lauantai 23. helmikuuta 2019

Liberaalin demokratian kuolinkellot soivat? (Osa 2)

A-studio Talkissa oli 14.2.2019 erittäin mielenkiintoinen keskustelu ”Onko länsimaisen demokratian aika ohi?” Vieraina olivat professori Martti Koskenniemi, dosentti Katalin Miklossy, päätoimittaja Kaius Niemi ja tutkija Johanna Vuorelma. Erittäin mielenkiintoisen keskustelun juontajana toimi Olli Seuri. Käyn läpi keskustelua seuraavassa ja kommentoin koko ajan omilla näkemyksilläni.

Tämä on osa kaksi liberaalia demokratiaa koskettelevasta kirjoituksesta.

Martti Koskenniemi arvioi 1990-luvun vauhtisokeuden vuosikymmeneksi: yritettiin demokratiarintamalla liian paljon liian nopeasti. Itä-Euroopan maat eivät olleet valmiita liberaalidemokratian vastaanottamiseen ainakaan pitkäjänteisesti. Oiva havainto A-Talkissa oli, että liberaali demokratia silloisessa oikeistoliberaalissa muodossa oli anglosaksista perua ja siten ideologisesti värittynyttä. Se oli voittajan indoktrinaatiota.

Nyt jälkikäteen muutos voidaan nähdä selkeämmin. Hyvinvointiyhteiskunnan ja vasemmistoliberaalin demokratian malli on jäänyt vaille nuorempien ikäluokkien tukea ja tyhjiön ovat täyttäneet populistiset ryhmät vasemmiston jäädessä korostetusti vanhempien ikäluokkien kannattamaksi. Perinteinen oikeisto on jotenkuten pystynyt pitämään puoliaan, joskin sitäkin repivät ristiriitaiset voimat.

Katalin Miklossyn väitteen mukaan puoluejärjestelmä on liberaalin demokratian sisällä jäänyt menneisyyden vangiksi. Se on muuttunut ”elämälle vieraaksi”, kuten Miklossy huomautti keskustelussa. Johanna Vuorelman mukaan liberaali demokratia näyttäytyy silläkin tapaa haasteelliselta ihmisten mielissä, että siitä luotu kuva – ihanne – ei vastaa todellisuutta. Käytännön sovellukset voivat tuntua tavallisesta kansalaisesta hyvinkin vierailta ja etäisiltä.

Kaikki kritiikki otetaan tietysti vastaan, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että edellä on kysymys jonkinasteisesta itseruoskinnasta.

::::::::::::::::::

Keskustelijoista Martti Koskenniemi antoi ymmärtää Tony Blairin, Bill Clintonin ja Gerhard Schröderin ”pilanneen” (vasemmisto)liberaalin demokratian 1990-luvulla. Kai hän tarkoitti, että kolmikko vesitti ideologian ottamalla käyttöön ”kolmannen tien ” kapitalismin ja sosialismin välistä voimakkaimmaksi yhteistä tahtoa ohjaavaksi tekijäksi, maksoi mitä maksoi. Pesuveden mukana meni enemmän tai vähemmän aatteellinen näkökulma.

Oma lukunsa on liberaalin demokratian käyttö vientituotteena. Viennin ristiretkeilijöinä eivät suinkaan toimineet pelkästään edellä mainitut poliitikot (Blair, Clinton, Schröder). Olen itse tuonut esille George Bush nuoremman liberaalin ideologian sumentaman ajattelutavan, jolla hän vuonna 2003 pyrki viemään demokratian ilosanomaa Irakin autoritaarisuuden läpitunkemaan hallintoon. Itse asiassa Bush oli toistaiseksi viimeinen, joka mistään tosiasioista piittaamatta yritti liberaalin demokratian pakkosyöttöä – ja aiheutti hirvittävät seuraamukset terrorismiaaltoineen.

Haastajan roolissa toiminut Katalin Miklossy korosti keskustelussa sitä, että lännen demokratioiden odotukset Itä-Euroopan valtioiden demokratisoitumisesta vuoden 1989 jälkeen olivat aivan liian optimistisia. Sitä paitsi muutos vaikkapa Puolassa tai Unkarissa oli kuviteltua pienempi, koska liberalismi niiden osalta alkoi lyödä läpi jo paljon ennen vuotta 1989. Tuon vuoden jälkeen seurasi sekava vaihe, jota lännen optimistiset odotukset liberaalin demokratian lopullisesta läpilyönnistä sekoittivat entisestään. Toimivaa ”läntistä” mallia ei syntynyt, vaikka sitä yritettiin: järjestelmä ei juurtunut itäeurooppalaisen perinteeseen. Itse asiassa monissa Itä-Euroopan maissa vallitsi jo 1930-luvulla autoritaarinen järjestelmä. Jatkumo noista vuosista sosialismivaiheen kautta nykypäivään osoittaa, että liberaalille demokratialle on jäänyt hyvin kapea aikaikkuna! Miklossy vertaa hallinnollisesti nyky-Unkaria joiltakin osin jopa autoritaariseen kommunismiin, vaikka Unkari onkin nykyisin ideologisesti antikommunistinen.

:::::::::::::::

A-Talkin keskustelussa pohdittiin muna-kana -ongelmaa: kumpi on ensin, populistiset manipulaattorit, jotka johtavat kansalaisia vai kansalaiset, jotka synnyttävät uusia (populistisia) johtajia, koska ovat kyllästyneet vanhoihin perinteisen poliittisen järjestelmän keulakuviin. Koskenniemen mielestä populistisia ryhmiä pitäisi lähestyä eri tavalla tarkoittaen ilmeisesti, että johtajiin pitää kohdistaa kovempi arvostelu. Populismin kannattajilla (massalla) on syynsä olla kriittisiä liberaalia demokratiaa ja eliittiä kohtaan elämäntilanteensa pohjalta.

Kaius Niemi tasapainotti populismista käytyä keskustelua todeten, että suuri enemmistö äänestäjistä on kuitenkin poliittisesti maltillisia. Heitä populistisesti suhtautuvien on vaikea ohjailla. Näköharha syntyy, koska suulaammat saavat enemmän palstatilaa. Maltilliset ratkaisevat vaaleissa massansa avulla. On kysyttävä, kuinka paljon populismissa on pintakuohua, johon ihmiset – suuri hiljainen enemmistö – eivät lähde mukaan. Omakin liberaalin demokratian kannalta optimistinen odotusarvoni perustuu siihen, että ainakaan Suomessa ei ole populismille tartuntapintaa enemmän kuin nyt on nähty. Tällöin populismille jää järjestelmän arvostelijana pieni, mutta ehkäpä jossain mielessä positiivinenkin rooli, kun liberaali demokratia joutuu miettimään puolustusstrategiaansa.

Entä niissä valtioissa, jotka ovat jo autoritaarisen vallankäytön piirissä? Unkari? Voidaanko Orbanin illiberaalissa mallissa vaihtaa johtajaa vaaleilla? Useimpien asiantuntijoiden mukaan ei voida. Mutta kukapa voisi sanoa satavarmasti, etteikö Orbanin hallintoon jossain vaiheessa voitaisi kyllästyä.

Miklossy näytti keskustelun lopulla torjuvan ajatuksen, että johdon suulla illiberaaliksi itsensä määrittelevän Unkarin pitäisi ottaa vastaan EU:n tarjoama/tyrkyttämä liberaali demokratia -vaihtoehto eli tehdä ikään kuin U-käännös valitsemallaan tiellä. Pikemminkin Miklossy liputti uuden tarkemmin määrittelemättömän järjestelmän puolesta, joka hänen mukaansa ilmeisesti syrjäyttäisi liberaalin demokratian.

Miklossyn ajatus on aivan liian yksioikoinen. Mielenosoitukset Budapestissa kertovat, että valtaisan ihmismäärän kaipuu toimivien kansalaisoikeuksien perään on vankkumaton. Voidaan myös kysyä, kuinka kauan EU hyväksyy itseään käytettävän hyväksi taloudellisesti. Moni ajattelee, että olisiko syytä antaa Unkarin olla, mutta vetää samalla rahat pois tukemasta järjestelmää, jota EU:n suuri enemmistö ei hyväksy.

::::::::::::::::::::::::

Olisi tunnistettava tilanne: liberaali demokratia on tietyn kehitystason saavuttaneiden valtioiden järjestelmä, jolla on edelleen erittäin vahva asema silloin, kun olosuhteet ovat sitä suosivia.

Liberaali demokratia pitää sisällään myös säälimättömän itsekritiikin. Niinpä on kysyttävä onko liberaali demokratia yliarvioinut ihmisten monimutkaisten asioiden omaksumiskyvyn. Onko liberaali eliitti kaapannut koko käsitteen ja maalannut siten itsensä ”eliittinurkkaan”, jota vastustetaan sekä populistipiireissä että laajemminkin?

Koskenniemi näytti olevan kannalla, jota itsekin olen markkinoinut: on lisättävä tiedonsaantia kansakunnan sisällä, on ”valistettava” kansalaisia erilaisista vaihtoehdoista, on tuettava ihmisiä ottamaan selvää asioista ja on kannustettava ihmisiä ottamaan kantaa asioihin argumentoiden.

Koskenniemi otti keskustelussa esille esimerkin, jonka olen omissa kirjoituksissanikin huomioinut: Yhdysvalloissa 58 prosenttia republikaanien kannattajista piti kyselyssä yliopistoja haitallisina. Tällainen ajattelu on suunnattoman vahingollista ikään kuin pelättäisiin, että yliopistot paljastavat jotain sellaista, joka on populistisesti ajattelevia konservatiiveja kompromettoivaa. Ironisesti voisi sanoa, että jo Vihtori Kosola ”tajusi” 30-luvulla, mikä esti hänen kaltaistaan kansanmiestä nousemasta valtaan: kansansivistystyö, kansakoulut! Siksi nämä tiedonjyvästen tarjoajat piti lakkauttaa.

Liberaalin demokratian vasemmistoulottuvuus jäi keskustelussa vähäiselle huomiolle. Tämän pani merkille myöskin Martti Koskenniemi, joka jäi kaipaamaan vasemmistonäkökulman palaamista liberaalin demokratian sisältöihin. Kaikki mukana pitävä solidaarisuusnäkökulma on haasteellinen, mutta mahdollinen käänne nyt nähtyyn tapahtumaketjuun, joka on johtanut populististen oikeistokonservatiivien läpimurtoon.

8 kommenttia:

  1. Myytti maailman monimutkaisuudesta elää ja näyttää voivan hyvin. Kukaan ei kysy, miten siitä, että kaikilla on ihmisarvo, seuraa se, että kaikki "kulttuurit" sopeutuisivat toisiinsa. Nehän eivät sopeudu. Päinvastoin, ne voivat vain aiheuttaa hylkimisreaktioita, käpertyä siilipuolustukseen, jakaa yhteiskunnat segregoituneisiin alueisiin ja romauttaa luottamuksen ja moraalin.

    Mikään "demokratia" ei ole vain muodollinen hallintojärjestelmä -- jos olisi, "demokratia" todellakin voitaiin viedä ja panna pystyyn missä tahansa. Eurooppalaisella uudella ajalla syntynyt "edustuksellisuuden" kognitioon perustuva demokratia on ihan tietyssä kulttuurissa ihan tiettyyn aikaan ihan tiettyjen kulttuuristen edellytysten vallitessa syntynyt individualisaation tuote. Se on yksilön vaatimien oikeuksien ja vapauksien yhteisöprojektio, joka voi toteutua vain kielellis-kulttuurisissa kansallisvaltioissa. Ensi alkuun tällaisille kansallisvaltioille annettiin jopa yksilönimiä.

    Nyt "keskustelu" on pelkkää käsitesekaannusta, yleiskäsitteiden pyörittelyä, josta puuttuu kaikki sisältöjä ymmärtävä ydin. "Liberaalin demokratian" opillinen kannattaja voi pähkäillä päässään ihan tosissaan, ovatko jotkut valtiot "kypsiä" vastaanottamaan demokratiaa. Samaan aikaan samassa päässä elää ylihistoriallinen, ylikulttuurinen, ylikansallinen ja yliyhteisöllinen ihmiskuva, joka vaatii "ihmisarvoa ja -oikeuksia". Ja juuri tällainen omaa "yli-ihmisyyttään" ymmärtämätön ja historiantajuton liberalisti pitää kansallisvaltioissa nousevia kulttuurisia hylkimisreaktioita kaikkein kamalimpana "populismina".


    VastaaPoista
  2. Ensinnäkään A-studion keskustelussa ei (eikä myöskään omissa käsityksissäni) ollut maailmoja syleilevää otetta. Olen henkilökohtaisesti näissä kirjoituksissa nimeomaan torjunut läntisen vapauskäsitteen viennin esim. arabimaihin tai minne muuallekaan kehittyvään maailmaan (vrt. George Bush vuonna 2003/Irakin sota). Kysymys ei siis ole kaikkien kulttuurien sopeuttamisesta toisiinsa. Tavoite on paljon vaatimattomampi: miten eurooppalaiset (ja läntiset) kulttuurit voisivat oppia sietämään toisiaan. Viime vuosisadalla oli pari isoa sotaa, jotka muistuttavat haasteen suuruudesta.

    VastaaPoista
  3. Käsitteiden vienti on todellakin täydellistä ymmärtämättömyyttä. Mutta kun "populismiksi" leimataan se, että kavahdetaan teokratian tuontia demokratioihin, silloinkaan ei olennaista ole ymmärretty.

    Viime vuosisadan suursodat olivat syntyjään nimenomaan eurooppalaisia sotia. Ensimmäisen maailmansodan puhuttelevin tilinteko oli maailmojasyleilevä Spenglerin "Perikato". Toisen maailmansodan syvällisin analyysi jatkuu Hannah Arendtin "Totalitarismin synnyn" pohjalta. Sekin syleilee maailmoja. Sen opetus on kuitenkin hyvin yksinkertainen, ellei, sanoisin, "populistinen". Kun yhteiskunnallinen eheys ja luottamus romutetaan, seuraukset ovat hirvittävät.

    Liberaalit demokraatit kuuluttavat eurovaltiota ikään kuin kanslalisvaltioille ominaiset, "vallan" luottamuksellisuuteen kuuluvat piirteet voitaisiin siirtää ylikansalliselle tasolle. Se on "populismia" jos mikä. Todellinen suuri haaste olisi saada poliitikot ymmärtämään historiaa -- ettei yhteiskuntien taantumisessa totalitarismiin ole kysymyksessä mikään se-ja-se ideologia, vaan regressio on yhteisöilmiö, joka voi tapahtua ihan minkä tahansa "opillisen" tunnustuksen kulisseissa.

    Siis ihan "liberaalin demokratian" tai "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" nimissä, ellei mitään sisällöllistä ole ymmärretty. Ja ymmärtäminen tarvitsee nimenomaan maailmojasyleileviä mittayksiköitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Missään nimessä tai mielessä liberaali demokratia ei ole itsestäänselvyys,
      Teollisen vallankumouksen eräänä sivutuotteena muodostui tilanne, missä teknosysteemin ylläpitämiseen tarvittiin opetettuja,valistettuja kansalaisia.
      Nyt tilanne teknisen tuottavuuden näkökulmasta on muuttunut,kansakuntien yksinkertaisemmasta enemmistöstä ei ole juuri mitään tarvetta, paremman taloudellisen lisäarvon tuottamisessa.
      Kuten amerikkalainen teoreetikko totesikin massat pydtytään tästä eteenpäin pitämään tyytyväisenä erimuotoisen viihteen ja pornogrfian avustamana,juuri tuo tuottaa itseasiassa Trumppilaisen populismin ytimen,hän tarjoaa viihdettä kannattajilleen kokorahan edestä.
      Jos järkiperäisyys maailmanmenoon thdottaisiin palauttaa,tulisko kenties vaaleissa äänten painotustta kehittää suuntaan, missä huomioitaisin ,esimerkiksi yksilön maksamien verojen määrä,suhteessa äänmäärään.

      Poista
    2. Opetetut, valistuneet kansalaiset ovat toki arvossa ja asemissa muuallakin kuin teknologian kentillä. Eivätkö juuri humanistit huuda "Populisti! Populisti! Rasisti!" ja sorru pää täynnä käsitetietoa mitä keskiaikaisimpaan käsiterealismiin päätellessään käsitteistään todellisuuteen päin?

      Orwellin "1984" kuvaa totalitarismin joka ylläpitää uutiskulisseja -- globaali tasapaino saavutetaan sotimalla loputtomasti blokkien kesken ja täyttämällä kansalaisten pää yksilöä suuremmilla "totuuksilla" -- ja jo orwellilaisen eskatologian mukaan 85 prosenttia ihmisistä pidetään käytännössä säkissä vailla mahdollisuuksia ja kykyjä sen enempää ympäröivän yhteiskunnan kuin menneisyyden ja nykyisyyden -- ylimalkaan historian -- käsittämiseen.

      Ja Orwell kuvaa myös "Goldsteinin kirjassa" totalitarismin olemuksen: lopulta kaikki palautuu "valtaan", itsetarkoitukselliseen, itse itsensä oikeuttavaan ja automotorisina instituutioina toteutuvaan valtaan. Siihen liukenevat myös yksilöt ihan arvosta ja asemasta riippumatta. -- Tämä kuva totalitarismista itsekantavina instituutioina muistuttaa olennaisissa kohdin Hannah Arendtin analyysia. Kyse ei ole yksilöiden ominaisuuksista eikä "tiedollisista" ismeistä, vaan yhteisövoimista, yhteisöominaisuuksista ja yhteisöilmiöistä.

      Siksi oman aikamme oppineet tuottavat kansalaisille pettymyksen ja tosiasiassa vain pettävät itseään. He ottavat kantaa yhden "ismin" puolesta toista vastaan tajuamatta, ettei totalitarismeissa ole kysymys mistään opillisesta vaan yhteisöllisestä regressiosta. Missään totalitarismissa ei ole minkään ismin totalitaristeja, vaan oikeassaolijoita. Oikeassaoleminen on kaikkien totalitarismien olemuksellinen olemassaolonkokemus.

      Kun itseään ihan sivistyneinä pitävät ihmiset nyt kilvan huutavat "Populisti! Rasisti!", he varjelevat omaa käsitetietoaan, jolla ei ole juuri mitään virkaa maailman ja vallankaan Euroopan alkavalla vuosisadalla kohtaamien kansainvaellusongelmien kanssa. Tuollainen nimittely ja leimaaminen on vain väistöliike, keino jolla aikamme oppineet välttävät kohtaamasta todellisia ongelmia -- sellaisia kuin kehittymättömien kulttuurien täydellinen kehityskyvyttömyys -- ja voivat keskittyä omaan vertaistason debattiinsa yliyleistävien käsitteidensä varassa.

      Sillä se joka yhtäältä on ymmärtävinään G W Bushin virheliikeet Irakissa ja toisaalta elämöi kansainvaellusaallolta itseään suojelevissa valtioissa nousevilla kansallistunnoilla, se ei kyllä oikeasti ymmärrä että on asioita joissa "populistit" ovat aivan oikeassa ja jopa "rasistit" viisaampia kuin hyväuskoiset yhteiskuntatutkijat.

      Poista
  4. Teemana oli siis liberaalin demokratian kohtaamat haasteet ja miten niihin on vastattu Euroopassa.
    Oma näkemykseni on, että vuosina 1914-18 murrettiin se itsevaltiuden aika, joka oli ollut voimassa oikeastaan vuodesta 1815. Ensimmäinen maailmansota synnytti demokratisoitumisprosessin suuressa osaa Eurooppaa. Sen haastoi menestyksekkäästi autoritaarinen vastavoima varsinkin 1930-luvulla.
    Liberaalilla demokratialla oli parempi menestys toisen maailmansodan jälkeen, jolloin liberaalidemokratia ja sosialistinen järjestelmä jakoivat Euroopan.
    Vuosina 1947-1973 vallitsi hyvinvointiyhteiskuntien ja liberaalin demokratian kultakausi läntisessä Euroopassa.Liberaalin demokratian väitetty "lopullinen voitto" koitti 1989 (koko blogini nimi johtuu tämän ajatuksen torjumisesta: "Historia jatkuu"), kun sosialismi romahti.
    Ajankohtaisen studion keskustelu ja oma kommentaarini liittyvät liberaalin demokratian haasteisiin 2000-luvulla.
    Näen liberaalissa demokratiassa hyvän pohjan, jolle rakentaa "yhteiskunnallinen eheys" moniarvoisuus säilyttäen (kaikin mokomin teokratiaa saa "tuoda" demokratiaan, kunhan se ei johda toisin ajattelevien alistamiseen). Autoritarismin torjumisessa liberaalilla demokratialla on merkittävä tehtävä.

    VastaaPoista
  5. Vielä tähän puutun: liberaali demokratia voi olla "moniarvoinen" jos kysymys on yksilöjen katsomuksellisesta valinnanvapaudesta -- mutta tämä edellyttää ihan tiettyjä yhteisöllisiä ehtoja. Vain "maallistunut" yhteiskunta, jossa ihminen ja elämä ovat korkeimpia arvoja, voi sallia väljän yhteisöllisen sitovuuden, mutta tällainen luottamukseen ja omantunnonetiikkaan pohjautuva yhteisö ei voi sulattaa piiriinsä ensimmäistäkään sosiaalisesti sitovaa, omiin, ihmistä ja elämää suurempiin totuuksiinsa käpertynyttä ryhmävahvistautumiseen perustuvaa "kulttuuria".

    Kansainvaelluksesta kattavan kirjan "The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam" kirjoittanut Douglas Murray joutuu toteamaan, että kaikkialla, toistan: kaikkialla missä "islamin maailma" on tunkeutunut kansallisvaltioihin, mitään "monikulttuurista" sopua ei ole syntynyt. Vain segregaatiota ja radikalisoitumista. Kyse on sosiodynaamisesti täysin eri suuntiin pyrkivästä yhteisöllisyydestä -- mitä enemmän Eurooppa sietää ja suvaitsee, sitä vahvempia viholliskuvia täytyy ryhmävahvistautumiseen perustuvan kulttuurin sisällään kehittää omaa sosiaalista eheyttä säilyttääkseen. Jo maahantulijoiden toiset sukupolvet ovat edeltäjiään radikalisoituneempia. -- Moniarvoisuus ja monikulttuurisuus eivät siis ole synonyymeja, vaan toisensa pois sulkevia vastakohtia.

    On oksymoroni todeta että "kaikin mokomin teokratiaa saa tuoda demokratiaan kunhan se ei johda toisin ajattelevien alistamiseen". Sellainen mahdollisuus on olemassa vain käsitetodellisuudessa, ei reaalitodellisuudessa.

    Kiitokset blogistille alustuksistaan ja ajatuksistaan, keskustelusta ja eriävien mielipiteiden sallimisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lopetan omalta osaltani tähän: en ole ottanut alkuperäisissä kirjoituksissani (2 kpl) mitään kantaa islamismiin ym.
      Moniarvoisuuden hyväksyminen ei tarkoita vapaata rajojen ylittämisen hyväksymistä, mutta ei myöskään kieltoa muuttaa rajojen yli. Keskustelu on liian ehdotonta.

      Poista