keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Sodan ja siviilin syrjäytyneet veteraanit

Itsenäisyyspäivänä kiakkovieraiden sanoma oli juhlille kerääntyneen ”eliitin” kaikkinainen vastustaminen. Näin on sanottu. Joku mukanaolija tosin sanoi TV:ssä, etteivät he sotaveteraaneja vastustaneet, olivat päinvastoin heidän puolellaan.

Monilla sodasta aikanaan palanneilla oli suunnatomia vaikeuksia sijoittua siviiliin ja monet epäonnistuivat totaalisesti. Nuoruudessani Helsingin kaduilla oli ns. puliukkoja, joista monet olivat sodan käyneitä, siviiliin sijoittumisessa epäonnistuneita miehiä.

Linnan juhlilla oli sotaveteraaneja, jotka varmaankin olivat elämässään onnistuneita vahvoja ihmisiä. Voi olla, että heidän on vaikea asettua luusereiden asemaan. Mutta monille sotaveteraaneille elämä näytti nurjan puolensa. Nämä eivät tosin aikanaan osoittaneet mieltään, vaan painuivat unohduksiin ja kuolivat pois inhimillisesti katsoen nuorina eli 40-50-vuotiaina.

Voi tuntua kaukaa haetulta, mutta vertaisin näitä ryhmiä toisiinsa, nykyisiä syrjäytyneitä ja noita sodassa tai sodan jälkeen syrjäytyneitä. Sota on sotaa ja siviilimaailma siviilimaailmaa, mutta silti näkisin, että hyvinvointiyhteiskunnan kovuus – se on kova päinvastaisista väitteistä huolimatta – koulutus- ym. vaatimuksineen on liian ahdistava monille.

Hyvinvointiyhteiskunnan reunaan kiinni pääseminen tuottaa monille suurta tuskaa. Tähän ajatteluun sisältyy paradoksi sen takia, että hyvinvointiyhteiskunnan nimenomainen tarkoitus on pudonneiden tukeminen – tai sitten ehkäistä ennalta putoaminen.

Näin ei kuitenkaan tapahdu läheskään aina: tarvitaan siis erityistoimia, muutoin hyvinvointiyhteiskunta näyttäytyy kylmäkiskoisena onnistuneiden yhteiskuntana. Hyvinvointiyhteiskunnan humaani auttamishalu ei sittenkään voita sen sisäänrakennettua rankkausjärjestelmää hyviin, keskinkertaisiin ja huonoihin. Mistä moinen johtuu? Näen asian niin, että yksilön vastuu on jo pitkän aikaa kasvanut ja yhteisöllinen vastuu vähentynyt. Kehitys on tapahtunut osin huomaamatta. Moni sanoo, että tämähän on hyvä asia. Niin se onkin, mutta pätee vain niihin, jotka tulevat vähintään välttävästi toimeen. On vaara, että yhteiskunnan reunalla roikkuvien määrä kasvaa ja osa putoaa kokonaan pois yhteisöllisen vastuun piiristä.

Hyvinvointiyhteiskunnan eri syistä tappiolle jääneet soturit ovat turhautuneita. Heillä on paremmat keinot tuoda mielipiteensä esille kuin oikean sodan syrjäytyneillä sotaveteraaneilla, mutta silti tavallinen hiljainen mielenosoitus ei herätä oikeastaan ketään. On siis koettu, että tarvitaan räväkämpiä keinoja.

Tässä viitekehyksessä erään kansanedustajan kehoitus, että ”ruvetkaa vain ehdokkaaksi vaaleissa ja vaikuttamaan asioihin” kuulostaa täysin ymmärtämättömältä suhtautumistavalta.

Monilla mieltään osoittavilla ei tunnu olevan verbaalisia edellytyksiä kertoa, mistä Tampereella oli kysymys. Näennäisesti se oli monille ”rebel without a cause”. Ulkopuolisen on pakko turvautua kaappipsykologin tai -sosiologin taitoihin analysoidakseen tapahtumia ja erehtymisen vaara on silti suuri.

Ehkä tuossa edellä olevassa on häivähdys myötätuntoa, mutta pääosin yritin kyllä miettiä rationaalisesti, mikä tämä kiakkovieraiden sekalainen seurakunta oli.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti