Mitä jos paketoitaisiin pk-yritysten lainat arvopapereiksi?

EU-johtajat ovat pohtineet kuinka pienet ja keskisuuret yritykset saisivat helpommin lainaa. Ehdotuksen mukaan yrityslainoja paketoitaisiin sijoituskohteiksi. Ihan arvokas avaus, mutta ei todellakaan mikään uutta luova innovaatio. Mitä minulle tuli mieleen EU-johtajien ehdotuksesta?

On palattava kymmenien vuosien taakse, jotta aihetta voitaisiin tarkastella pidemmällä aikajänteellä. Vuonna 1938 Yhdysvalloissa perustettiin puolijulkinen asuntorahoituslaitos nimeltään Fanny Mae. Fanny nousi kuuluisuuteen viimeistään finanssikriisin aikoihin. Sille kävi köpelösti kuten lukemattomille muillekin asuntorahoittajille. Mutta tarina ei ole näin yksioikoinen. Fanny Maen historia on varsin kunniakas.

Mitä Fanny Mae teki? Se osti pankkien myöntämiä asuntolainoja, arvopaperisti ne ja möi markkinoilla kiinnostuneille sijoittajille. Kymmeniä vuosia se rahoitti amerikkalaisten esikaupunkialueiden omakotitaloja ilman sen suurempia kupruja. Mihin menestys perustui? Luultavasti järjestelmän hyvään organisointiin, maksukykyisiin asiakkaisiin ja sitten – tämä on tärkeää – markkinoiden luottamukseen. Voidaan sanoa, että Fanny Mae - ja myöhemmin sen sukulaisyhtiö Freddie Mac – loivat mahdollisuuden amerikkalaisen unelman toteuttamiselle. Tässä oli vain yksi musta piste: lainoja ei myönnetty kymmeniin vuosiin mustille.

Tilanne muuttui Yhdysvalloissa 1990-luvun lopulta alkaen ja varsinkin 2000-luvun alussa. Olen lukuisissa tämän blogin kirjoituksissa käynyt läpi seurannutta tapahtumakulkua. Niin kauan, kun rahoitusjärjestelmän luottotappiot olivat ”normaalit” 5 prosenttia, ei ollut ongelmia. Viiden prosentin siivu voitiin leipoa asuntolainoitusjärjestelmän sisälle ilman, että koko järjestelmä vaurioitui. Mitä tapahtui 2000-luvun alussa? Varsinkin George Bushin toimesta lähdettiin luomaan amerikkalaista unelmaa myös köyhille. Kuten tunnettua hanke epäonnistui täydellisesti. Kun olisi pitänyt puuttua tuloeroihin, puututtiin varallisuuseroihin. Ainoa mahdollisuus lisätä asuntovarallisuutta oli tarjota velkarahoitusta miljoonille amerikkalaisille. Pankit rupesivat kilvan tarjoamaan subprime-lainoja – Fanny Mae muiden mukana. Tarkoitus oli tarjota amerikkalainen unelma viidelle miljoonalle köyhälle vuoteen 2010 mennessä. Valittiin siis nopea vaurastumisen tie, jolla velkaannutettiin kohtalokkaasti lukemattomat köyhät ja keskituloiset amerikkalaiset kotitaloudet. Olisi pitänyt valita pitkä tie eli tuloerojen kaventamisen tie. Ideologisista syistä tämä ei käynyt laatuun.

Seurannut vaihe oli sitten finanssikriisin historiaa. Subprime-lainat arvopaperistettiin ja myytiin markkinoilla sijoittajille. Pankit kiersivät sääntelyn – jota oli muutoinkin jo purettu – varjopankkijärjestelmän kautta. Varjopankit arvopaperistivat velat ja muodostivat CDO-lainapaketteja. Toimijat itsekin epäilivät rahoitusjärjestelmän kestävyyttä ja vakuuttivat lainat. Muodostettiin CDS-tuotteita, joiden avulla vahinko pantiin kiertämään ympäri maailmaa. Mukana oli paljon harhauttamista ja suoranaista rikollista toimintaa. Luottolukituslaitokset olivat pelissä mukana ”varmistamassa” luottojen luotettavuuden.

Mitä tästä opimme? Jos tuote itse on terve, ei arvopaperistamisen avulla tapahtuva vivuttaminen ole ongelmallinen. EU:n ja EIP:n yhteisellä pk-yritysten lainojen arvopaperistamispaketteihin perustuvalla rahoitusjärjestelmällä on periaatteessa mahdollisuudet onnistua. EIP:llä on myönnettyjen lainojen takausriski. Pankit ovat jälleen avainasemassa. Niiden pitäisi toteuttaa vanhan hyvän ajan periaatteita ja myöntää asiallisella pohjalla olevia lainoja, joita sitten voidaan järkiriskillä arvopaperistaa. Jos ne taas sortuvat finanssikriisin aikaisiin myrkkylainoihin on arvopaperistaminen varma tapa tuhota koko järjestelmä. Myrkky vahingoittaa vain pankkia itseään, jos epäkurantti laina pidetään pankin taseessa, mutta muuttuu massiiviseksi myrkytysepidemiaksi, jos sitä lähdetään arvopaperistamaan. Kysymys on samasta asiasta kuin Fanny Maen loiston päivinä: yhteiskunnassa tarvitaan luottamusta eri toimijoiden välillä. Juuri nyt luottamus on alhaisella tasolla sattuneesta syystä. Ostavatko sijoittajat näissä olosuhteissa luotuja tuotteita? Kaikkien meidän kannalta olisi hyvä, että koko rahoitusketjun toimijoilla olisi korkea moraali. Mutta jäljet pelottavat. Finanssikriisin jäljiltä tuntuu, että maailman paksuin kirja on moraalikatoa käsittelevä opus.

Viime kädessä on kysymys todellisesta kilpailukyvystä. Jos sitä ei ole, ei mikään rahoitusjärjestelmä pelasta meitä. Eurooppalaisten pk-yritysten ongelmana eivät ehkä kuitenkaan ole ensisijaisesti kannattavuus-ongelmat, vaan rahoituksen heikko saatavuus. Tähän haasteeseen lainojen arvopaperistaminen voisi olla yksi vastaus.

Vanhan sanonnan mukaan historia ei opeta tai jos opettaa, niin opettaa sen, että historia ei opeta mitään. Ehkä Fanny Maen nousu ja (väliaikainen) tuho voisi kuitenkin toimia jonkinlaisena osviittana tulevaisuuteen.

Mäntsälä kapinoi trendiä vastaan

Uudet kesäkuun työttömyysluvut vahvistavat Mäntsälän hyvää työllisyyskehitystä. Minulla on tunne, että tälle ei osata antaa aivan sille kuuluvaa arvoa. Siksi on syytä eritellä hieman olemassa olevaa tilannetta.

Mäntsälän työttömyys on vähentynyt viimeisen kuukauden aikana 5,3 prosentista 4,9 prosenttiin. Saavutus on huomionarvoinen, sillä muualla työllisyys on huonontunut. Tietenkin Mäntsälän menestymiseen on jätettävä varaus: sen jatkuvuus testataan seuraavissa työllisyyskatsauksissa.

Valtakunnallisesti olemme saaneet lukea jatkuvista isojen yritysten irtisanomisista. Niinpä työllisyys on heikentynyt viime viikkoina rajusti. Vain osa tästä voidaan selittää normaali-ilmiöllä eli opiskelijoiden tulolla työnhakuun. Yleensä Mäntsälä on ollut Helsingin seutukunnan tilastoissa 10. sijan vaiheilla (19 kuntaa). Nyt se on kuudentena. Mäntsälä on parantanut suhteellista asemaansa selkeästi. Lähinaapureissamme työttömyysluvut ovat paljon rumemmat: Kerava 7,1 %, Järvenpää 7,2 % ja Hyvinkää 8,1 %. Helsingin seutukunnan kärki on vain hieman edellä (Nurmijärvi 4,2 % ja Pornainen, Kauniainen ja Sipoo 4,5 %).

Mäntsälän menestymiseen vaikuttaa kaksi syytä: ensinnäkin pääkaupunkiseudun läheisyys mahdollistaa työssäkäynnin metropolialueella. Tämän seikan voivat laskea edukseen kaikki kehyskuntien kunnat. Toiseksi Mäntsälän asemaa parantaa uusien yritysten sijoittuminen kuntaan. Kun kunnan väkiluku on ollut nousussa on kuntaan myös jouduttu palkkaamaan lisää väkeä.

Monet ovat harmitelleet sitä, että Tokmanni (halpaketjun pääkonttori ja logistiikkakeskus, lähes 400 työntekijää) ja Rexam (tölkkitehdas, nyt noin 100 työntekijää, laajennuksen jälkeen noin 120 työntekijää) eivät palkkaa enemmän väkeä omasta kunnasta. On kuitenkin selvää, että kunnasta ei löydy tarpeeksi osaajia kaikkiin erikoistehtäviin joita yrityksistä tarjoutuu. Tärkeää on se, että meillä on kunnassa merkittäviä työllistäjiä, jotka toimivat puskurina työttömyyttä vastaan. Monista kunnista tällaiset puskurit puuttuvat. Myös suurten yritysten kerrannaisvaikutukset (siivous, logistiikka, huolto, ruokahuolto jne.) työllisyyteen ovat merkittävät. Joskus muistan käyttäneeni kerroinlukua 1,7 kuvaamaan sijoittuvat yrityksen tosiasiallista vaikutusta työllisyyteen.

Ei todellakaan ole vähämerkityksinen asia, jos monissa kunnissa suuryritykset sanovat väkeä irti ja Mäntsälään päinvastoin sijoittuu uusia merkittäviä työllistäjiä.

Mielestäni monet dynaamiset vaikutuksen kumoavat faktan, että Tokmanni ja Rexam eivät palkkaa ”riittävästi” (Tokmannilla on yli 100 mäntsäläläistä työntekijää!) oman kunnan väkeä. Monesti aiemmin olen tuonut esille kehitystrendin, jossa Mäntsälästä on kehittymässä asumiskunnan ohella myös työssäkäyntikunta. Me siis houkuttelemme hyvillä työpaikoillamme muiden kuntien asukkaita työllistymään. Tuloverot ovat tietenkin yksi aspekti: vieraskuntalaiset eivät maksa tuloveroa Mäntsälään. Korostaisin muita dynaamisia vaikutuksia: paikkakunnan elinkeinoelämä vilkastuu muualta tänne töihin tulevien suorien ja kerrannaisvaikutusten seurauksena.

Kunnan imagon kannalta on erityisen merkittävää, että kuntaan virtaa ulkopuolelta työntekijöitä. Maine kasvaa, kun voidaan perustella, että Mäntsälä on kunta, jossa on hyviä työpaikkoja. Venäläisen palvelinkeskuksen, Yandexin sijoittuminen Mäntsälään vahvistaa tätä kuvaa.

Mäntsälän työttömyys - konkreettisesti vajaat 500 työtöntä - on tietenkin suuri luku, mutta eriteltynä se tulee paremmin ymmärretyksi. Työttömyyttä on mahdotonta poistaa, vähintään kitkatyöttömyyttä on 3-4 prosentin verran. Mäntsälän työttömyysprosentti 4,9 on niin alhainen, että reilu yksi prosenttiyksikkö siitä pois merkitsisi alkavaa työvoimapulaa. Ja kansakunta elää taantumassa!

Mäntsälän avoimien työpaikkojen määrä (139), kertoo, että työttömien joukko vaihtuu koko ajan. Todellinen huolenaihe ovat pitkäaikaistyöttömät (104 henkeä). Heidän työllistämiseensä tarvitaan yhteiskunnan taloudellista panostusta ja räätälöityä työvoimahallinnon palvelua. Myös nuorten työttömyys (71 henkeä) on liikaa, mutta epäilen että juuri tässä joukossa vaihtuvuus on suuri. Se, että työttömistä peräti 202 henkeä on yli 50 vuotiaita, osoittaa kuinka vaikeaa on pidentää työuria. Pitäisi luoda aidosti kysyntää iäkkäämmille työntekijöille. Jospa aloitettaisiin työllistäminen helpommasta päästä eli viisikymppisistä!

GM ja Apple arvoketjun muokkaajina

Paul Krugman kiinnittää tuoreessa New York Timesin kolumnissaan huomiota siihen, kuinka yritystoiminnan tuotot jakaantuvat jopa dramaattisesti eri tavalla kuin ennen. Hän ottaa esimerkiksi General Motorsin ja Applen. GM piti palkkalistoillaan parhaimmillaan jopa yhden prosentin verran maatalouden ulkopuolisesta työvoimasta. Se oli siis suunnattoman merkittävä työllistäjä. Nyt kaikki on toisin. ”Motor City” Detroit symboloi kehitystä yhdeltä – mutta ei kaikilta – osin: kaupunki on käytännössä konkurssissa. Se on kuitenkin tässä tarinassa vain osa kupletin juonta.

Apple edustaa yhtä suurta menestystä juuri nyt kuin GM aikanaan. Työn tulokset jakautuvat kuitenkin aivan eri tavalla: kun GM:n menestyksen jakoivat työntekijät hyvinä palkkoina ja omistajillekin jäi kunnon siivu, niin nyt Apple istuu valtavan kassan päällä. Kun GM investoi uusiin tehtaisiin, ei Apple kallista korvaansa moiselle. Se teettää alihankintayrityksillä Tyynenmeren toisella puolella tarvitsemansa komponentit (esim. taiwanilainen Foxconn). Mutta eivät taiwanilaisetkaan tee rahaa näillä tehtailla!

Applen voima heijastuu korkeana pörssiarvona, mutta se työllistää valtavasta menestyksestään huolimatta vain 0,05 prosenttia Yhdysvaltain työvoimasta. En epäile, etteikö osa näistä työntekijöistä olisi hyväpalkkaisia, mutta ei heitä kuitenkaan ole kuin 46 000 (2010).

Vaikka Krugman ei halua moralisoida, niin minä toki voin. Apple käyttää hyväkseen lakimies- ja talousasiantuntijaverkostoa kiertääkseen veroja parhaansa mukaan. Apple yrittää siis kaikkensa, jotta sen keräämät voitot eivät ohjautuisi julkiseen kulutukseen edes pieneltä osin – ei kotimaassa eikä ulkomailla. Ja se on totisesti onnistunut tässä. Herää kysymys, mihin tämä rahankeräysvimma perustuu. Useimmat ajattelevat, että Googlen ja Applen kaltaiset yritykset käyttävät kassojaan suurten yritysten ostoihin. Olen kuitenkin pannut merkille, että kyseisen kaltaiset yritykset ostavat mielellään pieniä, ketteriä ja innovatiivisia yrityksiä liittäen ne oman tuotevalikoimansa kehittämiseen. Ei siihen jättimäisiä kassoja tarvita. Jos taas markkinoilta häviää oston kautta suuri toimija voivat kansalliset tai kansainväliset viranomaiset estää kaupan kilpailuvajeiden takia.

Voitot heijastavat kasvavassa määrin markkinavaltaa, eivät niinkään tuotannon voimaa. Voitot eivät kasvata palkkoja, vaan yrityksen käteisvaroja. Yhdysvaltain talous tarvitsisi investointibuumin virotakseen finanssikriisin jälkitaudeista. Mikään ei viittaa siihen, että Apple investoisi merkittävässä määrin jatkossakaan. Applen ei siis tarvitse ajatella tuotannollisen kapasiteettinsa laajentamista kotimaassaan.

Jos yrityksen menestys heijastuisi palkkoihin (palkattavien määrään), se merkitsisi amerikkalaisten kuluttajien kysyntävolyymien kasvua. Nyt kysyntä kasvaa hitaasti, koska kuluttajat ovat varovaisia ymmärrettävistä syistä. Miksi kuluttaa, jos palkat eivät kehity. Taannoin asia hoidettiin lisäämällä velkaa, mutta uskallan sanoa, että ”tällä kertaa on oikeasti toisin”, ts. sanoen velkakuplaan ei ainakaa ihan heti sorruta. Yhdysvaltain piristyvä kasvu ja kulutus ovat perinteisten palvelualojen varassa.

Joku voisi sanoa tähän, että kehitys kehittyy. Olemme siirtyneet osin aineettomiin prosesseihin ja tuotteisiin eikä silloin voi olettaakaan, että meillä on vanhan hyvän ajan tehtaita ainakaan kehittyneissä maissa, ja muualla työtä tehdään niukalla palkalla huonoissa olosuhteissa.

Globaalisti toimivat arvoketjut johtavat uuteen työnjakoon: kehittyneet maat pyrkivät säilyttämään itsellään ketjun arvokkaimmat osat (joskaan en usko, että Apple ajattelee erityisen isänmaallisesti näissä asioissa) ja kehittyvät maat pyrkivät haalimaan yhä laajemmin rahakkaimmat osiot arvoketjusta. Ne pyrkivät eroon pelkästä bulkkituottajan roolista (joskaan en usko, että Foxconn ajattelee erityisen isänmaallisesti näissä asioissa).

Krugman on kuitenkin oikeassa: ongelmaksi jää kuluttajien ostovoiman heikko kehittyminen, sillä ohjelmistoalan - ja monien muiden modernien alojen - työpaikkoja ei kuitenkaan synny tarpeeksi, jos ajatellaan valtakunnallista työllisyystilannetta. On siis luotava ”perinteisiä” työpaikkoja. Jos kuluttaminen ei suju, ei talouskaan kasva, ei ainakaan entisaikojen malliin.

Irti velkakierteestä

On aika jälleen palata suomalaisten kotitalouksien ylivelkaantumiseen. Itse asiassa ilmaisu on liian kategorinen. Tietenkin vain osa kotitalouksista on velkaantunut liikaa. Koko kansantalous voi kuitenkin kriisiytyä vain vähäisen osan taloudesta ajautuessa tuhoisalle tielle. Tämä tuntuu monesti unohtuvan.

Yhtä ilmeistä on, että erilaisissa tilastoanalyyseissa mennään keskiarvolukujen taakse piiloon. Sinänsä velkaantumista koskevat keskiarvoluvutkin ovat mielestäni hälyttäviä (esim suomalaisten velkojen määrän suhde bruttokansantuotteeseen on 120 prosenttia). Tosiasissa meillä on iso joukko talouksia, joissa tuo suhdeluku on 300 prosenttia. Jos muistan oikein on Suomessa 40 000 kotitaloutta, joilla velka on 500 prosenttia käytettävissä olevista tuloista.

Edellä oleva tuli mieleen, kun luin Helsingin Sanomista (25.6.2013), että Takuu-Säätiö (Säätiö myöntää takauksia järjestelyluottoihin ihmisille, joiden velkaongelman voi ratkaista yhdellä uudella lainalla) on erityisen huolestunut varsinkin yhden aikuisen talouksien lainataakasta.

Takuu-Säätiö toteaa, että asuntolainoihin liittyy usein myös muita velkoja. Yksinhuoltajien lainat lähes kaksinkertaistuivat vuoden 2008 keskimäärin 55 000 eurosta vuoden 2012 runsaaseen 100 000 euroon. Usein kuulee sanottavan, että suomalaisilla ei ole hätää lainojensa kanssa, koska tulotaso on pysynyt asuntojen hintojen nousuvauhdissa mukana. Kuitenkin nuo edellä mainitut luvut kertovat, että velan määrä tietyllä ryhmällä ihmisiä on kasvanut aivan räjähdysmäisesti. Tulot eivät missään tapauksessa ole kaksinkertaistuneet 4 vuodessa.

Samaisessa kirjoituksessa Finanssivalvonta valaa öljyä laineille todeten, että järjestämättömistä luottojen kasvusta ei ole merkittävää havaintoa. Tässä on se ajatus, että puututaan asioihin vasta, kun havainnot näkyvät ongelmina. Itse sanoisin, että silloin on jo liian myöhäistä. Velkaantuminen on tapahtunut pitkän ajan kuluessa. Kun joudutaan vaikeuksiin yritetään ensin selvitä kasvoja menettämättä erilaisin vippaskonstein, lainajärjestelyin jne., mutta hyvällä onnella ei selvitä loputtomiin. Tarvitaan ennaltaehkäisevää työtä.

Takuu-Säätiö esittää syyksi velkaantumiskehitykseen vanhan tutun selitysmallin: matalat korot yhdistettynä liian kalliisiin vuokriin saavat asunnon oston tuntumaan edulliselta pienituloisenkin näkökulmasta. Samaan aikaan asuntovelallisten pikalainat ovat kaksinkertaistuneet keskimäärin 4000 euroon. Absoluuttiset summat eivät kerro kaikkea, vaan velkaantumisen vauhti on oleellinen. Pahimmissa tapauksissa asuntovelka + pikavipit johtavat tilanteeseen, jossa asunnon myynti ei riitä kattamaan kokonaisvelkoja.

Mikä avuksi? Kyllä velkakatto on varteenotetteva keino. Tahtoo vain käydä niin, että ”moniarvoisessa” keskustelussa ei päästä eteenpäin, kun aina löytyy jokin taho, joka kokee velkakaton epäoikeudenmukaisena.

Tarvitaan paljon muutakin: laajempaa asuntotuotantoa, paljon nykyistä suurempaa malttia vaurastua, tuloerojen kasvun pysäyttämistä.... Käytännössä tarvitaan tilanne, jossa yhteiskunta pystyy vakuuttamaan ihmiset perusoikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Sitten tullaan yksilön omaan vastuuseen velanotossa. Valitettavasti juuri se on horjunut viime aikoina todella pahasti.

Vaihtoehto Mäntsälälle: kirkkaat valot, iso kaupunki

Tämä on 100. blogikirjoitukseni tänä vuonna.

Kotikuntani Mäntsälän väkiluvun muutokset kytkeytyvät oleellisesti niihin muutoksiin, jotka tapahtuvat pääkaupunkiseudulla tai laajemmalla Helsingin seudulla. Yksi oleellinen osa muutosta on kehyskuntien ja pääkaupunkiseudun keskinäinen muuttoliike. On totuttu siihen, että pääkaupunkiseudulta muuttaa nuoria lapsiperheitä väljempään asumisympäristöön kehyskuntiin. Mäntsälän on saanut tästä muuttoliikkeestä reippaan osuuden. Väkiluku on miltei kaksinkertaistunut 35 vuodessa.

En väheksy kunnan omia toimenpiteitä. Tonttimaata on oltava ja sitä on ollut saatavissa, kiitos kunnan ennakoivan maanhankinnan ja kaavoitustyön. Mäntsälän sijainti ja yleinen elintason nousu ovat olleet kuitenkin ratkaisevia tekijöitä. Ennen 1980-lukua staattinen maaseutuyhteisö ei kasvanut juuri lainkaan. Väkiluku päinvastoin taantui.

Tilanne muuttui, kun Suomeen vihdoin levisi kaikkialla länsimaissa vaikuttanut esikaupunkibuumi ja sen mahdollistaja, henkilöautoistuminen.

Kun pääkaupunkiseudulta on muuttanut parhaassa työiässä olevia ihmisiä Mäntsälään, on se mahdollistanut kunnan vaurastumisen. Mitenkään itsestään selvää kehityskulku ei ole ollut. Itse asiassa Mäntsälä on tulotasoltaan ollut Uudenmaan pohjamutia. Vasta viime vuosikymmenien (ja ahtaammin arvioiden vasta viime vuosien) tulomuutto on nostanut Mäntsälän tulotasoa.

Onko tulotaso niin tärkeä? Eikö kysymys ole eräänlaisesta syrjinnästä? Eikö humaaneihin periaatteisiin kuuluu ”sallia” kaikenlainen muutto? Tähän on oikeastaan helppo vastata: niinhän tapahtuukin. Nykyisin kerrostaloista omakotitaloihin muuttavien on pakko olla kohtuullisen hyvätuloisissa ammatissa, jotta muutto mahdollistuu. Nykyinen kotitalouksien velkaantumiskehitys – josta pääosan muodostavat asuntovelat – on sitten trendi, jonka vaikutukset voidaan arvioida vasta jonkin ajan kulutua. Itse olen pitänyt kehitystä huolestuttavana.

Olen kiinnostuneena seurannut voisiko nykyinen esikaupunkitrendi muuttua päivastaiseksi eli muuton suunta kääntyisi kohti suurkaupunkeja. Mitään aivan varmoja osviittoja tästä ei ole, jos puhutaan korkean elintason länsimaista – kehittyvät maat ovat sitten erikseen. Yhdysvalloissa on tosin ollut jo pitkään meneillään trendi, jossa muuttovirrat ovat kääntyneet maaseudulta kaupunkeihin. Tätä kehitystä on syytä tarkkailla. Edelleen jossakin amerikkalaisessa tutkimuksessa todettiin, että ”pienet” yliopistokaupungit (so. 200 000 - 400 000 asukasta) voivat olla vetovoimaisia kehyskuntien asukkaiden näkökulmasta. Helsinki voisi täyttää ehdot!

Muutoksen merkkejä on muutoinkin ohuesti havaittavissa. Sinkkuvaltaistuminen johtaa helposti kaupunkiympäristöasumisen priorisointiin. Sama ilmiö näkyy nuorimpien aikuisten ikäluokkien irtaanumisena kesämökkikulttuurista. Ympärillä pitää olla säpinää. Cityihmiset miettivät Juhannuksenkin traditioiden murtamista: kyllä kaupungissa voi viihtyä myös keskikesällä.

Mäntsälän väkiluvun kasvu laantui 1990-luvun lamavuosina lähelle nollapistettä. On selvää, että talouden taantuma ei mahdollista niin helposti työn perässä kulkemista kuin mitä tapahtuu korkeasuhdanteessa: siispä muutto vähenee. Laman jälkeen väkiluvun kasvu 1990-luvun jälkipuoliskolta aivan viime vuosiin saakka on ollut tosi reipasta. Syy on selvä: Suomen taloudella meni lujaa ainakin vuodesta 1994 vuoteen 2008 saakka.

Nykyisessä taantumassa väkiluku käyttäytyi hyvin pitkälle samalla tavalla kuin 1990-luvun alussa. Kasvuluvut putosivat 2-3 prosentin lukemista ensin 1,5 prosenttiin ja sitten alle prosenttiin (2011). Vuonna 2012 tapahtui ainakin minun mielestäni yllättävä käänne. Palattiin takaisin kovalle kasvu-uralle (väkiluvun kasvu 1,7 %). Nyt ollaan meneillään olevan vuoden osalta taas todella matalissa lukemissa.

Mitä johtopäätöksiä voitaisiin vetää? Ensimmäinen ajatus on, että ei kannata ennustella juuri mitään, koska aikaväli (vuodesta 2008 tähän hetkeen) on aivan liian lyhyt pitkäaikaisten trendien arviointiin. Jos jotain sanoisin, niin taantuma 2009-2011 vaikutti odotetusti, väkiluvun kasvu tyrehtyi . Ehkä vuoden 2012 muutos johtui patoutuneesta kysynnästä, joka purkautui ennen kuin talous vaipui uudelleen nollakasvuun. Tämän vuoden osalta lisäys on tosi pieni (vain +38 henkeä viidessä kuukaudessa). Viime aikoina on ollut poikeuksellisen runsaasti myös yksittäisiä miinusmerkkisiä kasvulukuja kuukausitasolla.

Voi olla, että kysymys on myös pitkävaikutteisemmista trendeistä, jos ei vallan paradigman muutoksesta. Tähän viittaa muutokset Helsingin väkiluvussa. Tuoreeseen Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsaukseen viitaten (numero 2/2013: Hannu Kytö: Paluu pääkaupunkiseudulle) Helsingin muuttotappio oli vielä 9000 henkeä vuosina 2002-2007 muuhun maahan. Samaan aikaan Espoo voitti 4000 ja Vantaa 600 henkeä.

Vuosina 2008-2012 Helsingin kokonaismuuttovoitto oli 8500 henkeä. Samaan aikaan Helsingin muuttotappio kehyskuntiin on pienentynyt dramaattisesti (ollen tosin vieläkin 400 henkeä vuositasolla). Helsinki kerää muuuttovoittonsa nyttemmin paitsi maahanmuutosta niin myös Helsingin seudun ulkopuolelta – maakunnista - tapahtuvasta muutosta (vuosittain +3000-4000 henkeä, vuonna 2011 tarkalleen 3797 henkeä). Muuttajina eivät ole enää pelkästään opiskeluikäiset (17-29 vuotiaat), vaan myöskin 30-44 vuotiaat. Samaan aikaan 30-44 vuotiaiden poismuutto Helsingistä on pienentynyt.

Jälleen kerran on syytä todeta, että pitkän aikajänteen johtopäätöksissä kannattaa olla varovainen. Spekulaatio kuitenkin sallittakoon. Onko tuo alussa mainittu ”takaisin suurkaupunkeihin” - ilmiö vahvistumassa? Jos siis Helsingin tappio kehyskunnille on enää noin 400 henkeä vuositasolla, niin Mäntsälän osuus ei voi olla kaksinen. Ja kuitenkin Helsinki on ollut ykköskunta Mäntsälän muuttovoittotilastoissa.

Onko Helsinki onnistunut kasvattamaan pientaloasumisen määrää? Epäilen, ettei se ole voinut tapahtua näin nopeasti. Onko Espoo onnistunut pysäyttämään Helsingin muuuttoliikenteen aiempaa paremmin Espooseen kehyskuntien sijasta? On se mahdollista, ainakin osittain. Sitten tullaan isompaan muutosmahdollisuuteen. Jokin seikka tai jotkin seikat ovat alkaneet vaikuttaa pääkaupunkiseudun profiilia nostavasti nimenomaan helsinkiläisten itsensä näkökulmasta. Asuntojen hintataso se ei voi olla, sillä hintojen nousuvauhti ei ole maltillistunut. Onko kysymys kaupungin onnistumisesta, kun se on taistellut paremman viihtyvyyden puolesta? Ainakin itse näen, että kulttuuritarjonnan puolesta Helsinki on elinvoimaistunut. Kesäkaupunkina pääkaupunki on lyömätön, sen arkkitehtuuri on upeaa. Mutta antavatko helsinkiläiset itse arvoa rakennusarkkitehtuurille?

Ihmisiä vetää Helsinkiin myös kovat asiat: keskituloisilla ja rikkailla on varaa muuttaa kehyskunnista takaisin kalliiseen Helsinkiin siellä jo opiskelevien lasten ja oman työn perässä. Tämä trendi saattaa vahvistua lähitulevaisuudeessa. Osa alunperin pääkaungista muuttaneista on pettynyt maaseudulla asumiseen, palvelujen tasoon jne.

Myös ihmiset muuttuvat: kesällä kaupungista ei paeta, terasseilla viihdytään. Entä omakohtainen kokemukseni? Itse näen asian niin, että meikäläisessä on kaksi puolta: sound of the city - suurkaupungin syke - vetää puoleensa toisaalta, mökkikulttuuri toisaalta. Olen siis eräänlainen hybridi. Ymmärrän kyllä, että ei voi olla kauempaa haettua asiaa perushelsinkiläisen näkökulmasta kuin perinteinen työleiri mökillä.

Kun osa ihmisistä edelleen kaipaa kehyskuntien väljiä tontteja, niin toinen osa muodostuu cityihmisistä – bright lights, big city, kuten vanhassa blues-kappaleessa todetaan - jotka eivät missään tapauksessa halua poistua Helsingistä lyhyitä visiittejä lukuunottamatta. Kaupunki ikäänkuin tiivistyy ja täyttyy kaupunkihengellä.

Jos rohkeasti veikkaisin, niin olettaisin cityelämisen viehättävän tulevaisuudessa yhä enemmän. Tämä johtaa Helsingistä ulospäin suuntautuvan muuttoliikkeen maltillistumiseen. Onko suomalaista vihdoin tullut Olavi Paavolaisen "nykyajan etsijöitä", suurkaupunki-ihmisiä?

Liberalismia valepuvussa

Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomien `Kolumnissa´ 18.6.2013 brittiläisen talouslehden Economistin analyysistä koskien nuorten asenneilmastoa. Kirjoituksen nimi oli ”Odotettavissa huomenna: voimistuvaa liberalismia”. Economistin mukaan britit ovat muuttumassa asenteiltaan liberaaleiksi. Tämän johtopäätöksen jälkeen Apunen antaakin mielikuvituksensa lentää.

Apunen paljastaa räikeän asenteellisuutensa toteamalla, että ”pohjoismaissa ihmisiä on vaadittu valitsemaan puolensa taloudellisen ja sosiaalisen liberalismin välillä. Joko olet susi ahneiden yksityistäjien laumassa tai sitten lammas siinä joukossa, joka jakelee kadunkulmissa etuuksia kaikille niille, jotka osaavat pyytää – ja neuvonta-aikoja niille, jotka eivät osaa”. Kirjoitus on tietenkin tahallisen provosoiva, mutta kyllä se paljastaa myös Apusen jo aiemmista esiintymisistä tunnetun ajatusmaailman.

Erityisesti ärsyttää mustavalkoinen ajattelutapa, jossa hyvinvointiyhteiskunta leimataan almujen antajaksi. Apuselle hyvinvointiyhteiskunta ei ole lainkaan mahdollistaja. Mutta ehkäpä hänellä ei ole tarkoituskaan olla rakentava, vaan rakennettua yhteiskuntaa pirstova.

Hän asettaa vastatusten hyvinvointiyhteiskunnan velkaa tekevät ihmiset ja vastuuntuntoiset liberaalit ”uudet” ihmiset. Ajattelu on täysin teoreettista: ikään kuin hyvinvointiyhteiskunta pakottaisi tekemään velkaa ja ”liberaalit” taas edustaisivat kaikessa vastuuntuntoista rahan käyttöä. Hyvin on mennyt perille David Cameronin ”austerity” -propaganda. Apunen ei edusta liberalismia, vaan sysimustaa oikeistolaisuutta. Jostakin syystä äärioikealla suositaan liberaali-käsitettä. Se ikään kuin peittää todellisen asenneilmaston neutraaliksi koetun käsitteen taakse.

Apusesta tulee mieleen, että on mukava heitellä hyvinvointiyhteiskunnan keskeltä muka liberaaleja mielipiteitä. Siihen on hyvinvointiyhteiskunnan yltäkylläisyyden keskellä varaa. Missään ei ole muodostettu sitä yhteiskuntaa, johon Apunen vertaa hyvinvointiyhteiskuntaan. Niinpä hän maalailee uuden upean yhteiskuntamallin ohuen teoreettisesti. Uskokoon siihen ken voi. Apunen ei ole toki ensimmäinen, joka on perustanut utopian paperilla. Proudhon, Owen ja kumppanit suunnittelivat ”vasemmalla” sitä jo 1800-luvulla. Oikealla teoria odottaa toteuttajaansa, jos ei sitten viitata totalitarismiin 1900-luvulla. Kyllä viime vuosisadan mallitkin toteutettiin vapauden nimissä.

Apunen mestaroi hyvinvointiyhteiskuntaa seuraavasti: ”Hyvinvointivaltiota ei rakennettu sen varaan, että ihmiset luottavat toisiinsa. Hyvinvointivaltio vaatii kansalaisia luottamaan virkamiehiin, jotka säätävät raivoisasti normeja juuri siksi, että emme luota toisiin ihmisiin”.

Apusen vielä syntymättömässä haavemaailmassa ”vapaus” vapauttaa byrokraateista. Yhteiskunnan hyvyys ja kauneus syntyy itsestään, kun kaikki vain käsittäisivät hämärän ”liberaaliuden” ilosanoman.

Hyvinvointiyhteiskunta ja demokratia luovat edellytykset toisten luottamiseen, koska molempien perustana on yhteisöllinen ajattelutapa, joka ei sulje pois yksilön vapaata toimintaa. Virkamiehet ovat yksi toimivan demokratian ja hyvinvointiyhteiskunnan tukipilareita. Tietenkin voimme käydä loputonta keskustelua virkamiesten ja säännösten (byrokratian) määrästä. Minäkin voisin yhtyä siihen, että esimerkiksi kunnille sälytetään uusilla lakihankkeilla aivan liikaa tehtäviä. Minun puolestani voitaisiin käynnistää kriittinen säännösten purkuohjelma. Ero Apusen ajatteluun syntyy siitä, että purkutalkoiden jälkeenkin säännöstö on tiheähkö ja joiltakin osin sitä on pakko vielä tihentää, koska esimerkiksi finanssikriisi osoitti, että ihminen on peto toiselle ihmiselle ilman kontrollia. Sääntely ja hyvinvointiyhteiskunta eivät sulje pois Apusen vapausarvoja, ne päinvastoin mahdollistavat vapauden.

Apunen jatkaa: ”Hyvinvointivaltio ei ole synonyymi sosiaaliselle pääomalle. Vahvaa sosiaalista pääomaa ilmaisevat esimerkiksi lujat perhesiteet, vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyys – se mitä teemme valtiosta huolimatta”. Taas rankka väärinymmärrys. Ei hyvinvointiyhteiskunta sulje ulkopuolelleen vapaaehtoistyötä, se päinvastoin edistää sitä. Kuvitelma, että hyvinvointiyhteiskunnassa ihmiset eivät huolehtisi vanhuksista tai lapsista – läheisistään - ihmisrakkauden nimissä on täysin väärä. Se, että hyvinvointi-yhteiskunta ottaa kasvottoman byrokratian kynsiin ihmisen, on totaalisen väärä ajatus. Jokainen voi ympärillään havaita kuinka esim. isovanhemmat kaitsevat lastenlapsiaan. He tekevät sen huolimatta hyvinvointiyhteiskunnan palveluista.

Hyvinvointiyhteiskunta toimii tulppana eräänlaiselle ”pakkovapaaehtoistyöyhteiskunnalle” (vrt. natsi-Saksa!), jossa osan ihmisistä toimeentulo on pelkästään muiden ihmisten armeliaisuuden varassa. Sen verran raadollista on ihmisten käyttäytyminen, että vapaaehtoistyön varaan en laskisi. Vapauden määrä on kiinteässä yhteydessä sääntelyn määrään. Sanoisin, että sääntely – ja vain sääntely – luo edellytykset merkittäville vapausasteille. Olemme jälleen yhden nerokkaan oivalluksen pauloissa: joku on keksinyt, että ongelmamme johtuvat sääntelystä. Siispä ”kaikki” rupeavat toistamaan tätä pelastussanomaa.

Apusen sukulaissielu Björn Wahlroos totesi jossain haastattelussa, että upporikas Warren Buffett (joka kertoi paheksuen, että progressiivisen verotuksen sijasta verotus on tosiasiassa regressiivistä) voi harjoittaa laupeuttaan vapaaehtoistyössä eikä mestaroida verotusta. Hän saa kylvää ympärilleen rahaa vapaaehtois-työn nimissä (lahjoituksina) kuinka paljon tahansa. Täydellinen väärinymmärrys. Buffett nimenomaan tarkoitti vaatimuksellaan isotuloisten verojen kiristämisestä sitä, että systemaattisesti huolehditaan ihmisten hyvinvoinnista edes alkeellista oikeudenmukaisuutta tavoitellen. Eli siis pyritään pitämään huolta – jos Apunen niin haluaa – ihmisten vapaudesta. Siihen vapauteen tarvitaan sekä progressiivista verotusta että hyväntekeväisyystyötä. Ne eivät ole toisiaan poissulkevia. Luulenpa, että Buffett on ymmärtänyt villakoiran ytimen.

Lujat perhesiteet, vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyys ovat loistava tuki hyvinvointiyhteiskunnalle, mutta eivät ne mitenkään korvaa hyvinvointiyhteiskunnan palveluita. Jos järjestettäisiin kilpalaulanta siitä, kumpi on tärkeämpi nykyisessä yhteiskunnassamme hyvinvointiyhteiskunnan palvelut vai lujat perhesiteet ja vapaaehtoistyö, niin en mitenkään löisi vetoa hyvinvointiyhteiskunnan puolesta. Kyllä keskinäisapu on edelleen kaiken perusta ihmis- ja yhteisösuhteissa.

Kyllä Apunenkin hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen ansiosta on hankkinut vaikuttavan sivistyksensä ja tästä voisi osoittaa jopa jonkinlaista kiitollisuutta yhteiskunnalle.

Apunen viittaa tekstissään Tea Party -liikkeeseen positiivisessa mielessä. En ole kenenkään nähnyt tai kuullut kytkevän - liikkeen ulkopuolella - teapartylaisia liberaaliin ajattelutapaan. Kyllä he ovat osa amerikkalaista äärikonservatismia. Tästä äärikonservatismista voidaan irrottaa liberaaleilta kuulostavia sloganeita, mutta koko liike on perimmältään patavanhoillinen ja edistyksen vastainen.

Käsittääkseni Apunen samaistaa itsensä Teekutsuliikkeen ajatusmaailmaan.

Kultarannan kaikuja

Yli 100 suomalaista vaikuttajaa oli kokoontunut Kultarantaan 17. ja 18.6.2013 kuulemaan sanaa ja tietenkin ottamaan osaa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun . Presidentti Niinistö tarjosi täkyn, johon hän toivoi osallistujien tarttuvan. En tiedä tätä kirjoittaessani keskustelujen sisällöstä. Otankin kantaa lähinnä presidentin lähestymistapaan. Ja kyllä siinä keskiössä on Nato.

Pidän selviönä, että Niinistö haluaisi Suomen jättävän Nato-hakemuksen jossakin vaiheessa, vaikka hän asemansa takia onkin varovainen sanoissaan. Hänen on vaikea puhua Natosta muutoin kuin yksipuolisen hyväksyvästi.

Minusta on näyttänyt, että viime aikojen politiikka on ollut sellaista, että kun kansan selvä enemmistö vastustaa Nato-liittoutumista, niin eliitti on päättänyt hivuttaa Suomen vähitellen yhä lähemmäksi Natoa. Sitten jossain vaiheessa se kertoo, että olemme niin lähellä varsinaista liittoutumista, ettei ole enää syytä olla panematta nimeä paperiin.

Joku oli laskenut, että 65 prosenttia Kultarannan osallistujista oli Natoon kallellaan. Paikalla oli Suomen eliittiä, joten tulos ei ole yllättävä. Mielenkiintoista (ja minulle pettymys) on, että Helsingin Sanomat on valinnut linjansa, Nato-linjan. Jossain vaiheessa oli vallalla teoria, että presidentin kanta ratkaisee suomalaisten kannan. Mitä johtaja edellä, sitä kansa perässä. Näin ei näytä käyvän. Kansa ajattelee omilla aivoillaan.

Meillä on esimerkkejä, miten älymystö ja eliitti ovat viime vuosikymmeninä ajaneet asioita, jotka eivät lopputuloksen kannalta mairittele. Nytkin kansan ”herraepäily” on selkeästi havaittavissa.

Natosta puhuttaessa on syytä palauttaa mieliin lähtökohdat. Nato luotiin kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulla rautaesiripun läntisen puolen puolustajaksi. Symmetrisesti Neuvostoliitto synnytti Varsovan liiton. Tunnettujen muutosten seurauksena Varsovan liitto on lakannut olemasta.

Monesti on ihmetelty, mihin Yhdysvallat tarvitsi asearsenaaliaan, kun vihollinen oli poistunut kuviosta. Tapani on ollut sanoa, että kun vihollinen on kadonnut, pitää vihollinen luoda uudelleen. Kansainvälinen terrorismi ja vaikkapa nouseva Kiina kelpaavat nyt perusteluksi asevarustelun korkealla tasolla säilyttämiselle. Eikä Venäjäkään ole kadonnut mihinkään. Venäläinen ylpeys ei sallinut pitkään sotilaallista alennustilaa, johon se vajosi 1990-luvulla.

Mutta Nato meillä on edelleen.

Yksi tärkeä elementti puuttuu: on vaikea perustella Natoa ideologisella vastakkainasettelulla. Kommunismi on käytännössä haihtunut historiaan. On palattu ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneeseen tilanteeseen, jossa maailmaan (silloin painoteutusti Eurooppaan) syntyi monenkeskisiä liittoumia, jotka kyräilivät toisiaan. Lopputulemana oli tuhoisa maailmansota.

Naton olemassa olon juuret ovat kuitenkin painoteusti kylmässä sodassa. Se on jäänyt ikäänkuin jäänteeksi kylmän sodan asetelmasta ja nyt liittoutumattoman (ennen puolueettoman) Suomen pitäisi tajuta, että Naton olemassaolo on perusteltua ilman alkuperäistä viholliskuvaa.

On ollut pakko keksiä muita syitä Naton olemassaololle. Siispä meillä on jatkuva terrorismin uhka, meillä on ns. epäonnistuneita valtioita (Pohjois-Korea, Somalia....), arabimaat levottomuuksineen ja sisällissotaa muistuttavine tilanteineen, Kiinan kasvava valta jne.

Tähän hätään on otettu käyttöön käsite rauhankumppanuus, jossa Suomi on mukana (tästä voidaan johtaa ilmaus Nato-kumppanuus). Ollaan siis rauhan puolella sotaa vastaan. Edellisessä blogissa muistutin mieliin Neuvostoliiton aikaisen määritelmän, jonka mukaan Suomi on puolueeton maa muutoin, mutta sodan ja rauhan kysymyksissä Suomi on rauhan puolesta sotaa vastaan. Lähtökohta oli siis silloin ja on edelleen, että pystyttäisiin jotenkin objektiivisesti päättämään, mikä taho on sodanlietsoja ja mikä taho on aidosti rauhan puolella. Ajatus on kaunis, mutta tiukan paikan tullen vaikeasti ratkaistavissa.

Pitäisi siis omaksua ajatus, että Nato on uskottavasti rauhan yhteisö. Tätä mahdollisuutta ei pidä tietenkään sulkea pois. Mutta ei tähän tilanteeseen pitäisi liittää mitään uhkailua. Nyt asia pyritään esittämään niin, että Nato-ikkuna voi sulkeutua ja kiire olisi. Ei ole mitään kiirettä. Tuomiopäivänennustajia on aina riittänyt.

Käsittelyn ulkopuolelle on jäänyt sotateollisen kompleksin rooli (josta presidentti Eisenhower niin muistettavasti varoitti 17.1.1961 jäähyväispuheessaan). Kun viiden tähden kenraali sanoo, niin onhan se uskottava. Tilanne ei ole noista päivistä muuttunut miksikään. Edelleen aseteollisuuden lobbauskoneisto on vahvimpia vaikutuskanavia, mitä maa päällään kantaa. Yhdysvaltain presidentin kädet on sidottu. Sitähän Eisenhower tarkoitti. Nämä aseteollisuuden tahot jylläävät luonnollisesti myös Naton takana. Pitäisikö meidän uskoa, että juuri nämä tahot edustavat objektiivista todellisuutta sekavassa maailmassa? Edesmenneen Chalmers Johnsonin (entinen CIA-agentti, myöhempi bestselleristi) paljastukset, miten räikeästi sotilaallisia uhkia liioiteltiin kylmän sodan aikana ja sen päättymisen jälkeen, on ainakin minulla hyvässä muistissa.

Jos siis olisimme Natossa, meidän olisi edelleen otettava kantaa siihen, kuinka aidosti Nato toteuttaa rauhan ajatusta ja kuinka paljon mukana on muita syitä (esim imperialistiset tavoitteet, talouden edut jne.). Näennäisesti Suomella olisi Naton jäsenenä valinnan mahdollisuus, missä konkreettisissa rauhankumppanuus-hankkeissa se on mukana ja missä ei, mutta tuntien suomalaisten tunnollisuuden, olisimme varmaan tyrkyllä – ainakin eliitin niin saadessa päättää – hyvin moniin arveluttaviin kriiseihin. Kun kerran ollaan Natossa, niin on toimittava sen mukaisesti!

Monien mielessä Nato-kumppanuus liitetään melko sumeilematta Suomen ja Venäjän rajaan. Venäjä haluaa turvata kaikki rajansa. Edellisessä blogissa määrittelin Neuvostoliiton (Venäjän) turvallisuuspolittisen doktriinin Suomen vastaisen raja-alueen osalta. Yhdessä Venäjän kulmassa – sen luoteiskulmassa – on Suomi. Useissa eri yhteyksissä Venäjä (ja aiemmin Neuvostoliitto) on tuonut esille tarpeen turvata luoteisrajansa. Tämä fakta on ikuinen. Tulevaisuudessa Suomen pitäisi ottaa kantaa turvataanko tuo raja paremmin Nato-liittolaisuuden kautta vai järjestämällä puolustus muutoin uskottavasti.

On väitetty, että viimeistään Hornet-hävittäjäkaluston vanhetessa Suomi joutuu kustannussyistä liittymään Natoon. Tuskinpa. Vaihtoehtona voisi olla Ruotsin ja Suomen yhteinen ilma-ase. Muutoinkaan Ruotsin ja Suomen sotilaallinen yhteistyö ei ole mahdottomuus. Se ei siis ole suunnattu sen enemää itää kuin länttäkään vastaan. Käsittääkseni tämä asia ei ole kuuma peruna enää myöskään Venäjälle.

Suomen ja Venäjän raja Nato-rajana ei suomalaisten enemmistön mielestä tunnu houkuttelevalta. Miksi? Varmaankin osin siitä syystä, että Suomi on loppujen lopuksi kyennyt järjestämään suhteensa Venäjään vähintäänkin kohtuullisesti. En puutu tässä suomettumiseen ja muihin vastaaviin ilmiöihin (toisaalla olen kyllä niitä käsitellyt). Fakta on, että Suomi ja Venäjä eivät ole viimeisten reilun kahden sadan vuoden aikana sotineet toisiaan vastaan yhtään kertaa ilman suurvaltakuviota sotien taustalla. Keskenään emme ole saaneet sotia aikaiseksi. Juuri Nato voisi sitoa meidät suurvaltakonfliktiin.

Tietysti vanha kansa muistaa myös edellisten sotiemme uhrit. Ollaan sitä mieltä, että liittoutuminen tuo paitsi ystävät, niin myös viholliset.

Presidentti Niinistöä tuntuu häiritsevä valtavasti se epävarmuus, joka vallitsee EU:ssa, YK:ssa ja muissa kansainvälissä yhteisöissä. Hän ei pidä sekavasta ja aikaansaamattomasta päätöksenteosta. Kamreeriajattelu paistaa takaa. Rahat joko on tai eivät ole käytettävissä! Hän haikailee - minun tulkintani mukaan – sotilaiden ”selkeitä” ratkaisuja. Tässä ajattelussa Nato ikäänkuin symboloi selkeää päätöksentekoa. Mitenkähän on? Kyllä me natoista ja muista järjestöistä huolimatta joudumme etsimään loputtomia kompromisseja tässä yhä monenkeskisemmäksi käyvässä maailmassa. Presidentin kärsimättömyys on ymmärrettävää, mutta ehkä hieman naivia.

Presidentti Niinistö ei pidä käsitteestä optio. Ehkä se on hänen mielestään turhan välivaiheen nimi. Pitäisikö siis ajatella suoraviivaisemmin? Hän korostaa muutoksen nopeutta kansainvälisessä kentässä. Me joudumme kohtaamaan mm. kybersodan uhan. Näistä ja muista syistä joudumme asemoimaan itsemme uudelleen kansainvälisessä yhteydessä ja se pitäisi tehdä yhteistyössä muiden tahojen kanssa.

Ajatukset ovat oikeansuuntaisia, mutta jälleen kysyn, miksi Nato olisi selviytymisen ytimessä?