Tilastot intohimona

 

Olen tilastoihminen. Koko elämäni olen luokitellut, jakanut, ryhmitellyt ja asettanut paremmuusjärjestykseen  erilaisia asioita. Pyrin samalla systemaattiseen tiedonkäsittelyyn välillä paremmalla välillä huonommalla menestyksellä.

Rupesin pikkupoikana 1960-luvun alussa pitämään yllä miesten yleisurheilun kärkituloksia parissa kymmenessä rata- ja kenttälajissa. Naisten tulokset olivat silloin vielä tulossa, mutta takamatkalta.

Miten kaikki oikein alkoi? Varmaankin innostus kehittyi asteittain, mutta yksi avaintapahtuma on jäänyt mieleeni. Silloin ilmestyi ”Urheilukalenteri” kirjakauppojen hyllyille. Sen avulla seurasin kesän tapahtumia, niin tarkasti kuin pystyin. Sitten tilasin ”Urheilun kuva-aitan”, joka oli aikoinaan hyvinkin suosittu aikakauslehti,  mutta katosi sitten päivälehtien kilpailun paineessa 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ainakin lehti yritti, ja mielestäni onnistuikin, analysoimaan  lajien kehitystä verrattomasti muita lähteitä paremmin. Lehden (pää)toimittajina olivat aikansa legendat Helge Nygren ja Pentti ”Pesa” Vuorio.

Tietenkin luin aihetta käsittelevää kirjallisuutta. Yleisurheilun raamattu Roberto L. Quercetanin ”Kilpakenttien kuninkaat” (1965) kuului luonnollisesti lukulistan kärkeen jo hakuteoksenakin.

Päälähde oli kuitenkin Helsingin Sanomat, jonka kävin lukemassa kirjastoassa. Siihen aikaan lehdessä julkaistiin kaikki tärkeimpien yleisurheilukilpailujen  tulostiedot. Vieritin sormea pitkin tulosluetteloja ja muistini poimi reaaliajassa sellaiset tulokset, jotka voisivat olla kymmenen parhaan joukossa. Tulokset, nimet ja numerot  jäivät mieleen kertalaakista, koska motivaatio oli korkealla tasolla! Nykyisinhän tuloksia saa etsiä netistä ja silloinkin saa valmistautua pettymykseen. Yleisurheilu on jäänyt alakynteen kilpailussa joukkuelajien kanssa. Onneksi nuorten yleisurheilijoidemme tason nousu on turvannut kohtalaisen julkisuuden. Juuri nyt tuntuu yleisurheilun seurannan kannalta paremmalta kuin pitkiin aikoihin.

Eikä tässä kaikki. Tuloksia en kirjoittanut ruutupaperille kirjastossa turhanaikaisen kainouteni takia, koska  kaverit eivät saaneet nähdä tuhertamistani lyijykynän ja pyyhekumin kanssa, vaan siellä tapahtui vain mieleen painaminen. Vasta kotona purin tulokset päästäni ruutupaperivihkoon.

Nykyisinkin seuraan eniten urheilulajeista juuri yleisurheilua: vanha rakkaus ei ruostu. Sekunneilla, kymmenesosasekunneilla ja senteillä on merkitystä. Aivan kuten kaksintaisteluillakin mies miestä ja nainen naista vastaan. Sitä paitsi tuloksiin liittyy usein tarina, jonka takia tulee seurattua huippujen elämäkertoja tarkemminkin.

:::::::::::::::::::::::::::

On ollut jännittävää seurata kehitystä yleisurheilulajeissa sekä harjoitusmetodien että tekniikan osalta. Ajatellaan vaikka ajanottoa pikamatkoilla. Minäkin muuntelin sähköajanottoaikoja käsiajanottoajoiksi 1970-luvulla ja päinvastoin. Miesten satasella käsiajanotolla  keskimäärin  kymmenen tasan  - ajanottajan ”reaktiohitauden” takia - olikin  sähköllä 10,27. Nykyisin kymmenesosasekunnin tarkkuus ajanotossa tuntuu aivan summittaiselta.

Yleisurheilu on aikojen saatossa muuttunut ja teknistynyt. Ratojen laatu on mullistunut. Mikähän olisi ollut aika, jos Bob Hayes olisi voinut juosta Tokion (1964) kisoissa mondolla tai vastaavalla pinnoitteella eikä sateen kastelemalla hiilimurskalla. Nyt kellot pysähtyivät aikaan 10,02 - sähköllä.

Joissakin tapauksissa – rohkeasti tulkiten – urheilijat ovat kasvaneet lajeistaan ”ulos”. Ainakin minusta tuntuu, että juoksijoiden mahtuminen 110 metrin aitojen aitaväliin tekee tänä päivänä tiukkaa, Onnettomilta kolhuilta ja kaatumisilta ei ole voitu välttyä.

Joissakin tapauksissa lajien luonne on muuntunut kokonaan. Seiväshypyssä otettiin käyttöön 1960-luvun alussa lasikuituseiväs entisten bambuseipäiden  (paras tulos 477 cm)  ja terässeipäiden (paras tulos 480 cm) sijasta. Jos vanhanmallisilla seipäillä olisi päästy esimerkiksi viisi metriä 1960-luvun vaihteessa, voitaneen nykyisillä seipäillä päästä 640 cm lähimmän 10 vuoden aikana. Ja kaikki alkoi Pentti Nikulan 494 ME-hypystä lasikuiduilla vuonna 1962.

Kehitys kehittyy. Pidin aivan uskomattomana Fosbury floppia korkeushypyssä ennen kuin sen keksijä Dick Fosbury räjäytti tajunnan läpimurtovuonnaan 1968. Sitä ennen korkeushypyn maailmanennätyksen kehitys ehti jo hidastua.

Aivan kuten floppaustyyli korvasi kierähdyksen korkeushypyssä,  korvasi pyörähdystyyli pakituksen   kuulantyönnössä.  Molemmat tekniikat ovat mullistaneet lajiensa tulostason.

 ::::::::::::::::::::::::::::

Vielä 1950-luvulla ja 1960-luvulla pidempien matkojen ns. jänisjuoksuihin suhtauduttiin kielteisesti.  Itse asiassa ennätyksiä ei hyväksytty,  jos ne oli juostu vauhdittajia, jäniksiä (pacemaker) hyväksi käyttäen. Nyt rabbit (hare, jänis) kuuluu kilpailujen rutiineihin. Kaikkein kuuluisin jänisjuoksu taitaa olla Roger Bannisterin ensimmäinen haamumaili vuonna 1953. Tuskinpa silloin edes tunnustettiin käsitettä ”jänis” juoksun vauhdittajana. Taas on tekniikka korvaamassa ihmisjäniksen,  kun pacemaker on enenevässä määrin korvattu valojäniksellä.

Riittäköön tämä välineistä huippu-urheilun palveluksessa!

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Usein esitetty kysymys kuuluu, voidaanko lajikohtaisesti määrittää inhimillisen suorituskyvyn yläraja.  En viitsi edes yrittää moista, niin monta kertaa olen erehtynyt.

Sitä paitsi,  kuinka moni keski- ja pitkien matkojen ennätyksistä on juostu dopingin avulla, pikamatkoista puhumattakaan? Sivuutan kysymyksen kuitenkin tässä liki kokonaan.

Olin tietenkin pikkupoikana naiivi kuvitellessani – tilastoja raapustaessani - että urheilijat olivat putipuhtaita, ja lähtivät urheilusuoritukseen samoista lähtöoletuksista. En edes tiennyt,  mitä doping oli. Nyt herää vaistomaisesti epäily vilpistä,  kun pallilla seisova urheilija tutkii yrmeänä mitaliaan palkintojenjakoseremoniassa.

Tuohon aikaan yleisurheilun maailma huipputasolla oli ”valkoinen”. Kuka muistaa enää tummapintaisen ranskalaisen Abdoulaye Seyen, joka 200 metrin juoksussa Roomassa 1960 voitti pronssia? Seye avasi väylän kenialaisen Wilson Kiprugutin menestykselle Tokiossa 1964  (pronssia 800 metrillä uhkarohkealla taktiikalla). Sittemmin afrikkalaiset ovat hallinneet keski- ja pitkänmatkan juoksuja moneen otteeseen. He tekivät saman afrikkalaisille valtioille,  minkä Paavo Nurmi teki Suomelle. Toki ohitan tässä amerikkalaiset tummapintaiset pikajuoksijat 1930-luvulta.

Otan tähän vielä lopuksi esimerkin inhimillisen suorituskyvyn rajan siirtymisestä 10 000 metrin juoksussa. Muistan hyvin, kuinka australialainen Ron ”Erämaajuna” Clarke hätkähdytti meitä yleisurheilun ystäviä mahdottomalta tuntuneella maailmanennätysajalla 27.39,4 vuonna 1965 Oslon Bisletillä (jonka muuten rikkoi eräs Lasse Viren jo seitsemän vuoden kuluttua Münchenin olympiakisoissa).

Nykyinen ME on hirmuisuudessaan aivan omissa sfääreissä, se on nimittäin Joshua Cheptegein 26.11,00 (2020). Hän olisi voittanut Clarken puolellatoista kierroksella!

On melko varmaa, että kympin ME:n kehitys hidastuu siitä yksinkertaisesta syystä, että matkaa juostaan nykyisin yhä harvemmin. Se taas johtuu median sanelemista kisa-aikatauluista (kymppitonni on liian pitkä matka ohjelmakaavioissa!), joille tavallinen penkkiurheilija ei mahda mitään. Jälleen yksi esimerkki nykyajan ilmiöiden  mukanaan tuomista muutoksista.

Yleisurheilu ei edellä esittämistäni varauksista huolimatta ole hiipumassa alakuloon. Se on perusurheilua, jota lähes jokainen huipulle pyrkivä yksilö – lajista riippumatta - on jossain vaiheessa harrastanut. Edelleen laji synnyttää ylivoimaisia hahmoja sekä radalle että kentälle.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Mitä triviaalisesta tilastoimisestani jäi käteen? No, ainakin taipumukseni kerätä lehtileikkeitä (tai tallentaa tiedostoja tietokoneen muistiin) pysyttäytyäkseni tiedon lähteillä. Itse tilastovihkot ovat tosin kadonnet muuttojen yhteydessä. Lopulta kaikkein tärkein tulos on ollut opiskelun merkityksen ymmärtäminen systemaattisen työn seurauksena.