Keittiöfilosofin mietteitä: filosofit asiantuntijuuden lähteenä

 

 Helsingin Sanomissa oli 7.2.2021 laaja artikkeli, jossa ihmeteltiin ammattifilosofien näkymättömyyttä. Totta onkin, että filosofia oli 1980-luvulla ja 1990-luvulla paljon suositumpaa kuin nyt myös harrastajien keskuudessa. Artikkelin nimi on ”Missä ovat filosofit?” (kirj. Jussi Ahlroth) ja siinä haastateltiin aiheen johdosta Ilkka Niiniluotoa, Sara Heinämaata, Juha Himankaa, Tuomas Nevanlinnaa, Thomas Wallgrenia, Susanna Lindbergia ja Kari Enqvistiä. Kaikki ovat yliopistojen kasvatteja

Jutun ytimessä on väite,  että filosofian yhteiskuntatieteellisen etsikkoajan (1980-luku) on sivuuttanut fyysikko Kari Enqvistin fysiikkalähtöinen filosofia.

En ensi sijassa yritä keskittyä artikkelissa esille otettuihin filosofian tämän hetken haasteisiin ja filosofiaan sinänsä,  vaan koetan löytää yhtymäkohtia artikkelin  sanoman ja omien pohdintojeni (blogikirjoitusteni) välillä vapaasti assosioiden. Tulkitsen ohessa filosofian (ja filosofien) käytön osaksi yleensä asiantuntijuuden käyttöä. Korkealuokkainen asiantuntijuus sisältää aina syvällisen filosofisen näkökulman.

Meidän aikamme ei suosi tieteellislähtöistä, hitaasti ja jäsennellysti johonkin kokonaisuuteen sulatettavaa  uutta ajattelua. Aikamme ihmiset ovat liian kärsimättömiä jaksaakseen pohtia syntyjä syviä. Tyydytään nopeasti sykkiviin twitter-viesteihin, joilla usein saadaan aikaiseksi ärtynyt vastareaktio, johon taas reaktionomaisesti vastataan. Tottuminen tällaiseen lyhytkestoiseen mielipidepallotteluun  loitontaa tehokkaasti pitkäjänteisestä argumentoidusta pohdinnasta.

Olen monesti tuonut näissä kirjoituksissa esille asiantuntijuuden muuttumisen. Lähtökohta, että jokaisella on mielipide,  joka on ”oikea” – yhtä oikea kuin kenen tahansa  mielipide - johtaa asiantuntijuuden alennusmyyntiin. Kuka tahansa voi esittää - ja usein esittääkin - enemmän tai vähemmän punnitun mielipiteensä. Myös kreditoidut asiantuntijat sortuvat taistelun tiimellyksessä helppoihin ulostuloihin suoltaen ulos vähemmän punnittuja mielipiteitä. Heillä on kysyntää,  ovathan he asiantuntijan maineessa. Kiusaus sanoa jotakin on suuri.

Asiantuntijuus ei ole aiemman vertaisesti kiinnittynyt yliopistoihin. Erilaiset konsulttitoimistot ja ajatuspajat ovat vieneet tilaa yliopistomiesten ja -naisten vanhalta reviiriltä. Usein kilpailevien toimijoiden esiintymiskykykin on korkealla tasolla,  joka toimii sanomisen vakuutena. Oman panoksensa keitokseen tuovat julkisen sektorin erilaiset yhteisöt, joita käytetään aktiivisesti asiantuntijalähteinä.  Tässä on se hyvä puoli, että ainakin kokonaisnäkemys saadaan monipuoliseksi tällä toimijakirjolla.

Yliopistoja uhkaa sisäänlämpiävyyden vaara, jos yhteyksiä ulkomaailmana ei aktiivisesti ylläpidetä. Näin on toki millä tahansa elämänalueella. Yliopistojen tulisi kuitenkin olla eturintamassa uuden tiedon hankinnassa ja luomisessa.

Artikkelissa Ilkka Niiniluoto toteaa, että meillä on ”pitkä osallistuvan filosofian perinne”. Olisi vahinko,  jos aikana, jota elämme filosofit vetäytyisivät keskinäisiin yhteydenpitokanaviin ja sivuun tapahtumien virrasta (jonka he varmaan kiistävät),  jossa aika vaatii osallistumista.

Filosofien merkitys kasvaa,  kun siirrytään vaihtoehtoisten totuuksien maailmaan. Jos tavoitteeksi asetetaan  pyrkimys objektiiviseen totuuteen, mikä mielestäni on itsestäänselvyys, niin tarvitaan jatkuvaa uskonvahvistusta. Filosofit ovat tähän omiaan. Salaliittoja ja valheita levittäviä tahoja vastaan on valjastettava  parhaat voimat. Tartuntapintaa huuhaalle on nettiaikakaudella riittämiin. Helena Lindberg: ”En juurikaan näe (Suomessa) sitä, että filosofi tarttuu (mihin tahansa) aiheeseen ja tarjoaa Helsingin Sanomille jutun”. Ranskassa ja Saksassa  ollaan paljon aktiivisempia.

Vihapuheet, vastakkainasettelu  ja yhteiskunnan polarisoituminen yleensä ovat kaikki teemoja,  joiden pitäisi aktivoida filosofeja. Tarvitaan tahoja,  jotka selvittävät,  mitä on tapahtumassa. Sara Heinämaa kiteyttää: ”Filosofin tehtävä ei ole kertoa, mikä on hyvää ja totta, vaan miten erilaiset näkemykset voivat erota ja mitä niillä on mahdollisesti yhteistä”. Ongelma tahtoo olla, että vaaditaan selkeitä ja yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Kun näin ei tapahdu, etsitään vastauksia taikauskosta. Thomas Wallgren epäilee, että syy on siinä, että ”moni asia ylikuormittaa meitä”. On vain hyväksyttävä, että aina ei ole olemassa vastausta. Yhdyn HS:n artikkelin kirjoittajan näkemykseen, että kaikissa tapauksissa sivistys ja koulutus ovat valistuksen keskiset ja pysyvät arvot.

Vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia:  Sokrates opastaa  etsimään oman ajattelun sokeita pisteitä ja arvioimaan toisten ajattelua samaan aikaan kriittisesti ja ystävällisesti. Ohje on pätevä edelleen, mutta näköjään vaikeasti noudatettavissa.