Riitta Konttinen on kirjoittanut ”Onnellista asua maalla” -teoksen Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä. Hän on perehtynyt asiaan perusteellisesti jo aiemmissa tutkimuksissaan ja kirjoissaan. On ollut mukavaa lukea paneutuvaa, asiantuntevaa työtä.
Kirjaan liittyen Ateneumissa on meneillään näyttely ”Järven lumo”, jossa keskitytään teeman mukaisesti Tuusulanjärven taideyhteisön maalauksiin ja piirustuksiin. Niiden aiheet ulottuvat kotipihapiiristä järviluonnon kautta pääosin perhepiirin muotokuviin. Kun olen nyt tutustunut sekä kirjaan että Ateneumin näyttelyyn, on aika kirjoittaa aiheesta muutama ajatus.
Taiteilijayhteisön tilat ja talot ovat jääneet historiaan nimistään: Suviranta (Järnefeltit), Ainola (Sibeliukset), Ahola (Ahot), Halosenniemi (Haloset), Erkkola (J.H. Erkko). Monet muutkin taitelijasuvut kietoutuvat paikkaan joko sukulaissuhteiden tai tiheiden vierailuiden kautta. Suvut liittyivät toisiinsa esimerkiksi naimisiin menojen kautta (Swanit, Järnefeltit, Sibeliukset).
Tuusulanjärven taiteilijayhteisö on meillä ainutlaatuinen. Maksim Gorki paetessaan 1900-luvun alussa Venäjältä Suomen kautta länteen osasi antaa yhteisölle sille kuuluvan arvon. Taiteilijayhteisön historia ulottuu vuodesta 1897, jolloin Juhani Aho perheineen muutti Järvenpäähän, pitkälle 1900-luvulle. Konttinen ”päättää” kauden vuoteen 1937, jolloin Eero Järnefelt kuoli. Toki Sibeliukset jäivät asumaan paikalle, mutta Ahot ja Järnefeltit olivat jo aiemmin muuttaneet pois. Pekka Halosen kuoltua 1933, jäi hänen vaimonsa asumaan taloa.
Konttisella on korostetusti perheiden ja sukujen naisten näkökulma taiteilijayhteisöön. Hyvä näin, sillä nyt valottuvat taustat varsinaiselle taiteelle erinomaisesti. Tunnesiteet, käytännön huolet ja kodin ylläpito korostuvat. Keskityn tässä nimenomaan tähän naisnäkökulmaan.
Perheiden naiset eivät olleet missään tapauksessa pelkkiä muusia, eikä Konttinen käytä tätä käsitettä heistä. Naisilla oli monta elämänuraa, joista yksi oli toimia taiteen innoittajana tai pikemminkin taideyhteisön rakenteen ja ilmapiirin ylläpitäjänä. Vaimojen urat olivat ehkä epäortodoksisia, mutta osoittavat heidän monilahjakkuutensa. Monien työ liittyi kirjoittamiseen, käännöstöihin ym. Kielitaito oli arvossaan. Kaiken tämän lisäksi heillä oli sekä lasten huoltajan että kotitalouden huollon rooli. Toki tilaustöiden käsittely ja muu ”taiteilijahallinto” kuluivat asiaa. Aina ei ollut helppoa, sillä esim. Sibeliuksella oli paljon ulkomaan keikkoja ja säveltäjäneron alkoholinkäyttökin tuotti huolta Aino Sibeliukselle.
Mutta kyllä taiteilijoillakin pysyi ote hanskassa. Varsinkin Pekka Halosesta ja Eero Järnefeltistä jää kuva jopa säntillisinä taiteilijoina. Ehkä oli pakko, sillä perheen elättäminen taiteen avulla ei ollut helppoa. Vasta kun mainetta ja mammonaa tuli, tilanne parani.
Perheiden naisten rooli korostui yhdyssiteiden ylläpidossa. Perheet pitivät yhtä sekä keskenään, että ulospäin muihin taiteilijoihin ja melkeinpä mihin tahansa aikakauden merkkihenkilöön. Ainakin Juhani Ahon laaja suhdeverkko tuotti tavattomasti töitä puoliso Venny Soldan-Brofeldtille, joka olisi halunnut keskittyä enemmän oman taiteentekoon.
Taideyhteisön sisällä korostui Järnefeltien rooli jämäköinä, voimakastahtoisina, mutta sopuisina ihmisinä. Taitelijayhteisössä autettiin pulaan joutuneita. Tässä suhteessa Eero Järnefeltin rooli korostuu, koska hänellä oli alkuvaiheessa parhaat mahdollisuudet tukea muita taloudellisesti. Ihailen tuon ajan taiteilijoiden monipuolista yleissivistystä. Se näkyi yhteisön miehissä, mutta myös naisissa. Tätä ei ehkä tuon ajan oloissa osattu pitää siinä arvossa, jonka se ansaitsi. Tänä päivänä asialle osaa antaa arvoa sen kaiken roskan keskellä, mitä nykyinen henkisesti köyhä viihdetarjonta sisältää. Tietenkin taustalla oli myös pakko: oli pakko yrittää kaikenlaista toimeentulon varmistamiseksi. Suuret perheet - varsinkin Halosilla - piti pystyä elättämään vaikka nopeasti tehdyillä tilaustöillä. Elettiin kädestä suuhun, leipä piti tienata otsansa hiessä.
Kirjasta jää kuva, että yhteisö oli varsin sopuisa ja eli hyvin ”yhteisöllisesti”. Itsekkyys ei ollut ainakaan silmiinpistävää, jos ei siksi katsota herrojen vihkiytymistä pitkiksi ajoiksi esiintymis- ym. matkoihin. Tiedon välitys hoidettiin tehokkaasti henkilökohtaisesti ja tiedonnälkä oli suuri.
Minusta Tuusulanjärven taiteilijayhteisö – omassa poikkeavuudessaankin - symboloi koko kansan selviytymistä ja taistelua paremman huomisen puolesta. Kansalaissota tietysti katkaisi tämän selviytymistarinan etenemisen väliaikaisesti, mutta ei loppujen lopuksi jakanut taitelijayhteisöä kovin voimakkaasti. Arvostamme tänään taiteilijayhteisön työtä - ehkä hiukan pinnallisesti (?), mutta kuitenkin. Nyt meillä on heidän aivojensa ja kättensä jälki katsottavana ja kuultavana. Luomisvoiman jäljet näkyvät nyt mm. Ateneumin näyttelyssä.
Tietenkin on paljon sellaista, jota ei voi selittää. Moni asia on yhteensattumien summaa. Sibeliuksella oli tapana todeta - yrittäessään selittää keskustelutoverille jotain ilman, että hän pystyi selkeästi ilmaisemaan perimmäistä ajatustaan – että ”väärinkäsitä minut oikein”. Sitä blogikirjoittajakin toivoo omien sepustuksiensa puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti