TV:stä on tullut parikin keskusteluohjelmaa Tampereen tapahtumista itsenäisyyspäivänä. Muistan kuinka tuona juhlailtana TV-toimittajat ryntäsivät Tampereelle. Haastateltavat olivat tavallisia tamperelaisia, jotka yllättäen – yllättäen ja yllättäen – ymmärsivät mielenosoittajia. Heillä ei varmaankaan ollut käsitystä, mitä oli tapahtunut tai tapahtumassa samaan aikaan, mutta alkuvaiheessa he ottivat ymmärtäväisen kannan mielenosoittajia kohtaan.
Mistä oli kysymys? Mielestäni avainasia on, että meidän hieno demokraattinen järjestelmämme edustuksellisine portaineen ja sen sisään ja ympärille rakentunut hyvinvointiyhteiskuntamme on muuttunut hieman mahoksi. Se ei tavoita enää ihmisiä sillä tavalla kuin aikaisemmin. Tähän on vaikuttanut monta syytä, mm. EU, globalisaatio, elinkeinorakenteen muutokset, vaurauden kasvu, yksilöllistyminen jne. Kansallisvaltio ja siihen liitetyt järjestelmät ovat kovan tulituksen kohteena.
Ei ole mikään ihme, että on luotu kansanvallan uusia vaikuttamiskeinoja kuten kansalaisaloite. Kotikunnassani taannoin suoritettu kysely kuntalaisten vaikuttamiskeinoista paljasti riveiltä ja rivien välistä selvästi, kuinka ihmiset eivät halua tyytyä edustukselliseen demokratiaan, vaan kaipaavat suorempia vaikutuskanavia - siis tavalliset rauhalliset omakoitaloissaan asuvat kuntalaiset.
Kysymys on siis laajemmasta tarpeesta uusia demokraattisia järjestelmiä. Yksi osa tätä ”debattia” oli Tampereen tapahtumat. Siellä koolla ollut demokratiakriittinen väki protestoi omalla tavallaan demokratiaa, valtiota ja hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan. Käsitin niin, että tämä porukka, joka kokoontui Tampereella oli pettynyt ja turhautunut demokraattisen järjestelmän ja valtion toimintaan. Heille demokraattinen väylä ei ole enää toimiva väylä. He olivat irtisanoutuneet siitä.
TV-keskustelusta saattoi päätellä, että eivät nämä päämäärät olleet kovin selkeitä myöskään aktiiveille itselleen. Tampereelle oli kerääntynyt hyvin eri tavoin orientoituneita ihmisiä erilaisin päämäärin. Kokonaisuutta ei hallinnut kukaan. Esimerkiksi anarkisteissa on sekä oikeisto- että vasemmistoanarkisteja. Heille valtio sinänsä - irrotettuna tästä ajasta - on vastenmielinen väkivaltakoneisto yksilöä vastaan.
Koen niin, että demokraattisen järjestelmän ja mielenosoittajien väliin oli auennut ammottava kuilu. Turhautuneet ihmiset olivat kyllästyneet eliittiin, joka edusti tätä laajalti hyväksyttyä, mutta epäonnistunutta järjestelmää. He eivät enää roikkuneet demokraattisen järjestelmän liepeissä kiinni, vaan olivat jo menettäneet todellisen vaikuttamisen toivon.
On ihmetelty, miksi mielenosoittajat halusivat valtion alas. Eikö nimenomaan valtio ole heidän tukensa ja turvansa (poislukien anarkistit). Siitä juuri olikin kysymys: mielenosoittajat olivat menettäneet uskonsa valtioon. Silloin sitä ei kannata enää tukea. Ymmärrä kyllä, että Tampereella oli väkeä moneen lähtöön, oli anarkistisia ryhmiä ja sitten ehkä pääryhmänä äärivasemmistolaisesti suuntautuneet, jotka edustivat nimenomaan tätä mainitsemaani turhautumista politiikkaa ja sen vaikutuskeinoja kohtaan.
Demokratian toimivuutta ylistävät tahot – kuten esimerkiksi minä – eivät hevillä ymmärrä, miksi hieno järjestelmämme ei kelpaa. Vielä suurempi ihmetys aiheutuu, kun hyvinvointiyhteiskunta, joka on nimenomaan suunniteltu osaltaan tukemaan heikompiosaisia, ei kelpaa. Asia ei ole kuitenkaan ihan näin yksinkertainen.
Voimattomuus ja siitä kumpuava turhautuneisuus johtuvat ajattelutavasta, että kansanvaltaisesti asioihin ei voi vaikuttaa kuin näennäisesti. Eliitti kuitenkin päättää. Kysymys ei ole siis wahlroosilaisesta enemmistön (tavallisten kansalaisten) tyranniasta, vaan nimenomaan vähemmistön (siis eliitin) tyranniasta.
Tampereen mekkalassa ei kannata sortua liioitteluun. Tämä tapahtuma voidaan vielä liittää demokratian ”kitkaan”, johon talouden taantuma tuo oman värinsä. Jätän arvioitavaksi onko tässä ajattelussani kysymys kyynisyydestä.
Tullaan jälleen tuohon järjestelmän mahouteen. On syytä ottaa vakavasti sellaiset erittelyt, että järjestelmä ei vastaa kansalaisten huutoon. Jo pitkään äänestysprosentti on pudonnut kansallisissa vaaleissa. Demokratia on väljähtynyt. Radikaalien osalta voisi mennä pidemmälle: turha ikkunan särkijöille on mennä sanomaan, että asettukaa ehdolle vaaleissa, vaikuttakaa järjestelmän kautta ja lopettakaa ikkunoiden särkeminen. Juuri siksihän he särkevät ikkunoita, koska ovat menettäneet uskonsa demokraattiseen järjestelmään.
Pitäisi pohtia, miksi - laajemminkin - on menetetty uskoa demokraattiseen järjestelmään. Todennäköisesti se ei toimi, sillä tavalla, mihin on totuttu tai sillä tavalla kuin sen odotetaan toimivan. Ihmiset oirehtivat järjestelmän toimimattomuuden takia, kansalaisaloitteiden allekirjoittajat yhdellä tavalla, nukkuvien puolue yhdellä tavalla ja mielenosoittajat vielä yhdellä hyvin radikaalilla tavalla. Mielenosoittajat ovat radikalisoitunut osa kansanvaltaiseen järjestelmään uskonsa menettäneitä ihmisiä.
Meillä on myös oikeistolaisia voimia, jotka kannattavat omaa ”suoraa vaikutuskanavaansa”. Tämä osa poliittista kenttää on yllättävän laaja. Perusjoukko sinällään on pieni, mutta liepeillä on runsaasti väkeä.
Miten korjata järjestelmää, että se toimisi paremmin? Tarvittaisiin demokratian uusiutumiseen kohdistuvia innovaatioita. Niitä on esittänyt lähinnä Björn Wahlroos, mutta tutkittuani niitä, en ole löytänyt niistä järkeä.
Isommassa kuviossa demokratian ongelmaa voidaan tarkastella seuraavan kysymyksenasettelun avulla:
1)Käydäänkö taistelu demokratiasta kansallisvaltion säilyttämisen ja globaalin vaikutusvallan välillä?
2)Voidaanko kansallisvaltioista muodostuvaa Eurooppaa muokata globaaliksi voimatekijäksi, joka turvaa entiset kansallisvaltion kansanvaltaiset tarpeet?
3)Voidaanko sinnitellä kansallisvaltiopohjalta antamalla vain välttämättömin periksi ylikansallisille vaikutteille ja organisaatioille.
Kaikkien näiden vaihtoehtojen suuri ongelma on, että ne loitontavat tavallista ihmistä päätöksenteosta. On siis pakko luoda vaikuttamiskanavia lähelle tavallisia kansalaisia välillisesti ja/tai suoraan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti