Natoon liittyminen – jälkiviisaiden analyysit

 

 Julkaisin blogikirjoituksen ”Presidentti pyrki estämään hätiköinnin Nato-päätöksessä” 30.4.2023 presidentti Niinistön Jaakobinpainista koskien läntiseen sotilasliittoutumaan liittymisprosesseja. Kirjoitus on julkaistu  paljon ennen tätä viimeaikojen hässäkkää, jossa joillakin on tarve kehuskella jälki- tai ennakkoviisauksilla puheitaan ja menettelyjään. Sauli Niinistö on joutunut tässä yhteydessä presidenttikausiensa kovimman kritiikin kohteeksi. Kirjoitukseni alkuosa on pääosin tuon aiemman kirjoitukseni referointia, loppuosa pääosin johtopäätösten vetämistä.

Usein todetaan, että todella suuri johtaja  (millä elämän alueella tahansa) johtaa joukkojaan edestä. Hän siis omalla esimerkillään johtaa joukkojaan kohti päämäärää. Sotilasliittoon päin kallellaan olevien odotus oli,  että presidentti raivaa tien auktoriteetillaan Natoon. Monen mielestä asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Kenraalin ei esimerkiksi kannata johtaa joukkojaan  edestä vaan vähän taaempaa,  jotta näkee kokonaiskuvan ellei sitten tarkoiteta edestä johtamista pelkästään vertauskuvallisessa mielessä. Hyvä johtaja ei ole pelkästään esimerkillä johtaja vaan myös strateginen johtaja.

Mielestäni presidentti Niinistö menetteli juuri niin kuin presidentin pitää menetellä Nato-hakemuksessa. Hän halusi johtaa kansaansa hieman varovaisemmin kuin monet muut eikä rynnätä kärkeen hulmuavien lippujen etujoukoissa. Minulle - Nato-kriitikolle - presidentti edustii tarpeellista vastuuntuntoa ja perehtyneisyyttä.  Pelkäsikö presidentti? En tiedä, mutta siitä olen varma, että hän tunsi valtavaa vastuuta siitä, tehdäänkö akuutissa tilanteessa oikein. Presidentti epäröi odottaen oikeaa hetkeä päätöksenteolle - niin ymmärrän. Mutta niinhän hänen pitikin tehdä. Ilmapiiri aivan kihelmöi jännittynyttä odotusta. Presidentin kanssa normaalisti samanmieliset tukijat huusivat liittoutumisen perään ja aivan ilmeisesti osoittivat suurta kärsimättömyyttä, kun presidentti ”hidasteli”. Toki presidentin tuli ottaa kansalaisten mielipide huomioon ja niin hän tekikin ilman aiemmin kannattamaansa kansanäänestystä.    

Nyt moni sanoo, että kyllähän sen näki, että Natoon on liityttävä ”heti” (2014, 2008, 1990-luvulla…..) eikä hetken päästä, mitä tässä hidastellaan? Kysymys on viime kädessä vastuusta tehdä ratkaiseva päätös oikea-aikaisesti sillä parhaalla tiedolla, mikä on käytettävissä. Ja se ei välttämättä ole optimaalinen tiedon määrä.

Entä nyt, kun ajattelemme - liityttyämme Natoon - tehneemme kaiken oikein? Risto E.J. Penttilän mukaan ”Suomi on turvasatamassa”. Minusta se ei ole.  Asia on kesken, eikä Nato tarjoa meille turvasatamaa esimerkiksi kyber- ja hybridiuhkia vastaan. Hyppäsimme liikkuvaan junaan. Olemme mukana jatkokertomuksessa, jonka suunnan olemme kuvitelleet hahmottavamme. Historia ei kuitenkaan ole loppunut, niin kovasti kuin sitä toivommekin. Siksi valitsin aikanaan - runsaat 2000 blogikirjoitusta sitten - tämän kirjoitussarjani nimeksi ”Historia jatkuu”.

Suuressa Nato-innossaan esimerkiksi kirjailija Jari Tervo ei ole sisäistänyt presidentin asemasta johtuvia vastuita. Vielä viime vaiheessa ennen Nato-päätöstä presidentti empi. Miksi? Siksi, että kansalaisten päämääriä ohjaili pelko, että Ukrainan jälkeen tulee Suomen vuoro. Presidentti ei voi nojautua päätöksenteossa pelkoon vaan viileään harkintaan.  Prosessi kuitenkin osoitti,  miten tuskalliseksi presidentti päätöksen koki. Jari Tervolle puolestaan Niinistön päätöksenteko Nato-kysymyksessä  oli ”kansan mielipiteitten haistelua”.

Mielipiteiden haistelijoita oli muitakin. Kaikkein parhaita besserwissereitä olivat ja ovat ne,  jotka tiesivät kupletin juonen jo etukäteen ja puristivat - epäreiluutta omasta mielestään kohdanneina - sisukkaasti käden nyrkkiin taskussaan: ”kunpa saisin kertoa totuuden tästä kaikesta!” Nyt spekuloidaan sillä, että jos Kiova olisi kaatunut keväällä 2022, Suomi olisi ollut seuravana liipaisimella. Kysymys on kovin suoraviivaisesta  arvuuttelusta aivan kuten väitteissä, joissa on esitetty, että Nato-optiota käytettiin joillakin tahoilla kategorisena verukkeena siirtää liittoutumisprosessia.

Risto E.J.Penttilän melko yksioikoinen ajattelu pitää sisällään käsityksen, että vuoden 2014 seurauksena olisi pitänyt liittyä Natoon. Kun ei liitytty, ajauduttiin ”Suomen rauhanajan ulkopolitiikan suurimpaan mahalaskuun” (Penttilä).

En palaa Nato-skeptikon varauksiini. Se on jotenkin turhaa. Näkymä tulevaisuuteen on aina jossain määrin epäselvä. Turhaan ei puhuta käsitteestä ”fog of war”. Päätökset tehdään, kuten Robert McNamara  Vietnamin sotaa muistellessaan opetti, sumun keskellä. Fog of warin olosuhteissa huutaa - media kovaäänisimpänä - arvostelijoiden armeija, jolle aina jää mahdollisuus sanoa viimeinen sana.

::::::::::::::::::::::::::::

Hesarin pitkässä artikkelissa ”Vaaran vuodet” 4.6.2023 toimittaja Paavo Teittinen pyrkii purkamaan  Niinistön Nato-saagan perimmäisiä taustoja nimellään tai nimettömänä esiintyvien ”tietäjien” tai kuiskaajien avulla. Kysymys on ryhmittymästä, joka muodostui puolustusministeriön ja pääesikunnan henkilöstöstä. Tämän porukan halu nähdä itsensä ”läntisen arvoyhteisön” (Natoon liittymisen) sankarina jopa presidentin yli käyden on ärsyttänyt erityisesti entistä moninkertaista ulkoministeriä Erkki Tuomiojaa, joka on toiminut presidentin tukihenkilönä päätösten pohdinnassa. Tuomiojaa kismittää demokratian pelisäännöistä poikkeaminen aina hallituksen sivuuttamiseen saakka.

Nato-yhteistyön teko oli kompleksista. Presidentin osalta voi arvella hänen tunteneen tuskaa ”luovuttaessaan” sotaharjoituksiin isänmaata pala kerrallaan. Jokainen muutos tuntui itsenäisyydestä tinkimiseltä tai joka tapauksessa liian nopealta muutokselta. Painolastina saattoivat tuntua myös edeltäjien tiukat periaatteelliset kannat.

Sekä Niinistö että Tuomioja suhtautuivat kansainvälisiin sotaharjoituksiin kriittisesti, Tuomioja jopa vihamielisesti. Sotaharjoituksien laajuutta ja luonnetta Niinistö seurasi herkeämättömän tarkasti, jälkikäteen ajatellen jopa hieman katuen pikkutarkkuuttaan. Sotilaiden kuvaamana presidentin suhtautuminen harjoituksiin oli ”joko te taas…” -henkinen. Sotaharjoitukset harjoittivat Suomea ja Ruotsia joka tapauksessa Nato maiden yhteistyöhön laajemminkin.

Presidentti suhtautui useiden todistajien mukaan kriittisesti Yhdysvaltoja kohtaan, kuten meillä pitkään on ollut presidenttien tapa. Myös Ruotsin luotettavuutta Niinistö epäili. Venäjältä haluttiin ja toivottiin hyvää naapuruutta silloinkin, kun se ei sitä itse ansainnut. Presidentti haaveili edelleen rauhanrakentajan roolista, vaikka edellytykset olivat heikot. Penttilä pitää Suomea Ranskan ohella jopa kummajaisena, joka rakentaa rauhaa tilanteessa, jossa muut Euroopan valtiot ovat siitä jo luopuneet epäuskoisena. Hän unohtaa Saksan hieman aiemman myötäsukaisen asenteen Venäjää kohtaan: kaupan avulla rauhaa. Suomi ei ollut läheskään yksin hyvässä uskossaan.

Haastattelussa sotilaat näkevät Suomen länsimaistumisen olleen riippuvainen tehdyistä asehankinnoista, jotka ostettiin keskeisiltä osin Yhdysvalloilta. Sotaharjoitus- ym. välivaiheet johdattelivat Suomen kohti Natoa. Pakkomielteenomainen länsiriippuvuuden tavoittelu oli ihmetykseni kohde. Suomen tarina maailmansodan jälkeen on ollut kiistaton menestystarina niin idässä kuin lännessä eikä Suomeen ole kohdistunut todellista uhkaa. Ideologinen vääntö on kuitenkin kallistanut suhteiden painottumisen länteen. Haluttiin kuulua ”läntiseen arvoyhteisöön”. Kuuluimmeko sitä ennen johonkin muuhun arvoyhteisöön?

Hallinnossa napit vastakkain olivat useimmiten puolustus- ja ulkoministeriö. Muistettavin tapaus sattui, kun puolustusministeri Jyri Häkämies käytti Washingtonin puheessaan 2007 väitetysti sanaa uhka: ”Suomen kolme turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä, Venäjä”. Puheen luonnoksessa luki haasteen sijasta ”uhka”. Jostakin syystä ”uhka” meni mediassa läpi ja herätti myrskyn ulkoasiainhallinnossa ja laajemmin. Puheesta sanouduttiin laajalti irti.

Suomen politiikkaan on pesiytynyt kummallinen ajattelutapa. Uhkia vähätellään silloin, kun niistä vielä voidaan puhua eritellen ilman suurempaa dramatiikkaa. Mutta sitten jälkikäteen jonkin paradigman muutoksen tapahduttua aletaan liioitella uhkia  synnyttäen kuva, miten suuri vaara on tai on ollut hiuskarvan varassa.  

Kritiikki Suomen ulkopoliittista johtoa kohtaan ei ollut toki fundamentaalista. Kiitosta presidentti Niinistö ja pääministeri Marin saavat monilta vaikuttajilta Nato-hankkeen sujuvasta loppuun viemisestä.

Epäilijöitä oli armeijankin piirissä: kenraali Gustav Hägglund pelkäsi asevelvollisuusarmeijan puolesta, jos liittyisimme Natoon. Toisaalta poliitikoista Aleksander Stubb keräsi laakereita kannattajiensa keskuudessa ennustaessaan, että vuoden 2008 Georgian sota edusti Venäjän strategiassa käännekohtaa.

Oliko Natoon menossa mukana enemmän tuuria kuin taitoa? Riippuu tietenkin tavoitteista ja sanojasta, mutta useat niistä, jotka ovat pitkäaikaisesti kannattaneet Natoa, painottavat onnen merkitystä. Perusteluna he esittävät, että Ukrainan keväällä 2022 suorittama onnistunut Venäjän armeijan pysäyttäminen vapautti Suomen Venäjän painostukselta tai uhalta (”Oli satumainen onni, että Kiova ei romahtanut”). Tämä on kuitenkin esimerkki todistamattomasta spekulaatiosta.

Yksi näkökulma on käsittelemättä: kansalaisten osuus Nato-tien valinnassa. Sitä ei kukaan kiistä. Presidentti odotti kansalaismielipiteen kypsymistä, eikä liikahtanut ennen kuin selvät merkit kansalaisten tahdosta olivat näkyvillä.

Oliko presidentti säikky, kuten jotkut päättäjät riveillä ja rivien välissä vihjaavat? Kysymys on siitä, kuinka demokraattiseksi tai demokratiarajoitteiseksi  yhteiskunta koetaan. Uskon, että ajoitus tässäkin suhteessa kansanvaltaisessa Suomessa meni oikein. Mitään katastrofivaihtoehtoa tai kauhuskenaariota Suomen kohtalosta Ukrainan tapahtumiin viitaten en Venäjän taholta osta, vaikka sitä tyrkyttävät Timo Soini, Jussi Niinistö ja Risto E.J. Penttilä. Unohdetaan, että aiemmin Suomessa oli järkähtämättömän vahva vastustus Natoon liittymistä kohtaan. Kukaan Venäjän korkeimmista johtajista ei puheissaan liioin ollut nitistämässä Suomea. Ylipäätänsä Suomen kuva Venäjällä - ennen Nato-orientaatiota ja jopa sen aikana - oli poikkeuksellisen hyväntahtoinen, jonka menetystä esimerkiksi Venäjän-tuntija Timo Vihavainen on harmitellut. Uskallan väittää – vaikken juuri kannatusta saakaan -  että vuodenvaihteessa 2021-22, kun sekä Lavrov että Putin kysyivät, että ”miksi liitytte Natoon, teitä ei olisi uhannut mikään”, olivat he kerrankin rehellisiä.

:::::::::::::::::::::::

Hesari haastatteli myös presidenttiä laajassa artikkelissa samaisessa 4.6.2023 -lehdessä. Presidentti – korostaessaan, ettei Putin uhkaillut Suomea oikeastaan kertaakaan yhteyksissään Niinistön kanssa - myöntää, että hänen taustajoukoissaan alemmilla portailla oli Suomi-syöjiä. Putinin autokratiassa näiltä tahoilta puuttui kuitenkin valta ja voima.

Niinistö kielsi, että Suomi tai hän itse olisi noudattanut liiallista varovaisuutta Venäjää kohtaan. Niinistö ei myöskään hyväksy ajatusta, että hän myönteisellä julkisella Nato-kannalla olisi varhain kääntänyt - halutessaan - suomalaisten päät suopeiksi Natolle. Päinvastoin hän omasta mielestään olisi laittanut päänsä pölkylle!

Niinistön jossain määrin ambivalentti suhtautuminen herkkiin poliittisiin asioihin on korostanut - hiukan koukeroisen turkulaisuuden lisäksi - hänen ulkoista kuvaansa. Hän kyllä puolustaa edelleen Nato-option oikeutusta, jonka monet länsisuuntautuneet nyt asettavat kyseenalaiseksi. Hän ei myöskään kiellä ottaneensa huomioon Venäjän ärsyttämiskynnyksen aiheuttamia mahdollisia riskejä, joita nyt jotkut ovat pitäneet hätävarjelun liioitteluna.

Kannattaa myös muistaa, että Niinistö yleensä sai ensimmäisenä tietää ikävistä asioista, kun taas monilla muilla on ollut mahdollisuus pureksia niitä perusteellisesti eri näkökulmista. Presidentiltä myös odotettiin välittömästi yksiselitteisiä reagointeja vaikeisiin kysymyksiin.

Jatkonäkymä koskien Natoa on seuraava: nykyinen Nato-sopimuspohja syvenee runsain jatkosopimuksin. Samaan aikaan avautuu näkymä Naton tuomiin työpaikkoihin ja - kalustohankinnat mukaan lukien -sotilasliiton suoraan tai välillisesti aiheuttamiin jättimäisiin kustannuksiin. Toivottavasti ne eivät yllätä ja toivottavasti innostus kaiken Nato-euforian keskellä ei johda kohtuuttomiin panostuksiin  asevoimiin.

Mitä pitäisi tehdä tai ajatella tavallisen kansalaisen näkökulmasta? Vapauttaa kansa vastuusta? Sanoisin, että pitää elää normaalia elämää ja ajatella esimerkiksi niin kuin Mauno Koivisto sen koki, että kun ei tiedä, mitä seuraa, on parasta ajatella positiivisesti: elämä jatkuu meidän jälkeemmekin.

:::::::::::::::::::::::::

Errol Morrisin Robert McNamarasta kertovassa briljantissa dokumentissa ”Fog of Warissa” on loistava loppujakso, joka paljastaa jotakin syvää hyvin älykkäästä ihmisestä nimeltä Robert McNamara. Jakso on kuvattu autossa, kamera on takapenkillä ja ohjaaja Errol Morris haastattelee pelkääjän paikalta McNamaraa. McNamara itse ajaa autoa sateen hakatessa tuulilasia. Morris kysyy häneltä ratkaisevan kysymyksen: otatteko vastuun Vietnamin sodasta? Maallikko voisi ajatella, että jos Vietnam kerran oli virhe, miksei samalla voi tunnustaa omaa ratkaisevaa osuuttaan siinä. Mutta McNamara on tarkkana: hän kieltää vastuun ja sanoo, että sen myöntäessään hän olisi ”son of the bitch”, piruparka. Hän toimi presidentin avustajana, ei enempää. On myönnettävä, että jos hän olisi ottanut kokonaisvastuun, hän olisi ollut epäreilu itseään kohtaan. Hänen yläpuolellaan oli vielä mahtavampi mies, Yhdysvaltain presidentti. Silti hän ei syyttänyt presidenttiä. Hän oli lojaali loppuun saakka.

Ehkä Sauli Niinistöä ohjasi tämä sama ajattelun rakenne, kun hän teki päätöksiä sotilaallisesta liittoutumisesta.