Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi kirjoitan Suomen ja Neuvostoliiton herkästä suhteesta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Helsingin Sanomissa luodattiin 6.12.2013 kirjoituksessa ”Neuvostoliitto pani jo Suomea taskuunsa” suhteiden historiaa kolmen kirjan kautta: Timo Vihavainen: ”Ryssäviha”, Antti Kujala: ”Neukkujen taskussa?” ja Mikko Uola: ”Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953”. Kirjoista esittää arvionsa Unto Hämäläinen. Näistä Vihavaisen teos teemoiltaan ja käsittelyltään poikkeaa täysin muista, enkä käytä sitä lähteenä seuraavassa.
En yritäkään tässä käydä seikkaperäisesti läpi suhteiden historiaa, vaan luon yleiskatsauksen kirjojen teemaan parin kriisin kautta. Tämä ei ole myöskään kirja-arvostelu. Olen noista kirjoista lukenut kaksi: Vihavaisen ja Uolan kirjat. Vihavainen kirjan arvioin jo aiemmin varsin myötäsukaisesti. Sen sijaan Uolan kirjan asenteellinen ja tunteenomainen sävy ei miellyttänyt.
Käsittelen tässä lyhyesti ”vaaran vuosia” 1940-luvun lopulla ja uusia ”vaaran vuosia” 1970-luvun alussa. Sotaharjoitusepisodia 1978 olen käsitellyt erikseen mm. Jukka Tarkan Karhu-kirjan yhteydessä. Suhtaudun viileästi monien em. kriiseistä kertovien kirjojen esittämiin hämäriin uhka- ja säikyttelykuviin. Jostakin syystä monilla historioitsijoilla on halu dramatisoida lähimenneisyyden kriisejä. Niiden legendat tahtovat kasvaa aikojen saatossa. Lopulta niistä tulee myyttejä, joita yksi toisensa jälkeen toistaa ilman omaa kritiikkiä.
Vaaran vuosia tarkasteltaessa kiinnitetään usein huomiota siihen, kuka sanoo mitäkin. Minusta oleellista on tuoda esille, KENELLE sanotaan. Kun siis Stalin leuhki 1940-luvun lopulla Milovan Djilasille, että ”meidän olisi pitänyt miehittää Suomi”, niin sanoma oli tarkoitettu jugoslaavi Djilasille hänen mahdollisen Suomi-argumentointinsa kumoamiseksi (eli siis että miksei Jugoslavia voi noudattaa itsenäistä linjaa, kun kerran Suomikin voi). Stalinin lausumalla ei ole mitään tekemistä tosiasioiden kanssa: Suomen kohtalo oli sinetöity toisen maailmasodan aikaisissa neuvotteluissa. Ja Stalin henkisesti sitoutui kovissa asioissa liittoutuneiden välisiin sopimuksiin. Sen sijaan Stalinin miehittämissä maissa, kuten Virossa hän vain muodollisesti lupasi järjestää kansanäänestyksen.
Vaaran vuosia ei ollut siinä mielessä, että miehitys olisi uhannut Suomea, sanokoon Uola mitä tahansa. Unto Hämäläinen aivan oikein toteaa Uolasta, että hän ”elää tunteella mukana ja käyttää voimakasta kieltä”. Jälleen viittaan Staliniin ja Molotoviin: kumpikaan ei halunnut pilata välejä lännen kanssa. Mitä tulee Zdanoviin, niin häneltä olisi voinut odottaa tämän suuntaisia toimia, mutta Stalinin ja Molotovin mielipide ratkaisi. Kun kommunistit pyysivät Zdanovilta apua, oli tämä kylmäkiskoinen. Suomalaisten kommunistien piti itse saada muutos käyntiin, sitten Neuvostoliitto voi tulla tueksi. Kommunisteilla ei ollut kuitenkaan sellaista voimaa ja valtaa, että yhteiskuntajärjestelmän muutos olisi ollut mahdollinen. Olen varma, että suurella osalla SKDL:n jäsenistä oli tavoitteena demokraattinen siirtyminen sosialismiin.
Vallankaappaushuhujen taustalla olivat käsittääkseni pääosin asevelisosialistit, joiden piti pitää yllä kaappausvaarahuhua saadakseen tukea omille toimilleen kommunisteja vastaan suomalaisilla työpaikoilla.
Mitä tulee uusiin Vaaran vuosiin 1970-luvun alussa, niin aikajaksoa pitää tarkastella irrallaan 1940-luvun lopusta. Henkisesti ollaan kuitenkin samassa sabluunassa: kun Kujala viittaa kirjansa otsakkeessa Breznevin lausahdukseen, että ”meillä (siis sosialistiblokilla) on jo Suomi taskussamme”, pitää muistaa missä yhteydessä ja KENELLE Breznev nuo sanansa osoitti. Hän osoitti ne Itä-Euroopan sosialististen maiden johtajille näiden maiden keskinäisessä kokouksessa. Minulla ei ole tässä mahdollisuus tarkistaa asiaa, mutta muistelisin, että nuo sanat olisi lausuttu Karlovy Varyssa vuonna 1967 eikä 1973 kuten Helsingin Sanomien arviossa sanotaan. Joka tapauksessa Breznev leuhki omilleen antaakseen enemmän painoarvoa sosialistisen leirin saavutuksille.
Miksi meidän pitää korostaa itsenäisyyttämme esittämällä asiat ikään kuin uhkakuvien valossa? Vai onko tässä käytössä ikivanha menettely, jossa ulkoisen vaaran uhkakuvilla tiivistetään omaa puolustustahtoa ja omaa itsenäisyyttä? Minusta me voisimme vapautua tällaisesta ajattelusta, ja näyttää mallia modernista korkeatasoisesta historianäkemyksestä torjumalla edellä esitetyn kaltaiset ”uhat”.
Mitä tulee Aleksei Beljakoviin, joka oli NKP:n iso pomo siirtyessään Suomen suurlähettilääksi 1970-luvun alussa, niin hänellä oli propagandistinen kuva Suomesta. Hän ikään kuin kuvitteli - toimittuaan ennen suurlähettiläskauttaan läntisten kommunististen puolueiden ideologisena ”yhteystahona” - että hän pääsisi Suomessa käytännössä toteuttamaan luomaansa käsikirjoitusta, miten länsimaa nimeltä Suomi hivutetaan sosialistiseksi. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä aiheesta, mutta toistan: Neuvostoliiton johto ei ollut sitoutunut Beljakovin toimiin, vaikka antoikin hänen aluksi toimia melko vapaasti. Beljakovia ei järjestänyt ulos Suomesta ensisijaisesti poliittinen johtomme, vaan paljon kovempi vastus, nimittäin KGB. Tiedustelupalvelu tiesi (kuinka ollakaan tiedustelupalvelu osaa asiansa!), että Suomi ei ole Beljakovin kuvittelemassa vallankumouksellisessa tilassa. Beljakov aiheutti Suomen sisäpolitiikkaan sekaantumalla vahinkoa maiden välisille suhteille. Vaikka NKP:ssä olikin varmaan jonkinmoinen halu nähdä Beljakovin eteneminen, ei hänen toimintaansa viime kädessä tuettu.
Beljakovin kaltainen hahmo Vladimir Stepanov (vaikka miehet olivat tyypiltään aivan erilaiset) yritti karkeasti saman kaltaista kuviota 1970-luvun lopulla, mutta hänkin lähinnä harhautti omiaan kuvittelemalla, että Suomessa olisi jokin valmius tiiviimpään sotilaalliseen yhteistyöhön. Kekkonen todennäköisesti antoi joitakin lupauksia, mutta puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela oikaisi presidentin puheita tarvittavassa määrin. Sotaharjoitusepisodi oli yhden miehen show, joka harhautti Neuvostoliiton puolustusministerin Dmitri Ustinovin Suomeen katteettomin odotuksin. Stepanov joutui puuhailunsa seurauksena syrjään.
Lopuksi haluaisin lainata Suomen Moskovan suurlähettilästä (1970-1974) Björn Alholmia, joka - vaikka onkin kadonnut historian hämyyn - niin oivallisesti kuvasi Suomen ja Neuvostoliiton suhteita: ”Jokainen Neuvostoliiton politiikkaa seurannut tiesi, että he aina pyrkivät pitämään kannastaan kiinni, vaikkapa sopivin uhkauksin, ja antavat sitten periksi saatuaan ensin kaikki mahdolliset myönnytykset. Tämähän oli heidän tyypillistä neuvottelutaktiikkaansa koko sodan jälkeisen ajan, niin Suomen kuin muittenkin maitten kanssa”( Alholm: ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”, Tammi, 2001). Toisessa yhteydessä samassa kirjassa hän toteaa: ”En piirtänyt uhkakuvia silloin, kun en niitä nähnyt. Käymieni keskustelujen perusteella tunsin yleisen ilmapiirin , olin `ajan hermolla´ ja kirjoitin (raporttini) sen mukaisesti”, ja edelleen vastenmielisyyttä tuntien: ”Olisiko minun pitänyt varoitella uhkakuvista ja maalata vähän piruja seinille…..(jotta Helsingissä oltaisiin oltu tyytyväisiä!)?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti