Paljon on historian kulku etsinyt uusia uomia: Suomi on nyt selkeästi Ukrainan puolella Venäjää vastaan.
Suomi on luopunut sotilaallisesta liittoutumattomuudesta ja puolueettomuudesta
ja liittoutunut lännen kanssa.
Kuosmanen huomauttaa, että ihmiset käyttäytyvät omituisesti:
syyllisten etsiminen ja tuomitseminen ovat kokeneet henkiinheräämisen. Oikeassa
olemisen tarve on saanut useat muistuttamaan, mitä oikein tapahtui omaa oikeassa olemista korostaessaan.
Summittaisesti yritetään osua syyllisiin ja syyllisen näköisiin. Kuten usein historiaa kerratessa käy, muisteleminen
on varsin suurpiirteistä, vuodet ja vuosikymmenetkin ovat menneet sekaisin. Joka
tapauksessa lähimenneisyys koetaan ”tunkkaisena”. Toista on nyt, kun mielipide voidaan
ilmaista ilman koston vaaraa! Suomettumisen kulta-ajalla viitataan yleensä
1970-lukuun. Onpa joku luonnehtinut tuota aikaa ”noloksi menestykseksi”.
Suomettumisen ongelmat lähtevät jo sen määrittelykysymyksistä.
Olen seuraavaan koonnut eräitä arvioita suomettumisen
ajasta: Kuosmanen viittaa tohtori Mikko Majanderiin, jonka määritelmä kuuluu
seuraavasti: ”Suomettuminen on propagandistinen
ja moralisoiva termi , joka on ”menettänyt analyyttisen voimansa”. Suomettumista on eri vivahtein määritelty lukuisia
kertoja viime vuosikymmeninä. Yhden määritelmän on laatinut tanskalainen
tutkija Hans Mouritzen (2017). Mouritzen määrittää suomettumisen
positiivissävyisenä tilana, jossa ( pieni) valtio ottaa itselleen parhaan
mahdollisen hyödyn poliittisesta ja strategisesta riippuvuudestaan suureen
valtioon. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä! Paavo Väyrynen määritteli joskus
suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten
valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo
kriittisempi argumentointipohja, koska suomettumisen liittyy vahingon
tuottaminen omalle kansakunnalle. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä tämäkin!
Kun suomettuminen kytketään jonkin suurvallan
vahvaan alueelliseen - etupiirin sisältävään – vallankäyttöön voi sen nähdä
parhaimmillaan keinona sopeutua olemassa olevaan poliittiseen tilanteeseen.
Mouritzen näyttää pitävän suomettumista erityisesti moninapaisuuteen – ei
niinkään yksi- tai kaksinapaisuuteen - liittyvänä asiana. Hän puhuu
suomettumisilmiöstä, joka yhdistettiin aikanaan Suomen asemaan ja projisoi sen
nyt mielestään vastaavassa asemassa oleviin valtioihin. On muistettava, että
suomettuminen Suomessa ei ollut staattinen ilmiö, vaan sen sisältö vaihteli
vuosikymmenien kuluessa. Tuskinpa Mouritzen pitäisi 1970-luvun meikäläistä
suomettumista muille sopivana esimerkkinä.
Minua vaivaa suomettuneisuudessa yksi
iso asia: suomalaiset itse käyttivät Neuvostoliitto-suhteita
käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia
vastaan. Kuulosti siltä, että haluttiin karsinoida (oikeasti)
isänmaalliset ja vähemmän isänmaalliset eri aitauksiin.
Tähän sopinee lainaus omasta blogitekstistäni, jossa
käsittelin suomettumista kriittiseen sävyyn (”Suomettumisen variaatioista”
24.5.2014): ”Suomettumiskäsite näyttää sopivan paremman puutteessa
lyömävälineeksi. Aikanaan suomettumiskäsite oli kylmän sodan käsitevalikoimaan
kuulunut ilmaus. Varsinkin Länsi-Saksassa siitä tuli kovan poliittisen pelin
käsikassara. Pelättiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua ja Suomi kelpasi
välillisesti vaaralliseksi esimerkiksi poliittisen liikkumatilan ja mielipiteen
vapauden ahtaudesta.
Suomettumista käytetiin omien antipatioiden
välikappaleena. Niinpä Baijerin pääministeri Franz-Josef Strauss käytti Suomea varoittavana esimerkkinä siitä,
kuinka suurvalta määräilee pienempää naapuriaan . Kohde ei ollut
niinkään Suomi vaan Willy Brandt ja tämän ”ostpolitik”, jota vastaan Strauss taisteli.
Suomessa Kekkonen pyrki kääntämään yhdessä vaiheessa
suomettumiskeskustelun myönteiseksi tavaksi kuvata kahden erilaisen
yhteiskuntajärjestelmän omaavan maan yhteistyötä. Kovin vakuuttavaa vaikutusta
Kekkonen ei tehnyt, koska juuri 1970-luku oli suomettumisen vastenmielisimpien
piirteiden esilletuloaikaa.
Meillä Suomessa suomettumiskäsitettä käytettiin
ensinnäkin kuvaamaan suuren valtion (Neuvostoliitto) vaikuttamista pieneen
valtioon (Suomi) suuren valtion eduksi. Neuvostoliitolla oli esimerkiksi
epävirallinen veto-oikeus Suomen hallituksen kokoonpanoon. Siinä ei saanut olla
”neuvostovastaisia” voimia.
Oikeastaan hyvin harvoin liikkumavaraa testattiin
(ehkä yöpakkaset 1958 olivat poikkeus, jolloin koko suomettumistermiä ei ollut
vielä lanseerattu), sillä ainakin minun mielestäni tilaa – tuohonkin aikaan -
erilaisille näkemyksille oli, mutta Suomen puolelta oltiin varovaisia ja
haluttiin, ettei suhteisiin tule säröä.
Toiseksi Neuvostoliitto yritti Suomen kautta
vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Niinpä se teki aloitteita kahdenkeskisissä
keskusteluissa tarjoten niitä Suomen viestitettäväksi.
Kolmas suomettumisen tapa oli kaikkein
vastenmielisin ja inhottavin. Suomalaiset itse käyttivät
Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi,
siis toisia suomalaisia vastaan. Tässä Kekkonen päällimmäisenä näytti mallia ja
muut seurasivat. Suomettunut moraali vei pohjaa normaalidemokratialta ja
heikensi kansanvaltaisen järjestelmän toimintaa.”
Lainaan vielä Matti Klingeä, joka
on todennut: ”Menneisyyden kuvauksen suuri ongelma on jälkiviisaus. Me
tiedämme, miten sitten kävi, mitä kuvauksen kohteena ollut aika ei tiennyt”.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Kuosmanen pitää kaikkein oleellisimpana asiana Suomen
säilymistä itsenäisenä kaiken jälkeen. Suomettumispolitiikka ei voida
määritellä voitoksi, vaikka Kekkonen yhdessä vaiheessa korostikin tätä puolta.
Suomen toisen maailmansodan jälkeistä aikaa määrittivät Teheranin (1943) ja
Jaltan (1945) sopimukset, joissa Suomen paikka määritetiin. Häviäjiä olivat
Itä-Euroopan ns. kansandemokratiat, jotka joutuivat Neuvostoliiton
sotilassaappaan alle (Itä-Saksa 1953, Unkari 1956) .
Kuosmasen mukaan Neuvostoliton käskynhaltijan asema
ulottui aina Stalinin kuolemaan (1953)
ja Porkkalan luovutukseen saakka. Ehkä tämä voisi määritellä liioitteluksi,
sillä Stalin kunnioitti Suomen taistelua talvi- ja jatkosodassa osoitetun sinnikkyyden
takia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti