Sivistysuskomme koetinkivet

Saska Saarikoski käsitteli Hesarissa 9.1.2014 ongelmaa, johon olen itsekin kajonnut (viimeksi 6.1.2014 blogikirjoituksessa ”Äänestäjän korjaussarja”). Saarikosken kirjoituksen nimi on ”Kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita”. Hän viittaa Helsingin Sanomien järjestämään keskustelutilaisuuteen, jossa oltiin huolestuneita sivistysuskon hiipumisesta. Keskustelijoiden mukaan sivistysuskon ovat korvanneet ”populismi ja älyllinen laiskuus”. Haluaisin eritellä tätä problematiikkaa hiukan.

Valitsen alkuun lähestymistavaksi politiikan. Meillä on oikealla (tai konservatiivisella) sivustalla selvä aukko puoluekentässä. Mahtiasemassa olevat maltilliset konservatiivit ovat loitontuneet monista syistä vulgäärioikeistolaisuudesta. Ehkä suuri syy tähän on hyvinvointiyhteiskunnan menestys. Oikeisto vastusti hyvinvointiyhteiskunnan laajentumista jyrkästi muutamia kymmeniä vuosia sitten. Nyt se on likipitäen kaikkien hyväksymä yhteiskuntamalli. Sivuutan tässä itse mallista käydyn taistelun, koska puutun siihen tulevassa blogikirjoituksessa ”Pohjoismainen malli ja sen haasteet”.

Meillä ei pidetä vulgäärioikeistolaisuutta oikein sivistyksen merkkinä. Toista on Yhdysvalloissa, jossa konservatiivista moukkamaisuutta pidetään tietyissä piireissä - jos ei nyt hyveenä - niin ainakin hyväksyttävänä. Näen, että Suomessa ollaan etenemässä samaan suuntaan. Yleissivistystä on jo kauan laiminlyöty Yhdysvalloissa (ensimmäistä kertaa historiassa edellinen sukupolvi oli koulutetumpi kuin tämä nykyinen). Mihin on jouduttu? Oma tulkintani on, että kun asioista ei tiedetä, yritetään älyllistää tietämättömyys. Tarkoitus on selittää, että on turha vaahdota tietämisen takia, kun kaikki tieto syntyy tässä ja nyt. Puuttuva pohjatieto korvataan spontaanisti intuitiolla tai elämänkokemuksella.

Kun tunnettu amerikkalainen poliitikko esitti Milton Friedmania (kuoli vuonna 2006) vastikään keskuspankin pääjohtajaksi, ei hän edes hävennyt puheitaan. Sattuuhan näitä.

Meillä Suomessa on syntynyt ajattelutapa, jolla poliitikot ”jätetään yksin” ongelmiensa kanssa. Ollaan helposti ärtyneitä tai vahingoniloisia, kun päätöksenteko ei etene monimutkaisissa asioissa.

Osa kansanedustajista ja kunnallispoliitikoista on löytänyt tuon ”vulgäärioikeistolaisuuden” (en tähän hätään keksi parempaa nimeä). Arveluttavia väitteitä ja kysymyksiä voi nyt esittää viattomasti. Heidän mielestään vanhat poliitikot ovat peittyneet pintakuoreen, joka koostuu väärinkäsitetystä hienotunteisuudesta ja pintasivistyksestä.

Saska Saarikiven käyttämä ”älykäs populismi” (jonka edustajaksi hän nimeää Timo Soinin) on kuitenkin monitahoisempi käsite, kuin miten hän sen ymmärtää. Niinpä tähän älykkääseen populismiin kuuluu samojen asioiden jankuttaminen, kotimaan politiikan kääntäminen EU-politiikaksi, politiikan sävyjen puuttuminen lähes kokonaan (kaikki päätöksenteko on epäonnistunutta) jne.

Nykyaikainen viihde mahdollistaa vetäytymisen vakavien asioiden pohdinnasta. Vanha huomio: kun TV-kanavien määrä kasvaa, se ei monipuolista ohjelmistoa, vaan samankaltaistaa sitä. Mielipiteissä arvostetaan nokkelaa sanailua, so. tarkoituksellisen yksipuolinen mielipide menee läpi, kun se sanotaan tarpeeksi räväkästi.

Saarikivi erottaa älyttömän ja älykkään populismin toisistaan. Elävä elämä on tietenkin monitahoisempi. ”Venäläisten ei saa ostaa maata Suomesta” on tämän hetken slogan. Ainoa tosiasiaperuste on, että suomalaiset eivät saa vapaasti ostaa maata Karjalasta. Vastavuoroisuuden puutteen ympärille ripustetaan huomattava määrä ennakkoluuloja, joka varmaankaan ei ollut vilpittömästi asiaa pohtineiden tarkoitus. Tällainen älytön älyllinen populismi on paljon yleisempää kuin suora älytön populismi.

Onko populismi oikean reunan ongelma? Ei tietenkään. ”Tampereen taistelussa” nähtiin hyvin monien erilaisten ryhmien vähemmän viisasta populismia. Älytöntä populismia voi harjoitella nykyisin nettipalstoilla anonyymina. Itse asiassa nettikirjoittelu lietsoo nimettömyyden takaa lausuttuja solvauksia. Jo kieliasusta näkee suuttumuksen määrän.

Tärkein keino vaikuttaa sivistyneeseen käyttäytymiseen on kouluopetus ja kotikasvatus (huh!). Korkea yleissivistys on nettitölväyksille pahinta myrkkyä. Valitettavasti kouluopetusta ollaan käsittääkseni suuntaamassa koko kansan yleissivistyksestä varhain aloitettavaan erikoistumiseen. Sivistyksellinen luokkayhteiskunta on näköpiirissä?

Pirstoutuneita mielipiteitä

Ylen Taloustutkimuksella teettämässä ”Pirstoutunut Suomi” -kyselytutkimuksessa selvitettiin, millaiset aiheet jakavat ja yhdistävät suomalaisia. Jälleen meillä oli edessämme vaikeita kysymyksiä, joihin odotettiin yksinkertaisia vastauksia. Yritän seuraavassa perata yhden ainoan kysymyksen osalta kysymys-vastaus -problematiikkaa. Kysymys (tai väite) kuului seuraavasti: ”Suomen sosiaalituet johtavat siihen, että liian harva ottaa vastuun omasta pärjäämisestä”. Väitteen asettelu on mielestäni ohjaileva. Otetaan tähän alkuun pari kansalaismielipidettä pohjaksi:

Kansanedustaja Olli Immonen:

”Totta kai olen sitä mieltä, että meillä sosiaalituki tulee asettaa sille tasolle, että se kannustaa työntekoon. Nykyään liian moni, eritoten nuori, valitsee sen vaihtoehdon, että jää elämään tukien varassa sen sijaan, että menisi töihin.”

Nina Mikkonen:

Mikkonen uskoo, että ”yhteiskunnan tukeen turvautuminen on sen verran nöyryyttävää, että eräänlaisten siipeilijöiden joukko on hyvin marginaalinen”.

Näitä voisi verrata ministeri Paula Risikon kantaan:

”Jos ihmiselle sattuu paljon elämässä muutoksia ja tulee epäonnistumisia ja työttömyyttä, ehkä sairauttakin siihen, niin on vaarana, että jos kasautuu epäonnistumiset ja vastoinkäymiset, niin kyllä siinä vaara sitten on siihen, että passivoituu”.

Kaikki nämä kannat edustavat erilaista lähestymistapaa passivoitumisteemaan. Immonen edustaa perinteistä kantaa, jossa sosiaaliturva on liian laaja. Passiivisuutta karsitaan sillä, että tiukennetaan sosiaaliturvan ehtoja. Näin minä Immosta tulkitsen.

Nina Mikkosen oleellinen viesti on, että ”siipeilijöiden” määrä on marginaalinen ja häpeä tukien varaan joutumisesta rajaa väärinkäyttöä. Kysymys ei siis ole isosta yhteiskunnallisesta ongelmasta.

Risikko näkee – jos tulkitsen häntä oikein – että ihminen joutuessaan eri tyyppisten ongelmien keskelle, voimattomuuttaan (ei tieten tahtoen) passivoituu. Mutta tämän ihmisen asemaa ei varmaankaan korjata sillä, että leikataan sosiaaliturvaa, vaan tällaiseen henkilöön on kohdistettava aktivointitoimia, mitä ne sitten ovatkaan.

Itse jaan hyvin pitkälle Mikkosen ja Risikon kannan. Meillä on toki sosiaaliturvan tulkinnanvaraista ja väärää käyttöä, mutta sen määrä pitäisi suhteuttaa kansainvälisiin vertailutuloksiin. Tästä lähtökohdasta en pidä Suomen ongelmaa kovin suurena. Missään maailman maassa ei ole päästy tästä ongelmasta eroon. Ja jos Neuvostoliitossa vallitsikin täystyöllisyys niin se tuotti todella tehotonta työtä.

Jotkut tarjoavat passivoitumisen ratkaisemiseksi kansalaispalkkaa. Sen toteuttaminen on teknisesti haastavaa: jo asuntojen hintojen polarisoituminen – meillä ja melkein missä tahansa länsimaassa – aiheuttaa isoja haasteita. Jos kansalaispalkan taso on korkea, on se koko kansantalouden kannalta helposti liian kallis järjestelmä. Jos se on matala, niin pääkaupunkiseudulla se ei riitä, vaan joudutaan kansalaispalkan lisäksi turvautumaan asumistukeen ja toimentulotukeen. Entä passivoitumisteeman kannalta? Kansalaispalkka ei tunnu erityisen aktivoivalta, jos siihen ei liitetä muita toimenpiteitä. Monet voivat se kautta valita (passivoivan) niukkatuloisuuden. Kansantalous tarvinnee ensisijaisesti työvoimaa nykyisessä väestörakennetilanteessa.

Yhdysvalloissa on niukka sosiaaliturva, mutta kun finanssikriisin aikana työttömyys kasvoi ja työtilaisuudet vähenivät, niin hyvin suuri joukko ihmisiä ”passivoitui” työelämän ulkopuolelle eli lakkasi hakemasta töitä. He siis valitsivat passiivisuuden sosiaaliturvan sijasta. Kysymys on syvemmästä ongelmasta kuin sosiaaliturvarahojen liian laajasta käytöstä.

Työvoiman kysyntä on avainasia. Koko passiivisuusongelma on hyvin marginaalinen, jos työmarkkinat saadaan vetämään. Tehokkain keino torjua ”passiivisuutta” on perustaa lisää työpaikkoja. Tämän edellytyksenä on taas talouden elpyminen. Tästä huolimatta meille jää 3-4 prosentin kitkatyöttömyys kuntatasolle.

Meillä on paljon suurempi ongelma edessä. Kotikunnassani työttömyysprosentti on 5-6 prosentin välillä, vaikka on taantuma päällä. Jos talous elpyy joudutaan imemään työvoima lähiseudulta (niin kuin nytkin tehdään), jolloin naapurien työttömyys helpottaa. Jos ja kun talouden aktiviteetti nousee edelleen, joudutaan ongelmiin, koska naapuristakaan ei saada työvoimaa ja toisaalta oma pää vuotaa palkkakilpailun takia pääkaupunkiseudulle.

Työpaikat ovat spesifioituneet. Kun kotipaikkakunnalleni sijoittui tölkkitehdas, vain pieni osa sen työntekijöistä on omalta paikkakunnalta (sama toistuu monen suuren kuntaamme etabloituneen yrityksen osalta) . Globaalisti toimiva yritys ei ajattele ”tasapainoisen” yhteiskunnan kannalta asioita, vaan valitsee työntekijöikseen parhaat päältä. Tölkkitehtaan työntekijöiden koulutus tapahtui osin kaukana Suomen rajojen ulkopuolella.

Suuri osa työttömistä – olivatpa he aktiivisia tai passiivisia – joutuu kilpailemaan työpaikoista jo työssä olevien työpaikanvaihtajien kanssa. Työmarkkina tuntuu säälimättömän kovalta vähänkin heikommilla eväillä varustautuneesta ihmisestä.

Meillä on hyvin vähän elämäntapatyöttömiä. ”Passiivisuus” johtuu hyvin pitkälle siitä, että työvoima ei kelpaa markkinoille. Jokaisen työnantajan pitäisi kysyä itseltään otanko tuon tai tuon lievästi sairaan/mielenterveysongelmaisen/puutteellisesti koulutetun ihmisen töihin ja vielä maksan siitä työehtosopimusten mukaan.

On myös työpaikkoja, joita ei pitäisi olla olemassa. Työehdot ovat niin heikot, ettei kysymys ole vakavasti otettavasta työpaikasta kuin korkeintaan väliaikaisesti. Huonopalkkaisilla pätkätöillä on monia negatiivisia seurausvaikutuksia.

Meidän isohko ongelmamme ovat kouluttamattomat nuoret ihmiset ja toisaalta eläkeikää lähestyvät töistä poispotkitut henkilöt. Näihin ihmisiin pitäisi keskittää tukitoimia. Tukea ei ole se, että leikataan sosiaaliturvaa ja ajatellaan, että tällä toimenpiteellä pakotetaan töihin.

On todennäköistä, että kouluttamattomuus johtuu suurelta osin koulutusjärjestelmän vinoumasta. Se ei ota riittävästi huomioon käytännön taitojen taitajia, vaan on liian teoriapainotteinen joillekin nuorille. Joissakin tapauksissa mitään tekemättömyys totuttaa passivisuuteen tai pikemminkin aktiivisuuden puutteeseen.

Mitä tulee ikäihmisiin, jotka ovat työttömiä, mutta vielä työkykyisiä, niin heidän työmotivaationsa on pääsääntöisesti korkealla. Jälleen työnantajat ja yhteiskunta yhteisvoimin – ikäihmisten omien voimainponnistelujen lisäksi - joutuvat kantamaan vastuun näiden ihmisten työllistymisestä.

Ja minkähän kokoisen Suomen haluaisin?

Poikani olohuoneen seinällä on valtava maailmankartta. Siinä käytetään ns. Mercatorin projektiota (Gerhardus Mercatorin 1569 esittelemä kartta) , jonka avulla pallomuoto saadaan levitetyksi tasoksi. Pikkupoikana ihmettelin karttoja, joissa maanosat näyttivät olevan kooltaan epäsuhteessa toisiinsa. Myös silloin käytettiin Mercatorin projektiota. Vertailtuani maiden pinta-aloja pääsin jyvälle karttojen muokkaamasta maailmasta.

Ari Turunen on kirjoittanut runsaasti kuvitetun kirjan ”Maailman kuvat. Mitä kartat kertovat meistä ja muista?” Se on mainio opas ”karttasuhteellisuuteen” tai ”karttamaailmankäsitykseen”. Historiasta kiinnostuneena olen aina ollut innostunut kartoista. Minua on esimerkiksi harmittanut, kun Suomen ja Venäjän (Neuvostoliiton) sotia on kuvattu karttojen avulla aivan rajan pinnasta. Jos otettaisiin Venäjän näkökulma, avartuisi käsitys Venäjän politiikan tarkoitusperistä paljon paremmin. Suomi keikkuu Venäjän karttojen vasemmassa reunassa ylhäällä.

Mercatorin projektio on ollut suosiossa Neuvostoliitossa, koska se suurentaa napa-alueiden lähellä olevia alueita. Kirjassa on kuva neuvostoliitolaisesta maailmankartasta vuodelta 1947. Se on venäläissilmin ihan mukavaa katseltavaa, erottuuhan äiti-Venäjä siinä mahtavan kokoisena järkäleenä verrattuna vaikkapa kilpakumppani Yhdysvaltoihin. Asian voi todentaa oheisesta kartasta (kartta kirjassa, s. 92).

Kyllä oheinen kartta on ”sopiva” suomalaisenkin silmään. Asian voi konkretisoida vaikkapa vertaamalla Suomea (pinta ala noin 338 000 km2) Egyptiin (pinta-ala noin 1 000 000 km2). Egypti on siis todellisuudessa kolme kertaa suurempi kuin Suomi, mutta kartassa Suomi näyttää kaksi kertaa Egyptin kokoiselta! Mercatorin projektiolla voi verrata alueita leveyssuunnassa. Parhaiten vertailu onnistuu päiväntasaajan molemmin puolin sijaitsevien alueiden kesken, kiertäen ympäri pallon.

Kirjassa on mielenkiintoinen luku amerikkalaisesta maailmankartasta. Amerikkalaiset ovat tykästyneet Mercatorin projektioon. Kirjan mukaan ”amerikkalainen yleisö ei halua ostaa muita karttoja”. Miksi he haluavat nähdä Yhdysvallat ”pienenä” verrattuna vaikkapa Kanadaan (Yhdysvallat ja Kanada ovat todellisuudessa suurin piirtein saman kokoiset), Grönlantiin tai Venäjään? Oheista karttaa katsomalla (kartta kirjassa s. 89) selviää amerikkalaisten käsitys USA-keskeisestä maailmankuvasta.

Maapallosta ei saa oikeilla mittasuhteilla varustettua tasoa, mutta lähelle on päästy. Kirjassa esitellään useita ”pallomaisia tasoja” , joihin meidän on tyytyminen, jos emme halua hankkia pallokarttaa.

Äänestäjän korjaussarja

Helsingin Sanomissa 5.1.2014 oli juttu (”Seitsemän keinoa politiikan korjaamiseksi”), jossa kritisoitiin nykyisiä päättäjiä siitä, että politiikka ei kosketa enää äänestäjiä. Alaotsakkeessa todettiin, että ”politiikka on rikki, koska puolueiden toimintamalli ei enää toimi”. Eräille poliitikoille annettiin mahdollisuus eritellä syntynyttä tilannetta. He totesivat, että potentiaalisten äänestäjien määrä on vähentynyt. Vastaavasti vaaleissa nukkuvien määrä on potentiaalisesti lisääntynyt. Tarvitaan politiikan korjaussarja. Totta. Mutta olisiko äänestäjienkin syytä muuttaa ajatteluaan?

Minkälaisia me äänestäjät olemme? Meitä on moneen lähtöön: on aktiivisia ja välinpitämättömiä, suurin osa on tältä väliltä. Olisiko myös äänestäjien asennoitumisessa korjattavaa? Me odotamme paljon poliitikoilta, mutta minkälaisia odotuksia voisimme kohdistaa itseemme?

1) Äänestäjät mököttävät

Niin mököttävät, mutta asia ei parane, jos poliitikot siirtyvät mököttäjien joukkoon. Meillä on kuitenkin jo nyt mököttäjiä poliitikoissa, jotka vastustavat kaikkea, mikä liikkuu esittämättä itse varteenotettavia vaihtoehtoja. Tämä koskee kuitenkin vain pientä osaa poliitikoista. Sen sijaan äänestäjien joukossa on valtava määrä vastarannan kiiskejä. Helpoin keino ottaa kantaa on vastustaa tehtyjä ehdotuksia. Vielä helpompaa on vastustaa isossa joukossa. Syntyy tunne, että joukko on oikeassa ja pieni joukko päättäjiä on väärässä.

2) Äänestäjät ovat viihteellä

Osaa äänestäjistä ei kiinnosta politiikan vaikeaselkoiset asiat, koska vaihtoehtona on esimerkiksi TV:n passivoiva viihdetarjonta. Erilaisissa kvasitodellisuutta kuvaavissa tosi-TV -sarjoissa voi kuvitella, mitä yksinkertainen todellisuus on ja miten näitä yksinkertaisia ongelmia ratkotaan. Miksi siis kiinnostua tosiongelmista?

3) Kyllä kansa tietää

Tämän joukon mielestä päättäjät ovat tyhjän panttina eduskunnassa ja kahmivat vain itselleen etuja. Kansa kyllä tietää, mutta siltä ei käydä kysymässä. Kansalaiset ovat kaikki yksilöitä, mutta heitä koskevassa kollektiivisessa päätöksenteossa päättäjien pitäisi ottaa jokainen huomioon.

4) Äänestäjät yllätetään kerta toisensa jälkeen

Äänestäjille ei kerrota etukäteen, mitä poliitikot aikovat päättää. Jo vaalikamppailussa pitäisi kertoa joko pitkästi tai lyhyesti, mitä seuraavan neljän vuoden aikana meinataan tehdä. Vielä pahempaa on, että hallitusohjelmassa ei kerrota, mitä tehdään, vaan pikkuporukassa on sen sijaan jo sovittu, miten oikeasti aiotaan menetellä ja miten kansalta piilotetaan totuus. Paras totuus on salaliittototuus.

5) Äänestäjät puhuvat totta, mutta poliitikot eivät

Jollain ihmeellisellä tavalla poliitikoiksi valikoituu henkilöitä, jotka eivät puhu totta. Miten se on mahdollista, kun heidät kuitenkin valitaan kansalaisten joukosta, jotka puhuvat totta?

6) Äänestäjät sortuvat kollektiiviseen pessimismiin

Kaikki on synkkää. Naapuri leikkaa aidan väärin. Kunnassa kaikki on pielessä, toista on naapurikunnassa, jossa asiat tehdään oikein. Uudenvuoden puheissa painotettiin vääriä asioita. Mistään ei tule mitään.

7) Äänestäjä ei saa mistään tietoa

TV:stä seurataan vain niitä kanavia, joilta tulee viihdettä. Asiakanavat ovat tylsiä. Miksi kaikesta pitää maksaa, kun vain osaa ohjelmista seurataan. Netistä seurataan otsikot ja erityisesti juoruotsakkeet. Uutislähetyksiä ei viitsitä seurata, kun niistä tulee aina samat asiat. Tietotulvan keskellä äänestäjä ryhtyy tiedonvastaanottolakkoon tai sitten tieto menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

8) Asiathan ovat loppujen lopuksi yksinkertaisia

Tarvitaan vain päätöksiä. Asiat on helppo sopia, kunhan vai oikeat ihmiset ovat sopimassa. Paras olisi jos yksi ihminen saisi päättää, kunhan hän olisi kansan mies tai nainen.

Björn Wahlroos – onnistujan muotokuva

Tämä on jatko-osa arviooni ”Wahlroos. Epävirallinen elämänkerta” -kirjasta. Itse asiassa en kajoa kovinkaan paljon elävästi ja pirteästi toteutettuun tutkimukseen, vaan heijastelen niitä tuntoja, joita Wahlroos minussa herättää kirjan esittämän henkilöhistorian avulla. Toki olen aiemminkin kirjoittanut runsaasti hänestä näissä blogikirjoituksissa.

Kuva on osasuurennos kirjan kannesta

Vuonna 1973 Wahlroos siis katkaisi suhteensa äärivasemmistoon ja ryhtyi rakentamaan uraansa. Hänestä tuli menestyksekäs yliopistomies, joka kävi hakemassa vauhtia pariin kertaan Yhdysvalloista. Hankenin professorina hän uudisti opetusta ja nosti keskiöön rahoitustieteen.

Seuraava porras eteenpäin oli harppaus pankkimaailmaan Mika Tiivolan pyynnöstä. Pankkimaailma oli rajussa muutoksessa 1980-luvun lopulla ja Tiivola uskoi Wahlroosin omaavan kykyjä, joista SYP hyötyisi. Wahlroos osoittautui mestariverkostoitujaksi, jota monet arvostivat - joillekin muille hän oli paha vastustaja. Eräänlainen huippunäyte oli tappiollisen Tampellan junailu SYPistä SKOPiin, joka tavoitteli kiihkeästi liikepankkien kaltaista teollisuusimperiumia – itse asiassa aivan liian innokkaasti, kuten myöhemmin nähtiin. Mutta se on toinen juttu.

KOPin ja SYPin välinen taistelu pankkimaailman herruudesta kärjistyi 1980-luvun lopulla. Itse asiassa kaksinkamppailu oli ollut hyvin sivistynyttä noihin aikoihin saakka. Jälkeenpäin ajateltuna Mika Tiivolan ja Jaakko Lassilan keskinäinen epäluulo johti tuhoisiin seurauksiin molemmin puolin. Jatkuva nurkkien valtaus ja vainoharhainen epäily yhdistyivät Suomen pankkihistorian ehkä verisimmäksi taisteluksi.

Tässä taistelunhaluisessa ympäristössä Björn Wahlroos oli aktiivinen osapuoli. Oletan, että hänen roolistaan voitaneen saada lisää tietoa, kun hän kirjoittaa muistelmansa. Tarvitaan myös ulkopuolista tarkentavaa tutkimusta Wahlroosin verkostoista kasinopelin yhteydessä.

Taistelussa markasta Wahlroos asettui niiden puolelle, jotka olisivat halunneet markan arvon määräytyvän markkinoilla. Vastassa olivat maan hallitus ja Suomen pankki. Taistelu markan luonteesta ratkesi 1991-1992 kovan (tai vakaan) markan tappioksi. Wahlroos junaili asioita taustalla kovan markan kannattajia vastaan. Tästä ja muista syistä johtuen hän joutui SYPissä epäsuosioon. Uusi SYPin ykkösjohtaja, varovainen Ahti Hirvonen, vierasti Wahlroosia ja laittautui miehestä eroon.

Wahlroos vaelsi jälleen onnellisten tähtien alla ja sai lähtöpasseihinsa liittyneen kaupankäynnin seurauksena johdettavakseen investointipankki Mandatumin. Mitään parempaa Wahlroosille ei olisi voinut tapahtua. Hän oli omimmillaan investointipankkiirina, jolloin hän pystyi junailemaan suuria yritysjärjestelyjä Suomessa.

Yksi osa Wahlroosin menestystä oli oikeiden alaisten valinta. Kannustimet olivat kunnossa. Mutta ei kaikki tapahtunut Wahlroosin ansiosta. Kaikkialla läntisessä maailmassa investointipankkitoiminta oli menestyksekästä niin kauan kuin sitä kesti….. Glass-Steagall Actin kaatuminen vuonna 1999 oli merkkitapahtuma, joka salli jälleen finanssitavaratalojen muodostumisen ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1933. Kehitys osoittautui äärimmäisen riskaabeliksi aivan kuten 1920-luvullakin. Mutta pommit räjähtivät käsiin vasta paljon myöhemmin….

Seuraava vaihe Mandatumin tarinassa oli sen yhtyminen Interbankin ja pankkiiriliike Protoksen kanssa. Samalla Mandatumin työntekijämäärä kasvoi 200 henkeen.

IT-huumaan Wahlroos suhtautui skeptisesti 2000-luvun vaihteessa , mutta muutti mielensä, kun IT- yhtiöiden ”neuvominen” osoittautui investointipankeille tuottoisaksi. Itse IT-yrityksistä monet ajoivat kiville ja kovaa.

Seuraava vaihe Wahlroosin uralla oli Mandatum pankin ja Sampo-Leonian fuusio uuden vuosituhannen alussa. Yrityksen konsernijohtajaksi tuli Wahlroos. Asiaa oli järjestelty taustalla pitkään, mutta hiljaisuudessa. Monet yllättyivät.

Sampon pankkitoimintojen myynti tanskalaiselle Danske Bankille täydentää suurten yritysjärjestelyjen sarjan, joissa Wahlroos on ollut mukana ja joiden takana hän on ollut. Kauppa oli Wahlroosille ja Sampolle kultakaivos, sillä myyntihinta oli hyvä ja Danske on menestynyt kaupan jälkeen huonosti Suomessa. Sampon tuleminen Nordean omistajaksi (yli 21 prosentin osuus) on toistaiseksi viimeinen merkittävä vaihe Wahlroosin menestyksekkäällä uralla. Sen kruununa hän sai Nordean hallituksen puheenjohtajuuden.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Björn Wahlroosissa on tärkeää erottaa kaksi puolta toisistaan, toisaalta hänen kiistämätön – jopa häikäisevä - menestyksensä pankkimaailmassa ja toisaalta hänen yhteiskuntapoliittiset näkemyksensä. Vanhana moottoriturpana Wahlroos opastaa muita mielellään oikeille poluille. Menestyksen johdosta hän tuntee oikeudekseen neuvoa muita ja sen hän tekee kovin kategorisella ja kapea-alaisella tavalla. Syntyy vaikutelma, että vähemmän kyvykkäät poliitikot ja ihmiset eivät oikein käsitä, miten maata pitäisi johtaa.

Hän on heikoilla jäillä. Hänen lähtökohtansa muiden neuvontaan ovat liian itsekeskeiset. Oman menestyksen projisoiminen koko yhteiskuntaan lienee toivoton tehtävä. Aina, kun hän on osallistunut yhteiskunnallisen keskusteluun pankkimaailman ulkopuolella tulee tunne, että hän on ihmisten arkitodellisuudesta hyvin etäällä.

Jotta pystytään näkemään hänen ajattelunsa ja esitystensä läpi, on syytä tuntea venäläissyntyisen, mutta Yhdysvalloissa uransa luoneen kirjailijafilosofi Ayn Randin ajattelua. Kirjassa Rand sivuutetaan vain maininnoilla. Vakavasti otettavissa filosofipiireissä Randia ei juuri arvosteta. Wahlroos on sen sijaan useasti kertonut pitävänsä Randin individualismia korkeassa arvossa. Mitä Ayn Rand – amerikkalaisen äärioikeiston suosikki - halusi sanoa?

Rand nimesi filosofiansa Objektivismiksi. Sen keskeinen teema on rationaalisuus, johon on kytketty egoismi. Jos rationaaliseen suuntaan edetään ympyrän kaarta myöten tullaanko silloin itsetarkoitukselliseen järjen ylikorostamiseen? Rand tuomitsee kaiken taikauskon, mutta ajautuu itse ylirationaaliseen suvaitsemattomuuteen. Wahlroos on omaksunut ylikorostuneen rationaalisen ajattelun niin pitkälle, että hän – isänsä tavoin ja Randia kopioiden – erottelee ihmiset tyhmiin ja fiksuihin.

Egoisti Rand ei voinut hyväksyä Jeesuksen kaltaista uhrautumista (altruismia) toisten puolesta. Ajattelu johti ateistiseen maailmankatsomukseen. Mitä tämä merkitsee Wahlroosille ? Minua on aina ihmetyttänyt Randin kaltaiset joko-tai -ihmiset: uhrautuminen toisen hyväksi käsitetään totaalisena uhrautumisena. Harva tähän ryhtyy. Mutta, jos ihminen haluaa olla myötäelämiskykyinen, niin mikä siinä on niin paheksuttavaa? Tuskinpa ihmiskuntaa nykymuotoisena olisi, jos empatia olisi lakannut olemasta ammoisina aikoina.

Randin liikemies-jumala oli kapitalismin kruunu. Maailma saastui tavallisista ihmisistä, jotka keksivät päätöksenteon pohjaksi enemmistöperiaatteen. Enemmistö rupesi tyrannisoimaan vähemmistöä, joka muodostui ihanteellisista kapitalisteista. Lopulta enemmistön tyrannia johti Randin kirjassa ”Atlas Shrugged” eliitin irtautumiseen (Wahlroos: eliitti äänestää jaloillaan!) omaksi yhteisökseen.

Wahlroos on kirjassaan ”Markkinat ja demokratia” osoittanut Randin tavoin vastenmielisyyttä demokratian enemmistöperiaatetta kohtaan.

Wahlroosin heittäytyminen epäuskottavan ja vainoharhaisen Randin amfetamiinihuuruisen suuruudenhulluuden pauloihin on hämmentävää. Randin avulla hän protestoi nykyaikaista demokratiaa vastaan ja haluaisi muuttaa demokratiaa liike-elämän suuntaan tavalla, jota hän ei ole itsekään pystynyt määrittämään uskottavasti.

Väkisinkin tulee mieleen Wahlroosin vuosikymmenien takainen kategorisen jyrkkä taistolaisuus. Hän on korvannut äärivasemmistolaisen ajattelun uusliberaalilla oikeistomantralla. Ennen hän oli vasemmistolaisen etujoukon rintamassa, nyt hän Randin ja oman uransa kautta mieltää itsensä uusliberaalin etujoukon valioksi.

En ole tässä kommentoinut juurikaan Tuomo Pietiläisen ja opiskelijaryhmän kirjaa, mutta jos vetää yhteen kirjan sisällön, niin tuntuu, että mitä pidemmälle teos etenee sitä ihailevammaksi kirjoittajien suhde päähenkilöä kohtaan muuttuu. Eletään herpaantumattomasti Wahlroosin menestyksen tahdissa, mihin heillä tietenkin on perusteet. Jos kirja käsitetään tutkimukseksi, niin ristiriidassa sen kanssa on Wahlroosin myytin tietoinen tai tiedostamaton kasvattaminen.

Toisaalta kirjan kahtiajakautuneisuutta kuvaavat pitkähköt - erilliset - Wahlroosin huonoa ja epäreilua käytöstä kuvaavat jaksot. Ehkä tämä on tekijöiden valitsemaa tasapuolisuutta. Wahlroosin järjetöntä huutamista ja räyhäämistä useat tutkimusryhmän valitsemat lähipiirin henkilöt yrittävät selittää älyllisesti siten, että Wahlroos ei hyväksynyt virheitä, että hän ei hyväksynyt tyhmyyksiä, tai että hänellä oli huono päivä. Kysymys on kuitenkin yksiselitteisesti vaatimattomista henkilöjohtamisominaisuuksista.

Toisaalta….. tänä päivänä monet raharuhtinaat ovat ryvettyneet veroparatiisiseikkailuissa. Pietiäisen ja kumppanien kirjasta saa kuvan, että Wahlroos on ollut erityisen tarkka näissä asioissa: ”verot maksetaan aina Suomessa täysimääräisesti”. Tämä merkitsee monelle paljon.

Wahlroosin myytti – tai legenda – tulee ilmiselvästi kasvamaan vielä nykyisestä tulevina aikoina. Wahlroos voisi tehdä palveluksen purkamalla omaa myyttiään muistelmissaan.

Olen kirjoittanut Wahlroosista myös seuraavat blogikirjoitukset:

Wahlroos ja markkinaskeptikot

Wahlroos ja enemmistödemokratia

Wahlroos ja julkiset palvelut vs. markkinat

Wahlroos ja historian loppu

Wahlroos ja vuosi 2008

Enemmistön vai vähemmistön tyrannia?

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Bror Wahlroos ja poikansa Björn

Tuomo Pietiläinen ja opiskelijatyöryhmä ovat laatineet Björn Wahlroosin elämäkerran ”Wahlroos. Epävirallinen elämäkerta”. Nostan hattua uudentyyppiselle tutkimusmallille, jolle voisi suositella jatkoakin. Teos on ollut myös myyntimenestys.

Tämä ei ole varsinainen kirja-arvostelu. Käytän teosta omien tuntojeni pohjatietona.

Käsittelen seuraavassa kirjaa Wahlroosien (Bror ja Björn) myytin näkökulmasta, jota linjaa olen pyrkinyt tuomaan esille myös aiemmissa kirjoituksissani eri henkilöistä. Pystytäänkö kirjassa paljastamaan henkilöä myytin takana - kuten ennakkomainoksissa luvattiin - vai päinvastoin vahvistetaanko myyttiä?

Björn Wahlroosin isä oli kuuluisa kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror ”Bunta” Wahlroos. Muistan itsekin hyvin hänen maineensa: huippuvirkamies, joka oli oman egonsa vanki. Kirjassa näennäisesti tirkistellään Bror Wahlroosin yksityiselämään oven raosta. Tosiasiassa ovi on apposen auki sekä yksityiseen että julkiseen elämään.

Oman urani suuria saavutuksia oli, kun istuin Wahlroosin vieressä henkilöauton takapenkillä matkalla erääseen tilaisuuteen, jossa Buntalla oli esitelmä. Asiaan kuului, että kuuntelin hänen vitsinsä, joskin hän sanoi ”täytyy lopettaa, että säästyy pari vitsiä illan esitelmään”.

Kaiken kaikkiaan suhtautuminen Bror Wahlroosin toimintaan oli hyvin tyypillistä aikanaan: ongelmia katsottiin läpi sormien. Alkoholin yletöntä käyttöä väheksyttiin. Media ei hoitanut vahtikoiran tehtäviään ehkä osaksi siksi, että juomat maistuivat toimittajillekin. Entä nyt? Vieläkin asioista kerrotaan puoliksi halveksien , mutta samalla puoliksi ihaillen. Täytyyhän tasapuolisuus säilyttää.

Tuonaikainen kulttuuri on kuitenkin luullakseni taaksejäänyttä elämää.

Björn Wahlroos ei jatka isänsä elämäntapoja, mutta arrogantti hän on, kuten isänsä.

Kanava-lehdessä oli mielenkiintoinen Markku Sippolan arvio Pietiläisen & kumppanien kirjasta juuri myytin näkökulmasta: ”Epävirallinen elämänkerta rakentaa Nalle-myyttiä” (Kanava 8/2013). Hän kiinnittää huomiota siihen, miten mystifiointia syntyy, kun päähenkilöä itseään ei ole voitu haastatella. Björn Wahlroos ikään kuin ympäröidään muiden ihmisten mielipiteillä. Monet henkilöt eivät esiinny nimellään, joka entisestään luo kuvaa salaperäisestä kaiken yläpuolella leijuvasta henkilöstä, josta ei oikein uskalleta sanoa mielipidettä muutoin kuin anonyymina.

Kirjan julkistuksen ympärille kehittyi varsinainen mediamylläkkä. Lehdistö ja sähköiset viestimet ottivat vastaan heille suunnatun markkinointiviestin sellaisenaan: yöllä tapahtunut julkistus kuului ihmeteltäviin ja salaperäisiin asioihin. Kirjan markkinoinnissa opiskelijaryhmä ja heidän taustavoimansa onnistuivat mainiosti. Myyttiä ei pureta, vaan sitä vahvistetaan.

Wahlroos on osallistunut toki itsekin myyttinsä luomiseen, kun on todennut, ettei ole oikein missään vaiheessa suunnitellut tulevaisuuttaan. Ilmeisesti virta vain on vienyt tai sitten yhtä ihmistä on kohdannut satumainen tuuri. Ehkä Wahlroos itse selittää asian viime kädessä niin, että tilaisuuden osuessa kohdalle, hän on oivaltanut parhaiten optimiratkaisut.

Mutta aloitetaanpa Wahlroosin hurjasta nuoruudesta…

Björn Wahlroosin myyttiä on kasvattanut kommunistinen hairahdus nuoruudessa, jonka jälkeen hän – ”järkiinnyttyään” – ryhtyi kunnon kapitalistiksi. Kun puhuu Wahlroosia fanittavien liikemiesten kanssa, he sivuuttavat Wahlroosin vasemmistolaisen vaiheen, vaikka sitä kesti peräti viisi vuotta (1968-1973). Se on niin mystinen vaihe, että ollaan ymmällä. Siispä siitä ei juuri puhuta. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, kun Wahlroos itse on havainnut markkinaraon taistolaismenneisyydessään.

Wahlroos ei ole toki ensimmäinen, joka on kulkenut äärivasemmalta äärioikealle. Yhdysvaltain tunnetuimpiin uusliberaaleihin kuulunut ”uusliberalismin isä” Irving Kristol kulki saman reitin kuin Wahlroos, mutta huomattavasti aikaisemmin. Kysymys on varmaankin halusta kuulua pieneen muiden yläpuolella olevaan etujoukkoon, joka ohjaa vähän yksinkertaisempia totuuden lähteille. Väristä ei ole niin väliä, kunhan ollaan oikeassa!

Ei voi välttyä ajatukselta, että jonain toisena ajankohtana – vaikkapa 2000-luvun alussa - monet taistolaiset nuoret olisivat olleet uusliberaaleja. Sanon tämän, vaikka tiedänkin, että monille muille aate oli verissä, ja aatteen takana seisotaan edelleen. Seurasin läheltä asioita, koska opiskelin 1970-luvun alussa. Mutta voisiko jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin virta veisi oikealta vasemmalle? Veikkaisin, että ajankohta voisi osua hyvinvointiyhteiskunnan hiipumisen ja markkinatalouden tulevien kriisien risteyskohtaan. Tämä selittäisi, miksi hyvinvointiyhteiskunta on maltillisille konservatiiveille niin tärkeä.

Osa vasemmistolaisen vaiheen myyttiä oli putkaan joutuminen shaahin vastaisen mielenosoitukseen osallistumisesta. Tässäkin pitää muistaa, että putkaan joutuneet olivat kovimpia jätkiä. Wahlroos oli tietenkin putkamiehiä.

Kirjassa on mainio viittaus (Nils Torvalds) radikaalien nuorten suomenruotsalaisuuteen ja toden totta Wahlroosin radikaali jengi (josta hyvin monet ovat nousseet huippuasiantuntijatehtäviin myöhemmin) muodostui nimenomaan suomenruotsalaisista. Se kuvasi hyvin sitä, että ulkomaiset virtaukset kulkeutuivat Suomeen suomenruotsalaisen ikkunan kautta (saman asian saatoin aikanaan todeta, kun pohdin, miksi kotimaisten rautalankabändien jäsenten nimet olivat ruotsalaisia!). Vasemmistolaisuus kiehtoi älyllisesti monia nuoria. Wahlroosin jengi tapaa edelleen ilmeisesti Leif Salmenia lukuunottamatta.

Syyskuussa 1971 Wahlroos aloitti opintonsa Hankenilla äärivasemmistolaisin tunnuksin.

Syyskuussa 1973 Wahlroos ilmestyi Hankenille siististi pukeutuneena ja tukka leikattuna. Hän pitää puheen, jossa hän ilmoittaa, ettei ole enää kommunisti. Samaan aikaan taistolaisliike koki ennen kokemattoman nousun. Yhden miehen puuttumista joukoista ei jääty murehtimaan. Wahlroos vaihtoi hevosta. Ajattelun muutos tapahtui ilmeisesti hitaasti vuoden 1973 aikana: hän näki, että uraputki ei käynnisty taistolaisten leiristä käsin. Mutta se on jo toinen juttu.

Kirjoitukseni toisessa osassa pohdin wahlroosilaisen myytin muodostumista sellaisena kuin sen nyt tunnemme.

Parhaat kotimaiset elokuvat 1957-1966

Otan epäkiitollisen tehtävän ja pyrin valitsemaan yhdeksän parasta elokuvaa aikaväliltä 1957 - 1966. Miksi tämä jakso? Ehkä siksi, että tunnen aikavälin elokuvat parhaiten. Ostin kirjamessuilta Suomen kansallisfilmografian osat 6 ja 7 muistin tueksi. Filmografia on suomalaisen elokuvan erinomainen käsikirja(sarja) ja tarjoaa vertaansa vailla olevan systemaattisen syväluotauksen suomalaiseen elokuvaan.

En lähde siitä, että taideteokset voidaan asettaa ehdottomaan paremmuusjärjestykseen, mutta väitän, että seuraavassa esittelemäni elokuvat kestävät kovassakin laatutarkastelussa. Tietenkin näkemys on subjektiivinen; se luettakoon viakseni tai ansiokseni.

Vielä on syytä tuoda esille eräs seikka: en ole nähnyt varmaankaan joka ikistä tuon ajan elokuvaa ja muisti on saattanut tehdä tepposet jonkin hienon elokuvan kohdalla, jolloin se on jäänyt listasta pois. Aivan lopussa pyrin tuomaan niukasti rannalle jääneiden joukon, joista jotkut saattaisivat jonain päivänä olla nimettynä kärkiryhmään.

Mielenkiintoista filmografiassa on nimenomaan tarkastelunäkökulman muutokset verrattaessa kriitikoiden arvioita elokuvien ilmestymisen aikoihin tuoreeltaan tai TV-esitysten perustella 1990-2000-luvulla. Olen pannut merkille, että useiden elokuvien osalta aikaperspektiivi on luonut järkevää etäisyyttä elokuvien arviointiin ja monesti aikalaisten pikkutarkat, yksityiskohtiin menevät kommentit ja ”syynäykset” ovat menettäneet merkitystään. Tilalle on tullut positiivista suurpiirteisyyttä ja suhteellisuudentajua. Tietenkin on tapahtunut myös päinvastaisia ilmiöitä: jotkut elokuvat ovat liiaksi aikaan sidottuja ja ovat sen takia menettäneet arvostustaan. Niin tai näin, oheinen lista on syntynyt omien arvostelukriteerieni perusteella.

En pyri arvioimaan kattavasti elokuvia, vaan nostamaan esille mieleeni jääneitä erityispiirteitä.

Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä:

Kaasua, komisario Palmu

Pidän Matti Kassilaa kaikkien aikojen parhaana suomalaisena ohjaajana. Hänellä oli elokuvallisen näkemisen taito. Hän oli myös erinomainen käsikirjoittaja ja muiden käsikirjoitusten laatijoiden erinomainen sovittaja filmeihinsä. Sanalla sanoen hän hallitsi elokuvan kokonaisuuden parhaiten. Mielestäni hän on kansainvälistä huipputasoa. Edellä olevalla en halua mitenkään heikentää Aki Kaurismäen, Mikko Niskasen, Edvin Laineen, Risto Jarvan tai Rauni Mollbergin asemaa monien suosikkeina.

Kassila teki hyvin erityyppisiä elokuvia halliten niiden kaikkien tyylikeinot. Palmuissa oleellista on havaita kepeys (tai kepeyden vaikutelma), jonka hän elokuviinsa sai. Kepeys on tässä mainesana. Kassilan kolmesta Palmu-elokuvasta (neljäs ei ole enää samaa tasoa) ”Kaasua” oli puheliain ja siksi olen sitä hieman vierastanut. Todennäköisesti puheliaisuus tulee Mika Waltarilta. Kokonaisuus on kuitenkin taattua Kassilaa.

Komisario Palmun erehdys

On vaikea sanoa, kumpi Palmuista on parempi, ykkönen vai kolmonen. Molemmissa on vahvuutensa. Näyttelijävalinnat ovat osuneet nappiin ja näin on syntynyt suomalaisen elokuvan ylittämätön henkilögalleria. Monia 1950-luvun elokuvia syytettiin liiasta teatraalisuudesta ja totta onkin, että suuri osa näyttelijöistä tuli näyttämöltä ja teatteri oli jättänyt heihin jälkensä. Kritiikki ei koske Palmuja. Ne on tehty äärimmäisen luontevalla puhetyylillä ja niukkailmeisellä näyttelemisellä niin kuin elokuvassa pitääkin. Tästä loistoesimerkkinä on Leo Jokela, joka on kehuttu niin moneen kertaan - ja ansiosta - että sivuutan tässä enemmät arviot. Myös Matti Ranin näyttelee erinomaisesti ”älykkäästi tyhmää”, kuten joku osuvasti sanoi. Palmut kuuluvat elokuviin, joiden maine on noussut vuosien saatossa ja Komisario Palmun erehdys valittiin vastikään kriitikkoäänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksia. En protestoi.

Käpy selän alla

”Käpy” on Niskasen omaperäisen ohjaajanotteen mestarisuoritus. Monin paikoin improvisoitu näyttelijätyö naksahtaa kohdalleen. Monet jopa katsovat, että se on näyttelijöiden elokuva, ei ohjaajan. Joka tapauksessa elokuva on hyvin harvinainen onnistuminen: sekä yleisö että arvostelijat pitivät siitä. Elokuva ei tunnu tänä päivänäkään vanhentuneelta. Nuoret ovat nuoria.

Sanottakoon mitä tahansa Kristiina Halkolan laulusuorituksesta kappaleessa ”Laulu rakastamisen vaikeudesta”, on se sykähdyttävä kokemus antaumuksellisuudessaan. Elokuva viitoitti tietä nuorisoaktivismiin ja -radikalismiin: kerrankin elokuva toimii tulevan ennakoijana. ”Käpy” ei ole - onneksi - nuorten sopeutumista kuvaava elokuva, vaan identiteetteihin pureutuva tarina. Filmi on kuusikymmentäluvun hauraan - mutta samalla itsevarman - nuorisoikäpolven haalistumaton muistomerkki.

Mies tältä tähdeltä

Kaarlo Halttusen unelmarooli, eikä Tea Ista alkoholistin vaimona jää yhtään jälkeen. Jack Witikka osoittaa tällä ohjaustyöllään, että hän on parhaimmillaan muiden huippuohjaajiemme tasoa. Itse tarina on realistisuudessaan raastava. Hoitojaksot saattavat vaikuttaa sponsorin vaikutuksesta (Oy Alko Ab) liian dokumentaarisilta. Jotkut ovat häiriintyneet hieman tästä. Minä en. Olen käsittänyt, että viinan kirot olivat tuttuja myös siviilissä Halttuselle, ja tässä hän soveltaa kokemuksiaan viimeisen päälle.

Alkoholistin humalahuuruinen itsepetos, kuiville selviytyminen ja uudelleen retkahtaminen ovat suurella ammattitaidolla toteutettuja. Elokuvan loppu on rakennettu varovaisen ja hauraan toiveikkuuden varaan. Et voi koskaan tietää.

Tauno Palo tekee mahtavan sivuroolin ryyppyjengin jäsenenä. Monet, kuten minäkin, näkevät Palon – ulkoiluttaessaan kadulla koiraa alkoholista irti rimpuilevana ihmisenä - hahmona, joka ottaa koko näkymän haltuunsa pelkästään ilmestymällä paikalle.

Pojat

Mikko Niskasen mestariohjaus tekee hänestä kovan haastajan Matti Kassilalle. Niskasen kyky käsitellä joukkoa – tällä kertaa poikajoukkoa – on esimerkillinen kuten tätä filmiä edeltäneessä Sissit-elokuvassakin. Ouluun sijoitettu tarina tunnelmineen on uskomattoman aidon tuntuinen ja keskiössä nuori Vesa-Matti Loiri on näyttelijäsuorituksessaan ylivertainen, enemmänkin, hän elää roolinsa. Elokuva sijoittuu korkealle ”kaikkien aikojen elokuvat” -vertailuissa.

Sissit

Sisseistä olen laatinut jo aiemmin arvion tässä blogissani. Mikko Niskanen on onnistunut erinomaisesti ohjaustyössään. Jo heti alun veteraanitapaamiseen lähdön kuvaus, tapaaminen sankarihaudalla ja hurja kamera-ajo ryyppäävän veteraaniporukan pöydän ympäri ravintolassa saa minut vastustuskyvyttömään kuntoon. Elokuva on hieman rosoinen ja katkelmallinen, mutta nämä arvostelut väistyvät kokonaisuuden tieltä. Matti Oravisto on täydellinen luutnantti Takalan roolissa. Elokuva kuvaa paitsi ihmisten muuttumista sodassa niin myöskin yleensä ihmisen muuttumista ja raaistumista kriisitilanteessa - olemme susia toisillemme, kun vähän pintaa raaputtaa. Sissijoukkue elää omaa elämäänsä, käy omaa sotaansa, ja vaarassa ovat paitsi vihollinen niin myös tilaisuuden tullen omat. Erinomainen tiiviin, yhtenäiseksi ryhmäksi kasvavan joukon kuvaus. Sissit on hyvin henkilökohtainen elokuva minulle. Se tuo lapsuuden kokemukset mieleen veteraanitilaisuuksista, joissa viinankäyttö oli sääntö, ei poikkeus.

Tulipunainen kyyhkynen

Tästä elokuvasta olen laatinut blogikirjoituksen jo aiemmin. Tauno Suuren viimeinen elokuvarooli on mielestäni hänen parhaansa. Teatraalisuus on sysätty sivuun ja Palo loihtii vakuuttavan kuvan tohtori Aitamaan kiirastulesta. Juoni on jännittävä ja loppu yllättävä. Kaikki pelaa. Kassila ohjasi tämän elokuvan Helsingin pimeillä, varjoisilla , valoisilla kaduilla ja kujilla - missä vain - pistämättömällä vaistolla. Harmi, että Tauno Palo ei saanut osoittaa loistokkuuttaan filmeissä laajemmin 1960-luvun alkupuolella, kun hänen näyttelijäolemuksensa oli mielestäni parhaimmillaan. Jouduimme katselemaan hänen charmiaan TV:n kauluspaitamainoksista.

Tähdet kertovat , komisario Palmu

Viimeinen kuusikymmentäluvun vaihteen Palmuista säilyttää sarjan tason korkealla. Yksi Kassilan loistokkuuden salaisuuksista on hänen ”kaupunkiminänsä”. Hän osaa todella ottaa kaupunkimiljööstä parhaat puolet esille. Siinä hän eroaa useimmista suomalaisista ohjaajista. Elokuvan jännitys tihenee loppua kohden. Jotkut aikalaiskriitikot moittivat Helge Heralan roolisuoritusta - hän näyttelee henkisesti järkkynyttä evp-majuri Vadenblickiä – ylinäyttelemisestä. Siitä ei ole kysymys. Minusta tässä näkyy erinomaisesti arviointiajankohtien erilainen perspektiivi. Tämän päivän näkökulmasta Heralan suoritus on mielestäni mainio.

Älä nuolase….

Tämä elokuva ei oikeastaan kuulu joukkoon. Se ei ole kokonaisuudessaan ylistyksen väärti, mutta joidenkin kohtausten osalta – lähinnä Leo Jokelan ansiosta – se on hyvien amerikkalaisten komedioiden veroinen. Ohjaaja Aarne Tarkaksesta voisi sanoa, että jos joku olisi katsonut hänen älynväläytystensä perään, olisi saattanut syntyä mestariteoksia. Tällaisenaankin Älä nuolase… on kotimaisen komediaelokuvan klassikko.

Monia muitakin hienoja elokuvia olisin voinut ottaa kärkiryhmään. Tyydyn tässä vain luettelemaan joitakin: Musta rakkaus, Kuriton sukupolvi, Hopeaa rajan takaa, Pikku Pietarin piha, Kultainen vasikka, Punainen viiva….

Suurin osa noista elokuvista on tehty kiireessä ja resurssipulassa, mutta toisaalta niistä näkee syvälle juurtuneen elokuvanteon kulttuurin, joka noina aikoina oli kypsynyt parhaimmilleen.

Kuvaamaani ajanjaksoon sisältyy ainakin pari elokuvahistorian merkittävää ilmiötä: elokuvien suosio ja tuotot putosivat noina vuosina romahdusmaisesti lähinnä TV:n läpimurron takia. Myös elokuvan tekemisen murros, jota siivitti näyttelijälakko 1963-65 vaikutti osaltaan. Lakon jälkeen elokuvien luonne muuttui ulkomaisten esikuvien mukaisesti modernimpaan suuntaan, mutta en ole antanut sen vaikuttaa arvioihini.

www.historiajatkuu.blogspot.fi