Lindblomin linjaukset

Seppo Lindblom on kirjoittanut hyvinvointiyhteiskunnan toimintaedellytyksiä pohdiskelevan kirjan, jolle hän on antanut nimen ”Huojuva tasavalta” (Otava, 2013). En kirjoita varsinaista kirja-arvostelua, vaan mietin Lindblomin ajattelun yhtymäkohtia omaan ajatusmaailmaani.

Lindblomin tyyli on harkitseva ja mietiskelevä. Kirjan Mauno Koivistoa koskevasta osuudesta Lindblom sai lööppejä, mutta muilta osin kirjan pohdiskeleva tarinointi ei varmaan herätä intohimoja. Onpahan kuitenkin valtavirrasta poikkeavaa asioiden käsittelyä. Lindblomin taustan takia kirja on myös sosiaalidemokraattisen liikkeen kritiikkiä johtuen sen otteen kirpoamisesta vanhoihin kohderyhmiinsä.

Nostaisin esille kirjasta erään avainteeman, joka on virkamiesten rooli hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäjinä ja kriitikkoina. Itse hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan pitää juuriltaan hyvin poliittisena, sen alkujuuret johtavat 1900-luvun alkuun. Kypsässä vaiheessa – ja varsinkin, kun hyvinvoinnille on kasaantunut haasteita – on vastuu siirtynyt yhä enemmän virkamiehille, joille on myös jäänyt kasvun hidastamisen tai leikkaamisen vastuu. Poliitikot ovat joutuneet altavastaajiksi. Erityisesti tämä koskee sosiaalidemokraatista puoluetta, josta on muodostunut jo kauan sitten valtionhoitajapuolue (lue: sen virkamiehistö on ottanut tämän roolin tai sille on langennut tämä rooli). Nyt Lindblom vaatii poliitikkoja ottamaan uudelleen virkamiehille valahtaneen vastuun ja ryhtymään myös ikävien viestien airueiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että poliitikkojen on otettava kestävyysvajevastuu omakseen ja ryhdyttävä toteuttamaan sen vaatimia toimenpiteitä eikä sysiä vastuita virkamiehille. Puolueiden olisi siis otettava ”Sailaksen vastuu”.

Hyvinvointiyhteiskunnan katalysaattorina on pidetty talouden kasvua. Olen itsekin nähnyt kasvun oikeastaan ainoana merkittävänä vaihtoehtona, jos nykyiset palvelut halutaan säilyttää. Eikä Lindblomkaan kasvun merkitystä torju. Hän kiteyttää tutun trendin ytimekkäästi, joskin yllätyksettömästi: ”Palvelutuotannon suhteelliset kustannukset nousevat kuitenkin sen vuoksi, että julkisella sektorilla tuottavuuden kasvu on hidasta. Käy siis niin, että palvelujen tarve kasvaa ja niiden tuottaminen käy yhä kalliimmaksi samalla kun veroperusta kapenee”. Lindblom viittaa ”The Nordic model” -teokseen, jossa käytetään mainitusta syy-seuraussuhteesta nimeä kasvun paradoksi.

Kun kansalaiset ovat riittävästi vaurastuneet, kasvavat hyvinvoinnin lähteiksi myös vapaa aika ja ei-materiaaliset seikat, joten pelkästään kasvua ei voi pitää hyvinvoinnin katalysaattorina.

Myös Baumolin tauti on diagnoosi edellä esitetystä ilmiöstä. Tuottavuus useimmissa palveluelinkeinoissa (ja kunnan palvelutuotannossa) on heikompaa kuin tuotannollisessa toiminnassa ja niissä palveluissa, joissa voidaan automatisoida palvelu pitkälle (esimerkiksi pankkitoiminta). Kunnissa osa palveluista on hyvin vaikeasti siirrettävissä piuhan päähän, vaikka tekemätöntä työtä tälläkin saralla riittää. Niiden tutkimusten perusteella, jotka itse olen nähnyt, on suomalainen hyvinvointiyhteiskunnan tehokkuus kuitenkin kansainvälisessä vertailussa kärkipäässä.

Median roolin Lindblom ottaa erikseen esille. Todetessaan, että media on vaatinut yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, hän on oikealla asialla. Media toimii mielipiteen muokkaajana ja keskivertopoliitikot sukeltavat valtavirtamedian johdattelemina eteenpäin mieluummin kuin muodostavat omia argumentoituja kannanottoja. Pulmat eivät kuitenkaan ratkea tässä ja nyt, vaan vaativat kiduttavan pitkiä valmisteluprosesseja. Lindblom toteaa, että kaupallistuneilla keinoilla poliittisen näyttämön päärooleihin valikoituu ”nokkelia ja liukkaita väistelijöitä”, mutta toteaa sitten lohdullisesti, että ”kansakunnan onneksi vain osittaisella menestyksellä”.

Lindblom viittaa amerikkalaiseen aatehistorian tutkijaan Sherry Bermaniin, joka teoksessaan The Primacy of Politics (2007) varoittaa rahamarkkinoiden rajoittamattoman vapauden vaikutuksista yhteiskunta-moraaliin. Kirja on siis kirjoitettu aikana, jolloin taloudessa meni vielä lujaa. Viime vuosien tapahtumat ovat tuoneet Bermanin ajateluun todistusvoimaa.

Bermanin mielestä syitä hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteiden lopahtamiseen ei tule etsiä rakenteista eikä ympäristön muutoksesta, vaan siitä, että näitä asioita ajavien johtohenkilöiden älyllinen kapasiteetti ei ole aiemmalla tasolla. Tähän voisi ainakin osin yhtyä: politiikan piiriin ei hakeudu sellaisia henkilöitä kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Vaikka tämä kehityssuunta hyväksyttäisiinkin niin maailman rakenteellista muutosta hyvinvointiyhteiskuntaa pirstovana voimana - Bermanin käsityksen vastaisesti - ei voi vähätellä.

Lindblom ei ota tehtäväkseen (kuten ei moni muukaan) luoda uutta hyvinvointiyhteiskunnan mallia. Itse olisi sitä mieltä, että nykyisen mallin erittely ja ”uudesta hyvinvointidiilistä” sopiminen on kuitenkin väistämätöntä ennemmin tai myöhemmin. Ja mieluiten tietysti ennemmin.

Lindblom lainaa asiantuntijalähteitään, joiden mukaan ”hyvinvointivaltio yksilöllistää”. Tässä on mielestäni vinha perä. Ongelmamme ei ehkä olekaan se, että hyvinvointivaltio on kesken kaiken rapautumassa, vaan se, että se on niin täydellisesti onnistunut yksilöllistämistehtävässään. Ollaan tultu tilanteeseen, jossa hyvinvointiyhteiskunnan pitäisi palata alkujuurilleen ja hyväksyä yhteisyys- ja yhteisöllisyysteema uudelleen, jotta hyvinvointiyhteiskunta voisi olla jatkumo. Nyt hyvinvoivat ihmiset tai sellaisiksi itsensä luulevat, kuvittelevat onnellistuvansa yksilöllisten tarpeiden tullessa tyydytetyksi. Hyvinvointivaltion yksilöllistämisajatus on esimerkiksi amerikkalaisille vieras. Monet pitävät welfare statea sosialismina. Ehkä asia on juuri päinvastoin!

Hyvinvointiyhteiskunta on ”kilpareformi”, kuten Lindblom sen sanoo. Se on kaikkien poliittisten ryhmien tavoitteissa. Tavoite on päässyt aikojen saatossa väljähtymään. Jatkuvia sosiaalisia uudistuksia toteutettaessa ovat resurssit jääneet jälkeen. Hyvinvoinnin lisääminen on viime vuosiin saakka lisännyt myös tulokertymää. Näin ei tapahdu enää.

Sosiaalidemokraateilla ei ole enää pitkään aikaan ollut yksinoikeutta hyvinvointivaltioon. Vääräleuka voisi sanoa, että demarit ovat menettäneet itse uskonsa asiaan. Lindblom lainaa Jari Tervoa, jonka mukaan kaikki ovat nykyisin demareita, ”demareita lukuun ottamatta.”

Kestävyysvajeeseen Lindblom esittää perinteisiä malleja, joista keskeinen on työaikojen pidentäminen. Lindblomin kirjan valmistumisen aikaan ei ehkä ollut vielä esillä Juhana Vartiaisen ratkaisumalli, joka perustuu työn tarjonnan lisäämiseen. Työn tarjonta siis lisää Vartiaisen mukaan työn kysyntää. Kuten aiemmin olen esittänyt, suhtaudun skeptisesti Vartiaisen väitteisiin. Pitäisikö asia nähdä pikemminkin keynesiläisen kysynnän lisäämisen kautta? Kun siis lisätään yhteiskunnan toimin työn kysyntää, niin työn tarjontakin lisääntyy, koska eläkemummot ja -papatkin lähtevät liikkeelle.

Muotoilisin edessämme olevan haasteen seuraavasti: kilpareformismi + ikääntyminen = kestämätön velkaantuminen. Kehityskulun tyrehdyttäminen voisi tapahtua seuraavin vaihtoehdoin 1) luotetaan edelleen jatkuvaan kasvuun (vähintään 3-4 prosentin BKT-kasvu eli jatketaan hyvinvointiyhteiskunta 1.0:n kehittelyä, b) lähdetään muodostamaan Pekka Himasen ”hyvinvointiyhteiskunta 2.0:aa” (kts. blogini ”Pekka Himasen hyvinvointivaltio 2.0”) tai 3) hyväksytään hyvinvointiyhteiskunnan vähittäinen hiipuminen.

Miten arvioisin Lindblomin suhtautumisen nykymalliseen velanottoon tai edessä kummittelevaan inflaatioon. Hän on mielestäni ensisijaisesti pankkimies ja torjuu ”vulgäärikeynesiläisyyden” ja hyväksyttävänä pidettävän kasvavan inflaation ongelmien hoitamisvälineenä. Sosiaalidemokraattisista suuntauksista luokittelen hänet tannerilaiseksi: hyvinvointiyhteiskunta kyllä, mutta talouden tulee olla kunnossa. Kun nyt Euroopassa mietitään hiukan uudelleen austerity -politiikan järkevyyttä, olisi mielenkiintoista tietää, onko hän uuden ja vähemmän talouksia kurjistavan linjan kannalla.

Tarjolla työtä halvalla

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Vartiainen ja eläkeyhtiö Ilmarisen talousjohtaja Kiander ovat esiintyneet yhdessä Vartiaisen kirjasen ”Työvoima tehokkaaseen käyttöön” -julkistustilaisuudessa 24.4.2013. Vartiaisen teema on jälleen – kuten monta kertaa aiemmin - työvoiman tarjonnan lisääminen. Ilmeisesti molemmat pyrkisivät hoitamaan työvoimaongelmat Suomessa 100 000 uudella maahanmuuttajalla.

Vartiaisen teesi kuuluu, että työtä syntyy, kun työvoimaa on tarjolla. Kianderin mukaan siirtotyöläisten roolina on muun muassa työvoimakustannusten eli palkkojen nousun hillitseminen.

Minulla ei ole mitään maahanmuuttajia vastaan, mutta tämä teesi kuulostaa liian yksinkertaiselta ollakseen totta. Suomi tarvitsee ennen kaikkea hyviä työpaikkoja, joilla pystytään elämään ilman yhteiskunnan tukia. Niinpä ulkomaalaisia tarvitaan tekemään ammattilaisten töitä tulevan työvoimapulan olosuhteissa eikä täyttämään jotain kuviteltua halpatyövajetta.

Kianderin ja Vartiaisen tarkoitus on siis painostaa ulkomaisen työvoiman avulla työmarkkinaosapuolia palkkojen alentamiseen. Varsinkin Vartiainen on lähtenyt ratkaisemaan ongelmia hyvin teoreettisista lähtökohdista. Ihmetyttää, että Kiander, joka normaalisti puhuu järkeviä on lähtenyt Vartiaisen manipulointiprojektiin mukaan.

Onko meidän ongelmamme työvoiman tarjonnan vai työvoiman kysynnän puutteissa? Mielestäni ongelma on työn kysynnän puolella. Talouden anemia ei synnytä tarpeeksi työmahdollisuuksia. Ongelma väistyy tai helpottuu, kun vienti lähtee vetämään. Ymmärrän kyllä niitä, jotka epäilevät, että sellaista ei tapahdu, mutta niin kuviteltiin 1990-luvun lamankin olosuhteissa.

Korostan vielä kerran, että ulkomaalaisia tarvitaan ensisijaisesti vahvoihin ammattimiestöihin (mukaan lukien asiantuntijatyöt). En usko, että halpatyö on ratkaisu Suomen ongelmiin. Päinvastoin tästä tulee lisää ongelmia sekä halvoille suomalaisille että halvoille ulkomaalaisille työntekijöille. Ja yhteiskunta saa vielä niskoilleen sopeuttamis- ym. kulut.

Suomen menestyksen avain on saada talous kasvamaan. Silloin työttömyys vähenee kaikenlaisissa töissä. On turha kuvitella, että jossakin yhteiskunnassa työn tarjonnan tai työn kysynnän ongelmat on ratkaistu meitä oleellisesti paremmalla tavalla. Melkein missä tahansa kilpailukykyisessä länsimaassa työttömyys liikkuu tällä hetkellä karkeasti seitsemän ja karkeasti kymmenen prosentin välillä (mukaan lukien Vartiaisen kehumassa Ruotsissa). Suomi kuuluu myös tähän joukkoon. Alhaisemmat luvut ovat poikkeus. Sen sijaan kymmenen prosentin ylittäviä työttömyyslukuja on kilpailukyvyttömissä talouksissa melkoinen määrä.

Herrat ovat luovuttamassa hyvinvointiyhteiskunnan periaatteista. Yksi skandinaavisen mallin vahvuuksia on ollut solidaarinen palkkapolitiikka. Vaikka se ei läheskään täysimääräisenä toteudu tänä päivänä, on se taannut korkean elintason ja mahdollistanut myös laajan sosiaaliturvan. Se on karsinut heikot (lue: huonopalkkaiset) työt pois osin itsepalvelutyön keinoin. Nyt sosiaaliturvasta ilmeisesti pitäisi antaa periksi ja synnyttää halpatyömarkkinat eli suoraan sanottuna köyhien luokka. Enkä usko, että tämä periaate mahdollistaa edes sosiaaliturvan pienentämisen. Päinvastoin nykyisiin ja tuleviin asunnon hintoihin halpatyöpalkat eivät riitä alkuunkaan. Ja muunkin elannon pitäisi järjestyä.

Sekä Vartiainen että Kiander ovat aikaisemmin myötäilleet vaaleanpunaisen vasemmiston kantoja. Nyt he pyrkivät ratkaisemaan yhteiskunnan ongelmia luomalla kituuttamistöitä, joista työväenpuolueet ja muut vastuulliset tahot kymmenien vuosien ponnisteluilla pyrkineet suomalaiset vapauttamaan.

Vartiaisen mainitsemista työvoimareserveistä lupaavin on mielestäni eläkkeelle siirtyvien tai jo siirtyneiden työpanos. Kun eläkeiän saavuttaa yhä useampi työntekijä, kasvaa sen joukon suuruus joka haluaisi jatkaa työelämässä. Monella on sosiaaliset suhteetkin hyvin vahvasti työelämässä eivätkä he haluaisi niitä katkaista. Osa-aikatyö olisi hyvä ja laajamittainen ratkaisu eläkeläisten työpanoksen käyttöön. Mutta kysymys ei siis ole työuran pidentämisestä ensisijaisesti, vaan työn jatkamisesta eläkkeellä olon rinnalla.

Vartiainen viittaa uusklassiseen taloustieteeseen taloudellisen ajattelunsa lähteenä. Jäljet pelottavat. Robert Lucasin ajatus rationaalisuudesta ihmisten taloudellisten päätösten takana kärsi haaksirikon finanssikriisin aikana. Uusklassinen Real Business Cycle taas mitätöi keynesiläisen elvytyspolitiikan (tai minkä tahansa valtion puuttumisen suhdannevaiheluihin). RBC kuullostaa tämän päivän näkökulmasta suorastaan vanhentuneelta. Kierrytään vanhaan ongelma-asetteluun: tarjonta vai kysyntä, kumpi on työvoimasta kyseenollen keskeinen vaikuttava tekijä. Minä olen edellä vastaukseni antanut ja siihen eivät kuulu tarjonnan tloustieteen konstit.

Vartiaisen ajattelussa hämmentää hänen sitoutumisensa teoreettisin malleihin. Viimeiset neljä vuotta ovat olleet varsinainen teorioiden surmanloukku. Ainoa, mikä on jäänyt jäljelle teorioista on epäily niitä kohtaan.

Mäntsälä mielessäin

Taloussanomat (”Katso, miten vauraus jakaantuu Suomessa”, 25.4.2013) on tutkinut Suomen kuntien vaurautta kolmen mittarin avulla: tulomuutos, työttömyys, kuolleisuus. Ilokseni Mäntsälän kunta on peräti sijalla kuusi kaikkien Suomen kuntien joukossa.

Mikään suuri yllätys tulos ei ole, mutta eksaktisti mitattuna osoittaa kuitenkin kotikuntani suorituskyvyn yllättävän korkeaksi muiden kuntien joukossa. Tiedossa on ollut, että Mäntsälään muuttajat ovat olleet hyvätuloisia (joskin täytyy muistaa, että kunnan koko väestö huomioon ottaen emme ole tulotasossa kärkipäässä) verrattuna kantaväestöön ja poismuuttaneihin. Itse kiinnitin tähän positiivisen kierteeseen huomiota jo noin 10 vuotta sitten. Oli vaikeaa saada ihmiset ymmärtämään, että muutos oli tapahtunut: emme olleet tuomittuja pienituloisuuteen. Päinvastoin voidaan korostaa tulevaisuuteen suuntautuen suhteellista ja absoluuttista vaurastumistamme.

Positiivinen kierre sisältää pendelöinnin, joka on ominaista kehyskuntien asukkaille, mm. Mäntsälälle : nuoret käyvät kouluttautumassa (jalostumassa) pääkaupunkiseudulla ja palaavat sitten ammatin hankkineena Kehä V -vyöhykkeelle. Työpaikka saattaa jäädä Helsinkiin, mutta tässäkin on tapahtumassa muutos, josta lisää hieman jäljempänä.

Ympärillämme olevista kunnista toki monet muutkin menestyvät, olemmehan kaikki rintamailla. Mutta on joukossa keskinkertaisiakin sijoittumisia, esimerkiksi Hyvinkää, eivätkä Järvenpää ja Keravakaan sijoitu kovin korkealle.

Merkille pantavaa on myös, että Mäntsälä on kuusi kärjessä -kuntien suurin kunta väkiluvultaan. Itse asiassa muut kärjessä olevat ovat alle 10 000 asukkaan kuntia.

Tulotasomuutosta tarkastellaan tutkimuksessa vuodesta 2008 vuoteen 2011. Talouden alamäki näkyy luvuissa. Ne kunnat ovat jonkin verran hyötyneet valituista vuosista, jotka eivät ole tunnettuja vientiyrityskuntia. Mäntsälä on tällainen kunta. Mäntsälän kaltainen kunta hyötyy asumisen suhteellisesta edullisuudesta (voisi kyllä olla eri mieltä, jos katsoo asuntojen hintoja, ja erityisesti hintojen nousua), sopivasta etäisyydestä Helsinkiin, periaatteessa runsaasta tonttivarannosta tai ainakin maareservistä sekä tietenkin loistavista liikenneyhteyksistä Helsinkiin ja Lahteen. Puolen vuosikymmentä toimineen Z-junayhteyden merkitystä ei voi mitenkään vähätellä.

Kehä V -risteysalue on Mäntsälän tulevan menestyksen ytimessä, jopa varsinaisen keskustan ohi. Alueelle on sijoittunut ja sijoittumassa suuria merkittävän tulotason varmistavia yrityksiä. Kummajaisena voisi sanoa, että kun Z-junan piti varmistaa hyvät liikenneyhteydet Helsinkiin, niin nyt työntekijöitä alkaa tulla rautateitse Helsingistä Mäntsälään!

Kehä V:stä on tulossa aidosti Helsingin kehätie eli etäisyys ihmisten mielissä Helsingistä Mäntsälään on lyhentynyt. Tässä asiassa on käyty pitkä taistelu. Asumisen osalta tämä on nähty jo yli 40 vuoden ajan, mutta nyt se alkaa näkyä myös yritysten suhtautumisessa.

Tietenkään ei sovi unohtaa suhteellisen laajaa muuttoliikettä Mäntsälän sivukylille, varsinkin kunnan eteläisiin osiin, mutta itse en pidä tätä liikettä kaikkien oleellisimpana asiana Mäntsälän vaurastumisessa. Mäntsälä vetää nimenomaan väestöä keskustan liepeiden asuntoalueille. Helsinkiläisestä vinkkelistä tontin ei tarvitse olla 5000 m2. Jo 1000 m2 suuruinen tontti on riittävän iso, jotta ruohonleikkuria työntäessä tulee hiki.

Mäntsälään muuttaa nuoria lapsiperheitä, jotka osittain heikentävät huoltosuhdetta, mutta kuitenkin pitävät väestön ikäsuhteen useimpia muita kuntia terveempänä. Muuttoliike kuntaan pitää kuolleisuuden suhteellisen osuuden pienenä.

Työttömyys on ollut 1990-luvun laman jälkeen (20 prosentin työttömyys vuonna 1993) laskussa lähes lineaarisesti. Hitaasti on tultu alas työttömyysvuoren rinnettä, mutta vuonna 2008 saavutettiin 3,6- 3,8 prosentin taso eikä nyt huonoina aikoinakaan ole taannuttu siitä merkittävästi.

Mäntsälä on yhä dynaamisemmaksi muuttuva paikkakunta. Sitä voidaan tutkia vertaamalla Mäntsälän rajojen ulkopuolelle töihin menevien osuutta muualta Mäntsälään töihin tulevien määrään. Toki mäntsäläläiset menevät sankoin joukoin töihin esim. Keski-Uudellemaalle, mutta myös päinvastainen liike on nopeutumassa. Mäntsälästä on tulossa asumiskunnan rinnalla myös työssäkäyntikunta. Tämä jos mikä kuvastaa vetovoiman kasvua ja heijastuu monissa muissa mittareissa.

Karkaavatko kustannuksen menestyksen edellä käsistä? Niin kauan, kun Mäntsälä oli pelkkä asumiskunta voitiin niin ehkä sanoakin (koulut, päiväkodit….), mutta toivoakseni muutos on tapahtumassa ja ”yrityskunta Mäntsälä” korjaa aiempaa vinoumaa.

Menestykseen tarvitaan kärsivällisyyttä. Tärkeitäkään asioita ei saa heti, mutta kun menestymisen edellytykset pidetään kunnossa, ei Mäntsälällä ole huolta tulevaisuudesta.

Kaksoisveetä pukkaa päälle

Näyttää siltä, että vuoden 2009 pudotuksen ja sitä seuranneen nousun jälkeen ollaan jälleen BKT-kehityksessä nollan tuntumassa. Monissa maissa mennään miinukselle. Vaikuttaa siltä, että monien maiden talouteen muodostuu kaksoisveekuvio, joskin niin että jälkimmäinen sakara ei tee niin jyrkkää kulmaa kuin vuonna 2009.

Tämä muotopuoli kaksoisvee herättää paljon ajatuksia. Onko talouden ahdinko niin syvä, että nousuun ei vaan päästä käsiksi? Vai onko tehty talouspoliittisia virheitä, joiden seurauksena talous mataa? Molemmat pitävät varmaan paikkansa. Finanssikriisin jälkiseurauksena on saatu jatkuvaa shokkihoitoa.

Rahamarkkinaepäonnistumiset johtivat finanssikriisin. Toipuminen näytti tapahtuvan kuitenkin normaalin kaavan mukaan, kunnes kävi ilmi, että kasvun eväät olivat laihat. Mikä mahtaisi olla syy uuteen notkahdukseen? Kolmekymmentäluvun opetukset tulevat taas mieleen. Yhdysvaltain taloudessa tapahtui elpyminen vuosikymmenen puolenvälin molemmin puolin, kunnes talous alkoi uudelleen taantua. Seuranneen syvän pudotuksen (1937) syynä hyvin monet pitävät talouden liian aikaisia kiristämistoimia (ja elvytyksen lopettamista). Saman tyyppisiä syitä on esitetty perustellusti nytkin: monissa Euroopan maissa ei kerta kaikkiaan olisi varaa kiristää taloutta, vaan edelleen velkaelvyttää niin hirveältä kuin se kuulostaakin. Koska rahaa markkinoilta ei hevillä saa, kääntyy syyttävä sormi Saksaan, joka on kuritalouden priimus.

Pakko viitata taas Paul Krugmaniin, joka on kiinnittänyt huomiota Yhdysvalloissa työttömyyden pahenevaan ongelmaan. Kysymys ei ole absoluuttisista kokonaistyöttömyyden luvuista vaan pitkäaikaistyöttömyyden räjähtämisestä. Kolumnissa ”Jobless Trap” 21.4.2013 Krugman toteaa, että työttömiä oli kaiken kaikkiaan 7 miljoonaa vuonna 2007 ja nyt 12 miljoonaa. Tämä ei kuitenkaan ole dramaattisin muutos, vaan pitkäaikaistyöttömien määrä: vuonna 2007 1,2 miljoonaa ja nyt 4,6 miljoonaa! Pahinta on se, että pitkäaikaistyöttömät leimataan häviäjiksi ja uudelleen työllistyminen on sattuman kauppaa.

Yhdysvallat on siis ajautunut samaan tilanteeseen, missä monet Euroopan maat ovat olleet jo pitkään ja vielä ei ole päivitetty nykyisen kriisin seuraamuksia. Sen jäljiltä pitkäaikaistyöttömiä tulee olemaan Euroopassa järkyttävän suuri määrä.

Jos pelkistää vaihtoehtoja, voisivat ne olla joko työttömyyden pienentäminen tai velan vähentäminen. Itse valitsisin työttömyyden torjunnan sen sosiaalisten vaikutusten vuoksi. Olisi siis panostettava työpaikkojen luomiseen vaikka velkarahalla.

Kansanvallan markkinatorilla

Perinteisen länsimaisen demokratian mukaisesti kansallisvaltioissa pyritään parlamentaarisiin enemmistöhallituksiin, jotta poliittisten tavoitteiden taakse saadaan riittävästi voimaa. Helsingin Sanomissa esiteltiin 21.4. Moises Naimin teos The End of Power. En ole lukenut kirjaa, mutta esittely oli sen verran laaja, että aiheeseen pääsee kiinni. Käytän kirjan esittelyä tässä vain ohuesti demokraattisen päätöksenteon erittelyyn. Mielipiteet ovat omiani. Kirja kuvaa perinteisten vallankäyttömekanismien murtumista. Siinä sivussa tulee perinteisen demokratian toimintakyky kyseenalaistetuksi. Näkökulma kirjassa on, että ihmisten vaikutuskanavat ovat laajentuneet voimakkaasti ja ihmisten ajamia asioita voidaan hoitaa lukemattomilla muilla tavoilla kuin enemmistöhallitusten kautta.

Kirjassa on esitetty melko hätkähdyttävä tieto, että vuonna 2012 vain neljässä 34 maan muodostamasta rikkaiden länsimaiden ryhmästä oli enemmistöhallitus. Tämä tukee kirjan perussanomaa, että kansakuntien johtaminen perinteiseen tyyliin on vaikeutunut. Helppoa ei ole diktatuureillakaan: diktatuurien määrä on vähentynyt dramaattisesti vuoden 1977 89:stä nykyiseen 22:een. Näin nykyinen mielipideilmaston pirstoutuneisuus, vapautunut tiedonvälitys ja auktoriteettien kyseenalaistaminen on vaikuttanut negatiivisesti molempiin vanhoihin päävaihtoehtoihin, demokratioihin ja diktatuureihin.

Globaalisti on muodostunut valtava määrä pieniä painostusryhmiä, joiden mielipiteet ja ohjelmat leviävät helposti sosiaalisen median välityksellä jokaiseen maailman kolkkaan. Ilman muuta näillä tahoilla on vaikutus kunkin valtion poliittiseen kenttään sitä monipuolistaen/sitä sekoittaen.

Kirjan esittelyssä annetaan ymmärtää, että tilalle ei ole tullut selvästi tunnistettavia valtakeskuksia. Näen itse asiat hiukan toisin. Euroopassa on pyritty vastaamaan haasteeseen Euroopan unionilla. Se on kuitenkin kansallisvaltioiden muodostama liittouma eikä ole sellaisenaan uusi lähestymistapa demokratiaan. Pikemminkin se on vanha ratkaisu uusissa kuosissa. Onpahan eräs tapa puolustaa vanhaa demokratiaa uusien haasteiden keskellä.

Myös ajatus, että perinteistä demokratiaa ei uhkaisi isot globaalit voimat ei pidä paikkaansa. Rahamarkkinakriisi on paljastanut, miten säätelemättömät rahamarkkinat syövät tilaa kansanvaltaisilta järjestelmiltä. Ne ovat suoranainen demokratian uhka ilman vahvaa säätelyä.

Maailma on edelleen myös suuryritysten – muidenkin kuin suurpankkien – temmellyskenttä. Nämä tahot ovat kehittäneet lobbauskoneistot saadakseen hallituksilta ja parlamenteilta puristettua mieluisia päätöksiä. Muun muassa Military Industrial Complex on edelleen voimissaan.

Perinteisten enemmistöhallitusten toimintakykyä ovat heikentäneet myös erilaiset populistiset ryhmät ja protestiliikkeet. Ne ovat kaventaneet perinteisten poliittisten ryhmien kannatusta ja aiheuttaneet uusia haasteita hallitusten muodostamiselle. Tämä on yksi merkittävä syy vähemmistöhallitusten muodostamiselle: saman tyyppisesti ajattelevia ryhmiä ei ole ollut riittävästi. Suomessa on päädytty epäortodoksiseen ratkaisuun - ja samalla hyvin laajapohjaiseen hallitukseen – kompromissina erityisesti perussuomalaisten esittämälle haasteelle.

Demokratian perinnöstä kilpailevat tahot ovat luoneet eri tyyppisiä vaihtoehtoja, joilla on pyritty korvaamaan perinteisten poliittisten puolueiden muodostamia valtakeskittymiä ja täyttämään tavallaan syntynyt valtatyhjiö. Valtatyhjiö on syntynyt perinteisiin ryhmiin kohdistuvasta epäluulosta. On erittäin vaikea kuitenkaan nähdä selvää korvaavaa järjestelmää demokratialle. Pikemminkin kysymys on vallasta käytävästä loputtomasta taistelusta. Uudet vallantavoittelijat ja vanhat poliittiset voimat ovat asettuneet toisiaan vastaan.

Epäselvyys houkuttelee kansalaisia erilaisten ääriryhmien pariin, koska näillä on ”selkeä” viesti, miten asioita pitäisi hoitaa. Joskus on vaikea erottaa poliittisia äärilaitoja demokratian periaatteille perustuvista populistisista ryhmistä.

Kaukana takanpäin ovat suuret yhtenäisiksi kuvitellut kertomukset (joihin osaltaan perustuvat johtavat poliittiset aatteet) ja ehkä myös postmodernismi, vaikka jälkimmäisen tarkoitus olikin ilmentää suurten kertomusten purkautumista. Kaiken kattava relativismi on kyllä postmodernin ja tämän päivän tunnusomainen piirre, mutta ehkä uusille liikkeille on ominaista myös tavoitteiden ehdottomuus, joka ei edistä kompromissien syntyä.

Länsimaihin on synnytetty eräänlaiset poliittisten mielipiteiden markkinat. Markkinoilla lukemattomat erilaiset ryhmät myyvät aatoksiaan tavallisen kansalaisten iloksi ja hämmennykseksi. Kuitenkin päätöksentekokykyinen hallitus tarvitsee taakseen vastuulliset poliittiset tahot, joilla on riittävän laaja-alainen näkemys asioiden hoidosta. Yhden tai muutaman asian liikkeillä ei ole tätä voimaa.

Monesti tulee mieleen, että demokratia halutaan alistaa kyllä/ei vastausten mielipidemarkkinoiksi erilaisissa pinnallisissa kyselyissä. Tavoitteena on monimutkaisten asioiden äärimmäinen yksinkertaistaminen. Monet, muun muassa minä, ovat kyllästyneet tähän kyselymanian näennäisdemokraattiseen trendiin. Todellisuudessa edessä olevat haasteet ovat kuitenkin ratkaistavissa vain parhaiden voimien intensiivisillä ponnistuksilla. Päättäjille on annettava aikaa asioiden kunnolliseen valmisteluun – ja sittenkin on vaikeaa.

Jos siis demokratia on kuitenkin päävastaus haasteisiin, on demokratiaa muutettava niin, että se vastaa kansalaisten tahtoa ja toisaalta johtaa vastuullisiin päätöksiin.

Mitkä ovat hallitsemisen päätehtävät länsimaisessa demokratiassa? Turvallisuus on tietenkin perustavaa laatua ole tarve, joka valtiovallan tulee taata. Se tarkoittaa esimerkiksi uskottavia puolustusvoimia, mutta myös siviilielämän turvattuja olosuhteita. Myös luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen on oltava kunnossa. Mutta tämän jälkeen tullaankin jokaista ihmistä koskeviin hyvinvointipalveluihin. Liki kaikki ihmiset haluavat, että nämä asiat ovat ”parlamentaarisesti järjestettynä” kunnossa.

Jos Pekka Himasen paljon parjattu luonnos hyvinvointiyhteiskunta 2.0:sta määritetään riittävällä täsmällisyydellä, ollaan hänen tutkimustyössään oikeilla jäljillä. Nykyinen hyvinvointiyhteiskunta 1.0 on liian hyvä säilytettäväksi, siksi sitä pitää kehittää 2.0:n suuntaan. Tällä hetkellä hyvinvointipalvelujen uudelle versiolle on erittäin kova kysyntä. Kustannukset karkaavat käsistä ja mielipidekirjo, mitkä palvelut ovat ehdottoman tärkeitä ja miten ne on järjestettävä, on laaja. Hyvinvointiyhteiskunta 1.0 pitäisi purkaa osiin ja muodostaa ”syntyvästä materiaalista” uusi. Jos nykyisen hallituksen ponnistelut mullistaa lainsäädäntö ja hallinto vaikuttavat möhkälemäisen suurilta, niin hyvinvointiyhteiskunta (ei siis valtio!) 2.0 on eliksiiriltään vielä haasteellisempi. Asiat eivät parane himasgaten pilkkakampanjoilla, vaan tarttumalla oikeasti haasteisiin.

Edellä oleva voisi muodostaa ”uuden demokratian” keskeisen sisällön. Sen varaan voisi pyrkiä rakentamaan toimivan tuoreen demokratian. Uuden demokratian uskottavuus on siis kiinni sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden vaatimusten täyttämisestä ja sen jälkeen hyvinvoinnin takaamisesta kansalaisille. Enpä kadehdi haastetta, mutta välttämätöntä siihen vastaaminen kuitenkin on.

Onko globaalissa arvoketjussa tilaa suomalaiselle osaamiselle?

Tuoreessa Tieto & Trendit -lehdessä (4/2013) pohditaan ansiokkaasti kehittyvien maiden nousua myös innovaatiolähteinä. Ajatus, että kehittyneet maat (etenkin Kiina) ovat pelkästään ”maailman tehtaita”, on rajoittunut.

Yhtä lailla Intiaa on pidetty back office -maana, jossa erilaisia palveluita on voitu tuottaa huokeasti. Nyt näiden vanhojen käytäntöjen rinnalle on noussut kyky luoda uutta eikä vain matkia länsimaita. Tarina on tuttu jo Japanin varhaisista ponnisteluista länsimaiden markkinoille. Silloinkin aloitettiin kopioinnista, kunnes japanilaiset siirtyivät monissa innovaatioissa kärkeen. Nyt Japani on mielestäni samassa veneessä kuin johtavat länsimaat. Kehittyneet maat ovat saaneet varteenotettavia haastajia.

Tietenkään peliä ei ole pelattu: kyllä Yhdysvallat ja Japani ovat edelleen kärjessä patenttihakemuksissa, mutta Kiina on tullut mukaan kutsumattomana vieraana kärkitaisteluun. Tämä fakta on nähtävissä ns. PCT-patenttihakemusten määrässä (kansainvälisen patenttisopimuksen mukaiset patentit).

Muuttunut tilanne asettaa Suomen kaltaiset kehittyneet länsimaat uusien haasteiden eteen. Voimmeko enää puhua arvoketjun arvokkaimpien osien (t&k, markinointi jne.) tuottamisesta esimerkiksi Suomessa? Tämän ajattelun mukaan kiinalaisille jätetään bulkki. Kiinalaiset eivät kuitenkaan suostu heille langetettuun asemaan, vaan ”tunkeutuvat” yhä arvokkaimpiin osiin tuotteen valmistuksen ketjussa. Dan Steinbockin sanoin: ”Lännellä ei enää ole monopolia innovaatioihin”.

Miten siis selvitä pälkähästä vientivetoisessa Suomessa? Tuon esille seuraavassa muutamia kehityssuuntien vaihtoehtoja ja kommentoin niitä.

1)Jatketaan nykyisiä ponnisteluja arvoketjujen tärkeimpien osien tuottamiseksi Suomessa.

Periaatteessa oikeaa ajattelua, mutta kuten edellä olevasta käy ilmi, tämä ei riitä. Vähitellen, mutta vääjäämättä vanha ajattelu läntisen maailman osaamisen linnakkeesta murtuu.

2)Keskitytään moderneihin palveluihin ja luovutaan asteittain, mutta suosiolla teollisesta tuotannosta.

En suostu tähänkään vaihtoehtoon. Teollisen tuotannon puolesta on taisteltava, koska sen varaan voidaan rakentaa myös palvelupatteri. Merkittävää uutta ei voida rakentaa todennäköisesti kuin vanhan pohjalta. On löydettävä uudet tuotteet vanhaa osaamista kehittämällä. Periaatteena voisi olla aiemmin eräässä blogikirjoituksessa esittämäni kaava: vanha pohja – uusi tuote – hidas raha. Rahan kiertonopeutta on hidastettava, so. tuloksia ei voi odottaa liian hätäisesti. Kysymys on pitkäjänteisistä prosesseista.

3)Palkkojen alentamisen linja = sisäinen devalvaatio

Kun ulkoista devalvaatiota ei voida yhteisestä eurooppalaisesta valuutasta johtuen toteuttaa Suomessa erillisenä, on esitetty palkkojen alentamista. En mitenkään usko tähän vaihtoehtoon, jos ei sitten pyritä tietoisesti elintason alentamiseen. Oikea sapluuna voisi olla seuraava: palkkojen maltillinen nousu, jossa apuna käytetään lieviä palkkaverohelpotuksia yhdistettynä hyvinvointiyhteiskunnan järkeistämiseen. Viime manituilla tarkoitan Pekka Himasen ajamaa hyvinvointiyhteiskunta 2.0:aa, jossa vanha rönsyilevä tilkkutäkki kootaan uudelleen kokonaisuudeksi. Maan hallitus yrittää parhaillaan toteuttaa osaa (!) tästä urakasta. Siihen kuuluvat kuntauudistus, kuntalakiuudistus, sote-uudistus, valtionosuusuudistus, ministeriöuudistus…. Nykymuotoisella keskustelulla riittäviin uudistuksiin ei päästä, koska reaktioiden päätarkoitus on vahingoniloinen uusien ajatusten alasampuminen.

4)Panostetaan kansakunnan yhteisillä ponnistuksilla teollisuuden ja palvelujen kehittämiseen.

Tässä voisi olla villakoiran ydin. Kysymys olisi sodanjälkeisen ajan säästämis/investointikulttuurin modernisoidusta versiosta. Edellytyksenä on kuitenkin, että luovutaan yksinkertaisista ja hyödyttömistä rahastustavoitteista elinkeinoelämässä (koskee sekä työnantajia että työntekijöitä). Rahamarkkinatendensseistä tulleet oman edun tavoittelun mekanismit eivät sovi yhteisen edun periaatteeseen. Rahaa ei voi pumpata lyhytnäköisillä tempuilla ulos yrityksistä: kysymys ei ole yksilön rikastumisesta, vaan kansakunnan vauraudesta. On todennäköistä, että tavoite onnistuu vain verottajan toimenpiteillä, jossa houkutellaan/pakotetaan yritykset jättämään investointivaraa firmoihin.

Loppukaneetti

Kun presidentti Niinistö pyysi alentamaan palkkaansa ja koko joukko työnantaja- ja työntekijäpiirien johtoa riensi kannattamaan oman palkkansa alentamista, monet näkivät muutoksen airueen. Syntynyt jutustelu oli lähinnä naiivia, mutta jos käyty keskustelu kuvasi - kaiken propagandan keskellä - yhteisen edun tavoitteen viriämistä, ollaan oikeilla jäljillä.

Terveyspalveluja halvalla, mutta silti kalliilla

Palaan hieman vanhempaan uutisointiin, joka koskee Terveystaloa. Brittiläisen pääomasijoittajan Bridgepointin sanotaan kaavailevan Terveystalon myyntiä. Taloussanomien uutisessa 7.2.2013 todettiin että ”Bridgepoint osti heikosssa hapessa olleen Terveystalon pörssistä vuonna 2009. Yhtiö on sittemmin tahkonnut vahvistuvaa tulosta”. Bridgepoint aivan ilmeisesti on myymässä halvalla omistukseensa siirtyneen Terveystalon ja aikoo rahastaa siitä kunnolla. Toimitusjohtaja Yrjö Närhinen toteaa samassa jutussa, että ”olen aina iloinen tällaisista huhuista, sillä ne kertovat, että markkinat näkevät meidän positiivisen kehityksemme”. Asiakkaan (yritys) näkökulmasta tilanne on vähän toinen. Asiakas näkee positiivisen kehityksen negatiivisena. Mistä syystä?

Pääsyynä on palvelujen hinnoittelumekanismin ärsyttävyys. Terveystalo on tehnyt vanhanaikaiset ja laskuttaa varsinaisesta työterveyssopimuksesta kohtuullisesti, mutta lisäpalveluista kohtuuttomasti. Asiakkuus merkitsee pienimpienkin toimenpiteiden muuttumista asiakkaan kuluiksi. Ja nyt en tarkoita pelkästään terveyden- tai sairaudenhoidollisia toimenpiteitä, vaan erilaisia byrokratiaan liittyviä kyselyjä, sähköpostivastauksia ym. Jokaisen niistä perässä on hintalappu. Tavoitteena on ilmeisesti, että asiakas ei huomaa pikkulaskujen kertymiä. Pidemmän päälle ne muodostuvat kuitenkin rasitteeksi.

Tulee mieleen vanha Nixdorfin laskutussysteemi 1980-luvulla. Palvelu oli pätkitty pienen pieniin osin, joista jokaisesta laskutettiin erikseen. Ei ihme, että Nixdorfista haluttiin ja päästiin irti.

Bridgepoint ja toimitusjohtaja Närhinen ovat siis panneet myönteisesti merkille, että business on hyvin tuottavaa. Kasvavassa määrin suomalaisten terveydenhoidon menot uppoavat pääomasijoittajien kitaan. Business on varma, vanheneehan väki koko ajan.

Nyt olisi kunnallisten työterveyshuoltojen tuhannen taalan paikka. Nekin tietenkin hinnoittelevat tuotteensa, mutta pelivaraa on varmasti runsaasti. Kunta voi tarjota yritysten työterveyspalvelut kohtuuhintaan ja rahat kartuttavat kunnan kassaa.