Valtion rooli on mennyt liian pitkälle?

Professori Vesa Puttonen on lanseerannut mielestään oivallisen ajatuksen: valtion rooli on mennyt liian pitkälle. Hän toteaa (Talouselämä-lehti), että lyhyelläkin matematiikalla pitäisi tajuta, että jos valtio velkaantuu vuodesta toiseen 9 mrd eurolla niin meillä on kestävyysvaje. Tässä ylemmyydentuntoinen professori kertoo meille, mitä meidän pitäisi tajuta, jotta selviytyisimme. Sitten hän lisää vielä, että kuntien velvollisuuksien vähentäminen ei valtion velkaantumista ”vähennä yhtään”. Kyllä velvollisuuksien vähentäminen vähentää valtion kuluja, jos maltillistetaan sekä kuntien että valtion kulurakenteen nousua tai kenties pysäytetään nousu ainakin joksikin aikaa. Mitä tulee itse velkaan, niin se ei tietenkään vähene nopealla aikataululla, vaikka kuinka vähennettäisiin palveluja. Velan kanssa on opittava elämään. Kun Suomen velkaantumisaste on nykyisellään maltillinen, tulisi ensisijaisesti pyrkiä velkasuhteen nousun pysäyttämiseen, esim. 60-65 prosentin tasoon BKT:stä. Absoluuttisesti velkamäärä voi siis jonkin verran kasvaa, ei kuitenkaan enempää kuin BKT:n kasvun verran. Se on sinällään kovahko haaste, mutta saavutettavissa.

Ainoa tie kuiville on vähittäinen muutos kustannuspuolella (usein riittää kustannusten kasvun pysäyttäminen) ja kohtuullinen talouskasvu (2-3 prosenttia). Nyt Puttonen niin kuin monet muutkin arvioivat taloutta juuri tämän hetkisellä tasolla, jossa BKT:n kasvu ei yllä taloutta piristävälle tasolle. Minäkin olisi huolestunut, jos mitään ei tapahtuisi 9 miljardin vuosittaiselle velkaantumiselle.

Ilmeisesti Puttonen on päätynyt arvioon, jossa meillä talouskasvu on pysyvästi nollan tuntumassa. Sillä tasolla ongelmat jatkuvat, se on selvä. Mutta pitääkö tulevaisuuden kuvan olla niin synkkä? Yhdeksänkymmentäluvun lamassa ennakoitiin Suomen talouden ja hyvinvointiyhteiskunnan alamäkeä. Ei kuitenkaan tapahtunut kasvun romahtamista, eikä tapahtunut myöskään hyvinvointiyhteiskunnan romahtamista. Talous kääntyi kovempaan yhtäjaksoiseen 15 vuotta kestäneeseen nousuun kuin kertaakaan itsenäisyyden aikana. Hyvinvointiyhteiskuntakin toipui, vaikka ylisuurella leikkausohjelmalla se yritettiinkin lamauttaa. Mitään 15 vuoden kasvusysäystä ei ole nyt odotettavissa, mutta vaatimattomallakin nousuvauhdilla voidaan elää ja sopeutua olosuhteisiin.

Mistä tiedän, että nytkin toivutaan? Uskon, että meidän paljon parjatut rakenteemme luovat edelleen kasvun edellytyksiä. Ei yhteiskunnan dynamiikka ole mihinkään kadonnut. Tarvitaan vain kansainvälisten suhdanteiden parantumista, kärsivällisyyttä ja tyytymistä hiukan vähempään kuin aikaisemmin. Puttoselle eivät suunnitellut rakennemuutokset riitä. Hän toteaa, että hallituksen keinot ovat babystepsejä. Puttosella on oikein oma ohjelma, miten tilit saadaan tasan: hän määrittää hyvinvointivaltion tasot yksi, kaksi ja kolme.

Ykköstasolla ”heikko-osaisimmista pidetään huolta” . Ei puhettakaan, että hän määritteli heikko-osaisuuden nykyaikaan sijoitettuna. Mutta ei hän pyrikään ”ykkösluokkaan”. Hän toteaa tyytyväisenä kakkosversion toimivan hyvin. Siihen kuuluvat kaikille ilmainen terveydenhoito ja ilmainen koulutus peruskoulusta yliopisto-opintoihin saakka: ”Tämä on perusteltua”.

Suomi on Puttosen mukaan kuulunut jo pitkään kolmosversioon: siinä järjestetään paitsi ilmainen koulutus niin myös tarjotaan rahaa koulutuksen suorittamiseksi. Toinen kolmosversion tunnuspiirre on yritystukien jakeleminen.

Jos elettäisiin yritystukien osalta Puttosen tavoittelemassa maailmassa, niin Yhdysvallat putoaisi todella korkealta, sillä amerikkalaisen kaksinaismoralismin mukaan yrittäjien pitää tulla toimeen omillaan, mutta samalla liittovaltion rahaa kaadetaan yrityksiin. Muissa maissa toteutetaan samaa politiikkaa, Kiinaa myöten. Meillä pitäisi siirtyä puhdasotsaisesti tyhmän rehellisyyden tielle, irti kaikista tuista. Ei tällainen malli nykymaailmassa toimi.

Ei Suomen talous myöskään kaadu opintotukiin tai vastaaviin järjestelmiin, jos Puttonen niitä tarkoittaa. Hänen linjansa arvostelussa on sama kuin mikä meillä yleensäkin on linja, eli kun joku keksii jonkin mantran sitä aletaan toistaa ympäriinsä. Vaihteeksi on palattu tuttuun teemaan: valtio on liian suuri. Tällaisia kausia on ollut ennenkin ja joillakin tämä pienen valtion mantra on kestoaihe. Yleensä kyllä käy niin, että kun joudutaan pulaan niin valtiota vaaditaan ensimmäisenä apuun. Mielestäni valtion pitää olla vahva, jotta se pystyy toimimaan huonoina aikoina puskurina, kuten nyt on käynyt.

Puttosen mukaan koko maata ei pidä pitää asuttuna. Mihinkähän kohtaan hän vetää rajan? Puttonen mainitsee vain paikan nimen, ”jänkäjoen” (kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella) , se on Puttosen mukaan liian kaukana. Jos päättää ”asua syrjässä, niin pitää hyväksyä, ettei lähellä ole koulua tai terveyskeskusta”. Voin lohduttaa, että tällä tiellä ollaan pitkällä. Etäisyydet palveluihin ovat kasvaneet ja Pohjois-Suomi tyhjenee. On kuitenkin eletty aikoja, jolloin tieten tahtoen koko maata on pyritty asuttamaan. Nyt pitäisi sitten tehdä jyrkkä käännös yhteiskuntapolitiikassa. Onko muuten Puttonen havainnut voimakasta muuttoliikettä pohjoiseen tai itään? Minä en ole. Siellä ovat ne ihmiset, jotka sinne kymmeniä vuosia sitten muuttivat ja joiden lapset ovat jääneet töihin alueelle. Uutta väestöä sinne ei vaivaksi saakka asetu, se on varma.

Puttosen ohjelma edellyttäisi väestönsiirtojen käynnistämistä etelään, mutta tuskin se on tarpeen, sillä väestö valuu etelään joka tapauksessa.

Tuoreessa Hesarissa (HS 7.12.2013: ”Uusien pörssiyritysten jahti jatkuu”) Puttonen jatkaa maan kaivamista hyvinvointiyhteiskunnan alta toteamalla, että ”pörssiyritysten kysynnän heikkous johtuu siitä, että kansalaiset eivät koe tarvetta säästää ja suunnitella taloudellista tulevaisuuttaan, koska hyvinvointivaltio pitää huolen eläkkeistä, terveydenhuollosta ja lasten opiskelusta”. Onko siis Puttosen edellä mainittu hyvinvointiyhteiskunnan kakkosmallikin liian antelias? Mitä hän oikein yrittää sanoa?

Mietitäänpä tarkemmin tätä pörssilistautumisten puutteen syy-seuraussuhdetta? Suurimpana syynä ongelmiin näen kaikkien länsimaiden kilpailukyvyn heikkenemisen suhteessa Itä-Aasian maihin. Osittain tästä syystä johtuu, että tuotannolliset yritykset eivät enää tuota hyvää sillä tavalla kuin aikaisemmin. Samasta syystä sijoituksia on lännessä suunnattu ”rahoitusteollisuuteen” teollisuuden sijasta. Tämä on ollut fakta esim. Yhdysvalloissa jo pitkään. Kehitys ei pysähtynyt finanssikriisiin.

Osa pörssin heikkoudesta johtuu siitä, että kotitalouksien rahat uppoavat seiniin eli omistusasuntoihin, joiden hinnat ovat olleet kovassa nousussa. Kotitaloudet ovat velkaantuneet ja rahat eivät riitä normaaliin kulutukseen. Korkeat asuntojen hinnat ja velkataakan kasvu estävät säästämisen. Velkaantumisesta on tehty liian helppoa, mutta siihen ei hyvinvointiyhteiskunta ole syyllinen, vaan pankkien anteliaat lainaohjelmat ja ihmisten malttamattomuus vaurastua. Vielä on mainittava, että ainakin kolmasosalla kotitalouksista kaikki rahat menevät lyhentämättöminä elämiseen. Ei ole millä säästää.

Että hyvinvointivaltio pitää huolen eläkkeistä? Kyllä työnantajat huolehtivat siitä maksamalla kahta palkkaa, työajan palkkaa ja eläkeajan palkkaa. Kyllä ihmisillä pitää olla eläkkeelläkin rahaa, jota sitten kulutetaan. Ja elinkeinoelämäkin saa siitä osansa. Vai pitäisikö meillä olla yhtä kelvottomat (=yhtä heikosti rahoitetut) eläkkeet kuin joillakin muilla länsimailla. Ruotsissa kansalaisella on eläkerahojen sijoittamismahdollisuus rajatussa määrin, mutta huhu kertoo, että sijoitukset eivät ole olleet kovin onnistuneita. Eläkefirmojen ammattilaiset saavat parempia tuloksia.

Olisi toivottavaa, että kotitalouksien asemaa ja hyvinvointiyhteiskuntaa ei käsiteltäisi Vesa Puttosen tapaan näin yksioikoisesti, vaan nähtäisiin meidät osana globaalin talouden monimutkaisia ongelmia. Muutoin voisi vetää johtopäätöksen, että oppineet ihmiset ovat lukeneet huonosti kotiläksynsä.

Pisan kummallisuudet

Julkisuudessa on kiinnitetty huomiota Pisa-tutkimuksen kummallisuuksiin. Otetaan esimerkkinä vaikkapa Shanghai, Macao ja Hongkong (viimeksi mainitut ovat Kiinan ”erikoishallinta-alueita”). Nämähän ovat siis saman maan kaupunkeja. Joillakin verukkeilla ne ovat saaneet itsenäisen paikan Pisassa. Varsinkin amerikkalaiset ovat joko kateellisina tai sitten ihan perustellusti asettaneet kyseenlaiseksi näiden ”kaupunkivaltioiden” mukanaolon.

Pidän itsekin selvänä, että sellaisiin pisteisiin kuin Singapore ja Hongkong kerääntyy poikkeuksellisen aktiivista ja skarppia väkeä ja se heijastuu tuloksissa. Muistan kuinka ystäväni Kanadasta lähetti pari Pisaa sitten minulle Kanadan tilastoja. Siellä oli laskettu tulokset osavaltioittain. Iloisena hän toi esille, että hänen kotivaltionsa Alberta oli Suomen edellä, vaikka koko Kanada oli selvästi perässä. Jos välttämättä halutaan johtavat kaupungit mukaan, niin eikö voitaisi perustaa erikseen "kaupunkipisa" metropolialueiden väliseksi mittelöksi. Tulosten erilleen ottaminen ei ole mikään ongelma, ovathan isot kaupungit jo nyt mukana Pisassa.

Erikseen ovat sitten ne epäilyt, että Shanghaissa on kerätty testiin kouluittain all stars -kokoonpanoja, jotka ovat sitten vastanneet testiin. Kuka näitä tietää! Vähitellen Kiinankin olisi syytä saada koulujärjestelmänsä sille mallille, että koko maa voidaan huomioida testeissä ja tuloksissa. Muutoin tässä alkaa olla kysymys samasta asiasta kuin taannoisessa Itä-Saksan urheilumenestyksessä. Tarkoitus on pönkittää ideologisesti omaa asemaa keinolla millä hyvänsä.

Eräs epäselvyys koskee Suomen tuloksia. Maahanmuuttajia otettiin mukaan 15 % vastaajista, joka ylittää moninkertaisesti heidän osuutensa kokonaisväestöstä. Mm. tilastotieteilijä-kansanedustaja Osmo Soininvaara on kiinnittänyt tähän asiaan kriittisesti huomiota. Jos asia on näin, on tässä tietenkin selvä virhe. Mutta nyt on esille tullut Jouni Välijärvi, joka sanoo, että maahanmuuttajien osuus oli suuri, koska heidän koulumenestyksestään haluttiin tilastollisesti kattava otos. Oikein. Sitten Välijärvi sanoo (HS 8.12.2013), että varsinaisiin Suomen tuloksiin otettiin mukaan maahanmuuttajien todellista osuutta vastaava määrä vastauksia eli 3,8 prosenttia, jolloin maahanmuuttajien vaikutus kokonaistuloksiin on 2-3 pistetä. Oikein. Vaikutuksen pitääkin olla tulosten sisällä, koska haluamme kai olla rehellisiä.

Eikö Välijärvi voisi oikaista selvästi asioita tuonne eduskunnan suuntaan ja laajemmin, jotta turhilta spekulaatioilta säästytään? Eli siis tilastomatematiikka kaikkien nähtäville!

Itsenäisyyden puolesta - itsenäisen ajattelun puolesta

Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi kirjoitan Suomen ja Neuvostoliiton herkästä suhteesta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Helsingin Sanomissa luodattiin 6.12.2013 kirjoituksessa ”Neuvostoliitto pani jo Suomea taskuunsa” suhteiden historiaa kolmen kirjan kautta: Timo Vihavainen: ”Ryssäviha”, Antti Kujala: ”Neukkujen taskussa?” ja Mikko Uola: ”Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953”. Kirjoista esittää arvionsa Unto Hämäläinen. Näistä Vihavaisen teos teemoiltaan ja käsittelyltään poikkeaa täysin muista, enkä käytä sitä lähteenä seuraavassa.

En yritäkään tässä käydä seikkaperäisesti läpi suhteiden historiaa, vaan luon yleiskatsauksen kirjojen teemaan parin kriisin kautta. Tämä ei ole myöskään kirja-arvostelu. Olen noista kirjoista lukenut kaksi: Vihavaisen ja Uolan kirjat. Vihavainen kirjan arvioin jo aiemmin varsin myötäsukaisesti. Sen sijaan Uolan kirjan asenteellinen ja tunteenomainen sävy ei miellyttänyt.

Käsittelen tässä lyhyesti ”vaaran vuosia” 1940-luvun lopulla ja uusia ”vaaran vuosia” 1970-luvun alussa. Sotaharjoitusepisodia 1978 olen käsitellyt erikseen mm. Jukka Tarkan Karhu-kirjan yhteydessä. Suhtaudun viileästi monien em. kriiseistä kertovien kirjojen esittämiin hämäriin uhka- ja säikyttelykuviin. Jostakin syystä monilla historioitsijoilla on halu dramatisoida lähimenneisyyden kriisejä. Niiden legendat tahtovat kasvaa aikojen saatossa. Lopulta niistä tulee myyttejä, joita yksi toisensa jälkeen toistaa ilman omaa kritiikkiä.

Vaaran vuosia tarkasteltaessa kiinnitetään usein huomiota siihen, kuka sanoo mitäkin. Minusta oleellista on tuoda esille, KENELLE sanotaan. Kun siis Stalin leuhki 1940-luvun lopulla Milovan Djilasille, että ”meidän olisi pitänyt miehittää Suomi”, niin sanoma oli tarkoitettu jugoslaavi Djilasille hänen mahdollisen Suomi-argumentointinsa kumoamiseksi (eli siis että miksei Jugoslavia voi noudattaa itsenäistä linjaa, kun kerran Suomikin voi). Stalinin lausumalla ei ole mitään tekemistä tosiasioiden kanssa: Suomen kohtalo oli sinetöity toisen maailmasodan aikaisissa neuvotteluissa. Ja Stalin henkisesti sitoutui kovissa asioissa liittoutuneiden välisiin sopimuksiin. Sen sijaan Stalinin miehittämissä maissa, kuten Virossa hän vain muodollisesti lupasi järjestää kansanäänestyksen.

Vaaran vuosia ei ollut siinä mielessä, että miehitys olisi uhannut Suomea, sanokoon Uola mitä tahansa. Unto Hämäläinen aivan oikein toteaa Uolasta, että hän ”elää tunteella mukana ja käyttää voimakasta kieltä”. Jälleen viittaan Staliniin ja Molotoviin: kumpikaan ei halunnut pilata välejä lännen kanssa. Mitä tulee Zdanoviin, niin häneltä olisi voinut odottaa tämän suuntaisia toimia, mutta Stalinin ja Molotovin mielipide ratkaisi. Kun kommunistit pyysivät Zdanovilta apua, oli tämä kylmäkiskoinen. Suomalaisten kommunistien piti itse saada muutos käyntiin, sitten Neuvostoliitto voi tulla tueksi. Kommunisteilla ei ollut kuitenkaan sellaista voimaa ja valtaa, että yhteiskuntajärjestelmän muutos olisi ollut mahdollinen. Olen varma, että suurella osalla SKDL:n jäsenistä oli tavoitteena demokraattinen siirtyminen sosialismiin.

Vallankaappaushuhujen taustalla olivat käsittääkseni pääosin asevelisosialistit, joiden piti pitää yllä kaappausvaarahuhua saadakseen tukea omille toimilleen kommunisteja vastaan suomalaisilla työpaikoilla.

Mitä tulee uusiin Vaaran vuosiin 1970-luvun alussa, niin aikajaksoa pitää tarkastella irrallaan 1940-luvun lopusta. Henkisesti ollaan kuitenkin samassa sabluunassa: kun Kujala viittaa kirjansa otsakkeessa Breznevin lausahdukseen, että ”meillä (siis sosialistiblokilla) on jo Suomi taskussamme”, pitää muistaa missä yhteydessä ja KENELLE Breznev nuo sanansa osoitti. Hän osoitti ne Itä-Euroopan sosialististen maiden johtajille näiden maiden keskinäisessä kokouksessa. Minulla ei ole tässä mahdollisuus tarkistaa asiaa, mutta muistelisin, että nuo sanat olisi lausuttu Karlovy Varyssa vuonna 1967 eikä 1973 kuten Helsingin Sanomien arviossa sanotaan. Joka tapauksessa Breznev leuhki omilleen antaakseen enemmän painoarvoa sosialistisen leirin saavutuksille.

Miksi meidän pitää korostaa itsenäisyyttämme esittämällä asiat ikään kuin uhkakuvien valossa? Vai onko tässä käytössä ikivanha menettely, jossa ulkoisen vaaran uhkakuvilla tiivistetään omaa puolustustahtoa ja omaa itsenäisyyttä? Minusta me voisimme vapautua tällaisesta ajattelusta, ja näyttää mallia modernista korkeatasoisesta historianäkemyksestä torjumalla edellä esitetyn kaltaiset ”uhat”.

Mitä tulee Aleksei Beljakoviin, joka oli NKP:n iso pomo siirtyessään Suomen suurlähettilääksi 1970-luvun alussa, niin hänellä oli propagandistinen kuva Suomesta. Hän ikään kuin kuvitteli - toimittuaan ennen suurlähettiläskauttaan läntisten kommunististen puolueiden ideologisena ”yhteystahona” - että hän pääsisi Suomessa käytännössä toteuttamaan luomaansa käsikirjoitusta, miten länsimaa nimeltä Suomi hivutetaan sosialistiseksi. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä aiheesta, mutta toistan: Neuvostoliiton johto ei ollut sitoutunut Beljakovin toimiin, vaikka antoikin hänen aluksi toimia melko vapaasti. Beljakovia ei järjestänyt ulos Suomesta ensisijaisesti poliittinen johtomme, vaan paljon kovempi vastus, nimittäin KGB. Tiedustelupalvelu tiesi (kuinka ollakaan tiedustelupalvelu osaa asiansa!), että Suomi ei ole Beljakovin kuvittelemassa vallankumouksellisessa tilassa. Beljakov aiheutti Suomen sisäpolitiikkaan sekaantumalla vahinkoa maiden välisille suhteille. Vaikka NKP:ssä olikin varmaan jonkinmoinen halu nähdä Beljakovin eteneminen, ei hänen toimintaansa viime kädessä tuettu.

Beljakovin kaltainen hahmo Vladimir Stepanov (vaikka miehet olivat tyypiltään aivan erilaiset) yritti karkeasti saman kaltaista kuviota 1970-luvun lopulla, mutta hänkin lähinnä harhautti omiaan kuvittelemalla, että Suomessa olisi jokin valmius tiiviimpään sotilaalliseen yhteistyöhön. Kekkonen todennäköisesti antoi joitakin lupauksia, mutta puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela oikaisi presidentin puheita tarvittavassa määrin. Sotaharjoitusepisodi oli yhden miehen show, joka harhautti Neuvostoliiton puolustusministerin Dmitri Ustinovin Suomeen katteettomin odotuksin. Stepanov joutui puuhailunsa seurauksena syrjään.

Lopuksi haluaisin lainata Suomen Moskovan suurlähettilästä (1970-1974) Björn Alholmia, joka - vaikka onkin kadonnut historian hämyyn - niin oivallisesti kuvasi Suomen ja Neuvostoliiton suhteita: ”Jokainen Neuvostoliiton politiikkaa seurannut tiesi, että he aina pyrkivät pitämään kannastaan kiinni, vaikkapa sopivin uhkauksin, ja antavat sitten periksi saatuaan ensin kaikki mahdolliset myönnytykset. Tämähän oli heidän tyypillistä neuvottelutaktiikkaansa koko sodan jälkeisen ajan, niin Suomen kuin muittenkin maitten kanssa”( Alholm: ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”, Tammi, 2001). Toisessa yhteydessä samassa kirjassa hän toteaa: ”En piirtänyt uhkakuvia silloin, kun en niitä nähnyt. Käymieni keskustelujen perusteella tunsin yleisen ilmapiirin , olin `ajan hermolla´ ja kirjoitin (raporttini) sen mukaisesti”, ja edelleen vastenmielisyyttä tuntien: ”Olisiko minun pitänyt varoitella uhkakuvista ja maalata vähän piruja seinille…..(jotta Helsingissä oltaisiin oltu tyytyväisiä!)?”

Tulevaisuuden koulu – vastaaminen Pisa-haasteisiin

TV1:n A-studiossa: Talk. Peruskoulu pulassa oli 5.12.2013 mielenkiintoinen keskustelu viimeisimmän Pisa-tutkimuksen meille asettamista haasteista. Keskustelu oli hyvätasoinen. Pyrin tuoreeltaan tiivistämään keskustelun tulokset oheiseen kuvioon. Keskusteluun osallistuivat opetusministeri Krista Kiuru, tutkija Pasi Sahlberg, opettaja Kai-Ari Lundell ja koululainen Jesse Kosonen . Aihetta lähestyttiin monipuolisesti. Pyrin yhteenvedossani muodostamaan kolmesta lähtökohdasta kokonaisuuden: ”Opetuksen muutostarpeet”, ”Resurssien muutostarpeet” ja ”Yhteiskunnalliset muutostarpeet”. Näiden ”pääilmansuuntien” välisille alueille olen sijoittanut joitakin mielestäni vaikuttavia faktoja/tavoitteita.

Kaikkien koulumaailman kehittämissuuntien yhteisenä edellytyksenä näen työrauhan, pitkäjänteisyyden ja työnteon korostamisen vaatimuksen. On luonnollista, että oma näkemykseni/tulkintani painottuu kuvassa, mutta se ei haitanne. Oheinen kuviohan on keskustelupuheenvuoro.

Skeptikon muistikirjasta

Päivän sana on rakennepolitiikka. Se on jotain, mitä pitäisi uudistaa. Päällepäin asia näyttää selvältä, mutta syvemmältä kaivettaessa rupeaa epäilemään, mikä on uudistuksen todellinen saldo. Pääministerikin näytti TV-haastattelussa epäuskoiselta. Selvää on, että kun yritetään tehdä kolmessa vuodessa ainakin 10 vuoden urakka, loppuu helposti usko. Mutta, mikä on pääministerin lääke? Vaikutti siltä, että leikkauksia ja veronkorotuksia ollaan tekemässä hätäisesti. Teemme siis matkaa tulevaisuuteen melkoisessa sumussa.

Kokoan seuraavassa omat kootut selitykseni.

1) Julkiset palvelut heikkenevät siinä määrin että niiden käyttö alkaa vähentyä vuosien kuluessa. Kukapa käyttäisi heikkotasoisia palveluja? Monilla vain ei ole muuta mahdollisuutta, jolloin seurauksena on kansalaisten eriarvoisuuden kasvu. Olemmeko matkalla kohti näennäishyvinvointiyhteiskuntaa, jossa hyvinvoinnin kehikko on kunnossa, mutta siitä on tosiasiassa vain kuoret jäljellä?

2) Vanhusten palveluista siunaantuva säästö ei yllä hallituksen tavoitteisiin. Yhä suurempi osa vanhuksista joutuu laitoshoidon/kotihoidon loukkuun. Kotihoito ei riitä (on myös kallis) ja laitoshoito ajetaan alas. Vanhusten työssä käyvien lasten hoivapanos kasvaa samaan aikaan, kun työn tehostamisvaatimukset kasvavat. Näiden työikäisten pitäisi siis keskittyä yhä voimakkaammin työtehtäviinsä. Vanhukset ovat ikään kuin yhteiskunnallisella syytingillä ilman, että syytinkiä piisaa.

3) Etla ilmoittaa säästötarpeeksi 3,5 prosenttia BKT:stä, VM 4,7 prosenttia (tämä merkitsee yli 9 miljardia euroa). Asiasta ei käydä erittelevää keskustelua. Ero näiden kahden prosenttiluvun välillä on miljardiluokkaa. On eri asia puhua 6,5 miljardin säästötarpeesta kuin 9,5 miljardin säästötarpeesta.

4) Kulutuskysyntä heikkenee eikä vahvistu. Jos rakenteellisilla muutoksilla ei ole työtä joustavoittavaa vaikutusta, vaan säästöt toteutetaan pääosin leikkauksina, on mahdollista, että talouden anemia pahenee.

5) Toimien ja virkojen kompetenssivaatimuksia ollaan väljentämässä. Toimenpide on oikeansuuntainen, mutta jotain menetetään. Hyvinvointiyhteiskunta on perustunut pätevyysorientaatiolla. On ollut hienoa saada palveluja, jotka ovat perustuneet tiukoille ammattitaitovaatimuksille.

6) Rakenteiden muutoksiin on ladattu valtavat odotukset. Sisäänrakennettu odotus on, että palvelut tuotetaan nyt tehottomasti. Tämä ei pidä paikkaansa. Tehostamisodotuksissa tullaan pettymään.

7) Tietoteknisessä tehokkuusodotuksissa petytään. Maailmalla on valtava määrä esimerkkejä (viimeksi Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmän tietotekninen toteutus) epäonnistuneista järjestelmistä.

8) Talouskasvuun ei luoteta. On vaara, että taloudellisen kasvun toiveajattelun sijasta sorrutaan kasvun aliarviointiin ja leikataan tarpeettomasti. Tämä voi olla myös ideologisen tavoiteasetannan mukaista: leikataan joka tapauksessa. Kasvu on tietenkin uskonvarainen asia, eikä lähimpään vuoteen ole odotettavissa juuri minkäänlaista kasvua. Mutta entä sen jälkeen? Esimerkiksi 3 prosentin bkt:n kasvu (Tilastokeskuksen ennakkotieto 2012: BKT 192,5 mrd euroa) merkitsee lähes 6 mrd lisäystä BKT:hen vuositasolla. Käänteiden ennustaminen (sekä huonompaan että parempaan suuntaan) on osoittautunut vaikeaksi.

Edellä oleva ei ole ennuste vaan pikemminkin arvaus.

Pisa ja menestyksekkään oppimisen kulttuuri

Pisa-tulokset on jälleen julkaistu. Nyt painopisteenä oli matematiikka. Tuloksia on laajalti kommentoitu jo ennen virallista tulosjulkistusta. Kirjoitan tätä tulosten julkistusten ollessa parhaillaan meneillään. Osallistuneita maita oli tällä kertaa 65. Suomesta osallistui 311 koulua.

Tuloksista lyhyesti: Suomi oli matematiikassa sijalla 12, edellä oli mm. seitsemän Aasian maata. Lukutaidossa Suomi oli kuudes (OECD, kolmas) ja luonnontieteissä viides (OECD, toinen). Suomi oli tuloksissa mm. Pohjoismaiden ja Euroopan paras (tulokset yhteen laskien). Ei siis hullumpi saavutus kokonaisuudessaan.

Sitten huolestuttavat viestit uusimmasta Pisasta. Suomen keskiarvotulokset olivat laskeneet eniten (myös OECD-maiden tulokset olivat laskeneet). Heikkojen suoritusten määrä oli noussut Suomessa. Lukutaidossa osaamisero tytöt/pojat oli tyttöjen hyväksi 1,5 vuoden verran!

Muistan kuinka 12 vuotta sitten esittelin silloisen Pisa-tuloksen kaikille kotikuntani rehtoreille. Pyrin selittämään tuloksia vertaamalla niitä Saksan tuloksiin. Sain hyvää apua siellä opettavalta sisareltani. Tutkailimme nimenomaan opetuksen järjestämistapoja tähtäimessä erojen arviointi ja analysointi. Silloin näytti Suomen kannalta hyvältä.

Mielenkiintoinen havainto: silloin vain harvat Suomessa olivat kiinnostuneet tuloksista. Olisi luullut, että ykköspaikka olisi hivellyt itsetuntoa, mutta ei. Suhtautuminen oli vähän sellainen, että onhan näitä nähty tai että hyvähän tämä on, mutta onhan tämä tiedetty. Silloin mm. Yrjö Ahmavaara arvosteli ankarasti suomalaisten muista testeistä saamia oppimistuloksia. Kun Pisa menestystä alkoi tulla hiljeni Ahmavaarakin.

Vuosien varrella koin kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi jo silloisen työni (sivistystoimen johtaja) puolesta, miten kouluopetus tulisi mahdollisimman lähelle ympäröivää yhteiskuntaa ja päästäisiin irti suorakaiteen muotoisesta, kasarmimaisesta luokkaympäristöstä. Vuosien varrella on tapahtunut edistystä, mutta samaan aikaan ”ympäristö” on liukunut alta pois. Meneillään on ikään kuin taistelu nuorten sieluista. Oppilaiden huomiosta kilpailevat monet muut asiat: harrasteiden kirjo esimerkiksi on valtavasti laajentunut 20 vuodessa. Mutta kouluhan on oppilaan työtä, miten harrasteet voivat syödä siltä aikaa? Kyllä ne syövät.Monet esimerkiksi tietotekniikkaan liittyvät asiat ovat lähellä kaikenikäisten harrastuksia. Koulujen tulisi olla kilpailukykyisiä näissäkin asioissa.

Yritin aikoinaan lisätä tietokoneiden määrää koulussa opetushallituksen tuella. Onnistuimme varsin mukavasti, mutta sittemmin olen ihmetellyt tietotekniikan soveltamisen hidasta etenemistä kouluopetuksessa. Onko kysymys ensisijaisesti resurssien puutteesta vai onko kysymys sopivien ohjelmistojen puutteesta? Vai onko kenties kysymys opettajien asenteista?

Varhaisaamun kuntosalilla kaveri ilmoitti – monivuotisen opettajatyön antamalla auktoriteetilla - että oppilaat ovat laiskistuneet. Yritin sanoa, että mukavuudenhalu on ehkä lisääntynyt, mutta ei, kaverin mielestä kysymys oli laiskuudesta. Toinen syy hänen mielestään on, että vanhempien aika menee oman uran luomiseen, lapsille ei riitä aikaa. Paha näitä on kieltää, vaikka ovatkin aika yksioikoisia mielipiteitä.

Suomi on kuitenkin Pisa-menestyjä edelleen. Turha tässä on ripotella tuhkaa pään päälle. Mutta Itä-Aasian maat ovat kerenneet edelle. Kehitys on ollut nähtävissä jo pitkän aikaa. Mistä on kysymys?

Seurasin noin vuosi sitten TV:stä tullutta ohjelmaa, jossa pohdittiin ÄO-mittausten näkökulmasta eri maanosien menestystä. Aasialaiset olivat huipulla, kuten olettaa saattoi. Ja afrikkalaiset pitivät perää. Tuloksia analysoitaessa tuli hyvin selkeästi esille kulttuurinen tausta: aasialaisia kannustettiin huomattavasti voimallisemmin kuin esimerkiksi afrikkalaisia. Aasialaiset käyvät koulua autoritäärisessä ympäristössä, mutta menestymisen halu on se, joka ratkaisee. Kannustavuus tulee tietenkin kotoa. Isit ja äidit haluavat kullanmurunsa menestyvän. Tällaista ilmiötä ei ollut havaittavissa Afrikassa. Tuloksissa annettiin ymmärtää, että mitkään luontaiset (so. geenierot) eivät selitä tuloksia, vaan nimenomaan innostava ja motivoiva oppimisympäristö.

Painopiste on muutoinkin siirtynyt monissa asioissa, myös osaamisessa, Tyynenmeren alueelle (poislukien Australia ja Uusi-Seelanti). Itä-Aasiasta on hyvät yhteydet USA:n länsirannikolle. Amerikkalaiset eivät kylläkään ole saaneet Pisa-tartuntaa aasialaisilta, mutta aasilaiset ovat voineet hyötyä mm. hyvistä työpaikoista uudella mantereella. Tämä kannustaa aasialaisia yhä parempiin suorituksiin, kun nähdään, mitä koulumenestyksen päässä voi odottaa. Myös teollisuuden menestys Etelä-Koreassa ja muissa vastaavissa maissa kertoo kasvavasta osaamisen ja oppimisen kulttuurista. Ei auta, jos todetaan, että ei hyväksytä Aasian autoritääristä kulttuuria. Tulee löytää vaihtoehtoisia reittejä.

Oleellista olisi havaita, että Suomi on aikanaan ollut samassa asemassa kuin nuo aasialaiset kilpailijamme. Meillä oli halu näyttää, ja me näytimme! Nyt olemme hiukan väsähtäneet, ei sen enempää. Ongelma on siinä, että alavire on jatkunut melko kauan. Sama ilmiö on tapahtunut monissa meihin rinnastettavissa maissa.

Suomen maahanmuuttajien määrää oli lisätty uusimmassa testissä melkoisesti, mutta kilvan on vakuutettu, että maahanmuuttajien isompi osuus ei ole vaikuttanut tuloksiin merkitsevästi. Ero kantaväestön ja muuttajien välillä on hurja, 2-3 vuotta, mutta kokonaisuus vain hiukan värähtää tästä.

Ministeri Kiuru oli oikeassa nostaessaan motivaation keskeiseksi muutoksen välineeksi. Koulun haasteellisuutta on lisättävä. Ehkä pitäisi puhua mahdollisimman räätälöidyistä haasteista. On siis vaadittava enemmän.

Tässä katsannossa Eurooppa näyttäytyy vanhana, väsyneenä ja degeneroituneena maanosana. Pisa-tutkimus osoittaa, että sama ilmiö on tapahtunut sekä Euroopassa että muissa korkean elintason maissa (Belgia, Alankomaat, Kanada, Uusi-Seelanti, Australia jne.).

Mitä opittavaa tässä olisi Suomelle? Sanoisin näin: Suomessa on ollut erittäin vahva yleissivistävä perinne. Meillä on ollut kunnia-asia saada koululaisemme menestymään. Vanhemmat tukivat lapsiaan….. Mutta eikö tässä ole jotain tuttua? Kyllä, juuri näin menetellään nykyisin Etelä-Koreassa, Japanissa, Taiwanissa, Hongkongissa….. Pitäisikö meidän ottaa oppia noiden maiden järjestelmistä: opettajat opettavat ja oppilaat oppivat. En jaksa uskoa, että on paluuta 1950-luvulle. Meidän on löydettävä 2010- ja 2020-luvun tavoitteet ja sisällöt. Meidän tulisi tehdä koulumme kiinnostaviksi oppilaillemme. Mutta miten se tapahtuu, kun säästöt painavat päälle?

Uskon, että kysymys on laajemmasta kulttuurisesta ilmiöstä. Useissa kypsissä länsimaissa opiskelu ja siihen liitetyt tavoitteet eivät ole enää niin tärkeitä kuin olemme kuvitelleet. Koko hyvinvointiyhteiskuntajärjestelmä on liikkeessä. Koululaitos on osa tätä rakennepoliittista ongelmaa, jota nyt yritetään ratkoa. Koko yhteiskunta on skarppauksen tarpeessa. Nimenomaan koulun osalta on tärkeää, että rakenteita korjataan, mutta resursseja ei leikata.

Ei voi välttyä ajatukselta, että yhteiskunnallisessa kehityksessä on siirrytty vaiheeseen, jossa ei tarvitse taistella ja ottaa vastaan haasteita entiseen malliin, vähemmälläkin selviää. Tämä lienee kypsässä vaiheessa olevan yhteiskunnan (vaikkapa Norja, Ruotsi, Suomi...) väistämättömästi itseään toteuttava tila. Yhteiskunnallinen uudistuminen - uusi dynamiikka - on haaste, jossa veri punnitaan.

Etelä-Korean oppilaiden saama opetuksen kokonaistuntimäärä on korkeampi kuin meillä. Suomessa pienillä tuntimäärillä saadaan paljon aikaa. Me saamme siis aikaan vähemmästä enemmän. Mutta nyt saatamme olla tilanteessa, jossa resurssileikkaukset jouduttavat huonoa kierrettä.

Alexis de Tocqueville ja aristokratia vastaan demokratia

Ranskalainen Alexis de Tocqueville kiersi Yhdysvaltoja 1830-luvun alussa ja kirjotti kuuluisan teoksensa ”Demokratia Amerikassa”, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1835 (toinen osa 1840). Hankin kirjan (osat 1 & 2 yhdessä) tämän vuoden Helsingin kirjamessuilta. Lähes 700-sivuinen kirja jakautuu teemoihin ja teemoittain sitä kannattaa myös lukea. Silloin siitä saa eniten irti. Kirjassa vertaillaan mielenkiintoisella tavalla Yhdysvaltain olosuhteita Euroopan vastaaviin. Ajattelin luodata Tocquevillen ajattelua noista 1800-luvun alkupuolen päivistä tähän päivään.

Mielenkiintoinen ulottuvuus hänen ajattelussaan on vaurastumisen ja demokratian välinen suhde. Tocqueville totea: ”Tasa-arvoisuus suo kaikille kansalaisille jonkin verran varoja, mutta myös estää ketään saavuttamasta erityisen mittavaa varallisuutta”. Hän jatkaa samasta aiheesta: ”On helposti pääteltävissä, että kunnianhimo on väkevämpää olojen tasa-arvoistumisen aikana, mutta heikkenee, kun oloista tulee täysin tasa-arvoisia”. Eräänlaisena kiteytymänä Tocqueville toteaa, että edellä esitetty koskee myös äveriäitä : ”Vähitellen kohti rikkautta ja valtaa nouseva ihminen omaksuu tänä aikana varovaisia ja pidättyväisiä tapoja, joista hän ei sittemmin enää pääse eroon. Vaikka hänellä on varaa suureen taloon, hän pysyy pikkusieluna”. Vaatimattomuus ei siis ole Tocquevillen mielestä todellakaan kaunista!

Lähdetäänpä siitä, että Tocqueville tarjoaa ajatteluuni oletuksen: demokratia latistaa ja ”kaventaa sielun näköaloja”. Hän siis moittii demokratiassa eläviä ihmisiä siitä, että ihmiset tyytyvät asemaansa, vaikka voisivatkin olla henkisesti taloudellista asemaansa ”suurempia”. Heiltä puuttuu siis oikeutettu ylpeys. Vertailukohdaksi hän ottaa aristokratian, jossa aristokratian köyhin vesa saattaa osoittaa melkoista kunnianhimoa, koska veri velvoittaa! Aristokraatti köyhänäkin säilyttää jonkin aikaa säätynsä hengen ja pitää hänet todellista taloudellista asemaansa korkeammalla. Näin siis Tocqueville Amerikan kokemustensa johdattelemana.

Mitähän Tocqueville olisi sanonut, jos hän olisi kokenut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun rosvoparonien ajan. Rikkaat irtautuivat tavallisesta kansasta omiin sfääreihin. Vallitsi laissez-faire -henki. Mitä demokratialle tässä välissä sitten tapahtui? Eikö demokratia kahlinnutkaan ihmisiä ja kapeuttanut heidän näköalojaan? Tämä kehitys on varmaan yhteydessä arvojen muutoksiin 1800-luvun kuluessa: rags to riches nousi ihmisten asettamaksi päämääräksi ja lainsäädäntö ei rajoittanut (esimerkiksi verotuksen kautta) vaurastumista.

Muistelen, että historioitsija Chalmers Johnson ajoitti aikakauden muutoksen vuoden 1850 paikkeille. Silloin löi läpi ajattelu, jossa mikään ei ollut kylliksi. Rikastumisesta tuli elämäntarkoitus.

Varmaankin demokratia edesauttoi ihmisten vaurastumista, mutta sen jälkeen ei tapahtunutkaan tocquevillemaista tasapäistymisilmiötä, so. kunnianhimon lopahtamista, vaan päinvastoin rikastuminen kiihotti yhä suurempiin rikkauksiin. Liika oli kuitenkin liikaa. Monopolistisiin ja oligopolistisiin rakenteisin puututtiin vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Kuitenkin laissez faire jatkui jopa voimistuneena aina 1920-luvun lopulle saakka, jolloin pörssiromahdus pysäytti ökyrikkaat, mutta kasinopeli ja talouspolitiikan virheet romahduttivat myös tavallisten ihmisten elintason.

Seuranneiden lamavuosien jälkeen palattiin jälleen demokratian säädeltyyn kohtuullisuuteen, edettiinpä ehkäpä toiseen ääripäähän: toisen maailmansodan aikana verotusta kiristettiin ymmärrettävistä syistä, mutta sodan jälkeen korkea verotus jäi ikään kuin päälle. Harva edes ymmärtää tänä päivänä, että vielä vuonna 1963 korkein marginaaliveroprosentti Yhdysvalloissa oli 91-92 prosenttia. Harva toki verotuksen porrastuksen ja verovähennysjärjestelmän takia maksoi tällaisia veroja, mutta korkeaksi ne joka tapauksessa jäivät (kts. ensimmäinen blogikirjoitukseni 12.9.2011: ”Kun ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot”). Seitsemänkymmentäluvulla Yhdysvalloissa oli verokapinoita.

Tuolta ajalta on jäänyt mieleen poliorokotuksen keksijän Jonas Salkin ääneen lausuttu ajatus: kun ihmeteltiin, miksei hän patentoinut keksimäänsä rokotetta ja halunnut sen avulla rikastua, hän totesi jotenkin niin, että eihän ”aurinkoakaan voi omistaa”. Salk tyytyi professorin sinänsä hyvään palkkaan. Hän oli ikään kuin elävä esimerkki Tocquevillen ”alkuperäisestä” demokratiasta.

Toki tuolloinkin oli tosiäveriäitä ihmisiä. Muistan itsekin jutut maailman rikkaimmasta ihmisestä, öljymiljonääri Paul Gettystä, mutta pääsääntöisesti isojen yritysten johtajien palkkiotkin olivat kohtuullisia.

Aikakautta 1930-luvun lopulta (ja uudelleen 1940-luvun jälkipuoliskolta) 1970-luvulle on kutsuttu joissakin arvioissa ”suureksi kokoonpuristumisen ajaksi”. Tuloerot kapenivat silmissä demokraattisissa länsimaissa. Keinottelusta johtuvat talouden kuplat katosivat lähes tyystin (öljykriisikin 1970-luvun alussa oli puhtaasti poliittinen kriisi).

Tocquevillemäisestä ”vaatimattoman ihmisen demokratiasta” päästiin eroon, kun uusliberaalit talouden opit löivät läpi 1980-luvulla. Talouden johtotähdeksi tuli finansialisoituminen (to make money out of money). Ahneudesta tuli sallittua, jopa toivottavaa: siitä tehtiin joillakin tahoilla ihanne. Tämä oman määritelmäni mukainen toinen laissez-faire -kausi päättyi osittain finanssikriisiin, mutta vain osittain. Kolmekymmentälukulaista demokraattista ”markkinoiden kurinpalautusta” ei ole tapahtunut, vain joitakin sääntelyn kiristämistoimia. Edelleen ökypalkkiot puhuttavat ihmisiä rapakon molemmin puolin.

Voisiko ääripäiden väliltä löytää kompromissin? Markku Kuisma mainitsee kirjassan ”Rosvoparonien paluu” esimerkkeinä vastuullisista kapitalisteista Gutzeitin, Herlinin, Rockefellerin (?). Voisin lisätä tähän aivan tuoreen esimerkin: Supercellin johtajat. Mitähän de Tocqueville sanoisi heistä? Jotain ihailtavaa tähän sisältyy: onnistujat muistavat taustansa. Onko vihdoinkin nähtävissä edes häivähdys ylevästä demokratiasta, ”demokratian aristokratiasta”. Voisiko Tocquevillemaista ”köyhän aristokratiaa” soveltaa demokratiaan? Onko meillä ihmisiä demokratiassa, jotka säilyttävät demokraattisen ylpeytensä, vaikkeivat saisikaan maallista mammonaa? En epäile, ettekö tällaisia ihmisiä löytyisi: monet taiteilijat, pienipalkkaiset palvelualan työntekijät, monet vasemmistolaiset, monet köyhät yrittäjät….

Onko kunnianhimoisen, muista piittaamattoman vaurastumisen (monien mielestä ahneuden) kasvu osoitus demokratian heikkenemisestä? Tällöin laissez faire I ja II olisivat demokratian heikkenemisen kausia ja niiden väliin jäävä aika länsimaisen demokratian kukoistuksen aikaa. Mielestäni tässä on jotain oikeaan osuvaa: onhan suuryritysten kasvanut valta tänä päivänä merkinnyt lobbaustoiminnan laajenemista ohi demokraattisen päätöksenteon. Finanssikriisin ajoilta löytyy räikeitä esimerkkejä demokraattisten elinten painostuksesta.

Ranskan tai Yhdysvaltain vallankumous ei sisältänyt sitä loistokkuutta, jonka hän ajatteli sisältyvän menneeseen aristokratiaan. Demokratia on aristokratian rinnalla vulgääriä. Tocqueville johtaa demokratiasta vallankumouksen sytykkeet. Demokratiassa ikään kuin kapea-alaiset kunnianhimoiset ihmiset edistävät omaa asiaansa ja haluavat kaiken vallan. Toista on aristokratiassa: aristokraattinen yhteiskunta sinällään estää tällaisen tapahtumasta: siinä on ikään kuin sisäänrakennettu hienostunut este. Ihmiset ymmärtävät rajansa.

Vanha demokraatti sanoisi, että Tocqueville on heikoilla jäillä, mutta minusta hän tarjoaa ajatuskokeen, johon kannattaa hetkeksi syventyä. Aatelistaustainen Tocquevillen suhtautuminen demokratiaan ja aristokratiaan oli jotenkin ambivalenttia. Hän kritisoi demokratiaa, haaveili aristokratian parhaista piirteistä, mutta ei halunnut palauttaa vanhaa aristokraattista yhteiskuntaa. Hän myöntää demokratian läpilyönnin. Tocqueville on sanottu kirjoittaneen Amerikka-kirjansa enemmän Euroopasta kuin Yhdysvalloista. Totta onkin, että häneen olivat vaikuttaneet Ranskan kokemukset demokratian kokeiluissa. Ehkä hän juuri siksi kaipaa aristokratian vakautta ja ennustettavuutta.

Tocqueville ikään kuin ironisoi tulevaa skandinaavista mallia todetessaan, että kunnianhimo vähenee yhteiskuntaolojen saavuttaessa suuren tasa-arvoistumisen asteen. Tästä syntyy helposti suuri erimielisyys, koska monet ovat juuri päinvastaista mieltä: eikö demokratia nimenomaan mahdollista kunnianhimon täyttymisen? Tocquevillen mielestä taas tasa-arvo kypsässä vaiheessa flegmatisoi yhteiskuntaa ja ihmisiä. Nämä ovat juuri nyt ajankohtaisia kysymyksiä taisteltaessa hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.