Timo Soinin suuri rooli

”Enpä olisi uskonut otsikoivani blogikirjoitusta tällä tavalla. En tiedä, mitä Timo Soini tulevalta odottaa, mutta juuri nyt tuntuu hämmentävältä seurata poliittisen instituution nimeltä ”Soini” sortumista. Hämmentävää on, että muodollisen aseman kadotessa myös vaikutusvalta näyttää pyyhkiytyvän pois.

Vai jatkaako hän jonkinlaisena harmaana eminenssinä taustalla? En usko, hän siirtynee johonkin kansainväliseen tehtävään pois Suomen pienissä piireissä pyörimisestä.”

Kirjoitin tuon edellä olevan luonnoksen blogikirjoituksen avauskappaleeksi 12.6.2017, heti persujen puoluekokouksen välittömissä jälkitunnelmissa. Nyt tapahtumat ovat pyyhkäisseet tieltään nuo lauseet. Soini oli mukana siinä ryhmässä, joka irtautui perussuomalaisista omaksi eduskuntaryhmäkseen. Mikä hänen roolinsa oli uuden ryhmän perustamisessa? Sitä en tätä kirjoitettaessa tiedä. Joka tapauksessa mies säilyy ulkoministerinä, joten poliittisia muistosanoja pitää myöhentää.

Ilma on täynnä syytöksiä ja vastasyytöksiä: halla-aholaiset tekivät vallankaappauksen valintakokouksessa, jossa oli ”ulkopuolisia” mukana. Puolueen vanha establishmentti (nyt ”Uusi vaihtoehto”) suunnitteli tapahtunutta ”vastavallankaappausta” jo persujen kokousta edeltävällä viikolla varmuuden vuoksi. Tyypillistä syyttelyä, jossa vastapuoli syyllistetään ja itse yritetään puhdistautua kaikilta syytöksiltä. Huonoa omaatuntoa on nyt liikkeellä….

Vasta aika paljastaa, mitä kokouksessa tai välittömästi sen jälkeen tapahtui, jos sittenkään. Näyttää siltä, että kun kokoukseen pääsi sisään kuka tahansa jäsenmaksun maksanut, mahdollisti se ääriaineksen junttaporukan sisäänpääsyn ilman, että asiaan liittyi johdon (johtajien) suunnittelua.

Nyt meillä on siis kaksi maahanmuuttovastaista puoluetta yhden sijasta. Molemmat ovat myös EU-integraatiovastaisia, mutta toisen suu on tukittu betoniin valetulla ”hallitusohjelmalla”. Kukaan ei näytä kysyvän, kuinka moni suomalainen oikeastaan haluaa tiivistyvää EU-integraatiota. ”Oikeassa olijat” (integraation kannattajat) ovat nyt ikään kuin oletuksena ja vastustajat ovat vastarannankiiskejä.

::::::::::::::::::

Timo Soini on Veikko Vennamon ja SMP:n lapsi. Sen hän vahvisti jälleen kerran puoluejohtajan väsähtäneessä jäähyväispuheessaan. Viikonlopun jälkeen näytti siltä, että vennamolaisuus on taakse jäänyttä elämää ja sen korvaisi oikeistoradikaali populistipuolue. Vennamon populismi nousi unohdetun kansan joutumisesta hyvinvoinnin marginaaliin. Mitään vasemmistolaista tässä ei kuitenkaan ollut. Yhtä paljon kysymys oli kekkosvihasta. Vennamo tunsi itsensä syrjäytetyksi silloisen (1950-luku) maalaisliiton johtajavalinnoissa ja käynnisti leppymättömän luonteensa mukaisesti ikuisen taistelun Kekkosen Suomea ja Helsingin herroja vastaan (nyt puhuttaisiin eliitistä).

Tosiasiassa Soinikin irtosi nykyhallituksen jossakin vaiheessa vennamolaisuudesta. Hänestä tuli maisterisherra, joka teki itsensä tykö maailman mahtajien kanssa. Donald Trump oli yksi hänen häveliäästi peittelemistään roolimalleista.

Juuri nyt tuntuu siltä, että Timo Soinin rooli perussuomalaisten hallituksessa pysymisessä (2015-2017) oli vielä suurempi, kuin miltä se vielä jokin aika sitten näytti. Hän oli melko valtoimena riehuneen populistiporukan aisoissa pitäjä. Samalla hän pelimiehenä kiristi hallituskumppaniensa hermoja puolueensa vaatimuksilla. Soinille hallituskausi oli melkoista nuoralla kävelyä varsinkin alkuosaltaan. Soini pelasti itsensä väljemmille vesille ulkoministerin tehtävien avulla, joihin hän tykästyi. Kai se on niin, että jossakin vaiheessa mahtava poliittinen ura muuttuu hengissäselviytymiskamppailuksi! Samalla Soini ärsytti monia puolueen jäseniä, jotka katsoivat hänen irtautuneen puolueen käytännön johtamisesta. Halla-ahon valinta näytti olevan seurausta halusta maksaa potut pottuina ja järjestää johto uusiksi.

Kaikki se EU-vastaisuus ja maahanmuuttokielteisyys, joka kätkeytyi Soinin leveän selän taakse purkautui puoluekokouksessa ilmoille. Tilaisuudessa oli jopa kostonhalua: vihdoin herrahissiin viehtynyt Soini ja soinilaiset saatiin sivuun ja joukkojen todellinen mielipide pääsi esille: kyllä peruskannattajat tietää! Tässä oli jotain siitä alkuvoimasta, joka vallitsi Soinin aloittaessa poliittisen nousunsa.

Ennen kuin persujen hajoaminen tapahtui näytti syntyvän kiista siitä, kumpi oli enemmän hallitusohjelman kannalla, kokoomus ja keskusta vai perussuomalaiset. Samasta tekstistä voi vetää eri tulkinnat. Oli nähtävissä, että kiistat kumuloituisivat lähitulevaisuudessa ja johtaisivat lopulta hallituskriisiin. Keskusta ja kokoomus päättivät toimia heti, kun tilaisuus sali.

Politiikan logiikka johti persujen hajaannukseen ilman, että kukaan mestaroi taustalla. Jälkikäteen kyllä voi ilmetä henkilö tai henkilöitä, jotka ilmoittavat, että ”minä sen tein”. Salaliitot ovat rakastetuimpia liittoja.

Presidentin nihkeys perussuomalaisten hallitushaluihin katkeroitti puolueen kannattajat. He ehtivät jo julistaa sydämistyneenä Kekkosen ajan palanneeksi. Ei nyt ihan siitä ollut kysymys. Kekkosen aikana oli kysymys ulkovallan painostuksesta, nyt ollaan puhtaasti sisäpoliittisessa tilanteessa, jossa ”arvopohjat” eivät kohtaa.

Hesari otsakoi persujen puheenjohtajavalintojen jälkeen, että ”Nuori polvi otti vallan ja vie puolueen kohti eurooppalaista laitaoikeistoa”. No, laitaoikeisto on oikein, mutta nuoruus on suhteellinen käsite: Jussi Halla-aho (46 v.), Laura Huhtasaari (38 v.), Juho Eerola (42 v.), Teuvo Hakkarainen, (57 v.). ottivat vallan keski-ikäisten käsiin.

On totta, että tutkimustuloksissa nuoret ikäluokat ovat myötämielisempiä johtajakeskeisille ja autoritäärisille järjestelmille kuin vanhemmat ikäluokat, mutta toisaalta – kuten olen monta kertaa maininnut – on myös toisenlaisia trendejä: nuoret ovat nähneet demokratian ja hyvinvointivaltion edut.

On vaikea sanoa, mihin tynkäpersujen ja ”Uusi vaihtoehto” -ryhmän kannatus nousee. Oletettavaa on, että puolueiden yhteinen kannatus ylittää persujen aiemmat galluplukemat. Sille löytyy peruste, jos Soinin vanhat – turhautuneet - gallupeissa ja vaaleissa nukkumaan jääneet kannattajat heräävät painamaan vihreää nappia.

Monissa Euroopan viime aikaisissa vaaleissa ja gallupeissa ovat kertautuneet populistien kärsimät tappiot. Ruotsidemokraatit muodostaa poikkeuksen, mutta onko heidänkään kannatuksensa pysyvää? Sosiaalidemokraatit ovat Ruotsissa yllättävän vahvoja. Ruotsidemokraatit jakavat lähinnä porvariston ääniä. Poiketaanko meillä taas trendistä?

On oletettavissa, että perussuomalaisessa populismissa on jatkossa voimistuva nationalistinen sävy: Suomi ensin! Puolueen on erotuttava Uusi vaihtoehto -ryhmästä, joka radikalisoinee puolueen, koska kilpailija on tosiasiassa samoilla markkinoilla - kiviriippanaan liberaali hallitusohjelma! Alkaa taistelu uskottavuudesta kannattajien keskuudessa, koska poliittisesti ja ideologisesti kysymys on ollut alun perin hyvin pitkälle homogeenisestä ryhmästä.

Liberaalien ja konservatiivien vastakkainasettelu koko politiikan kentän tasolla on nyt korostuneempaa kuin pitkään aikaan. On pohdittu, miten tapahtunut vaikuttaa paikallistasolla persujen voimasuhteisiin, mutta minusta näyttää että hajautuminen on pikemminkin alkanut paikallistasolla viime vuosien aikana: monet persujen valtuustoryhmät ovat hajonneet mikä mistäkin syystä.

Mitä uutta kaikesta tästä jää? Ainakin se, että kriisi on nostanut huipulle lupaavia nimiä: Simon Elo, Tiina Elovaara, Laura Huhtasaari…. Vanhat valtarakenteet horjuvat: politiikan kentälle on syntynyt ahtauma, joka näkyy jollakin tavalla. Ainakin sosiaalidemokraattien on vahvasti pohdittava vasemmistoliberaalia versiota macronilaisesta liberaalidemokratiasta.

Timo Soinin suuri rooli? Kysymys on hänen – alun perin - vennamolaisen luomuksensa hajoamisesta. Hänen henkensä vaikuttaa taustalla, vaikka hän kuinka kiistää roolinsa. Jostakin syystä minulle tulee mieleen Väinö Tannerin rooli sosiaalidemokraattien hajoamisessa 1950-luvun lopulla. Mannerlaatat liikkuvat eminenssin mukaan, vaikka itse päähahmo on jo osin sivuraiteella. Soini on ikään kuin ammattiministeri hyvin poliittisessa hallituksessa.

Miksi yhteisten asioiden hoitaminen on niin vaikeaa?

Hyvin moni on ollut viime aikoina pettynyt poliittisen vaikuttamisen rajallisiin mahdollisuuksiin. Suuryritykset, globaalit päätöksentekokoneistot, erilaiset kriisimekanismit tai sanalla sanoen ”moderni maailma” ovat vieneet liikkumavaraa kansallisilta ja miksei ylikansallisallisilta päätöksentekoelimiltä.

Eikö näin ole ollut aina? Ei välttämättä. Olen pyrkinyt kokoamaan seuraavaan tekijöitä, jotka vaikuttavat tänä päivänä politiikan tekemisen mahdollisuuksiin.

Aiemmin kansallisvaltio ja hyvinvointiyhteiskunta muodostivat kehittyneissä maissa parin, jotka kietoutuivat yhteen vastaansanomattomalla tavalla. Hyvinvointiyhteiskunnan haurastuminen ja kansallisvaltion päätöksenteon rapautuminen osuvat yksiin globalisaation kanssa.

Yhteiskunnallinen polarisaatio on voimistunut. Jaettavaa ei ole entiseen malliin, vaan nyt jaetaan niukkuutta, kun aiemmin taisteltiin jakovarasta. Keskituloisten vaikeudet pitää elintasostaan kiinni on tunnustettu tosiasia samalla kun tie rikkauksiin avautuu hieman useammalle kuin aikaisemmin. Toisaalta on ollut hämmentävää seurata kuinka pienituloisten asema lähestyy tilannetta, joka vallitsi kymmeniä vuosia sitten. Osattomuus näkyy ja kuuluu. Hyvinvointiyhteiskuntaan parhaimmillaan ei kuulunut laajamittainen puute.

Edustuksellinen demokratia on kriisissä. Sitä uhkaavat monenlaiset voimat. Jo pelkästään viime aikojen vaalien tulokset kertovat yllätyksiä täynnä olevasta maailmasta. Haluan korostaa, että vaalien tulokset – tai äänestäminen – ovat yllättäneet, eivät niinkään gallupit, joita on moitittu kevyin perustein huonosta osuvuudesta.

Englannissa hallituksen politiikan vahvistamiseksi järjestetyt vaalit kääntyivät itseään vastaan ja Ranskassa koko puoluejärjestelmä meni remonttiin. Polarisaatio vaikuttaa tässäkin: Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin kaltaisten poliitikkojen menestys on merkki hallitusvallan muutosmahdollisuudesta dramaattisella tavalla, juuri kun vasemmistoa on oltu kuoppaamassa. Äänestäjät liikkuvat helposti soveltaen eräänlaista kaupassakäynnin logiikkaa: parhaat tarjoukset huomioidaan, kunhan ne koetaan uskottaviksi. Uskottavuus on kuitenkin heikoin lenkki luottamusketjussa ja poliittiset lupaukset yksinkertaisine ratkaisuineen ovat tuottaneet monia pettymyksiä äänestäjille.

Aiemmin vaalikarjaa pidettiin uskollisena, mutta nyt ”äänestäjät eivät tottele” päättäjiä. Valmiiksi petattua ei hyväksytä. Vaikeaa on hallita joukkoja, jotka saattavat reagoida hyvin lyhyellä aikajänteellä johonkin vaaleja koskevaan kysymykseen. Edustuksellisen demokratian yksi ongelma on soveltumattomuus äkillisiin mielipidemuutoksiin. Vai onko kysymys sittenkin järkiasiasta: hitaammalla järjestelmän reagoinnilla estetään hätiköinti ja hetken mielijohteesta johtuvat virheet.

Sukupolvikuilu on ilmaus poliittisen ympäristön muutoksesta. Vaikeudet alkavat, kun yritetään määritellä muutoksen suuntaa tai edes sitä, mistä sukupolvikuilu johtuu. Toisaalta nuoret tuntevat joidenkin tutkimusten mukaan kaipuuta autoritääriseen johtamiseen: ”tulisi joku joka sanoisi, miten asiat ovat ja mitä tehdään!”. Samaan aikaan vanhimmat sukupolvet muistelevat kaiholla hyvinvoinnin keskeistä merkitystä heille ja vastustavat autoritäärisyyttä jyrkästi.

Toisaalta juuri nuorten suuri kannatus Sandersin ja Corbynin kaltaisille poliitikoille korostaa liberaalin demokratian merkitystä samalla, kun tunnetaan huolta tulevaisuudesta esimerkiksi opiskelumahdollisuuksien kaventumisen takia.

Autoritäärisyyden suosion lisääntymisestä myös läntisessä maailmassa on kannettu huolta jo pitkän aikaa. Tällä lienee yhteys taloudellisen niukkuuden oloihin, mutta myös asioiden monimutkaistumiseen. Usein syytetään poliitikkoja vaikeaselkoisuudesta , joka - vaikka siinäkin onkin osin vinha perä - on sittenkin toisarvoinen seikka: asiat ovat oikeasti hankalia käsittää ja vaativat myös äänestäjältä perehtymistä, johon ei tahdo olla aikaa eikä tarmoa.

Ihmiset saattavat vierittää syyn ymmärtämättömyydestään tiedon puutteesta johtuvaksi, vaikka kaikki tiedotusvälineet ovat täynnä kyseistä tietoa.

Oma lukunsa ovat sitten johtajat, joilla on selvä tilaus politiikan markkinoilla. Kysymys on autoritäärisistä populisteista, joiden toimesta oikeusvaltioperiaatteet saavat väistyä. Monien mielestä asioiden selkeys on avainasia: tärkeintä on, että asiat sanotaan niin kuin ne ovat! Sain havainto-opetusta tästä, kun harrastukseni parissa eräs kunnallisvaaliehdokas vaalien alla ”julisti”, miten asiat oikein ovat. Vieressä ollut äänestäjäkandidaatti totesi lasittunein silmin, että ”kun se puhuu niin selvästi”.

Populismi politiikan eräänä selitysmallina toimi niin kauan, kun sillä tarkoitettiin yksinkertaisten ratkaisujen ”löytymistä” monimutkaisiin ongelmiin. Nyt populismin haamuja nähdään kaikkialla: riittää, kun jonkin puolueen kannatus nousee muutamalla prosenttiyksiköllä, niin jo kilpailijoiden lanseeraamat populismisyytökset leijuvat tiheänä ilmassa. Populismista on tullut sisällyksetön lyömäase. Annetaan ymmärtää, että menestys on tullut jotenkin keveästi tai ansaitsematta.

Todellinen populismi on kuitenkin edelleen keskuudessamme. Se tarkoittaa suuria kannattajia miellyttäviä katteettomia lupauksia, joista realismi on kaukana.

Terrorismi, kyberhyökkäykset ja hybridisota ovat ikään kuin väliin tulevia muuttujia, jotka on huomioitava, ja joihin tulee varautua. Tässä laajuudessa ja monitahoisuudessa , jossa olemme terrorismin nyt kohdanneet, se on uusi asia. Nykyteknologiaan yhdistettynä vaarat ovat ilmeiset. Miten tähän uuteen maailmaan pitäisi suhtautua? Kysymys on optimaalisesta, oikein suhteutetusta varautumisesta, ei liian herkästä reagoimisesta eikä liian lepsusta otteesta. Poliitikoille tämä on yksi lisähaaste asioiden hoitoon.

Monissa viime aikaisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, kuinka pessimismin sävyttämästi ihmiset suhtautuvat tulevaan. Politiikan tehtäväksi on jäänyt antaa lupaus paremmasta tulevaisuudesta sortumatta katteettomiin lupauksiin. Jos pettymys sitten odottaa nurkan takana, niin alakulo syvenee.

Pessimismihegemoniassa on suurimmalta osalta kysymys epätietoisuudesta koskien tulevaisuutta. Nopea ainakin näennäisesti päämäärätön muutos aiheuttaa epämukavuuden tunnetta, jota ei osata muuttaa pragmaattiseksi kokemukseksi tai selkeäksi tulevaisuuden näkymäksi. Poliitikko kaiken tämä keskellä on altis syytöksille riippumatta siitä, kuinka rakentavia ideoita hänellä on.

Edellä esitetyn huomioiden voi oikeastaan vain ihmetellä, miten perinteinen edustuksellinen demokratia on pärjännyt näinkin hyvin. Se ei voi olla huono järjestelmä. Näyttää siltä, että demokraattinen järjestelmä on suurimmassa vaarassa niissä maissa, jossa kansanvallalla on lyhimmät perinteet. Sitä suuremmalla syyllä on aihetta huolestua, kun perinteisesti vahvat kansanvaltaiset valtiot horjuvat.

Usko valistuneeseen itsevaltiuteen on kasvanut. Valitettavasti ”valistuneisuus” ei ole ollut toiveiden väärti: liian usein kansalaisoikeuksien ja sanavapauden rajoittaminen on ollut lopputulos.

Panostus yhteiskunnan toimintaperiaatteen ja toimivuuden kouluttamiseen pienestä pitäen on tae sille, että hyväksi koettu demokraattinen järjestelmä paitsi säilyy niin myös kehittyy.

PS

Populistisen puolueen tulo poliittisille markkinoille Suomessa aiheutti sen, että minkään puolueen rahkeet eivät tahdo riittää 20 prosentin kannatuksen ylittämiseen. Kokoomus on havainnut omaksi yllätyksekseen, että se on 20 prosentilla selvästi maan suurin puolue – ei kuitenkaan sen takia, että olisi lisännyt mainittavasti kannatustaan, vaan sen takia, että suurimpienkin puolueiden kannatus on jäämässä alle 20 prosentin rajan!

Kokoomus on hyötynyt tilanteesta oikeistoliberaalina puolueena, on riittänyt, kun se vain odottaa tilanteiden kääntyvän edukseen. Perusuomalaisten menestys perustuu oikeistokonservatiivisiin arvoihin. Sdp on jännittävässä paikassa, sillä perussuomalaisten nukkumaan jääneet katkeroituneet vanhat äänestäjät palaavat puolueeseen, mutta samalla maltilliset vasemmistohenkiset vuotavat ehkä juuri demareihin. Johtava hallituspuolue – liberaalien käsissä oleva keskusta – seuraa varmaan hämmentyneenä tilannetta. Keskustan konservatiivit miettivät todennäköisesti, miten oma ääni on jäänyt puolueessa heikoksi. Konservatiivisella puolella olisi tarjolla paljon irtoääniä.

Propagandassa ei mitään uutta auringon alla

Ulkopolitiikkalehden toimituspäällikkö Joonas Pörsti on kirjoittanut teoksen ”Propagandan lumo. Sata vuotta mielten hallintaa” (Teos, 2017). Tarkastelen kirjan innoittamana propagandan historian kaarta Hitleristä Donald Trumpiin, siis suhteellisen kapea-alaista osaa kirjasta.

Tarina voidaan aloittaa vaikkapa 1920-luvun Saksasta. Sodan jälkeisissä vallankumouksellisissa myrskyissä sosiaalidemokraatit ja armeija liittoutuivat sosialisteja vastaan ja levottomuuksien yltyessä vallassa olevat tahot ryhtyivät kouluttamaan propagandisteja kitkemään bolsevistisia ajatuksia. Yksi koulutukseen osallistujista oli Adolf Hitler, joka soluttautui Deutsche Arbeiter -pienpuolueeseen. Hitler liukui alkuperäisestä tehtävästään puolueen voimavaraksi erityisesti juutalaisvastaisella ohjelmalla. Pian puolueen nimilyhennys kuului NSDAP.

Hitler kehitti nopeasti hänelle ominaisen tekniikan: puhe koostui karkeista sanoista, ytimekkäistä lauseista ja palavasieluisesta kiihkosta. Puheet peilasivat tarkkaan yleisön reaktioita. Hitlerin mukaan Saksa hävisi ensimmäisessä maailmansodassa marxilais-juutalaiselle liitolle. Saatuaan aseellisesta vallankaappausyrityksestä lyhyen tuomion hän alkoi vankilassa kehittämään propagandaansa sittemmin tutuksi tulleeseen suuntaan.

Hitlerin mukaan Saksalla ei ensimmäisessä maailmansodassa ollut kunnollista propagandakoneistoa. Englanti ja Yhdysvallat maalasivat Saksasta barbaarisen kuvan (joka vastasi sodan todellisuutta), kun taas Saksa ja Itävalta kuvasivat vihollisen koomiseksi. Saksa hävisi ensin propagandasodan ja sitten itse sodan.

Mein Kampfissa kaikki oleelliset propagandan osat olivat jo paikallaan: kansantajuisuus, nationalistisen kansanliikkeen tavoite, rotukysymysten ensisijaisuus, taistelu liberalismia, kommunismia ja kansainvälisyyttä vastaan, ulkomaalaisten vaikutteiden torjuminen ja juutalaisen salaliiton leimaaminen kaikkien ongelmien syyksi.

Hitlerin mukaan propagandan taito on ”suurten massojen emotionaalisen virityksen ymmärtämistä”. Älyllistä väittelyä pitää välttää: ”rationaalinen lähestymistapa ei johda oikeaan tulokseen”. Kysymys on kyvystä suunnata massojen huomio haluttuihin tavoitteisiin. Oikeita iskusanoja toistetaan väsymättä perillemenon varmistamiseksi. Hitlerin taktiikka perustui suurten joukkojen vastaanottokyvyn suppeuteen. Massojen mielenliikkeitä Hitler kuvasi ”naismaisiksi”.

Pörsti tuo esille Hitlerin propagandan kaksi keskeistä tavoitetta: 1) voittaa ihmiset järjestelmän puolelle ja 2) tuhota olemassa olevat rakenteet, jotka ”estävät ihmisiä omaksumasta uutta aatetta”.

Olen edellä referoinut Pörstin tekstiä, joka puolestaan on lainannut ja referoinut Mein Kampfia. Pörsti toteaa, että demokraattiset instituutiot eivät takaa, ettei ”demokratia luisu enemmistön tyranniaksi tai diktatuuriksi”. Hitlerkin pääsi valtaan ainakin periaatteessa vapaiden vaalien kautta.

Donald Trumpin valtaanpääsy oli eräs sovellus vapaiden vaalien mahdollistamasta valtaanpääsystä, jossa tavoitteet on asetettu paljon autoritäärisemmin kuin perinteisessä liberaalissa demokratiassa.

Trumpia ei voi verrata Hitleriin, mutta propagandassa on selviä yhtymäkohtia. Erityisesti Trumpin puheissaan käyttämä toisto on kuin suoraan oppikirjoista – tai kuten joku voisi sanoa, Mein Kampfista. Tietenkin Trumpin toistot ovat hänen persoonastaan lähteviä. Toistoa on kahdenlaista: ensinnäkin samat teemat toistuvat puheesta toiseen. Toiseksi Trump ikään kuin mielessään kerraten toistaa avainlauseen tai sanan ääneen ja tekee sen joskus kolmeenkin kertaan: ”rakennamme muurin, suurenmoisen muurin, rakennamme kauniin muurin….”

Erityisesti Trumpin läheinen neuvonantaja Steve Bannon on korostanut Washingtonin räjäyttämistä taivaan tuuliin tarkoittaen tällä, että uusi trumpilainen tapa hallinnoida korvaa vanhan ”ummehtuneen” järjestelmän. Tämä vastaa Hitlerin ajattelua ”tuhota olemassa olevat rakenteet, jotka estävät ihmisiä omaksumasta uutta (natsilaista) aatetta”.

Syntipukki moniin ongelmiin löytyy oman maan rajojen ulkopuolelta tai sitten vieraaksi koetusta oman maan sisältä nousevasta kulttuurista. Juutalaisia ja muslimipakolaisia en tietenkään konkreettisesti halua verrata keskenään, vertailu ei toimi. Oleellista on vaikeuksien projisoiminen pois omien kansalaisten välittömästä läheisyydestä.

Viholliskuva on tietenkin käytännössä monitahoisempi. Se voi perustua kauppapolitiikkaan tai oman maan kansalaisten työllisyyteen tms. Yhtä kaikki, syylliset löytyvät oman maan rajojen ulkopuolelta.

Autoritäärisen järjestelmän pahin vihollinen on liberaali kansalaismielipide. Siksi tuomio lausutaan vapaalle lehdistölle tai medialle yleensä. Kansalaismielipiteen rajoittamiskeinot ovat moninaiset riippuen yhteiskunnan autoritäärisyyden asteesta. Trumpin osalta kysymys on rankasta hyökkäyksestä presidenttiä kritisoivaa vapaamielistä lehdistöä ja tv-kanavia vastaan.

Diktatuurissa on helpompi sulkea tiedonsaantikanavia, mutta vastustajien vähättely voi ajaa saman asian. Laajan yleissivistyksen edistäminen on yksi avainasioita tuotettaessa moniarvoista tietoa. Diktatuurissa tiedon hankintaa ja saatavuutta pyritään rajaamaan. Natsi-Saksassa tiedon yksisuuntaistaminen vietiin äärimmäisen pitkälle.

Trump on luonut uusia demokratiaan paremmin soveliaita propagandavälineitä. ”Valemedia”-käsite on laajassa käytössä, samoin ”vaihtoehtoinen totuus”. Uudet käsitteet hämärtävät länsimaista tapaa käsitellä tietoa.

Pyrkimys objektiivisuuteen oli hyväksytty periaate kymmenien vuosien ajan länsimaisessa demokratiassa. Nyt se tuupattiin syrjään. Tiedon suvereeni hallinta on leimattu eliitin haluksi päästä hegemoniseen asemaan. Tähän on soveltuvin osin liitetty valemedian käsite, jonka sanotaan olevan sisäänrakennettu eliitin käsitteistöön.

On luotu syvä railo sivistyneistön ja tavallisen kansan välille: sivistyneistön menneinä vuosikymmeninä pitkälle hyväksytty erittelevä tapa käsitellä tietoa on leimattu trumpilaisten taholta huijaukseksi. Oikea tietoa on se, mikä tavallisesta kansalaisesta ”tuntuu” todelta ja rehelliseltä.

Argumentoitu tieto on joutunut propagandan välineeksi ja uhriksi. Ollaanko siis läntisessä maailmassa antamassa periksi yhteisen (fakta)tiedon hyväksymisestä? Koetaanko vanhan maailman vaivalla pystytetyt rakenteet niin, että ne ”estävät ihmisiä omaksumasta uutta aatetta”. Onko yleissivistys rapautumassa?

Natsi-Saksassa projisoitiin vastenmielinen viekkaus osaksi juutalaisuutta. Keinot, joita käytettiin juutalaisia vastaan olivat totalitäärisen yhteiskunnan keinoja. Propagandan säännöt ovat kuitenkin samat aikakaudesta riippumatta. Modernit tiedonkäsittelyn välineet eivät muuta asetelmaa, korkeintaan propaganda tehostuu uusien tietoteknisten välineisen myötä.

Syvällisempi kysymys liittyy Pörstin esille ottamaan muutokseen viimeisten parinkymmen vuoden aikana, kun autoritäärinen hallinnon malli on yleistynyt ja vahvistunut. Pörsti viittaa tutkimustuloksiin, joiden mukaan vanhemmilla ikäluokilla luottamus demokraattiseen järjestelmä on suuri Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa, kun taas nuorilla luottamus kansanvallan ensiarvoisuuteen on romahtanut. Tulokset ovat osin dramaattisia: voimakkaan johtajan tarve on ilmeinen. Jopa armeijan valtaannousun kannatus on kasvanut selkeästi. Jää nähtäväksi onko tässä kysymys pysyvämmästä muutoksesta.

:::::::::::::::::::::::::::

Demokratia lisäsi suosiotaan niiden kymmenien vuosien aikana, jolloin elintaso nousi, mutta kun viime aikoina taloutta on vaivannut anemia ja tuloerot ovat kasvaneet luottamus poliittiseen järjestelmään on rapautunut. Muutos on voimakkainta USA:ssa, mutta Länsi-Eurooppa tulee perässä.

Autoritääristen johtajien kaipuu kaikkine edellä läpikäytyine seuraamuksineen on merkittävä muutos läntisessä maailmassa ja muuallakin. Propagandan voimistuminen on saumaton osa tapahtunutta kehitystä. On taipumusta ajatella, että monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin löytyy yksinkertaisia ratkaisuja.

Edellä esitettyä taustaa vasten kehitys Suomessa on ollut suorastaan lintukotomainen, mutta haasteelliset ajat ovat pikku hiljaa rantautumassa tännekin.

Tästäkin syystä ei pidä ihmetellä kymmenien vuosien takaisten autoritääristen yhteiskuntien propagandatuotannon yhtymäkohtia tähän päivään.

Presidentin harmaa eminenssi: Steve Bannon

Ylen ykköskanavalta tuli 1.6.2017 ulkolinja-dokumentti ”Taistelu Trumpin esikunnassa”. Otsake ei ole kovin onnistunut. Alkuperäinen otsake ”Bannon´s War” on paljon parempi. Ilmeisesti otsakkeen nimeäjä ei oikein luota Bannonin tunnettuuteen Suomessa. Kysymys oli yhden miehen sodan kuvauksesta.

Steve Bannonia – Donald Trumpin läheistä avustajaa - on pidetty Trumpin pahana lintuna, mutta sanoisin, että sellainen renki millainen isäntä.

”Bannonin sota” on oikeastaan hyvin tyypillinen keskinkertainen amerikkalainen dokumentti. Siinä keskitytään päähenkilön toimiin niin tiiviisti, että kriittisiä välipuheita ei sanalliseen ilotulitukseen juuri mahdu. Dokumentti on tehty hyvin pitkälle Bannonin ehdoilla ja näkökulmasta. Haastateltavat ovat Bannonin lähipiiriä. Heidän mielipiteensä esitetään kommentoimattomina 15 sekunnin pätkinä lähes ilmeettömästi, ilmeisesti vakuuttavuuden lisäämiseksi. Kukaan ei kyseenalaista puheenvuoroja, niistä ei synny debattia eikä se ole tarkoituskaan.

Aivan dokumentin lopussa Bannonin kärsimät takaiskut politiikassa avaavat vihdoin epäilijöiden ja toisinajattelijoiden näkökulmaa keskushenkilöön.

”Bannonin sota” on tarina tee se itse -miehestä, jolla on oma suunnattoman kunnianhimon sanelema fokus elämässään. Ilmeisen lahjakas oman tien kulkija eteni syntymäkodin kennedyläisestä liberalismista ääri- oikealle jo Reaganin aikana ja Trumpin aikana näkemys on edelleen syventynyt.

Dokumentissa kuvataan mielenkiintoisella tavalla, kuinka samanhenkiset ihmiset löytävät toisensa ja yhdessä toteuttavat missiotaan. Kuinka paljon tavoitteissa on ideologiaa ja kuinka paljon puhdasta vallantavoittelua jää katsojan päätettäväksi.

Dokumentin luonnehtima Bannonin hahmo voidaan siirtää historian virtaan. Hän on elävä esimerkki alun perin liberaalin maailmankuvan omaksuneen henkilön oikeistolaistumisesta samaan tapaan kuin suuri osa amerikkalaisista on siirtynyt New Deal -presidenttien (Rooseveltista Nixoniin) aikakaudesta oikeistohenkiseen uusliberalismiin ja teekutsuliikkeen aikakauteen. Mistään yhtenäisestä ideologiasta en puhuisi. Bannonin ja hänen kumppaneidensa tavoitteisiin valikoituivat maahanmuuton vastaisuus, liberaalien arvojen hyljeksiminen ja asevarustelun kiihdyttämispyrkimys terrorismin varjolla sekä ennen kaikkea äärinationalistinen Yhdysvaltain edun asettaminen kaiken edelle.

Populismi ei ollut Bannonille piiloteltava asia, hän eli sen kautta ja julisti populistisen nationalismin ohjenuorakseen. Ilmeisesti Bannonilla oli Trumpin iskulauseiden luomisessa oma roolinsa: ”rakennamme muurin”, ”Amerikka ensin”, tehdään Yhdysvalloista suuri jälleen”……

Bannonilla keskiössä on uhka, joka kohdistuu juutalais-kristilliseen elämäntapaan ja uhkaajakin on selvä: radikaali islamilainen maailma. Vastakkainasettelun Bannon näkee sotana.

Ehdoton tavoite oli käynnistää vallankumous heti niin, että vastustajat eivät ehtisi ryhmittyä. Siksi parin kolmen ensimmäisen kuukauden aikana piti tehdä valtava määrä aloitteita ja viedä ne saman tien läpi. Dokumentissa ei juurikaan puututtu valitun tien kivikkoisuuteen, Obamacarea ei edes mainita eikä myöskään muslimimaahanmuuttajien muuttorajoitusten epäonnistumista.

Sekä Bannonilta että hänen presidentiltään puuttui kokonaan hallinnollinen kokemus ja siksi hätäilyn leima jäi päällimmäiseksi mielikuvaksi toimenpiteistä. ”Bannonille horjutus on valtaa”, toteaa eräs haastateltava. Annetaan kuva, että tämä mielipideikoni suunnitteli kaiken: jopa Trumpin päätösten vastaiset mielenosoituksetkin! Bannon irrotetaan muiden tahojen yläpuolelle, visionääriksi, joka tarkastelee maailmaa alaviistoon siirrellen eri elementtejä kuin shakkinappuloita mieleiseensä taktiseen kuvioon.

Taustalla oli ja on voimakas Washingtonin valtaeliitin vastustus, halu räjäyttää koko ”systeemi” ja asettaa itsensä vanhan eliitin tilalle. Käytännössä hallintoa tuli purkaa ja siirtää johtamista presidentin ja hänen lähimmän neuvonantajansa intuition varassa tapahtuvaksi.

Bannonille sopi Trumpin diili-ajattelu: asiat voidaan sopia ilman kylmän sodan koukeroita, kunhan vain oikeat miehet ovat vääntämässä kättä maailmanrauhasta. Tässä luulossa Bannon on täydellinen aisapari Donald Trumpille.

Puheidensa pontimena Bannon käyttää laajaa filosofian ja historian tuntemustaan. Mutta kaikki sävyttyy hänen ahtaan näkökulmansa ja mustavalkoisten silmälasiensa kautta. Hän on käytännössä propagandan ylipappi Trumpin hallinnossa – tai niin hän ainakin kuvittelee.

Äärioikeistolainen Breitbart-sivusto tarjosi hänelle manipulointiväylän ja hänellä oli taito saada sivuston hyödyntäjiksi samanmielistä ääriainesta. Tuskinpa Bannon koki tunnontuskia levottomista puheenvuoroista, päinvastoin ne tukivat hänen päämääriään. Jossakin vaiheessa Bannonin menestys presidentin avustajana kasvatti hänen egonsa sellaisiin sfääreihin, että se herätti Trumpinkin miettimään, mitä on tapahtumassa. Bannon siirtyi pikkuhiljaa hänelle luonteenomaisesta harmaan eminenssin roolista parrasvaloihin. Tässä vaiheessa ilkeät kielet kertoivat, että presidentti Bannon teki sitä ja presidentti Bannon teki tätä. Trump osoitti hermostumisen merkkejä ja yhdessä vaiheessa näytti siltä, että Bannon ajautuu sivuraiteelle tai kokonaan pois Trumpin lähipiiristä. Tuleva historiankirjoitus kertoo, mitä tapahtuu jatkossa, mutta ilmeisesti Bannon oppi tällä kertaa läksynsä ja vetäytyi taustahenkilön rooliinsa ideoimaan ja kirjoittelemaan Trumpin puheita.

Trumpin lähipiirissä on kuitenkin turbulenssia tulevaisuudessakin. Pääsyynä on Trumpin suuren johtajan tauti, jonka mukaan lähiavustajien onnistuneet ajatukset ovat presidentin ajatuksia ja epäonnistuneet ovat kaikkien muiden paitsi presidentin vikaa. Bannon tuskin voi olettaa olevansa epäilyn ulkopuolella Trumpin hallinnossa jatkossakaan.

Bannonilla on lähes deterministinen halu nähdä kaiken räjähtävän. Tämän aaveen hän loihti näkyville jo tekemissään elokuvissa: niissä kolmas maailmansota oli realistinen vaihtoehto. Tarvittiin siis maailmanpelastaja: ensin hän ajatteli Sarah Palinin olevan ”se” presidentti ja sen jälkeen tuli Donald Trumpin vuoro.

Historia ei ole loppunut. Levottomat puheet ja teot ovat täällä tänään. Kummallisesti vakka löytää kantensa, olipa sitten kysymys uudesta ajasta, uusista ajatuksista tai uusista ihmisistä. Steve Bannon on elementissään osana tätä uutta häilyvää, väkivaltaista maailmaa.

Liberaalidemokraattinen liike vallan huipulla

Demokraatti-lehden pääkirjoitus (1.6.2017) oli otsikoitu ”Suomesta puuttuu liberaalidemokraattinen puolue”. Mistä nyt tuulee? Itse asiassa kysymys on pitkään jatkuneesta trendistä, jossa perinteisestä vasemmistolaisesta politiikasta irtautuminen ja liberaali politiikka yhtyvät yhdeksi ”uudeksi” poliittiseksi suuntaukseksi.

Tällä määrityksellä ei vielä pitkälle pötkitä. ”Perinteisestä vasemmistolaisuudesta irtautuminen” on syytä määrittää tarkemmin. Sillä tarkoitettaneen irtautumista perinteisestä ammattiyhdistyspolitiikasta, jota on pidetty vasemmistolaisen politiikan osana. Tässä on monta aspektia. Lähes kaikki puolueet Suomessa pyrkivät liberaaleiksi keskustaryhmiksi. Keskellä on ahdasta. Jo pitkään on ollut nähtävillä sosiaalidemokraattien pyrkimys keskustavasemmistolaisseksi puolueeksi, mutta ammattiyhdistysliikkeestä kiinni pitäen. Ja oikealla ollaan keskustaoikeistolaisia.

Muualla on edetty ammattiyhdistyksestä irtaantumiseen suuntaan, mutta ei väkivalloin. Kanadan Justin Trudeau ja Ranskan Emmanuel Macron edustavat tätä uutta politiikkaa.

Demokraatin pääkirjoituksessa maalaillaan kuvaa uudesta johtajatyypistä a`la Trudeau, joka liikkuu nuorten seurassa, korostaa hyvää fyysistä kuntoa ja osoittaa uudistuvaa iskukykyä monin eri tavoin. Ero vanhaan vasemmistoon syntyy suhtautumisesta ammattiyhdistysliikkeeseen ja palkkapolitiikkaan. Uudelle politiikan synteesille annetaan Demokraatissa nimiä, kuten liberaalidemokratia tai sosiaaliliberalismi.

Demokraatin mukaan ”keskeisimpiä poliittisia sisältöjä näissä aatesuunnissa ovat reilu ja kannustava talous, vastuullinen ilmastopolitiikka ja terrorismin juurisyiden, kuten äärimmäisen köyhyyden kitkeminen”.

Kaunosanoja? Pintavaahtoa? Sitäkin mutta olankohautuksella tätä kaikkea ei voida sivuuttaa. Oikeastaan tärkeintä on erottaa mahdollinen poliittinen kuona tuoreiden ajatusten uusista sisällöistä.

Itse asiassa Gerhard Schröder oli tämän suuntauksen merkittävä avaaja. Hän loi mallin, jota monet sosiaalidemokraatit ovat nyt jälkikäteen harmitelleet. Schröderin ratkaisu sovitti yhteen modernin, työväen huomioonottavan yritystoiminnan ja työväen palkkajoustot. Vuosina 2003-2005 tehdyt ns. Hartz-uudistukset heikensivät työttömyys- ja sosiaaliturvaa, jotta töihin olisi pakko mennä. Kovin liberaalilta tämä tosin ei kuulosta, ei ainakaan Hartz-työntekijän kannalta. Epäilenpä kuitenkin, että tämä on liberaalidemokraattisen liikkeen häilyvä varjo, johon törmäämme kerta toisensa jälkeen . Siksi siitä tarkemmin.

HS:ssä oli laajahko minitöiden (minijob-järjestelmä eli Hartz uudistuksen käytännön sovellus) esittely 31.5.2017 ”Kaksi työtä ja silti köyhä”, jossa yhden esimerkin, hannoverilaisen Marion Wolpertin kautta valotetaan Schröderin luomaa järjestelmää, jossa työ ja sosiaaliturva on yhdistetty. Kohdehenkilöksi valittu Wolpert suhtautui haastattelussa tilanteeseensa maltillisesti, mutta kaikesta näki, että työpalkalla oli vaikeaa saada edes kohtuullinen elintaso aikaiseksi. Kulutusluottoja oli kertynyt 6000 euroa ja ennen palkkapäivää rahat olivat loppu. Kolmeakin työtä oli Wolpert oli kokeillut, mutta se osoittautui liian raskaaksi. Saksassa on laaja työtätekevän köyhälistön joukko, johon kuuluu paljon myös kokoaikaista työtä tekeviä. Minijobit eivät ole olleet ponnahduslauta kohtuupalkkaisiin kokoaikatöihin.

Wolpertin odotukset poliittisilta puolueilta olivat vähäiset. Hän ennakoi, että työssä käyvien köyhien määrä kasvaa. Hyvin toimeentulevien määrä kasvaa myös ja keskituloisten määrä vähenee. Kaikki tuttua lukemattomista yhteyksistä. Wolpertin suhtautumisesta käy ilmi tietynlainen alistuneisuus: kadulle ei Saksassa hevillä lähdetä. Tietynlainen vähään tottumisen kulttuuri on fakta. Onko tämä koko kuva? Siihen en oikein jaksa uskoa. Tyytymättömyys kytee pinnan alla ja välillä päälläkin.

Monet poliittiset tahot ovat tyytyväisiä, sillä suuressa kuvassa asiat ovat Saksassa ”hyvin”: työttömyys on viiden ja kuuden prosentin välillä. Onko tämä siis liberaalin demokratian eräs toteutuma. Veikkaan, että moni näkee asian juuri näin. HS toteaa, että Sipilän hallitus on pyrkinyt samaan Suomessa. Täällä se vain kohtaa ammattiyhdistyksen puolelta ankaraa vastarintaa. Hesarikin toki myöntää, että Suomessa työnantajat ovat valmiit poimimaan Saksan mallista lähinnä rusinat. Velvoitteet työntekijöitä kohtaan jätetään vähemmälle huomiolle.

Näyttää siltä, että liberaalin demokratian sisään on rakennettu tottuminen pieniin palkkoihin ja tuloerojen kasvuun. Tähän mallin on ajettu sisälle globaalisaatiosta aiheutuva monien työntekijäryhmien toimeentulon niukkuus sekä tinkiminen ihmisarvosta niin pitkälle kuin sielu sietää. Tämä on mitalin toinen puoli. Toisella puolella on sitten pyrkimys itsensä elättämiseen (toki sosiaaliturvan tuella) ja ihmisen asettaminen tilanteeseen, jossa työ kuin työ on hyväksyttävä. Myös palkkojen joustaminen alaspäin on osa Saksan järjestelmää.

Edellä esitetystä ei synny kokonaisvaltaista kuvaa ”uudesta politiikasta”. Esimerkiksi Saksassa sosiaalidemokraateilla on selvästi halua korjata Hartzin pahimpia epäkohtia.

:::::::::::::::::::

Suomessa haasteena on, että hyvin monet puolueet jakavat suurin piirtein samat arvot ja poliittinen taistelu käydään supliikin keinoin sekä etsimällä omintakeisia lähestymistapoja vanhoihin ongelmiin. Aika ajoin keksitään ( populistisia) irtiottoja, jotka korvaavat aidot omaperäiset yhteiskunnan kehittämispyrkimykset.

Ehkä parhaiten liberaalin demokratian sisällöt on löytänyt vihreät. Samoja ajatuksia toisesta suunnasta lähestyvä kokoomus on saavuttanut noin 20 prosentin peruskannattajajoukon. Keskustalla on omat liberaalinsa, mutta myös vanhemman kaartin konservatiivit. Sama koskee sosiaalidemokraatteja, jolla on liberaalinsa, mutta myös konservatiiviset kiveen hakatun hyvinvointiyhteiskunnan painottajat.

Ollaan ikuisuuskysymysten äärellä: miten tarjota tasa-arvoa kuitenkaan estämättä ”ihmiselämän kilpajuoksua, jossa voittaja pitääkin palkita”.

Kysymys on myös siitä, miten ajatukset myydään äänestäjille. Usein tuntuu siltä, että supliikki yhdistettynä soveliaaseen ulkonäköön on myyntivalttina parempi kuin politiikan sisältö. Onko meillä siis taistelu siitä, kenen liberaali demokratia on parasta. Pitäisikö päinvastoin nimetä puolueet, joita ei ensi sijassa mielletä liberaaleiksi demokratioiksi? Luulisin, että monille tulee mieleen perussuomalaiset, joka ei kuulosta kovin liberaalilta ja demokraattinen päätöksentekokin tuntuu joskus etäiseltä.

Populistit on totuttu näkemään liberaalidemokraattisen liikkeen vastavoimana. Käsite on viime aikoina tosin hieman vesittynyt, kun kaikki muutaman prosentin kannatusta nostaneet puolueet leimataan populisteiksi. Kuitenkin suuremmassa kuvassa liberaalilla demokratialla on nyt etenemismahdollisuus, kun populismi (yksinkertaisten ratkaisujen esittäminen monimutkaisiin asioihin) on hieman väljähtymään päin.

Juuri uutisoitu EVA:n tutkimus ääriliikkeiden suosiosta näyttäisi pinnalta katsoen olevan ristiriidassa edellä esitetyn kanssa. Radikalismilla näyttäsi olevan kysyntää sekä vasemmalla että oikealla. Kannattaa kuitenkin huomata, että EVA kyselyllään lypsi ääriliikkeitä suosivia mielipiteitä asettamalla kysymykset ”kärjekkäiksi ja ehdottomiksi”. Totta toinen puoli: liberaalin demokratian vastapainona on potentiaalisesti ärhäköityvä ääriliikeoppositio.

:::::::::::::::::::::::::::

Kaikkein kipeimmin näiden ongelmien ja haasteiden kanssa rimpuilee kotimainen demaripuolue, jolla on vaikeuksia löytää presidenttiehdokas. Se heijastelee taustalla olevaa laajempaa liberaalidemokraatista haastetta, johon puolue ei ole löytänyt vastausta.

Työväenpuolue ilman sosialismia ei ollut uskottava perussuomalaiset -nimisen puolueen kehittelemänä. Eikä ihme, sillä puolue näyttää oikeistolaistuvan päivä päivältä. Niinpä selvimmäksi sosiaaliliberaaliksi malliksi jää neitseellinen Emmanuel Macronin liike, jolla on vaaleanpunainen sosiaalinen omatunto, mutta ei dogmaattisia rasitteita. Pitääkö siis tällainen puolue keksiä Suomessakin uudelleen?

Niinistön diktaatti

Tasavallan presidentti totesi Ilta-Sanomien haastattelussa 3.6.2017, että hän ei usko Venäjän hyökkäävän Viroon: ”Sellaista tilannetta ei tule”. Tarkoitus oli selventää kansainvälistä tilannetta, jossa ei ole tapahtumassa mitään paradigman muutosta esimerkiksi Itämerellä.

Tavan mukaan spekuloijat ovat lähteneet liikkeelle. Varsinkin Suomen Nato-liittymistä haluavat ovat nyt hädissään. Mitä presidentti oikein tarkoitti? Jotain hänellä oli mielessä. Jotain erityistä hän halusi viestittää.

Osa spekuloijista on tarttunut siihen haastattelun siihen osaan, jossa Niinistö perusteli Viroon hyökkäyksen mahdottomuutta sillä, että se johtaisi Naton ja Venäjän väliseen sotaan.

Oikeastaan Niinistö sanoi vain sen tosiasian, että Baltia (ja laajemmat alueet) ovat sodan piirissä, jos syttyy laajamittainen sota. Mitään yksittäisen maan kimppuun tehtävää hyökkäystä ei ole näköpiirissä.

Tähänhän Nato-intoilijat eivät tyydy. Heidän mukaansa Niinistö liittäessään teoreettisen Viron kimppuun hyökkäämisen esteeksi sen, että Viro kuuluu Natoon, asetti Suomen arveluttavaan valoon: Venäjähän voi hyökätä Viron sijasta Natoon kuulumattomaan Suomeen!

Joka tapauksessa Nato-entusiasteille hyökkäyssota on realiteetti ja ilmansuuntakin on selvä. Viimeiset vuodet on vain spekuloitu sillä, kuka hyökkää ja kenen kimppuun. Erilaiset thinktankit ja viisasten kerhot suoltavat arveluitaan julkisuuteen ja Suomen lehdistö jakaa niitä auliisti kansalaisille.

Selvää on, että enemmistö lehtien päätoimittajista haluaisi Suomen liittyvän Natoon heti eikä hetken päästä. Tukea löytyy somesta, jossa nimettömät tai nimelliset tahot teroittavat syömähampaitaan lietsoen uhkakuvia kaikkien nähtäville. Jos presidentti yrittää vetää rauhoittavan linjauksen, jossa hän yrittää osoittaa, että häly on liioiteltua, niin hänen sanoihinsa tartutaan siltä pohjalta, että ”se tarkoittikin jotain muuta: konfliktin tai pahan kriisin vaara on ilmeinen!”

Erikseen ovat sitten ne, jotka eivät ymmärrä, että ulkopoliittinen johto ei halua eksaktisti määrittää, miten tapahtumien kulkuun reagoidaan - ei edes teoreettisesti. Näiden arvostelijoiden mukaan pitäisi sanoa tarkasti, miten kussakin tilanteessa menetellään. Kansalaisten pitää saada tietää! Jos ei sanota, on se merkki suomettumisesta, jostain mystisestä ulkopoliittisen johdon pelosta ja joka tapauksessa pimityksestä, jolla kansa halutaan pitää tietämättömänä.

Minua on koko ajan häirinnyt tämä keskustelu, jossa maalataan piru seinälle ja mieluiten monta kertaa, koska joku sen maalaa sieltä aina alas.

Mikään ei lisää jännityksen kierrettä enemmän kuin jatkuvasti ylläpidettävän ”uhkan” kuvittelu puheissa. Mitä johtopäätöksiä Niinistön puheenvuorosta voidaan vetää? 1) Ei ole nähtävissä, että Itämeren alueella tapahtuisi hyökkäys jonkin maan kimppuun, 2) Spekulaatiot ovat turhia (joskaan niitä ei voi kieltää), koska ne herättävät vain turhaa hermostumista herkimmissä kansalaisissa, 3) presidentti joutuu aina tilanteeseen, jossa kansainvälisten suhteiden jatkokertomusta kaipaavat haluavat puuttua siihen, mitä presidentiltä jäi sanomatta, 4) presidentti puhui ”taas” epäselvästi, joka johtaa tarkennusvaatimukseen (joka taas vaatii tarkennusta, joka vaatii…..).

On vain yksi viesti, joka saa Nato-intoilijat hetkeksi – mutta vain hetkeksi - rauhoittumaan, ja se on ilmoitus, että Suomi pyrkii Naton jäseneksi kansalta kysymättä ja sopimalla asiasta siten, että kansanedustuslaitos ei pysty puuttumaan asiaan, koska ”asiasta on jo sovittu”.

Jos innokkaat spekuloijat idässä ja lännessä keskittyisivät yhtä suurella hartaudella rauhanponnistuksiin kuin sodanlietsontaan, olisimme rauhantyössä pitkällä.

Keskusteluja historian kanssa: Elias Simojoki – useimpien hyljeksimä, harvojen sankari

Miika Siironen on kirjoittanut kuvauksen ”äärivalkoisesta” Elias Simojoesta. Teos ”Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia” kertoo suomalaisen oikeiston historiasta, jonka henkilöitymänä nähdään luterilainen pappi, Elias Simojoki (1899-1940). Simojoki oli oikeistoradikaalin nuorisojärjestön Sinimustien puheenjohtaja, IKL:n kansanedustaja sekä Akateemisen Karjala-Seuran perustajajäsen.

Simojoki osallistui kansalaissodan taisteluihin, Itä-Karjalan sotaretkiin sekä suomalaisten vasemmistolaisten kyydityksiin. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa keskiössä. Hän syytti mm. Mannerheimia itärajan yli suoritettujen sotaretkien kesken jättämisestä.

Simojoki oli äärimmäisyysmies, joka osallistui Viron äärioikeiston vallankaappausyritykseen Konstantin Pätsiä vastaan. Suomalaisen oikeiston vastoinkäymisten kanssa rinnan käynnistyi Simojoen oma kärsimysten tie. Alkuna sille oli Viron kapinaan osallistuminen, vallankumouksellisten aikomusten kieltäminen ja sitten osittainen tunnustaminen, joka johti hyvin nykytyylisen poliittisen kampanjan käynnistymiseen Simojokea vastaan. Kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi hänen itsensä aiheuttama kiirastuli.

Ilmeisesti Simojoki ei ollut sotkeutunut kaappausyrityksen käytännön järjestelyihin, mutta ei ollut myöskään tapahtumien ulkopuolella, kuten yritti väittää.

Keskityn tässä 1930-luvun jälkipuoliskon vaiheisiin Simojoen elämässä kirjan ja kirja-arvioni opastamana. Kirjan kansitekstissä ja loppupuheenvuorossa todetaan Simojokeen viitaten, että ”pyrkiessään hyvään ihminen saattaa rakentaa pahaa”. Näinkin sen voi sanoa. Simojoen tarina kuvaa miestä, joka ei oikeastaan koskaan myöntänyt olleensa väärässä. Tällainen valittu tie oli tukahduttavaa, koska historian tapahtumat vyöryivät kolmekymmentäluvun mylläkässä toistensa yli ja ne, jotka ymmärsivät säätää tai muuttaa mielipidettään selvisivät vähemmällä. Simojokea tämä joustaminen ei koskenut, hän on päinvastoin esimerkki itsepintaisesta puskemisesta eteenpäin valitsemallaan tiellä.

Viro-kokemus saneli hyvin pitkälle kriittisen suhtautumisen Simojokeen koko 1930-luvun jälkipuoliskon ajan. Toki hänen oikeistoradikaali asennoitumisensa ei muutenkaan ollut suosiossa. Simojokea löivät sekä vieraat (muiden puolueiden edustajat) että omat. Pappismiehenä Simojoki joutui sekä maallisen että kirkollisen tuomion kohteeksi.

Simojoesta kehkeytyi 1920- ja 1930-luvulla äärioikeiston myyttinen hahmo, joka kirjoitti ja puhui vaikuttavasti. Sanojen ja tekojen jouduttua ristiriitaan, kosto oli vastustajien taholta suloinen. Muun muassa Väinö Hakkila, joka oli joutunut väkivaltaisen muilutuksen kohteeksi antoi ymmärrettävistä syistä palaa eduskunnassa: tekopyhyys oli lievin Hakkilan käyttämistä sanoista.

Maaliskuussa 1937 syntyi Simojoen ja äärioikean reunan kannalta pahin mahdollinen hallituskombinaatio, kun punamultahallitus näki päivänvalon. ”Valkoinen Suomi” äärioikeiston tarkoittamassa muodossa ei ollut enää mahdollinen. Sisäministeriksi nousi Urho Kekkonen, joka hieman myöhäsyntyisesti lakkautti IKL:n marraskuussa 1938. Myöhäsyntyisesti sen takia, että puolueen vaikutusvallan kasvu oli tyrehtynyt ja kääntynyt laskuun. Toimenpide oli enemmänkin poliittinen. Sitä ennen kesäkuussa 1938 oikeus vahvisti Sinimustat lakkautetuksi (joka tosin jatkoi Mustapaidat-järjestönä).

Simojoki loukkaantui henkilökohtaisesti, koska Kekkonen ja hän olivat tunteneet toisensa hyvin. Simojoen eroanomusta eduskunnasta ei hyväksytty. Hänelle yhteiskunnan demokratisoituminen oli vaikeasti sulateltava asia ja vähensi hänen poliittista aktiivisuuttaan. IKL:n lakkauttamisen kaatuminen Helsingin raastuvanoikeudessa oli laiha lohtu: kieltämispyrinnöt jatkuivat senkin jälkeen.

Jännityksen kiristyessä Euroopassa Simojoki keskittyi häntä motivoivaan maanpuolustustyöhön. Hän lähestyi varustautumista Elmo Kailan hengessä: ryssänviha saneli hänen politiikkansa sisällön. Kannaksen linnoittaminen on joskus laskettu osittain Simojoen ansioksi, mutta totuus lienee, että hän on saanut linnoittamisesta ansiotonta arvonnousua.

Poliittiset motiivinsa kadottanut Simojoki painostettiin kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 1939 vaaleihin. Tulos oli vaalityön mukainen: ei menestystä.

Kohtalon hetki koitti myöhäissyksyllä 1939: Simojoen odottama ja pelkäämä sota syttyi. Hänet määrättiin rykmenttinsä papiksi. Heti sodan alussa – epäonnistuneessa operaatiossa – menetettiin 29 kiuruvetistä miestä. Rykmentin ja Kiuruveden seurakunnan pappi Simojoki otti tappiot vastaan tyrmistyneesti toimittuaan sitä ennen tuhoisassa taistelussa rohkeasti yli ja ohi oman tehtävänsä.

Siironen näkee Simojoessa talvisodan aikaan kaksi erilaista persoonaa: hän oli toisaalta pelosta vapaa sotilaspappi. Hän käyttäytyi rauhallisemmin kuin siviilissä! Toisaalta hänen tulkittiin olleen sodan aikana masentunut ja ahdistunut. Painolastina olivat juuri perustettu perhe, pieni lapsi ja ikä: hän oli jo 39-vuotias.

Erään aatteellisen järkytyksen Simojoki oli kokenut juuri ennen sodan puhkeamista: Saksa ja Neuvostoliito olivat solmineet elokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen. Sen ei pitänyt olla ideologisista syistä mahdollinen. Tapahtunut oli Simojoelle henkilökohtainen sokki. Hänen pessimisminsä sodan lopputuloksesta kasvoi, hän alistui kohtalonuskoon. Alistuneisuutta oli omiaan lisäämään oman 13. divisioonan suuret tappiot. Osittain tappiot johtuivat johdon suurista virheistä, joihin Simojoki ei suhtautunut välinpitämättömästi, vaan esiintyi syyttävästi.

Simojoen mieliala parani, kun venäläiset eivät pystyneetkään suoraviivaisesti jyräämään suomalaisia joukkoja. Tammikuun lopulla Laatokan äärellä käydyn taistelun päätteeksi sattui traaginen tilanne, joka osoittautui Simojoelle kohtalokkaaksi. Rintamien väliin oli jäänyt haavoittunut hevonen, jonka lopettamista ilmeisesti molemmin puolin rintamaa harkittiin. Simojoki vaati hevosen lopettamista, mutta kun kukaan ei ryhtynyt toimiin hän lähti itse – estelyistä huolimatta - hiihtäen lopettamaan hevosta. Suoritettuaan tehtävän hän lähti palaamaan ja lienee ollut juuri ja juuri vihollisen sarjatuliaseiden kantaman sisällä, kun tappavat luodit tavoittivat hänet.

Marttyyrikuolema sai omalla puolella paljon huomiota osakseen. Siironen käsittelee pitkään Simojoen sankarikuoleman vaikutuksia. Hän saavutti kuolemansa jälkeen sellaisen aseman, jota hän elämänsä loppuvaiheen turhautumisissa kaipasi: hän oli syvästi isänmaan asialla. Siironen toteaa osuvasti, että Simojoki irrotettiin ”omasta viitekehyksestään: äärivalkoisuudesta”: Simojoki oli osa talvisodan ihmettä!

Hänestä kirjoitettiin paljon ja varsinkin oikealla hänet liitettiin marttyyriksi mielletyn Bobi Sivenin rinnalle oikeutetun taistelun symboliksi. Simojoen maine kasvoi jatkosodan alussa, kun näytti, että ne arvot, joita hän oli kannattanut, olivat pääsemässä voitolle.

Mutta pian sodankäynnin onni muuttui.

::::::::::::::::::::

Siironen säilyttää objektiivisen linjansa Simojoen tarinassa etäännyttäen sopivasti itsensä kuvaamastaan kohteesta. Aivan lopussa hän sanallisesti melko loistokkaassa luvussa ”Uni ja kuolema” antaa tunteille vallan ja maalaa miltei runollisesti kohdettaan kuitenkaan tällöinkään sortumatta tarpeettomaan jossitteluun: oli selvää, ettei valta voinut siirtyä Simojoen hengenheimolaisille muutoin kuin natsi-Saksan voittaessa sodan. Edustuksellisen demokratian kautta voitto oli mahdoton.

Minun nuoruudessani Simojoki oli vain etäinen hahmo, jonka elämä ja ura olivat 1960-luvun Suomen osalta sivuraiteella. Tänä päivänä Simojoki sopisi joidenkin tahojen sankariksi, mutta niiden suosio ei nytkään tule kasvamaan hegemonistiseksi, ei lähellekään.

Olisiko Simojoki ollut onnellinen sodanjälkeisessä Suomessa? Tuskinpa, hän olisi säilyttänyt vihamielisen suhtautumisensa itäiseen naapuriin ja jatkanut omalla ehdottomuudellaan niiden tahojen rankkaa arvostelua, jotka hakivat Neuvostoliiton ystävyyttä.

Simojoen utopia oli – kuten Siirola toteaa – aika kaukana tämän päivän ääriliikkeiden tavoitteista. Jäljelle jää eksentrinen hahmo ei niinkään omituisuuden takia, vaan siltä osin, miten tällainen ihminen oli mahdollinen Suomessa.

Siirosen linjaus, ”ei paha eikä marttyyri” on ehkä oikea arvio. Simojoki oli kiistämätön poikkeusyksilö, joka yritti rakentaa hyvää, mutta joka useimpien mielestä rakensi pahaa. Siirosen sanoin hän kantoi sisässään sekä rakentavia että tuhoisia voimia samanaikaisesti.

Minulle hänestä jää kuva henkilökohtaisesti rohkeasta ihmisestä. Oikean vai väärän asian puolesta? Oma vastaukseni on selvä, mutta historiassa hänet voi nähdä yhtenä aikakautensa ja aatteensa edustajana, realiteettina, jonka kautta historiaa voi avata.