Vanha ja uusi kylmä sota

Tein aikoinani sivulaudaturtyön otsakkeella ”Kylmän sodan tulkinnoista”. Tänä päivänä, kun kylmä sota lehtien ja joidenkin asiantuntijoidenkin mielestä pakkaa uudelleen päälle, on aiheellista palauttaa mieleen vertailukohtia menneiltä vuosikymmeniltä.

Kylmän sodan lähtökohtana voidaan pitää toisen maailmansodan aikaisten liittolaisten, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen, ajautumista toisille vastakkaisiin leireihin. Itse asiassa näistä kahdesta valtiosta tuli idän ja lännen sotilasliittojen johtavia maita. Natsi-Saksan häviön seurauksena liittoutuneet etenivät kahdelta puolelta (ja vielä etelästäkin) kohti Keski-Euroopan ydinalueita kuristaen pihteihinsä häviöön tuomitun Saksan. Kumpikaan pääosapuolista ei hellittänyt otettaan alueista, joille joukot olivat edenneet. Toimintatavat miehitysalueilla toki poikkesivat toisistaan.

Oliko kylmässä sodassa kysymys ideologisesta taistelusta vai puhtaasta valtapolitiikasta? Kieltämättä osittain ideologiasta. Neuvostoliitto halusi edistää sosialismin leviämistä ja Yhdysvallat kapitalismin, mm. Marshall-avun välityksellä. Kuitenkin puhdas valtapolitiikka löi ideologisten pintakerrosten läpi tuon tuostakin.

Neuvostoliiton hallitsema itäblokki oli sotilaallisesti ankarassa otteessa ja mitä pidemmälle aika kului, sitä vastentahtoisempaa Itä-Euroopan liittolaisten alistuminen Neuvostoliiton tosiasialliseen miehitykseen ja pakkososialismiin oli.

Yhdysvalloille oli äärimmäisen tärkeää saada läntinen Eurooppa sidotuksi osaksi amerikkalaista kapitalismia, vaikka mielien valtaaminen tapahtuikin vapauskäsitteen nimissä. Euroopassa syntyi vasemmistolaisia ja uusvasemmistolaisia demokraattisia liikeitä, mutta nämä eivät heilauttaneet pääsuuntaa.

Neuvostoliiton tilanne on monimutkaisempi, joskin tavanomaisessa puheessa Neuvostoliiton käyttäytyminen selitetään sosialismin levittämisen funktiona.

:::::::::::::::::::

Yhdysvaltojen ja Venäjän (Neuvostoliiton) historiat poikkeavat toisistaan muun muassa sillä tavoin, että Venäjän syvämuistiin ovat monet valloittajakansat syövyttäneet pelon jäljet. Yhdysvallat vallattiin pala kerrallaan länteen edeten eikä sen mannermaata ole tosiasiallisesti uhattu edes kummassakaan maailmansodassa. Yhdysvalloille on ollut ominaista tietty itseriittoisuus, onhan se säästynyt miehittäjien ikeeltä.

Käytän tässä lähestymiskulmana vanhaa kylmän sodan diplomaatti George F. Kennanin 1940-luvun lopulla - toisen maailmansodan jälkitunnelmissa - esittämää tulkintaa Neuvostoliiton tosiasiallisesta luonteesta. Mielestäni näissä arvioissa ei tänä päivänäkään ole kovin paljon korjailtavaa.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolle on ominaista itämainen salamyhkäisyys, juonittelu ja haluttomuus kunnioittaa objektiivista totuutta. Tästä Kennan päätyy arvioon, että ”on vaikea uskoa, että Stalinilla itselläänkään on minkäänlaista objektiivista kuvaa ulkomaailmasta”. Neuvostoliiton politiikka on Kennanin arviossa konservatiivista: Neuvostoliitto, päinvastoin kuin Hitlerin Saksa, ei ryhdy seikkailupolitiikkaan. Se ….. ei ota tarpeettomia riskejä”. Näkemys oli realistinen jälkikäteenkin nähtynä: Neuvostoliitto operoi kylmän sodan aikana lähes pelkästään toisessa maailmansodassa valtaamillaan alueilla. Se kannusti - joskus asetoimituksin - sosialismin levittämiseen, mutta huonoin tuloksin.

Kennan jatkaa:

”Marxismista tuli viikunapuunlehti heidän moraalinsa ja säädyllisyytensä suojaksi…. Teesi tarjoaa oikeutuksen Venäjän valtion sotilaallisen mahdin ja poliisivallan kasvulle….

Kennan varoitti jo tuolloin kommunistihysteriasta: ”Olen vakuuttunut, että meidän maassamme olisi tänään paljon vähemmän Neuvostoliiton vastaista hysteriaa, jos kansamme ymmärtäisi paremmin tilanteen realiteetit”. Tällä Kennan tarkoitti sitä, että Neuvostoliitosta ei saisi antaa kuvaa, joka pelottaa ihmisiä, vaan päinvastoin hallituksen tulee antaa realistista tietoa Neuvostoliitosta.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää sota. Tästä johtuen todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään ”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla) ohjelmilla.”

Kennan halusi Neuvostoliittoa kohtaan omaksuttavan tiukan politiikan, myönnytyksiä ei kannattanut tehdä, sillä kaikissa tapauksissa vain maan ulkovaltoihin kohdistama uhka pystyi pitämään hallituksen vallassa. Kennan totesi, että Neuvostoliitto suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne. Aiemmin pelko kohdistui vihamielisiin Neuvostoliittoa (Venäjää) ympäröiviin kansoihin. Nyt turvallisuutta uhkasi taloudellisesti ylivoimainen länsi.

Kennanin Policy of Containmentista (hillitsemis- tai patoamispolitiikka) tuli Yhdysvaltain politiikan ohjenuora 50 vuodeksi. Sen tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen totutun valtapiirinsä ulkopuolelle. Miltei välittömästi alkoi taistelu Policy of Containmentin sisällöstä: onko patoamispolitiikka ensisijaisesti diplomatiaa vai enemmänkin sotilaallista aktivoitumista? Nämä kaksi suuntausta olivat jatkuvasti vastatusten, joskin sotilaallinen vaihtoehto oli vahvemmilla.

Lähestulkoon kaikki nykypäivän Venäjän politiikasta voidaan johtaa Kennanin päätelmistä. Ohessa esitän Kennanin teesit vielä luettelona siten, että olen korvannut Neuvostoliiton sanalla Venäjä:

1) Sotateollisuuden ja armeijan vahvistaminen. Sisäpolitiikassa oppositio tukahdutetaan. Ulkopuolisille annetaan kuva Venäjän mahdista.

2) Venäjän vaikutusvaltaa maan rajojen ulkopuolella pyritään lisäämään.

3) Osallistutaan vain sellaisten kansainvälisten järjestöjen toimintaan, joista voi olla hyötyä.

4) Kehittyvissä maissa (Kennan: siirtomaissa ja alikehittyneillä alueilla) luodaan tyhjiöitä, jotta solutus kävisi mahdolliseksi.

5) Venäjä luo siteitä maihin, joissa on mahdollista vastustaa länttä.

6) Venäjä pyrkii liittämää vaikutuspiiriinsä kuuluvat alueet taloudellisesti tiukasti itseensä.

Likipitäen kaikki em. kohdat ovat nykyisin Venäjän agendalla tuoreistettuna ml. hybridisodankäynti ja kyberuhka. Ehkä puutteellisimmaksi strategian nykytoteutus on jäänyt kehittyvissä maissa, missä Kiina on selvästi ottanut vanhan Neuvostoliiton roolin – ja ilmeisen menestyksekkäästi.

Kun Venäjällä ei enää ole ”kommunismin viikunapuunlehteä” toimenpiteidensä suojana 2010-luvulla, se tarvitsee Putinin opin mukaisesti moraalisesti ylivoimaisen, kristinuskoon perustuvan elämäntavan – ja liberalismin vastaisuuden - johtotähdekseen. Sergei Lavrov on tulkinnut eräässä puheessaan putinilaisuutta hyvin määritelmällisesti (lainaus on omasta aiemmasta blogikirjoituksestani): ”Lavrov jatkaa ….. ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on (paheksuttava) jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisten liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Venäjällä on nyt Putinin opin mukaan aktiivinen rooli vanhan kristillisyyden palauttamisessa.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka ovat suhteellisen samansisältöisiä asioita.”

Mitä tästä sanoisin nyt?

En kiirehdi irtisanoutumaan Putinin ja Lavrovin asenteellisista oletuksista, vaan yritän ymmärtää jotakin tästä argumentoinnista. Nimittäin, kyllä George Bush nuoremman ristiretki toisuskovaisia vastaan Irakiin vuonna 2003 oli selkeä liberaalin demokratian vientiyritys idealistisessa hengessä. Olen tuominnut tämän epätoivoisen läntisten arvojen vientiyrityksen alusta lähtien ja aion pitäytyä mielipiteessäni. Seuraukset ovat olleet kauhistuttavat: pahat diktaattorit on kaadettu, mutta tilalle on saatu vielä pahempaa: maailmanlaajuinen terrori.

Molemmat, sekä Yhdysvallat että Venäjä ovat ottaneet ”tehtäväkseen” eräänlaisen vanhaan 1800-luvun amerikkalaiseen ”Manifest Destinyyn” verrattavan kohtalonuskoisen päämäärän toteuttamisen. Yhdysvalloissa se on vääntynyt Trumpin aikana osin sisäänpäin kääntyneeksi strategiaksi, jolla suojaudutaan ulkovaltojen "Amerikkaa hyväksikäyttävää" vaikutusta vastaan. ”Manifestiksi” on muotoutunut suojautuminen pahalta maailmalta erilaisin kauppa- ym. poliittisin keinoin.

Uuden kylmän sodan pontimena on molempien suurvaltojen tuntema ylemmyys muihin kansoihin nähden. Tästä olen käyttänyt vanhaa nimeä ”ekseptionalismi”, kansakunnan ainutlaatuisuus. Nokittelu tapahtuu Yhdysvaltain ja Venäjän välillä, mutta asetelmaa uudessa kylmässä sodassa vaikeuttavat Kiinan ja EU:n halu päästä palaselle vaikuttamisen voimakentässä. Niiden lähestymistapa on pragmaattisempi, ei maailmoja syleilevän mahtipontinen.

Naton laajentumisesta 1990-luvulla on paljon kiistelty: millä ehdoin se tapahtui? Antoiko Mihail Gorbatsov tosiasiallisen suostumuksen sille? Mitään kirjallista sopimusta ei tehty, mutta suullisesti annettiin lupauksia. Venäläisille jäi käsitys, että Nato ei laajennu entisten itäblokin maiden alueelle. Kun niin kuitenkin tapahtui, Venäjä on ollut tästä katkerana. Toisaalta on nähtävä, että Itä-Euroopan maat hakivat aktiivisesti turvaa Natosta arvioidessaan, että jossakin vaiheessa Venäjä muuttuu niille uhaksi.

Lännen laajentuminen Venäjän rajoille sai tylyn lopun, kun puhkesi Ukrainan konflikti: Venäjä oli päättänyt, että Naton (ja EU:n) eteneminen pysäytetään Ukrainan rajoille.

Kysymys koko tapahtumasarjassa on siitä, että Vladimir Putin on katsonut entisten Neuvostoliiton alueen maiden itsenäistymisen geopoliittiseksi katastrofiksi. Venäjälle on jäänyt väistyvän suurvallan rooli. Tavoitteeksi on asetettu ainakin jossain muodossa uuden Jaltan sopimuksen aikaansaaminen etupiireineen.

Venäjän politiikkaa ohjaa pelko joutua hyökkäyksen kohteeksi. Fasismin nousun uhkaa nähdään kaikkialla, myös siellä, missä sitä ei ole. On vaikeaa arvioida, kuinka paljon tässä pelossa on aitoa hyökkäyksen kohteeksi joutumisen pelkokerrointa, ja kuinka paljon puhdasta sotilaallisen varustautumisen perustelua.

Venäjä on ahkerasti hakenut kompensaatiota aluemenetyksilleen pyrkimällä takaisin globaaliksi suurvallaksi, osittain siinä onnistuen. Venäjä otetaan huomioon nykyisin erilaisissa strategisissa asetelmissa esimerkiksi Lähi-idässä.

::::::::::::::::::::::::

Vanhan kylmän sodan alkamisajankohdaksi on määritetty vuosi 1945 ja taitekohdaksi sosialismin romahtaminen vuonna 1989 tai Neuvostoliiton romahtaminen vuonna 1991. Näin nykyhistorian suuriksi vedenjakajiksi on saatu vuodet 1815, 1914, 1945 ja 1989.

Voidaan esittää kysymys kuuluuko vuosi 1989 joukkoon. Sosialismi kyllä romahti, mutta monet muut asiat säilyivät. Venäjä koki yhden historiansa lukuista alennustiloista, mutta on toipunut maailmanpoliittiseksi vallankäyttäjäksi ydinaseen turvin. Sen asema ei romahtanut sosialismin myötä pitkäksi aikaa. Nato ei myöskään poistunut mihinkään ja Kiinan nousu ajoittui aikaan ennen vuotta 1989.

Uuden kylmän sodan on joissakin arvioissa katsottu alkaneen vuonna 2014 Ukrainan konfliktista (muitakin vaihtoehtoja on esitetty). Kylmästä sodasta vapaata aikaa oli siis vain neljännesvuosisata. Erona vanhaan kylmään sotaan on, että nyt jännitys on kasvanut ”rintamailla” Naton ja Venäjän välillä eli Euroopassa, kun taas vanhassa kylmässä sodassa sodaksi saakka kuumenemiset tapahtuivat ns. kehitysmaissa.

Kylmän sodan selittämisen ytimessä on keskinäinen pelko ja väärinymmärrys. Kysymys on eräänlaisesta spiraaliteoriasta, koska kylmä sota perustui (ja perustuu) siihen, että osapuolet eivät ole tajunneet toistensa rajoitettujen tavoitteiden luonnetta, vaan ovat vastanneet niihin kuin ne olisivat olleet suoranainen uhka omalle turvallisuudelle.

Tässä mielessä uusi kylmä sota alkaa muistuttaa pelottavalla tavalla vanhaa.

Eespäin, eespäin - työväki Suomen itsemääräämiskehityksen vaiheissa

Torsten Ekman on kirjoittanut teoksen Suomen työväenliikkeen varhaisista vuosista, ”Punalippujen Helsinki” (Kustantamo S&S, 2017). Kirja on suomennettu ruotsinkielestä. Teos on tervetullut lisä suomalaisen yhteiskunnan muodostumisesta käytyyn keskusteluun. Ekmanin kirja avaa silmiä näkemään sen taistelun luonteen, jota suomalaiset kävivät paitsi venäläisiä vastaan niin myös keskenään jo ennen sisällissotaa.

Eräs idealistinen yleisnäkemys 1800-luvun suomalaisesta yhteiskunnasta on peräisin Sakari Topeliukselta. Se on harmoninen kuva kansasta, jonka olot olivat oikeudenmukaisella tavalla järjestäytyneet. Emämaan, Venäjän asiat olivat enemmän tai vähemmän sekaisin, mutta Suomeen niistä kuului vain etäinen kaiku.

Topelius koki elävänsä ”sellaisen kansan keskellä, joka kantoi tottelevasti taakkansa, kuten köyhyyden ja nälän”, kuten kirjassa todetaan. Topelius näki yhteiskunnallisen kehityksen kaitselmuksen ohjauksena. Tässä käsitemaailmassa on runebergilainen alentuva ajattelu sisäänrakennettuna. Vasta Väinö Linna - Runebergille vihaisena - antoi suomalaisille oman tahdon, ”pään”. Tämä idylliltä vaikuttanut topeliaaninen yhteiskuntamalli oli luotu Aleksanteri I:n tahdosta jo vuosisadan alussa. Siinä poliittinen eliitti, aateli, papisto, varakkaat porvarit ja säätyvaltiopäivien talonpojat elivät järjestäytyneessä yhteiskunnassa, joka vahvistui, kun Aleksanteri II:n palautti vuonna 1863 valtiopäivät.

Oikeansuuntaista ajattelua, kunhan muistetaan, että työväkeä ei haluttu ottaa rakentamaan Suomea.

Ensimmäinen jakautuminen työväen sieluista käydyissä taistelussa kehkeytyi pienteollisuusyrittäjä Viktor Julius von Wrightin ympärille. Hän heijasti poliittisessa toiminnassaan porvariston tuntemaa huolta työväestön radikalisoitumisesta. Tämän ”työväenliike ilman sosialismia” -liikkeen johtoon von Wright asettui. Liike ajoittuu 1870-luvun lopulle ja 1880-luvulle. Helsingin työväenyhdistys aloitti toimintansa vuonna 1884, ja mukana oli tuossa vaiheessa tunnettuja liberaalin ja porvarillisen maailmankatsomuksen omaksuneita henkilöitä.

Vähitellen radikaalimmat voimat kuitenkin voittivat sympatiaa työläisten keskuudessa, eikä ihme, sillä von Wright edusti aivan liian varovaista yhteiskuntapoliittista näkemystä pysyäkseen työväen liikkeen johdossa. 1890-luvulla kritiikki von Wrightiä ja wrightiläisyyttä kohtaan kasvoi nopeasti. Uutta radikaalimpaa linjaa edustivat mm. varastokirjanpitäjä Taavi Tainio ja suutari Eetu Salin. Sivistyneistöstä radikalismia edusti FT Nils Robert af Ursin, joka oli perehtynyt perusteellisesti marxismiin.

Wright jäi yhä enemmän radikaalien johtajien varjoon. Näistä tunnetuimpia oli Matti Kurikka, joka hänkin edusti hyvin persoonallista teosofista vasemmistolaista linjaa.

Yhdeksänkymmentäluvun talouskriisit kiihdyttivät työväen radikalisoitumista. Nähtiin ensimmäiset työväen mielenosoitukset. Varhaisiksi työväen voimainosoituksiksi muodostuivat marssit torvisoittokunnan tahdissa Helsingin kaduilla ja kokoontumispaikoilla (”kevätretket”, ”vappumarssit”).

Vuonna 1899 oltiin valmiit perustamaan työväenpuolue Suomeen. Puolue ei ollut niin radikaali, etteivätkö maltilliset porvarit olisi sopineet joukkoon. Vuoteen 1903 ja Forssan kokoukseen mennessä puolueen tavoitteet kiteytyivät: kahdeksan tunnin työpäivä, tasa-arvo miesten ja naisten välillä, yleinen oppivelvollisuus, ilmainen opetus, yhdistys- ja painovapaus, progressiivinen verotus, kieltolaki……

Ensimmäinen sortokausi käynnistyi vuonna 1899 keisarin manifestilla (ns. helmikuun manifesti), jossa rajoitettiin Suomen autonomiaa voimakkaasti. Reaktio Suomessa oli tyrmistynyt. Ekman kuvaa yksityiskohtaisesti dokumentoiden niitä levottomuuksia, jotka jatkuivat aina vuosiin 1905 ja 1906 saakka. Huipentumana voidaan pitää vuoden 1905 suurlakkoa, joka oli välillisesti seurausta Venäjän kärsimästä tappiosta Japanille.

Vaikka minulla on ollut tietoa toki aiemminkin epäjärjestyksestä ja kapinoinnista, avaa Ekmanin kuvaus silmät itsemääräämistaistelun intensiteetistä ja ajoittaisista, mutta toistuvista väkivaltaisuuksista. Monen kansakunnan varhainen itsenäisyystaistelu vertautuu mielessäni Suomen kokemuksiin aivan uudella tavalla. Muun muassa vaikuttajayksilöiden murhat olivat paljon yleisempiä kuin olin ajatellut ennen kirjan lukemista.

Toinen toistaan valtavampia mielenosoituksia järjestettiin tuhkatiheään. Elettiin joukkovoiman hurmahetkiä. Työläisten kanta vahvistui: vanhojen säätyvaltiopäivien aika oli ohi.

Työväenliike jakautui radikalismin asteella mitaten oikeastaan kolmeksi ryhmäksi. Kaksi pääryhmää olivat radikaalisosialismi, joka kannatti luokkataisteluoppia Marxin ja Karl Kautskyn hengessä ja porvarillisten puolueiden kanssa yhteistoimintaa ajanut ryhmä, jonka lähtökohtana oli asteittainen siirtyminen kohti sosialismia (revisionistit). Kolmantena ryhmänä olivat punakaartit, jotka eivät olleet sosialismiin teorioihin vihkiytyneitä tahoja, vaan ajoivat kadun laeilla käytännön tavoitteita työväenliikkeen militääriosastona.

Radikaalit päätyivät pian voitolle taistelussa tehden maltillisista ”luokkapettureita”. Revisionismista tuli haukkumasana.

Myös porvaripuolelle perustettiin yhteiselimiä. Tällaisia olivat vapaaehtoiset suojeluskunnat, jotka toimivat laillisen järjestysvallan apuna ja tukena. Näistä käytettiin myös nimeä ”kunnallinen suojeluskunta”. Suojeluskunnat muodostuivat pääosin ylioppilaista. Porvaripuolella kehitettiin myös aktivistiryhmiä Venäjästä irtautumiseksi.

Suomen historian tärkeimpiä vuosia on vuosi 1906. Silloin saatiin – osin Venäjän heikkoutta hyväksi käyttäen - ankaran taistelun jälkeen läpi valtiopäiväjärjestyksen uudistus. Vihdoin päästiin tavoitteeseen yksi mies/nainen, yksi ääni. Päästiin eroon varakkuuteen sisäänrakennetuista kymmenien äänien äänipoteista yhdelle henkilölle.

:::::::::::::::::

Jos tutkitaan sisällissodan (tai kansalaissodan, niin kuin itse sen haluan määrittää) syitä syviä, päädytään perustellusti kannalle, jossa vuonna 1906 näyteltiin tulevan sisällissodan esinäytös. Sytykkeenä toimi Venäjän vallankumouksen prologi Viaporin kapina, jonka kyljessä eteni suomalaisten keskinäinen taistelu tulevaisuuden Suomesta. Mutta millaisesta Suomesta?

Torsten Ekman toteaa aivan oikein, että suhteellisen rauhalliset helsinkiläiset olivat yhtäkkiä valmiit taistelemaan toisia helsinkiläisiä vastaan. Kysymys ei ollut ”päänäyttämöstä” eli taistelusta itsemääräämisoikeuden puolesta, joka oli samaan aikaan meneillään, ja jossa oli saavutettu ensimmäinen virstanpylväs, kun keisari hyväksyi tuona samana vuonna, 1906, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan.

Kysymys oli suomalaisten keskinäisestä taistelusta vallasta.

Ekman toteaa, että helsinkiläiset porvarilehdet täyttyivät vihasta punakaarteja vastaan, sillä niitä pidettiin syypäinä verenvuodatukseen, joka kaupungissa aiheutui Viaporin epäonnistuneen kapinan aikaan. Fyysisesti Hakaniemessä tapahtunut mellakka nähtiin – varsinkin jälkeenpäin, itsenäisyyden alkuvuosina - esivaiheena vuoden 1918 tapahtumille, ”Suomen vapaussodan ensimmäisenä taisteluna, jossa valkoisten suojeluskuntien sankarit kaatuivat punakaartien luodeista”. Ekman toteaa viileästi, että ”kuva on ….. yksinkertaistettu”. Epäselvää nimittäin on, ketkä ampuivat suojeluskuntajoukkoon tappavat laukaukset, suomalaiset punaiset vai venäläiset sotilaat.

Totta on, että punaiset Suomessa antoivat sivusta- ja suoraa tukea Venäjän vallankumouksellisille.

Myös punaisten puolella vuoden 1906 tapahtumat merkitsivät vakavan pohdinnan paikkaa. Oliko valtiopäiväjärjestyksen uudistaminen samalla peruste lopettaa punakaartien toiminta? Päädyttiin kannalle, että ei ollut.

Kuitenkin säätyvaltiopäivät (koska muutosta yksikamariseen ei ollut vielä vahvistettu) kielsivät punakaartit Viaporin ja Hakaniemen tapausten seurauksena. Sosiaalidemokraatit hyväksyivät päätöksen, koska tilanne oli heidänkin osaltaan karannut käsistä. Valmistauduttaessa ensimmäisiin yleisiin ja yhtäläisiin vaaleihin olivat sosiaalidemokraatit jakautuneet kahtia, niihin, jotka olivat yhteistyössä Venäjän vallankumouksellisten kanssa (nuoret radikaalit) ja niihin, jotka halusivat toimia maltillisesti. Tapahtui myös edelleen radikalisoitumista: muodostui anarkistiryhmiä tekemään erilaisia väkivallantekoja ja ryöstöjä radikaaliryhmien toiminnan rahoittamiseksi. Näin tapahtui varsinkin vuosina 1906-1907. Kysymys oli eräällä tapaa lakkautettujen punakaartien elvyttämisestä, mutta samalla äärimmäisyyksiin edeten. Tänä päivänä tuolloin tehtyjä lukuisia väkivaltaisia ryöstöjä sanottaisiin terroriteoiksi. Murhia ja tappoja oli niin tiheästi, että vastaavaa piti hakea Venäjältä.

Sosiaalidemokraattisessa puolueessa oli huomattavia vaikeuksia puolustautua porvarilehdistön hyökkäyksiä vastaan tapahtuneiden julmuuksien takia. Vaikeuksia lisäsi, että osa puolueen radikaalista siivestä oli lähellä terroria harjoittavia tahoja. Puolue ryhtyi joka tapauksessa kampanjoimaan bandiitteja vastaan tarmokkaasti. Väkivaltakampanja alkoikin tyrehtyä vuoden 1907 jälkipuolella.

Ensimmäiset valtiopäiväuudistuksen jälkeiset vaalit järjestettiin maaliskuussa 1907. Äänestysprosentti oli 70,7% ja Helsingissä peräti 77,9%. Sekava ja hämmentynyt aikajakso 1905-1907 huomioiden sosiaalidemokraattien ääniosuus oli yllättävän murskaava: 80 paikkaa 200:sta (37%). Vanhasuomalaiset saivat 59 paikkaa. Ruotsalainen kansanpuolue ja nuorsuomalaiset rysähtivät vastaavasti 12 ja 13 prosenttiin äänistä menettäen koko joukon vaikutusvallastaan.

Sdp palkitsi itsensä muhkealla graniittilinnalla Siltasaareen.

Valtiopäiväuudistus tai ei, Venäjä jatkoi kampanjointia Suomen erityisasemaa vastaan. Pääministeri Pjotr Stolypin heilutti tahtipuikkoa järjestyksen palauttamiseksi paitsi Venäjällä niin myös Suomessa, mutta ei puuttunut valtiopäiväjärjestykseen. Asetelma oli kuitenkin uusien valtiopäivien osalta hankala. Stolypinin kanssa oli jatkuvasti vastakkainasettelua. Hajotusvaalit seurasivat toistaan. Sosiaalidemokraattien äänet senaatissa jakautuivat radikaalien ja maltillisten välillä, mutta toisaalta paikkamäärä kokonaisuudessaan lisääntyi pikkuhiljaa. Lyhyesti sanottuna tilanne valtiopäivillä oli kuitenkin erittäin hankalasti hallittavissa. Lopulta toimeenpanovalta oli kokonaan epäluuloisella Stolypinilla. Ei ihme, että Venäjän duumassa kuultiin huudahdus: ”Finis Finlandiae”.

Uudistukset etenivät hitaasti, jos ollenkaan. Kahdeksantuntinen työpäivä saatiin vasta vuonna 1919, kunnallisvaalit nekin vasta vuonna 1918.

Sosiaalidemokraattien politiikka kiteytyi kahden rintaman sotaan: autonomian suojaamiseen ja porvariston kapitalismin vastustamiseen. Kautskylaisittain korostettiin luokkaristiriitoja ja luokkataistelua; radikalismi voitti alaa.

Puhe- ja mielipiteenvapautta tukahdutettiin, joka oli isku sosiaalidemokraateille, joille marssi ja puheet olivat kaikki kaikessa kannattajien tavoittamiseksi. Kaiken lisäksi Venäjän lehdistö hyökkäsi toistuvasti Suomea vastaan.

Stolypinin murha syyskuussa 1911 helpotti Suomen asemaa merkittävästi, mutta kuitenkin vain tilapäisesti. Maailmansodan sytyttyä Suomen autonomia oheni olemattomiin. Kenraalikuvernööri sai erityisvaltuudet pitääkseen Suomen otteessaan.

Maailmansota osoittautui liian suureksi ponnistukseksi Venäjälle. Vallankumous syöksi keisarin vallasta. Alkoi Suomen vaivalloinen tie kohti itsenäisyyttä.

Tilanne vuonna 1917 oli se, että suomalaiset sosialistit ja vallankumousmielialan läpitunkemat venäläiset milteipä aseella uhaten vaativat pitkään vaadittuja uudistuksia työnantajilta. Sosiaalidemokraattien ajama valtalaki nosti puolueen mahdin maksimiin – hetkellisesti. Kerenskin estäessä valtalain voimaantulon, jouduttiin uusiin vaaleihin, joissa sosiaalidemokraatit menettivät paikkamäärästään kymmenkunta prosenttia. Sdp:n läpiajamia lakiuudistuksia kumottiin. Yhteiskunnalliset ristiriidat yltyivät. Ajauduttiin väistämättä törmäyskurssille.

:::::::::::::

”Punalippujen Helsinki” on mahtava rinnakkaiskertomus työväen historiasta kohti tasavertaista kansalaisuutta ja ajautumisesta – valitettavasti - kohti luokkasotaa ja sisällissodan kauhuja. Torsten Ekman säilyttää kiitettävästi neutraalin otteen yksityiskohtaisissa kuvauksissaan. Lopussa on hyvät henkilöhistoriikit työväen veteraaneista.

Hyvinvointiyhteiskunta on vanhentunut järjestelmä?

Artikkelissa ”Hyvinvointivaltion apostolit” (KL 26.3.2018) - Kauppalehden kolumnivieraana - Jarkko Vesikansa kritisoi suomalaisten halua viedä hyvinvointivaltion ilosanomaa muihin maihin. Miksi? Koska se on hänen mielestään vanhentunut ratkaisu nykyajan ongelmiin. Oikea vuosikymmen hyvinvointivaltion ilosanoman levittämiselle on mennyt kauan sitten, jo 1960- ja 1970-luvulla. Ajatteluero omaani verrattuna paljastuu jo käsitteistöstä: Vesikansa käyttää käsitettä hyvinvointivaltio (jolloin julkinen palvelu tuotetaan valtiokeskeisesti) ja minä käytän käsitettä hyvinvointiyhteiskunta, jossa palveluja tuottaa laaja kirjo julkisen ja kolmannen sektorin toimijoita sekä yrityksiä.

Kun olen itse korostanut hyvinvointiyhteiskunnan positiivisia vaikutuksia, on syytä kehitellä tähän skandinaavisen mallin puolustuspuheenvuoro. Ensinnäkin vierastan ajatusta hyvinvointiyhteiskunnasta ikään kuin saavutettuna etuna, siis että se on eräänlainen erinomaisuuden lakipiste. Päinvastoin puhuisin pikemminkin hyvinvointiyhteiskunnasta tavoitteellisena suureena, jota ei koskaan oikeasti saavuteta, mutta tavoite on oikeansuuntainen.

Vesikansa väittää, että suomalaiset ovat persoja kehumiselle ja kehuihin vastataan pyrkimällä levittämään meillä kehitettyä erinomaista systeemiä muihin maihin. En allekirjoita tätäkään, vaan näen, että pikemminkin kysymys on vaatimattomuudesta: etsimme kriittisesti syitä, joilla voimme todistaa, että emme me ole niin hyvin onnistuneet kuin lukuisat mittarit näyttävät . Tämä muuten on yksi syy, miksi pohjoismaiset yhteiskunnat ovat kohtuullisen onnistuneita: ne eivät tyydy saavutettuun.

Vesikansa provosoi kaivamalla Leninin suorittaman itsenäisyyden tunnustamisen esimerkiksi tunnustuksen saamisen tarpeesta. Tätä voisi sanoa jo historian väärinymmärtämiseksi. Suomi pitää tietenkin sijoittaa siihen historialliseen yhteyteen, jossa tuolloin satuimme olemaan, eikä mihinkään jälkiviisaaseen kehikkoon matelusta Neuvosto-Venäjän edessä.

Paremmuuttamme muihin korostavat menestymiset erilaisissa kansainvälisissä mittauksissa. En kuitenkaan usko, että suomalaiset ottavat näitä priorisointilistoja kirjaimellisesti, vaan enemmänkin hyrisevät tyytyväisenä, että ”hyvä näin”, mutta siihen se jää. Vesikansan mielestä varsinkin älymystössä odotetaan, että pohjoismaisen mallin vienti Yhdysvaltoihin ja muualle on ”lähes apostolinen tehtävä”. Vesikansa vertaa vientiponnistusta suur-Suomi-hengessä tapahtuneeseen heimojen yhdistämishankkeeseen. Kiistakirjoituksena tällainen tulkinta menettelee, mutta asiallisesti ottaen tästä ei jää paljon käteen.

Miten on sen tyrkyttämisen laita?

Esimerkiksi Bernie Sandersin Yhdysvaltain presidentinvaaleissa esiin nostama skandinaavinen sosiaalidemokraattinen malli oli hänen oma ideansa ja sai valtavasti vastakaikua Yhdysvalloissa. Kun mielipidetiedusteluissa asetettiin Trump ja Sanders vastakkain, oli Sanders vahvoilla. Yhdysvalloissa lukemattomat ihmiset ovat tympääntyneet tavallisten ihmisten kestokyvyn ylittäviin palvelumaksuihin tai vakuutuksiin.

Vesikansan pääväittämä on siis, että hyvinvointiyhteiskunnan kauppaaminen muille on ajastaan jälkeen jäänyttä nostalgiaa. Ongelmia piisaa: työttömyys on rakenteellista, ei suhdanneluontoista. Koulutus ja osaamistarpeet ovat moninaisempia kuin kuvittelemme. Olen itse nähnyt kehityksemme niin, että pohjoismaisen mallin itseään korjaava rakenne on korkealla tasolla. Emme siis ole tuudittautuneet olemassa olevaan kuviteltuun ”hyvään”. Sanalla sanoen Vesikansa ei myönnä, että hyvinvointiyhteiskunnissa on mahtava joustoelementti. Hyvinvointiyhteiskunnan keskeinen ominaisuus on kärsivällisyys kehittää järjestelmää: ei tarvita vallankumousta.

Perusongelma Vesikansan väittämissä on, että hän on unohtanut, että hänen mainitsemansa haasteet ovat kohdanneet kaikkia länsimaita riippumatta siitä, mikä yhteiskuntajärjestelmän muoto on voimassa. Pohjoismaisen mallin suuri etu on ollut, että se on antanut ihmisille mahdollisuuden sopeutua uusiin olosuhteisiin ilman kriisiytymistä. Tämä on monissa maissa jäänyt toteuttamatta, tai on toteutettu vaillinaisesti.

Yhdysvalloissa ihan vakavasti esitetään, että tuettua työllistämistä, uudelleenkoulutusta, työhönohjausta ja pienituloisten verohelpotuksia voitaisiin käyttää sen umpisolmun avaamiseksi, mikä on kohdannut ruostevyöhykkeen teollisuustyöntekijöitä. Ei siihen skandinaavisen yhteiskuntamallin vientiä tarvita, mutta tuontia suorastaan pyydetään. Ilmaista terveydenhuoltoa kannattaa lähes puolet republikaaneista.

On väärin väittää, että pohjoismainen malli on luotu teollisuusyhteiskuntaa varten. Kaikkialla muuallakin kipunoidaan automaation ja robotisaation otteessa. Kysymys on oikeastaan siitä, missä järjestelmässä parhaiten reagoidaan eteen tuleviin haasteisiin. Väittäisin, että pohjoismaisessa järjestelmässä on parhaat edellytykset ei ainoastaan reagoida vaan myös ennaltaehkäistä tulevia ongelmia.

Ei-hyvinvointiyhteiskunnissa tapahtumien vyöry tallaa raa´asti alleen työntekijät. Ainakin toistaiseksi pohjoismainen malli on sisältänyt työntekijäsuojan mullistuksia vastaan. Ei tässä ole mitään vanhanaikaista.

Jarkko Vesikansa vertaa 1960-luvun rakenteiden muutostarpeita tähän päivään ja toteaa nykyisten olevan vaativampia. En kiistä tätä, mutta se oli nouseva hyvinvointiyhteiskunta, joka ratkaisi 1960-luvun rakenneongelmat! Sopeutuminen oli vaativa vuosia kestänyt prosessi. En usko yhtäkkiseen poikki ja pinoon -ratkaisuihin, mitä Vesikansa ehkä kaipaa.

Varmaankin itse hyvinvointiyhteiskuntatuote on monissa maissa saanut vähintään yhtä menestyksekkäitä toteuttamismuotoja kuin meillä, mutta ei meidänkään tarvitse hävetä saavutuksiamme. Liian herkästi ajattelemme, että meillä ei osata, muualla on paremmin. Miten tyypillistä ajattelua tämä onkaan!

Jos vielä palataan järjestelmäonnistumisten mittaukseen , en voi olla mainitsematta The Fund for Peacea, amerikkalaista tutkimus- ja koulutusorganisaatiota, joka julkaisee State Fragility Indexiä vuosittain. Indeksillä maat (178) asetetaan ”huonommuusjärjestykseen” valtion haurauden perusteella. Vähiten ehyt kansakunta on siis kärjessä. Mittareina ovat poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset indikaattorit.

Vuoden 2017 listalla Suomi oli säilyttänyt jumbosijan: olimme siis kunniakkaalla viimeisellä sijalla hauraustilastossa. Kaiken lisäksi Suomi ainoana maana ansaitsi kunniamaininnan ”very sustainable” (”hyvin kestävä tai hyvin vakaa”). Indeksilukumme oli 18,7 (mitä pienempi luku, sen parempi). Kaikkien muiden maiden indeksi nousi yli 20 indeksipisteeseen. Indeksiä takaperin lukien kakkosena (siis sijalla 177) oli Norja, kolmantena Sveitsi, neljäntenä Tanska, viidentenä Ruotsi, kuudentena Australia, seitsemäntenä Irlanti ja kahdeksantena Islanti. Listan ”kärjessä” olivat Sudan ja Etelä-Somalia. Tilastosta voidaan poimia vaikkapa kolmikko USA, Ranska ja Iso Britannia, vastaavasti sijoilta 21, 20 ja 19.

Vesikansan maailmankatsomuksen mukaan on ehkä kiusallista, että kokonaisarvioinnissa Suomi menestyy näin huonosti, eli siis hyvin. Mutta en nyt äkkipäätä osaa asettaa em. arviointia kyseenalaiseksikaan. Olisiko juuri kansakunnan eheys syy sille, että toisessa, YK:n laatimassa tuoreessa mittauksessa saavutimme onnellisuudessa ykköstilan?

Tällä hetkellä pohjoismainen malli on melkoisessa turbulenssissa. Tarvitaan taistelua hyvin toimivan luottamusyhteiskunnan rakenteiden puolesta ja sovittautumista globaaleihin trendeihin, jotka haastavat koko ajan hyväksi todettua mallia.

Ei näitä mittareita pidä ottaa kuolemanvakavasti, mutta toisaalta syytä itseruoskintaan ei ole. Olen ymmärtävinäni niin, että talouden mahdollisimman suuri tehokkuus ei johda kansakunnan suurimpaan onneen. Tarvitaan inhimillisten tekijöiden optimaalista suhdetta menestyksekkään talouden kriteereihin.

Kauppasota - kiinalainen juttu

”Kauppasodat ovat hyviä ja helppoja voittaa!”, totesi Donald Trump muutama viikko sitten julistaessaan pyrkivänsä asettamaan teräs- ja alumiinitulleja. Paul Krugman toteaa kuivasti NYT:n kolumnissaan ”Bumbling Into a Trade War” (22.3.2018), että kauppasodat ovat harvoin hyviä eivätkä ollenkaan helppoja voittaa. Ja varsinkin, jos niiden asettajalla ”ei ole mitään käsitystä, mitä hän on tekemässä”.

Trumpille on ominaista pyrkimys tahrata edeltäjänsä perinne, oli sitten kysymyksessä Obamacare tai veroleikkaukset. Krugmanin mukaan Trumpin ensisijainen tavoite veroleikkauksissa oli enemmänkin saada voitto Obamasta kuin välittää sisällöstä. Noh…. Kauppataseen alijäämän alentaminen on hiukan eri tyyppinen asia, koska Trumpilla se on ollut pitkäaikainen tavoite. Niinpä olisi ollut oletettavaa, että hän olisi perehtynyt kaupankäynnin saloihin. Ainakin olisi voinut luulla hänen tukeutuvan talouden ekspertteihin.

Aluksi hän esitti asian niin, että tullitariffeja tarvitaan kansallisen turvallisuuden ja liittolaisten tukemisen takia. Sitten hän aloitti normaalina pidettävän venkoilun eli rupesi arpomaan maita, jotka säästyisivät hänen ajamiltaan tulleilta. Onko tämä ymmärrettävä niin, että Trump ja läheisensä eivät heti tajunneet, että teräksen tuonti Euroopasta on merkittävää ja tullit vahingoittavat liittolaisia? Näytti siltä, että hän suututti liittolaiset ja loi itsestään epäluotettavan kauppakumppanin kuvan. Aiempien lausuntojen takaisinvedot eivät koskeneet Kiinaa. Krugmankin myöntää, että Kiina on kansainvälisen kaupan paha poika. Se nappaa käyttöönsä uusia teknologioita, jotka on kehitelty muualla ja polkee esim. metallituotteiden hintoja.

Krugman pitää Yhdysvaltain isoa Kiinan-kaupan vajetta paljolti illuusiona. Tämä johtuu siitä, että Kiina on ikään kuin suuri kokoonpanotehdas. Komponentit on tuotu muualta, esim. Etelä-Koreasta ja Japanista. Krugmanin mukaan vain muutama prosentti iPhonen hinnasta jää Kiinaan. Suuri osa (jopa puolet) Yhdysvaltain Kiinan kauppavajeesta juontaa juurensa muista maista, jotka tuottavat komponentteja Kiinan teollisuudelle. Niinpä Trumpin vaahtoaminen Kiinan kaupan alijäämän johdosta saattaa välillisesti – tahattomasti - laajeta muihin maihin aiheuttaen enemmän vahinkoa kuin varsinainen vaje.

Takavuosina oli toisin. Kiinan valuutan aliarvostus ja Yhdysvaltain finanssikriisin jälkeinen iso työttömyys tekivät Kiinan kritisoinnista aiheellista. Nyt tilanne on muuttunut: taloudella menee lujaa. Tumpin yksinkertainen ”toisen voitto on toisen tappio” -peli ei toimi maailmanmarkkinoilla.

::::::::::::::::

Tietysti tässä kaikessa on mukana myöskin trumpilaista pelin politiikkaa, jossa vastustajat (siis liittolaiset!) saadaan liikkeelle poteroistaan ja valmistellaan painostamalla diili, jossa kasvot pyritään säilyttämään.

Kotimaassa suositaan niitä teollisuuden aloja ja työntekijöitä, jotka ovat olleet Trumpin äänestäjiä. Menestymätöntä teollisuutta ollaan valmiit tukemaan, kun on luvattu järjettömiä vaalipuheissa. Pahaa on siis se, että on luvattu jotain ja vielä pahempaa seuraa siitä, että pidetään lupauksista kiinni. Suurena todellisena ongelmana on, että ihmiset eivät enää Yhdysvalloissakaan liiku työn perässä, niin kuin vanhaan hyvään aikaan. Päinvastoin on paikkakuntia, joissa on jähmetytty paikoilleen ja työttömyys on kymmeniä prosentteja.

Ketä nämä petetyt teollisuustyöntekijät äänestävät seuraavissa vaaleissa?

Mistä maailmakaupan säännöistä on kysymys? Krugmanin tiivistyksen mukaan maailmankaupan pelisäännöt on tarkoitettu estämään Trumpin kaltaisten toimijoiden epäkelpo käyttäytyminen.

Kauppasodat ovat yksiselitteisesti pahasta. Geopoliittisena oheistuotteena toki jokin valtio voi voittaa suhteellista etua ainakin tilapäisesti.

Sisällissota: Väinö Linnan ”fiktio” vastaan ”vaihtoehtoinen” totuus

Kansakunta itsenäisenä on täyttänyt juuri tasavuodet. Aivan aiheesta muistellaan, miten kaikki alkoi, miten Suomi itsenäistyi. Mielenkiintoista tässä on, miten Väinö Linnan ”Täällä Pohjatähden alla” (samoin kuin osin myös ”Tuntematon sotilas”) muokkaa historiakäsityksiä. Tarkoitan syytöksiä historian vääristelystä, jota fiktio nimeltä ”Täällä Pohjatähden alla” joidenkin mielestä edustaa. Se on siis saanut epävirallisen historiankirjoituksen luonteen, joka lopulta aikojen saatossa – väitteen mukaan - on muotoutunut kiveen hakatuksi totuudeksi Suomen lähihistoriasta. Onpa mainittu, että Linnakin sen sellaiseksi tarkoitti.

Ensin syntyi voittajan teesi – "valkoinen totuus” – joka oli täysin ylivoimainen vastaväitteisiin (”punainen totuus”) nähden. Sitten syntyi Linnan antiteesi (halu ajatella toisin) ja nyt useimmat näkevät Linnan historiakäsityksen synteesinä aina itsenäisyysvaiheessa käydyn sodan nimeä myöten, mutta eivät toki kaikki. On niitä, jotka ovat epäilevät, että Linnan näkemys on muodostunut synteesiksi väärin perustein.

Se kuva, jota oli markkinoitu totuutena esimerkiksi sotien välisenä aikana on asetettu Linnan teoksessa kyseenalaiseksi. Eli Linnan fiktio siis edustaakin totuutta ja varhainen sisällissodan totuuskäsitys on, jos ei fiktiota, niin ainakin yksipuolisesti käsiteltyä historiaa.

On pakko selventää tätä ehkä vaikeaselkoista johdantoa esimerkillä.

Vesa Vares kirjoittaa tuoreessa Kanava-lehdessä 2/2018 artikkelissa ”Kun ikoni painaa liikaa” edellä esitettyyn liittyen, että Väinö Linnan ”pohjantähteläisyys” dominoi historiankirjoitusta. Historiantutkijana häntä kiusaa, kun Pohjantähti-teossarjaa käytetään historian lähteenä jopa mieluummin kuin varsinaisia tutkimuksia. Vareksen kirjoituksessa viitataan jo aiemmin samasta aiheesta ilmestyneeseen Risto Volasen ja Lasse Lehtisen kirjaan ”1918 – kuinka vallankumous levisi Suomeen”. Molemmissa tapauksissa on kysymys samantyyppisestä kritiikistä Linnan asemaa kohtaan. Arvosteluni kirjasta olen julkaissut 5.2.2018 (”Lehtinen ja Volanen: Väinö Linna ja kansalaissodan tulkinnat”).

Vares edustaa selvästi porvarillista tulkintaa sisällissodasta.

Vareksen mukaan Pohjantähdestä on tullut vaihtoehdoton totuus. Hän moittii Linnaa porvarillisen näkökannan laiminlyönnistä ja torpparikysymyksen ongelmallisuuden suurentelemisesta.

Hän toteaa, että väite, jonka mukaan ”vasta Pohjatähden jälkeen asioista on voinut puhua” on liioittelua. Oleellista on kuitenkin, että valkoisella totuudella oli hegemoninen asema sekä sotien välisenä aikana että myös 1950-luvulla. Linna otti tehtäväkseen murtaa asennevallin yhdessä joidenkin tutkijoiden kanssa (ei siis yksin!) ja onnistui siinä. Pidän Linnan näkemystä oikeutettuna vastareaktiona, en historiakirjoituksen dominointina.

Pikemminkin Linna ja monet tutkijat (Juhani Paasivirta, Jaakko Paavolainen, Heikki Ylikangas) ovat tasapainottaneet kuvaa sisällissodasta, eivät epätasapuolistaneet.

Vares todistelee ”valkoisen” ja ”punaisen” näkökulman tasapäisyyttä käydyssä taistelussa hegemoniasta. Siis että molemmille avautui samanlainen ikkuna omien totuuksien levittämiseen. Valkoinen puoli oli voittaneena osapuolena kuitenkin täysin ylivoimainen valkoisen totuuden levittämisessä esimerkiksi sotien välissä. Vares ainakin osin myöntää tämän todetessaan, että ”punainen totuus oli olemassa, mutta valtakulttuurissa se jäi marginaaliin” ja vielä: ”punainen totuus ei saanut sijaa siinä myytissä, jonka voittanut osapuoli loi”.

Vares liittää kritiikkinsä siihen ajankohtaan, jolloin Pohjatähti julkaistiin. Vareksen mukaan yhteiskunnallinen olosuhde oli muuttunut 1960-luvun alussa ja Pohjatähden olisi siis pitänyt reagoida muuttuneisiin olosuhteisiin, jolloin punaisen puolen rooli olisi voitu nähdä monipuolisemmassa valossa.

Vareksen mielestä Linna ei kirjoittanut fiktiota vaan tulkitsi historiaa. Yhdyn siihen Vareksen toteamukseen, että ”Linna loi kertomusta ….. sosiaalisesti ja taloudellisesti tasa-arvoistuvalle Suomelle”. Onko siis väärin, jos tällainen yhteiskunnallinen kasvutarina esitettiin teossarjan avulla? Teossarjalla oli selkeä fokus. Ensimmäistä kertaa työväenluokka sai sille kuuluvan painoarvon yhteisistä asioista päätettäessä. Pohjantähti sekä reagoi tapahtuneeseen kehitykseen että loi modernin Suomen suuntaviivoja.

Vares moittii, että Pohjantähdessä ei ole yhtään aitoa porvarihahmoa. Asia on mielestäni nähtävä sellaisena, että työväestön ryhmädynamiikka toimi juuri näin: se näki valkoiset vihollisena yksipuolisuuteen saakka. Linnan tehtävänä kirjailijana ei ollut löytää objektiivista totuutta vaan heijastaa punaisten asennoitumista. Vares myöntää, että fiktiossa Linnalla on tähän oikeus. Tavallaan Vares ”luovuttaa” todetessaan, että punaisen osapuolen tarina tulee pysymään. Miksi? Koska se vastaa nykyihmisen odotuksiin paremmin kuin vuoden 1918 valkoisten tarjoama selitys. Valkoiselle tarinalle ei ole tilausta.

Kysymys on samaistumisesta, toteaa Vares. Punaisten tarinaan on helppo samaistua: huonompiosaisten taistelu parempi osaisia vastaan. Silti Varesta kaivertaa, että tämän päivän ihmisiltä puuttuu samaistumiskyky vuoden 1918 valkoisen ihmisen arvomaailmaan. Ilmeisesti, jos kykyä olisi, tulisi silloinen arvomaailma paremmin hyväksytyksi. ”Pohjantähteläisyys” on ikään kuin varastanut kuvan vuodesta 1918. Varesta vaivaa jatkuva yksipuolinen kiinnostus punaisten maailmaa kohtaan (= uhrin tarinaan).

Vares toteaa, että punaisen puolen tutkiminen ei ole ongelma, eikä edes se, että valkoisen puolen kostoterroria tutkitaan. Mutta se on ongelma, että muodostuu vain yksi totuus.

Mutta onko tämä tulkinta oikein?

Vareksen ajattelussa minua vaivaa ajatus, että vain punainen totuus saisi julkisuudessa sijaa ja jakaisi mielenkiinnon. Minusta asia ei ole näin. Viime aikaisissa historia-analyyseissa on korostettu nimenomaan molempien osapuolien ”syyllisyyttä” veritekoihin ja osallisuutta yhteisesti koettuun murhenäytelmään. Voi olla tietenkin niin, että tähän sekoittuu myötätuntoa hävinnyttä osapuolta kohtaan, mutta eikö se ole perin inhimillistä?

Jonkinlaisena synteesinä tai kompromissina Vares toteaa, että ”Pohjatähti ei kaipaa kaatamista, se on omassa lajissaan edelleen ylittämätön, mutta se kaipaa rinnalleen myös muuta kuin kopioitaan”. Vareksella on halu ymmärtää valkoisten vaikuttimia niistä lähtökohdista, jotka vallitsivat vuonna 1918.

Toisaalta eikö tänä päivänä voittopuolisesti ole nähtävissä pyrkimys ymmärtää molemmin puolin historiallista tilannetta, joka vallitsi vuonna 1918. Yksi osa tätä kompromissia on sisällissotakäsitteen hyväksyminen yli ideologiarajojen.

Voidaan kysyä, onko sen tyyppinen porvarillinen ajattelutapa, mitä Vares edustaa, marginalisoitunut Suomessa? Konsensus, solidaarisuus ja hyvinvointiyhteiskunnan voitot ovat syöneet varekselaiselta porvarillisuudelta kasvualustan.

Olen pyrkinyt ajattelemaan niin, että aiemmat pintakerrokset – syyllistämiskerrokset – ovat aikojen kuluessa väistyneet taustalle, ikään kuin hautautuneet syvemmälle ja myötätunto yhteistä koettelemusta kohtaan on noussut lähemmäksi pintaa.

Vareksen tapa lähestyä kansalaissotaproblematiikkaa on tiukasti omaa teesiä puolustava, mutta samalla hän kieltäytyy tuomitsemasta voimassa olevaa konsensushenkisyyttä, joka tuo lieventävän näkökulman hänen kiivauteensa.

Sisällissodan muisto kaiken tapahtuneen jälkeen

Seppo Hentilän teos ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018) keskittyy siihen, mitä tapahtui sisällissodansodan jälkeen. Tässä kirjan arvioinnin kolmannessa ja viimeisessä osassa keskityn aikaan 1930-luvulta lähelle nykypäivää.

Mitä kaikkea seurasi kansalaissodasta (käytän tätä nimeä, kun olen siihen tottunut)? Seppo Hentilän mukaan mm. Lapuan liike -niminen terrorijärjestö, suojeluskunnat kaikessa laajuudessaan ja vielä se jännittynyt oikeisto-vasemmisto -asetelma, joka vallitsi sotien välisenä aikana.

Suomeen syntyi sotien välisenä aikana monia fasismin tunnuspiirteet omanneita järjestöjä (Suomen kansan liitto, Vapaussodan rintamamiesten liitto), joilla usein oli pinnalta katsoen hyvä tarkoitusperä, mutta jotka syyllistyivät laittomuuksiin. Näille järjestöille oli ominaista halveksiva suhtautuminen demokratiaa kohtaan.

Lakkautetun Lapuan liikkeen jalanjäljillä nousi Isänmaallinen Kansanliike (IKL). Viesti oli selvä: vapausota ei ole päättynyt. Lisäksi omaksuttiin muodikkaita piirteitä natsi-Saksan ideologiasta. Hetkinen, mutta eihän Suomessa ollut rotuoppia! Oli, sanoo Hentilä. Sen nimi oli ryssäviha.

Heimosotien tappioon turhautuneet akateemiset nuoret perustivat Akateemisen Karjala-Seuran. Siitä tuli yksi valkoisen Suomen merkittävimmistä järjestöistä. Seuran tunnuslauseessa viitataan uskoon "suureen Suomeen". Sille tunnusomaisia piirteitä olivat ryssäviha, antikommunismi ja aitosuomalaisuus.

Sekä äärioikeiston että äärivasemmiston loiskiehunta lopetettiin ns. kommunistilakien avulla. Vedettiin selvä pesäero ääriliikkeisiin. Tämä merkitsi sitä, että Suomessa tapahtui merkittävä käänne suhteessa natsi-Saksaan 1930-luvun alussa. Suomi ei altistunut radikaaleille fasistisille liikkeille.

Sosiaalidemokraatit saivat vuoden 1936 eduskuntavaaleissa 83 kansanedustajaa. Punamulta alkoi häämöttää näkyvissä olevassa tulevaisuudessa.

Kun Tanner ilmoitti vaalien jälkeen puolueensa olevan valmis neuvottelemaan hallitukseen menosta, tyrmäsi presidentti Svinhufvud ajatuksen: ei hänen presidenttikaudellaan. Ilmoituksen tylyys kertoo, että vanhat epäluulot olivat edelleen pinnalla.

Presidentinvaaleista (1937) muodostui tiukka kamppailu, jossa vastakkain olivat ykkösvaihtoehtoina oikeiston Svinhufvud ja vasemmiston kannattama Ståhlberg. Valituksi tuli kuitenkin mutkikkaan pelin jälkeen Kyösti Kallio, joka avasi tien punamultahallitukseen. Sekä oikea että vasen reuna heikkenivät 1930-luvun lopulla.

Paradoksaalisesti Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen talvisodassa tapahtui äärioikeiston ennakoimalla tavalla. Kovin lupaavasti ei yhteen hiileen puhaltaminen käynnistynyt, kun Mannerheim julisti sodan olevan jatkoa vapaussodalle. Käytännössä yksimielisyys kuitenkin toimi: myös kommunistit – valkoisten veteraanien yllätykseksi – tarttuivat aseeseen. Talvisodan jälkeen oli mahdollista pystyttää muistomerkki vuoden 1918 punaisille.

Hentilä arvioi, että punamultavaihe 1930-luvun lopulla oli tärkeä välivaihe kohti riittävää yksimielisyyttä sotaa ajatellen. Mutta miten olisi käynyt, jos oikeiston rynnäkkö 1930-luvun alussa olisi onnistunut?

Tapahtui uskomattomia asioita: SAK ja STK solmivat tammikuun kihlauksen 1940. Myös kynnys työväen liittymiseksi suojeluskuntiin madaltui. Tolvajärvellä päärintamavastuu oli tamperelaisilla työläiskotien pojilla. Perustettiin myös aseveliliitto, joka oli tarkoitettu porvariston ja työväestön yhteiseksi järjestöksi. Uudella järjestöllä oli sosiaalinen tilaus. Siitä tuli jättimenestys. Aseveliliitto poiki käsitteet ”aseveliakseli” ja ”asevelisosialistit”.

Yllätyksiä kuitenkin ilmestyi yksimielisyyteen viitoitetulle tielle, sillä sdp:n vasemman reunan (ei siis kommunistien) toimesta perustetiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, johon liittyi puolessa vuodessa lähes 40 000 jäsentä. Se oli sodanjulistus sdp:n tannerilaiselle enemmistölle. Hentilän arvio on, että kysymys oli nimenomaan protesti sdp:n enemmistön yhteistyöhakuisuudelle ja toisaalta kertoi sodanvastaisesta mielialasta. Tästä liikkeestä muodostui sodan vastainen oppositio jatkosodan aikana. Ja eiköhän tässä näkynyt jo tulevan SKDL:n siemen.

Jatkosodan aikana heijastuivat kansalaissodan rintamalinjat. Oli niitä, jotka näkivät vapaussodan jatkuvan ja haaveilivat Suur-Suomesta. Tannerista vasemmalle (Tanner mukaan lukien) paheksuttiin vanhan rajan ylitystä.

Hentilä toteaa, että jatkosodan lopputulos mursi sisällissodan muistamisen valkoista hegemoniaa – ei missään nimessä kuitenkaan kokonaan. Sodan jälkeen kommunistit olivat sdp:tä aktiivisempia ”luokkasodan” muiston elvyttäjiä.

Seuraavan kerran suomalaisten käsityksiä ravisutti Väinö Linna teoksellaan ”Täällä Pohjantähden alla”. Fiktiivinen teos herätti myös erittäin laajaa historiakeskustelua. Aikojen myötä Linnan käsityksiä kansalaissodasta on alettu pitää historiankirjoituksena, mikä on kohtuutonta. Linnan teossarjaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että kirjoittamisen aikoihin valkoinen vapaussotatulkinta oli edelleen voimissaan. Linna haastoi vallitsevat tulkinnat: punaiset eivät olleet huligaaneja vaan taistelivat köyhyyden ja hädän poistamisen puolesta. Tämän kirjoittaja on sitä mieltä, että Linnan urotyössä oli kysymys yhteiskunnallisesta kasvukertomuksesta. Tieteellisesti kansalaissodan surmia tutki Jaakko Paavolainen teoksissaan ”Punainen terrori” (1966) ja ”Valkoinen terrori” (1967). Varsinkin valkoisen terrorin esille ottaminen ja analysointi herätti jälleen laajaa ärtymystä.

Sekä Linnalla, että Paavolaisella oli yhteinen haaste: hävinneen puolen ymmärtäminen. Ratkaisevaa tulevia aikoja ajatellen oli murhenäytelmän kokeminen yhteiseksi. Kansallinen eheytyminen vaati a) ymmärrystä, b) sovintoa. Juuri nämä teemat korostuivat 1960-luvulla. Kuusikymmentäluvulle tultaessa oli saatu jo riittävästi etäisyyttä, jotta oli mahdollista kokea menneisyys kypsemmin.

Menneisyyden hallinnan tärkeitä osia olivat Linnan teoksien ohella monet tutkimukset, joista keskeisiä ovat Jaakko Paavolaisen ja Heikki Ylikankaan syväluotaukset. Hentilä ylistää Ylikankaan ”Tie Tampereelle” -teosta ja syystäkin. Vähitellen on syntynyt hyvin kiteytynyt kuva sisällissodasta. Kuva täydentyi tutkijakollektiivin ”Suomen sotasurmat 1914-1922” -työllä.

Samaan aikaan oikeistolaisten järjestöjen elvytykset eivät ole onnistuneet.

Sodasta käytetty nimi on vaihdellut aikojen ja olosuhteiden mukaan. Hentilä käsittelee käydyn keskustelun perin pohjin. Vapaussotakeskustelusta siirryttiin 1960-luvulla kansalaissotakäsitteen käyttöön Linnan teosten myötä. Yhdeksänkymmentäluvulla vakiintui sisällissotatermi. Pilvi Torstin haastattelututkimuksessa vuodelta 2012 sisällissotanimeä kannatti 34,5 prosenttia haastatelluista, kansalaissodalle antoi äänensä 28 prosenttia ja vapaussodalle 17 prosenttia.

Olen itse käyttänyt pohdinnoissani sekä kansalaissota- että sisällissotanimeä. Kansalaissota on tunneviritteisempi – siinä tuntuu läheisyys - kun taas sisällisota on neutraalimpi.

:::::::::::::::

Hentilän teos on sekä Suomen itsenäisyyden ajan historian oivaltava kertauskurssi että sisällissodan seurausten erittely. Kirjan valtava lähteistö kertoo paljolti sodan kiinnostavuudesta tutkijoiden ja muiden kirjoittajien keskuudessa.

Hentilä pystyy hallitsemaan laajan aiheen ja aineiston kiitettävästi. Teos on tervetullut lisä myös aiheen herkkään ”tasapuolisuuskeskusteluun”. Hentilä mielestäni korostaa hieman punaisten profiilia ja sillä tasapainottaa vieläkin näkyvää valkoisten hegemonista asemaa keskustelun moottorina.

Pahan Putinin jäljillä

MTV Uutiset kertaa Suomen ja Venäjän suhteiden kehitystä viime vuosina artikkelissa ”Mitä Putin ajattelee Suomesta? – Kokenut brittitoimittaja: Suomella on syytä olla hermostunut – Putin petkuttaa ja valehtelee” (julk. 18.3.2018). Jutun aluksi MTV Uutiset tarkastelee kertauksena Suomen ja Venäjän suhteita Putinin viime vuosina pitämien puheiden ja lausuntojen avulla.

Artikkeli sisältää runsaasti sisään upotettuja videopätkiä Putinin ja Sauli Niinistön tapaamisista. Nopeasti mennään kuitenkin artikkelin päätarkoitukseen eli Venäjän muodostamaan uhkakuvaan Suomelle. Uhka ilmaistaan verhotusti tai suoraan. Tavoitteena on saada kovapäiset suomalaiset ymmärtämään, että naapurissa on valtio, jonka suhteen on syytä olla hereillä.

Putinin käytyä Punkaharjulla heinäkuussa 2017, MTV:n ulkomaantoimittaja Mirja Sipinen kommentoi, että ”fakta on, että juhlapuheista huolimatta Suomen ja Venäjän välit eivät ole normaalilla hyvällä tasolla….syynä tähän on tietenkin Ukraina. Kuitenkin toimittaja lieventää hetken kuluttua sanomaansa: ”Tällaisessa nykymaailmassa Suomella onkin tavallaan aika hyvät Venäjä-suhteet!” Tässä viitataan vertailumaihin, joilla on paljon heikommat välit Venäjään.

Itse asiassa hän olisi voinut tehdä päälauseen tuosta jälkimmäisestä toteamuksesta. Siksi hyvin presidentti Niinistö on pitänyt huolta jatkuvasta yhteydenpidosta puhelinsoitoin sekä tapaamisin. Kai se on niin, että jutun markkinoinnin kannalta on hyvä pistää alkukaneetiksi, että suhteet eivät ole kunnossa.

Vielä MTV:n jutussa viitataan Andrei Illarionoviin (vaikuttaa nykyisin Yhdysvalloissa), entiseen Putin avustajaan, joka on innokkaasti levittänyt tietoa, että länsimaat eivät ole ymmärtäneet Putinin ajattelua. Illarionov lukee Baltian maat ja Suomen Venäjän etupiiriin kuuluviksi. Hän on yksi näistä ns. asiantuntijoista, joiden asiantuntijatittelin olen pistänyt usein lainausmerkkeihin, ei sen takia, että julistaisin hänet harhaanjohtajaksi, vaan sen takia, että katson hänen olevan hyvin asenteellinen arvioissaan. Illarionov on useampaa otteeseen pystynyt ylittämään uutiskynnyksen räväköillä ennustuksillaan, joille en ole antanut kovin suurta arvoa.

Selväksi on käynyt, että Putin korostaa Suomen puolueettomuutta. Ei ole sattuma, että hän käyttää tätä ilmaisua. Sehän perustuu vanhaan Suomen aseman määrittämiseen kylmän sodan aikana ja ilmaisee Putinin toiveen Suomen geopoliittisesta asemasta. Nykyisin meillä puhutaan sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, mitä Putin välttää käyttämästä Suomen noudattamasta politiikasta.

::::::::::::::::::::

Kokonaiskuvan luomiseksi on syytä lainata viime syksyn kirjamessujen aikaista toimittaja Luke Hardingin haastattelua, (MTV3: ”Arvostettu brittitoimittaja: Putin katsoo Suomea kuin KGB:n vakoilija”), koska sen kautta voi valaista voimakkaasti länsiorientoituneen toimittajan näkökohtia ja asenteita. Luke Harding otti tehtäväkseen opastaa suomalaisia siltä pohjalta, että meillä ei oikein tajuta minkälainen huijari Putin on. Kiinnitin huomiota jo kirjamessuilla hänen setämäisesti opettavaan tyyliin. Harding totesi MTV:n haastattelussa, että Suomen on syytä olla hermostunut Venäjän naapurina. KGB-mies ei pääse vakoilijankaavustaan eroon!

Harding neuvoo, että Putin ei usko ”demokraattisiin mielipiteisiin, ihmisoikeuksiin ja instituutioihin”. Harding antaa ohjeita sillä tavoin yksioikoisesti, että hän näkee suomalaisten ottavan kaikki Putinin lausunnot hyväuskoisesti vastaan. Jonkun olisi syytä kertoa, että Suomessa monilla ihmisillä on pitkä historia elettynä Venäjän kupeessa ja näkemykset ovat tervehenkisen kriittisiä Putinin mielipiteitä kohtaan – ilman toimittaja Hardingin opastusta.

Harding toteaa haastattelussa, että ”Venäjä pitää Suomea osana lähiulkomaitaan, vaikutuspiiriään. Sillä on veto-oikeus Suomen geopoliittisiin ja sotilaallisiin päätöksiin varsinkin Natoa koskevan kiistanalaisen kysymyksen suhteen”. Sanamuoto on erikoinen: suomalaisten suuri enemmistö on ollut Natoon liittymistä vastaan. Ylivoimainen enemmistö näistä ihmisistä on aidosti sotilaallista liittoutumista vastaan, sanoo Venäjä mitä tahansa. Hardingista jää kuva, että hän pyrkii opastamaan tietämättömiä suomalaisia kaidalle tielle kertomalla, miten härskisti naapurin valtionpäämies oikeasti käyttäytyy.

Hardingilla on paljon tietoa, mutta sitä tulkitessaan hän oikoo tosiasioita ja täyttää aukkopaikkoja omilla oletuksillaan. Hän on lännen mies, joka ei näe Venäjän käyttäytymisessä esimerkiksi reagointia Nato-maiden pyrkyyn Venäjän rajoille.

Tosiasiassa Hardingin ”länsi” on pirstoutunut moniin heterogeenisiin osiin, jotka ulottuvat liberaalista demokratiasta aina autoritäärisiin yhteiskuntiin saakka - lukuisin variaatioin. Kuva lännestä ei ole niin ihanteellinen kuin Harding näkee. Ehkä hän puhuu enemmänkin siitä lännestä, jonka hän toivoisi olevan olemassa.

::::::::::::::::

Jos idässä on tällainen ilmestyskirjan peto, onko siihen suhtauduttava kohtalonomaisesti? Sirotellaanko tuhkaa pään päälle ja vaelletaan hitaasti kohti hautausmaata? Vai ryhdytäänkö ankaraan vastarintaan ja lykätään rautaa rajalle?

Minusta presidentti Niinistön ja suomalaisten suuren enemmistön kanta on hyvin lähellä toisiaan: Venäjällä on omat kiistattomat ja vastenmieliset syntinsä. Tosiasiat on tunnustettava. Emme voi kuitenkaan muuttaa diktatuuria demokratiaksi. Emme voi puhkua raivon vallassa kaikkia Venäjällä todettuja väärinkäytöksiä vastaan.

Ei siihen pysty Hardingkaan. Hänkin taistelee vain sanan miekalla ilmestyskirjan petoa vastaan.

Liioin on turha kuvitella, etteikö Venäjä pyrkisi hybridivaikuttamiseen ja luomaan kyberhyökkäysten uhkaa. Suomi ei kuitenkaan ole tässä suhteessa akuuteimmassa polttopisteessä. Ei meidän presidentinvaaleihimme kohdistunut käytännössä juuri minkäänlaista propagandaiskua.

Usein Venäjän vaikuttamistavoitteet nähdään juuri meidän aikaamme liittyvinä. Totuus on toisenlainen. Esimerkiksi Aleksi Mainion tuore kirja ”Erkon kylmä sota” on tervetullut tietoisku menneiden aikojen (1950-luvulta 1980-luvulle) vakoilutoiminnan intensiivisyydestä. Räikeydessä silloin oltiin pidemmällä kuin tänään. Propaganda- ja vakoilutoimintaa tulee aina olemaan sekä lännestä että idästä.

Pitäisikö siis kyberhyökkäykset ottaa vastaan tapahtuvana/tapahtuneena tosiasiana? Ei tietenkään. Hyväuskoisuudesta rangaistaan ennemmin tai myöhemmin. Jälleen tarvitaan suhteellisuudentajua, jonka avulla todelliset kyberturvallisuutta uhkaavat vaaratilanteet pystytään torjumaan hyvin valmistautuneena.

Meidän on pystyttävä tarkastelemaan uudella tasolla Venäjä-suhteitamme. Ja niinhän me teemme osittain jo nyt: näemme, että naapuria ei voi muuttaa , täytyy siis sopeutua tilanteeseen. Tuomme nöyristelemättä kantamme esiin koskien Ukrainaa ja Krimiä. Olemme mukana pakotteissa. Monissa muissa maissa pakotteet on asetettu suuremmassa määrin kyseenalaiseksi kuin Suomessa, jolla on ollut naapurimaasuhteesta johtuen paljon menetettävää.

Realismiin kuuluu myös olla liittoutumatta sotilaallisesti. Suomalaisten suuri enemmistö on sitä mieltä, että emme halua lännen sotilaalliseksi etuvartioksi (vaikka muutoin olemmekin yksiselitteisesti osa länttä) emmekä mahdollisen ensi-iskun kohteeksi. Kaksinaismoralismia? Ei suinkaan vaan realismia, jota olemme harjoitellet satoja vuosia.

Yhtä asiaa on vältettävä tunnontarkasti: ei pidä sallia – joskus harrastettua - joidenkin suomalaisten hyökkäyksiä toisia suomalaisia vastaan Venäjän avulla. Silloin menetämme uskottavuuden omissa silmissämme.