Yksi-, kaksi- vai moninapainen maailma?

 

 A-Talkissa oli 1.6.2023 neljän asiantuntijan välinen keskustelu aiheesta ”Suurvallat vastakkain”: Mukana keskusteluringissä olivat poliittisen historian professori Juhana Aunesluoma, globaalihistorian apulaisprofessori Rinna Kullaa, Nordic West Officen toimitusjohtaja Risto E.J. Penttilä ja kansainvälisen politiikan professori Juha Vuori. Juontajana toimi Sakari Sirkkanen.

Pelkistän keskustelun kahteen keskeiseen teemaan: kaksinapaisen maailmaan ja moninapaiseen maailmaan. Juontaja avasi pelin kysymällä ”Kuinka jyrkästi Yhdysvallat ja Kiina jakavat maailmaa?” ottaen siis kantaa otsakkeessa esittämääni kysymykseen. Keskustelussa päästiin itse asiaan vasta alkurönsyilyn jälkeen.

Rinna Kullaa toi heti alussa esille mielenkiintoisen kannan, kun hän totesi, että ennen viimeaikaisia tapahtumia Venäjä  oli niitä harvoja suurvaltoja,  joilla oli suhteet useimpiin  globaalin politiikan voimakenttiin. Venäjä itse on tuhonnut tämä kehityksen perusteet. Penttilä toi esille, että Yhdysvaltain presidentinvaalit vaikuttavat voimakeskittymiin ja vaikutukset voivat olla erilaiset  huomioiden sen kummasta pääehdokkaasta tulee presidentti seuraavissa vaaleissa.

Ukrainan sota on tapatumien keskiössä vielä pitkään ja sen todetaan vaikuttavan suurvaltasuhteisiin. Länsi ei anna Ukrainan hävitä sotaa. Eri asia on sitten,  että sotaväsymys on alkanut painaa päälle ja voi vaikuttaa jollakin aikavälillä tapahtumiin.

Ukrainan ”vastahyökkäys” on niin kiveen hakattu päämäärä, ettei siitä voitane enää perääntyä. Toisaalta Kiina ei halua Venäjän häviävän sotaa. Keskustelun puheenjohtaja avasi mielipiteiden vaihdon suurvaltojen keskinäisistä suhteista toteamalla, että maailma on jakautunut Yhdysvaltain johtamaan liberaalidemokraattiseen maailmaan ja Kiinan johtamaan autoritaariseen maailmaan. Tämä lienee monien mielestä itseään toteuttava suunta maailmanpolitiikassa ja siten helppo hyväksyä.

Juhana Aunesluoman mielestä valtakeskittymiä on useita, mutta silti Kiina-USA eriseuraisuus on  keskeinen elementti suuressa kuvassa. Tähän vastakkainasetteluun joutuvat muut maat ottamaan kantaa. Kiinalle Venäjä on tärkeä apu suurvaltojen pelissä. Vastaavasti Venäjä pysyy toimintakykyisenä Kiinan avulla.

Mielestäni Juha Vuori osui oikeaan nähdessään nyky-Yhdysvalloissa halun palata kylmän sodan kaksinapaiseen maailmanjärjestykseen, jossa ryhmittymien vastakkaiset  navat ovat Kiina ja Yhdysvallat, mutta Kiina ei halua Vuoren mielestä tällaista asetelmaa!  Kiina perustaa tilanneanalyysinsä moninapaisuuteen, jossa se itse  näyttelee keskeistä roolia.

Mistä moninapaisuudesta puhuminen alkoi?  Ainakin jokin alku oli,  kun Venäjä alkoi sitä markkinoimaan puolustautuessaan ylivoimaiseksi tunnustamaansa Yhdysvaltoja vastaan. Kiinalle tämä asetelma kelpasi. Venäjä ehkä katsoi pärjäävänsä moninapaisuuden tarjoamassa viitekehyksessä Yhdysvaltoja vastaan.

Kaksinapaisuudessa pyritään Kiinan mielestä hegemoniaan, ylivoimaan, joka on  Kiinan strategian vastainen suunta maailmanpolitiikassa. Kiina on ”soihdunkantaja” maailmanlaajuisessa yhteisössä. Jos Kiina hyväksyisi hegemonian, olisi se itse osa tätä ajattelua. Tätä Kiina ei halua. Kiinan tosiasiallinen suhde valtaan näyttäytyy tässä valossa ambivalentilta: tekeytymällä lähes kaikkien kumppaniksi se pyrkii syleilemään maailman omakseen.

Olen joissakin yhteyksissä pyrkinyt näkemään suurvaltojen imperialismin historiallisessa tarkastelussa eri suuntauksia. Vanhat kolonialistiset maat perustivat valtansa alueiden haltuunottoon. Yhdysvallat, joka vastusti esimerkiksi Britannian kolonialismia, eksyi ”vanhaan imperialismiin” hetkeksi tavoitellessaan 1900-luvun vaihteessa Kuubaa ja Filippiinejä. Se ”vetäytyi” pian omaan ”tukikohtaimperialismiinsa”, jossa maailmaa hallittiin sotilastukikohtaverkoston avulla. Kiinan strategiassa on jotain samaa, mutta se painottuu ainakin näennäisesti  pehmeälle kaupalliselle haltuunotolle, ei sotilaalliseen vallantavoitteluun.

Penttilä puolsi lähtökohtana (vanhan) kylmän sodan asetelmaa todeten, että uusi kylmä sota on nimenomaan teknistä laadultaan. Teknologioiden välillä vallitsee repivä kilpailu. Penttilä väittää USA:n olevan voitolla tässä kilpailussa: ”Silicon Valley is back”. Ja suunta näyttää samalta myös tulevaisuudessa. Rohkenen asettaa kyseenalaiseksi kilpailun voittajan julistamisen näin varhain. Pidemmällä aikavälillä Penttiläkin näkee Kiinan resurssien riittävän tasapäiseen kilpailuun.

Myös Aunesluoma liputtaa ”Amerikan vuosisadan” puolesta. Se saa ikään kuin uutta virtaa maailmantapahtumista.

Rinna Kullaa edusti ryhmässä jonkinasteista toisinajattelua. Hän näkee Kiinan ja Venäjän suhteen keskinäisriippuvuutena, ei Kiina-johtoisena yksipuolisena suhteena, antaen krediittiä Venäjälle ydinasevaltana. Hän myös näkee kylmän sodan kaltaisen piirteen nykykehityksessä päinvastoin kuin muut keskustelijat. Edelleen hän näkee myös  ”muut” (Euroopan eri alueet) kuin suurvaltojen suhteet vaikuttavana tekijänä. Kullaa avaa kiehtovan näkökulman muuttumattomaan maailmaan, vaikka näennäisesti ”kaikki” (puolijohteet, mikroprosessorit, tekoäly, kvanttitietokoneet….) on muuttanut maailmaa. Kiina painottaa hiukan eri asioita kuin muut modernissa teknologiassa, kuten valvontaa teknologian avulla…

Tekoäly on yksi keskeinen eri maiden panostuksia kuvaava ilmiö. Kiinan tekoälykehittelyllä esimerkiksi on pitkä historia. Ehkä puolileikillisesti voisi sanoa, että Kiinan kohdalla on kysymys sen historiallisen vaikutusvallan, mahtiaseman palauttamisesta.

Penttilä edustaa suoraviivaista sauhuoptimismia muihin keskustelijoihin verrattaessa väheksyen esimerkiksi internetin merkitystä. Itse näen internetin luontevana ja välttämättömänä osana kehityskulkua. Jos sitä ei olisi ollut – olisi olemassa – voitaisiin puhua puuttuvasta renkaasta. Kehitys on jatkumo.

EU:n Penttilä leimaa tyypillisimmillään ”reguloijaksi” pyrkiessään valaisemaan sen kilpailukyvyttömyyttä. Penttilä kehaisee Pohjolan erottuvan eurooppalaisesta viitekehyksestä nimenomaan sen kehityspotentiaalin johdosta. Puhutaan uudesta Kalmarin Unionista. Pohjola on siis kollektiivina pieni suurvalta.

Viimeisellä rajalla tullaan kysymykseen sodasta ja rauhasta. Voiko Yhdysvaltain ja Kiinan välillä puhjeta sota? Entä onko mahdollista diplomatian keinoin lieventää jännitystä sodanuhatessa?  Mitään yksiselitteistä vastausta asiantuntijanelikko ei antanut.

Intian väkiluku on juuri ylittämässä tai ylittänyt Kiinan väestön määrän. Keskustelijat näkivät Intian keskeisenä toimijana (Penttilä erityisesti)  tulevaisuudessa . Rohkenen epäillä tätä. Jotenkin Intialla on yhteiskunnallisista olosuhteista johtuen liian paljon rajoitteita ja rasitteita, jotta se voisi nousta Kiinan ja Yhdysvaltain haastajaksi suurvaltana ainakaan lähiaikoina. Väkiluvun kasvu ei yksin indikoi nousua johtoasemaan.

Rinna Kullaa näki keskustelussa vahvimmin ”muut valtiot” (BRICS) kehitykseen vaikuttavana tekijänä. Johtavien valtioiden suhteet ovat monitahoisempia kuin aiemmin. Aunesluoma kuuluu niihin, jotka, epäilevät BRICS-maiden liikkumavaraa. Ne ovat riippuvaisia itseään suuremmista toimijoista. Kakkosluokan suurvallat tuovat lisää muuttujia perinteiseen suurvalta-asetelmaan (Aunesluoma), mutta eivät uhmaa perinteistä valtarakennelmaa. Samalla kaikkinainen arvaamattomuus ja suhteiden kompleksisuus lisääntyvät.

Moninapaisuus on verkottumista omalta osaltaan ja sitoo maita toistensa yhteyteen erilaisin variaatioin. Seurauksena tulevaisuuden ennustaminen vaikeutuu. 

Kiinalla on globaalissa ehdotusvalikoimassaan turvallisuusaloite.  Turvallisuuteen Kiina pyrkii luomalla hyvinvoivat olosuhteet mahdollisimman moneen maahan. Tähän kuuluu osana terrorismin vastainen taistelu. Rauha tuo Kiinalle ”asiakkaita”, siksi se panostaa rauhantyöhön omista lähtökohdistaan.

Onko Venäjällä roolia tukevaisuudessa? Kullaa: Venäjä on menettänyt vaikutusvaltaansa Japaniin aggressiivisilla toimenpiteillään. Aiemmin Japani pyrki paljon voimakkaammin hyödyntämään taloudellisesti esimerkiksi Siperiaa. Toisaalta eräänlaisena vastapainona Venäjä pyrkii aktiivisesti lisäämään vaikutusvaltaansa Afrikassa Kiinan ohella. Nämä maat toimivat Afrikassa hiukan eri periaatteilla: Kiina lähestyy kohdemaita kaupallisilla periaatteilla (infran rakentaminen), Venäjä voimistaakseen asemaansa suhteessa Yhdysvaltoihin ja muihin demokratioihin. On vaikeaa sanoa yksiselitteisesti Venäjän pyrkimysten todellisesta luonteesta. Penttilä on siinä oikeassa, että tässä turbulenssissa länsi on vaarassa menettää vaikutusvaltansa Afrikassa kokonaan.

Eurooppa on monien afrikkalaisten maiden näkökulmasta menettänyt kasvojaan Afrikassa. Mm. ruokapulasta – liittyen Ukrainan sotaan – syytetään länttä: ”länsi pitkittää sotaa”. Penttilä:  monet Afrikan valtiot ovat ostaneet Venäjän selityksen Ukrainan sodasta. Aunesluoma: Euroopassa tajutaan tilanne, mutta keinot ja strategia ovat olleet vääriä. Kiina taas yrittää päästä osingolle Afrikassa rauhanturvaamisoperaatioiden avulla.

Globaalisti  tilanteen voisi summata juuri Afrikan monitahoisen problematiikan kautta. Ongelmat eivät ole yksinkertaistumassa vaan monimutkaistumassa.

Yhteenvetona voisi todeta, että A-Talkin keskustelu oli harvinaisen korkeatasoinen.