Voisiko eisenhowerilainen terve järki voittaa republikaanisessa puolueessa?

 

 

Ei voi!  Äkkipäätä vastaus on aivan selvä otsakkeen kysymykseen. Niin kauas oikealle republikaaninen puolue on ajautunut. Voitaneen sanoa,  että terve järki on hukassa. Mutta onko asia ihan näin yksioikoinen?

Leikillisesti voisi sanoa,  että Trumpia yhdistää Dwight D. Eisenhoweriin ainoana asiana golfin peluu. Sillä erotuksella,  että Eisenhowerilla oli tapana kuivaharjoitella  palloa purkkiin työhuoneessaan. Minulle on jäänyt mieleen opiskeluajoilta luonnehdinta  presidentistä,  että ”hän ei työllistänyt älyllisiä voimavarojaan”. Tällä vihjattiin, että hän oli älyllisesti laiska. Mene ja tiedä. Minusta näyttää, että Eisenhowerin arvostus ei ole ainakaan laskenut vuosikymmenien varrella. Päinvastoin. Tämän päivän näkökulmasta hän käytti paljon tarmoa luodakseen edellytykset amerikkalaisten paremmalle elämälle myös liittovaltion panostuksin.

Eisenhowerilla oli ympärillään olosuhteet, jotka muistuttavat jossain määrin tätä päivää. Olosuhteiden nimi oli ”Joseph McCarthy”, joka oli vainoharhainen hallinnon sisällä väitetysti toimivien kommunistien metsästäjä. McCarthyn yliampuvuudessa on jotain samaa kuin Trumpissa, joskin on muistettava että,  McCarthy toimi senaattorin tehtävistä käsin. Tämän päivän tapaan demokraatit leimattiin kommunisteiksi, joka oli todiste lähinnä paranoidista suhtautumisesta poliittiseen kilpailijaan. Eisenhowerin taustatyön avulla  McCarthyn vaikutusvalta saatiin mitätöityä.

Republikaaneilla oli tappiokierre alla,  kun Eisenhower, toisen maailmansodan johtava kenraali,  kutsuttiin viisikymmentäluvun vaihteessa hätiin. Kysymys oli kuitenkin kimurantista asiasta:  minkä sortin republikaani ”Ike” oikein oli? Gallupeissa  ennen presidenttiyttä, 36 prosenttia  kansalaisista piti häntä republikaanina,   22 prosenttia  demokraattina ja 42 prosenttia ei pitänyt häntä kumpaankaan puolueeseen kuuluvana. Eisenhowerilta itseltään on napattu seuravat sanat: ”Äärioikeistolaiset  ja vasemmistolaiset poliittisessa debatissa ovat aina väärässä”.

Eisenhowerista voi sanoa ilman  epäilyä, että hän oli puoluekartalla aito keskustalainen.

Republikaanit käyttivät 50-luvulla kovaa retoriikkaa demokraatteja kohtaan, mutta tosiasiassa nojautuivat rooseveltilaiseen New Dealiin lähes rikkumatta. Laajalla sosiaaliturvalla oli republikaanien joukossa vankka tuki.  Eisenhowerin Amerikka oli nopeasti vaurastuva yhteiskunta,  jolla oli varaa pitää yllä 90 prosentin ylintä marginaaliveroa. Verokapinaa ei tuolloin ilmennyt. Tilanne muuttui vasta paljon myöhemmin.

Eisenhowerilainen welfare state koski tietenkin vain keskiluokkaista  valkoista enemmistöä, ei mustia. Tähän ajattelutapaan meidät suomalaisetkin houkuteltiin mukaan amerikkalaisten sarjafilmien (vaikkapa ”Beaver”,  ”Isä tietää kaiken”….) avulla, joita meillä näytettiin pääasiassa 60-luvulla,  mutta jotka alun perin oli esitetty Yhdysvalloissa 1950-luvulla.

Miten vaurastumisen aika heijastuu tähän  päivään?

Pettymys nykypäivän Amerikkaan on tuonut mukanaan turhautumisen, kun vanha amerikkalainen viisikymmentäluvulla omaksuttu elämäntapa vaurastumisineen on pikku hiljaa vuosikymmenien varrella rapautunut.

Mikä on avainasia tässä kehityksessä? Eisenhowerin omien sanojen mukaan ”on vain pieni hajanainen ryhmä ….. miljonäärejä toisaalla ja joitakin poliitikkoja ja liikemiehiä toisaalla”,  jotka vastustavat laajaa sosiaaliturvaa. ”Heidän määränsä on vähäinen ja he ovat  typeriä”, laukoi republikaanipresidentti.   Tämä on nähtävissä myös nähtävissä kongressin äänestystuloksista.

Samat oikean laidan republikaanitahot pyrkivät tuolloin palaamaan isolationismiin, kuten trumpilaiset tänä päivänä. Toimintaa ohjasi pelko,  että YK:n tapaiset järjestöt sekaantuisivat Yhdysvaltain sisäisiin asioihin avointa  sopimuspohjaista toimintaa harjoitettaessa.  Perin tuttu väite oikeistopiireissä nykyisinkin. Oleellista tässä on,  että se,  mikä on tällä hetkellä republikaanien valtavirtaa oli tuolloin puolueen pienen  vähemmistön politiikkaa.

Jotain dramaattista on Eisenhowerin lausunnossa, kun hän sanoi, että ”tavoite on varmistaa, että yksilöt tajuavat,  että hallitus on ystävä eikä millään muotoa vihollinen”. Pysäyttävä linjaus, joka oli kohdistettu republikaanien kannattajille.  Jotain hämmentävää oli myös,  kun republikaanit juhlivat Eisenhowerin presidenttikausien puolessa välissä sosiaaliturvan huomattavaa laajentumista koskien työttömyysvakuutusta  ja  eläketurvaa, kuten myös liittovaltion työntekijöiden palkankorotuksia.

Republikaanien ohjelmajulistuksesta löytyi iskulause ”sama palkka samasta työstä sukupuolesta riippumatta”. Varmuuden vuoksi todettiin,  että hallituksella ”täytyy olla yhtälailla sydäntä kuin  päätäkin”. Eisenhowerin seuraajista Richard Nixon – Eisenhowerin varapresidentti – noudatteli pitkälle Iken perintöä  welfare  staten laajentamisessa.

………………………………….

Tämän päivän näkökulmasta vaikuttaa kuin republikaanit tai pikemminkin osa heistä olisi tullut hulluksi ja Dwight D. Eisenhower historiasta käsin edustaisi terveen järjen ääntä.

Helsingin Sanomissa 4.2.2021 haastateltiin  populismia  ja polarisaatiota tutkivaa Joonas Koivukoskea, joka toteaa, että ”(Mediayhtiö) Foxin saavutus on, että konservatiivisuus näyttää maalaisjärjeltä. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen Fox News onnistui puolustamaan varakasta eliittiä tukevaa politiikkaa samalla väittäen edustavansa laman runtelemaa tavallista kansaa”. Onko siis alun perin pieni osa republikaaneja onnistunut huijaaman suuren osan kansalaisia perusteellisesti hybridistrategiallaan? Vai onko tämä alun perin pieni vähemmistö kaapannut vallan puolueessa?

Olen monesti näissä kirjoituksissa pohtinut republikaanien muutosta. Viisikymmentäluvun lopulla Eisenhower totesi Ayn Randista ja muista oikeiston profeetoista,  että he edustavat puolueessa vaatimattoman kokoista äärilaitaa, jolla ei ole valtaa. Barry Goldwater,  joka oli demokraattien Lyndon B. Johnsonin vastaehdokas vuoden 1964 vaaleissa käynnisti rökäletappiollaan (!) republikaanien vastaiskun äärioikeistolaisilla mielipiteillään. Tappio saatiin vaikuttamaan eräällä tavalla ”voitolta”, olihan Goldwaterin takana sentään 27 miljoonaan ääntä (Johnsonilla 43 miljoonaa). Juuri näiden vaalien yhteydessä Ronald Reagan piti kuuluisan  ”A Time for Choosing ” -puheen (joka tunnetaan myös kunnioittavalla nimellä ”The Speech”), jossa oli perustavaa laatua olevalla tavalla konservatiiviset ja oikeistolaiset painotukset. Puhe oli airut tulevasta.

Tästä edettiin Kalifornian verokapinoiden kautta Reaganin presidenttikausiin (välissä oli kuitenkin New Deal -presidenttinä pidettävä  Richard Nixon), jolloin oikeistokonservatiivinen reaganismi edusti jo valtavirtapolitiikkaa ainakin vaalimenetyksellä mitaten. Seuraava hyppäys oikeistoideologian suuntaan oli Newt Gingrichin kongressin toiminnan halvaannuttanut  republikaaninen ”vallankaappausyritys” 1990-luvulla, joka kaatui omaan mahdottomuuteensa. Teekutsuliikkeen nousu 2000-luvun vaihteessa käynnisti oikeastaan vielä nytkin meneillään olevan vaiheen,  jossa ”vaihtoehtoinen totuus”  ajoittain jopa dominoi debattia. Teekutsuliike on eräällä tavalla esitrumpilainen  vaihe, joka muuntui Donald Trumpin presidenttikauden myötä ”trumpilaiseksi  totuudeksi” ja huipentui kongressitalon valtaukseen.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Pitkä aikamatka on siis kuljettu eisenhowerilaisesta ”sosiaalisesta konservatismista” trumpilaiseen (ääri)oikeistolaiseen myllerrykseen.  Itse asiassa Eisenhower irrotti oikeistolaisuuden kokonaan konservatismista. Hän oli leimallisesti konservatiivi  ilman oikeistokoreografiaa.

Mutta mikä voisi olla kahden aikakauden välillä suurin muutosta kuvaava selitys? Onko kysymys viime kädessä viisikymmentälukulaisen  valkoista väestönosaa koskevan nopean vaurastumisen (=amerikkalaisen unelman) vaihtumisesta vuosikymmenien varrella kansalaisten kahtiajakautumiseen, menestyjiin ja menestystä vaille jääneisiin?  Näin ajatellen turhautuneet häviölle jääneet nousivat kapinaan tulonjakotaistelussa ja ”työnjakotaistelussa” onnistuneita vastaan? Näin yksinkertainen johtopäätös ei voi olla, koska yhteiskunnan muuttumiseen liittyy lisäksi paljon oikeistokonservatiivista ideologista vääntöä koskien maahanmuuttaja-, rotu-,  sukupuoli- ja  uskonnollisia kysymyksiä  ym.

Samaan aikaan sosiaaliturva ei ole kehittynyt  joidenkin Euroopan kehittyneiden valtioiden tasolle vastavoimaksi oikeistopopulismille. Itse asiassa valtaosa trumpilaisista vastustaa yhteiskunnan (kasvavaa) roolia ihmisten elämässä. Tajuavatko Trumpin kannattajat itsekään,  kuinka he ideologisen kuorrutuksen alta eivät käsitä omaa etuaan?

Alkuperäinen ongelmanasettelu koski sitä voisiko eisenhowerilainen sosiaaliseen omaantuntoon vetoava konservatiivisuus päästä voitolle?  On suoraan sanottava, että republikaanisen oikeistovyörytyksen keskellä tälle vaihtoehdolle on varattavissa vain hentoinen onnistumisen mahdollisuus.

Entä miksi Eisenhowerin ei tarvinnut julistaa ”America First” -iskulausetta? Siksi, että hänen Amerikkansa ykkösasema oli kiistaton ilman hokemisiakin. Trump sen sijaan joutui julistamaan paremmuuttaan Yhdysvaltojen asemaa kyseenalaistavia voimia vastaan.