Ajaako poliitikko niiden asiaa, jotka eivät äänestä?

Provosoiva kysymys, kieltämättä, mutta tuli mieleen, kun luin amerikkalaisen senaattorin Charles Schumerin puhereferaatin New York Timesistä. Schumerin mielestä demokraatit kärsivät rökäletappion kongressivaaleissa, koska vaalikampanjassa painotettiin terveydenhuoltouudistuksen tärkeyttä. Jos näin sanoisi republikaani, ei asiassa olisi mitään ihmeellistä, mutta sanoja oli johtavia demokraatteja.

Mikä oli pahoittanut senaattorin mielen? Se, että köyhät amerikkalaiset, joita terveydenhuoltouudistus nimenomaan suosi, eivät menneet äänestämään. He eivät siis olleet rekisteröityneet äänestäjiksi ja niistäkin, jotka olivat, liian harvat kävivät äänestämässä. Kiittämättömyys on maailman palkka!

Schumer totesi että 85 prosentilla amerikkalaista on muutoinkin vakuutus ja terveydenhuoltouudistus koskee vain 15 prosenttia kansalaisista, joka sekin kyllä merkitsee kymmeniä miljoonia ihmisiä. Mutta kun nämä ihmiset eivät äänestäneet!

Schumerin mielestä demokraattien ensisijaisen tuen olisivat ansainneet ne keskiluokkaan kuuluvat, jotka kärvistelivät suuren taantuman jälkiseurausten kourissa. Obamaa puolustaneet ryntäsivät avuksi ja kysyivät oliko Schumerille tärkeämpää saada virka kuin auttaa niitä joiden tarve on suurin.

Totta onkin, että Obamacare paransi kahden alimman tulodesiilin etuja roimasti, kun taas muut jäivät nuolemaan näppejään. Mutta toisaalta se oli tarkoituskin, että heikoimmassa asemassa olevat saivat avun.

Paul Krugman toteaa tuoreessa kolumnissaan, että nyt vakuutuksen piirissä on yli 10 miljoonaa ihmistä enemmän kuin vuosi sitten, jota voidaan pitää hyvänä saavutuksena. Toisaalta Krugman kysyy, mitä olisi vielä voitu tehdä keskiluokan hyväksi, suurentaa muutoinkin suurta keskuspankkielvytystä?

Tässä tullaan villakoiran ytimeen, ja kysymys kuuluu, ketä demokratia palvelee nykyisin?

Tutkimusten mukaan varsinkin Yhdysvalloissa – mutta enenevässä määrin myös muualla – poliittinen järjestelmä kuuntelee vauraimpien mielipiteitä ja sivuttaa pieni- ja keskituloisten mielipiteet. Mielenkiintoista on nimenomaan se, että Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmän uusimista ja läpisaamista on pidetty poikkeuksena edellä esiteltyyn vauraiden hegemoniaan. Kerrankin otettiin huomioon vähävaraisten näkökannat! Mutta miten kävikään? Schumerin kaltaiset poliitikot toteavat, että tuli tehtyä virhe. Olisi pitänyt ratsastaa sittenkin tutulla ja turvallisella keskiluokan agendalla niin olisi vältetty vaalitappio.

Heikki Hiilamo on kuvannut Ulkopolitiikka -lehdessä 4/2014 (Profiili: ”Professori tasa-arvo”) voittajiksi ne, joiden työn tuottavuus on korkeampi kuin muiden. Itse asiassa koko kansakunta huutaa korkeamman tuottavuuden perään. Sekä talouden että politiikkapuolella häviäjiksi jäävät heikon tuottavuuden ihmiset, yritykset ja julkisen sektorin osat. Tässä on tapahtumassa paradigman muutos, koska taloudellinen eriarvoisuus muuttuu poliittiseksi eriarvoisuudeksi vaalien kautta.

Samaan aikaan automaatio ja kehittynyt tietotekniikka ovat ruvenneet syömään keskituloisten työpaikkoja, joka on johtanut osaltaan talouden ja politiikan polarisoitumiseen. Osa keskituloisista on vajonnut varsinkin Yhdysvalloissa pienituloisiksi. Poliittinen järjestelmä juoksee edellä esitetyllä tavalla hyviin toimeentulevien perässä.

Kahtiajako on kärjistynyt kahden valtapuolueen demokratioissa (Iso-Britannia, USA) ja ns. epäonnistuneissa valtioissa. Muun muassa jotkin entiset neuvostotasavallat ovat tästä esimerkkeinä. Skandinaavistyyppinen monipuoluejärjestelmä on parempi suoja poliittista ja taloudellista polarisoitumista vastaan.

Hiilamo viittaa edellä mainitussa UP-lehden haastattelussa Thomas Pikettyyn, joka on tuonut vahvasti esille vaurauden kasautumisen, joka näyttäytyy tuloeroja pahemmalta ongelmalta. Itse asiassa suuret tuloerot lopulta johtavat suuriin vaurauseroihin. Blogikirjoituksessa ”Demokratia myytävänä” viittasin newyorkilaisten Kochin veljesten pyrkimykseen muokata poliittista järjestelmää haluamakseen. He käyttävät nimenomaan suunnatonta omaisuuttaan pontimena/välineenä oman edun ajamiseen poliittisen järjestelmän avulla.

Samaisessa UP-lehdessä, artikkelissa ”Vauraat ja valitut” pohditaan laajemmin tuloerojen ja kansanvallan suhteita. Kansanvaltaisiin järjestelmiin kohdistuu paineita, koska politiikka on kutistunut osin hallinnoimiseksi, jonka yhtenä osana on konsulttidemokratia. Demokraattinen valvonta kohdistuu ohuempana konsulttityöhön.

Entä globalisaatioriippuvuus? Puolueiden on vaikea päästä käsiksi todellisiin kansalaisten ongelmiin globalisaation aiheuttaman keskinäisriippuvuuden takia. Niiden aika menee keskinäiseen taisteluun kilpailukyvyn varmistamiseksi kansainvälisillä markkinoilla.

Hiilamo aivan oikein toteaa, että olemme puutteellisesti hahmottaneet globalisaation ja digitalisaation vaikutukset. Kumpikin pirstoo hyvinvointiyhteiskunnan vakautta ja työpaikkoja. Tämä kaikki johtaa muutospaineisiin kansallisvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmissä.

Niin kauan pärjättiin kohtuullisesti, kun oli talouskasvua, mutta nyt on vuodesta 2008 saakka ollut heikon kasvun vaihe. Olen itse puhunut ennätyskasvun myötä vuosista 1994-2008 vanhana normaalina ja sen jälkeen nollakasvuun jämähtämisestä uutena normaalina.

Hiilamo pohtii, mitä tehdä taloudelle, joka ei kasva. Vanhanmallista kasvua ei nimittäin ehkä nähdä pitkiin aikoihin. Mitä poliittinen järjestelmä voisi tehdä, jotta se pääsisi kiinni jälleen tavallisiin kansalaisiin, ja varsinkin pienituloisiin, jotta näiden äänestysaktiivisuus nousisi? Muussa tapauksessa kahtiajakautuminen syvenee ja välinpitämättömyys kasvaa.

Hiilamon ehdotus on mielenkiintoinen: ”Sosiaaliturva pitää nähdä kuluerän sijasta sosiaalisena investointina, jonka turvin yhteiskunnassa uskaltaa yrittää ja ottaa riskiä”. Tämän suuntaisia toimia on esitettykin. Voisiko työtön käyttää työttömyysturvaa yritystoiminnan käynnistämiseen? Asia voisi kiinnostaa myös vasemmistopuolueita, jotka ovat ottamassa kohderyhmäksi entistä enemmän pienyrittäjiä.

Joka tapauksessa tarvitaan sosiaaliturvan nykyistä luovempaa soveltamista – kuitenkin ilman vastenmielistä pakkoa.

Tällaiset keinot voisivat olla yksi askel siihen suuntaan, jossa pieni ja keskituloisten äänestys- ja yhteiskunnallista aktiivisuutta voitaisiin parantaa. Se taas lisäisi poliitikkojen kiinnostusta tavallisia keski- ja pienituloisia kohtaan.

Kansanvaltainen järjestelmä vaatii toimiakseen kaikkien kansalaisryhmien osallistumisen poliittiseen päätöksentekoon vähintään vaalien kautta.

John F. Kennedy dokumentin kuvaamana

Yle-Teemalla näytettiin neliosainen PBS:n dokumentti John F. Kennedyn elämästä vuodelta 2013. En kertaa dokumentin käsittelemiä historiatapahtumia yksityiskohtaisesti, vaan pyrin vertaamaan dokumentin näkökulmaa omaan käsitykseeni presidentin merkityksestä.

Objektiivisen dokumentin tekeminen ei ole helppoa, niinpä monet valitsevat jo valmiiksi tietyn tarkastelunäkökulman. Yhdysvalloissa on usein tapana valita ”vaikeuksien kautta voittoon” -näkökulma. Tarina, vaikka noudatteleekin tosiasioita, laaditaan aikuisten satu -muotoon, jossa on onnellinen loppu. Usein dokumentti täytetään kohdetta ylistävillä ystävien lausunnoilla.

Hyvä dokumentti syntyy oivalluksesta löytää juuri oikea tapa lähestyä kohdetta. Olen monesti maininnut upeana dokumenttina ”Fog of Warin”, joka on kertomus Yhdysvaltain entisestä puolustusministeristä Robert McNamarasta. Ohjaaja Errol Morris antaa McNamaran itsensä kertoa vanhoilla päivillään, miten hän näki asiat. Katsoja ymmärtää alusta lähtien, että näkökulma on subjektiivinen. Mutta ei tässä kaikki: McNamara yrittää itsekritiikin avulla luoda objektiivista kuvaa jännittävämmistä poliittisista tapahtumista kuin mikään elokuva pystyy kertomaan. Lopputulos on huikea näytös älykästä historian selitystä, McNamaran taustalla piilevää halua muokata itsestään kuvaa jälkipolville ja katsojan muodostamaa kuvaa, jossa lukemattomat ajatukset säkenöivät mielessä: ”yrittääkö se piilovaikuttaa vai onko se läpeensä rehellinen?”

Kennedy-dokumentin kaksi ensimmäistä osaa täyttyivät presidentin varhaishistorian tapahtumien myötäelämisestä: yläluokkainen itärannikon perhe, lievästi sanottuna vahvat perhesiteet, kunnianhimoinen isä, joka menettää vanhimman poikansa sodassa, perheen suunnaton varakkuus ja klassinen amerikkalainen menestystarina. Siinä kehyksiä Kennedy-saagalle. Entä muuta? John F. Kennedy näytti syntyvän kultalusikka suussa. Jo hyvin nuorena presidentin tehtävät eivät olleet mikään haave, vaan täysin mahdollisuuksien rajoissa oleva uran tähtihetki.

Perhesuhteet kulkevat dokumentissa Kennedyn yhteiskunnallisen roolin rinnalla, mutta jätän ne oman käsittelyni ulkopuolelle. Kennedy oli sotasankari, joka pelastui Tyynen meren taisteluissa haaksirikosta autiolle saarelle. Hän ryhtyi jo sodan aikana yhteiskunnalliseksi kannanottajaksi ja historioitsijaksi ja saavutti heti menestystä. Sanalla sanoen kaikki näytti satavan laariin. Toki perheessä oli sairauksia, jotka koettelivat, mutta todella runsas kaitafilmiaineisto kertoo, että ainakin suuri osa elämää oli valoisaa tulevaisuuden odotusta.

Kennedyn oma selkävika, jonka aiheuttajaksi diagnosoitiin varhain Addisonin tauti, kulkee läpi dokumentin elämää ohjaavana traumaattisena tekijänä. Kun miettii maallikkona niiden lääkkeiden määrää, jotka Kennedylle syötettiin, tulee mieleen, mikä oli niiden osuus Kennedyn kuuluisiin naisseikkailuihin. ”En mahda itselleni mitään” -lausahdus viittaa siihen, että kysymys ei ollut pelkästään luontoäidin tarjoilemasta vietistä, vaan hormonihoidoista (steroidit). Kummallista on, että dokumentissa ei edes viitata tähän yhteyteen.

Aivan luonteva jatko näille nuoruuden valmistautumisille merkittäviin tehtäviin, oli poliitikoksi ryhtyminen. Ura oli heti menestyksekäs ja dokumentti kuvaa ansiokkaasti sudenkuoppia, joihin amerikkalainen aloitteleva poliitikko joutuu. Kennedy selvitti kaikki karikot ensin senaattorina ja sitten demokraattien presidenttiehdokkaana. Vaalitaistelu hurmaavan Kennedyn ja tuikeailmeisen, hikoilevan Richard Nixonin välillä on presidentinvaalitaistelujen ja TV:n historian klassisia jaksoja.

Dokumentti esittelee Kennedyn sanavalmiina ja oman päänsä pitävänä poliittisena johtajana, joka halusi löytää itse ratkaisut ongelmiin. Päästyään presidentiksi hän törmäsi edeltäjänsä valmistelemaan ja Kuuban pakolaisten hyväksikäyttöön perustuvaan hyökkäykseen Kuubaan. Dokumentin jotkut asiantuntijat pyrkivät selvästi siirtämään vastuuta hyökkäyksestä CIA:lle tai muille tahoille ja vapauttamaan Kennedyn epäonnistuneen invaasion vastuusta. Onneksi useimmat Kennedy-dokumentin käyttämät asiantuntijat sälyttävät vastuun Kennedylle, jolle se tietenkin kuuluikin. Hänellä oli milloin tahansa mahdollisuus keskeyttää hyökkäyksen valmistelu tai kiihdyttää hyökkäystä sen kohdatessa esteitä.

Dokumentin asiantuntijat näkevät Sikojen lahden maihinnousuyrityksen varoitusviestinä Kennedylle: älä luota neuvonantajiin, luota itseesi. Ehkä totuus piilee siinä, että Kennedy käytti asiantuntijoita kuin Mannerheim ikään, aina yhtä kerrallaan. Eisenhower suositteli hänelle neuvonantajakollektiivia, jonka käymien keskustelujen perusteella presidentti tekee päätöksen itsenäisesti.

Sikojen lahden maihinnousun aikoihin (1961) roturistiriidat kärjistyivät ja Kennedy joutui ottamaan kantaa tähän presidentin kannalta kiusalliseen asiaan. Mustat järjestivät bussimatkan läpi etelävaltioiden (Freedon Riders, blogikirjoitukseni ”Minullakin on unelma”, 24.3.2013) ajaakseen asiaansa. Todistajien mukaan presidentti yritti keskittyä suureen tehtäväänsä, kommunismin torjuntaan kaikkialla maailmassa ja koki kiusalliseksi ”häiriötekijäksi ” tämän ”pikkukonfliktin” maan omien rajojen sisäpuolella. Sitä se ei ollut. Freedon Riders oli vasta alkusoittoa kansalaisoikeusliikkeen nousussa.

Kennedyn suuri ongelma rotukysymyksessä oli, että demokraatit hallitsivat tuolloin etelävaltioita ja olivat rotusorron kannalla. Kennedy pelkäsi uudelleenvalintansa puolesta ja koki kiusalliseksi puuttua ilmiselviin mustaan väestön osaan kohdistuviin räikeyksiin omia puoluetovereitaan vastaan. Kennedyn veljekset pyrkivät delegoimaan likaisen työn alaisilleen. Ambivalentti suhtautuminen eli molempia rotukysymyksen osapuolia vastaan asettuminen ei johtanut mihinkään ratkaisuun. Musta liike oli saanut pitelemättömän draivin päälle, eikä liikettä enää voitu pysäyttää. Silti Kennedyt epäröivät. Lopulta Lyndon B. Johnsonin kannattamana Kennedy otti selkeän askeleen kohti kansalaisoikeuslakeja puheessaan kansalaisille. Valmistelu kuitenkin jumittui kongressiin eivätkä asiat edenneet Kennedyn elinaikana. Johnson oli ilmeisesti oikea mies vetämään lainsäädäntöhankkeita eteenpäin, jotka hän ajoikin läpi ruhjovalla tyylillään.

Vuonna 1961 tapahtui myös Berliinin kriisin kärjistyminen. Kennedy ja Nikita Hrustsev yrittivät ratkaista kiistaa idän ja lännen välillä Wieninin huippukokouksessa. Kuten tunnettua äärimmäisen aggressiivisesti käyttäytynyt Hrustsev pyrki nujertamaan Kennedyn, joka olikin ymmällä, miten Hrustsev olisi pitänyt kohdata (tästä blogikirjoitukseni ”Taistelupari Wienissä Kennedy ja Hrustsev”, 1.10.2014). Tapaaminen johti hedelmättömään juupas-eipäs-väittelyyn.

Sikojen lahden maihinnousun epäonnistuminen ei pysäyttänyt Fidel Castron kaatamisyrityksiä. Bobby Kennedy sai tehtäväkseen raivata Castro pois tieltä tavalla, joka ei anna kovin mairittelevaa kuvaa tuon ajan toimintatavoista. Castro piti salamurhata! Kaikki yritykset epäonnistuivat. Kuubasta kehittyi kuitenkin kylmän sodan dramaattisin kriisi. Kolmas maailmansota oli lähempänä kuin koskaan ennen tai jälkeen noiden päivien lokakuussa 1962. Olen käsitellyt kriisiä tarkemmin parissakin blogikirjoituksessa (”Kuuban kriisin faktat – taistelu muistiedon ja keskustelunauhojen välillä” ja ”Kuuban ohjuskriisi: miehet jotka pelastivat maailman”), joten en kajoa tässä yksityiskohtiin. Pidän Kuuban kriisin onnellista ratkaisua Kennedyn valtiomiesuran merkittävämpänä saavutuksena. Hän säilytti kylmäpäisyytensä kovan paineen ja neuvonantajakunnan painostuksen alla. Ei ole lainkaan varmaa, että jonkin toisen presidentin johdolla olisi säästytty kolmannelta maailmansodalta.

Kennedyn vaikeuksiin liitettiin pian myös Vietnamin tilanteen kärjistyminen maan eteläisen ja pohjoisen osan välillä. Kennedy päätyi ”asiantuntijoiden” (puolisotilaallisten joukkojen) lähettämiseen suoriin sotatoimiin osallistumisen sijasta. Kennedyt uskoivat ”Vihreiden barettien” käytön riittävän tilanteen pitämiseksi hallinnassa. Pian kävi ilmi, että etelävietnamilaiset eivät avustettunakaan pystyneet pitämään puoliaan Pohjois-Vietnamin tukemaa sissiliikettä, Vietkongia vastaan.

Marraskuun alussa 1963 tilanne Vietnamissa oli traumaattinen. Tuolloin Vietnamissa oli 12 000 amerikkalaista sotilasneuvonantajaa. Kaiken lisäksi tapahtui sotilasvallankaappaus, jonka Kennedy oli hyväksynyt ja jolla syrjäytettiin presidentti Ngo Dinh Diem. Ilmeisesti Diemin raaka murhaaminen ei ollut Kennedyn ensisijainen tavoite. Joka tapauksessa Vietnamissa oli vakavien päätösten aika: tuetaanko Etelä-Vietnamin hallitusta vai ei. Kennedy valitsi tuen, mutta enempää ei voida sanoakaan, sillä salamurhaajan luodit surmasivat presidentin kolme viikkoa Diemin murhan jälkeen. Vietnamin sota eteni oman logiikkansa mukaan Lyndon B. Johnsonin johdolla, mutta se on toinen tarina.

Mikä on loppuarvioni dokumentista? Sanoisin, että faktat ja käsittely pysyvät objektiivisen arvion puitteissa, joskin ajoittain rimaa hipoen. Kennedyä käsitellään heikkouksineen myötäsukaisesti, mutta haastateltavien historioitsijoiden ja läheisten ym. ihailevasta suhtautumisesta huolimatta Kennedyn uran kuvauksessa onnistutaan kohtalaisen hyvin.

Kennedyn valtiomiesuran jälkiarvio sivuutettiin melko kevyesti dokumentissa, mutta ehkä otan oikeudekseni arvioida häntä tämän päivän näkökulmasta hiukan syvällisemmin. Kennedyn tekoja ei useimpien mielestä voida analysoida ilman traagisen lopun huomioonottamista. Ikuisesti hänet muistetaan presidenttinä, jonka tekoja pohditaan ”olisi voinut olla” -näkökulmasta. Itse en mielelläni tällaiseen lähde. Kennedyn presidenttikausi alkoi synkissä merkeissä, kun Sikojen lahden maihinnousu epäonnistui. Ambivalentti suhtautuminen rotukysymykseen jää rasittamaan Kennedyn uraa, joskin hän ansaitsee tunnustuksen, kun lopulta pitkän epäröinnin jälkeen otti selkeän kansalaisoikeuksia puoltavan kannan.

Ainakaan minä en pysty arvioimaan, mitä Vietnamissa olisi tapahtunut, jos Kennedy olisi saanut jatkaa. Sen sijaan Kuuban kriisin solmujen avaajana hän saa sekä dokumentin että omat kiitokseni.

Entä jos Kennedyä tarkastellaan loitontaen hänet konkreettisista tapahtumista? Sanoisin, että hän oli selkeästi ”kylmän sodan sotilas”(cold war warrior), mutta tähän voidaan jättää merkittävä varaus: kesällä 1963 nimittäin solmittiin osittainen ydinkoekieltosopimus. Kennedyllä oli ehkä monia muita oivaltavampi taju meneillään olevan kylmän sodan luonteesta: hän ymmärsi kehityksellä olevan tuhoisat seuraamukset, jos kilpavarustelua ei keskeytetä. Kennedy tavoitteli akuutin tilanteen yläpuolelle asettumista ja onnistui siinä kohtaisesti perustellessaan puheessaan ydinkoekieltosopimusta amerikkalaisille.

Kennedy ei poikennut muista toisen maailmansodan jälkeisistä presidenteistä siinä, että hänen strategiansa perustui tulkintani mukaan eräänlaiseen ”tukikohtaimperialismiin” (kaukomaita ei alistettu siirtomaiksi, vaan maapallo katettiin tukikohtaverokostolla) . Tämä ärsytti suunnattomasti Nikita Hrustsevia ja niin se ärsyttää myös Vladimir Putinia tänä päivänä. Kuusikymmentäluvulla Yhdysvalloilla oli yli 1000 sotilastukikohtaa ympäri maailmaa; nyt sillä on niitä noin 750. Hrustsevin Kuuba-operaatio perustui pelkoon, että amerikkalaiset hyökkäävät 1960-luvun alussa Turkkiin sijoitettujen ohjusten avulla Neuvostoliiton kimppuun. Ohjusten kantama ulottui Moskovaan saakka. Hrustsevin menettely Kuubassa on ainakin osin nähtävä tätä taustaa vasten.

Kennedyn politiikkaa voidaan analysoida myös kotirintaman näkökulmasta. Republikaaneihin yhdistetään helposti oikeistolainen aggressiivisuus ja demokraatteihin pehmeämmän politiikan arvot. Käytännössä kävi usein juuri päinvastoin. Puolustautuessaan republikaaneja vastaan joutuivat demokraatit olemaan kovempia kuin republikaanit itse. Myös Kennedyn retoriikassa ja käytännön toimissa on havaittavissa tämä piirre. Hän halusi olla kova Sikojen lahdella (epäonnistuen), Kuubassa (onnistuen), Berliinissä (päädyttiin lopulta status quohon neljännesvuosisadaksi Hrustsevin lakattua pyrkimästä erillisrauhaan Saksan itäisen osan kanssa) ja Vietnamissa (Kennedy valitsi kommunismin pysäyttämisen paikaksi juuri Vietnamin), jossa Lyndon B. Johnson jatkoi Kennedyn politiikkaa tuhoisin seurauksin.

Moraaliselta kannalta Kennedy ei ollut mikään ideaali valtiomieshahmo. Paitsi yksityiselämänsä kannalta niin myös poliittisten toimintaperiaatteiden kannalta hän oli suurvallan edustajana valikoiva muulle kuin periamerikkalaiselle vapauden sanomalle. Käytännössä se merkitsi muiden maiden asioihin sekaantumisen hyväksymistä ”vapauden nimissä”. Kennedy julistautui koko ”vapaan maailman” puolestapuhujaksi niin kuin muutkin Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeiset presidentit. Tässä roolissa hän saavutti ehkä parhaiten vastakaikua vieraillessaan kesällä 1963 jaetussa Berliinissä, jossa hänet otettiin ylistäen vastaan.

Dokumentissa valittiin Kennedyn viimeisten tuntien kuvaustavaksi ”mykkä filmi”. Tapahtumat lipuvat katsojan silmien ohi ilman kommentointia. Ratkaisu on hyvä, sillä spekulointi kaikille tutuilla tapahtumilla Dallasin Dealey Plazalla ei olisi kuulunut tämän dokumentin henkeen (Näistä tulkintani blogikirjoituksissani ”Kennedyn murha – epätodennäköinen salaliitto”, ”Kennedyn murha – salaliittoteorioiden ehtymätön pankki”, ”Taikaluodeista todellisiin luoteihin”, ”Miksi salaliittoteorioita tarvitaan?” ja ”Tapaus Jack Ruby – pikainen matka ihmismielen syövereihin”).

Venäjän heikkouden kausi ja imperiumin vastaisku

Timo Laine on kirjoittanut kirjan ”Torakoita ja panssarivaunuja” (Tammi, 2014) Venäjän (Neuvostoliiton) lähihistoriasta. Keskityn tässä ensisijaisesti hakemaan yhtymäkohtia nykypäivän ja 1990-luvun alun Venäjän ja Neuvostoliiton murtumakohdasta. Laineen teos sisältää kirjoittajan omakohtaista ja itsekoettua pohdintaa – ikään kuin ääneen ajattelua - itäisestä naapurista.

Tarinan voisi aloittaa vaikkapa vuodesta 1991. Silloin vanhoilliset, kommunistitaustaiset vaikuttajahahmot Gennadi Janajevin johdolla yrittivät vallankaappausta. Ihmiset olivat kyllästynet Gorbatsovin tyhjiin lupauksiin. Mihail Gorbatsovin ja pääministeri Pavlovin suosio romahti pohjalukemiin. Äärimmäisessä ahdingossa Gorbatsov yritti vielä luoda neuvostotasavaltojen välisen liittosopimuksen (IVY). Samaan aikaan (kesäkuussa 1991) Pavlov vehkeili jo tulevien vallankaappaajien kanssa vallan anastamiseksi presidentiltä. Gorbatsov oli valppaana ja esti kaappauksen tuolloin. Tilanne muuttui elokuussa, kun Gorbatsov oli lomalla Krimillä. Janajevin ryhmä yritti painostaa Gorbatsovia tuekseen, mutta tämä ilmeisesti kieltäytyi, jolloin valta otettiin väkisin.

Kaappaajien perimmäinen tarkoitus oli estää neuvostotasavaltojen liittosopimuksen allekirjoitus, joka olisi merkinnyt Neuvostoliiton hajoamista. Kaikki meni pieleen. Armeija ei suostunut tukemaan kaappaajia, ei myöskään KGB, ja kuten tunnettua koko yritys kuivui kokoon. Seurasi Jeltsinin legendaarinen esilletulo panssarivaunun katolla, jonka jälkeen hän käytännössä riisti vallan demokratialle – ja itselleen. Se oli myös Venäjän demokratia-aallon tähtihetki, näytti siltä, että demokratia peittoaa autoritääriset pyrkimykset.

Kaappaus kaatui mukana olijoiden taitamattomuuteen, improvisointiin (huonoon suunnitteluun) ja juopotteluun. Liittosopimus toteutui, mutta vesitettynä ja lopulta se menetti kokonaan merkityksensä. Neuvostotasavalloista muodostui kumouksen epäonnistuttua itsenäisiä valtioita ketjureaktion tapaan. Neuvostoliitto lakkasi olemasta.

Tämän blogikirjoituksen avainasia on, miten Venäjällä tällä hetkellä suhtaudutaan vuoden 1991 kaappausyritykseen. Timo Laine korostaa, että demokratiapyrkimysten ensisijaisuus tapahtumien selittäjänä sai vuosien varrella yhä vähemmän kannatusta ja pyrkimykset pitää Neuvostoliitto (tai mikä sen nimeksi tulisikaan) koossa yhä vahvemman selitysvoiman.

Tämän tulkinnan mukaan kaappaajat tekivät imperiumin vastaiskun Neuvostoliiton hajottajia vastaan, tosin epäonnisesti. Lännessä Jeltsinin voittoon päättynyt tapahtumasarja selitettiin demokratian voittona autoritääristä hallintoa tavoitelleesta joukkiosta.

Nykyisin venäläisten enemmistön mielestä kaappaajia ei voi syyttää valtaa tavoittelevasta itsekkyydestä, vaan heistä on tehty Venäjän yhtenäisyyden sankareita. Kysymys oli suurvalta-aatteen säilyttämisestä. Kommunismia ei tosin monikaan halunnut takaisin. Väitteet itsekkäiden pyrkimysten puuttumisesta voidaan rehellisyyden nimissä sivuuttaa selittelyinä. Kaappaajat halusivat päästä myös henkilökohtaisesti valtaan.

Tänä päivänä ilmeisesti vuoden 1991 elokuun tapahtumat ovat pelkistyneet monien venäläisten mielestä pelkäksi valtataisteluksi ilman sen syvempiä sisältöjä, jonka Laine kirjaa pettymykseksi. Demokraattinen käänne menetti suuren mahdollisuuden.

Aivan oikein Laine toteaa demokratiakäsitteen leimautuneen negatiivisesti niiden tapahtumien seurauksena, jotka venäläiset kohtasivat myöhemmin 1990-luvulla. Demokratia ja kommunismi ovat kompromettoituneita. Demokratiaa alettiin pitää lännen tuontitavarana, joka kaiken lisäksi oli läpeensä mätä.

Edellä esitetystä huolimatta on myös niitä, jotka kokivat Vuoden 1991 elokuun onnellisena vaiheena Venäjän historiassa, koska ainakin hetken näytti, että demokratialla on voimaa murtautua läpi vuosisataisen autoritäärisyyden muurin.

Olot Venäjällä eivät kuitenkaan rauhoittuneet, eivätkä myöskään taloudelliset ongelmat poistuneet. Tilanne kulminoitui presidentti Jeltsinin ja parlamentin väliseksi valtataisteluksi vuonna 1993. Jeltsinille oli suotu laajat valtaoikeudet talousuudistuksiin, mutta kansalaiset olivat niihin tyytymättömiä.

Jeltsinin valtaoikeuksia pyrittiin kaventamaan ja lopulta hänet pyrittiin erottamaan presidentin tehtävistä. Seuranneissa levottomuuksissa ei säästytty uhreilta. Jeltsin haki syntyneessä tilanteessa tukea tavalliselta kansalta, kuten tapahtui vuonna 1991. Varsinainen kapina käynnistyi 3.10 1993, jolloin parlamenttia tukeneet joukot murtautuivat miliisin suojelemaan valkoiseen taloon, jonne parlamentin jäsenet olivat linnoittautuneet. Varapresidentti Rutskoi ja korkeimman neuvoston puheenjohtaja Hasbulatov innostivat mielenosoittajia valtaamaan myös muita kohteita.

Jeltsinin kannattajien ja vastustajien yhteenotto laajeni väkivaltaiseksi taisteluksi vallasta. Konflikti ratkesi monien vaiheiden jälkeen, kun armeija - joka pysyi aluksi puolueettomana - ryhtyi tukemaan Jeltsiniä. Perustuslaillinen kriisi päättyi parlamentin jäsenten antautumiseen.

Monet venäläiset tulivat katsomaan kaduille väkivaltaista taistelua ikään kuin näytelmää, joka ei koske heitä itseään. He eivät tajunneet, että Venäjän heiveröinen demokratia alkoi murtua. Tapahtumat olivat alkupiste autoritäärisen hallinnon valtaantulolle.

Entä tilanteen jälkiarviot? Parlamentin piirittäjissä oli kommunisteja ja jopa natsimielisiä kumouksellisia. Sekavan tapahtumaketjun seurauksena parlamentin jäsenet siis olivat tahtoen tai tahtomattaan yhteistyössä antiparlamentaaristen ryhmien kanssa.

Lopputuloksena uusi parlamentti armahti Rutskoin, Hasbulatovin ja monet muut. Venäjä oli käynyt lähellä sisällissotaa, mutta armahdus pehmensi jälkiseurauksia, joka ei ollut mitenkään tavanomaista Venäjällä historian valossa.

Uuden perustuslain suomat laajat presidentin valtaoikeudet johtivat Jeltsin loppukaudella liukuhihnalta vaihtuviin pääministereihin ja myöhemmin Putinin aikaan vakaampaan, mutta paljon, paljon autoritäärisempään hallintoon.

Olen edellä käyttänyt Timo Laineen kirjaa johdatteluna Venäjän 1990-luvun tapahtumiin. Laine luo lähihistorian kronologiaan itsekoetun tunnun. Kirja on henkilökohtainen tilitys sellaisen kansakunnan ja yhteiskuntajärjestelmän kokemisesta, jolta Laine näyttää odottaneen paljon, paljon enemmän kuin se on tarjonnut ja antanut: ”On hyvin valitettavaa, ettei Venäjästä tullut neuvostovallan romahdettua demokraattista valtiota”. Sitten hän lisää toiveikkaasti: ”Se ei kuitenkaan ole Venäjän lopullinen kohtalo”.

::::::::::::::::::::::::::::::

Vuosien 1991 ja 1993 tapahtumat voidaan tulkita kommunismin lopullisen tappion sinetiksi. Käsitys Jeltsinistä oli lännessä suopea pitkälle 1990-luvulle. Nykyisin tilanne on toinen. Jeltsinin oligarkkeja suosinut politiikka oli aiheuttamassa Vladimir Putinin aikana vastatoimia oligarkkeja vastaan – oikeutettuja tai ei, tekosyillä tai ei – ja siten osaltaan johtamassa autoritääriseen vallankäyttöön. Joka tapauksessa Jeltsinin ollessa vallassa, tapahtumat riistäytyivät käsistä vuoden 1998 talouden sekasorron seurauksena. Putinin valta perustuu paljolti tilanteen haltuunottoon 2000-luvun vaihteessa. Tästä käynnistyi Putinin hallinnon menestyksen päivät. Venäjä näytti lähinnä öljyvarojen järkevän käytön seurauksena nousevan Jeltsinin ajan pohjamudista järjestäytyneeksi yhteiskunnaksi. Venäjän talous on kuitenkin kärsinyt takaiskuja finanssikriisin (2008-) seurauksena ja tappiot taloudellisessa kehityksessä ovat johtaneet Jeltsinin ajan perustuslain sumeilemattomaan soveltamiseen diktatorisessa hengessä. Näillä keinoin Putin on jopa nostanut suosiotaan.

Demokratia näyttää Venäjän tapahtumien suurimmalta häviäjältä. Kansanvalta ei saanut aikaa ”asettua taloksi”. Jälkikäteen jää epäily, ettei demokratia Venäjällä voi hevin toteutua oikein missään olosuhteissa. Demokratian alennustilaa syvensivät Jeltsin epäonnistunut ”demokratiakokeilu” ja Gorbatsovin esidemokraattinen tila – jos nyt näin voidaan edes sanoa - ratkaisevalla tavalla. Mielipidetiedustelujen mukaan tavallinen kansa antaa tuomion sekä Gorbatsoville että Jeltsinille, mutta vapauttaa Bresnevin (!) ja Putinin. Vakaus on paljon tärkeämpää kuin demokratia ja johtajan suosio on suoraan verrannollinen imperiumin mahtavuuteen.

Putinin menestys tulevaisuudessa riippuu yhteiskunnallisen vakauden ja talouden menestyksen yhteisvaikutuksesta. Jos toinen näistä pettää, voidaan jälleen joutua horjuvan vallankäytön kierteeseen. Ja tämän Putin tietää: heikolla hetkellä hän käyttää klassista keinoa, jossa viholliset haetaan ulkoa ja venäläisille itselleen ulkoiset tahot kuvataan uhkina, jotka haittaavat rauhallisten kansalaisten elämää.

Kumpaa Putin haluaa enemmän imperiumin laajentumista vai puolustuksellista otetta, jolla hän torjuu vihollisen tulon rajoilleen? Olen monesti tuonut esille, että strategia on puolustuksellinen, vaikka näyttää länsivaltioihin päin aggressiiviselta.

Kansainvälisen, laajan selkkauksen vaara on oikeastaan siinä, että Putin itse alkaa uskoa uhkakuviensa toteutumiseen. Silloin aggressio voi kohdistua Ukrainaa laajemmin ulospäin. Tähän en kuitenkaan juuri nyt usko.

Suomen, liittoutumattomuuden ja yhteistyön puolesta

Olen koostanut Nato-selvityksestäni päivitetyn version (alkuperäinen on julkaistu 11.8.2014). Selvitykseni eri kohtia voi vapaasti käyttää kunkin omien Nato-pohdintojen välineenä.

1) Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina alueen vakauden symboleja. Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö Skandinaviassa ei tue riskinottoa liittoutumisen kautta.

2) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassa olon aikana.

3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Päinvastoin Natossa on runsaasti autoritäärisesti johdettuja korruption vaivaamia maita ja näiden maiden lukumäärä tuntuu lisääntyvän (Unkari, Turkki, Bulgaria, Romania….). Liittoutumattomana maana - kohdassa kaksi mainittujen maiden joukossa - Suomi on itselleen soveliaassa seurassa.

4) Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan uskotaan naiivisti ja sokeasti. En löisi vetoa, että Marine Le Penin kaltainen poliitikko valtaan päästessään auttaisi Suomea. Monet poliitikot länsi-Euroopassa ihailevat Putinia. Nato-maa Turkki ei osallistu tätä kirjoitettaessa Isisin vastaiseen rintamaan, vaikka sotatoimet tapahtuvat sen rajoilla. Solidaarisuus Nato-maiden kesken ei toimi odotetulla tavalla. Viimekädessä sisäpolitiikka monissa maissa ratkaisee avunannon.

5) Venäjälle Suomen vastainen raja on sen kaikkein rauhallisin raja. Jos Suomi ja Ruotsi muuttaisivat kantaansa liittoutumiskysymyksessä, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri.

6) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan Suomen pitkää rajaa?

7) Suomi on Venäjälle erittäin merkittävä yhteistyökumppani kaupankäynnissä. Kaupankäynnin riskit ovat pieniä verrattuna sotilaallisesta liittoutumisesta aiheutuvin riskeihin. Liittoutumattomana maana Suomen asema ei ole - pakotepolitiikasta huolimatta - heikentynyt poliittisesti nykykriisin aikana.

8) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen pelinappulana (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska). Liittoutuminen tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen suurvaltasodan osapuoli ja sen ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan.

9) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse päättää puolustusvoimiensa koosta ja aseistuksesta, nostaa hyökkäyskynnystä mistä tahansa ilmansuunnasta. Kysymys on hyökkäyskynnyksen määrittämisestä. Suomi voi hakeutua aselajiyhteistyöhön Ruotsin kanssa.

10) Suomella on suuri vaara ”luokan kilteimpänä oppilaana” joutua kriisien välikappaleeksi rauhanturvaamiseen käytettyjen joukkojen takia, jos se on Naton jäsen. Sanotaan, että osallistuminen on vapaaehtoista, mutta käytännössä osallistuminen on velvoittavampaa kuin pelkkänä rauhankumppanina. Jäsenyyksien mukana tulee sitoumuksia, joita ei osata etukäteen huomioida.

11) Vanhentuneen Neuvostoliitto-kortin vaihtuminen - väistämättä - joidenkin harrastaman Nato-kortin välikappaleeksi ei houkuta: ”puolustusmenoja on nostettava Nato-sopimusten perusteella, ja koska velkaa ei voida ottaa, leikataan hyvinvointipalveluista”. Nato-kannattajissa on paljon sellaisia, joille hyvinvointiyhteiskunta on muutoinkin rasite. Sitä sopii pilkkoa.

12) Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä. Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta (sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen.

13) ”Asiantuntijoiden” taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he saavat rahoituksensa ja mitä mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään ristiriidoissa oleviin osapuoliin). Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.

14) Hiljaa hivuttaminen Nato-jäseneksi on kansanvaltaisten periaatteiden vastaista. Kansalaiset asetetaan tapahtuneiden sopimuspohjaisten päätösten eteen ilman laajaa demokraattista keskustelua tai valmistelua. Päätöksiä ketjutetaan taaksepäin alun perin tehtyihin päätöksiin ilman, että näiden todellisia tarkoitusperiä on alistettu aikanaan avoimesti keskustelun kohteeksi: ”asioista on jo sovittu aiemmissa päätöksissä”.

15) Suomen on syytä ajatella ensisijaisesti omaa etuaan erilaisissa kriisien painostus/pakotetilanteissa. Suomella ei ole tarvetta käyttäytyä Nato-maiden tapaan. Euroopan yhteisön sisällä Suomen tulee painostaa muita maita todelliseen rauhantyöhön kompromisseineen.

16) Viime aikojen kehitys on osoittanut, että kriisien määrä on lisääntynyt. Ne ovat rakenteeltaan yhä monimutkaisempia. Ei voida mennä esim. Yhdysvaltain selän taakse ja ajatella, että siellä on turvallista toimia. On vaara, että liittoutumisen kautta joudutaan sitoutuneeksi konflikteihin, joihin liittoutumattomana maana ei tarvitse ottaa kantaa. Konfliktiin osallistuvat maat voivat katsoa, että olemme Naton kautta sitoutuneet sotaan, vaikka emme siihen itse osallistu konkreettisesti. Pelkkä sanallinen tuki voi altistaa esim. terroritekoihin.

17) Yhdysvaltain ja Naton politiikka ei ole ”suhdanteista” vapaa. Pelkästään vallanvaihdos Yhdysvalloissa voi luoda tilanteen, jossa vaaditaan suurempia sotilaallisia panostuksia, joihin olemme varautuneet (syytökset ”vapaamatkustajuudesta” Naton sisällä).

18) Yksi hyvin merkittävä seurausvaikutus Suomen kiireiselle etenemiselle Nato-kysymyksessä on kansalaisten jakautuminen kahteen leiriin. Se toimii pidäkkeenä esimerkiksi presidentillä, joka haluaa olla kaikkien suomalaisten presidentti.

Demokratia myytävänä

Taisi olla George Bush nuoremman vaalikampanjan aikaan, kun kymmenet rikkaat ilmoittivat julkisuudessa, että heidän nettotulonsa ovat jo riittävän korkeat, eivätkä he tarvitse enää verohelpotuksia tulojakauman yläpäähän. Nämä ihmiset saattoivat olla bisnesenkeleitä, mutta nyt he rupesivat yhteiskuntaenkeleiksi. Bush ei tietenkään noudattanut heidän kehotustaan perusideologiansa mukaisesti.

Epätasainen tulonjako ja yhteiskuntarauha tulisi kytkeä yhteen - pitkästä aikaa - ennaltaehkäisevässä mielessä. On selvää, että viimeaikojen oikeistoliikkeet ja maahanmuuttovastaisuus ovat osaltaan oireita talouden anemiasta ja siitä, että talouskasvua ei näy eikä kuulu. Allekirjoitan sen väitteen, että oikeastaan vain talouskasvu luo varmat edellytykset yhteiskuntarauhalle ja demokratialle. Talouden vaipuessa pitkäaikaiseen taantumaan ovat tuloasteikon alapään työpaikat suurimmassa vaarassa. Työttömyys on suuri levottomuuksien lähde nyt myös länsimaissa.

Globaali talous ja Aasian mahti ovat asettaneet Euroopan kehittyneet valtiot aivan uusien haasteiden eteen. Paitsi että työttömyys on lisääntynyt, on myös keskituloisten asema heikentynyt. Keskituloiset pitävät käytännössä hyvinvointiyhteiskuntia yllä. Hyvät neuvot ovat kalliit.

Olen perinteisesti ollut ns. universaalien hyvinvointipalvelujen kannalla, so. kaikkien on saatava esim. lapsilisät samoilla periaatteilla. Sama koskee pääosin muitakin hyvinvointipalveluja. Viime aikoina tämä periaate on alkanut horjua Suomessa. Miksi tämä on niin tärkeää? Koska keskiluokka kantaa suurimman vastuun verotaakasta, tulee sen myös saada vastiketta maksamilleen veroille. Muussa tapauksessa - pidemmällä aikavälillä - voi hyvinvointiyhteiskunnan pohja rapautua.

Länsimaista demokratiaa uhkaavat siis levottomuudet syrjäytyneiden taholta ja keskiluokan kurjistuminen väestön valtaosan puolelta. Keskiluokkakin on jo osin maahanmuuttajakielteistä. Samoista työpaikoista kamppailevat ulkomailta muuttaneet vähään tyytyvät muuttajat. Ei se tehoa ihmisiin, jos sanotaan, että ulkomaalaisia tarvitaan useiden eri töiden tekijöiksi, muutoin meiltä katoavat hyvinvoinnin edellytykset. Moni sanoo, ettei ulkomaalaisten muuton perusteeksi riitä (tuleva) työvoimapula, kun kotimaan irtisanomiset ja työttömyys ovat niin silmiinpistäviä – ja juuri nyt.

Länsimaiden välillä on suuria eroja: skandinavian maat ovat onnistuneet syvälle juurtuneen demokratiaperinnön avulla estämään poliittisten ääriliikkeiden nousun, joskin ruotsidemokraatit (myös Tanskan ja Norjan vastaavat kokemukset) ovat osoitus siitä, että tilanne on Pohjois-Euroopassakin muuttumassa.

Tästä ei ole montaa kuukautta, kun meillä Suomessa haikailtiin ruotsalaisen blokkipolitiikan perään: sen piti olla selkeää vallankäyttöä verrattuna meidän sekavaan blokkisekasotkuun. Nyt näyttää siltä, että Ruotsi on ajautunut ongelmiin juuri tiukan blokkipolitiikan takia. Nyt osa ihmisistä haikailee blokkirajat ylittävän hallituksen perään. Kyllä demokratia on vaikea laji!

Romanian, Bulgarian, Unkarin ja Turkin kaltaiset maat ovat jo edenneet pitkälle autoritäärisyyden tiellä, mutta myös Marine Le Pen ja tsekin presidentti yksittäisistä johtavista poliitikoista ovat osoittaneet vetoa autoritäärisiin ratkaisuihin.

Lisäksi Britannian ja Ranskan populistiset puolueet ovat nekin osoitus perinteisen demokratian haasteista. Ja onhan niitä muitakin…. otetaan esimerkiksi vaikka Yhdysvallat, jossa teekutsuliike edustaa ahdasmielistä poliittisen kentän oikeata reunaa. Ei tällaista tilannetta ollut vielä 10 vuotta sitten.

Yhteenvetona voisi todeta, että perinteiset poliittiset ryhmät kyseenalaistava trendi on Keski- ja Pohjois-Euroopassa suuntautunut vasemmalta oikealle , mutta suurimman hyödyn näyttävät saavan populistiset oikeistoryhmät. Etelä-Euroopassa on 1970-luvun diktatuurien (Kreikka, Espanja, Portugali) tilalle tullut vasemmistovetoisia ryhmiä, mukaan lukien populistiset vasemmistoryhmät ja Itä-Euroopan osalta vakiintumaton poliittinen tilanne on johtanut osin autoritäärisin siirtymiin. Yhteistä useimmille maille on että (enemmistö)hallituksen muodostaminen on vaikeutunut.

Kaikki edellä esitetty on kuitenkin muuttuvaista. Tämä tekee tulevaisuuden ennustamisen vaikeaksi. Seuraus näyttää olevan, että joko avoimesti tai peitellysti protesti kohdistuu demokratian toteuttamismuotoihin (alhaiset äänestysprosentit).

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Monet ihmiset kokevat, että demokratia on vaikeuksien syy ja kääntyvät autoritääristen johtajien puoleen, jotta asioihin saadaan järjestys. 1900-luvun historiassa on tuhkatiheään esimerkkejä tästä. Johtuiko tässä välillä vuosikymmeniksi vakiintuneen läntisen demokratian voitto lopulta vain siitä, että oli paljon jaettavaa? Käsittelin taannoin natsi-Saksan ”hyvinvointiyhteiskuntaa”, jonka veto perustui menestykseen niin kauan kun rahaa riitti. Kolmekymmentäluvun lopulla valtiota uhkasi konkurssi ja hyvinvointitavoitteet korvattiin muilla päämäärillä, joiden niidenkin tarkoitus oli ryöstää tarvittavat rahat muilta valtioilta…. On muistettava, että natsi-Saksan sinänsä (varauksella) positiivisiin tavoitteisiin kytkeytyi kuitenkin kansalaisiin kohdistunutta väkivaltaa, yhden puolueen diktatuuria , juutalaisvainoja, elinpiiriin laajentamista ja lukematon määrä muita demokratian vastaisia pyrkimyksiä. Tämäkö on vaihtoehto?

Kansainvälisissä tutkimuksissa esille tullut huomio on, että rikkaiden mielipiteet huomioidaan paljon paremmin poliittisessa päätöksenteossa kuin pieni- ja keskituloisten. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa Kochin veljekset (Charles ja David) Yhdysvalloissa. He ovat maailman viidenneksi ja kuudenneksi rikkaimmat ihmiset maailmassa.

Berkeleyn yliopiston professori Robert Reich kertoo tavaramerkikseen muodostuneissa youtube-piirroksissa Kochin miljardööriveljesten (Charles ja David) pyrinnöistä. He ovat maailman viidenneksi ja kuudenneksi rikkaimmat ihmiset. Hän puhuu Kochin veljesten ”politiikkakoneesta”. Sillä, että he ovat miljardöörejä ei ole sinänsä mitään merkitystä.

Merkitystä on sillä, miten he rahojaan käyttävät, mihin he haluavat vaikuttaa. Tässä on heidän keinovalikoimansa:

1) Heillä on edunvalvontaryhmiä eri poliittisilla tasoilla, joiden kautta he vaikuttavat päätösten sisältöön.

2) Heillä on mainoskampanjoita, joilla vaikutetaan heille tärkeisiin agendoihin (ilmastonmuutoksen kieltäminen, verohelpotukset rikkaille jne.).

3) Heillä on thinktankit (mm. Cato-instituutti), joiden kautta he tutkimuksellisesti vahvistavat omien mieltymystensä mukaisia tuloksia.

4) He tukevat valkoisia vähemmistöryhmiä värillisten ryhmiä vastaan.

5) He rahoittavat ammattiyhdistysten vastaisia kampanjoita.

6) He pyrkivät juuri aikaansaadun finanssisääntelyn purkamiseen.

Koneistollaan (Reich: ”Machine!”) he vaikuttavat miljoonien ihmisten poliittiseen käyttäytymiseen. Reichin vastaliike julistaa: ”Our democracy is not for sale”. Tavoitteena on siis jarruttaa rahan vallan kasvua poliittisen järjestelmän ohjailussa. Voin vilpittömästi toivottaa onnea hankkeelle, vaikka en ole kovin optimistinen.

Periaatteellisella tasolla Kochin veljesten lobbaus on hälyttävä esimerkki siitä, kuinka Iso Raha estää demokratian toteutumista ja manipuloi päätöksentekoa.

Meillä ei olla näin pitkällä. Selvää on, että me suomalaiset vielä voimme valita vaaleissa kansanedustajaksemme keski- tai pientuloisen henkilön paljon suuremmassa määrin kuin USA:ssa, jossa kongressiin valitut ovat järjestään miljonäärejä.

”Kehittyvien maakuntien Suomen” toiminta aiheutti muutama vuosi sitten vaalirahaskandaalin Suomessa ja sen siunauksellinen vaikutus oli, että meillä rahan vallan pääsy demokratian kammareihin ainakin hidastui.

::::::::::::::::::::::::::::

Olen useissa blogikirjoituksissa tuonut esille, miten rikastuminen on vaihdellut aikojen kuluessa. Yhdysvalloissa vallitsi 1850-luvulta aina 1920-luvulle rosvoparonien aika, jolloin joidenkin ihmisten rikkaudet kasvoivat käsittämättömiin mittoihin. Tultaessa 1950-luvulle yritysjohtajat olivat köyhtyneet 1920-luvun lopun tasoon verrattuna merkittävästi kiristyneen verotuksen seurauksena. Johtajat elivät suorastaan vaatimattomasti. Kolmekymmentäluvulta seitsemänkymmentäluvulle ulottuvaa aikaa on joskus kutsuttu suuren kokoonpuristumisen ajaksi (The Great Compression). Tuloerot pienenivät, säätely oli tiukkaa ja keskiluokka kasvoi ennenkuulumattomiin mittoihin. 1980-luvulta lähtien tulo- ja varallisuuserot ovat jälleen suurentuneet 1900-luvun vaihteen suuruusluokkaan.

Mikä tärkeintä, myös länsimainen demokratia kypsyi ”kokoonpuristumisen ” aikana, vaikka sota välissä vaikeuttikin kansanvallan etenemistä. Ei ole sattuma, että länsimainen hyvinvointi ja demokratia käsi kädessä saavuttivat suuret voittonsa juuri tuohon aikaan.

Thomas Piketty on nostanut omilla tutkimuksillaan nämä asiat julkisuuden valokeilaan. Pikettyn pääväite on, että olemme palaamassa ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneeseen ”hyperperimysyhteiskuntaan” (hyperpatrimonial society), jossa perintöjen kautta rikastuneet muodostivat superrikkaiden kerman. Nyt tulojen ja varallisuuden muodostus on erilainen kuin 100 vuotta sitten, mutta lopputulos on sama.

Tilanne on nurinkurinen: samaan aikaan, kun kansanvallan temppeleihin on tunkeutumassa korruptioraha, on tulonjakotaistelu johtamassa osattomien armeijaan ja superrikkaiden loputtomaan lobbaukseen omien etujensa ajamiseksi. Tavallinen kansalainen rimpuilee saavutettuine etuineen kiristyneiden työmarkinoiden ja globaalin talouden ryteikössä, johon ratkaisuksi tarjotaan viidakon lakeja naamioituna autoritääriseen vallankäyttöön.

Käytännössä siis Kochin veljesten ”kulttuuri” on potentiaalisesti laajenemassa läntisissä demokratioissa, jos eivät sitten Robert Reichin kaltaiset älyköt - yhteiskuntaenkelit - saa aikaiseksi paradigman muutosta suhteessa kansanvaltaa uhkaaviin vaaroihin.

Fantastista mielikuvapolitiikkaa

Anders Borg on sitten viimeinen oljenkorsi, jolla Suomen talouspolitiikkaa pannaan kuntoon. Juhana Vartiainen ja Björn Wahlroos yrittävät sysiä Suomea perikatoon supliikilla, mutta Borg pelastaa meidät. Borgilla tuntuu ainakin tässä vaiheessa olevan terveitä ajatuksia meneillään olevan taantuman hoidosta. Borgin mukaan Suomen pitää pystyä vuosien ajan palkkamalttiin ja parempaan tuottavuuteen. Hyväksytään.

Anders Borg vieraili Hankenin talouskeskustelussa 1.12.2014. Hänen Suomen talouden tervehdyttämistyönsä valtioneuvoston kanslian toimeksiannosta valmistuu ilmeisesti maaliskuuhun mennessä.

Borg on realisti, kun hän toteaa, että palkat ovat liian korkealla tasolla kilpailukyvyn parantamisen näkökulmasta, mutta sanoo sitten, että ”palkkojen pienentäminen ei ole realistista modernissa yhteiskunnassa”. Borg näytti jo hermostuttavan Björn Wahlroosin, kun hän sanoi, että suurten ja nopeiden veroleikkausten tie on tuskin oikea tie Suomelle. Pitää paikkansa.

Voidaan tietysti sanoa, että edellä esitetyssä ei ole sellaista, mitä eivät monet järkevät suomalaiset ekonomistit olisi jo kertoneet. Poikki ja pinoon -ekonomistit ovat sitten asia erikseen. Borgin työ on pahasti kesken, joten pidemmälle vedettyjä johtopäätöksiä on syytä välttää tässä vaiheessa.

Olen yrittänyt maltillisesti eritellä vaikeuksiemme syitä, jotka kieltämättä ovat syviä , mutta eivät mitenkään ylivoimaisia. Mielestäni nykyisten haasteiden ytimessä on 2000-luvun talouskriisi(e)n monivaiheinen puhkeaminen: ensin tuli finanssikriisi, jonka puhkeamiseen Suomella ei ollut osaa eikä arpaa. Sitä seurasi euroalueen kriisi. Tuleva historiankirjoitus kertonee, miten eurokriisi ja finanssikriisi lomittuvat keskenään ongelmien aiheuttajina. Paremman puutteessa sanoisin nyt, että finanssikriisi paljasti EU:n valuviat. Jos kysymys olisi ollut pelkästään finanssikriisin vaikutuksista olisi toipuminen jo lähtenyt käyntiin. Sen sijaan meillä on edessämme koko euroalueen kilpailukyvyn syvät ongelmat. Lisäksi euron sisällä on tapahtunut jakautumista vahvoihin ja heikkoihin talouksiin. Joka tapauksessa Suomi ei ole yksin eurokriisissä, vaan jakaa muiden haasteet.

Kolmas vaihe taantumassa oli Ukrainan konflikti, johon Suomella ei ole sen isompaa panosta kuin muillakaan EU-mailla, jotka yllätettiin täysin, kun Venäjä konkreettisesti luki Ukrainan etupiiriinsa. EU ajatteli Ukrainan olevan vain osa normaalia laajentumisstrategiaa. EU:n toimet olivat tärkeä palanen Ukrainan tapahtumien logiikkaa, johon en tässä kuitenkaan puutu.

Väitän siis, että vaikeuksiin jouduttiin, koska tämän tyyppisen monivaiheisen talouden kriisin hallinnasta ei ollut kokemusta. Seurauksena oli – useampaan otteeseen – odotukset paremmasta talouden kehityksestä, kuin mitä todellisuudessa tapahtui.

Miten taantuman monivaiheisuus toteutui? Pohjalla oli valtava 14 lihavan vuoden (siis varsinainen tuplaseiska!) jakso 1994-2007, jolloin bkt kasvoi keskimäärin lähes 4 prosentin vuosivauhtia. Putoaminen syvään kuiluun tapahtui vuonna 2009 finanssikriisin seurauksena. Vienti romahti. Asia, joka nyt on osin ehtinyt jo unohtua, on että Suomen talous kasvoi vuosina 2010-2011 noin kolmen prosentin vuosivauhtia.

Valtiovarainministeriön virkamiehet ennakoivat taantuman taittumista (tai ainakin vaimentumista) vuosien 2012, 2013 ja 2014 aikana. Julkisen sektorin velkakehitystä kuvaava käyrä eteni kuitenkin aivan eri suuntaan kuin virkamiehet olettivat. Syy on mielestäni selvä: vuosine 2010 ja 2011 nousu loi odotuksia, että pälkähästä selvitään kohtuullisin vaurioin. EU-komissio sai vastikään aiheen tukistaa Suomea liiallisesta optimismista. Itse piirtelin tuolloin kaksoisveekuviota, jolla pyrin osoittamaan, että syvän pudotuksen (2009) jälkeen tulee lievempi takapakki (2012-2013) , jonka jälkeen päästään selkeään joskin vaimeaan kasvuun. Näin ei käynyt, vaan nyt näyttää, että sama apatia jatkuu vielä vuonna 2015. Minulla ei siis ole varaa syyttää hallitusta yltiöoptimismista, koska itsekin odotin suotuisampaa kehitystä.

EU-komissio tunnistaa Suomen ongelmaksi, ettei meillä ole riippumatonta - valtiovarainministeriöstä irrallista - talousennusteiden tekijää. Amerikkalaismalliseen kongressin omaan puolueettomaan budjettitoimistoon (CBO) meillä ei ole varmaankaan ole varaa (yli 200 työntekijää!).

Mihin Katainen tähtäsi puhuessaan ”fantastisista” onnistumisista talouden sopeuttamisjärjestelyissä? Mielestäni hän ensisijaisesti kokeili uutta julkisuusstrategiaa, jossa hallituksen hengennostatuksella oli merkittävä rooli. Hän joutui vaikeuksiin, kun samoihin, jo kerran sovittuihin säästöihin jouduttiin palaamaan yhä uudelleen. Presidentti irvaili vastikään hallituksen joutuneen oman ”mielikuvapolitiikkansa” uhriksi. Ei se nyt ihan näin ollut, sillä kyllä virkamiehetkin erehtyivät ennustuksissaan.

Ongelmat juontuivat ehkä seuraavista seikoista: 1) Talouden osaaminen ei ollut riittävän hyvää poliittisella tasolla, jota ruokki odottamaton ja ennen kokematon taantuman moniportaisuus, 2) Ongelmat olivat paljon syvempiä kuin osattiin odottaa, ja mikä tahansa hallitus olisi ollut suurissa vaikeuksissa, 3) Kysymys on pysyvämmästä talouden anemiasta, joka johtuu Euroopan kilpailukyvyn heikkenemistä.

Borgin esilletulo juuri nyt on sikäli mielenkiintoista, että hän ei ainakaan tässä vaiheessa lähtenyt himoleikkaajien kyytiin, eikä taida lähteäkään. Tässä mielessä Borgin panos on merkittävä, sillä hän torjuu paniikkireaktioita, joita meillä jotkut ekonomistit harjoittavat. Pikemminkin Borg pyrkii vaikuttamaan rauhoittavasti siten, että keinovalikoiman, jolla päästään kuiville pitää olla laaja. Näin otaksun. Borgin ulostulo juuri nyt on jo tehnyt tässä kohden tehtävänsä.

Borgilta osoitetaan tietä ulos kriisistä. Päinvastaisista väitteistä huolimatta teitä on useita. Koen mielenkiintoisena lähinnä sen, miten ruotsalaiseen maltilliseen oikeistoon kuuluva verovetoisen hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja kohtaa meidän omat leikkaa ja liimaa ja poikki ja pinoon -oikeisto- poliitikot ja -ekonomistit.

PS

Ohessa vielä omat ihmeparannuslääkkeeni:

1) Innovaatiojärjestelmän edelleen kehittäminen, niin että raakileideoista pystytään poimimaan menestysideat nykyistä paljon nopeammin (+ panostus valmiiden tuotteiden markkinointiin).

2) Enemmän vähemmällä -ohjelman käynnistäminen eli systemaattisen työntuottavuusstrategian laadinta ja toteutus yritysten ja julkisen sektorin yhteishankkeena.

3) Kulutuskysynnän lisääminen verotusta hiukan keventämällä alemmissa tuloluokissa on tärkeämpää ja vähemmän vaarallista kuin sen seurauksena maltillinen velkaantuminen.

4) Viennin vahvistaminen noudattamalla maltillista (kilpailijoiden tason alittavaa) palkkalinjaa ainakin seuraavat viisi vuotta.

5) Yritystoiminnan pullonkaulojen poistaminen (ensimmäisen työn tekijän palkkaus, 20 hengen yritysten kasvun varmistaminen).

6) Valtion panostuksen vahvistaminen elinkeinotoiminnassa välttämällä ideologisten esteiden asettamista.

7) Uusi asennoituminen, että ollaan yhteisessä veneessä. Ennakkoluuloton uusien ideoiden esilletuonti työmarkkinajärjestöiltä.

8) Valtiontalouden ja kuntatalouden säästötoimien maltillistaminen (pienennetään valtion- ja kuntatalouden epärealistisen korkealle asetettuja säästötavoitteita tai jaetaan ne pidemmälle aikavälille, toppuutellaan kunnille sälytettäviä lisävelvoitteita).

Ennen tiedettiin enemmän?

Syksyllä 1971 professori Aira Kemiläinen valitteli luennolla meidän opiskelijoiden kuullen, kuinka ”taso on pudonnut”. Yritin tulkita, että hän puhui joistakin muista opiskelijoista, mutta ei, kyllä hän tarkoitti meitä muutamaa kymmentä paikallaolijaa. Ajatus jäi haasteena mieleeni: en ainakaan minä pudota tuota tasoa! Matemaatikkoystäväni kertoi samaan aikaan kuinka lehtori oli yliopistoluennolla moittinut opiskelijoitaan vähemmän motivoituneiksi kuin paikallisessa ”tekussa”, jossa hän myös opetti.

Ehkäpä Kemiläinen oli ainakin osittain oikeassa. Edellisessä blogissani toin esille sen yleensä mahtavana pidetyn asian, että suurille ikäluokille annettiin mahdollisuus sivistyä niin pitkälle kuin he halusivat tai pystyivät. Ikäluokkani nuorukaisia ryntäsi korkeamman opin tielle joukoittain. Syntyi ”massayliopisto”. Tason putoaminen oli mahdollisesti se hinta, joka oli maksettava sivistyksen laajentamispyrinnöistä.

Mutta mitä sanookaan Matti Kurjensaari (s. 1907, k. 1988) teoksessaan Taistelu huomispäivästä (1948, 1967): ”Meidän sukupolvemme on 1920-luvulla alkaneen ylioppilastulvan täysivaltaista edustajistoa. Silloin käyrät kohosivat huimaavasti…… Auditoriot täyttyivät”. Se oli sen ajan joukkoryntäystä, opiskelijamäärä lähes kolminkertaistui vuodesta 1920 vuoteen 1938. Vielä hurjempi nousu tapahtui 1960-luvulla, kun opiskelijamäärä kolminkertaistui vain vuosikymmenessä. Kurjensaari: (1920-luvulla) ”opiskelijoita saapui korkeakouluihin laajemmista piireistä kuin koskaan aikaisemmin. Yhä useammin merkittiin isän ammatiksi vahtimestari, työmies, maanviljelijä, pika-ajuri, palomies….”. Näitä polkuja pitkin ihmisistä tuli tuomareita, maistereita, lääkäreitä, pappeja.

Kurjensaari kokee ihailun – ehkä pikkuisen kateudenkin - kohteena ne vanhemmat ikäluokat, jotka saivat jo kotonaan nauttia sivistysperinteistä. Taas tämä sama: aiemmat sukupolvet osaavat enemmän kuin me! ”Heillä oli etumatkaa”, sanoo Kurjensaari. ”Heillä ei ole tulokkaalle ominaista jännittynyttä, kireää otetta.” Ja edelleen: (1920-luvulla) ”meidän lähtökohtamme oli toinen….. tehtävämme oli suorittaa henkilökohtaista uudisraivausta…. suoritimme ensimmäisen polven sivistyneistön tavoin jättiläismäistä sopeutumis- ja omaksumiskamppailua”. Ehkä tässä on vähän tyypillistä oman sukupolven uudisraivaushengen ylikorostamista, mutta totta toinen puoli.

Tietenkin Kurjensaaren opiskelijasukupolvella (työmiesten, vahtimestareiden lapsilla…) oli ankarat fyysiset haasteet opinnoissaan: ”Vasta toisena lukukautena hän (tarkoittaen itseään) rupesi syömään sunnuntaisinkin”. Terve.

Entä jos hyppäämme nykypäivään. Mikä on tämän päivän kokemusmaailma? Siitä antaa erään – mutta vain erään – vaikutelman yksi johtavista nykyhistorioitsijoista, Teemu Keskisarja. Kirjansa ”Raaka tie Raatteeseen” viimeisillä sivuilla hän toteaa kyynisesti: ”Kaikki mennyt tietysti unohtuu niin kuin tulevakin. Kysymys on vain ajasta. Jo tänään luulee yliopistossa opiskeleva tositeevee-kilpailija talvisodan alkaneen vuonna 1917. Jonkin sukupolven kuluttua ovat valistuneet historian harrastajat samaa mieltä. Tuleville kansainvälisesti meritoituville ja poikkitieteellisesti orientoituville historioitsijoille ei kansallinen talvisota välttämättä merkitse enempää kuin lumisota”. Terve.

Keskisarja tylyttää oikein kunnolla. TV on täynnä erilaisia kilpailuja, joiden osanottajat tietävät yhä vähemmän. Miten alas me sivistymmekään!

Vastaväitteet toki huomioidaan!

Letkautin kerran eräälle rehtorille, että nykyoppilaiden isit ja äidit kokevat varmaan suurta ylpeyttä, kun heidän lapsensa osaavat niin hyvin koulussa (viittasin arvostelun inflaatioon: nykyoppilaat saavat numeron pari korkeampia arvosanoja kuin heidän vanhempansa). Rehtori vastasi salamana takaisin: ”Niin he osaavatkin!” Mikä minä olen väittämään vastaan! Nykypäivän koululaisten lähestymistapa on erilainen, kuin meidän sukupolvemme pänttääjillä; ollaan tultu ulos koulun seinien sisältä. Jo tiedonhankkimismenetelmät ovat netteineen aivan eri tasolla kuin ennen. Meillä kotona luettiin vielä 1960-luvun vaihteessa neliosaista Otavan Pientä tietosanakirjaa (kuudes muuttamaton painos, 1956), joka taisi juontaa juurensa alun perin 1920-luvulta.

Tietoon suhtaudutaan välinpitämättömämmin kuin ennen, koska tietoa on niin paljon ympärillämme, ja koska sitä on niin helposti saatavilla. Osa jättää moisen yleissivistysroinan kokonaan väliin. TV, päiväkohtaiset uutiset, netin silpputieto, siinähän niitä onkin. Tänään saattaa tulla vastaan 40-50-vuotiaita miehiä, jotka ovat viimeksi lukeneet kirjan kouluaikoina.

Pakko on kysyä - Kurjensaareen kirjaan viitaten - olemmeko hävinneet taistelun huomispäivästä. Sivistys tavoittaa valtavan laajat kansalaispiirit, mutta onko sivistystahto ohentunut seitinohueksi silloin, kun puhutaan massoista?

Meillä - myös minulla - saattaa olla Kurjensaaren ja Kemiläisen tapaan etäinen, haikea kuva edellisen sukupolven valmiuksista: he osasivat jo kodin perintönä enemmän. Elämme polarisoituneessa maailmassa, enää ei arvosteta ehkä niin paljon sitä, että tietää kaikesta jotain. Tietovaranto pirstoutuu pieniin osiin: syntyy loputon määrä ”erikoisosaamista”. Käsitteen ”asiantuntija” -käyttö on kokenut inflaation: melkeinpä kuka tahansa voi ruveta asiantuntijaksi esittämällä voimakkaita mielipiteitä.