mielessäni on Robert McNamaran kaksi opetusta konfliktien keskellä: ”asetu vihollisesi asemaan” ja ”kriisejä ei ratkaista järjellä”. Aika hyvin sanottu täysin älykeskeiseltä ihmiseltä.

Valtioiden rajojen vetäminen summittaisesti on vanha maailmanpolitiikan kirous. Väistämättä joku tulee jossakin vaiheessa ja kyseenalaistaa tehdyt ratkaisut. Venäjä yrittää korjata hajonneen Neuvostoliiton jälkiä. Länsi on iloinnut – minä muiden muassa – miten Venäjä oli asettunut omaan pilttuuseensa toisen luokan suurvaltana. Samalla oli herännyt hentoinen toive, että maa muuttuu ajan kanssa liberaalin demokratian suuntaan. Vähänkin historiaa tuntien tämä on likipitäen mahdoton ajatus. Pikemminkin tulee tunne, että sosialismiin siirtyminen ei ollut paradigman muutos, kun ajatellaan Venäjän/Neuvostoliiton suurvaltapyrkimyksiä. Itse yhteiskuntajärjestelmä ei ole ratkaisevaa, vaan äiti-Venäjän vanha ikiaikainen imperiumiajatus ja samaan aikaan suunnaton lännen (vaikutteiden) pelko.

TV:stä tulee uusintana mainio dramatisoitu Fjodor Dostojevskin elämää kuvaava sarja. Jotenkin Dostojevskin hahmo kuvaa Venäjää tavattoman hyvin. Ensin hän oli suuressa innossaan vallankumouksellista muutosta haluava kirjailija. Sitten vankeuden ja pakkotyön jälkeen hän muuttui vanhoilliseksi nationalistiksi (tosin kieltäen vankeuden yhteyden mielenmuutokseensa).

Oppineena kirjailijana hän tunsi viehtymystä sivistyneistön länsimielisyyteen. Mutta sitten tuli Dostojevskin tunnettu vastareaktio. Tulee tunne, että kirjailija lakkasi tappelemasta tutkainta vastaan ja omaksui verraten nopeasti mystisen uskonnollisuuden ja slavofiilien ajatukset. Hän tunsi, että Eurooppa ja Venäjä ovat eri paria, yhteismitattomia.

Venäjän kansan ja sivistyneistön välillä oli kirjailijan mielestä huima kuilu. Hänen sympatiansa olivat kansan puolella. Varmaan hänen kansallismielinen ideologiansa kumpuaa näistä samoista lähteistä.

Hän toki ymmärsi, että yhteiskunnassa on paljon korjattavaa, mutta läntiset mallit eivät olleet venäläisten sisintä. Niistä ei voinut löytää syndrooman ratkaisua. Ehkä tästä voidaan johtaa osa syistä, joiden perusteella Vladimir Putinin kannatus kansalaisten keskuudessa on noussut. Dostojevskin pohdinta ja henkilökohtaiset ratkaisut, joihin hän päätyi, voisivat olla avain nykyvenäläisyydenkin tajuamiseen.

Flirttailu lännen kanssa on nyt asetettu Venäjällä ylikriittiseen syyniin. Kun itse olen voimakkaasti lännessä omaksuttujen aatteiden kannattaja, on minun ikään kuin pakottauduttava ajattelemaan tapahtumia Venäjän kannalta – siis jos haluan niihin jonkin selvyyden - niin epämukavalta kuin se on tuntunutkin.

Eletään ja annetaan toistenkin elää. Ukrainan venäjänkielisten mielestä Ukrainan kriisin symboli on - halusimme tai emme - Maidanin aukio. Se on heidän mielestään ”fasistien” miehittämä – oikeasti tai verukkeena. Rauhan tavoittelun vaihtoehto on sisällissota. Tämän pitäisi olla kaikkien osapuolien tiedossa. Venäjänkieliset ovat niin vahvoilla Itä-Ukrainassa, että puolustusministeri Shoigulla oli varaa sanoa, ettei Venäjä hyökkää rajan yli.

Hautalan kaltaiset huojahtelijat ovat varsin tyypillinen ilmiö. Riennetään hakemaan apua ongelmiin, joita ei ole Ukrainan ulkopuolella syntynyt. Helsingin Sanomien kuukauden takaisessa gallupissa vihreiden suuri enemmistö oli vahvistunut Nato-vastaisuudessaan.

Vartiainen ja Aho: muutoksen on tultava!

Helsingin Sanomissa oli 26.4.2014 kaksi haastattelua peräkkäisillä sivuilla. Esko Aho arvosteli hänen oman hallituksensa jälkeisiä hallituksia: ”Paluuta vanhaan normaaliin ei ole” ja Juhana Vartiainen tyytyi haukkumaan yhden melko pysyvän hallituspuolueen, nimitäin demarit: ”Juhana Vartiaisen poliittinen yksinäisyys”.

Olen itsekin sitä mieltä, että uusi normaali on täällä tänään. Keinoista, miten uuden normaalin kanssa eletään, voidaan olla montaa mieltä. Ahon haastattelun varsinainen aihe - mikä meinasi jäädä kokonaan sivuun lehdestä – eli Venäjän kaupan tilanne, oli esillä sen verran, että hän moitti Daniel Kahnemanin sanoin julkisuudessa esitettyjä mielipiteitä Ukrainan konfliktista: annetaan lausuntoja ennen kuin mietitään, mitä sanotaan. Olen kirjoittanut kymmenkunta blogikirjoitusta Venäjästä ja Ukrainasta ja niiden yksi punainen lanka on ollut hysteeristen ja paniikissa lauottujen kannanottojen arvosteleminen. Tästä olen samaa mieltä Kahnemannin ja Ahon kanssa.

Viittaan aiempaan blogiini ”Suomi vuonna nolla” 26.1.2014, jossa totesin, että on epäreilua viitata nykytilaa vuosien 1994-2007 keskimäärin lähes 4 prosentin kasvuun, joka edustaa ”vanhaa normaalia”. ”Uuden normaalin” keskiarvokasvu liikkunee näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan 1-3 prosentissa. Vannomatta kuitenkin paras. Vuosien 2010-2011 keskimäärin 3 prosentin kasvu – kahden taantuman välissä – osoittaa, että kasvu voi - tosin heikoista lähtöluvuista johtuen - revetä hetkellisesti nopeaksikin.

Aho viittaa oman hallituksensa rohkeuteen silloisten muutoksien edessä. Olen jokseenkin eri mieltä hänen talouspolitiikkansa onnistumisesta. Tyypillistä on, että hän sivuuttaa työttömyysongelman puhuessaan Suomen 1990-luvun lamasta. Lamaa (ja lamasta nousemista) voidaan kuvata parista lähestymiskulmasta: toisaalta teknisesti vero- ym. uudistusten kautta (ja niistä saatujen kiistattomien kasvuruiskeiden näkökulmasta) ja toisaalta inhimillisten vaikutusten näkökulmasta. Olisi ollut aika turhaa mennä selittämään laman aikaan työttömäksi joutuneelle (lähes 20 prosentin työttömyys), että 15 vuoden päästä työttömyys on enää 6,4 prosenttia. Hyvin moni syrjäytyi työelämästä joko lopullisesti tai sitten paljon aikaisempaa huonommin palkattuun työhön. Valtiotalouden leikkaukset olivat aivan liian jyrkkiä.

Myös julkinen velka, joka pysähtyi 1990-luvun lamassa 60 ja 70 prosentin väliin bruttokansatuotteesta, ei olisi edellyttänyt niin mittavia leikkauksia kuin toteutettiin. Tässä on Aholla vähän legendan synnyttämisen aineksia mukana: kun rajusti rouhaistaan, niin hyvää tulee! Ennen sitä uskallettiin! Työttömyyden maltillinen nousu nykyisessä syvässä taantumassa johtuu osittain niistä toimenpiteitä, joita on saatu aikaiseksi työttömien hyväksi viime aikoina. Yritykset ovat kantaneet vastuunsa, tosin viime aikoina irtisanomisiin on turvauduttu aiempaa herkemmin. Pienet työmarkkinoille tulleet ikäluokat ovat osaltaan minimoineet ongelmaa. Työttömyys on jäänyt reippaasti alle 10 prosentin, joka on huomattava saavutus ottaen huomioon kaksivaiheisen taantuman keston. Minusta se on suurin piirtein se, mihin olisi päästy joka tapauksessa olivat hallituksessa mitkä puolueet tahansa.

On kiistelty siitä, mikä oli Ahon hallituksen leikkausohjelman vaikutus työttömyyden räjähdysmäiseen kasvuun. Kuulun niihin joiden mukaan se oli merkittävä. Taloutta uudistettiin Ahon ja varsinkin Lipposen hallitusten aikana, mutta Hesarin jutussakin tuodaan aivan oikein esille Nokian ilmiömäinen vaikutus Suomen talouteen. Nokian merkitystä ei oikein vieläkään tajuta. Että meillä oli maailmanluokan ykkösbrändi! Taloutemme ylijäämät 1994-2007 voidaan erittäin merkittäviltä osin selittää elektroniikkateollisuuden noususta johtuviksi.

Aho moittii, että tehdään yksittäisiä ratkaisuja. Voidaan aiheellisesti kysyä ovatko kaikki nykyisen hallituksen päätökset olleet järkeviä, mutta moitteet, jotka koskevat muutosten laajuutta (kestävyysvajeen korjaustoimet, kehyspäätökset) tuntuvat omituisilta. On vaikeaa ajatella suurempia leikkauksia (tai verojen kevennyksiä) ainakaan lyhyellä aikavälillä kuin mitä nyt tehtiin.

Nyt on ainakin hetkeksi pysähdyttävä katsomaan minkälaisia vaikutuksia jo tehdyillä sopeuttamistoimilla on. Muutoksia, jos tai kun niitä tarvitaan, täytyy myös jakaa pidemmälle aikavälille vaikkapa Kahnemania soveltaen. Voisiko siis tässäkin kriisissä noudattaa ”Kahnemanin kaavaa”, jonka mukaan tulevien menoleikkaustarpeiden kanssa hätiköinnistä syntyy vain sutta. Hermoilun sijaan tarvitaan uskoa Suomen kaltaiseen innovaatiotalouteen. Nykyiset haasteet eivät kohdistu uusiin leikkauksiin, vaan jo sovittujen leikkausten toteuttamisen epävarmuuteen.

Suuri osa meitä kohdanneista haasteista johtuu ulkopuolisista syistä: finanssikriisi, finansskriisin jälkeinen euro-kriisi ja nyt heti perään Ukrainan aiheuttamat rasitteet taloudelle. On siinä yhdelle hallitukselle sopivasti puuhaa. En usko, että poikki ja pinoon -menetelmä on oikea ratkaisu tässä tilanteessa ottaen huomioon jo tehdyt toimenpiteet.

HS:n haastattelussa Juhana Vartiainen moittii, että kaikkien leikkaustoimien olisi pitänyt tapahtua jo paljon aiemmin. Milloin? Porvarihallituksenko aikaan vai jo sitä ennen? Epäilen että joudutaan helposti ”olemme kaikki syyllisiä” syndrooman eteen, jos ryhdymme kritisoimaan tekemättä jättämisiämme. Loppujen lopuksi leikkaushimoisten ryhmä on varsin pieni vähemmistö tutkijoiden joukossa ja Suomen eduskunnassa.

Ehkä avainasia Vartiaisen haastattelussa on, että hän ei ”toivo, että julkisten palveluiden laadun heikkeneminen ja tuloerojen kasvun jatkuminen johtaisi siihen, että hyvätuloiset alkaisivat perustaa omia yksityiskouluja ja sairaaloita. Se vähentäisi edelleen veronmaksuhaluja”. Olemme kuitenkin olleet vahvasti tällä tiellä, menemättä kuitenkaan noin pitkälle – vielä – kuin mitä hän maalailee. Jutun perusteella hän kaipaisi kunnon remonttia hyvinvointiyhteiskuntaan, mutta vaarana on juuri se, mitä hän ei toivo, eli että julkiset palvelut heikkenevät, ja ne, joilla on varaa hakevat palvelut yksityiseltä samaan aikaan kun julkinen koulu ja terveydenhuolto jäävät pienituloisten epätyydyttäviksi palvelupaikoiksi. Myös kansalaisten julkisten palvelujen rahoittamismoraali todennäköisesti heikkenee, kun he havaitsevat, että verovaroilla ei saada kunnollisia palveluja.

Vartiainen toteaa, että ”hyvinvointivaltio on voittanut yhteiskuntajärjestelmien välisen kilpailun , ja siitä voi olla ylpeä. Jotta malli on yhä ykkönen, se edellyttää, että kanveesilla makaavat vain ne, jotka todella tarvitsevat apua”. Jokaiselle matemaattisesti tarpeidensa mukaan! Tällainen rajanveto on mahdotonta ilman kallista räätälöintiä, valvontaa ja byrokratiaa. Voi olla, että Vartiainen haluaisi tarveharkintaiset palvelut takaisin. Vartiainen yksinkertaistaa nyky-yhteiskunnan toimintaperiaatteen.

Kun ihmisten elämää ei pystytä yksinkertaistamaan, on sosiaaliturvaa yksinkertaistettava. Käytännössä sosiaaliturvan on toimittava kaavamaisesti, jokaiseen lillukanvarteen eli jonkin yksilön saamaan ansiottomaan sosiaaliturvatuloon ei voida puuttua. Hyvinvointiyhteiskunnan paras valtti on luultavasti se, että se mahdollistaa sosiaaliturvaan kohdistuvan vilpin määrän alentamisen pelkällä olemassaolollaan. Alhaisen sosiaaliturvan maissa kansalaisten on pakko turvautua väärinkäytöksiin ja korruptioon.

Jotta yhteiskunnallisten menojen maksumoraali säilyisi on maksajien (so. keskiluokka) saatava osansa ”ilmaiskakusta” (maksuttomat tai vain vähän maksavat palvelut) . Ns. keskiluokka - varsinkin alempi keskiluokka - ei tule niin hyvin toimeen kuin siitä ehkä kuvitellaan: se on juuri ja juuri päässyt yli kädestä suuhun elämisestä.

Jos ajatellaan yhteiskunnan kehityssuuntaa viimeisten 10-20 vuoden aikana, niin voidaan havaita kaksi vastakkaisiin suuntiin menevää trendiä. Toisaalta globaali, uusliberalistinen, tehokkaiden markkinoiden hypoteesia painottava trendi on pyrkinyt hajottamaan pitkään rakennettua – ja nyt jo kypsässä iässä olevaa – skandinaavista yhteiskuntarakennetta. Siitä voidaan tänä päivänä käyttää nimeä ”konservatiivinen hyvinvointimalli”.

Toisaalta konservatiivinen hyvinvointimalli on pyrkinyt puolustamaan parhaansa mukaan asemiaan kuitenkin vähitellen antaen periksi. Periksi antaminen ei ole toistaiseksi toteutunut kovin konkreettisesti – mitään alasajoa ei ole tapahtunut - ei lähellekään. Toisaalta tuloerot ovat kasvaneet. Tavallinen kansa niin skandinaviassa kuin Yhdysvalloissakin haluaa tutkimusten mukaan hämmästyttävän tasaista tulonjakoa ja sitä kautta hyvinvointierojen suurta tasaamista, mutta katsoo, ettei ”tapahtuneelle (ökyrikkaiden edelleen rikastumiselle) juurikaan mahda mitään”.

Täytyisi siis löytää synteesi globaalien vaateiden ja konservatiivisen hyvinvointimallin välistä. Sitä kai Vartiainenkin ajaa takaa. Vanhan mallin väsähtäminen vaatii tuoreuttamista. Siitä minäkin olen samaa mieltä.

Tarvitaan kärsivällisyyttä (nousu on jo ovella!), tarvitaan koulutusjärjestelmän käytännönläheistämistä työelämän kanssa yleissivistystä unohtamatta, tarvitaan innovaatiokannusteita, tarvitaan yhteiskunnan ihanan vanhanaikaisia infrastruktuuripanostuksia ja ennen kaikkea tarvitaan irtautumista masokismissa piehtaroimisesta.

21 totuutta EU:sta?

T&Y-lehden numerossa 2/2014 Heikki Taimio haastattelee nyt eläkkeellä olevaa Peter Nybergiä euroalueen ongelmista ja haasteista. Nybeg on toiminut merkittävissä tehtävissä sekä Suomen pankissa että valtiovarainministeriössä. Nyt hän puhuu rennosti ja avoimesti kipeistä asioista. Haastattelussa ei tule esille mitään aivan mullistavaa uutta, mutta siinä on mielestäni mainiosti koostettu sen ongelmavyyhden keskeiset piirteet, mistä EU:ta moititaan. Onneksi populismi loistaa poissa olollaan ja kritiikki on analyyttistä. Lisäksi tunnen iloa sen johdosta, että useimmista haastattelussa esille otetuista kohdista voin olla samaa mieltä.

Ohessa myös omat kommenttini.

1) Maastrichtin perussopimuksen mukainen yhteisen valuutan käyttöönotto.

Valuuttaliittoon on otettu mukaan liian erilaisia maita. Mukaan otettiin maita, jotka eivät täyttäneet valuuttaliiton kriteerejä.

2) Valuuttaliitto perustetiin poliittisin perustein yhteisestä halusta.

Eurooppalaisen päätöksenteon ongelma: asiat ratkaistaan periaatteellisella tasolla, mutta käytännön politiikassa ei pystytä herättämään luottamusta.

3) On esitetty salaliittoteoria, jonka mukaan EU:n etukäteen tiedettyjen vaikeuksien kautta ajaudutaan väkisin liittovaltiokehityksen tielle.

Epäuskottava selitys. Merkittävin tekijä on mielestäni historian kokemukset. Alun perin 1950-luvulla vallitsi aito ideologistyyppinen usko, että Euroopan maiden keskinäisistä sodista haluttiin päästä eroon ja luoda yhtenäinen Eurooppa. Se synnytettiin lukemattomien eri vaiheiden jälkeen riitaisana, mutta kuitenkin.

4) EU yhdentää siinä mukana olevia maita.

Pidän tätä alkuperäisen tavoitteiston osalta aivan ratkaisevana asiana. Uskon aidosti, että pyrkimys oli luoda yhtenäinen markkina-alue ilman nyt esille nousseita jättimäisiä halkeamia ja säröjä.

Tosiasiassa monet, esimerkiksi Paul Krugman, kritisoivat alunalkaen, että laajentuvan EU:n taloudet olivat liian heterogeenisiä ilman liittovaltiota toimiakseen yhdessä järkevästi.

5) Yhteinen valuutta on kärjistänyt ja kurjistanut olosuhteita kansakuntien sisällä.

Yksi EU:n dramaattisimmista seurauksista on ollut, että se on jakanut kansalaisia hyvin eri tavalla toimeentuleviin ryhmiin.

6) Valtioiden välillä on syntynyt juopa avustettavien ja avustajien välille.

7) Maiden välisten korkoerojen tasoittuminen oli oletus.

Korkoerojen kaventuminen alkoi jo ennen euroa(!). Nyberg kysyy, mistä tässä oikein oli kysymys. Miten oli mahdollista, että Kreikan rahoittamista pidettiin yhtä turvallisena kuin Saksan rahoittamista? Nyberg päätyy sille kannalle, että vaikeuksia voitiin odottaa, mutta että Kreikan pelastamiseen varauduttiin jo etukäteen. Itse olisin sitä mieltä, että kohdan 4 mukaisesti usko Euroopan yhteisen tulevaisuuteen oli vankkumaton. Se oli kiveen hakattu: saksalaiset ja ranskalaiset laskivat sen varaan, että EU:n ansiosta vaurastuvat Etelä-Euroopan maat laajentavat saksalaisten ja ranskalaisten tuotteiden markkina-aluetta. Toisaalta itsekäs ajatus, mutta toisaalta yhteisen hyvän ideologia!

8) Edellä mainittu valtioiden välisten korkoerojen supistumiseen luottaminen johti lainoitusinvaasioon ranskalaisilta ja saksalaisilta pankeilta Etelä-Euroopan maille.

Tämä taas johti Suomen vaatimuksiin erityisvakuuksista, koska Suomessa ei haluttu maksaa keskieurooppalaisten pankkien raskaita tappioita – sitten kun niihin jouduttiin.

Kysymys korkoerojen supistumisesta johtui käsittääkseni siitä, että pankit luottivat poliittisesti ja ideologisesti luotuun kuvaan, että EU:n lopputuloksena olisi ”tasalaatuinen” EU, ts. eri valtioiden elintaso ja maksukyky lähenisivät aidosti toisiaan.

9) Juuri katteeton usko luototuksen järkevyyteen johti kiinteistömarkkinoiden kuplaan varsinkin Espanjassa ja Irlannissa.

10) Ensin tuli yksityisen sektorin velkaongelma (Kreikkaa lukuun ottamatta) ja sitten julkisten talouksien velkaantuminen – tässä järjestyksessä.

11) Luottomarkkinoiden nousuhuumassa ei huomattu vaihtotaseiden alijäämien ratkaisevaa merkitystä.

Se, mikä näkyi Saksan vaihtotaseen ylijäämänä, näkyi Etelä-Euroopan maiden alijääminä.

12) Rahamarkkinoiden valvonnan pettäminen kaikilla tasoilla.

13) Valvonnan pettämiseen vaikutti vallalla ollut taloustieteen oppisuunta ”tehokkaiden markkinoiden hypoteesi”, jonka mukaan markkinat automaattisesti tasapainottavat itsensä.

14) Sijoittajavastuun ylenkatsominen.

Pankkien lobbauksen vaikutus: sijoittajavastuuta ei uskallettu ottaa käyttöön, vaan maksatettiin kriisin lasku valtioilla. EKP piti huolta pankkien elinvoimaisuudesta mieluummin kuin veronmaksajien eduista.

15) Julkinen tuki esim. Kreikalle on mennyt suoraan tai epäsuorasti muiden rahoittajien (kuin valtioiden) maksamiseen ulos.

16) Kyproksen tapaus osoitti kuitenkin, että sijoittajavastuuta voidaan toteuttaa ilman, että aiheutuu pakokauhuista tartuntavaaraa laajemmin.

17) Pankkien vakavaraisuusongelma (pääomapuskurit) kärjistyi ennen kuin siihen nyttemmin on todella puututtu.

18) Pankkien pääomapuute on kuitenkin edelleen realiteetti.

19) EKP:n valtionlainojen osto-ohjelma ei ole sen perussopimuksen mukainen tehtävä.

”Painetaanko rahaa” Yhdysvaltain ja Japanin malliin jatkossa?

20) Pankkiunioni ei pelasta rahaliittoa

Nybergin mukaan pankkiunioni ei ole integraation päätepiste. Mutta onko se ratkaisu oikein mihinkään? Nybergin mukaan virheitä tehneiden maiden omien kansalaisten pitäisi maksaa onnettomuudet elintason laskulla ainakin pitkään jatkuneiden ongelmien ollessa kyseessä.

21) Entä Suomi? Viime kädessä tullaan kysymykseen onko Suomen kaltaisella maalla vaihtoehtoa EU:lle. Useimmat vastaavat toistaiseksi, että ei ole.

Mikä voisi nostaa EU:n uudelle tasolle? Jokin kansainvälinen kriisi? Ukrainan tilanne on pinnalta katsoen lähinnä aiheuttanut erilaisia käsityksiä Venäjään kohdistuvien painostustoimien laajuudesta. Syvällisemmin Ukrainan kaltainen tilanne voi saada ymmärtämään Euroopan yhtenäisyyden tarpeen elvyttämällä ja modernisoimalla Euroopan integraatioajatuksen Jean Monnet`n, Robert Schumanin hengessä. Haaveet olivat tuolloinkin 1950-luvulla korkealla, mutta miten tärkeää olikaan lähteä liikkeelle konkreettisista asioista!

Mallia Ruotsista

Fredrik Reinfeldt vastasi Suomen Nato-kuumakalleille varsin viileästi tuoreessa Hufvudstadsbladetissa: Ruotsi ei ole lähiaikoina tekemässä muutoksia puolustuspoliittiseen doktriiniinsa, vaikka hänen oma puolueensa onkin Nato-myönteinen.

Carl Haglundin toive, että Ruotsi muuttaisi linjaansa ensi syksyn vaalien jälkeen ei näytä mitenkään mahdolliselta.

Vaikka Ruotsissakin on kansalaisten keskuudessa huolta Ukrainan tilanteesta, näyttää Ruotsin pääministeri selkeää suuntaa Ruotsin tulevalle linjalle. Siihen kuuluu - liittoutumattomuuden ohella - asevoimien maltillinen vahvistaminen, mikä on varmaankin Suomenkin tavoite. Molemmat valtiot haluavat uskottavan puolustuksen.

Suomen puolustuspoliittinen linja voisi muodostua seuraavista elementeistä:

1) Peruslinja: sotilaallinen liittoutumattomuus.

-Nato-rauhankumppanuus on maksimi.

2) Luodaan uskottava puolustus

-ei tarkoita, että selvitään kaiken tyyppisistä sodista, vaan että pystytään nostamaan puolustuskykyä tasolle, joka nostaa kynnyksen hyökätä Suomeen liian korkealle siihen uhrattuihin resursseihin suhteutettuna.

3) Etsitään yhteistyökumppanit läheltä.

-yhteistyökumppaneita haetaan Suomen kanssa samassa ympäristössä toimivista (Suomen kanssa) homogeenisista maista.

4) Vältetään tekemästä sotilaallisia sopimuksia maiden tai yhteenliittymien kanssa, jotka ovat uhka jollekin kolmannelle osapuolelle.

5) Säilytetään johdonmukainen linja myös kansainvälisten poliittisten suhdanteiden vaihdellessa. -vältetään kaikkia hätiköityjä reaktioita kriisipesäkkeiden sivutessa Suomea.

6) Pyritään itse tukemaan rauhan säilymisen edellytyksiä omilla aktiivisilla toimilla.

Ayn Rand ja puhtaan kapitalismin ylistys

Jussi Jalonen on tehnyt varsinaisen suurtyön laadittuaan lukupäiväkirjan venäläis-yhdysvaltalaisen kirjailijan Ayn Randin massiivisesta teoksesta Atlas Shrugged. Kiitokset! En ole Randin tuotannon asiantuntija, mutta minua kiinnostaa hänen vaikutuksensa nykyihmisiin, erityisesti eräisiin Yhdysvaltain johtaviin poliitikkoihin (ja Suomessa esimerkiksi Björn Wahlroosiin). Mitä nämä ihmiset näkevät Randissa?

Käytän ohessa osittain pohjana Jalosen päiväkirjaa. Täydennän kuvaa elämäkertatiedoilla ja esimerkiksi youtube-aineistolla. Tulkinnoista kannan tietenkin vastuun itse.

Olen käsitellyt Ayn Randia ja enemmistötyranniaa myös seuraavissa blogikirjoituksissa: "Ayn Rand, Björn Wahlroos ja enemmistön pakkovalta" 18.2.2012 ja "Enemmistön vai vähemmistön tyrannia?" 24.12.2013.

Ayn Rand syntyi Venäjällä vuonna 1905. Hän muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1926, jossa vaikutti kuolemaansa saakka (1982). Epäilemättä hänen käsityksiinsä vaikuttivat tapahtumat Venäjällä. Siirtyminen sosialismiin ja - niin kuin hän sen käsitti – enemmistötyranniaan järkytti häntä. Miten suuri nuoruuden elämänkokemuksen vaikutus oli Randiin? Tällä tiedolla, mikä minulla on sanoisin, että käsittämättömän suuri. Se ulottui läpi elämän ja vaikutti koko Yhdysvalloissa oloajan. Myös Yhdysvallat saa Randilta erittäin kriittisen kohtelun. Hämmästyttävää, koska Yhdysvallat jo perusolemukseltaan poikkesi Venäjästä erityisesti ideologian osalta.

Rand koki valtion ja yksilön välillä vallitsevan vastaansanomattoman ristiriidan. Niinpä hän asetti nämä kaksi toisiaan vastaan jo varhaistuotannossaan. On merkille pantavaa, että monet amerikkalaiset konservatiivit (varsinkin republikaaneiksi tunnustautuvat sekä tietenkin teekutsuliikkeen kannattajat) ovat ottaneet Randin yhteiskuntafilosofian ohjenuorakseen.

Rand osallistui urallaan myös poliittiseen toimintaan ja mm. kannatti oikeistolaista Barry Goldwateria vuoden 1964 presidentinvaaleissa. Tarkemmin tarkasteltuna tämä kytkentä konservatiiveihin ei välttämättä ole aivan näin selvä. Rand oli ateisti. Hän suhtautui kaikkiin uskontoihin kielteisesti. Tämän luulisi vaikuttavan uskonnollismielisiin konservatiiveihin. Tästä ristiriidasta selvitään yksinkertaisesti siten, että ei huomioida Randin niitä kantoja, jotka ovat omaa ajattelua vastaan!

Avain Randin ajatteluun syntyy ehkä kolmen sanan kokonaisuudesta: järki – egoismi – kapitalismi. Kukin näistä oli alisteinen edellä mainitulle. Järkiperäisyyden korostaminen johti Randilla kaiken mystiikan ja yliluonnollisen täydelliseen kieltämiseen. Mitä kummallista tässä on ? Ei mitään, ehkä lukuun ottamatta ehdottomuutta, jolla hän torjuu kaiken epärationaalisen. Hänen kannattajissaan on kuitenkin paljonkin irrationaalisuuden vankeja (vrt. teekutsuliike ja sen masinoimat ajatukset). Jälleen opettajan ja seuraajien todelliset mielipiteet poikkeavat toisistaan. Randin perustama oppisuunta ”objektivismi” korostaa juuri rationaalista ajattelua ja objektiivista todellisuutta.

Rand liitti mielellään yhdistelmän järki – egoismi – kapitalismi kaksi ensimmäistä sanaa yhteen: hän halusi, että järkiperäinen egoismi olisi johtava moraalikoodi. Rand vei egoismin käsitteen todella pitkälle. Hän ei hyväksynyt minkäänlaista uhrautumista (ainakaan ilman vastavuoroisuuden periaatetta) toisen hyväksi eikä toisaalta kenenkään pitänyt odottaa jonkun toisen uhrautuvan itsesi hyväksi.

Randin johtoajatus on ”itsekkyyden hyve”. Tämä johti kaiken eettisen altruismin tuomitsemiseen. Hyvin monet libertaarit allekirjoittavat nämä Randin väitteet. Tästä esimerkkinä olkoon Björn Wahlroos, joka on tunnustanut Randin henkiseksi isäkseen Adam Smithin ja Milton Friedmanin ohella (HS 12.2.2012). Juuri oman edun tavoittelun hyväksyminen johtavaksi käyttäytymiskoodiksi on Wahlroosin ajattelun keskiössä. Tämä ajattelu takaa hänen mielestään kapitalismin parhaat tulokset. Myös Randilla liikemies-jumala oli kapitalismin keskiössä.

Wahlroosin siirtyminen Ruotsiin veroja ”pakoon” voidaan pitää Randin viitoittamana raadollisena esimerkkinä, miten oma etu asetetaan yhteiskunnallisen uhrautumisen sijaan. Atlas Shruggedin sankarin John Galtin sanoin sellaisen yhteiskunnan hyväksi ei tarvitse tehdä työtä, joka omalta puoleltaan vaatii vain uhrauksia. Tietenkään Wahlroos ei toisaalta halua katkaista siteitään suomalaiseen yhteiskuntaan – hänen bisneksensä on täällä.

Randin mielestä maailman saastuttivat tavalliset ihmiset, jotka keksivät päätöksenteon pohjaksi enemmistöperiaatteen. Enemmistö rupesi tyrannisoimaan vähemmistöä, joka muodostui ihanteellisista kapitalisteista. Lopulta enemmistön tyrannia johtaa Wahlroosin mukaan - Randia mukaellen - eliitin irtautumiseen (Wahlroos: eliitti äänestää jaloillaan!) omaksi yhteisökseen.

Egoisti Rand ei voinut hyväksyä Jeesuksen kaltaista uhrautumista toisten puolesta. Ajattelu johti ateistiseen maailmankatsomukseen. Minua on aina ihmetyttänyt Randin kaltaiset joko-tahi -ihmiset. Uhrautuminen toisen hyväksi käsitetään kategorisena ja totaalisena uhrautumisena. Harva tähän ryhtyy. Mutta, jos olet myötäelämishaluinen ja -kykyinen , niin mikä siinä on niin paheksuttavaa? Tuskinpa ihmiskuntaa nykymuotoisena olisi, jos empatia olisi lakannut olemasta ammoisina aikoina. Tänä päivänä pitäisi ehkä käydä keskustelua enemmänkin siitä olemmeko ulkoistaneet altruismin hyvinvointiyhteiskunnalle.

Minkä kirjailijankuvan Rand antaa itsestään? Häntä on sanottu pohjimmiltaan kioskikirjailijaksi. Ehkä tämä on hiukan liioiteltua, mutta osuu kyllä sinne päin. Kuinka moni lukee Atlas Shruggedin lopulta pelkkänä tarinana ilman syvällistä sanomaa?

Historiakatsannossa Atlas Shrugged muistuttaa 1930-luvun laman kuvausta, mutta vain etäisesti. Rand vie Rooseveltin New Dealin haluamaansa vastenmieliseen suuntaan eli paljon pidemmälle kuin Roosevelt. Tarkoitus on osoittaa, miten kurja lopputulos seuraa valtion puuttumisesta elinkeinoelämään ja yritystoimintaa. Oikeastaan kaikki, mihin valtio puuttuu, muuttuu tuhkaksi.

Monille oikean reuna kulkijalle Roosevelt edustaa luotaantyöntävää sosialismia. Amerikkalaisen äärioikeiston ihanne on pieni valtio Randin tyyliin (mieluiten yövartijavaltio poliiseineen, armeijoineen ja ”objektiivisine” tuomioistuimineen).

Rand projisoi ihanneyhteiskuntansa John Galtin ”siirtokuntaan” (tai ”lakkolaisyhteisöön” tai ”valittujen laaksoon”), jonka Galt perustaa pelastaessaan valitsemiaan korkeatasoisia ihmisiä, jotka ”yhteiskunta” yrittää tuhota joko kollektiivin lihasvoiman (kommunismi!) tai ”mielen mystiikan” (esim. kristinusko) avulla.

Ateisti Rand otti messiaanisen tehtävän vapauttaa opetuslapsensa syntisten keskeltä pelastuksen saarekkeeseen.

Itse asiassa näen Randin pienen valtion rinnasteisena Thomas Jeffersonin pieneen hallintoon. Kysymys on projektiosta Jeffersonin ajoista tähän päivään. Muodostuu aikuisten satu, utopia, joka ei voisi toimia tänä päivänä. Eikä se toiminut edes 1800-luvun vaihteessa. Jeffersonin kilpakumppanin Aleksander Hamiltonin maailma oli lähempänä nykypäivää teollisuuden rahoituksineen ja velanoton siunauksellisuuksineen (Jefferson olisi halunnut omillaan toimeentulevien ihmisten/kaupunkien/osavaltioiden/liittovaltion yhteisön, joka olisi perustunut maatalousvaltaisuuteen).

Itse asiassa Rand on korvannut jeffersonilaisen yksinkertaisen maatalousyhteisön yhtä yksinkertaisella teollisuusyhteisöllä.

Miksi sitten randilaiset, teekutsulaiset ja yksioikoiset oikeistolaiset pyrkivät epätoivoisesti yksinkertaiseen maailmaan? Ehkä tässä ei ole kysymys kovin mullistavasta ajatuksesta. Useat ihmiset haluaisivat huutaa: seis maailma. Tästä ajattelusta johdettuna yhteiskunta ikään kuin tahallisesti vaikeuttaa ihmisten elämää luomalla sääntöjä sääntöjen vuoksi, byrokratiaa byrokratian vuoksi. Suomessakin tämä ajattelu on relevanttia, kun muutama kuukausi sitten saimme kaikki ”yhtaikaa” päähämme, että kuntiemme kiusaksi on luotu yli viisi sataa tehtävää.

Randiin kriittisestikin suhtautuvalle saattaa jossain vaiheessa tulla pakottava tarve nähdä Randin hahmossa jotain ylevää, jotain poikkeuksellista, jotain ylemmyydentuntoista älyllisyyttä. Minua hän ei sytytä, enkä halua teeskennellä tuntevani myötäsyntyistä kiinnostusta tai sympatiaa hänen hahmoaan kohtaan.

Toki myönnän esimerkiksi Randin haastatteluista tehtyjen amerikkalaisten youtube-koosteiden osoittavan, että Randissa on vahva älyllinen ulottuvuus. Randin päässä (katsokaa hänen silmiään!) vastaukset syntyvät haastattelijan vielä esittäessä kysymystään. Mutta oli hänen päässään myöskin tunnelukko, joka esti häntä vapautumasta vanhan Neuvostoliiton ajan kokemuksista. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi hän heijasti kuvittelemansa yhteiskuntakoneen kauhistuttavan voiman kostonhimoisesti Yhdysvaltoihin.

Kuten edellä on viitattu, Randin sairaalloisen vainoharhainen kuva yhteiskunnan toimista viittaa hänen Neuvostoliiton aikaisiin kokemuksiinsa. Tosin Rand poistui Neuvostoliitosta jo 1920-luvun puolessa välissä, joten hän ei omakohtaisesti voi perustaa fiktiotaan muuhun kuin perheensä bisneksen tuhoamiseen. Stalin ei ollut sellaisessa asemassa vielä tuolloin, että olisi pystynyt käynnistämään vainot kanssatoimijoihinsa ja tavallisin ihmisiin.

Tietenkin Rand saattoi muodostaa käsityksensä sillä perusteella, mitä Stalin tekin 1930-luvulla. Atlas Shruggedin fiktio muodostuisi näin ollen Yhdysvaltain - Randin mielestä - liioitellun pitkälle viedyn 1930-luvun kokemuksen yhdistämisestä Stalinin Neuvostoliiton tapahtumiin 1930-luvulla.

Yllättävä yhteys voisi löytyä myös Yhdysvaltain verotuksen tasosta kirjan julkaisemisen hetkellä (1957). Ylin marginaaliveroprosentti oli nimittäin 91-92 prosenttia 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuun. Vaikka todellinen vero ei ollutkaan erilaisten vähennysten jälkeen noin korkea, voi olla, että osa amerikkalaisista tunsi samaa vastenmielisyyttä valtiota vastaan kuin Rand. Varsinaiset verokapinat syntyivät Yhdysvalloissa vasta 1970-luvulla.

Tärkeintä on kuitenkin Randin halu ajaa omaa agendaansa läpi ja muodostaa kuva yhteiskunnan murhaavasta vaikutuksesta ihmisten elämään. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kokemukset ovat vain välikappale hänen pyrkimyksissään. Kuvauksellaan hän tietenkin vääristää todellisuuden tunnistamattomaksi - minun mielestäni - sairaalloisten kuvitelmiensa mukaisesti.

Randin vainoharhaisuuden symboliksi voisin nostaa esimerkiksi hänen tupakan valistuskampanjoiden vastaisen kammonsa: tämä ketjupolttaja – joka menehtyi keuhkosyöpään - piti niitä kommunistien salaliittona.

Nykypäivän republikaanit ja muut oikeistolaiset tahot nappaavat Randilta lähinnä kuoret oman agendansa edistämiseen. Ateisti Randin Atlas Shruggedin teksti on ikään kuin raamattu, jota ei voi lukea sanasta sanaan omaksuen sen sanoman kirjaimellisesti, vaan käsittäen kirjan symboliseksi kuvaukseksi maailmasta, jossa yhteiskunnan myrkky saastuttaa ihmisten elämän.

Sankarikapitalistit asetetaan yhteiskunnan mädännäisyyttä vastaan. Sankarit ovat niin puhtaaksi viljeltyjä ja jaloja hahmoja, ettei elävästä elämässä taida löytyä heidän vertaistaan. Tähän perustunee Randin ”kieron kapitalismin” kritiikki erotetuksi ihanteellisesta kapitalismista. Kapitalismillakin on siis nurja, viheliäinen puolensa.

Kapitalismi on epätodellista, koska Randin synteesi on mahdoton: olla samaan aikaan jalo, kova ja sydämetön ja kuitenkin oikeamielisyyden perikuva. Randilla on suunnaton viehtymys eliitin ainutlaatuisuuteen ja haluun irrota tavallisten ihmisten maailmasta, johon sisältyy halu tyrannisoida eliittiä. Rand vapauttaa tuntemasta syyllisyyttä siitä, että eliitin jäsen tunnustaa itselleen, että on muita parempi ihminen. Randin maailmassa kapitalistit eivät sorra köyhiä, vaan tapahtuu päinvastoin. Kyvyttömät massat eivät ymmärrä, miten paljon etevimpien keksinnöt hyödyttävät massoja.

Ayn Randin alter egon (näin sen käsitän) John Galtin radiopuhe Atlas Shrugged -teoksessa on avain hänen ajatteluunsa. Valtiota tarvitaan Randin-Galtin maailmassa lähinnä yövartijatehtäviin – ei kovin omaperäinen ajatus. Muutoin ihmisen pitää olla vapaa yhteiskunnan rasitteista.

Lopulta Atlas Shrugged -teoksessa saavutaan utooppiseen oikeudenmukaisuuden ja mielenrauhan laaksoon. Minkälainen on Randin (Galtin) harvojen ja valittujen utopia? Referoidaan sitä Jussi Jalosen sanoin:

”Kirjan viimeisenä kohtauksena meille näytetään välähdys Galtin siirtokunnasta, jossa valot palavat ikkunoissa ja laaksoon pelastautunut valittu kansa suunnittelee tulevaisuutta. Midas Mulligan miettii jälleenrakennuksen investointeja. Danneskjöld makailee sohvalla lueskellen Aristotelesta. Tuomari Narragansett tekee muutoksia Yhdysvaltain perustuslakiin ja lisää pykälän, joka kieltää kongressia säätämästä lakeja kaupan ja tuotannon rajoittamiseksi tai säätelyksi. Francisco ja Hank Rearden miettivät metalliteollisuuden haasteita”.

Suomen ihme - valoa ryysyrantaan

Mediaa seuraamalla voisi vaikka vetää johtopäätökset, että meillä on synkeä hallituskriisi, josta selvitään vain ennenaikaisilla eduskuntavaaleilla. Hallituskriisin syy on, että kaikki asiat ovat rempallaan. Ihmiset ovat tyytymättömiä ja haluavat muutosta. Muutoksen suuntaa tai sisältöä ei määritetä. Eikä ihme, jos nimittäin konkretisoitaisiin muutosvaatimukset, hajoaisivat mielipiteet välittömästi. Kysymys on siis kaipuusta johonkin parempaan, ehkä Kekkosen aikaan, jolloin hallitusten keski-ikä oli lähempänä yhtä vuotta kuin neljää vuotta.

Meidän iso ongelmamme on kasvun tyrehtyminen eikä siihen ole vaikuttanut nykyinen hallitus, vaan ankeat ajat maailmalla ja meitä erikseen rankaiseva elinkeinorakenteen muutos. Elinkeinorakenteen muutos on (ja on ollut) paitsi elinkeinoelämän ongelma niin myös monen eri hallituksen ongelma tästä taaksepäin ja tästä eteenpäin. Tilanteessa on jotain samaa kuin 1990-luvun alussa, kun meillä ja muualla oli syvä taantuma, mutta meillä oli vielä yksi ”rakenteen” erityisongelma, nimittäin Neuvostoliiton kaupan romahdus.

Harjoittamamme masokistinen arvostelu on myös silmiinpistävää, olemme matkalla kohti ryysyrantaa – tosin Tanskan mallin mukaan ensimmäisessä luokassa.

Tietenkin oloomme ja elämäämme vaikuttaa, että totuimme kovaan kasvuun 1994-2007. Kontrasti oli liian voimakas kaikilla tasoilla, myös tunnetasolla. Krapulassa ei ole hauskaa herätä uuteen maailmaan. Mutta pakko on. Mutta millainen se maailma on?

Aion seuraavassa eritellä meitä kohdannutta kurjuutta hieman tarkemmin. Teen sen oikein virallisen indeksin avulla. Indeksi on nimeltään SPI (Social Progress Index). Kysymys ei ole uudesta keksinnöstä, mutta on syytä hiukan eritellä mittarin sisältöä, ennen kuin mennään konkreettisiin tuloksiin. Indeksi muodostuu kolmesta mitattavasta pääalueesta, jotka ovat Ihmisen perustarpeet (Basic Human Needs, sisältäen mm. peruslääkehuollon ja henkilökohtaisen turvallisuuden), Hyvinvoinnin lähteet (Foundations of Wellbeing, sisältäen mm. pääsyn tietolähteisiin, terveydentilan ja ekosysteemin kestävyyden), Mahdollisuudet (Opportunity, sisältäen mm. henkilökohtaiset oikeudet ja vapaudet, suvaitsevaisuuden ja pääsyn jatkokoulutukseen). Käännökset eivät ole varmaan aivan virallisia, mutta eiköhän ne näistäkin avaudu.

Harwardin yliopiston sovellus ”sosiaalisen edistymisen indeksistä” pistää maat paremmuusjärjestykseen (2014) ja antaa näin mahdollisuuden eritellä eri maiden menetystä edellä esitetyillä mittareilla:

“Social Progress Index

1. New Zealand

2. Switzerland

3. Iceland

4. The Netherlands

5. Norway

6. Sweden

7. Canada

8. Finland

9. Denmark

10. Australia”

Listalla Yhdysvallat on sijalla 16, Saksa sijalla 12 ja Ranska sijalla 20. Suomen kokonaisindeksi on vain hilkkua pienempi kuin Kanadalla, Ruotsilla ja Norjalla. Mittauksessa on tulokset 132 maasta.

Erityisen hyvin Suomi pärjää henkilökohtaista vapautta ja valinnanmahdollisuuksia sekä perusterveydenhuoltoa koskevissa kohdissa. Indeksin ehkä merkittävin huomio Suomen osalta on, että kärkitusinasta lähes kaikkien muiden bkt/asukas -lukema on korkeampi kuin Suomella. Silti Suomi pystyy ohittamaan laadukkaalla hyvinvoinnillaan koko joukon maita, joissa bkt on korkeampi. Tulos on pahasti ristiriidassa niiden väitteiden kanssa, että suomalaisilla menisin jotenkin huonosti kansainvälisesti verraten, tai että meillä hyvinvointi- ja muut palvelut tuotettaisiin jotenkin tehottomasti.

Päinvastoin ankeinakin aikoina pärjäämme loistavasti kovassa seurassa.

Entä käytännön julkiset palvelut? Miten suoriudumme niissä?

Kuntaliiton Reijo Vuorento on ansiokkaasti kiinnittänyt huomiota kuntapalvelujen tehokkuuteen ja näin torjunut pinnallisia väitteitä byrokraattisista ja kankeista palveluista. HS:n mielipidekirjoituksessa 26.3.2014 (vastaus Matti Apusen tyypilliseen vuodatukseen) Vuorento toteaa mm., että ”tavallisen palkansaajan palkastaan maksama kuntaveron taso ei ole juuri muuttunut kymmeneen viime vuoteen”. Miten tämä on mahdollista, kuntaverohan on koko ajan noussut? Tosiasiassa kuntaverosta tehdyt vähennykset (vaikutus noin 5 prosenttia) ovat muuttaneet tasaverona pidetyn kuntaveron vähitellen progressiiviseksi. Eli Vuorento tarkoittaa, että ns. efektiivinen (so. todellinen vero) ei ole juurikaan noussut tavallisella palkansaajalla.

Vähennykset ovat syöneet kuntaveron tuottoa ja toisaalta valtionosuusleikkaukset ovat heikentäneet kuntien tulopohjaa. Siitä huolimatta hyvää palvelutasoa on sitkeästi pidetty yllä.

Kunnan työntekijöiden määrä ei ole juurikaan kasvanut suuren laman jälkeen pariin kymmeneen vuoteen, vaikka tehtäväkenttä on laajentunut huimasti. Työn tuottavuus on korkealla tasolla.

Ruotsissa on oivallettu hoitaa heikosti työllistettäviä paremmin ottamalla heitä kunnan palvelukseen. Niinpä Ruotsissa on kuntasektorilla yli miljoona työntekijää (meillä vajaat 440 000).

Kunnissa tehty työ ei ole lainkaan ristiriidassa yrityksissä tehdyn työn kanssa, vaan nämä tehtävät ja työt lomittuvat Suomessa yhdeksi maailman parhaista yhdistelmistä. Suomen loistava sijoitus SPI-indeksissä on nimenomaan esimerkki hyvän julkisen ja yksityisen sektorin risteytyksestä.

Suomessa julkiset palvelut eivät muodosta 58 prosenttia bkt:stä niin kuin usein väärin tulkitaan, vaan vain noin 19 prosenttia (se 58 prosenttia sisältää terveydenhoidon ja koulupalvelut ym., mutta tarkoittaa paljon muutakin, kuten olen aiemmissa blogikirjoituksissani todennut).

Julkisista palveluista on tehty eräänlainen sijaiskärsijä juuri nyt kohtaamillemme taloudellisille ongelmille. Tarvitaan kuitenkin pitkäjänteistä työtä, että kasvu saadaan kunnolla käyntiin ja kansainvälisesti katsottuna varsin kohtuullinen velkaantuminen suhteellisesti laskevalle käyrälle.

Tulevat kasvua heikentävät talouden näkymät (EU:n anemia, Kiinan kasvun hiipuminen, Ukrainan kriisin arvaamattomat taloudelliset seuraamukset) jäävät rasitteeksi, joten välitöntä helpotusta nykytilanteeseen ei ole tiedossa. Kärvistely jatkuu.

Hoidammeko asiamme vain velan ansiosta hyvin? Emme sillä velkaantumisen taittamisessa olemme hyvällä tiellä ja meidän tarvitsee antaa vain hivenen periksi nykyisistä palveluistamme. Meillä on monia keynesiläisiä taloustieteilijöitä, joiden mukaan näitäkään leikkauksia ei olisi tarvinnut tehdä nyt kaavaillussa laajuudessa.

Ukraina Jugoslavian tiellä?

Voidaanko Ukrainan odottaa toimivan länsimaisen oikeusvaltion periaatteiden mukaan? Ei nyt, mutta ehkä parhaassa tapauksessa viiden vuoden sisällä. Voidaanko Ukrainalta odottaa demokratian perusperiaatteiden toteutusta? Epäilen, ettei aivan lähiaikoina. Voidaanko Ukrainan odottaa nousevan jaloilleen omin voimin? Tuskinpa. Entä voidaanko ajatella, että tuloerot pienenevät dramaattisesti Ukrainassa? Ei, koska oligarkkikulttuuri on niin syvällä yhteiskunnassa. Voidaanko venäjän- kielinen väestö sulauttaa aidosti jollain aikavälillä ukrainainankieliseen väestöön? Ei voida.

Ollaan siis umpikujassa? Jugoslavian tiellä?

Jos kuitenkin rakenteellistetaan vastausta hieman, niin ehkä ratkaiseva kohta Ukrainan nykyhistoriassa oli ns. oranssi vallankumous. Sen piti odotusten mukaan siirtää Ukraina uuteen aikaan. Länsimieliset, Venäjän vastaiset voimat pääsivät voitolle. Muutosta ei saatu aikaseksi monista eri syistä. Sekavassa tilanteessa nopeimmat ja vahvimmat korjasivat hedelmät, muiden jäädessä puille paljaille. Tilaisuus - jos sitä yleensäkään realistisessa mielessä oli – menetettiin.

Venäjän on ollut mahdotonta katsoa vierestä yhteiskunnallista kehitystä, joka on toiminut varsinkin Kiovan Maidenin jälkeen sitä vastaan. Ukraina näytti menetetyltä Venäjän kannalta. Mielenosoituksille sinänsä löytyi oikeutus Ukrainan murheellisesta tilasta. Eri asia on, että niitä käytetiin kansanosien kiihottamiseen toisia vastaan – molemmin puolin.

Venäjä ei ole halunnut tukea Ukrainan valtion sisäistä eheyttä, vaan on päinvastoin käyttänyt energia-asetta Ukrainaa vastaan. Ristiriita on huutava. Taustalla on vanhat suurvaltojen etupiiriperiaatteet. Länsi ei ole tätä naivissa hyväntahtoisuudessaan ottanut huomioon. Venäjä katsoo Ukrainan kuuluvan etupiiriinsä eikä voi siitä luopua. Länsiekspansio on päätetty pysäyttää Ukrainaan.

Lännessä ei haluta tinkiä läntisen maailman humaaneista periaatteista. Niitä pyritään soveltamaan valtioon, jossa menestymismahdollisuudet näissä asioissa lyhyellä aikavälillä ovat heikot.

Liittovaltion mahdollisuus on yksi varteenotettava vaihtoehto. Joka tapauksessa pitää saada aikaan ratkaisu, joka tyydyttää molempia kansanosia ja lisäksi tietenkin Venäjää ja länsimaita.

Venäläisille pitää suoda aidot vähemmistön oikeudet. Niiden pitää olla laajat, koska venäläisten määräkin on niin suuri.

Vaihtoehtona on sisällissota, suurvaltasuhteiden pitkäaikainen kylmä kausi ja jatkuvat yhteiskunnalliset levottomuudet. Toimivaa kansalaisyhteiskuntaa ei saada aikaiseksi.

Ennen kaikkea niiltä, jotka sekä lännessä että idässä ovat aggressiivisimpia propagandan harjoittajia pitää riisua ”aseet”. Juuri näiden tahojen mielihaluja Ukrainan konflikti palvelee.

Selvää on, että Ukraina tarvitsee ulkopuolisen sovittelijan ja ennen kaikkea aikaa luoda toimiva valtio. Tilannetta ei voida edistää jatkuvalla sodan uhalla.

Kun perusperiaatteista on päästy yksimielisyyteen, olisi Venäjä taivutettava yhteiseen avustusohjelmaan. Sisällissodan vaaran lähteet ovat kurjuuden jatkumisessa. On pakko turvata Venäjän edut ja se tapahtuu niin, että Ukrainasta tulee neutraali valtio, jota eivät ”uhkaa” Venäjä, Nato eikä EU. Vain yhteisestä sopimuksesta em. tahojen kanssa voidaan sopia uusista Ukrainaa koskevista liittoutumista.

PS

Tämän blogikirjoituksen kirjoittamisen jälkeen Vladimir Putin esiintyi Venäjällä vuosittaisessa TV-esiintymisessään ja sanoi tavattoman selkeästi, mistä Ukrainassa on kysymys: jos Ukraina olisi liukunut länteen, olisi menetetty Krim ja pääsy Mustalle merelle olisi estynyt. Ikiaikainen venäläinen doktriini!

PSPS

Putin totesi, että Suomella ja Venäjällä on erinomaiset suhteet. Lause oli etukäteen tarkoin harkittu, vaikka sujautettiin puheeseen spontaanin oloisesti. Se oli suunnattu kaikille hysteerisille maailmanlopun ennustajille.

Paluu vastakkainasettelun kierteeseen

Parhaillaan käydään kovaa keskustelua siitä, onko nyt kysymys - Ukrainan tilanteen johdosta - paluusta kylmään sotaan vai jostain aivan muusta. Jätän asian vielä avoimeksi ja puhun vain paluusta propagandistiseen vastakkainasetteluun.

Toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta puhutaan Pax Americanana. Sillä viitataan Yhdysvaltain dominoivaan asemaan maailmansodan jälkeen. Itse asiassa ajanjakso jakautuu useaan eri osaan, joita käsittelen seuraavassa.

Ensin vähän taustaa suurvaltojen lähihistoriasta. Ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa suurvaltahegemoniasta taistelivat Englanti, Ranska, Saksa ja Venäjä. Yhdysvallat pitäytyi monroelaisessa eristäytyneisyydessä ja Kiina oli alennuksen tilassa.

Maailmansotien välillä em. suurvallat olivat edelleen kukkoina tunkiolla. Kuitenkin Yhdysvallat – joka osittain vetäytyi takaisin omaan eristäytyneisyyteensä ensimmäisen maailmansodan jälkeen – lisäsi painoarvoaan. Tosin Yhdysvaltain vaikutus ei ollut sotilaallinen eikä poliittinen, vaan ennen kaikkea taloudellinen. Saksan asema oli aluksi heikko hävityn sodan jäljiltä, mutta sitten tapahtui todellinen paradigman muutos ja kolmekymmentä luvun lopulle tultaessa se oli noussut todella varteenotettavaksi tekijäksi vaikutusvallan kaikilla osa-alueilla.

Yhdysvaltain eristäytyminen koski vain Amerikan mantereiden ulkopuolisia alueita. Omilla ”maillaan” (Etelä- ja Väli-Amerikka) se piti etuoikeuksistaan kiinni aivan kuten Japanikin, joka nousi kilpailemaan suurvalta-asemasta ”takapihoillaan” Kiinassa ja Taka-Intiassa.

Pax Americanan ensimmäinen vaihe oli kylmän sodan aika (1946-1989), jolloin suurvallat jakautuivat blokkeihin, etupiireihin tai sotilasliittoihin, miten kukin haluaa asian ilmaista. Bipolaarisessa maailmassa nousevat vallat, USA ja Neuvostoliitto olivat vallantavoittelun keskiössä. Taloudellisesti Yhdysvallat oli ylivoimainen ykkönen, joskin pelästyi varsinkin 1950- ja 1960-luvulla Neuvostoliiton edistysaskeleita avaruus- ja ydinaseohjelmissa. Samaan aikaan kommunismin pelko saavutti hysteeriset mittasuhteet. Tämä vaihe päättyi lopullisesti, kun Neuvostoliitto ensin menetti otteensa Itäblokin maista (1989) ja sitten neuvostotasavalloista (1991)

Sama imperiumien hajoaminen tapahtui toki lännessäkin, kun siirtomaat irtautuivat kivuliaasti emämaistaan (Englanti ja Ranska, vähemmässä määrin esim. Portugali) ja suistivat vanhat siirtomaavallat toisen kategorian suurvalloiksi. Saksa oli pelkkä miehitysalueisin jakautunut kaksiosainen valtio, jonka länsiosa toki nousi taloudelliseen kukoistukseen. Imperiuminsa menettänyt Japani nousi taloudelliseksi suurvallaksi maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Neuvostoliiton romahduksesta alkoi kausi, jota Francis Fukujama riensi nimittämään ”historian lopuksi”. Liberaalin demokratian piti voittaa alaa ”lopullisena” yhteiskuntajärjestelmänä ja hallitsemisen muotona. Muistan kuinka kihisin ärtymyksestä, kun luin Fukujaman kirjan ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” heti tuoreeltaan 1990-luvun alussa. Fukujaman ennustus osui yhtä huonosti kohdalleen kuin hänen suuren edeltäjänsä ja esikuvansa Friedrich Hegelin ennustus historian päättymisestä Napoleonin sotiin. Syntyi autoritäärinen Venäjä ja sitä irtautuneet yhtä autoritääriset itsenäiset valtiot, ja syntyi autoritäärinen Kiina. Arabimaat piut paut välittivät länsimaiden demokraattisista arvoista. Ja listaa voitaisiin jatkaa vaikka ns. epäonnistuneilla valtioilla, joita niitäkin oli (ja on) useita kymmeniä.

Tavallaan ymmärrän Fukujamaa: maailma todella näytti kulkevan kohti demokratiaa ja rauhanomaista markkinataloutta. Tätä todistaa, että monen maan kansalaiset ovat pyrkineet eroon uskonnollisesta tai poliittisesta fundamentalismista vaihtelevalla menestyksellä. Myös Venäjä näytti etenevän kohti - amerikkalaisten aluksi naivisti kannattamaa - vulgäärikapitalistista tulevaisuutta.

Tätä ajanjaksoa kesti 1990-luvun vaihteesta noin vuoteen 2010. Pax Americana saavutti kukoistuksensa juuri tänä aikana. Vaikutti siltä, että maailmassa oli vain yksi suurvalta. Tietenkin nouseva Kiina loi haasteen, jota ei voida mitenkään sivuuttaa. Iso epäily USA:n ylivoiman ylle lankesi, kun finanssikriisi käynnistyi Yhdysvalloista käsin.

Oliko tuo kahdenkymmenen vuoden ajanjakso niin seesteinen, kuin miltä se päälle päin näytti? Afganistanin ja Irakin sodat (2), Jugoslavian hajoaminen ja monet pienemmät sodat asettavat ajanjakson rauhanomaisuuden kyseenlaiseksi. Näistä kuitenkin vain Jugoslavia toi tuulahduksen vanhasta kylmästä sodasta, mutta senkin osalta Venäjä oli aivan liian heikko puolustaakseen vanhaa liittolaistaan Serbiaa.

Voitaneen sanoa, että amerikkalainen ylivoima esti maailmaa suistumasta kylmään tai kuuman sotaan 1990-2010. Paikalliset tai alueelliset konfliktit eivät laajentuneet isoiksi sodiksi. Yhdysvallat ei kuitenkaan tyytynyt fukujamalaiseen liberaalin demokratian levittämiseen, vaan toi mukanaan sotilaallisen liittoutumisen strategian kylmän sodan päättymisen jälkeiseen maailmaan. Moni ei huomioinut rauhankumppanuuden nimissä tapahtunutta vaivihkaista sotilaallista etenemistä eikä sen mahdollisia seuraamuksia. Kaikkihan tapahtui ”Amerikan rauhan” nimissä.

Menneisyydessä kuitenkin kylvetään tulevien eripuraisuuksien siemenet. Amerikkalainen hegemonia eteni Euroopassa ja sen valtapolitiikka iskeytyi aivan kiinni Venäjään. Venäjää jäi myös vaivaamaan sen tosiasiallinen kyvyttömyys puuttua monien kriisien ratkaisuihin ( esim. Jugoslavia).

Kun tullaan näin lähelle nykypäivää, rupeavat hälytyskellot soimaan niiden päässä, joiden mielestä mitään lähellekään eksaktia historian käsitystä ei voida luoda 1900-lukua tuoreemmista ajoista. Totta, mutta sallittakoon spekulointi.

Voitaneen sanoa, että Yhdysvallat yhdisti Fukujaman liberaalin demokratian tavoitteet ja omat valtapoliittiset tavoitteensa yhdeksi kokonaisuudeksi. Edetessään esim. kohti Venäjän rajaa, se saattoi koko ajan perustella voittokulkuaan demokraattisten oikeuksien ja velvoitteiden ylivoimaisuudella. Vastaanottava puoli eli Itä-Eurooppa otti avosylin vastaan amerikkalaiset, mutta heikommin sen viestin demokratiasta. Osassa Itä-Euroopan maista demokratian juurruttaminen on todella hankalaa: ajatellaan vaikkapa Balkania tai vaikkapa Unkaria. Demokratian sovellukset ovat todella omaperäisiä. Toisaalta jotkin Baltian maat, Puola ja esim. Tsekki ovat onnistuneet paremmin.

Demokratian kulmakivi on vähimmäismäärä taloudellista tasa-arvoa. Siinä ei ole onnistuttu. Kun tässä on petytty tulevat kuvioon mukaan strategiset suurvaltapyrkimykset ja ehkä myös naiivi halu auttaa köyhää.

Neuvostoliiton hajoaminen tapahtui hallitsemattomasti vähemmistöjen (venäläisten) edut syrjään työntäen tai ainakaan niitä ei käsitelty riittävästi. Nykyinen asetelma heijastelee tätä hajoamisen hätäisyyttä ja vähemmistökansallisuuksien heikkoa asemaa. Demokraattinen kehitys on vain kaukainen haave useimmille entisille neuvostotasavalloille.

Ukraina on esimerkki strategisesti tärkeästä valtiosta, joka on uponnut syvälle köyhyyteen, ja jota länsi havittelee läntisen yhdentymisen osaksi, samalla kun Venäjällä on tavoitteena oma euraasialainen talousyhteisö. Ristiriita on ilmeinen.

Vuoden 2010 jälkeinen maailma näyttää muodostuvan monenkeskiseksi valta-asetelmaksi vähän ennen vuotta 1914 vallinneen tilanteen mukaisesti. Voimatekijöitä ovat Yhdysvallat-johtoinen länsi, nouseva Kiina, uudelleen tähtiin kurkottava Venäjä ja taloudellinen mahtikeskittymä Kaukoidässä (Japani, Etelä-Korea, Taiwan ja muut Kaukoidän maat). Afrikan nousu on nopeaa, mutta lähtötaso on todella alhainen. Omiksi saarekkeikseen jäävät Brasilia, Intia ja arabimaat.

Kylmän sodan aikaiset blokit ovat osin murtuneet, mutta etupiiriajattelu ei ole poistunut mihinkään, eikä luultavasti poistukaan. Tämä on nähtävissä Syyriassa, jossa käydään ”kansainvälistynyttä sisällissotaa”.

Historia harvoin toistaa itseään sellaisenaan. Globaali talous tuo oman lisukkeensa vastakkainasettelun kierteeseen ajautuvaan maailmaan. Arvaamaton lopputulema syntyy globaalin (kansallisvaltioista osin irti olevan) talouden sekä poliittisen ja sotilaallisen vallankäytön sekoituksesta. Globaali talous ei näytä jarruttelevan perinteistä poliittisen painostuksen tai sotilaallisen uhan agendaa.

Venäjän liiallinen raaka-aine- ja energiariippuvuus on osaltaan aiheuttanut sen haavoittuvuuden ja toisaalta uhkailupolitiikan. Jos sillä olisi useampi teollisen tuotannon tai palvelualan kivijalka, sen ei tarvitsisi ajautua nykyisenkaltaisiin energiasta johdettuihin konflikteihin.

Miksi juuri nyt Ukrainan kautta purkautuu ”kylmän kierre”? Olen ainakin itse yllättynyt Venäjän reaktion voimakkuudesta. Rationaalinen selitys voisi olla, että kansallismieliset piirit ovat saaneet seurata vierestä, kun Venäjän etupiiri on huvennut. Jossakin kulkee tai kulki raja. Nyt Vladimir Putin kuuntelee yhä enemmän jyrkän linjan nationalisteja, joilla perusnäkemys on koko ajan ollut aggressiivinen, mutta jotka eivät ole päässeet näkemyksineen - tähän mennessä - voitolle.

Venäjän takapihat ovat sille yhtä tärkeitä kuin Yhdysvalloille esimerkiksi Chile, jonka demokraattista sosialismia se ei sallinut.

Edellä esitettyjen syiden lisäksi täytyy olla joitakin selittämättömiä tekijöitä, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen. En pysty niitä hahmottamaan toistaiseksi.

Läntisen rationaalisuuden ylikorostaminen Venäjään suhtautumisessa on yksi vääristä lähtökohdista. Tapahtuu paljon asioita tunteiden ohjaamana. On helppoa puhua demokratiaperiaatteista ja ihmisoikeuksista, kun inhorealismi olisi oikea lähestymistapa.

Yksi tapa ottaa kantaa on esittää muuttumattomia kiveen hakattuja mielipiteitä: ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi”. Tällaiset mielipiteet vapauttavat kaikista erittelevistä pohdinnoista ja vaihtoehtojen esille tuomisista. Itse en pysty ajattelemaan näin.

Vastuullisissa asemissa olevat poliitikot päästelevät suustaan kylmän sodan paniikkilausuntoja (Saksan varakansleri Sigmar Gabriel: ”panssarit tulevat Eurooppaan”). Miten tärkeää olisi kriisin keskellä asettua vihollisen asemaan, ja analysoida vastustajaksi koetun motiivit, mutta taitaa olla turha toive, sillä nyt tiedotusvälineiden kiihottamana kilpaillaan siitä, kuka osaa lausua räikeimmän uhkauksen.

Entä meillä Suomessa? Tuntuu siltä, että eliitti ja eliitin edustajat ovat täysin niskan päällä julkisessa keskustelussa (kuten aina), mutta nyt on poikkeuksellisen voimakas tunne, että tavalliset kansalaiset (”hiljainen enemmistö”) ovat paljon varovaisempia mielipiteissään ja nykylinjan muutosvaatimuksissaan kuin valtakunnan kellokkaat.

Profumo-skandaali: viattomuuden ajan loppu

Miten helppoa onkaan jälkikäteen nähdä aikakauden muutos! Mutta kuinka moni pystyy näkemään muutoksen sen tapahtumahetkellä?

Otan tässä esimerkiksi Profumo-skandaalin 1960-luvun alusta (1961-1964). Siinä rikottiin monta tabua. Ei tuohon aikaan lehdet kirjoitelleet johtavien poliitikkojen syrjähypyistä, eikä TV:ssä kerrottu irvaillen ajankohtaisista poliittisista tunaroinneista. Populaarikulttuuri oli viatonta, yhdentekevää viihdettä. Swinging London oli murtautumassa kaikkien tietoisuuteen, muttei ollut vielä läheskään täydessä iskussa. Beatlesit olivat läpimurtonsa kynnyksellä uudella tuoreella tavalla ja nenäkkäällä huumorillaan….

Juuri tuohon saumaan osui Englannin sotaministeriin (Secretary of State for War) John Profumoon kohdistunut vakoilu- ja syrjähyppyskandaali, jonka itsekin muistan hämyisästi, koska meille oli hankittu kotiin TV (samaan aikaan lähes 75 prosentilla Englannin talouksista oli TV) juuri tuolloin, ja silloinen tiedonvälitys pystyi antamaan jonkinmoisen kuvan tapahtumista. Olen seuraavassa rekonstruoinut kuvan tästä aikansa sensaatiosta.

Tapahtumien kulku eteni suurin piirtein seuraavasti.

John Profumo, joka oli konservatiivien johtavia poliitikkoja ja mainittiin mm. mahdollisena seuraavana pääministerinä, uiskenteli yläluokan mahtihenkilön lordi Astorin (aivan oikein, jäljet johtavat New Yorkin kuuluisaan Waldorf Astoria -hotelliin) uima-altaassa, Lontoon esikaupunkialueella. Uima-altaalla oli samanaikaisesti kirjava joukko isännän vanhoja ja uusia tuttuja. Oli seurapiirikaunottaria oli salaperäinen venäläinen mieshenkilö, jolla oli avainrooli tässä uskomattomassa näytelmässä, oli mystinen osteopaatti….

Juuri osteopaatti Stephen Ward oli tapahtumasarjan alkuvaiheen henkilö, joka liimasi henkilögallerian yhteen. Hän oli maineikas hahmo Lontoon seurapiireissä ja hänen käsittelyssään olivat olleet monet kuuluisuudet Elisabeth Taylorista Winston Churchilliin. Ward kutoi seitin, johon näytelmän konnat ja sankarit vuoronperään joko halukkaasti tai tahtomattaan juuttuivat. Lopulta Wardin kiiltokuvamaisen julkisivun takaa paljastui arkinen sutenööri, joka oli tulenaran kansainvälisen tiedustelun välikappaleena.

Onnellisessa avioliitossa ollut Profumo antautui tanssityttö ja alastonmalli Christine Keelerin viekoteltavaksi, kun tämä päätti asettua Astorin altaalla Profumon eteen ilman rihman kiertämää. Heidän välilleen kehittyi nopeasti lyhytaikainen suhde (englanniksi se kuulostaa todella hienolta: ”affair”), joka tuon ajan tavan mukaan pidettiin salaisuuksien verhon takana. Samassa uima-altaassa uiskenteli myös toinen todella iso kala, nimittäin Neuvostoliiton sotilasasiamies Jevgeni Ivanov ja kuinka ollakaan neiti Keelerillä oli suhde myös Ivanoviin! Räjähdysherkkä yhdistelmä, varsinkin, koska samaan aikaan käytiin keskusteluja Englannin ydinaseiden sijoittamisesta Länsi-Saksaan.

Siinä he kaikki tutustuivat toisiinsa tilanteessa, josta James Bondkin olisi ollut kateellinen. Profumo joka oli edennyt urallaan rakettivauhtia ei joko huomannut vaaraa tai sitten hän ohitti moisen turhanaikaisena. Rakastuminen saa tarkimmankin ja huolellisimmankin ammattimiehen varomattomaksi. Altaalla järjestettiin leikkimielinen uintikilpailu, jonka osanottajina olivat: 1) lordi Astor, 2) John Profumo, 3) Jevgeni Ivanov…..

Kaikki näytti kuitenkin menevän kuten vanhaan hyvään aikaan: kukaan ei kiinnittänyt arkaluontoisiin suhteisiin mitään huomiota, ei vaikka Englannin kuuluisa tiedustelupalvelu MI5 varoitti Profumoa. Elettiin hienotunteisuuden ja häveliäisyyden aikoja, jolloin yläluokka osasi pitää ”yksityiset skandaalit yksityisinä”. Ei kukaan kertonut, että silloisen konservatiivisen pääministerin Harold McMillanin vaimolla oli suhde toiseen mieheen. Ei kukaan kertonut, että työväenpuolueen johtajalla Hugh Gaitskellilla oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Miten lehdistö osasikaan missata herkulliset aiheet!

Mutta ajat olivat muuttumassa. Kaikki yhteiskunnassa oli liikkeessä: sota-ajan traumat olivat takanapäin, yhteiskunta avautui hallitsemattomalla tavalla, ihmiset, jotka aiemmin olivat pelkkiä livertäviä juoruajia avasivat suunsa ahnaasti odottavalle lehdistölle…. Salaisuuden verhot kerta kaikkiaan revittiin alas. Sanalla sanoen julkisuus otti hurjan harppauksen kohti sitä maailmaa, jonka me nyt tunnemme paparatseineen ja juorulehtineen ja julkisuuden henkilöitä irvailevine TV-ohjelmineen.

Mielestäni tapahtumien paljastumisen avaimena oli Christine Keelerin ja hänen parhaan kaverinsa Mandy Rice-Daviesin monet miessuhteet. Jonkun tässä palapelissä piti pettää. Ja näin kävikin: yksi Keelerin rakastajista, tummapintainen länsi-intialainen huumekauppias rupesi ammuskelemaan Keelerin sutenöörin Wardin oven läpi mustasukkaisuuksissaan. Välikohtauksesta paisui nopeasti skandaali, joka täytti kaikki lehdet: Länsi-Intian mies puhui kostonhimossaan suunsa puhtaaksi.

Profumo ryhtyi taisteluun, jonka niin moni on käynyt hänen jälkeensä: ensin hän kielsi kaiken: ei ollut mitään sopimatonta suhdetta, mutta lopulta hänen oli pako myöntää suhde, koska Stephen Ward romahti kuulusteluissa ja kertoi kaiken. Heti perään Ward ahmi sisäänsä kymmeniä tabletteja erilaisia lääkeaineita eikä häntä saatu enää elvytettyä. Tosin vielä tänä vuonna (2014!) tapaus Ward on tutkinnassa.

Monipolvisissa kuulusteluissa paljastui sitten loputkin asiat. Ivanov oli oikeasti pyrkinyt saamaan Keelerin kautta Profumolta selville ydinasesalaisuuksia. Profumo ei tietenkään kertonut. Hänen virheensä oli, että hän oli väärällä uima-altaalla väärään aikaan ja rakastui väärää naiseen. Tuon kuuluisan oikeudenkäyntivaiheen kuuluisimman kommentin lausui Mandy Rice-Davies, kun häneltä kysyttiin oliko hänellä ollut suhde lordi Astoriin tai oliko asia tullut julki Astorin kuulusteluissa: ”He would, wouldn´t he?”

Pahin oli kuitenkin tapahtunut: Profumo joutui tunnustamaan tapahtuneen ja erosi hallituksesta. Jälkinäytöksessä pääministeri Harold McMillan luultuaan, että hänellä oli parantumaton tauti (hän eli vielä parikymmentä vuotta!), erosi virastaan. Uudet vaalit nostivat työväenpuolueen Harold Wilsonin pääministeriksi. Vaalin tulos oli niin täpärä, että tuskinpa vallanvaihtoa olisi tapahtunut ilman Profumo-skandaalia.

Mitä tämän tarinan päähenkilöille sitten tapahtui? Christine Keeler vetäytyi julkisuudesta yhdeksän kuukauden vankeustuomion jälkeen, mutta osasi myydä tarinansa lehdille ja kustantajille varmistaen elantonsa joksikin aikaa. Nyttemmin hän on köyhtynyt ja vihainen menestyvämmälle entiselle tyttöystävälleen Rice-Daviesille, joka on Keelerin mielestä - muistellessaan Profumo-skandaalia - ”kirjoittanut historiaa uudelleen”.

Kikatteleva, kanamaisesti käyttäytynyt Mandy Rice-Davies meni hyviin naimisiin ja muutti Israeliin, jossa harjoitti menestyvää ravintolaliiketoimintaa. Rice-Davies vaikuttanee nykyisin jälleen Englannissa.

Jevgeni Ivanov poistui Englannista äkillisesti skandaalin tultua julki jälkiä jättämättä. Sitä ennen hän ensin puolusti neuvostokommunismia Keelerille, mutta lopulta tunnusti, kuinka kurjaa elämä neuvostoagenttina oli.

Entä John Profumo? Hän teki sovinnon vaimonsa kanssa ja omisti lopun elämänsä (hänelle suotiin pitkä elämä: 1915-2006) vapaaehtois- ja hyväntekeväisyystyölle Lontoossa aloittaen WC:iden siivoamisella. Tämä hyvin lahjakas ja varakas mies palkittiin lopulta korkealla kunniamerkillä tekemästään pyyteettömästä työstä lontoolaisten köyhien hyväksi. Ja palkinnon hänelle myönsi työväenpuolueen hallitus! Konservatiivien synninpäästön hän sai myöhemmin itseltään Margaret Thatcherilta.

Vuonna 1989 valmistui filmiversio Profumo-skandaalista nimellä ”Scandal”.

Ihmeellisesti Profumon tapaus kiehtoo edelleen. Andrew Lloyd Webber on kirjoittanut musikaalin ”Stephen Ward the Musical”, jonka näytännöt alkoivat joulukuussa 2013.

Irakin sota - hyvityssota

TV:stä (Yle TV1 10.4.2014) tuli mielenkiintoinen dokumentti Irakin jälkimmäisestä sodasta ”Kampanja, joka vei sotaan”. Dokumentin alkuperäinen nimi ”Bush, Blair og Fogh – krigskampagnen” (Tanska, 2013) kertoo, mistä on kysymys. Dokumentin tanskakalaiset tekijät lähestyvät teemaa Tanskan osallisuuden kautta. Tanskan puolelta pääosaa esitti pääministeri Anders Fogh Rasmussen.

Dokumentti kertoo tarinan valtavasta kiihkosta ratkaista jotakin todella suurta, tuhota länttä uhkaava Saddam Husseinin joukkotuhoasekoneisto. Dokumentin häivytän tässä kirjoituksessa taustalle ja virkistän lähinnä sillä omia muistikuviani tapahtumien logiikasta.

Kaikki he (George Bush nuorempi, Tony Blair ja Rasmussen) olivat innoissaan saadessaan tehdä maailmalle palveluksen, pyyhkäistä sivuun terrorivaltion johtaja. Mikä unohtui? Maltti, jolla tällaisia konflikteja pystytään objektiivisesti hallitsemaan ja ratkaisemaan.

Tietenkin heillä kaikilla oli mielessään jälkimaine: mitä historia kertoisi heidän suurteostaan. Euforisessa innossaan he sivuuttivat viileän harkinnan, tiedustelupalvelujen raportit ja YK:n turvallisuusneuvoston. Toki turvallisuusneuvosto asiallisesti yritettiin saada mukaan, mutta siihen olisi mennyt liian kauan aikaa. Ei ollut aikaa odottaa.

Kaikilla valtionpäämiehillä oli sama ongelma: miten vakuuttaa parlamentit ja kansalaiset sodan välttämättömyydestä? Helppoa se ei ollut, vaan vaati lehdistön manipulointia ja taivuttelua. Operaatio ei onnistunut edes välttävästi. Esimerkiksi Blair sai Irakista raskauttavan rasitteen valtiomiesmaineelleen Hans Blixin tehtäväksi oli annettu todistaa, että Irakissa oli biologisia, kemiallisia tai ydinaseita. Yhteiseltä nimeltään nämä olivat tässä konfliktissa ”joukkotuhoaseita”. Siitä tuli mantra, jota toistettiin lukemattomia kertoja. Herkempi uskoi jo pelkästään puheen perusteella, että näin oli. Mutta tarvittiin todisteet.

Miksi oli niin kiire? Näennäisesti aikaa toki käytettiin. Suuri osa vuotta 2002 selvitettiin Irakin sota-arsenaalia ja pyrittiin kokoamaan epäileviä ja vikuroivia YK:n jäsenvaltioita mukaan kampanjaan. Mutta kysymys oli muustakin.

Epäilemättä tässä oli motiivina kostaa se, mitä oli tapahtunut 11. päivä syyskuuta 2001. Tavallaan ymmärrettävää. Yhdysvaltain mantereella ei ollut tällaista sotatoimea tai sodan luonteista terroritoimea tapahtunut edes maailmansodissa (Havaiji 1941 oli eri asia). Itse asiassa tällaisen ei pitänyt olla missään olosuhteissa mahdollista.

Mitä suuremmaksi ajallinen etäisyys 11/9 tragediasta kasvoi, sitä turhautuneemmiksi ja kärsimättömimmiksi republikaaniset päättäjät ja heidän takanaan olleet ideologit tulivat. Yksinäisen ratsastajan kostoteeman oli saatava täyttymyksensä. Presidentti omaksui tuon roolin varsin sujuvasti. Yhdysvaltain loukattu kunnia oli saatava hyvitetyksi.

Prosessin aikana ”vahvistui” käsitys, että Irak oli syyllinen massatuhoaseiden valmistukseen. Piti vain saada lopulliset todisteet. Lopulta todisteiden saanti muodostui pakkomielteeksi. Eikä niitä sitten jaksettu lopulta odottaa ja tutkia riittävän pitkää aikaa, jotta asiaan olisi saatu selvyys. Hans Blix toistaa dokumentissa vanhan kantansa, että hän olisi tarvinnut muutaman kuukauden lisää todistaakseen tosiasiallisen tilanteen puoleen tai toiseen. Nyt tiedämme, että joukkotuhoaseita ei ollut. Varmoina tietoina pidetyt huhut uraanin hankkimisesta Afrikasta eivät pitäneet paikkansa. On helppo yhtyä Blixin toteamukseen, että ”totuus oli sodan ensimmäinen uhri”.

Irakin konflikti sopisi varmaan esimerkiksi yleensäkin sodan puhkeamisen logiikasta. Sodan uhka alkoi itseään vahvistaen toteuttaa itseään. Sodan lietsonnan sylttytehdasta on pyritty tarkentamaan monilla tavoilla. Ei voi välttyä ajatukselta, että varapresidentti Dick Cheney ja puolustusministeri Donald Rumsfeld olivat avainhenkilöitä.

Rumsfeld ei ole ollut koskaan ruudinkeksijän maineessa. Hän lähti mukaan omien epämääräisten johtopäätösten ansiosta. Motiivina hänen kohdallaan näen ideologiset syyt. Arkkikonservatiivina hän piti itsestään selvänä, että ”paha” asui syvällä Saddam Husseinissa.

Dick Cheneytä pidän republikaanien harmaana eminenssinä monessa muussakin asiassa kuin Irakin sodassa. Hän käytti huomattavan suurta valtaa mielestäni ohi ulkoministeri Colin Powellin. Hän vaikutti suuresti jo Fordin ja Reaganin aikana ja Bushiin hänen vaikutusvaltansa oli myös kiistaton.

Dokumentin Tanska-näkökulma on estänyt tekijöitä ottamasta esille tämä voimamiehen taustoja. Cheyney siirtyi varapresidentiksi öljy-yhtiö Halliburtonin toimitusjohtajan paikalta. Välillisesti Cheney on pyrkinyt melko varmasti hyötymään Irakin sodasta. Ja bisnekset ovat olleet miljardien arvoiset, koska Bush ei juuri vaivautunut perehtymään kustannuksiin.

Dick Cheney on esimerkki miehestä, joka halusi sotaa ja sai sen. Perusteet etsittiin väkisellä ja jos niitä ei löytynyt tekaistiin loput syyt. Sodan syyt ovat syvällä Lähi-Idän problematiikassa ja perimmäiset syyt ulottuvat pitkälle 11/9 edeltävään aikaan. George Bushin ensimmäinen Irakin sota on minulle jäänyt mieleen jollakin tapaa oikeutettuna sotana (huh). Joka tapauksessa sodan aloitti Hussein yrittämällä vallata Kuwaitin. En tässä puutu siihen, oliko Husseinilla tarkoituksellisesti annettu väärä kuva siitä, että Yhdysvallat ei reagoi valtausyritykseen. Bush kuitenkin reagoi jämäkästi. Hän tyrmäsi Husseinin ja pysäytti vastahyökkäyksen Bagdadin porteille kenraaliensa harmiksi, kun sodan alkuperäinen tavoite oli saavutettu. Hussein tehtiin sotilaallisesti toimintakyvyttömästi.

Bush vanhempi varoitti poikaansa ryhtymästä sotaan Irakissa, mutta poika toteutti syvemmällä Yhdysvaloissa ollutta ajatusta keskenjääneestä ristiretkestä hirmuhallitsijaa vastaan ja loppu on historiaa.

Bush ja Blair ovat tämän hämmästyttävän näytelmän pääosien esittäjiä. Labourin Blairin ja republikaanien Bushin välillä vallitsi ainakin päälle päin nähtynä rikkumaton ideologinen ykseys. Teflon-Tonylla ideologia ei ole koskaan ollut kovin syvällä. Hän vai halusi seistä parrasvaloisa maailman mahtavimman miehen, George Bushin rinnalla.

Juuri tuohon aikaan hokema yhden supervallan maailmasta oli kovassa huudossa. Venäjä oli näännyksissä vuosien 1989, 1991 ja 1998 romahduksista. Kiinan asemakaan ei ollut vielä tuolloin niin tähdellinen kuin nykyisin. Syntynyt tilanne vaikutti ilman muuta Yhdysvaltain ylemmyydentuntoiseen käytökseen. Bushin olemus dokumentissa heijastaa hyvin itsetietoisen hallitsijan ajatusmaailmaa.

Anders Fogh Rasmussen huokui intoa olla maailmannäyttämön keskipisteenä yhdessä suurten Bushin ja Blairin kanssa. Kerrankin piskuinen Tanska pääsi näyttämään kyntensä. Rasmussenin selitykset jälkikäteen, (kun paljastui, ettei joukkotuhoaseiden olemassa oloa tutkittu riittävästi) ovat olleet lähinnä säälittäviä.

Vaikkei joukkotuhoaseita löytynytkään, eikö Husseinin tuhoaminen ollut perusteltua? Silloin pitää ottaa kantaa sodan hintaan, satoihin tuhansiin kuolonuhreihin. Nämä eivät ole mitenkään perusteltavissa ”oikeudenmukaisena” pidetyn sodan näkökulmasta.

Visuri Ukrainasta

Oli mukava kuulla Ylen aamu-TV:ssä (10.4.2014) Pekka Visurin analyyttisiä ja neutraaleja arvioita Ukrainan tilanteesta etenkin historianäkökulmasta. Kokosin seuraavan tiivistelmän näistä ajatuksista varustettuna omin kommentein:

1) Ukrainan läntisessä osassa on vahva länsieurooppalainen vaikutus historiallista syistä. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian välillinen vaikutus ulottui Ukrainan kielisiin 1800- ja 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. Itä- ja Länsi-Ukrainan välillä vallitsee suuret kulttuuriset erot.

2) Toisessa maailmansodassa Ukrainalla oli suuri strateginen merkitys. Sota kulki yli Ukrainan. Ukrainan kansallismieliset tahot (joka on pieni mutta vahva liike), olivat Kiovan levottomuuksien oleellinen osa nykykriisissä. Venäjän väitteet fasismista Ukrainassa perustuvat näiden kansallismielisten Ukrainan venäläisille aiheuttamaan uhkaan. Fasismi on edelleen Venäjällä vahvasti tunteisiin vaikuttava aspekti. Sen merkitystä ei pidä vähätellä.

PT: Osa uhkapuheista on venäläistä propagandaa, mutta asiassa on myös tosiasiapohja.

3) Henry Kissingerin kaavailema YYA-Suomen kaltainen ratkaisu voisi olla Ukrainan rauhan tae. Ei siis joko-tai -ratkaisua (länsi tai itä), vaan sekä-että -ratkaisu.

PT: Tällä ratkaisulla ei ole yhteyttä nyky-Suomen tilanteeseen.

4) Kun Neuvostoliitto hajosi, ei vähemmistösuojasta huolehdittu irronneissa entisissä neuvostotasavalloissa. Niinpä venäläinen vähemmistö (tai jopa enemmistö, kuten Krimillä) ei ole saanut Venäjän mielestä oikeudenmukaista kohtelua.

PT: Tässä voi olla paljon venäläistä propagandaa, mutta ei savua ilman tulta. Osa Venäjän vaatimuksista on oikeutettuja.

5) Rauhantunnustelut etenevät sysäyksittäin. Reagoidaan toisen osapuolen avauksiin, mutta suoraviivaista etenemistä rauhanneuvotteluissa ei tapahdu.

6) Ukrainan tilanteen yhdistäminen Suomeen on erittäin kaukaa haettua. Suomi ja Ukraina ovat eri tapauksia.

PT: Tarkoitushakuiset tahot yrittävät vyöryttää Ukrainan varjolla Suomen yleistä mielipidettä haluamaansa suuntaan.

7) Sodan vaara on edelleen potentiaalinen Ukrainassa.

PT: Neuvotteluratkaisu ei ole tällä hetkellä ilmeinen. Enintään voidaan pyrkiä tilanteen kärjistymisen estämiseen.

Maantieteelle emme mahda mitään!

Washington Post on julkaissut tutkimuksen, jossa amerikkalaiset saivat ottaa kantaa Ukrainan tilanteeseen ja mm. saivat sijoittaa Ukrainan maailmankartalle. Vastauksista piirretystä kartasta muodostuu haulikkokuvio: Ukraina sijaitsee melkein missä vain. Tästä iltasanomat sai aiheen kirkuen otsikoida, että Ukraina sijoitettiin monen kyselyyn vastanneen toimesta Suomeen. Vastausten suurin osumatihentymä oli kuitenkin suurinpiirtein Ukrainan tai lähialueen kohdalla.

En tiedä kumpi on järjettömämpää amerikkalaisten yleissivistyksen puute vai Iltasanomien itsekeskeinen ”Ukraina sijaitsee Suomessa” -uutisointi. Lehti olisi ihan yhtä hyvin voinut tehdä jutun siitä, että useat amerikkalaiset sijoittivat kartalla Ukrainan Yhdysvaltoihin!

Katso kartta tästä!

Olen seurannut näitä varsinkin Yhdysvalloissa suosittuja dummies-ohjelmia, jossa tavalliset (?) kansalaiset vastailevat yleissivistystä koskeviin kysymyksiin. Asetelma on se, että Ihmiset saavat nolata vapaasti itsensä. Amerikkalaiset ovat otollinen kohderyhmä tällaiselle, koska ovat niin rohkeita vastaamaan kyselyihin riippumatta siitä tietävätkö asiasta mitään. Suomalaiset suhtautuvat tietämättömyyteensä paljon kriittisemmin.

Dummies-ohjelmissa asetelma on usein se, että naurajat ovat yleisönä paikalla. Siis hieman enemmän tietävät ihmiset nauravat itseään vähän tietämättömimmille ihmisille. Siinä koko ohjelmaidea!

Huolissaan tästä Washington Postin kyselystä voidaan olla siksi, että monissa hyvin tärkeissä kysymyksissä tarvittaisiin kuitenkin pohjatietoja, että voitaisiin ottaa kantaa. Yleissivistyksen puute ja tietynlainen nurkkakuntaisuus on todella silmiin pistävää.

Kyselyssä tiedusteltiin mm. amerikkalaisten halukkuutta interventioon Ukrainaan. Voimankäyttöön oli sitä suurempi kannatus mitä heikompi käsitys oli Ukrainan sijainnista. Washington Postin tutkijat ihmettelivät, miksi maantieteestä tietämättömät halusivat eniten käyttää voimakeinoja Venäjää vastaan.

Itse en ihmettele lainkaan. Tietämättömyys on paha tauti, koska se sisältää itsekritiikin puutteen voimankäytöstä lähtien ja kuvitelman Yhdysvaltain kaikkivoipaisuudesta. Monille amerikkalaisille maailma loppuu Yhdysvaltain rajalla ja muu maailma on enemmän tai vähemmän hämärän peitossa. Niinpä siihen voidaan kohdistaa irrationaalista vihaa ilman järjen käytön suodatusta.

Kysymys ei ole siitä, etteikö tietoa olisi tarjolla yllin kyllin helposti omaksuttavassa muodossa, vaan siitä, että tietomäärä polarisoituu, koska osa ihmisistä ei halua tietää (!) tai priorisoi oman aatteen tai päähänpinttymän objektiivisen tiedonhankinnan edelle.

Periaatteellisemmalla tasolla voidaan pohtia, mikä on tiedon merkitys kansainvälisissä suhteissa. Asetu vihollisesi asemaan, neuvoi aikanaan Robert McNamara. Minusta tätä voisi soveltaa laajemminkin: pyrittäisiin ymmärtämään – vaikkei välttämättä hyväksymään – toisten kulttuuria.

Taistelu etupiireistä, patoamispolitiikasta ja informaatiosta

Tämä on 500. blogikirjoitukseni.

On ehkä syytä palauttaa mieliin toisen maailmansodan jälkeiset turvallisuuspoliittiset periaatteet, koska nykypäivän Ukrainan tilanne heijastelee kylmän sodan teemoja.

Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläs 1940-luvun lopulla George F. Kennan pyrki ja onnistui määrittämään Yhdysvaltain turvallisuuspoliittiset intressit vuosikymmeniksi eteenpäin tarkkasilmäisellä dokumentoinnillaan.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää sota. Tästä johtuen todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään ”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla) ohjelmilla.”

Kennanin X-artikkelin nimellä tunnetusta Policy of Containmentista (hillitsemis- tai patoamispolitiikka) tuli Yhdysvaltain politiikan ohjenuora 50 vuodeksi. Sen tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen totutun valtapiirinsä ulkopuolelle. Miltei välittömästi alkoi taistelu Policy of Containmentin sisällöstä: onko patoamispolitiikka ensisijaisesti diplomatiaa vai enemmänkin sotilaallista varustautumista?

Kennanin trauma syntyi siitä, että hän pyrki ajamaan läpi Policy of Containmentia diplomaattisin keinoin ja hänen kilpailijansa (ja ystävänsä) Yhdysvaltain virkamiesjohdossa, Paul Nitze painotti sotilaallista läsnäoloa Policy of Contanmentin soveltamisessa.

Jossakin vaiheessa Kennan oli melko katkerakin Nitzelle, koska katsoi tämän anastaneen patoamispolitiikan käsitteen ja muuttaneen sen sisältöä sotilaallisen patoamisen suuntaan. Yhdysvaltain poliittinen johto seuraili Nitzen linjaa.

Venäjän valtapiiri on kaventunut Kennanin päivistä melkoisesti. Entiset neuvostotasavallat ovat itsenäistyneet. Venäjä haikailee valtapiirinsä (etupiirinsä) ulottamista takaisin entisten neuvostotasavaltojen alueelle, tuskin kuitenkaan vanhan itäblokin alueelle. Yhdysvallat taas havittelee oman valtapiirinsä levittämistä entisten neuvostotasavaltojen alueelle esim. rauhankumppanuushankkeen avulla.

Onko tämän päivän poliittisella tilanteella yhtymäkohtia Kennanin Policy of Containmentiin? Uskoisin George F. Kennanin – jos hän eläisi - seuraavan huolestuneena Yhdysvaltain etenemistä Venäjän rajoille. Kysymys ei ole enää patoamispolitiikasta, vaan vaikutusvallan levittämisestä entisten neuvostotasavaltojen alueelle. Venäjä kokee tämän aggressiona itseään kohtaan. Itse asiassa nykyisestä tilanteesta löytyy yhtymäkohtia kylmän sodan tilanteeseen: 1950-luvulla Yhdysvallat liittolaisineen ympäröi Neuvostoliiton - paitsi Natolla - niin myös CENTO- ja SEATO- sopimuksilla, joiden tarkoitus oli estää neuvostokommunismin eteneminen Lähi- ja Kauko-Idässä.

Venäjä kokee myös EU:n assosiaatiosopimustavoitteet (Ukraina, Moldova, Valko-Venäjä, Armenia, Azerbaidzhan ja Georgia) itselleen epämiellyttäviksi, koska sillä on tavoitteena kilpaileva euraasialainen unioni.

Käsitykseni on, että Venäjä on konservatiivisen varovainen, jos ajatellaan sen etenemistä perinteisen turvallisuusvyöhykkeensä ulkopuolelle. Se ei todellakaan havittele etupiirinsä ulottamista Itä-Euroopan alueelle (Transnistrian alue on poikkeus).

Länsi tuskin pystyy tarjoamaan riittävän suurta taloudellista apua, jotta elinolosuhteet ratkaisevasti paranisivat köyhässä Ukrainassa. Nykyisen kriisin oloissa Venäjä ei varmaankaan tunne myötätuntoa ukrainalaisia kohtaan (pois lukien venäläinen vähemmistö). Tästä kaikesta seuraa Ukrainan taloudellinen hätä. Eteenpäin ei päästä sillä, että länsi yrittää ulottaa vaikutusvaltaansa yhä lähemmäs Venäjän rajaa, vaan EU:n, Yhdysvaltojen ja Venäjän yhteisillä toimilla, jossa jokainen kunnioittaa toistensa intressejä. Valitettavasti tänä päivinä on liki mahdotonta ajatella tällaista yhteistyötä. Valtioiden välit ovat siihen aivan liian tulehtuneet.

Entä jos patoamispolitiikka käännetään toisin päin? Venäjä pyrkii estämään lännen vaikutuksen leviämisen rajoilleen. Jälleen taistelu käydään – nyt venäläisittäin – rauhanomaisen ”kennanilaisen” patoamispolitiikan ja ”nitzeläisen” sotilaallisemman patoamispolitiikan välillä.

Rauhanomainen patoamispolitiikka on nähdäkseni selkeästi Venäjän tavoite, mutta vain sen asettamilla ehdoilla. Meneillään on poliittinen jännityksen lietsonta ja eripura molemmin puolin. Venäjä on nyt selvästi aloitteentekijä riidan ja vihan kylvön haastamisessa, eikä sille oikeutetusti löydy ymmärtäjää lännessä. Tilanne voi vakautua – joskaan ei ratketa – kun molemmat osapuolet toteavat rajojensa tulleen vastaan.

Valitettavasti Venäjälle näyttää olevan yhdentekevää, miten autoritäärinen tai diktatorinen henkilö Ukrainaa johtaa, kunhan hän on venäjänmielinen. Tämä ei auta ukrainalaisia, joiden köyhyys on eurooppalaisittain hälyttävää. Tyypillisesti tässä tilanteessa puhkutaan toinen toistaan kovempia propagandistisia puheita. Niillä ei todellakaan ratkaista mitään, mutta voidaan herättää eri maiden kansalaisissa huolta tulevaisuudesta.

Esimerkkinä tällaisesta mielipiteiden ilmaan laukomisesta on Cato-instituutin vanhemman tutkijan Andrei Illarionovin lausunnot, jossa hän on jo jakanut Euroopan maita Venäjän etupiiriin ja pelotellut milloin mitäkin maata Venäjän hyökkäysuhalla. Tämä on kylmän sodan perinteestä johdettavissa oleva kuvio: ilma on täynnä spekulaatioita. Illarionovin puheet perustuvat hänen aiempaan kuviteltuun tai todelliseen asemaansa Moskovassa. Mielipiteet eivät perustu faktoihin, vaan arvauksiin, joita media ahnaasti ottaa pureskeltavakseen.

Cato-instituutti on minun luokituksessani äärioikealla oleva amerikkalaisten miljardöörien perustama thinktank, jolle kaikki Venäjässä (ja Illarionoville henkilökohtaisesti) on vastenmielistä. Cato-instituutti ei asetu suoraviivaisesti demokraatit-republikaanit akselille. Se on monissa kysymyksissä äärilibertaarien äänitorvi.

Kun Cato-instituutti korosti muutama vuosi sitten, että Yhdysvaltain ei pidä olla Venäjän reuna-alueilla mukana missään muussa toimenpiteissä kuin niissä, jotka suoraan lisäävät VAIN Yhdysvaltain (eikä muiden maiden) turvallisuutta, on se kaikkea muuta kuin tuki ja turva niille, jotka siltä tukea hakevat.

Vielä paremmaksi pistää Georgian Saakashvili, jonka mukaan ”Putinin logiikka menee niin, että seuraavaksi hän etenee Moldovaan ja Latviaan, ehkä jopa Puolaan”. Ei siinä paljon natot paina, kun propagandistit kilpailevat siitä, kuka saa sanotuksi mehevimmän uhkauksen.

Finnbay-saitti on osa tätä infosotaa. Sen taustalla näyttäisi olevan taho, joka haluaa viestittää neutraalin uutistoiminnan joukossa disinformaatiota herättääkseen hälyä ja ahdistusta. En yllättyisi, jos taustalla olisi - ainakin alkeellisella tasolla - organisoitua toimintaa. Epäuskottavuudessaan propaganda ei poikkea juuri vanhasta neuvostotyylistä.

Nokia ja Suomen yritystoiminnan suurimmat virheet

Helsingin Sanomissa oli 6.4.2014 todella mielenkiintoinen historiakatsaus suomalaisen yritystoiminnan suurimpiin virheisiin: ”10 pahinta bisnesmokaa”. Asiantuntijoiden erittelyt olivat monipuolisia, tällaista oli ilo lukea. Toivottavasti tämän vastapainoksi julkaistaan lista suurimmista onnistumisista. Aihe on niin laaja, ettei kommentointi voi ulottua kuin pieneen osaan esille otetuista yrityksistä. Keskityn itse asiassa tässä vain Nokiaan.

Nokian lukuisia virheitä ei lueta 10 suurimman businessvirheen joukkoon noin yleisesti HS:n valitsemien asiantuntijoiden mielestä, vaikka osa ne kymppisakkiin sijoittikin. Itsekin suhtaudun ristiriitaisesti Nokian virheiden käsittelyyn. Nokia ei ole tehnyt klassisia virheitä, kuten HS:n jutun muutamat firmat. Ongelman ytimessä on, että Nokia ehti kasvaa niin suureksi, että sen epäonnistumisten vaikutus ulottuu ainakin vuosikymmeneksi koko Suomen talouteen. Kim Lindström määrittää kahdentyyppisiä bisnesmokia: toisaalta yksittäiset virhepäätökset ja toisaalta ”kokonaisen kehitystrendin” virheen, joka ”voi koostua useista virhepäätöksistä”. Nokia on lähempänä viimeksi mainittua. Lisäksi Nokian aseman tarkastelua vaikeuttaa se, että se koki sekä valtavan menestyksen että valtavan tappion. Ja mittaluokka on kansantalouden tasollakin suuri.

Vielä on todettava, että Nokia on niin tuore tapaus, että ”historian jatkumon” pölypilvi ei ole vielä sen osalta laskeutunut. Nokiasta ei voi sanoa vielä mitään lopullista, kuten Martti Häikiö antaa ymmärtää.

Lähtökohta tarkastelulleni on Nokian mahtava menestys koko Suomen taloushistoriassa. Sille ei löydy vertaa, sillä Nokia oli parhaimmillaan globaalien brändien joukossa aivan kärjessä kaikki maailman yritykset huomioon ottaen. Vieläkään tätä loisteliasta tarinaa ei Suomessa täysin ymmärretä. Masokistinen ja sadistinen syyttely kilpailevat tasapäin sen osoittamiseksi, että jotain meni pieleen. Ja useimmat ovat vielä varmoja siitäkin, mikä meni pieleen. Ongelma on, että eri henkilöillä pieleen menemisen kohteet ovat erilaisia.

Käyn läpi asiaa omasta näkövinkkelistä. Lainaan aluksi HS:n käyttämiä asiantuntijoita. Pörssisäätiön Sari Lounasmeren mukaan Suomen kaikkien aikojen bisnesmoka oli ”Nokian matkapuhelimiin liittyvät tuotekehityspäätökset”. Joiltakin osin voin tähän yhtyä. Esimerkiksi kosketusnäytöissä Nokia tuli jälkijunassa (epäonnistuttuaan sitä ennen omassa kosketusnäyttöpilotissaan) . Sen sijaan Lounasmeren arvio, että virhe oli siinä, ettei tarpeeksi ajoissa siirrytty Windowsiin on jo todella menneeseen aikaan kohdistuva ”arvaus”. Nokian olisi siis pitänyt heittää Symbian-käyttöjärjestelmä mäkeen jo siinä vaiheessa, kun Microsoftin pojat ennustivat, että Windows-käyttöjärjestelmästä tulee vallitseva matkapuhelimissa ja Nokiasta tulee pelkkä laitevalmistaja. Jos sanoo melkein samassa lauseessa oikeita asioita, mutta väärin argumentein, niin mikä on johtopäätös? Kyllähän matkapuhelinalasta tuli käyttöjärjestelmien kisa, mutta kuka osasi arvata lähes 10 vuotta sitten, mikä taho voittaa?

Jorma Ollila raottaa muistelmateoksessaan (jonka olen arvioinut tässä blogissa), että Nokiassa tajuttiin käyttöjärjestelmien ja ohjelmisto-osaamisen, tärkeys mutta ei kuitenkaan osattu ratsastaa oikealla hevosella. Enkä yhtään ihmettele vaikeutta. Ei tässä ole mitään kaikkitietävän oikeaa ratkaisua, vaan sattumillakin on suuri merkitys.

Otetaan esimerkiksi Apple. On helppoa sanoa, että Nokia aliarvioi ”hedelmäfirmaa”, kuten Tero Ojanperä sanoi suuressa ylemmyydentunnossaan, kun Apple oli saamassa ensimmäisiä menestyksiään matkapuhelinbisneksessä. Mutta kuka olisi pärjännyt läpimurron hetkellä Applelle? Kysymys oli paljon muustakin kuin teknisesti etevästä laitteesta. Kysymys oli tuotteen ympärille rakennetusta vertaansa vailla olevasta hypetyksestä. Tämä ei sinänsä ole ainutlaatuista (ja on sitä paitsi tätä nykyä Applen osalta jo hieman väljähtänyt), sillä muistan kyllä Bill Gatesin suuret päivät, kun hän oli kaikkien ropelipäiden suuri guru. Hän teki kaiken oikein virnuillessaan IBM:n kustannuksella, joka rupesi muistuttamaan dinosaurusta. Toista oli Microsoft. Kokoonnuttiin suuriin hartaustilaisuuksiin messuille kuulemaan sanaa. Tajusin yhtäkkiä suuren huijauksen, kun olin eräässä tällaisessa uuden Officen esittelytilaisuudessa ja ohjelmiston esittelijä ”ihastutti” jollain tekstinkäsittelyn kannalta minimaalisella uudistuksella. Se siitä.

Kim Lindström pitää pahana erheenä, kun Stephen Elop ”antoi julkisesti kuolemantuomion” Symbianille ja Meego-puhelimille. Sanoisin, että nämä ovat vain osaselityksiä. Virhehän se oli, kun Elop kuoppasi Symbianin liian aikaisin ”palava öljylautta ” -vertauksellaan, mutta ei lainkaan niin ratkaiseva kuin kuvitellaan. Mitä tulee Meego-käyttöjärjestelmään, niin sen saaminen menestystuotteeksi olisi ollut yhtä vaikeaa, jos ei vaikeampaa kuin Windowsin. Turha näihin on takertua.

Vesa Puttosen mielestä pahin virhe oli Nokian omien osakkeiden massiivinen osto. Laskelmien mukaan Nokia käytti tähän tarkoitukseen 19 miljardia euroa vuosina 2003-2008 ja ostot tapahtuivat noin 16 euron osakekurssilla. Piti pönkittää osakekurssia osinkojen kustannuksella. Nokia maksoi omista osakkeistaan aivan liian paljon.

Tämä on tietysti osittain jälkiviisautta, mutta sisältää myös osasyyn aiheutuneelle katastrofiille. Kun Nokian kassa hupeni, se ei pystynyt varoillaan pelastamaan yhtiötä, kun sillä alkoi mennä huonosti. Amerikkalaiset osakkeenomistajat eivät paljoa piitanneet pitkäaikaisien sijoittamisen hedelmistä, vaan halusivat panna nokiat lihoiksi, kun oli jotain saatavilla.

Mitä ajattelen tästä? Vastakkain piti asettaa Nokian menestymisen mahdollisuudet tulevaisuudessa sillä vaihtoehdolla, minkä se valitsi (Windows) ja toisaalta kassan syönti. Olisiko siis Nokia onnistunut kassallaan (säilyttäessään sen) pelastamaan älypuhelimensa, kun se olisi saanut useita vuosia kehittää Windows-Lumioita pankkitilimiljardeillaan?

Emme tiedä, mutta epäilen vahvasti, ettei olisi tullut tulosta tästäkään strategiasta. Windows ei ollut - yksinään ilman toista kivijalkaa - riittävän menestyksekäs tuote. Olin yksi niistä, jolla oli väärät odotukset.

Mikä jää jäljelle? Mielestäni jäljelle jää mielikuvituksettomasti ja vastenmielisesti Android-vaihtoehto. Miksi? Koska Nokia olisi pystynyt sillä kilpailemaan Samsungin kanssa johtoasemasta kännykkämarkkinoilla. Olen tosin sitä mieltä, että Nokia ei olisi pärjännyt Samsungille, mutta se olisi saanut riittävän suuren osan Android-kakusta, että se olisi selvinnyt kuolemanlaaksosta. Nyt meillä siis olisi Android-Nokia noin 20 prosentin markkinaosuudella, jolla olisi lunastettu markkinoiden kakkospaikka.

Lopulta kysymys oli siis käyttöjärjestelmävalinnasta. Android-puhelimena Nokia olisi poistanut toisen ongelmansa eli avainsovellusten liian pienen määrän.

Toissijaisia ja siten vähäisempiä olivat ”erottovuustekijä” (eli siis, että Nokialla olisi ollut oma Windows-brandinsä) ja operaattoreiden toive saada laajempi eri valmistajien puhelinvalikoima, jotta tasapäisiä ekosysteemejä olisi ollut markkinoilla useampia. Juuri nämä jälkikäteen ajatellen vähäisemmät perusteet ohjasivat Nokian päätöksentekoa.

Oliko siis kysymyksessä Suomen teollisuuspolitiikan jättisuuresta mokasta? Mielestäni tätä virhettä, että valittiin väärä käyttöjärjestelmä, ei voida verrata esimerkiksi UMTS-huutokaupan täystuhoon. Nokian kohdalla kysymys oli ”vain” ohjelmisto- ja käyttöjärjestelmästrategian väärästä valinnasta. Ongelma oli eräässä mielessä jättimäinen, nimittäin Nokia oli ehtinyt kasvaa niin suureksi, että se pankkikieltä käyttääkseni oli ”too big to fail”. On kuitenkin muistettava, että siitä kaatui kuitenkin ”vain” sinänsä tärkeä kuluttajatuoteosio. Verkkofirmana se ei ole epäonnistunut, vaan on elossa ja voi olosuhteisiin katsoen kohtuullisesti.

Elektroniikkatoimialan kansantaloudelliset tappiot ovat joka tapauksessa olleet jättimäiset ja koko Suomen talouden huono kunto johtuu osin tästä. Siksi väärät valinnat harmittavat.

Niin, jos etsitään Suomen taloushistorian suurimmat onnistujat ja epäonnistujat, voisi Nokia olla hyvin molemmilla listoilla ja kärkipäässä. Oliko Nokia lopulta vain liian iso Suomeen – ei tosin aluksi, mutta säilyäkseen vuosikymmeniä meidän kruununjalokivenämme? Jotkut sanovat, että ulkomainen toimitusjohtaja tai johto (hallitus) ei nähnyt kansallista ulottuvuutta ja suhtautui sen takia pienemmällä intohimolla Nokiaan. Vai olisiko Nokian päinvastoin pitänyt pääkonttoreineen muineen irrota kokonaan Suomesta ja lähteä suureen maailmaan?

Toisaalta Nokia ehti jo osoittaa, että Suomessa on kapasiteettia mihin vaan. Onko se mikään ihme, että osa Nokiasta häviää, kun vastassa on koko läntisen maailman ja koko Aasian johtavien valtioiden jättifirmat?

Iso paha K

Eva on julkaissut tutkimuksen, joka kertoo kielteisistä asenteistamme. Tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista uskoo, että kateus vaivaa meitä vahingoksi saakka. On helppoa liioitella kielteisiä tuntemuksiamme. Yritän seuraavassa tarkastella kateutta useammasta eri vinkkelistä.

Kalle Isokallio kertoi joskus juttua, jossa keskushenkilönä oli kaveri, joka oli kateellinen kaikille. Hän ei nähnyt toisen menestyksessä mitään hyvää. Toisen menestys oli ikään kuin häneltä pois. Sanalla sanoen hän oli luuseri. Sitten hänellä kävi tuuri. Hän voitti lotossa päävoiton. Miten hänen suhtautumisensa muuttui? No, nyt hän projisoi oman kateutensa muihin ihmisiin. Muut olivat kateellisia hänelle. Hän oli edelleen luuseri!

Tuo edellä oleva tuo mieleeni ajatuksen, että ovatko ne ihmiset, jotka kaikkien voimakkaimmin syyttävät muita kateudesta, itse tosiasiassa hyvin katteellisia. Jotkut toiset taas eivät ole millänsäkään omasta tai toisten menestyksestä.

Joskus kuulee määritelmällisen eron kahden kateuden välillä: kateus on tuhoavaa: jos jollain on jotain, niin se halutaan toiselta pois. Toinen kateus on kilpailuun kannustavaa: jos toisella on, niin sama halutaan itsellekin. Esimerkkimaatkin löytyvät heti kättelyssä. Ensin mainittua edustaa Suomi ja toista USA. Sanonpa tähän, että kovin kaavamaista ja epäuskottavaa ajattelua: kumpikaan kateus ei ole erikoisen jalostavaa.

Mitä jos puhuttaisiin pienemällä suulla koko tuosta K-käsitteestä. Siitä on tullut kaikkeen sopiva solvaussana. Entä jos annettaisiin kateuspuheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Ei välitettäisi puheista, jos niistä ei aiheudu suoranaista henkilökohtaista tai yritys/yhteisökohtaista haittaa.

Voin vakuuttaa, että kaikkien muidenkin valtioiden kansalaiset puhuvat sävyyn ”tämä on sitä meille niin tyypillistä kateutta”. Kaikki puhuvat kateudesta ikäänkuin se olisi juuri meidän kansakuntamme geeneissä. Tällaisesta puhuvat haluavat saada aikaiseksi muutoksen puheidensa avulla: toiset ne osaa, mutta me emme.

Kateus-sanan käyttö on hyvin paheksuvaa: ”kehtaakin kateellinen puhua tuollaista”. Omaan itseen kohdistuvaa kateutta käytetään siis taktisesti keinona, jotta muut ymmärtäisivät, että en saavuttanut haluamiani tuloksia, koska toisten kateus vei pohjan työltäni.

Olen sitä mieltä, että kaksi sanaa joutaisi hyvin kriittisen tarkastelun kohteeksi: toinen on ”ahneus” ja toinen on ”kateus”. Kysymys on lähinnä leimaamisesta eikä rakentavasta kritiikistä. Kerran kysyin eräältä pankkitoimihenkilöltä, mistä hänen mielestään johtui finanssikriisi. Vastaus tuli heti: ”ahneudesta”. Sillähän pajatso tyhjeni. Ei siihen ole mitään lisättävää. Mitäpä tuota erittelemään.

Muistan kerran, kun kuuntelin Pekka Himasta, joka käytti Ville Valoa esimerkkinä kateuden kohteesta. En oikein missään vaiheessa ymmärtänyt, miksi meidän pitäisi olla kateellisia Ville Valolle tai Lasse Virenille tai Esa-Pekka Saloselle. Luulenpa, että ylivoimainen enemmistö on ylpeä urheilu- tai viihde- ym. sankareistamme. Päinvastoin on hienoa, että suomalaisten rock-tähtien kansainvälinen menestys on kasvanut portaittain 1960-luvulta tähän päivään tultaessa. Pikemminkin olisi huolestunut, mitä tulee näiden viime vuosien menestyksien jälkeen.

Joskus, kun tuodaan esille, että köyhä on kateellinen rikkaalle tekisi mieli sanoa, että ei se köyhän kateus ole mitään verrattuna siihen, miten kateellinen rikas voi olla toiselle rikkaalle. Finanssikriisin yhteydessä rikastuneet – siis kun puhuttiin loputtomasta saalistushimosta – tökkivät toisiaan eteenpäin rikkauksien tiellä pyrkien lyömään aina entiset ennätykset.

”Kateus on voimakkaimmillaan silloin, kun se kohdistuu vain vähäsen parempiin”, toteaa kaikkitietävä Wikipedia ja on siinä oikeassa. Tuloeroista puhuminen on vaikeaa, koska asiasta puhuminen leimataan helposti kateudeksi. Kuitenkaan kukaan ei voi väittää, etteikö ansiotonta rikastumista olisi tapahtunut. On siis tärkeää erottaa toistaan kateuden sokaiseva voima ja analyyttisesti perusteltu tuloerojen vahingollisuus.

Mutta eivät ne tuloerot ole mitään, kun verrataan varallisuuseroihin. Yhdysvalloissa 400 varakkaimman varallisuus on yhtä iso kuin 150 000 000 ”köyhimmän”. Kysymys on kansantaloudellisesta ongelmasta, sillä varakkaiden halu harjoittaa sijoitustoimintaa – eli panna raha kiertämään – on päinvastaista puheista huolimatta liian vaatimatonta johtaakseen talouden kasvuun. Varallisuus ei ”valu” alaspäin, kuten teorian mukaan pitäisi tapahtua.

Toisaalta 1950- ja 1960 luvun pienet tuloerot tuottivat huomattavasti kovemman kasvun, kuin mihin tänä päivänä ylletään. Rikkautta ja köyhyyttä pitäisi tarkastella analyyttisesti. Mikä on kansakunnan kokonaisetu? Mikä on julkisen kulutuksen määrä? Millä verotuksen tasolla säilyy kannustavuus?

Mikä erottaa kilpailun, kilvoittelun ja kateuden toisistaan? Useimmat sanovat, että kateuteen sisältyy pahansuopuus. Kilpailu ja kilvoittelu taas ovat terveitä ilmaisuja. Epäilenpä, että jokapäiväisessä kielenkäytössä nämä käsitteet menevät suloisesti sekaisin.