Oppia ikä kaikki - kun oppikoulu kuntaan tuli….

 

 

Selasin päivänä muutamana syntymäkotikuntani Savitaipaleen oppikoulun historiaa käsittelevää teosta. Olin  joskus lukaissut vuonna 2001  julkaistun historiikin kursorisesti. Nyt perehdyin tekstiin perusteellisesti ja havaitsin sen kiinnostavammaksi kuin muistinkaan.

Markku Tanin kirjoittamassa historiikissa ”Oppikoululaitos Savitaipaleella 1951 -2001” kiinnostaa erityisesti oppikoululaitoksen varhaishistoria. Alaotsake ”Koulu honkien keskellä” viittaa paitsi koulun ympäristöön kauniissa männikössä niin myös ensimmäisen rehtorin nimeen,  Jorma Hongistoon. Hetken aikaa 1960-luvulla ilmestyneen koululehden nimi taas oli ”Hongiston varjossa”.

Historiikista käy ilmi,  että pari topakkaa naista, Alina Jukkara ja Kerttu Kivisalo olivat uuden opinahjon käynnistämisen aloitteentekijöitä.  Hankkeen varsinaisena moottorina toimi Kaihtulan kansakoulun opettaja Ilkka Rahkonen. Tavoitteena oli perustaa kunnallinen keskikoulu heti alussa, mutta se ei toteutunut vielä tuolloin,  jolloin vaihtoehdoksi jäi kannatusyhdistyksen varainen yksityinen koulu.

Jo ennen keskikoulun aloittamista opetusta järjestettiin valmentavalla kurssilla neljäkymmentäluvun lopulla kirkonkylän kansakoululla, jolla itsekin aloitin opintieni. Pian siirryttiin nykyiselle koulunmäelle, kun valtiolta ostettiin sodanaikainen armeijan parakki.

Savitaipaleen keskikoulu  sai virallisen toimiluvan 5.4.1951. Aikojen saatossa nimi on muuttunut: keskikouluna koulu toimi 1951-1964 muuttuen yhteiskouluksi 1964-1971. Oppikoulun yhteydessä toimi lukio,  jonka nimi vuosina 1971-85 oli Savitaipaleen  yhteislukio ja vuodesta 1985 Savitaipaleen lukio.

Koulunkäynti mullistui hallinnollisesti 1970-luvun alussa, kun valtiolta saatiin lupa (19.5.1971) Savitaipaleen, Lemin, Suomenniemen ja Taipalsaaren kuntien yhteisen kunnallisen keskikoulun perustamiselle. Siitä edettiin nopeaan tahtiin peruskoulun yläasteen muodostamiseen lukuvuoden 1973-74 alusta. 

Se vuosiluvuista tällä erää.

Rahasta oli koulun alkutaipalella jatkuvasti pulaa. Myös yhteiskunta kitsasteli koulurakentamisen rahoittamisessa. Siispä käännyttiin oppilaiden puoleen, jotka perustivat rakennusrahaston! Useana vuonna esitettiin pääsymaksullisia näytelmiä, joiden avulla kerättiin roposia koulurakentamista varten. Toki sponsoreita oli monia muitakin, hanke käsitettiin yhteiseksi pyrinnöksi.

Kun vauhtiin päästiin tapahtui nopeasti ja paljon. Kiihdytetty koulurakennusten  pystytystahti käsitti vuodet  1957-1964.  Oli pakko, koska oppikouluihin suorastaan tulvi oppilaita: lukuvuonna 1965-66 ylitettiin 300 oppilaan raja.

::::::::::::::::::::::::::

Opillisen sivistyksen lyötyä läpi Suomessa 1900-luvulla harva tulee ajatelleeksi,  etteivät läheskään kaikki olleet innostuneita oppikoulun perustamisesta. Kansa-  ja kansalaiskoulu olisivat riittäneet!  Entä Savitaipaleella ? Otettiinko uusi koulumuoto innolla vastaan,  kuten saattaisi olettaa? Kyllä ja ei.  Mielipiteitä oli moneen lähtöön. Todettiin muun muassa, ettei koulua ole tarvittu ennenkään,  ja silti on pärjätty. Tämä vanhempien ikäluokkien  mielipide tuli esille erityisesti viljelijäväestön keskuudessa.  Ei otettu huomioon,  että myös maanviljelytyössä tulevaisuuteen suuntautuen tarvittiin oppikoulutietoja ja sitä kautta väylä muihin opintoihin.  Pientiloilla oli sitä paitsi tilanne,  jossa pystyttiin tarjoamaan elanto vain yhdelle jälkeläiselle ja tämän perheelle. Oli siis oltava jokin muu väylä edetä elämässä ja sen tarjosi oppikoulu. Savitaipaleen maatilat olivat niin pieniä, ettei niistä ollut jaettavaksi järkiperäisesti ajatellen koko viljelijäperheen katraalle.

Oma lukunsa ovat ne lapset ja nuoret,  joiden kapasiteetti olisi  riittänyt,  vaikka kuinka pitkälle opintiellä, mutta edellä kuvattu ajattelutapa saattoi muodostaa tulpan.  Oli niitäkin joiden mielestä  koulu loitonsi lapsen kotoa.

Toki pitkät koulumatkat ja vaikeudet järjestää kuljetuksia sivukyliltä keskustan kouluihin muodostivat oppikouluun menolle ainakin haitan,   jos ei estettä. Monilla pitkämatkalaisilla olikin kortteeri keskustassa.

Keskikoulun vastustajat olivat kuitenkin pieni vähemmistö ja koulun puolustajat voittivat selvästi. Keskikoulu kehittyi ”jokamiehen koulun”  suuntaisesti jo ennen peruskoulun käynnistymistä eikä ollut enää  kuviteltu ”herrojen kasvattamo”, jos oli koskaan sellainen ollutkaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Tuon aikaista hallinnon tiukkaa otetta kouluista kuvaa, että kouluhallitus tarkasti Savitaipaleen keskikoulun lähes joka vuosi 1950-luvulla! Tarkastuksissa käytiin läpi koulun kehittymiseen liittyvät oleelliset asiat (opetustilojen soveltuvuus, johdon toiminta, oppilasmäärän kasvu, koulurakentaminen, opettajien pätevyystaso), mutta myös yksityiskohtia, kuten ”rangaistuskirjan” merkinnät ja opetusvälineluettelot. Tarkastukset kestivät useita päiviä.

Tarkastusten tiheys hämmentää nykyhetken näkökulmasta, mutta toisaalta nykyisen koulun todellisuuden  kannalta voisi tiheasti toistuva syyni olla paikallaan!

Puutteita oli alkuaikoina aivan koulun ydinpalveluissa. Kuvaavaa alkuaikojen haasteille oli,  että vesijohdon puuttumisen takia jouduttiin pesuvesi hakemaan läheisestä Paakkolammesta ja juomaveden lähteeksi vuokrattiin naapurin kaivoa. Oppilaat huolehtivat  veden kuskauksesta. No,  nämäkin ongelmat väistyivät ajan myötä.

Koulunkäynti ei ollut helppoa ainakaan pitkämatkalaisille. Miten helpolla meikäläinen kirkonkyläläinen selviytyikään koulumatkoista  sekä kansakouluun että oppikouluun!  Historiikissa on oppilaiden kokemusten avulla kuvattu tuon ajan koulumatkahankaluuksia. Mitään tavatonta ei ollut kulkea kouluun 15 kilometriä polkupyörällä.  Kortteerissa asuneet toivat viikon ruoat tulleessa,  koska kouluruokailua ei ollut järjestetty, niinpä leivän kannikat saattoivat olla korppumaisen kovia loppuviikosta. Maidon säilymisen osalta oli hiukan ongelmia….. Tuli mieleen omat opiskeluajat,  kun maitoa säilytettiin vuokrakämpässä ikkunoiden välissä.  Koulukyydeissä luovuus kukki: kouluun saattoi tulla hiihtämällä pitkienkin matkojen päästä ja hevoskyytiinkin jouduttiin  joskus turvautumaan.

Tulee mieleen, että aikansa kutakin…. Valittaminen  oli vähäistä ongelmien mittaluokkaan suhteutettuna. Sivistystahto oli niin voimakas,  että mentiin läpi vaikka harmaasta kivestä.

Nyt haasteet ovat päinvastaisia. Oppilastulva on paikka paikoin kääntynyt oppilaspulaksi ja opetuksen järjestämisen vaikeus ei ole niinkään tiloissa kuin pedagogisten haasteiden toteuttamisessa.

Keskikoulu on kaiken kaikkiaan ollut siunauksellinen sivistystahdon pyrinnöissä. Juuri se avasi mahdollisuuden sille polulle, jota myöten saatettiin edetä korkeakouluopintoihin. Meikäläinen voi olla vain kiitollinen korkeatasoisesta opetuksesta niille opettajille, jotka saattoivat minut opinpolulla eteenpäin. Tulkoon tässä lausutuksi vilpitön, mutta myöhäinen arvonanto!

 

Keittiöfilosofin mietteitä: filosofit asiantuntijuuden lähteenä

 

 Helsingin Sanomissa oli 7.2.2021 laaja artikkeli, jossa ihmeteltiin ammattifilosofien näkymättömyyttä. Totta onkin, että filosofia oli 1980-luvulla ja 1990-luvulla paljon suositumpaa kuin nyt myös harrastajien keskuudessa. Artikkelin nimi on ”Missä ovat filosofit?” (kirj. Jussi Ahlroth) ja siinä haastateltiin aiheen johdosta Ilkka Niiniluotoa, Sara Heinämaata, Juha Himankaa, Tuomas Nevanlinnaa, Thomas Wallgrenia, Susanna Lindbergia ja Kari Enqvistiä. Kaikki ovat yliopistojen kasvatteja

Jutun ytimessä on väite,  että filosofian yhteiskuntatieteellisen etsikkoajan (1980-luku) on sivuuttanut fyysikko Kari Enqvistin fysiikkalähtöinen filosofia.

En ensi sijassa yritä keskittyä artikkelissa esille otettuihin filosofian tämän hetken haasteisiin ja filosofiaan sinänsä,  vaan koetan löytää yhtymäkohtia artikkelin  sanoman ja omien pohdintojeni (blogikirjoitusteni) välillä vapaasti assosioiden. Tulkitsen ohessa filosofian (ja filosofien) käytön osaksi yleensä asiantuntijuuden käyttöä. Korkealuokkainen asiantuntijuus sisältää aina syvällisen filosofisen näkökulman.

Meidän aikamme ei suosi tieteellislähtöistä, hitaasti ja jäsennellysti johonkin kokonaisuuteen sulatettavaa  uutta ajattelua. Aikamme ihmiset ovat liian kärsimättömiä jaksaakseen pohtia syntyjä syviä. Tyydytään nopeasti sykkiviin twitter-viesteihin, joilla usein saadaan aikaiseksi ärtynyt vastareaktio, johon taas reaktionomaisesti vastataan. Tottuminen tällaiseen lyhytkestoiseen mielipidepallotteluun  loitontaa tehokkaasti pitkäjänteisestä argumentoidusta pohdinnasta.

Olen monesti tuonut näissä kirjoituksissa esille asiantuntijuuden muuttumisen. Lähtökohta, että jokaisella on mielipide,  joka on ”oikea” – yhtä oikea kuin kenen tahansa  mielipide - johtaa asiantuntijuuden alennusmyyntiin. Kuka tahansa voi esittää - ja usein esittääkin - enemmän tai vähemmän punnitun mielipiteensä. Myös kreditoidut asiantuntijat sortuvat taistelun tiimellyksessä helppoihin ulostuloihin suoltaen ulos vähemmän punnittuja mielipiteitä. Heillä on kysyntää,  ovathan he asiantuntijan maineessa. Kiusaus sanoa jotakin on suuri.

Asiantuntijuus ei ole aiemman vertaisesti kiinnittynyt yliopistoihin. Erilaiset konsulttitoimistot ja ajatuspajat ovat vieneet tilaa yliopistomiesten ja -naisten vanhalta reviiriltä. Usein kilpailevien toimijoiden esiintymiskykykin on korkealla tasolla,  joka toimii sanomisen vakuutena. Oman panoksensa keitokseen tuovat julkisen sektorin erilaiset yhteisöt, joita käytetään aktiivisesti asiantuntijalähteinä.  Tässä on se hyvä puoli, että ainakin kokonaisnäkemys saadaan monipuoliseksi tällä toimijakirjolla.

Yliopistoja uhkaa sisäänlämpiävyyden vaara, jos yhteyksiä ulkomaailmana ei aktiivisesti ylläpidetä. Näin on toki millä tahansa elämänalueella. Yliopistojen tulisi kuitenkin olla eturintamassa uuden tiedon hankinnassa ja luomisessa.

Artikkelissa Ilkka Niiniluoto toteaa, että meillä on ”pitkä osallistuvan filosofian perinne”. Olisi vahinko,  jos aikana, jota elämme filosofit vetäytyisivät keskinäisiin yhteydenpitokanaviin ja sivuun tapahtumien virrasta (jonka he varmaan kiistävät),  jossa aika vaatii osallistumista.

Filosofien merkitys kasvaa,  kun siirrytään vaihtoehtoisten totuuksien maailmaan. Jos tavoitteeksi asetetaan  pyrkimys objektiiviseen totuuteen, mikä mielestäni on itsestäänselvyys, niin tarvitaan jatkuvaa uskonvahvistusta. Filosofit ovat tähän omiaan. Salaliittoja ja valheita levittäviä tahoja vastaan on valjastettava  parhaat voimat. Tartuntapintaa huuhaalle on nettiaikakaudella riittämiin. Helena Lindberg: ”En juurikaan näe (Suomessa) sitä, että filosofi tarttuu (mihin tahansa) aiheeseen ja tarjoaa Helsingin Sanomille jutun”. Ranskassa ja Saksassa  ollaan paljon aktiivisempia.

Vihapuheet, vastakkainasettelu  ja yhteiskunnan polarisoituminen yleensä ovat kaikki teemoja,  joiden pitäisi aktivoida filosofeja. Tarvitaan tahoja,  jotka selvittävät,  mitä on tapahtumassa. Sara Heinämaa kiteyttää: ”Filosofin tehtävä ei ole kertoa, mikä on hyvää ja totta, vaan miten erilaiset näkemykset voivat erota ja mitä niillä on mahdollisesti yhteistä”. Ongelma tahtoo olla, että vaaditaan selkeitä ja yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Kun näin ei tapahdu, etsitään vastauksia taikauskosta. Thomas Wallgren epäilee, että syy on siinä, että ”moni asia ylikuormittaa meitä”. On vain hyväksyttävä, että aina ei ole olemassa vastausta. Yhdyn HS:n artikkelin kirjoittajan näkemykseen, että kaikissa tapauksissa sivistys ja koulutus ovat valistuksen keskiset ja pysyvät arvot.

Vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia:  Sokrates opastaa  etsimään oman ajattelun sokeita pisteitä ja arvioimaan toisten ajattelua samaan aikaan kriittisesti ja ystävällisesti. Ohje on pätevä edelleen, mutta näköjään vaikeasti noudatettavissa.

 

 

Voisiko eisenhowerilainen terve järki voittaa republikaanisessa puolueessa?

 

 

Ei voi!  Äkkipäätä vastaus on aivan selvä otsakkeen kysymykseen. Niin kauas oikealle republikaaninen puolue on ajautunut. Voitaneen sanoa,  että terve järki on hukassa. Mutta onko asia ihan näin yksioikoinen?

Leikillisesti voisi sanoa,  että Trumpia yhdistää Dwight D. Eisenhoweriin ainoana asiana golfin peluu. Sillä erotuksella,  että Eisenhowerilla oli tapana kuivaharjoitella  palloa purkkiin työhuoneessaan. Minulle on jäänyt mieleen opiskeluajoilta luonnehdinta  presidentistä,  että ”hän ei työllistänyt älyllisiä voimavarojaan”. Tällä vihjattiin, että hän oli älyllisesti laiska. Mene ja tiedä. Minusta näyttää, että Eisenhowerin arvostus ei ole ainakaan laskenut vuosikymmenien varrella. Päinvastoin. Tämän päivän näkökulmasta hän käytti paljon tarmoa luodakseen edellytykset amerikkalaisten paremmalle elämälle myös liittovaltion panostuksin.

Eisenhowerilla oli ympärillään olosuhteet, jotka muistuttavat jossain määrin tätä päivää. Olosuhteiden nimi oli ”Joseph McCarthy”, joka oli vainoharhainen hallinnon sisällä väitetysti toimivien kommunistien metsästäjä. McCarthyn yliampuvuudessa on jotain samaa kuin Trumpissa, joskin on muistettava että,  McCarthy toimi senaattorin tehtävistä käsin. Tämän päivän tapaan demokraatit leimattiin kommunisteiksi, joka oli todiste lähinnä paranoidista suhtautumisesta poliittiseen kilpailijaan. Eisenhowerin taustatyön avulla  McCarthyn vaikutusvalta saatiin mitätöityä.

Republikaaneilla oli tappiokierre alla,  kun Eisenhower, toisen maailmansodan johtava kenraali,  kutsuttiin viisikymmentäluvun vaihteessa hätiin. Kysymys oli kuitenkin kimurantista asiasta:  minkä sortin republikaani ”Ike” oikein oli? Gallupeissa  ennen presidenttiyttä, 36 prosenttia  kansalaisista piti häntä republikaanina,   22 prosenttia  demokraattina ja 42 prosenttia ei pitänyt häntä kumpaankaan puolueeseen kuuluvana. Eisenhowerilta itseltään on napattu seuravat sanat: ”Äärioikeistolaiset  ja vasemmistolaiset poliittisessa debatissa ovat aina väärässä”.

Eisenhowerista voi sanoa ilman  epäilyä, että hän oli puoluekartalla aito keskustalainen.

Republikaanit käyttivät 50-luvulla kovaa retoriikkaa demokraatteja kohtaan, mutta tosiasiassa nojautuivat rooseveltilaiseen New Dealiin lähes rikkumatta. Laajalla sosiaaliturvalla oli republikaanien joukossa vankka tuki.  Eisenhowerin Amerikka oli nopeasti vaurastuva yhteiskunta,  jolla oli varaa pitää yllä 90 prosentin ylintä marginaaliveroa. Verokapinaa ei tuolloin ilmennyt. Tilanne muuttui vasta paljon myöhemmin.

Eisenhowerilainen welfare state koski tietenkin vain keskiluokkaista  valkoista enemmistöä, ei mustia. Tähän ajattelutapaan meidät suomalaisetkin houkuteltiin mukaan amerikkalaisten sarjafilmien (vaikkapa ”Beaver”,  ”Isä tietää kaiken”….) avulla, joita meillä näytettiin pääasiassa 60-luvulla,  mutta jotka alun perin oli esitetty Yhdysvalloissa 1950-luvulla.

Miten vaurastumisen aika heijastuu tähän  päivään?

Pettymys nykypäivän Amerikkaan on tuonut mukanaan turhautumisen, kun vanha amerikkalainen viisikymmentäluvulla omaksuttu elämäntapa vaurastumisineen on pikku hiljaa vuosikymmenien varrella rapautunut.

Mikä on avainasia tässä kehityksessä? Eisenhowerin omien sanojen mukaan ”on vain pieni hajanainen ryhmä ….. miljonäärejä toisaalla ja joitakin poliitikkoja ja liikemiehiä toisaalla”,  jotka vastustavat laajaa sosiaaliturvaa. ”Heidän määränsä on vähäinen ja he ovat  typeriä”, laukoi republikaanipresidentti.   Tämä on nähtävissä myös nähtävissä kongressin äänestystuloksista.

Samat oikean laidan republikaanitahot pyrkivät tuolloin palaamaan isolationismiin, kuten trumpilaiset tänä päivänä. Toimintaa ohjasi pelko,  että YK:n tapaiset järjestöt sekaantuisivat Yhdysvaltain sisäisiin asioihin avointa  sopimuspohjaista toimintaa harjoitettaessa.  Perin tuttu väite oikeistopiireissä nykyisinkin. Oleellista tässä on,  että se,  mikä on tällä hetkellä republikaanien valtavirtaa oli tuolloin puolueen pienen  vähemmistön politiikkaa.

Jotain dramaattista on Eisenhowerin lausunnossa, kun hän sanoi, että ”tavoite on varmistaa, että yksilöt tajuavat,  että hallitus on ystävä eikä millään muotoa vihollinen”. Pysäyttävä linjaus, joka oli kohdistettu republikaanien kannattajille.  Jotain hämmentävää oli myös,  kun republikaanit juhlivat Eisenhowerin presidenttikausien puolessa välissä sosiaaliturvan huomattavaa laajentumista koskien työttömyysvakuutusta  ja  eläketurvaa, kuten myös liittovaltion työntekijöiden palkankorotuksia.

Republikaanien ohjelmajulistuksesta löytyi iskulause ”sama palkka samasta työstä sukupuolesta riippumatta”. Varmuuden vuoksi todettiin,  että hallituksella ”täytyy olla yhtälailla sydäntä kuin  päätäkin”. Eisenhowerin seuraajista Richard Nixon – Eisenhowerin varapresidentti – noudatteli pitkälle Iken perintöä  welfare  staten laajentamisessa.

………………………………….

Tämän päivän näkökulmasta vaikuttaa kuin republikaanit tai pikemminkin osa heistä olisi tullut hulluksi ja Dwight D. Eisenhower historiasta käsin edustaisi terveen järjen ääntä.

Helsingin Sanomissa 4.2.2021 haastateltiin  populismia  ja polarisaatiota tutkivaa Joonas Koivukoskea, joka toteaa, että ”(Mediayhtiö) Foxin saavutus on, että konservatiivisuus näyttää maalaisjärjeltä. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen Fox News onnistui puolustamaan varakasta eliittiä tukevaa politiikkaa samalla väittäen edustavansa laman runtelemaa tavallista kansaa”. Onko siis alun perin pieni osa republikaaneja onnistunut huijaaman suuren osan kansalaisia perusteellisesti hybridistrategiallaan? Vai onko tämä alun perin pieni vähemmistö kaapannut vallan puolueessa?

Olen monesti näissä kirjoituksissa pohtinut republikaanien muutosta. Viisikymmentäluvun lopulla Eisenhower totesi Ayn Randista ja muista oikeiston profeetoista,  että he edustavat puolueessa vaatimattoman kokoista äärilaitaa, jolla ei ole valtaa. Barry Goldwater,  joka oli demokraattien Lyndon B. Johnsonin vastaehdokas vuoden 1964 vaaleissa käynnisti rökäletappiollaan (!) republikaanien vastaiskun äärioikeistolaisilla mielipiteillään. Tappio saatiin vaikuttamaan eräällä tavalla ”voitolta”, olihan Goldwaterin takana sentään 27 miljoonaan ääntä (Johnsonilla 43 miljoonaa). Juuri näiden vaalien yhteydessä Ronald Reagan piti kuuluisan  ”A Time for Choosing ” -puheen (joka tunnetaan myös kunnioittavalla nimellä ”The Speech”), jossa oli perustavaa laatua olevalla tavalla konservatiiviset ja oikeistolaiset painotukset. Puhe oli airut tulevasta.

Tästä edettiin Kalifornian verokapinoiden kautta Reaganin presidenttikausiin (välissä oli kuitenkin New Deal -presidenttinä pidettävä  Richard Nixon), jolloin oikeistokonservatiivinen reaganismi edusti jo valtavirtapolitiikkaa ainakin vaalimenetyksellä mitaten. Seuraava hyppäys oikeistoideologian suuntaan oli Newt Gingrichin kongressin toiminnan halvaannuttanut  republikaaninen ”vallankaappausyritys” 1990-luvulla, joka kaatui omaan mahdottomuuteensa. Teekutsuliikkeen nousu 2000-luvun vaihteessa käynnisti oikeastaan vielä nytkin meneillään olevan vaiheen,  jossa ”vaihtoehtoinen totuus”  ajoittain jopa dominoi debattia. Teekutsuliike on eräällä tavalla esitrumpilainen  vaihe, joka muuntui Donald Trumpin presidenttikauden myötä ”trumpilaiseksi  totuudeksi” ja huipentui kongressitalon valtaukseen.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Pitkä aikamatka on siis kuljettu eisenhowerilaisesta ”sosiaalisesta konservatismista” trumpilaiseen (ääri)oikeistolaiseen myllerrykseen.  Itse asiassa Eisenhower irrotti oikeistolaisuuden kokonaan konservatismista. Hän oli leimallisesti konservatiivi  ilman oikeistokoreografiaa.

Mutta mikä voisi olla kahden aikakauden välillä suurin muutosta kuvaava selitys? Onko kysymys viime kädessä viisikymmentälukulaisen  valkoista väestönosaa koskevan nopean vaurastumisen (=amerikkalaisen unelman) vaihtumisesta vuosikymmenien varrella kansalaisten kahtiajakautumiseen, menestyjiin ja menestystä vaille jääneisiin?  Näin ajatellen turhautuneet häviölle jääneet nousivat kapinaan tulonjakotaistelussa ja ”työnjakotaistelussa” onnistuneita vastaan? Näin yksinkertainen johtopäätös ei voi olla, koska yhteiskunnan muuttumiseen liittyy lisäksi paljon oikeistokonservatiivista ideologista vääntöä koskien maahanmuuttaja-, rotu-,  sukupuoli- ja  uskonnollisia kysymyksiä  ym.

Samaan aikaan sosiaaliturva ei ole kehittynyt  joidenkin Euroopan kehittyneiden valtioiden tasolle vastavoimaksi oikeistopopulismille. Itse asiassa valtaosa trumpilaisista vastustaa yhteiskunnan (kasvavaa) roolia ihmisten elämässä. Tajuavatko Trumpin kannattajat itsekään,  kuinka he ideologisen kuorrutuksen alta eivät käsitä omaa etuaan?

Alkuperäinen ongelmanasettelu koski sitä voisiko eisenhowerilainen sosiaaliseen omaantuntoon vetoava konservatiivisuus päästä voitolle?  On suoraan sanottava, että republikaanisen oikeistovyörytyksen keskellä tälle vaihtoehdolle on varattavissa vain hentoinen onnistumisen mahdollisuus.

Entä miksi Eisenhowerin ei tarvinnut julistaa ”America First” -iskulausetta? Siksi, että hänen Amerikkansa ykkösasema oli kiistaton ilman hokemisiakin. Trump sen sijaan joutui julistamaan paremmuuttaan Yhdysvaltojen asemaa kyseenalaistavia voimia vastaan.

Sdp vs. perussuomalaiset – politiikan todelliset vastavoimat

 

 

Kotimaisen politiikan vastinpariksi on selkeästi muotoutuneet sdp ja perussuomalaiset. Ei niin,  etteikö tämä vastakkainasettelu olisi näkynyt ja aiemminkin, nyt se on vain syventynyt periaatteelliselle tasolle. Timo Soinin aikana puolueet taistelivat vielä samoista äänestäjistä ja perussuomalaiset oli luonteeltaan eri tyyppinen puolue kuin mitä se nyt on. Vaikka Soini heitteli iskulauseitaan  tiheään tahtiin ja tarkoitushakuisesti,  ei kaikkiin niihin kannattanut  suhtautua pelkästään propagandan ilmauksina.  Ainakaan niihin ei kannattanut  suhtautua yliolkaisesti. Yksi näistä määritti persut siten, että perussuomalaiset oli työväenpuolue ilman sosialismia. Se osui ajankohtaan, jolloin vanha työväenluokkainen ajattelu oli muutoinkin liikkeessä ja osin rapautumassa. Tarkoitan nyt työväkeä joukkoliikkeenä.

Jo varhain perussuomalaisia määritti konservatiivisuus, EU-kriittisyys, maahanmuuttovastaisuus ja siihen oleellisesti liittyvä kansallismielisyys. Sdp oli näitä agendoja vastaan jo aikojen alussa, mutta  jollain tasolla yhteistyömahdollisuudet olivat olemassa  niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin.  Sen jälkeen puolueet ovat loitontuneet toisistaan, koska sdp:ssä  vasemmistoliberalismi, kansainvälisyys, työväenliikekeskeisyys   ja EU-myönteisyys ovat  pysynee vaikuttavina voimina ja perussuomalaisilla edellä esitetyt luonnehdinnat  ovat pikku hiljaa vahvistuneet ja kiteytyneet.

Ero puolueiden välillä on ainakin päälle päin selvä koskien yhteiskunnan osallistumista palveluiden tuotantoon. Paremman puutteessa persut syyttävät demareita sosialismista. Demareiden asteikolla perussuomalaiset ovat puoluekartalla äärimmäisenä oikealla.

Puoluesuhteissa näen selvän eron sdp:n ja toisaalta kokoomuksen ja keskustan välillä. Samaan aikaan, kun keskusta ja kokoomus eivät ainakaan periaatteellisella tasolla torju yhteistyötä perussuomalaisten kanssa, vallitsee demarien ja persujen  välillä syvä juopa.

Perussuomalaiset käy kaikkien rintamien sotaa kaikkia keskeisiä kilpailijoitaan vastaan ja laskee sen varaan, että voimasuhteiden muutos vaaleissa – perussuomalaisten eduksi -  pakottaa muut yhteistyöhön kanssaan. Historia on opettanut, että yhteistyösaumaa saattaa löytyä pahimpienkin kilpailijoiden kesken, jos ei muuten niin taktisessa mielessä, mutta nyt juuri tuntuu siltä,  että yhteistyöpolku demarien ja persujen välillä on tukossa. Helppoa ei tule yhteistyön harjoittaminen olemaan porvaripuolueidenkaan kesken, mutta yksi vaali kaiken muuttaa voi!

Mielenkiintoista on,  että kun kokoomuksen johto taannoin - koettaessaan  seurata politiikan markkinamuutoksia  -   yritti kääntää puolueen linjaa piirun puolikkaan verran konservatiiviseen suuntaan , älähti liberaali siipi välittömästi. Tämä viittaa siihen,  että soviteltavaa löytyy paljon ennen kuin kokoomus ja perussuomalaiset mahtuvat samaan hallitukseen.

Halla-ahon paineet ovat siinä,  että tuleva – voitollinen – kuntavaalin tulos huutaa hallitusvastuuta - miksi muuten politiikkaa tehtäisikään. Tästä aiheutuu myös Halla-ahon tulkinta rinnastaa kuntavaalit ja eduskuntavaalit: epäluottamuslauseen  kuntavaaleissa jotakin hallituspuoletta kohtaan pitäisi  johtaa valtakunnan hallituksen kokoonpanon muutoksiin. ”Toiveet” kohdistuvat keskustaan, siis siihen,  että se vetää odotettavissa olevasta tappiollisesta vaalituloksesta johtopäätökset. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin propagandaoppaassa sanotaan.  Jos tämä kupletin juoni toteutuisi ,  merkitsisi se pitkähköstä perinteestä luopumista, jonka mukaan hallitus muodostetaan normaalissa järjestyksessä pidettävien eduskuntavaalien jälkeen  neljäksi vuodeksi kerrallaan sallien pienehköt muunnelmat.

Suomen keskusta on ajautunut eräänlaiseksi väliinputoajaksi. Kepu  vuotaa pahasti perussuomalaisiin, joiden poliittinen viesti on populistisen yksinkertainen,  eikä pysty profiloitumaan entisten  aikojen tapaan jo yhteiskunta-  ja elinkeinorakenteen muutoksenkin  takia.  Silti jää kuva, että vanhat kepulaiset ovat persuissa vain lainassa  - paremman puutteessa.

Aiempi punamultayhteistyö on enää vaivoin synnytettävissä,  koska keskusta on jakautunut jo Sipilän aikaan liberaaliin ja konservatiivisen suuntaukseen. Keskusta-oikeistolaiset kombinaatiot ovat yhtä vaikeita. Kokoomuksen seurassa kepu tuntuu kärsivät identiteettikriisistä. Sipilän porvarihallituksen muodostaminen  oli pitkään silmissä kiiltänyt näkymä (monien mielestä vihdoinkin oikea ratkaisu!),  mutta ristiriitoihin sekin kombinaatio ajautui.

Voisiko vähemmällä hallita enemmän? Skandinaavinen vähemmistöhallitusmalli ei tunnu hevillä kotiutuvan Suomeen.

Yksi demokratian  kriiseistä – meillä ja  muualla -  on enemmistöhallitusten muodostamisen vaikeus. Uuden keskisuuren puolueen, perussuomalaisten, ilmaantuminen ei helpota ongelmaa, päinvastoin. Kun hallitus on saatu kasaan,  alkaa kyräily jonkin paremman vaihtoehdon puolesta. Perussuomalaiset yrittää luoda itsestään kuvaa konservatiivisena järjen puolueena, mutta sortuu kerta toisensa jälkeen populistisiin äänenpainoihin eikä vähiten heterogeenisen eduskuntaryhmän johdosta.

Parempi pari vanhaa vaihtoehtoa kuin pussillinen uusia:  punamulta eri muunnelmineen tai sinipuna ovat  realistinen vaihtoehto myös tulevaisuudessa. Kansakunta on porskuttanut eteenpäin hallituksen kokoonpanosta riippumatta ja se on lopulta kaikkein tärkein asia.

::::::::::::::::::::::

Poliittisen polarisaation seurauksena sdp ja perussuomalaiset ovat ajautuneet yhä kauemmaksi toisistaan. Niillä on selvästikin eri äänestäjät, ainakin pääsääntöisesti. Ne muodostavat tosiasialliset vaihtoehdot kotimaisessa politiikassa. Taustalla on monenlaisia syitä,  joista tunnistan demarien halun taistella saavutetun hyvinvointiyhteiskunnan parhaiden piirteiden puolesta ja perussuomalaisten halun profiloitua muista puolueista poikkeavana vaihtoehtona.

 

Taloudellisen kriisin torjunta - velalla vai säästämällä?

 

Viime aikoina on käyty kriittistä keskustelua,  jossa vastapuolina ovat olleet 1990-luvun lamassa tehtyjen  säästöjen puolustajat (erityisesti Esko Aho) ja elvyttäjät, joiden mielestä 1990-luvun alussa ei ollut kysymys riittävässä määrin  elvytyksestä vaan näännyttävästä  säästämisestä.  Muun muassa Maria Ohisalo on ollut tällä kannalla. Molemmat osapuolet ovat tavallaan elvytyksen kanalla, Ohisalo korostaessaan, että elvytys laiminlyötiin  tuolloin 40 vuotta sitten  ja Aho sen takia että hänen mielestään elvytettiin maksimaalisesti velkaa ottaen, enempään ei yksinkertaisesti olisi ollut varaa .  Sekä Ohisalo että Aho voivat vedota – eri näkökulmista -  kokemuksiinsa lama-aikana, Aho päättäjänä ja Ohisalo nuorena lama-ajan puutteen kokijana.

Olen kirjoittanut paljon aiheesta. Kerrattuani vanhoja blogikirjoituksiani näen asian sekä monipuolisemmin (kuin joskus aiemmin) että myös aiempaa suurempana  haasteena totuuden etsinnässä. Yritän käyttää seuraavassa näkökulmatekniikkaa.

Käytyä lamakeskustelua on arvosteltu, koska siinä on nähty vain kaksi ulottuvuutta: velkaantuminen tai säästäminen. Näkisin asian pikemminkin niin, että käsitys liiallisesta velkaantumisesta vaihtelee rankasti näkökulmasta riippuen. Sama koskee säästämistä: aiheutetaanko säästämisellä enemmän vahinkoa kuin hyötyä?

Otan jo heti kättelyssä visaisen ongelman pohdittavaksi, nimittäin työttömyyden keston. Käyrällä kuvattuna  työtä vailla olevien määrä kasvoi vuoren korkuiseksi (lähes 20 prosenttiin) laman seuraamuksena ja vaati korjaantuakseen kohtuulliselle tasolle (6-7 prosenttiin)  pitkälti toistakymmentä vuotta.  Useat asettavat kyseenalaiseksi sen, että Ahon hallitus olisi tehnyt kaiken voitavansa - vaikka velkaa velan päälle ottamalla  -   säästääkseen kansakunnan työttömyyden  kurimukselta. Toinen ryhmä,  joka joutui pääsemättömiin laman kanssa olivat pienyrittäjät,  joista monien ahdinko ulottui koko vuosikymmenen ajalle.

Kun arvioita 1990-luvun lamasta esitetään tämän päivän näkökulmasta unohtuu korkotaso,  joka pyöri asuntolainoissa  lähes 10  prosentin tasolla 1990-luvun alussa (8,7 prosenttia tammikuussa 1994), kun taas tänä päivänä korot ovat prosentin luokkaa. Entä julkinen sektori kokonaisuudessaan? Luotonantajat saavat tänä päivänä jopa maksaa siitä, että Suomen kaltainen valtio suostuu ottamaan vastaan velkarahaa. Vakavasti esitetään, että julkistalouden velkojen anteeksi antaminen voitaisiin ottaa käyttöön. George Soros esittää HS:n ”Vieraskynässä” 27.1.2021, että otetaan käyttöön ikuiset lainat, so. veloista maksettaisiin vain korot. Tällainen olisi ollut ennen kuulumatonta pari vuosikymmentä sitten. Ihan uudesta asiasta ei ole kysymys, sillä Soros ottaa esille kauempaa historiasta esimerkkejä ”perpetuaaleista” (ikuisista lainoista).  Itse  asiassa EKP ostamalla valtioiden joukkovelkakirjoja  on jo luonut perpetuaaleja. Soros kuitenkin suosisi niiden sijasta – kansalaisten demokraattisen valvonnan takia - valtioiden itsensä liikkeelle laskemia perpetuaaleja.  Ajat, ne muuttuvat!

Kuten edellä käy ilmi velkaantuminen kahtena eri ajankohtana voi olla haastavaa vertailun näkökulmasta. Tänä päivänä on helpompaa (sallittavampaa) ottaa velkaa kuin 30-40 vuotta sitten. Koko rahamarkkina on muuttunut.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Sitten tullaan kiperään kohtaan eli siihen, mitkä olivat omien toimien vaikutukset 1990-luvun lamassa. Finanssikriisin alkaessa vuonna 2008 ylpeilimme, miten Suomi pystyy neuvomaan muuta Eurooppaa ”laman käsittelyssä” 1990-luvun kokemuksien pohjalta. Ei Suomi ihan varoittavana esimerkkinä toiminut, mutta ei sitä voinut pitää myöskään positiivisena esimerkkinä muulle Euroopalle. Tämän päivän valossa talouden kuristustoimet, jotka käynnistettiin heti laman alettua, olivat ylimitoitettuja. Lamaa syvennettiin omilla toimenpiteillä.

Tällä kuristamispolitiikalla on pitkät historialliset ja kulttuuriset juuret Suomen talouspolitiikassa. Olen parissakin blogikirjoituksessa puhunut kuristamispolitiikan katkeamattomasta ketjusta Snellman-Ryti-von Fieandt-Viinanen halutessani kuvata hyvin suomalaisperäistä suhtautumista talouden ahdinkotiloihin.

::::::::::::::::::::::::::::::

Tässä yhteydessä ei voi olla palauttamatta mieliin keynesiläisyyden perussääntöä, joka  edellyttää säästöjä korkeasuhdanteessa ja elvyttävää kulutusta laskusuhdanteessa. 1980-luvulla omaksuttu linja, jossa keynesiläisyys heitettiin roskakoriin, johti suhdannevaihtelujen jyrkkenemiseen. Erityisen katastrofaalisia olivat Yhdysvaltain talouselämän huipulta 2000-luvun alussa tulleet viestit, joiden mukaan suhdannevaihtelut olivat menneen talven lumia ja vain teknologisen kehityksen nimiin vannominen merkitsi jotain.

Kävi aivan päinvastoin, kun välinpitämättömyys korkeasuhdanteessa (mm. asuntokuplan kehittyminen) johti talouden jyrkkään pudotukseen 2007-2009. Muodostui samantyyppinen kaksoisvee kuvaaman taloutta kuin 1930-luvulla. Varoittelijoita ei kuunneltu. Väärät ihmiset olivat oikeassa. Talouden opit olivat vääriä.

Mielenkiintoista on, että antikeynesiläisen ajattelu heijastui myös Suomeen 1990-luvun alussa. Holtitonta noususuhdannetta 1980-luvun lopulla seurasi lamavuodet. Minulla on vanha VHS-nauha, jossa keskustelijoina ovat mm. Sirkka Hämäläinen ja Matti Korhonen. Miten tavattoman selvästi nauhalta käykään ilmi silloisen talouspoliittisen ajattelun sävyt. Keynesiläinen elvytys oli pannassa ja tärkeintä oli leikata menoja jyrkästi. Seuraukset nähtiin, kun lama syveni katastrofaaliseksi. Tämän typpinen ajattelu jatkui pitkälle 2010-luvulle. Valitettavasti näiden ajattelijoiden joukossa on myös presidentti Niinistö, joka totesi (HS 15.8.2012), että ”en välttämättä pidä 1990-luvun laman hoitoa virheellisenä, vaan pakkona”. Samansuuntaisesti on Iiro Viinasen annettu puhua yksinpuheluaan siitä, miten taloutta ei voinut hoitaa toisella tavalla. Olen eri mieltä molempien kanssa. Muistuttaisin vielä, että 1990-luvun laman aikainen julkinen  velka ei koskaan ylittänyt 70 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Onneksi 2010-luvun lopulla ja 2020-luvulla  useat ekonomistit ovat nähneet 1990-luvun laman uudesta näkökulmasta: keynesiläisyyys on ainakin osaksi palannut tervehdyttävästi keskusteluun.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Luodakseni perspektiiviä 1990-luvun laman  ja nykypäivän velka/säästämiskeskustelulle on syytä käydä läpi nykytaloushistorian tähdellisiä tapahtumasarjoja. Tuumasta toimeen!

Velka ja kestävyysvaje ovat olleet pysyvä aihe talouspoliittisessa keskustelussa. Historiakatsannossa Suomen valtion- ja julkinen velka ovat olleet äärimmäisen maltillisella tasolla 1960-luvulta 1990-luvun vaihteeseen saakka (karkeasti ottaen 10-15 prosenttia bkt:stä). Sitten tuli 1990-luvun lama, jolloin julkisen velan suhde  nousi ylimmillään noin 75 prosenttiin bkt:stä. Sen jälkeen 1990-luvun jälkipuoliskolta aina finanssikriisiin (2008-2009) saakka velka pieneni ja laski jopa 35 prosentin tienoille. Finanssikriisin seurauksena velka yltyi uuteen kasvuun ja nousi jälleen hieman yli 60 prosentin tasolle, mutta kääntyi  vuodesta 2015 lähtien laskuun. Sitten jouduimme pandemian kouriin. Koronakriisi on jättänyt jälkensä velkatasoon, joka on kuitenkin pysynyt maltillisena. Nyt lähestytään 75 prosentin bkt-rajaa, joka eurooppalaisessa  katsannossa on vielä siedettävä.

Meillä on käyty äreää keskustelua velkaantumisen holtittomuudesta samalla,  kun on toisaalta ymmärretty koronan aiheuttamat vahingot taloudelle. Paine tehdä kovia ja nopeita ratkaisuja alijäämien supistamiseksi on silmiinpistävä joillakin tahoilla.  Itse en usko,  että hätäilemällä tulisi hyvää. Sopeutukseen on käytettävä ainakin koko 2020-luku.

Vaikka velalla perinteisesti Suomessa uhkaillaan, on todettava, että  vuosina 2007-2008 (siis ennen finanssikriisiä) saavutettu velanoton alhainen taso oli eurooppalaisittain katsottuna jopa erinomainen. Tähän vaikutti ratkaisevasti Suomen talouden – ei seitsemän vaan - 14 lihavaa vuotta (1994-2007). Tuntuu epärealistiselta ajatella, että väestön tulevissa ikääntymispaineissa päästäisiin uudelleen silloin parhaimmillaan saavutettuun 35 prosentin bkt-suhteeseen, mutta lieneekö tarpeenkaan?

Rahamarkkinoiden vapautuksen merkitystä ei oivallettu; valuuttaluottoja virtasi maahan massiivisesti. Yhdeksänkymmentäluvun kriisin avainasioita olivat ulkomaisten pääomien (Japani !) halpakorkoinen sisääntulo ja kiveenhakattu valuuttakurssi (ns. vakaa/vahva markka). Näyttää siltä, että kaikkien rahamarkkinakriisien taustalla on suurien pääomien puskeminen markkinoille sellaisista talouksista, joilla menee lujaa. Ja tuolloin 1980-luvulla Japanilla meni lujaa. Kaksituhattaluvulla sama rooli on ollut Kiinalla.

Valuuttakursseista voidaan kiistellä loputtomiin. Tietenkin valuutta oli kova (lue: vahva) sellaisiin olosuhteisiin, jotka vallitsivat 1990-luvulle tultaessa. Yhtä totta on, että monet olivat kyllästyneet devalvaatio-inflaatiokierteeseen, josta oli tullut talouden tauti sodan jälkeen. Kelluva valuutta ei näyttänyt kuuluvan tulevaisuuden skenaarioiden piiriin ennen kuin laman hallinnan viimeisenä keinona.

Kriisin ytimessä oli valuuttaluottojen kolminkertaistuminen 100 miljardiin markkaan 1987-1990. Luottojen hankinta taas oli mahdollistunut sääntelyn vapautumisen seurauksena. Yrityksen hankkivat lainoja valtavia määriä, ”kun niitä kerrankin sai”. Kotitalouksille valuuttaluotto ulkomailta mahdollistui vasta vuonna 1991 juuri vähän ennen devalvaatiota….

Tarkemmassa tarkastelussa kahdeksankymmentäluvun luvun lopun oireellisia piirteitä voisivat olla seuraavat:

Oletettiin, että suurta kriisiä 1930-luvun malliin ei voi tulla (ns. jatkuvuusolettama). Tosiasiassa 1930-luvun ja 1990-luvun lamoja edelsivät samat enteet. Tätä ei pantu merkille, koska ajallinen välimatka näiden kahden laman välillä oli liian pitkä.

Yleinen euforinen tila (Suomi on Euroopan Japani!); liian harva kiinnitti huomiota varoittaviin merkkeihin: velkadeflaation vaaraa yltiöpäisen hintojen nousun seurauksena ei nähty. Lopulta velan määrä monissa tapauksissa ylitti kiinteistöjen arvon.

Uusliberaali talousajattelu löi kritiikittä läpi: sääntelyn purusta tuli pakkomielle.

Markkinat itse hoitavat tasapainon -ajattelu ”poisti” tulpan vastuulliselta taloudenhoidolta.

Talouden ylikuumeneminen oli huume (”älä sinä ilonpilaaja puutu tähän, antaa mennä, kun kerrankin menee”).

Julkisen talouden hoitaminen ”varman päälle” (= liikkumavara säilyttäen) oli jäänyt aivan liian vähälle huomiolle.

::::::::::::::::::::::::

Ei voida ajatella, että 1990-luvun lama olisi toteutunut ilman kahdeksankymmentäluvun kasinotaloutta. Taloudenhoidossa olisi siis pystyttävä ennaltaehkäiseviin toimiin hyvissä ajoin ennen kriisin puhkeamista.

Jonain päivänä kohdataan tilanne,  jossa korot kääntyvät nousuun. Voi olla, että haasteista ei silloin selvitä ilman George Sorosin mainitsemia epäortodoksisia keinoja.

PS

Lopuksi vielä muutama havainto finanssikriisiin liittyen:

Finanssikriisi toi taantuman tuontitavarana maahan.

Talouden globaali kehitys ymmärrettiin, mutta ei kuitenkaan riittävällä tasolla, riittävän aikaisin. Seurauksena on ollut työmarkkinoiden polarisoituminen ja keskipalkkaisten töiden vähittäinen katoaminen.

Jatkuvasti paraneviin hyvinvointipalveluihin totuttiin; reagointi muutokseen (tulopuolen äkillinen pettäminen) oli puutteellinen.

Menetettiin liikaa korkean jalostusasteen työtä kansainvälisessä kilpailussa. Uutta ei pystytty luomaan riittävän ripeästi tilalle. Nokia-ilmiön hiipumista ei havaittu ajoissa (joka saattoi olla mahdoton tehtävä).

Teollisuuden osuus kokonaistuotannosta on pudonnut pitkällä aikavälillä. Heikosti tuottavuutta lisäävien palvelujen osuus on vastaavasti kasvanut.

Työikäisten määrän muutokseen on valmistauduttu hitaasti (työikäisten määrä alkoi laskea vuonna 2009).

Rakennemuutosten hitaus: ”valmista hyvää” oli vaikea muuttaa varsinkin, kun yhteiskunnan rahoitus julkisen sektorin rakenteille ei ollut varsinaisesti kriisissä.

Koulutuksen modernisoimiseen kohdistunutta painetta ei havaittu riittävän ajoissa.

 

 

 

 

Mikä on Ylen kuntavaaligallupin oikea vertailupohja?

 

 

Ylen ensimmäinen kuntavaaligallup kevään kuntavaaleista ilmestyi 4.4.2021. Se on mielenkiintoinen sen takia,  että kyselyyn valikoituneilta kysyttiin puolueiden kannatusta juuri tulevia kuntavaaleja ajatellen.  Vertailukohtaa ei ole, sillä huhtikuun kuntavaaleja koskien kyselyä  ei ole tehty aiemmin. Jostakin syystä Yle vertaa kyselyn tuloksia edelliseen eduskuntavaalikannatuksesta  tehtyyn gallupiin. Mielestäni tämä ei ole oikea vertailuperuste. Se vaikuttaa  jopa harhaanjohtavalta, koska käsittelytapa ei paljasta mahdollisia huomattavia muutoksia edellisiin kuntavaaleihin. Parasta olisi ollut,  jos tätä nyt tehtyä kyselyä pidettäisiin ”pohjatutkimuksena ” ja seuraavaa,  esim. kuukauden päästä tehtävää tutkimuksia verrattaisiin tähän lähtötilanteeseen.

Jos vertailua halutaan välttämättä tehdä,  olisi parasta,  jos nyt saatua tulosta verrattaisiin edellisten kuntavaalien tulokseen (2017). Seuraavassa esitän molemmat vertailut rinnan, jotta ero mittausten välillä havainnollistuisi:

 

Puolue	Kannatus-mittaus 4.2.2021 tulevia kuntavaaleja varten	Ero edelliseen eduskunta-vaaligallupiin	Kuntavaalit 2017	Ero kannatusmittaus 4.2.2021/kuntavaalit 2017
SDP	20,3%	-1,1%	19,4%	+0,9%
PS	18,8%	-3,1%	8,8%	+10,0%
KOK	18,3%	+2,1%	20,7%	-2,4%
KESK	12,9%	+1,2%	17,5%	-4,6%
VIHR	11,4%	+/- 0%	12,5%	-1,1%
VAS	7,2%	-0,4%	8,8%	-1,6%
RKP	4,7%	+0,4%	4,9%	-0,2%
KD	3,0%	+0,2	4,1%	-1,1%
LIIK	1,4%	+0,1	-	-

 

Taulukko osoittaa, että on väliä,  mitä vertailua käytetään. Ylen käyttämät asiantuntijat (Turja, Jokisipilä) kyllä pystyivät monipuoliseen tulosten erittelyyn päinvastoin kuin Ylen tulosjulkaisu ja aamu-TV:n toimittaja, jotka molemmat sotkivat  vaalit surutta keskenään.

Kun kannatusmittausta 4.2.2021 verrataan kuntavaalit 2017 -tulokseen havaitaan heti perussuomalaisten ällistyttävä 10 prosenttiyksikön nousu. On kysymys siitä,  menevätkö perussuomalaisten potentiaaliset kannattajat äänestämään vai jääkö (huomattava) osa heistä nukkumaan. On myös vielä avoinna kuinka paljon ehdokkaita perussuomalaiset saavat kunnissa kokoon. Se vaikuttaa oleellisesti vaalin tulokseen. Perussuomalaisten kannatusta on kaiken kaikkiaan vaikea arvioida,  koska puolue ei ole ollut ”kuntavaalipuolue” (se on ”eduskuntavaalipuolue”). Nyt siitä voi sellainen tulla,  jos se joltisellakin tarkkuudella pitää,  mitä gallupeissa nyt luvataan.

Puolueista selvästi ”kuntavaalipuolueita” ovat keskusta ja kokoomus (so. kuntavaalikannatus ylittää usein eduskuntavaalikannatuksen). Kysymys on siitä,  miten ne saavat aktivoitua kannattajiaan. Ainakin kepua uhkaa kannattajien nukahtaminen ja ehdokkaiden saamisen haasteellisuus. Keskustalle  prognoosi ennustaa 4-5 prosentin tappiota. Perussuomalaisten odotettavissa oleva nousu syö erityisesti keskustan ja kokoomuksen kannatusta.

PS

Tämän kirjoittamisen jälkeen Yle on oikaissut  - tosin horjuvasti - vertailupohjaa ja lähestyy nyt edellä esittämääni tulkintaa.

 

Ja jossakin edessä väikkyy pilvilinna

 

 

Nuori pitkätukkainen  kiharapäinen mies  soutaa merellä (?) airojen hankaimien kirskuessa kuuluvasti. Mies vetää veneen maihin metsäisellä rannalla ja jatkaa sieltä kävellen eteenpäin - omaisuus verkkokassissa  heiluen. Soratiellä nuorukainen ottaa liftin ja matkaa kohti tuntematonta päämäärää. Mies pyytää autossa luvan polttaa piippua irvaillen samalla etupenkillä olevien puheille. Seuraavissa kuvissa sekä kiharapää että verkkokassi lentävät ulos autosta.

Näin alkaa Sakari Rimmisen (1945-2004) ohjaama elokuva ”Pilvilinna” (1970), joka joskus lukioaikana meni ohitse enkä myöhemminkään ole osunut sitä katsomaan. Jostakin syystä virike katsoa filmi heräsi nyt. Käsikirjoituksesta vastaavat Meri Kurenniemi ja Sakari Rimminen. Elokuvan on tuottanut Jörn Donner Productions. 

Netissä elokuvasta sanotaan, että se kertoo koululaisten kapinasta sekoittaen fantasian, dokumentaarin ja totuuselokuvan aineksia. Pääosissa ovat Meri Oravisto (1949-1980) ja Erik Uddström (s. 1945-). Uddström on juuri tuo elokuvan päämäärätön kulkuri. Pienissä sivuosissa (usein statisteina!) vilahtaa lukemattomia tuon ajan ja/tai tulevaisuuden kuuluisuuksia, kuten  Kauko Helovirta, Raiku Kemppi, Martti Romppanen, Tapio Suominen, Risto Aaltonen Hannu Taanila, Heikki Hedman, Göran von Bonsdorff, Pirjo Honkasalo, Ilona Tanttu, Lauri Törhönen, Matti Vuori, Pertti Melasniemi vain muutaman  mainitakseni.

Elokuvassa ei peitellä seksuaalisesti mitään. Varmuuden vuoksi elokuvan esittelytekstissä todetaan, että  se sisältää rohkeita kohtauksia.

Onko elokuva huono vai hyvä vai siltä väliltä? Aikalaisten arvio elokuvasta vaihtelee  surkean viritelmän  (”sietämättömän avuton ja tökerö”)  ja kehuvan (”innoittava ja mukaansa tempaava”) väliltä. Viime mainittu on HS:n Paula Talaskiven arvio.  Martta Kaukonen antaa sille nyt arvioituna (Yle Teema, 28.1.2021) peräti kolme tähteä,  mikä on kyseisen elokuva-arvostelijan asteikolla – kotimaista elokuvaa koskien – yksiselitteisen hyvä arvio.

En luultavasti osaa itsekään luokitella elokuvaa hyvä-huono asteikolla, joten en edes yritä.  Ja onko sillä edes merkitystä?Elokuva on joka tapauksessa epätasainen. Siinä on harjoitustyön leima (se onkin useiden tekijöidensä ensimmäinen elokuva), mutta on myönnettävä, että  tekijät eivät pysty peittämään potentiaalista lahjakkuuttaan.

Onko tämä trash-elokuva?

Elokuvateatteri.com -nettisivuilla 21.10.2003 määritetään ns. trash-elokuva seuraavasti: ”Mikä `huonoissa´ elokuvissa sitten kiehtoo? Sehän on tietenkin itsestäänselvyys,  ettei kukaan katso kyseisiä elokuvia niiden taiteellisen arvon tai hyvin kehitetyn juonen takia. Trash-elokuvien kiehtovuus onkin nimenomaan juuri niiden rujoudessa. On ihana välillä istua alas pehmeälle sohvalle popcornien kera, mielellään hyvän seuralaisen kanssa (tyttöystävä tai vaimo on tässä optimaalinen valinta), ja katsoa elokuva,  jota katsoessa ei tarvitse pohtia murhaajan motiiveja, tai monella tasolla liikkuvan juonen ratkaisua. Myös lukuisten virheiden, järjettömien one-linereiden ja epäloogisten tapahtumien elokuvasta bongaaminen tuottaa ihmisille mielihyvää. Ja pitäähän paikkansa, että ellei olisi roska-elokuvia, ei myöskään olisi vertailukohtia ns. laatu-elokuville”.

Sanoisin,  että trash-elokuva ”Pilvilinna” on vain hyvin kapeasta näkökulmasta, mutta sen sijaan olisin valmis luokittelemaan  sen kulttielokuvaksi! Siinä on jotain, joka saa minut vastustuskyvyttömään kuntoon. Ehkä siinä on jotain oleellista tuosta ajasta, jolloin olin itse parikymppinen nuori mies, jolla oli mielessä maailman muuttaminen omalla aralla ja vaatimattomalla tavalla. Eli kyllä tässä on hitunen nostalgiaa mukana.

Sitten itse elokuvaan:

Mistä nuori mies veneineen on tulossa ja minne hän on menossa? Annetaan ymmärtää, että nuorukainen on viettänyt hippietyyppistä elämää  ulkomailla. Myöhemmin matkansa varrella Ericiksi osoittautuva kiharapää törmää kulttuurieroon huoltoasemalla: hänelle tulee äkkilähtö lievän omintakeisuutensa takia! Pian sen jälkeen pitkätukka joutuu nuorisojoukon ympäröimäksi pelastuen vain niukin naukin selkäsaunalta. Seuraavaksi vastassa on pyssymies autiotuvalla  ja kiväärillä ammutut varoituslaukaukset, joiden saattelemana Eric syöksyy Helsingin kaduille! Pitkin nuoren miehen kävelymatkaa Helsingin kaduilla tarttuu ulkopuolisesta hälinästä yksittäisiä katkelmia  keskusteluista,  äänistä, riidoista,  joilla kytketään Eric kaupunkilaisten arkeen :”kyllä marihuana pian laillistetaan”. Kiviporan säestyksellä joku pitää maailmanparannuspuhetta, johon joku toinen heittää epäuskoisen kommentin. Aidossa katugallupissa pikkupoika kysyy varttuneemmilta ”Miten lapsi tehdään?”. Vastaukset vastaavat riemukkaalla tavalla tuon ajan moraalikäsityksiä. Kiharapääkin joutuu haastateltavaksi ja laukoo ainoana totuuksia aiheesta.

Sitten matkalainen saapuu kotiin – hänellä on siis koti -  jossa perheen äiti pitää opettavaisen pyhäkoulupuhuttelun. Seuraa yhteiskunnan rakenteisiin sopeutuminen eli ilmoittautuminen kouluun, joka on jäänyt joskus kesken. Yhteiskunta ottaa omansa syleilyynsä!  Seuraavaksi Eric törmää jonkun toisen kanssa seurustelevaan terävän nenäkkääksi osoittautuvaan Annika-tyttöön  (Meri Oravisto, suuren Matti Oraviston  tytär). Parinvaihto tapahtuu sutjakkaasti. Meri Oraviston näyttelijäntyö perustuu luontevaan kommunikointiin kahden ihmissuhteessaan hapuilevan ja välinpitämätöntä näyttelevän ihmisen välillä. Seurustelun kuvauksessa on jotain postmodernia! Seurustelu tapahtuu ”….mutta ei sun ole pakko tulla” -ajatuksella - näennäisen yhdentekevältä pohjalta - mutta samalla keskinäistä riippuvuutta koetellen.

Opiskelijat monistavat mielenosoitusaineistoa,  jossa työssä Eric ja Annika ovat mukana. Samalla seurustelusuhde kiteytyy aidon tuntuisesti monivaiheisen itsenäistymis-  ja kiinnittymisprosessin seurauksena, johon kuuluvat  pilvenpolttamiset (”Nyt poltetaan pilvee”) ja suorasukaiset seksuaaliset vihjailut.

Väliin replikointi tapahtuu niin luontevasti, että liekö käsikirjoitus ohjannut lainkaan näyttelijätyötä. Tuohon aikaan niin tärkeä yhteiskunnallisten ongelmien pohdinta/ratkaiseminen tapahtuu eräänlaisen naiiviusleikin kautta. On helppoa leimata tuolloin tehdyt radikaalit ehdotukset epärealistiseksi haihatteluksi ja ohueksihan ne jäävätkin.

Väistämätön tapahtuu: sänkykohtaus on rohkea,  joskin hapuileva. Aitous ja kömpelyys sekoittuvat saumatta toisiinsa.

Teinien sisäinen vastakakkainasettelu ohitetaan nopeasti. Keskitytään valtataisteluun oppilaiden ja opettajien välillä. Pienet mutta suuriksi koetut ristiriidat leimaavat koulunkäyntiä. Kiusanteko oppilaiden ja opettajien välillä on molemminpuolista. Koulun vanhat rakenteet ja oppilaiden halu saada itsenäistä päätäntävaltaa lyövät korville toisiaan niin, että tänä päivänäkään ei ratkaisua ole näköpiirissä. Mutta  kovin kiivailu on jäänyt 50 vuoden taakse. Nyt sanoisin, että tämä radikalismivaihe oli käytävä läpi aikanaan, joskaan ei pidä kuvitella, että  koulunkäynnin ikuinen problematiikka olisi tänä päivänä mitenkään ohitse. Koulunkin on vain elettävä ajassa.

Väliin leikataan mukaan koulunkäynnin vanhaa hyvää/huonoa aikaa: yhteiset aamuhartaudet muistuttavat minua ikivanhasta perinteestä,  joka  alkoi murtua jo omana lukioaikanani.

Ericin ja Annikan yhteinen suihkukohtaus on raja, josta ei mennä yli. Toki aikuisten kaksinaismoralismia alleviivataan tirkistelyineen.

Ericin tutustuminen Annikan perheeseen sujuu kankeasti,  kuten odottaa saattaa. Epäluulo on molemminpuolista. Karvapäähippie ei saa synninpäästöä.

Oikea mielenosoituskin mahdutetaan filmiin (liekö kuvattu osin oikeassa mielenosoituksessa?). Siitä ei kuitenkaan oteta kaikkea irti. Kamera kuitenkin sukeltaa äänekkääseen joukkoon melko sujuvasti  Mielenosoittajien joukossa nähdään tuttuja kasvoja  Aarno Laitista unohtamatta.

Elokuvan toisesta sänkykohtauksesta pyritään ottamaan kaikki irti, ja sen aikaisen moraalikoodiin verrattuna edetään taas askel rohkeudessa.

Teinkunnan sisäinen riitely ja epäluottamuksen osoitus omalle hallitukselle kaikkine puheenvuoroinen hoidetaan suhteellisen aidosti.  Oikea koululakkokin saadaan aikaiseksi. Väkivaltaisuudelta ei voida välttyä. Sekava vyyhti päättyy jonkinlaiseen oppilaiden vallanoton esillepanoon samalla,  kun maailmantuskaa pidetään esillä.

Elokuva päättyy kuviteltuun virkavallan tilanteen haltuunottoon, joka karnevalisoidaan yhteiskunnan vallankäytön asettamiseksi naurunalaiseksi. Näin ainakin minä tulkitsen loppukohtaukset.

Eric pannaan kapinan johtajana selliin,  jossa hän kohtaa todellisen väkivallantekijän, perhesurmaajan, joka suunnittelee pakoa. Eric nyökyttelee mukana. Kohtaus jää irralliseksi niin kuin moni muukin kohtaus elokuvan lopusta. Puhti on loppunut tekijöiltä kesken?

Eric kohtaa vanhempansa vielä kerran ilman sanoja tuijotuksen säestyksellä. Lopussa vangit kiertävät – Eric yhtenä monista -  ympyrää vankilan pihalla.  Eric pakenee tai kuvittelee pakenevansa vankilasta ja julistautuu poliittiseksi vangiksi.

Viimeisissä kuvissa Eric vapautuu. Eric ja Annika nähdään ikkunan läpi istumassa baarissa. Eric saa oksennuskohtauksen. Pelkäänpä, että lopun irrationaalinen päällekkäissymboliikka ei  kaikilta osin avautunut minulle.

Elokuvan vihoviimeinen anarkistinen repliikki kuuluu näin:

”Meillä on nyt tässä tällainen yhteiskunta. Mutta kyllä se tästä vielä kaatuu”

::::::::::::::::::::::::::::::::

Pilvilinnassa on paljon hyvää: se palauttaa mieliin kiihkeän koulu- ja opiskelijapolitiikan ja sen,  kuinka ajastaan jälkeen jääneet säännöt tukahduttavat mielipiteenvapauden. Tai vielä kompromettoivampaa: se säilöö ihmiset ajastaan jälkeenjääneiden sääntöjen vangiksi. Pahinta on kuitenkin, jos asioiden annetaan ajautua rajalle,  josta ei enää ole paluuta ja  ihmiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä.

Elokuva huutaa vapauden puolesta,  mutta vapautta ei ole ilman tuskaa. Vain täydellisessä anarkiassa on vapaus, mutta se ei ole enää kenenkään vapautta.

Elokuva on nähtävissä Areenassa.