Nuori pitkätukkainen kiharapäinen mies soutaa merellä (?) airojen hankaimien
kirskuessa kuuluvasti. Mies vetää veneen maihin metsäisellä rannalla ja jatkaa
sieltä kävellen eteenpäin - omaisuus verkkokassissa heiluen. Soratiellä nuorukainen ottaa liftin
ja matkaa kohti tuntematonta päämäärää. Mies pyytää autossa luvan polttaa
piippua irvaillen samalla etupenkillä olevien puheille. Seuraavissa kuvissa
sekä kiharapää että verkkokassi lentävät ulos autosta.
Näin alkaa Sakari Rimmisen (1945-2004) ohjaama elokuva ”Pilvilinna” (1970), joka joskus lukioaikana meni ohitse enkä myöhemminkään ole osunut sitä katsomaan. Jostakin syystä virike katsoa filmi heräsi nyt. Käsikirjoituksesta vastaavat Meri Kurenniemi ja Sakari Rimminen. Elokuvan on tuottanut Jörn Donner Productions.
Netissä elokuvasta sanotaan, että se kertoo koululaisten
kapinasta sekoittaen fantasian, dokumentaarin ja totuuselokuvan aineksia.
Pääosissa ovat Meri Oravisto (1949-1980) ja Erik Uddström (s. 1945-). Uddström
on juuri tuo elokuvan päämäärätön kulkuri. Pienissä sivuosissa (usein
statisteina!) vilahtaa lukemattomia tuon ajan ja/tai tulevaisuuden
kuuluisuuksia, kuten Kauko Helovirta,
Raiku Kemppi, Martti Romppanen, Tapio Suominen, Risto Aaltonen Hannu Taanila,
Heikki Hedman, Göran von Bonsdorff, Pirjo Honkasalo, Ilona Tanttu, Lauri
Törhönen, Matti Vuori, Pertti Melasniemi vain muutaman mainitakseni.
Elokuvassa ei peitellä seksuaalisesti mitään. Varmuuden
vuoksi elokuvan esittelytekstissä todetaan, että se sisältää rohkeita kohtauksia.
Onko elokuva huono vai hyvä vai siltä väliltä? Aikalaisten
arvio elokuvasta vaihtelee surkean
viritelmän (”sietämättömän avuton ja
tökerö”) ja kehuvan (”innoittava ja
mukaansa tempaava”) väliltä. Viime mainittu on HS:n Paula Talaskiven arvio. Martta Kaukonen antaa sille nyt arvioituna (Yle
Teema, 28.1.2021) peräti kolme tähteä, mikä on kyseisen elokuva-arvostelijan
asteikolla – kotimaista elokuvaa koskien – yksiselitteisen hyvä arvio.
En luultavasti osaa itsekään luokitella elokuvaa hyvä-huono
asteikolla, joten en edes yritä. Ja onko
sillä edes merkitystä?Elokuva on joka tapauksessa epätasainen. Siinä on
harjoitustyön leima (se onkin useiden tekijöidensä ensimmäinen elokuva), mutta
on myönnettävä, että tekijät eivät pysty
peittämään potentiaalista lahjakkuuttaan.
Onko tämä trash-elokuva?
Elokuvateatteri.com -nettisivuilla 21.10.2003 määritetään
ns. trash-elokuva seuraavasti: ”Mikä `huonoissa´ elokuvissa sitten kiehtoo?
Sehän on tietenkin itsestäänselvyys, ettei kukaan katso kyseisiä elokuvia niiden
taiteellisen arvon tai hyvin kehitetyn juonen takia. Trash-elokuvien kiehtovuus
onkin nimenomaan juuri niiden rujoudessa. On ihana välillä istua alas pehmeälle
sohvalle popcornien kera, mielellään hyvän seuralaisen kanssa (tyttöystävä tai
vaimo on tässä optimaalinen valinta), ja katsoa elokuva, jota katsoessa ei tarvitse pohtia murhaajan
motiiveja, tai monella tasolla liikkuvan juonen ratkaisua. Myös lukuisten
virheiden, järjettömien one-linereiden ja epäloogisten tapahtumien elokuvasta
bongaaminen tuottaa ihmisille mielihyvää. Ja pitäähän paikkansa, että ellei
olisi roska-elokuvia, ei myöskään olisi vertailukohtia ns. laatu-elokuville”.
Sanoisin, että trash-elokuva
”Pilvilinna” on vain hyvin kapeasta näkökulmasta, mutta sen sijaan olisin
valmis luokittelemaan sen
kulttielokuvaksi! Siinä on jotain, joka saa minut vastustuskyvyttömään kuntoon.
Ehkä siinä on jotain oleellista tuosta ajasta, jolloin olin itse parikymppinen
nuori mies, jolla oli mielessä maailman muuttaminen omalla aralla ja vaatimattomalla
tavalla. Eli kyllä tässä on hitunen nostalgiaa mukana.
Sitten itse elokuvaan:
Mistä nuori mies veneineen on tulossa ja minne hän on
menossa? Annetaan ymmärtää, että nuorukainen on viettänyt hippietyyppistä elämää ulkomailla. Myöhemmin matkansa varrella
Ericiksi osoittautuva kiharapää törmää kulttuurieroon huoltoasemalla: hänelle
tulee äkkilähtö lievän omintakeisuutensa takia! Pian sen jälkeen pitkätukka
joutuu nuorisojoukon ympäröimäksi pelastuen vain niukin naukin selkäsaunalta.
Seuraavaksi vastassa on pyssymies autiotuvalla ja kiväärillä ammutut varoituslaukaukset,
joiden saattelemana Eric syöksyy Helsingin kaduille! Pitkin nuoren miehen kävelymatkaa
Helsingin kaduilla tarttuu ulkopuolisesta hälinästä yksittäisiä katkelmia keskusteluista, äänistä, riidoista, joilla kytketään Eric kaupunkilaisten arkeen
:”kyllä marihuana pian laillistetaan”. Kiviporan säestyksellä joku pitää
maailmanparannuspuhetta, johon joku toinen heittää epäuskoisen kommentin. Aidossa
katugallupissa pikkupoika kysyy varttuneemmilta ”Miten lapsi tehdään?”. Vastaukset
vastaavat riemukkaalla tavalla tuon ajan moraalikäsityksiä. Kiharapääkin joutuu
haastateltavaksi ja laukoo ainoana totuuksia aiheesta.
Sitten matkalainen saapuu kotiin – hänellä on siis koti - jossa perheen äiti pitää opettavaisen pyhäkoulupuhuttelun.
Seuraa yhteiskunnan rakenteisiin sopeutuminen eli ilmoittautuminen kouluun,
joka on jäänyt joskus kesken. Yhteiskunta ottaa omansa syleilyynsä! Seuraavaksi Eric törmää jonkun toisen kanssa
seurustelevaan terävän nenäkkääksi osoittautuvaan Annika-tyttöön (Meri Oravisto, suuren Matti Oraviston tytär). Parinvaihto tapahtuu sutjakkaasti. Meri
Oraviston näyttelijäntyö perustuu luontevaan kommunikointiin kahden
ihmissuhteessaan hapuilevan ja välinpitämätöntä näyttelevän ihmisen välillä.
Seurustelun kuvauksessa on jotain postmodernia! Seurustelu tapahtuu ”….mutta ei
sun ole pakko tulla” -ajatuksella - näennäisen yhdentekevältä pohjalta - mutta
samalla keskinäistä riippuvuutta koetellen.
Opiskelijat monistavat mielenosoitusaineistoa, jossa työssä Eric ja Annika ovat mukana. Samalla
seurustelusuhde kiteytyy aidon tuntuisesti monivaiheisen itsenäistymis- ja kiinnittymisprosessin seurauksena, johon
kuuluvat pilvenpolttamiset (”Nyt
poltetaan pilvee”) ja suorasukaiset seksuaaliset vihjailut.
Väliin replikointi tapahtuu niin luontevasti, että liekö
käsikirjoitus ohjannut lainkaan näyttelijätyötä. Tuohon aikaan niin tärkeä yhteiskunnallisten
ongelmien pohdinta/ratkaiseminen tapahtuu eräänlaisen naiiviusleikin kautta. On
helppoa leimata tuolloin tehdyt radikaalit ehdotukset epärealistiseksi
haihatteluksi ja ohueksihan ne jäävätkin.
Väistämätön tapahtuu: sänkykohtaus on rohkea, joskin hapuileva. Aitous ja kömpelyys sekoittuvat
saumatta toisiinsa.
Teinien sisäinen vastakakkainasettelu ohitetaan nopeasti.
Keskitytään valtataisteluun oppilaiden ja opettajien välillä. Pienet mutta
suuriksi koetut ristiriidat leimaavat koulunkäyntiä. Kiusanteko oppilaiden ja
opettajien välillä on molemminpuolista. Koulun vanhat rakenteet ja oppilaiden
halu saada itsenäistä päätäntävaltaa lyövät korville toisiaan niin, että tänä
päivänäkään ei ratkaisua ole näköpiirissä. Mutta kovin kiivailu on jäänyt 50 vuoden taakse. Nyt
sanoisin, että tämä radikalismivaihe oli käytävä läpi aikanaan, joskaan ei pidä
kuvitella, että koulunkäynnin ikuinen problematiikka
olisi tänä päivänä mitenkään ohitse. Koulunkin on vain elettävä ajassa.
Väliin leikataan mukaan koulunkäynnin vanhaa hyvää/huonoa
aikaa: yhteiset aamuhartaudet muistuttavat minua ikivanhasta perinteestä, joka
alkoi murtua jo omana lukioaikanani.
Ericin ja Annikan yhteinen suihkukohtaus on raja, josta ei
mennä yli. Toki aikuisten kaksinaismoralismia alleviivataan tirkistelyineen.
Ericin tutustuminen Annikan perheeseen sujuu kankeasti, kuten odottaa saattaa. Epäluulo on
molemminpuolista. Karvapäähippie ei saa synninpäästöä.
Oikea mielenosoituskin mahdutetaan filmiin (liekö kuvattu osin
oikeassa mielenosoituksessa?). Siitä ei kuitenkaan oteta kaikkea irti. Kamera
kuitenkin sukeltaa äänekkääseen joukkoon melko sujuvasti Mielenosoittajien joukossa nähdään tuttuja
kasvoja Aarno Laitista unohtamatta.
Elokuvan toisesta sänkykohtauksesta pyritään ottamaan kaikki
irti, ja sen aikaisen moraalikoodiin verrattuna edetään taas askel rohkeudessa.
Teinkunnan sisäinen riitely ja epäluottamuksen osoitus omalle
hallitukselle kaikkine puheenvuoroinen hoidetaan suhteellisen aidosti. Oikea koululakkokin saadaan aikaiseksi.
Väkivaltaisuudelta ei voida välttyä. Sekava vyyhti päättyy jonkinlaiseen
oppilaiden vallanoton esillepanoon samalla,
kun maailmantuskaa pidetään esillä.
Elokuva päättyy kuviteltuun virkavallan tilanteen
haltuunottoon, joka karnevalisoidaan yhteiskunnan vallankäytön asettamiseksi
naurunalaiseksi. Näin ainakin minä tulkitsen loppukohtaukset.
Eric pannaan kapinan johtajana selliin, jossa hän kohtaa todellisen
väkivallantekijän, perhesurmaajan, joka suunnittelee pakoa. Eric nyökyttelee
mukana. Kohtaus jää irralliseksi niin kuin moni muukin kohtaus elokuvan
lopusta. Puhti on loppunut tekijöiltä kesken?
Eric kohtaa vanhempansa vielä kerran ilman sanoja
tuijotuksen säestyksellä. Lopussa vangit kiertävät – Eric yhtenä monista - ympyrää vankilan pihalla. Eric pakenee tai kuvittelee pakenevansa
vankilasta ja julistautuu poliittiseksi vangiksi.
Viimeisissä kuvissa Eric vapautuu. Eric ja Annika nähdään
ikkunan läpi istumassa baarissa. Eric saa oksennuskohtauksen. Pelkäänpä, että
lopun irrationaalinen päällekkäissymboliikka ei
kaikilta osin avautunut minulle.
Elokuvan vihoviimeinen anarkistinen repliikki kuuluu näin:
”Meillä on nyt tässä tällainen yhteiskunta. Mutta kyllä se
tästä vielä kaatuu”
::::::::::::::::::::::::::::::::
Pilvilinnassa on paljon hyvää: se palauttaa mieliin kiihkeän
koulu- ja opiskelijapolitiikan ja sen, kuinka ajastaan jälkeen jääneet säännöt
tukahduttavat mielipiteenvapauden. Tai vielä kompromettoivampaa: se säilöö
ihmiset ajastaan jälkeenjääneiden sääntöjen vangiksi. Pahinta on kuitenkin, jos
asioiden annetaan ajautua rajalle, josta
ei enää ole paluuta ja ihmiset ottavat
oikeuden omiin käsiinsä.
Elokuva huutaa vapauden puolesta, mutta vapautta ei ole ilman tuskaa. Vain
täydellisessä anarkiassa on vapaus, mutta se ei ole enää kenenkään vapautta.
Elokuva on nähtävissä Areenassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti