Väyrysen aivoitusten jäljillä

Olen joskus viitannut Paavo Väyryseen poliitikkona, jonka menettelytapoja en ole arvostanut korkealle. Kassakaappisopimus, jalasmökki, vimmainen halu kaataa Koiviston hallitus 1980-luvun alussa tekosyillä, välipuheet Viktor Vladimirovin kanssa koskien etulyöntiaseman luomista keskustan presidenttiehdokkaalle…… Onhan näitä sattumuksia… Ne ovat osa kansakunnan historiaa, mutta sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee….

Kuitenkin varttuneella iällä esiintymisiin on tullut vanhemman valtiomiehen otetta. Ei hän vieläkään ajatuksillaan välttämättä herätä myötämielisyyttä, mutta nyt onkin kysymys ajattelutavan rakenteesta. Hänellä on edellytyksiä poiketa normaaleista ajatuskaavoista.

Väyrynen on leimautunut toisinajattelijaksi koskien esimerkiksi Suomen Venäjä-suhteita ja Ukrainaa. Hänet on helppo leimata kekkoslaiseksi, suomettuneeksi YYA-mieheksi. En ota lähtökohdaksi arvioissani näitä leimakirvesnäkökulmia. Ne ovat jotenkin vastenmielisiä, vaikka esittäjät ovatkin Väyrysen poliittisia vastustajia. Onhan se kovin modernia teilata Väyrynen ”vanhanaikaiseksi”.

Melko suoralta kädeltä voin sanoa, että juuri kukaan poliitikko Suomessa ei esitä Ukrainan konfliktin ratkaisumalleiksi yhtä rohkeasti vaihtoehtoja kuin Väyrynen. Vuodenvaihteessa hän ehdotti, että 1) Krimistä tulisi itsehallintoalue, 2) Ukraina säilyisi liittoumattomana, 3) Ukraina pysyisi EU:n ja Euraasian unioin ulkopuolella ja 4) Donbassista tulisi Ukrainaan kuuluva autonominen alue. Jatkokeskusteluissa tuli esille, että Ukrainan tavoitteena voisi olla samantyyppinen asema kuin Suomella oli kylmän sodan aikana.

Väyrysen ajatukset tuomittiin suoralta kädeltä.

Suomen linjan tulkitsijan roolin ovat ottaneet Kimmo Sasi, Ilkka Kanerva ja Carl Haglund. He yhdessä Pertti Salolaisen kanssa muodostavat eräänlaisen ”oikean linjan” vahtikoirasysteemin, joka iskee heti jalkaan kiinni, jos joku uskaltaa ääneen esittää jotain lännessä vakiintuneesta kannasta poikkeavaa esimerkiksi Ukrainan tapahtumista. Tilanteen herkkyyttä kuvaa se, että oman puolueen Kimmo Tiilikainen kiirehti tulkitsemaan Väyrysen puheet ”dosentin pohdiskeluiksi”. Helsingin Sanomien yleisönosastokirjoituksessa 5.1.2015 Väyrynen kiisti olevansa poikkiteloin Suomen linjan kanssa ja syytti muita blogikirjoituksensa vääristelystä. Onpa yhdenmukaisuuden paine kova!

Tuntuu siltä, että Väyrysen viaksi lasketaan hänen pyrkimyksensä pohdiskella ratkaisumallia, joka poikkeaa lännessä vakiintuneesta linjasta, jossa syyllisyyskysymys on keskiössä, ei niinkään pyrkimykset avata keskustelua uusille näkökulmille.

Mutta tarkastellaanpa kohta kohdalta Väyrysen esitystä.

1) Krimin irrottaminen Venäjä yhteydestä itsehallintoalueeksi on todella vaikeaa, koska Putin on koko arvovallallaan asettunut Krimin Venäjään liittymisen taakse. Lännessä taas Krimin haltuunottoa on luonnehdittu lähinnä ryöstöksi.

2) Donbassin alue voisi jossain kokonaisratkaisussa olla itsehallintoalue, mikä on kuitenkin vaikea ratkaisu monelle separatistille. Tällä ehdotuksella on kuitenkin potentiaalinen etenemismahdollisuus, kunhan venäläiset joukot vetäytyvät.

3) Ukraina voisi olla EU:n ja Euraasian unionin ulkopuolella sitoutumattomana maana, mutta Ukrainan parlamentin tuore, lähes yksimielinen päätös luopua liittoutumattomuudesta (so. valmius Natoon liittymiseen on nyt mahdollista, joskaan ei vähään aikaan kovin todennäköinen) tuhosi hyvin pitkälle tämän etenemisuran. Ukrainan konfliktin ratkaisun kannalta pidin Ukrainan parlamentin päätöstä kovin hätäisenä.

4) Suomen kylmän sodan aikainen asema voisi olla yksi ratkaisu, mutta kohta 3 on jo murentanut pohjaa tältä ajatukselta.

Ei siis kovin lupaava avaus. Kaikki Ukrainan konfliktin osapuolet ovat linnoittautuneet kauaksi Väyrysen ajatuksista. Tilanne voi kuitenkin muuttua, koska edellä olevia kohtia ei luultavasti kannata ajatella erillisinä ehdotuksina, vaan kokonaisuuteen sovitettavina osina. Mutta onko tämä vuosien kysymys?

Väyrysen esityksen keskiössä eivät mielestäni olleetkaan konkreettiset esitykset, vaan rohkea ulostulo tavalla, johon muut suomalaiset poliitikot eivät halua ryhtyä. Paljon edellä esitettyä konkreettisempi tulevaisuuden näkymä sisältyy seuraavaan Väyrysen ajatukseen:

”Ellei poliittista ratkaisua saada nopeasti aikaan, on tarjolla vaara, että Ukraina jakautuu täydellisesti ja pysyvästi. Krim sulautuisi lopullisesti osaksi Venäjää ja Donbassista tulisi Abhaasian ja Etelä-Ossetian kaltainen alue, joka sekin hakeutuisi Venäjän yhteyteen. Tynkä-Ukraina kaikkine ongelmineen jäisi EU:n syliin. Ukrainasta tulisi länsimaiden ja Venäjän välille vakava, pitkäaikainen kiista, joka saattaisi johtaa uuteen kylmään sotaan.”

Peter von Bagh – mennyttä aikaa etsimässä

Peter von Baghin postuumisti ilmestyneet muistelmat – ”Muisteja”, Like, 2014 - paljastavat monia sellaisia asioita, jotka näkyvät hänen dokumentti- ja kirjallisissa tuotoksissaan. Yläluokkainen Venäjältä muuttanut emigranttisuku ja sopeutuminen Suomen olosuhteisiin tarjoavat pohjan. Traumaattiset kokemukset lapsena ja etäinen isäsuhde (äiti oli kuollut von Baghin ollessa kuusivuotias) ovat tulevaisuuden rakentamisen ainesosia. Äiti vain katosi pikku-Peterin elämästä ja hänelle selitettiin äidin poistuminen jälkikäteen.

Tämän päivän näkökulmasta arvioiden Peter von Bagh ikään kuin rekonstruoi omaa vajaaksi jäänyttä isä- ja äitisuhdetta – ja omaa elämäänsä – töidensä, liikkuvien kuvien ja kirjallisten tuotteiden kautta. Von Bagh oli matemaattisesti lahjakas, mutta työskentelyssään epäsystemaattinen, itseään vähättelevä, mutta kovasti tunnustusta kaipaava, marttyyrituntoinen, mutta samalla raivokkaasti omia töitään puolustava hahmo, joka tarjoaa kallonkutistajalle kylliksi aineistoa vaikka minkälaisille psykologisoinneille. Toisaalta, miten muutoin voisi olla? Ne taideteokset, mitkä hän jätti valtavan työorientaation seurauksena todistavat poikkeuksellisesta ihmisestä. Hän ei ollut omasta mielestään kirjailija, vaikka teki 30 kirjaa, eikä elokuvaohjaaja, hänhän teki lähes pelkästään dokumentteja ihmisistä ja elämän ilmiöistä. Mielestäni hän oli kuitenkin viime kädessä taiteilija, joka muokkasi taidettaan erilaisten dokumentoitujen ihmiskohtaloiden kautta. Taustalla hänellä oli kyltymätön, joskin itseään vähättelevä kunnianhimo, jolla hän pyrki yhä parempiin tuloksiin. Minulle tulee mieleen nuoruuden Franz Kafka -kokemukset. Von Bagh eli Kafkan taiteilijamäärityksen mukaisesti: ”Taiteilija on sellainen ihminen, joka tavoittelee korkeinta seppelettä, ei sen takia, että se on sillä hetkellä hiukan matalammalla, vaan sen takia, että se on korkein. Jos tuo seppele olisi taiteilijan tavoitettavissa, hän asettaisi sen vielä vähän korkeammalle”.

Von Bagh piti itseään harrastelijana! Töissään hän antoi vaikutelman professoritasoisesta perehtymisestä ajan ilmiöihin ja ihmisiin. Tosiasiassa esimerkiksi ”Elokuvan historia” -teos (1975) syntyi samalla, kun hän perehtyi ensimmäistä kertaa syvällisesti aiheeseen. Myös ”Sininen laulu” syntyi samalla periaatteella. Hänellä ei ollut aiempaa sisäistynyttä tietoa Suomen taide-elämästä. Hän vain teki dokumentin ja kirjan perehtymällä aiheeseen samanaikaisesti, kun valmisteli työtään. Tätä voi kai sanoa uhkarohkeaksi seikkailuksi, jossa hän pani itsensä likoon. Miten tämä tekotapa ja onnistuminen työssä on selitettävissä? Yhdistelemällä eri asioita päädyin ajatukseen, että taustalla täytyy olla valtava entusiasmi, sisäinen innostuneisuus, johon rakennetaan tieto päälle osin kaoottisesti, mutta kuitenkin aina jotenkin haasteet selättäen. Sitä paitsi von Baghin lapsuuden ja nuoruuden kyltymättömät elokuvien katsomiset Oulussa kertovat rakkaudesta elokuviin tavalla, jota on vaikea ylittää. Hän kasvoi elokuviin: ”Juttu riistäytyi käsistä, elokuva tuli elämän tilalle”, toteaa von Bagh kirjassaan.

Oma lukunsa ovat vastoinkäymiset, joita von Bagh sanoo kokeneensa kustantajien ja muiden valtaa hallussaan pitävien taholta. Hän myöntää itsekin olevansa marttyyriluonne. Itsehän hän oli vain työmyyrä, muilla oli valta päättää tai päästää! Ihan näin helpolla hän ei kuitenkaan päättäjiä päästänyt. Von Bagh saattoi kerätä helpostikin suuren joukon kannattajiaan barrikadeille maanmahtajien kiusaksi. Ristiretkistään hän selvisi usein voittajana. Kelpo työ sai palkintonsa.

Herkullinen on kuvaus kuinka hän yritti saada ”Elokuvan historiansa” jälkikäteen läpi lisensiaattityönä lisäämällä yleisteokseksi tarkoitettuun kirjaan lähteet ja lähdeluettelon. Professorit olivat pulassa, sillä mitä tulee perehtyneisyyteen niin aiheeseen porautuminen tuskin jätti toivomisen varaa. Teoksen luonne ei vain sopinut tarkoitukseen. Myöhemmin von Bagh väitteli tohtoriksi.

Von Baghista jää kuva, ettei hän ollut helppo ihminen. Itsekin hän katuu monesti sanomisiaan. Henkisesti haavoittuneita jäi varmaan matkan varrelle vaikka kuinka monta, eikä hän säästä ihmisiä tässä muistelukirjassaankaan. Hän haastaa ihmisiä vielä viimeisellä rajalla postuumisti. Vastustajat ja ystävät erotetaan jyrkkäreunaisesti. Toisaalta uskon, että kritiikin kohteeksi joutuneet myös ymmärtävät johonkin rajaan saakka taiteilijan omaa laatua.

Vallitsee melkoinen ristiriita esimerkiksi Filmihulluun kirjoitettujen taisteluluontoisten artikkeleiden ja kolumnien ja toisaalta vaikkapa hänen TV-dokumenttiensa käsittelytavan välillä. Von Bagh kehitti dokumenttityylinsä sellaiseksi, että antoi ihmisten puhua ”omin sanoin”, omalla äänellään ”nollaten” haastattelijana itsensä. Hän ei antanut oman mielipiteensä vaikuttaa, vaikka oli monesti taatusti eri mieltä haastattelukohteensa kanssa. Toista oli sitten, kun hän antoi sanaisen säilänsä viikatoida ihmisiä juuri esimerkiksi Filmihullussa!

Parhaimmillaan muistelijana von Bagh on eläessään 1960-luvun tapahtumia uudelleen. Jos häneen on uskomista, niin vonbaghilainen monikulttuurinen ote syntyi reittiä Jyväskylän kesä - Seppo Nummi – Sodankylän elokuvafestivaalit -pitkin.

Von Bagh, jos kuka on kuuskytlukulainen. Hän nautti keskusteluista, uusista avauksista ja monipuolisesta kulttuurielämästä. Nykyisin puhuttaisiin verkostoitumisesta, mutta von Bagh koki käsitteen ahdistavana. Hän piti spontaanista tapaamiskulttuurista. Se käy ilmi, ettei von Bagh ollut yhdistys- ja kokousihminen. Hän halusi ilmeisesti olla käytännössä tekemässä sitä, mitä muut vasta kokouksissaan suunnittelivat. Hän poistui monista yhdistyksistä ovet paukkuen.

Von Baghin verkoissa olivat Pekka Tarkka, Kaj Chydenius, Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa Vartio….. niin, ja Matti Kurjensaari, jonka seuraajaksi (!) - ainakin minua hyvin suuresti kiinnostavalla tavalla - von Bagh itsensä nimeää. Löytyykö Peter von Baghille vihdoin kiinnekohta? Ainakin voidaan sanoa, että hän tällä vertauksella irrottaa itsensä lopullisesti ahtaasta elokuvamiehen roolista ja kiinnittää itsensä kulttuurivaikuttaja Kurjensaareen, jota Arvo Turtiainen luonnehti aikoinaan ”kansakunnan kompassineulaksi, ilmapuntariksi ja tarpeen vaatiessa omaksitunnoksi”. Ei lainkaan hassumpi vertaus!

Kuuskytlukulaisen von Baghin ylittämätön kokemus oli Lapualaisooppera, varsinainen sukupolvikokemus, jonka hän kertoo nähneensä kymmenen kertaa. Samaan kategoriaan kuuluu Vanhan valtaus (1968), jonne von Bagh myös kiirehti.

Peter von Baghin uran käsittely on hänen monipuolisuutensa takia todella haastavaa. Ohessa hajahavaintoja hänen tekemisistään: Peter von Baghin uran timantteja ovat olleet elokuvafestivaalit (joista tietenkin tunnetuin on Sodankylän Midnight Sun Film Festival), myöhäiskauden Oulu-muistelo ”Muistit” (2013), elokuvakerhotoiminta, tunnettujen ohjaajien haastattelut, kirjat (joista viimeisimpänä Chaplin-kirja) ja kirjastot, elokuvakriitikon työ (kriitikko P. v. B arvostelee todella kitkerästi kollegojaan), henkilödokumentit (Helismaa, Virta, Rautavaara, Nurmi, Palo, Laine, Niskanen….), Ylioppilaslehden kultakausi (kriitikon työ), elokuvaopettajan työ, elokuva-arkiston toiminnanjohtajuus, Filmihullun päätoimittajuus (43 vuotta!), yhteistyö Risto Jarvan ja Aki Kaurismäen kanssa, ”Kreivi”, Love Records, TV- ja radiotyöt: esim. Elämää suuremmat elokuvat, elokuvaesittelyt TV:ssä (jotka olivat monelle avaus von Baghin maailmaan), seikkailut suomalaisten kustantajien ja tekijänoikeuksien maailmassa, kolme pitkää dokumenttisarjaa ”Sininen laulu” , ”Oi kallis Suomenmaa” ja ”Tähtien tarina” (joista varsinkin ensin mainittu – dokumenttina ja kirjana - on henkisenä ja fyysisenä ponnistuksena uskomaton) ja paljon muuta…

Von Bagh liikkui vasemmistopiireissä ja kirjassa löytyy ymmärrystä taistolaisuudelle, vaikka von Bagh ei ollut sitoutunut selkeästi mihinkään fraktioihin. Näenkin von Baghin kritiikin kohdistuvan yleensä kapitalismin ylilyönteihin, joita piisaa. Von Bagh on maineensa ja monipuolisuutensa ansiosta kuitenkin välttynyt nyt jälkikäteen kovalta porvarikritiikiltä, jonka monet laitavasemmalla olleet ovat kohdanneet.

On vaikea ymmärtää, miksi von Bagh kohdistaa kohtuuttomilta tuntuvat, sättivät arvostelut lukuisten yhteisöjen (erityisesti elokuva-arkisto ja sen seuraajainstituutiot sekä elokuva-alan yliopisto-opetus) johtotehtävissä toimiviin. Hän tunnistaa monien kyvyttömyyden (tölväisyt tyyliin ”Hän oli joviaali hölmö”) hoitaa tehtäviään. Syy von Baghin käytökseen ei siis ole vastapuolen häneen kohdistamissa henkilökohtaista loukkauksista, vaan ihmisten osaamattomuudessa. Sen sijaan hän arvostaa monia, jotka ovat suorittaneet ”elämän yliopiston” ja hankkineet tietomäärän ja osaamisen, jota ei mistään korkeakoulusta pysty saamaan.

Arvostelu on varmaan osin relevanttia, mutta osittain ”sisäsyntyistä”, joka johtuu von Baghin persoonasta. Von Bagh: ”Lähiomaiseni osaisivat kertoa minua paremmin , miten vaikeaa on elää maanisen työntekijän kanssa” tai ”Perheeni jäsenet ovat yrittäneet karsia taipumustani itsesääliin, katkeruuteen ja pitkiin vihoihin”.

Eräs syy von Baghin käyttäytymiseen on nähdäkseni hänen vahva kaipuunsa menneen ajan parempiin päiviin ja tämän hänen rakastamassa menneen maailmaan katoaminen. Historia sisältää niin arvokkaita elementtejä, että niistä säästäminen, niiden tehostaminen ja virtaviivaistaminen tuntuvat von Baghista turhuuden turhuudelta.

Menneen haikailijat on totuttu sivuuttamaan hiukan hymähdellen, mutta jos von Baghin kaltainen henkilö älyllisesti perustelee tapahtumien merkitsevyyttä - olkoonkin, että ajatteluun sisältyy melkoinen annos idealismia - ei asiaa kannata sivuuttaa olankohautuksella.

Von Baghia on helppo ymmärtää tiettyyn rajaan saakka. Mutta ovatko hänen monet sylkykuppinsa lopulta vain pelinappuloita suuressa pelissä, jossa moni arvokas asia joudutaan uhraamaan näennäisen tai todellisen tehokkuuden alttarille? Todelliset päätökset tehdään jossain muualla, jossain ylhäällä. Tulisieluisen henkilön, jonka koko sisin on valjastettu kulttuuriperinteen vaalimiseen, on vaikeaa olla turhautumatta. Osa turhautumisesta projisoituu kanssaihmisiin.

Vielä on muistettava, että kritiikki ulottui myös von Baghiin itseensä. Hän ei todellakaan päästä muita eikä itseään vähällä. Toisaalta muistaessaan hyvällä jotain työmyyrää tai luovaa lahjakkuutta, hän ei säästele kunniamainintoja.

Ja lopulta ”Muisteja”-kirjan sivulla 425 lukija palkitaan suurella paljastuksella. Von Bagh: ”onko elokuva suurempi kuin elämä, vai päinvastoin? Haluan nyt aikamatkani päätteeksi esittää maltillisen ehdotuksen – tasapelistä”. Mikä tasoitti pelin? Lapsenlapset!

Kansakunnan ikioma Petteri otti usein oikeudet omiin käsiinsä, ei noudattanut työaikoja eikä oikein muitakaan sääntöjä. Työnantajan näkökulmasta hän on ollut melkoinen haaste. Työnarkomaniallaan hän pyhitti kaikki pikkulaiminlyönnit ja erivapaudet, joita hänelle ei myönnetty, vaan jotka hän otti. Häntä täytyy käsitellä ”kokonaisuutena”. Ilman periksiantamattomuutta hyvässä ja pahassa ei olisi ilmiötä ja ihmistä nimeltä Peter von Bagh.

Suomalaiset ovat realisteja

Täytyy jälleen nostaa hattua suomalaisille. Ylen tutkimuksen mukaan yli 60 prosenttia suomalaisista pitää Venäjän uhkaa epätodennäköisenä. Kaiken sen jälkeen, mitä mediassa on rummutettu voisi kuvitella, että ihmiset olisivat jääneet selkeämmin vyöryn alle, mutta näin ei ole tapahtunut.

Aleksanteri-instituutin muutoinkin realistinen tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro toteaa, että ”suomalaiset osaavat oman historiansa nojalla jo aika realistisesti suhtautua kärjistyneeseen tilanteeseen eivätkä vedä siitä kärjistyneitä johtopäätöksiä”. Olen monesti tuonut esille hyvä yleissivistyksen merkityksen arvioitaessa ihmisten mielipiteitä. Ihmiset osaavat suhteuttaa uutisoinnin omaan reaalikokemukseensa eivätkä lähde paniikkimaiseen hihhulointiin mukaan.

Puolueiden kannattajien välillä erot ovat pienet, joka tarkoittaa, että kansalaiset aika tasaisesti jakavat turvallisuuspoliittisen näkemyksen, mikä on todella hyvä asia. Kangaspuro aivan oikein huomioi, että Nato-hakuisuus liitettynä Venäjä-antipatioihin varmaankin lisää tiettyjen tahojen kokemia uhkakuvia.

Kansalaismielipidettä vasten on syytä peilata presidentin uudenvuoden puheessa esiin nostamia Venäjään liittyviä teemoja. Minulle jäivät mieleen seuraavat: 1) ”Venäjä hyvin tietää, että Suomi on ja pysyy osana länttä”, 2) ”Kaikkina aikoina Venäjä on ja pysyy Suomen naapurina”, 3) Keskusteluyhteydet säilyvät Venäjään tiiviinä, 4) Jatketaan ”kaikkea sitä yhteistyötä, mikä näissä oloissa on mahdollista”.

Kohtien 1 ja 2 symmetrisyys on merkille pantavaa. Vaikka toisaalta presidentti linjaa Suomen länteen selvemmin kuin edeltäjänsä, hän kuitenkin myöntää faktan, joka on Venäjän naapuruus. Näissä oloissa presidentti ei luo Venäjä-suhteisin erityistä lämpöä, mikä on ymmärrettävää.

Nämä ovat tietenkin tulkinta-asioita. Venäjästä jää presidentin tulkitsemana kuva ikään kuin geopoliittisena tosiasiana: emme mahda Venäjän naapuruudelle mitään. Itse näkisin asian niin, että heti, kun on mahdollista, tulisi Venäjää korostaa Suomen mahdollisuutena; suhteet voivat olla muutakin kuin maantieteelisestä faktasta johtuvia. Ja kyllä näissäkin olosuhteissa voidaan tietyin rajoittein harjoittaa yhteistyötä.

Presidentin puhetta on tulkittu siten, että Suomi on kiinnitetty turvallisuuspoliittisesti ja henkisesti länteen. Monet näyttävät haluavan yhdistävän siteen katkaisemista Venäjään jo pelkästään ärsyyntyneisyyden ja Venäjän kelvottoman käyttäytymisen vuoksi. Tätä on vaikeaa ymmärtää.

Näen idän ja lännen suhteissa molempien ”syyllisyyden”. Syyllisyyssuhde on Venäjään päin pahasti kallellaan, mutta ei ole kuitenkaan mielestäni yksipuolisesti niin. Suurvaltapolitiikka ei ole pelkästään ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatteita ja moraalisia lähtökohtia. On myönnettävä reaalipolitiikan sanelemat reunaehdot: Venäjä ei esimerkiksi suostu pysyvästi altavastaajaksi sillä tavalla kuin se vuoden 1990 jälkeen joutui. Se tarvitsee respektiä, vaikkakin sen nykyisin harrastamat keinot kunnioituksen saamiseksi eivät lännestä käsin tunnu järkeviltä.

Lännen harrastama ekspansio - Naton laajentuminen - vaikka onkin tapahtunut Itä-Euroopan maiden luvalla ja toivomuksesta ei ole vilpitöntä sekään. Yhdysvaltain tarkoitus on rikkoa Venäjän hegemoniapyrkimykset tunkeutumalla sen lähialueille itsekkäistä syistä omien hegemonisten pyrkimystensä yllyttämänä. EU:ta pidetään Venäjällä – talousunionin lisäksi - myös turvallisuuspoliittisena liittona, joten assosiaatiosopimuskin on Venäjän mielestä uhka.

Presidentti Niinistön kantaa voidaan täydentää ulkoministeri Tuomiojan realismilla, joka on tärkeä lisä Ukrainan turvallisuuspoliittisen kokonaistilanteen arviointiin. Venäjä on uudessa turvallisuuspoliittisessa doktrissaan painottanut Naton merkitystä Venäjän uhkana. Sillä on tätä kautta välillinen ulottuvuus myös Suomen turvallisuuspoliittisiin argumentteihin.

Edellä esitetyn kokonaistilanteen vuoksi Suomella – vaikka onkin osa länttä – on mahdollisuus toimia myös rauhantyötä palvelevana tahona paremmin kuin esimerkiksi Itä-Europan tai Baltian mailla. Tästä näkökulmasta Suomi voi toimia lännen ja idän välillä tulkkina.

Tilanteen haaste on, että meillä joudutaan asettumaan vastakkaisten osapuolien asemaan samanaikaisesti. On hienovarainen taitolaji välttää ”toispuoleisen” näkemyksen liiallinen painotus, koska se ei palvele maamme kokonaisetua. Tämän sanon, vaikka Venäjän aggression tuomitseminen onkin itsestään selvyys.

Ulkopoliittisen instituutin jotkut tahot haluavat nähdä Venäjän kohdistavan suorasukaisesti hyökkäysuhan pelkästään Suomeen ilman laajaa kansainvälistä konfliktia. Tarvitaan Aleksanteri-instituutin kaltaisia yhteisöjä tasapainottamaan mielipideilmastoa.

Median ja kansalaisten enemmistön välillä vallitsee juopa. Lehdistön ja yleensä median paniikki ei ole kuitenkaan tarttunut sen odottamalla tavalla suomalaisiin. Kansalaisten enemmistö vaistoaa Venäjän ja Skandinavian geopoliittisen tilanteen realistisesti. Pystytään näkemään vaaratekijät ja irrottamaan ne suorasta yhteydestä Suomeen.

Presidentti puhui turvallisuuspolitiikasta ja taloudesta

Presidentti on pitänyt uudenvuoden puheensa. Tavan mukaan jokainen nostaa sieltä esille omia suosikkiaiheitaan. Talous ja ulko- ja turvallisuuspoliittinen tilanne olivat odotetusti esillä. Ilmastokysymysten esillä olo ei ollut niin ilmeistä etukäteen, mutta ei toki ollut yllätys. Viime mainittuun en tällä kerta aio kuitenkaan kajota.

Presidentti aloitti turvallisuuskysymyksistä. Ukraina oli ykkösaihe, kuten odottaa saattoi. Puheen tämä osa oli hyvin tasapainoinen. Suomen linjasta presidentti totesi seuraavaa: 1) Suomi tuomitsee Krimin valtauksen ja muun Venäjän voimankäytön, 2) Lännen ja idän vastakkainasettelu on palannut, 3) Suomi tukee rauhanratkaisuja 4) Venäjä pysyy Suomen naapurina ja keskusteluyhteys jatkuu tiiviinä. Suomi jatkaa yhteistyötä Venäjän kanssa olosuhteet huomioiden, 5) Suomi on yksiselitteisesti osa länttä, 6) Suomi jatkaa alueellista vakauspolitiikkaa, 7) Puolustuspolitiikka vaatii lisäpanostuksia, 8) EU-jäsenyys on myös turvallisuusratkaisu, 9) Suomi on sitoutunut puolustusyhteistyöhön Ruotsin kanssa ja asia konkretisoituu vuonna 2015, 10) Suomi on tiivistänyt Nato-kumppanuutta ja jäsenyyttä voidaan haluttaessa hakea.

Presidentti ei tuonut uusia näkemyksiä puheessaan esille, vaan vahvisti jo olemassa olevat periaatteet. Toisaalta en ainakaan itse odottanutkaan uutta linjausta, sillä sille ei ole tarvetta. Mikään Ukrainan tilanteessa ei ole johtamassa välttämättä huonompaan, joskaan ei valitettavasti myöskään parempaan. Sanoisin puheen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta osiosta, että se oli tasapainoinen.

Tietenkin Jotkut tahot yrittivät puristaa puheesta vihjeitä muutoksesta. Esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin Nato-haukka Mika Aaltola oli näkevinään, että Niinistö ei liittänyt Nato-hakemusta ”säätilaan”. Säätilaa on kuitenkin korostanut pääministeri, ei presidentti.

Riveiltä tai rivien välistä ei ole löydettävissä mitään uutta aloitetta tai linjanmuutosta. Jotka sellaista näkevät ovat lähinnä omien toiveidensa vankeja. Taloudesta Niinistö nosti esille seuraavia asioita: 1) Suomi on vakaa maa, yhteiskunnallisesti ehkä ehein maa maailmassa, 2) Suomen talouden perusteet ovat haurastuneet viime vuosina, 3) Suomen taloutta on peruskorjattava, 4) Nyt on tekemisen paikka, 5) tarvitaan luopumisten priorisointia ja aloitteellisuutta talouden ongelmien ratkaisemiseksi. Talous ei kuulu varsinaisesti presidentin tehtäviin, mutta Niinistö on talouteen perehtyneenä ottanut kantaa yleisellä tasolla taantuma-Suomen ongelmiin aiemminkin. On vaikeaa sanoa, mikä vaikutus hänellä on käytännön talouspolitikkaan. On toivottavaa, että hallitus pitää huolen talouspolitiikan johdosta.

Niinistön ”vaatimus” leikkauslistoista on jo sitten presidentin valtaoikeuksien tulkintaa tavalla, johon suhtaudun kriittisesti. Olen pettynyt presidentin kantaan, joka kielii luottamuksen puutteesta suomalaiseen demokratiaan.

Jonkinmoinen yllätys oli iänikuisen Sailaksen listan korvaaminen ”Liisan listalla”. Tämä oli tarkoituksellinen veto, koska sillä tähdätään saavutetuista eduista luopumiseen. Lisäksi oletus on, että sosiaalidemokraattinen puolue on saavutettujen yhteiskunnallisten etujen tukipilari Suomessa. Siksi kannatti vedota demarien kellokkaisiin kuuluvan Liisa Jaakonsaaren vanhaan esitykseen. Ymmärrän ”Liisan listan” (1994) siten, että se oli suunnattu ensisijaisesti sosiaalidemokraateille itselleen luetteloksi niistä tärkeistä asioista, joiden eteenpäin viemistä demarit olivat pitäneet tärkeinä (lapsilisät, työttömyysturva, korkojen vähennysoikeudesta luopuminen jne.), ja joista - silloisissa lamaolosuhteissa - piti pystyä tinkimään.

Lista ei siis ole mikään kokonaisvaltainen ohjelma talouden ylikuormituksen purkamiseksi.

Presidentti on oikeassa siinä, että maan vakaus perustuu jo saavutettuun (hyvinvointiin), muttei niinkään tulevaisuuden näkymiin. Päinvastoin on mahdollista, että jo saavutettua on purettava. Hän kaipaa aloitteellisuutta ja vetoaa valistuneeseen kansalaismielipiteeseen muutoksen aikaansaamiseksi.

Talouden rakenteen muutoksen haaste on, että se tasapainoisesti hallitaan. Ei se niin käy, että tehdään leikkauslista, joka koostuu yksittäisistä asioista, vaan kokonaisuus pitää hallita. Eduista luopujia täytyisi olla kaikilla tahoilla. Eihän se käy, että yhteiskunnan kellokkaat näyttävät mallia muuttamalla ulkomaille veroja pakoon. Jos Niinistö tarkoittaa kaikkien osapuolien uhrautuvuutta, niin olen ainakin omalta osaltani mukana, mutta jos ne, joilla jo on, pyrkivät ottamaan yksipuolisesti niiltä, joilla ei ehkä koskaan ole ollutkaan, ollaan väärillä jäljillä. Yksi elementti talouden kohentamiskeinoissa on korkean moraalin soveltaminen tehtäviin toimenpiteisiin.

Itse asiassa tämä on villakoiran ydin: tasapainoinen talouden ongelmien ratkaisu myös talouden kasvumahdollisuudet huomioiva. Elementit ovat kyllä tiedossa: 1) hyvinvointipalveluja ei voida lisätä lähivuosina, 2) palkkamaltti on ilmeinen vaatimus, 3) kulutuskysyntää lisäävät toimenpiteet ovat välttämättömiä ja 4) viennin voimistaminen on erittäin akuutti kysymys. Tietenkin tarvitaan innovaatio- ja koulutusympäristön kehittämistä, jotta hyödyt saadaan irti nykyistä ripeämmin.

Hankalampia asioita ovat ne, jotka liittyvät hyvinvointiin tottumiseen ja puuttuvaan itsestään irtiottamisen haasteeseen varsinkin, kun suuri osa ihmisistä tuntee jo elävänsä vieteri suorana. Onnistuisiko suomalaisilta kaakkoisaasialainen opiskelu- ja työntekovimma?

Venäjä on pysyvä osa ulkopolitiikkaamme

Helsingin Sanomissa oli juttu Suomen ulkopoliittisista valinnoista nykykriisin kestäessä (”Kun Venäjästä tuli uhka”, 28.12.2014). Olen näihin asioihin ottanut kantaa useissakin blogikirjoituksissa. Keskityn tässä vain siihen, minkä kuvan juttu antaa Suomen ulkosuhteista.

Jo otsake kertoo toimittaja Anna-Liisa Kauhasen asenteesta. Uhka on siis oletus. Se myötäilee koko lehden käsitystä, koska Hesarissa on ilmeisesti päätetty, että Venäjä on uhka ja Suomen on liityttävä Natoon. Olen usein ihmetellyt sitoutumattoman lehden näin voimakasta sitoutumista johonkin kantaan.

Itse jutussa annetaan tyypilliseen tapaan kuva, että kaikki haastateltavat (ulkoministeri Erkki Tuomioja, Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen, Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Kristi Raik, Tampereen yliopiston Jean Monnet -professori Hanna Ojanen ja Aleksanteri-instituutin Venäjä-tutkija Hanna Smith) ovat pienin variaatioin samaa mieltä ulko- ja Venäjä-politiikasta. Näin ei ole, vaan erilaiset näkemykset ja painotukset heijastuvat riveiltä ja rivien välistä. Toimittaja nappaa viimeisen sanan ja näyttää painottavan niiden mielipiteitä, jotka tukevan toimittajan näkemystä.

Kauhanen on valinnut tukitahokseen Ulkopoliittisen instituutin vanhemman tutkijan, virolaissyntyisen Kristi Raikin. Raik myötäilee Virossa omaksuttuja Venäjä-kantoja. Hän ei ole millään muotoa puolueeton tarkkailija, vaan hänellä on oma agendansa, jota hän tuo esille monissa yhteyksissä.

Keskeinen sana Kauhasella ja Raikilla on ”uhka”, siis Venäjän uhka. Tämä ei ole Suomen ulkopoliittisen johdon käyttämä käsite, vaikka sitä yritetään vierittää Niinistön ajatteluun presidentin käyttämän vertauksen ”Kasakka ottaa kiinni sen, mikä on huonosti kiinni” avulla. Kauhanen toteaa itsestään selvyytenä: ”enää ei voi kiertää sitä, että Venäjästä tuli taas Suomelle uhka”. Tämän voi käsittää yrityksenä manipuloida lukijaa. Voidaan mielestäni kirjoittaa, että Venäjä uhkaa Ukrainaa, mutta sen suoraviivainen projisointi Suomeen on jo liioittelua. Tarkoitus on ilmeisesti integroida keskusteluun uhkakäsite niin kiinteästi, ettei sitä kukaan kyseenalaista. Parasta on, jos käsitteestä tulee yleinen hokema. Minä kyseenalaistan tällaisen ajattelun.

Presidentti kutsui puoluejohtajat koolle Kauhasen mukaan, koska ”Venäjälle flirttailu ja EU:lle motkottaminen piti saada loppumaan”. Tasapuolisuuden vuoksi myös puheet, että ”Suomen pitäisi juuri nyt hakea Natoon” piti saada loppumaan. Että siis Niinistö piti palaverin, jonka yhtenä syynä oli joidenkin Venäjä-flirttailu? Aika erikoinen käsitys pyrkimyksestä pitää yllä kahdenvälisiä suhteita.

Kirjoituksen mukaan monien haastateltujen mielestä Venäjä-suhteet palasivat vuonna 2014 taas ulkopolitiikan osaksi. Yhdyn tähän käsitykseen, mutta en ymmärrä, mikä siinä on niin odottamatonta. Oltiinko niin kovasti länttä, että Venäjää ei enää tarvinnut huomioida? Ainakin Jarmo Virmavirta oli tuoreessa Kanava-lehden artikkelissa tätä mieltä. Virmavirran mukaan olemme sitoutuneet aivan liian pitkälle länteen, eikä meillä ole enää kokonaisnäkemystä geopoliittisesta asemastamme.

Pisimmälle menee jälleen Raik: ”Tarve pohtia uusiksi Suomen linjauksia on todella kova”. Asia jää tarkentamatta.

Hanna Ojanen sentään toteaa Suomen ulkopolitiikan hyvin varovaiseksi, sovittelevaksi ja käytännölliseksi, mutta hänkin puhuu, että Suomi on ”ottanut aikalisiä”. Käsittääkseni Ojasen mielestä ei ole kuitenkaan ajankohtaista tarvetta linjausten muutoksiin.

Hanna Smith ihmettelee, että ”Suomen ulkopoliittinen johto ei ole vielä löytänyt Venäjä-suhteissaan tasapainoa suoraselkäisen kritiikin ja yhteistyöhalun välillä”. Mielestäni ulkopoliittinen johto on onnistunut tässä erinomaisesti. Kyllä se on ollut kriittinen Venäjää kohtaan. Eikä tämä ole ristiriidassa sen kanssa, että kahdenvälinen yhteistyö edistyy sekin.

Kauhanen väittää Venäjän dominoivan Suomen ulkopolitiikkaa. Viittaan tässä vain edellä esitettyyn, jossa olen todennut, että lännen ohella Venäjästä vihdoin keskustellaan osana Suomen ulkopolitiikkaa. Käsitettä ”dominointi” Kauhanen käyttää tässä väärässä yhteydessä.

Ulkopoliittinen johto on jakautunut kahtia Niinistö-Tuomioja ja Stubb- Haglund -parivaljakoiksi? Tässä voi olla perää, vaikka eroja ei ole syytä liioitella. Vastuu näkyy: Niinistön ja Tuomiojan harteilla on ulkopoliittisen linjan vakaus. Kumpikaan ei halua nopeita muutoksia, eikä siihen ole myöskään aihetta, sanoo Kristi Raik mitä tahansa.

Hanna Smithin mukaan Suomen Venäjä-suhteissa on se kummallisuus, että niitä voi aina kuvata hyviksi. En näe tässä kummallisuutta, eikä Smithkään taida sanoa tätä pahansuovassa mielessä. Suhteet voivat vaihdella yksittäisten asioiden osalta, mutta runko on kunnossa. Minusta Suomen ja Venäjän suhteiden tulisi olla mahdollisimman luontevat. Nyt rasitteena on Ukraina ja siihen liittyvät pakotteet, mutta suhteissa ei ole muita merkittäviä rasitteita.

On suuri voitto molemmille osapuolille, että suhteillamme on kymmenien vuosien rauhallinen perinne. Tämä näkyy politiikan käytännöissä verrattuna melkein mihin maahan tahansa.

Tietenkin Raik pistää tässä lusikan soppaan ja toteaa, että hyvistä suhteista puhuminen juuri nyt on teeskentelyä tai teeskenneltyä naiiviutta. En ymmärrä tätäkään. Hyviä suhteita pidetään tällaisena aikana yllä olosuhteet huomioiden. Kumpikin osapuoli tietää rasitteista, jotka nyt kohdistuvat suhteisiin. Mutta olisiko nyt hätiköityjen toimenpiteiden aika? Tuntuu siltä, että jotkut haluaisivat osoittaa mieltään oikein kunnolla. Minusta riittää, kun ulkopoliittinen johto on selkeästi sanonut kantansa Ukrainasta – ja useaan kertaan.

Suomen ulkosuhteita vaivaa peruskiltteyden oletus. Me pelästymme, jos joku ulkomailla kiinnittää huomiota esimerkiksi kahdenvälisiin Venäjä-suhteisiimme. Mielestäni asian voi kuitata vain toteamalla, että naapurimaiden välillä hyvät suhteet ovat oletuksena voimassa. Ei meidän pakotepolitiikkamme voi olla niin itsestään selvää kuin joidenkin muiden, joilla ei ole juuri mitään kauppaa Venäjän kanssa.

PS

UPI:n rooli

Turun Sanomat uutisoi (30.12.2014) Ulkopoliittisen instituutin hallituksen puheenjohtajan Antti Tanskasen kommenteista koskien UPI:n tutkijoiden roolia: ”Tanskasen mielestä on …… olennaista, että UPI:n tutkijat esittävät mielipiteensä omana itsenään ja myös vastaavat niistä, sillä instituutilla ei ole mielipiteitä tai linjaa. Samaa korosti Intian-lomalta tavoitettu UPI:n neuvottelukunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Pertti Salolainen (kok)”.

UPI on siis työnantaja, jonka jokainen työntekijä on yksilö ja saa esittää ulko- ja turvallisuuspoliittisesti herkissä asioissa mielipiteensä yksilönä. Sivuasia on, että eduskunta antaa instituutille perusrahoituksen. Instituutti ei ilmeisesti ole missään vastuussa rahoittajalleen. Onko huolehdittu siitä, että UPI:n palkkalistoilla on henkilöitä, jotka moniarvoisesti – yksilöinä – tuovat esille myös muunlaisia turvallisuuspoliittisia kannanottoja kuin esimerkiksi Charly Pasternak-Salonius? Vai ovatko kaikki UPI:n työntekijät – yksilöllisesti – samaa mieltä turvallisuuspolitiikasta?

Asiantuntijat uhkaavat meitä

Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Liina Kauhanen haastatteli juttuunsa ”Kun Venäjästä tuli uhka” (28.12.2014) useita asiantuntijoita (mm Krista Raik, Hanna Ojanen, Hanna Smith….). Jutussa spekuloidaan Venäjän uhalla tavalla, joka ansaitsee kommentoinnin. Palaan aiheeseen myöhemmin blogikirjoituksessa. Heti seuraavassa Hesarissa (29.12.2014) laineet löivät vielä näyttävämmin, nimittäin paljon pidemmälle spekuloinnin vie tunnettu Nato-intoilija, Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Charly Salonius-Pasternak, joka Hesarin vieraskynässä ”Sotilaallista voimaa voidaan käyttää pelkästään Suomeen” (29.12.2014) pyrkii - jos nyt hieman, mutta vain hieman, karrikoin - luomaan kuvan, että hyökkäysuhka on aivan ovella.

Ero välillämme on siinä, että kun minä yritän löytää kaikki järkevät yhteistyön muodot, joita Suomi voisi harjoittaa Venäjän kanssa EU-pakotteiden ollessa voimassa, niin Salonius-Pasternak yrittää kehittää kaikki vaihtoehdot, joita hyväksikäyttäen Venäjä voisi hyökätä Suomen kimppuun.

Kainostelematta hän ilmoittaa kantanaan, että ”ennakoitavissa on skenaarioita”, joissa Suomi olisi ”ensimmäinen ja …… ainoa Itämeren alueen maa, johon sotilaallinen isku kohdistettaisiin”. Mitkä olisivat perusteet? Tässä hänellä onkin vaikeuksia keksiä syitä. Epämääräisesti hän viittaa ”poliittiseen päätöksentekoon vaikuttamiseen, liikkumavapauden rajoittamiseen Itämerellä tai harhautukseen, jolla pyritään ohjaamaan huomiota pois muualle suuntautuneesta, merkittävämmästä sotilaallisesta toiminnasta”.

Voin sanoa, että jos joskus jostain syystä joudutaan sodan uhan alle, niin tällaiset arvailut ovat yhtä tyhjän kanssa. Ne ovat spekulaatioita spekulaatioiden vuoksi. Nämä muistuttavat joidenkin läntisten ns. asiantuntijoiden loppumattomia arvailuja, miten Venäjän karhu lopulta murtautuu läpi kaikkien esteiden. Vain Nato-maat säästyvät, sillä Venäjä pelkää niitä kuollakseen.

Todisteluketjun päätarkoitus on osoittaa, että Suomi joutuu yksin taistelemaan suurvaltaa vastaan, ja että ilman Natoa olemme kiipelissä, josta emme selviä.

Käsittääkseni ainoa merkittävä syy, millä Venäjä voisi uhata Suomea on juuri se peruste, jolla Salonius-Pasternak yrittää torjua Suomen suvereniteetin loukkaamisen, nimittäin Natoon liittyminen. Ainoa pelko, joka Venäjällä on Suomen suhteen, on maamme kautta potentiaalisesti tapahtuva hyökkäys Venäjän kimppuun. Natoon liittyminen vahvistaa tämän pelon.

En halua vähätellä muutoksia turvallisuuspoliittisessa kuvassa (esim. Ukrainan päätös luopua liittoutumattomuudesta), mutta spekulaatioiden ja pohdintojen foorumi ei nyt ollut mielestäni oikea.

Ymmärrän, että puolustusvoimien esikuntatyössä tällaiset pohdinnat kuuluvat itsestään selvinä työnkuvaan; siispä näillä pohdinnoilla maan päälehdessä on joitain muita tarkoitusperiä.

Kenen asialla Ulkopoliittinen instituutti on? Eduskunta huolehtii instituutin perusrahoituksesta. Provosointi sallitaan ilmeisesti riippumattomuuden nimissä?

Mistä tämä Helsingin Sanomien Nato-vyörytys johtuu? Miksi lähes kaikki merkittävien lehtien päätoimittajat ovat linnoittautuneet Nato-kannattajiksi lehtien lukijoiden enemmistön kannan vastaisesti?

Liberaalin omatunto

Luin neljä-viisi vuotta sitten Paul Krugmanin kirjan The Conscience of a Liberal. Luen sitä silloin tällöin uudelleen.

Kirja on eräänlainen vastateesi Barry Goldwaterin 1960-luvun kirjalle The Conscience of a Conservative. Nämä kaksi teosta tavallaan kuvaavat amerikkalaisen mielipideilmaston kahta vaikuttavaa pääsuuntausta - ja ehkä laajemminkin. Näistä kahdesta on tietenkin lukemattomia tulkintoja ja versioita, mutta keskeiset vastapoolit avautunevat mainituista ikkunoista.

Entä jos soveltaisin Krugmanin ajattelua – en konkreettisesti, vaan hänen hengessään – tähän päivään (ja tämän päivän Suomeen). Krugmanin teesit muodostavat ikää kuin kehikon, jonka varassa toimitaan. Hän käsittelee teemaansa viimeisten 100 vuoden historian suodattimen läpi todeten, että ne, jotka nykyisin kuvailevat itseänsä liberaaleiksi ovat merkittävässä määrin konservatiiveja (koska kannattavat niitä menestyksiä, joita on saavutettu New Deal -politiikalla) ja ne, jotka kuvailevat itseään konservatiiveiksi, ovat suureksi osaksi radikaaleja. He haluavat radikalisoitua ennen New Dealia vallinneeseen ”Gilded Age” -aikaan (pieni valtio!). Kirjan kirjoittamisesta on kulunut aikaa, mutta periaatteessa amerikkalainen polarisaatio toimii näin. Osa konservatiiveista on Krugmanin kirjan kirjoittamisen ajoista edelleen radikalisoitunut teekutsuliikkeen kautta, joten polarisaatio on kärjistynyt. Liberalismi amerikkalaisittain on Krugmania myötäillen vasemmistosävyistä, joskin Skandinaviaan siirrettynä suurin piirtein keskitien ideologiaa.

Meillä Suomessa osa oikeistosta on radikalisoitunut markkinoimaan itseään työväenpuolueeksi Ruotsin mallin mukaan ja pyrkimällä osittain vapaamielisiin ajattelumalleihin (homot, avioliitot samaa sukupuolta olevien kesken ym.). Vasemmisto on puolustanut hyvinvointiyhteiskunnan saavutettuja käytäntöjä kuten Yhdysvaltojen liberaalit. Koko puoluekenttä on periaatteessa ”suuren valtion” (= hyvinvointiyhteiskunta) kannalla, joskin kritiikki on viime aikoina lisääntynyt. Karkeasti jako on saman tyyppinen kuin Yhdysvalloissa: oikeisto on radikalisoitunut ja vasemmisto on muuttunut konservatiiviseksi hyvinvointiyhteiskunnan säilyttäjäksi.

Lopulta erottavaksi tekijäksi näyttää muodostuvan suhtautuminen talouspolitiikan eri suuntauksiin (uusliberalismi, sosiaalinen markkinatalous, hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusmallit, taistelu yksityisten ja julkisten kuntapalvelujen välillä).

Tässä kilvoittelussa liberaalit puolueena - ja ehkä muutoinkin - ovat jauhautuneet nykypuolueiden ravinnoksi. Liberaalit ovat osana useita keskeisiä puolueita. On melkoinen haaste erottua tässä asetelmassa liberaaliksi, on toimittava tienraivaajana.

Voisiko uusi, moderni liberalismi (ei siis uusliberalismi) toimia kärkenä uudistettaessa hyvinvointiyhteiskuntaa? Se ei tarkoittaisi kouristuksenomaista kiinnipitämistä vanhoista rakenteista, mutta ei myöskään laajaa yksityistämis- tai ulkoistamisaaltoa puhumattakaan, että se tarkoittaisi yövartijavaltion tasoista julkista sektoria. Julkisyhteisö ylläpitäisi ylpeänä hyvätasoisia palvelujaan, mutta vaihtoehtoinen palveluntarjonta laadukkaana olisi perusteltua. Uuteen liberalismiin kuuluu siis Krugmanin hengessä vahva julkinen sektori. Suomessa on vähän väkeä ja pitkät etäisyydet. Terveydenhoitopalvelujen, vanhusten hoidon ja kouluverkon tulee olla maantieteellisesti kattavia ja julkinen sektori on palvelujen säilymisen tae.

Kumpi korostuisi uuden liberalismin hengessä enemmän, julkisen sektorin kattavat hyvinvointipalvelut vai edellytysten luominen tulevaisuudessa selviytymiseen? Vielä muutama vuosi sitten olisin painottanut kumpaakin yhtä paljon, mutta tänään painottaisin edellytysten ja valmiuksien luomista, jotta suomalaiset pärjäisivät kilpaillussa ympäristössä. Pieni kansakunta joutuu sijoittamaan verovarojaan koulutukseen ja sosiaaliturvaan roppakaupalla kansalaisten iskukyvyn säilyttämiseksi. Sillä ei ole itse asiassa varaa tuhlata yhtäkään sielua yleissivistävän ja ammatillisen koulujärjestelmän ulkopuolelle.

Krugmanin ajattelun keskiössä on tuloerot. Hänelle liberalismi merkitsee pyrkimystä kaventaa tulo- ja omaisuuseroja. Ongelma ei ole niin polttava Suomessa kuin Yhdysvalloissa, mutta kyllä se täälläkin kuuluisi uuden liberaaliuden päätavoiteisiin.

Tämän päivän liberaalius on nähtävä niitä äkkijyrkkiä mielipiteitä vasten, jotka nyt täyttävät mielipidesivut. Kirjoitukset ovat usein anonyymeja. Silti hämmästyttää se raivo ja pilkka, mikä niistä heijastuu. Verkosta haetaan ensisijassa omaa mielipidettä tukevia näkemyksiä, mielipiteet kärjistyvät ja vihanpito yltyy. Verkko on osin muuttunut irvikuvakseen, koska se polarisoi mielipiteitä. Suomesta välittyy niiden kautta usein sysimusta kuva, jota en mitenkään voi allekirjoittaa.

Liberaali mieli tarkoittaa tänään henkistä liikkumatilaa, joka ihmisille olisi annettava mielipiteen vapauden nimissä. Keskustelun tukahduttava aggressiivisuus torjutaan.

Miten liberalismi erottautuu porvarillisuudesta? Mikä porvarillisessa ajattelussa on vierasta? Ehkä se liittyy kaiken ennustettavuuteen, tietynlaiseen näennäisen vakauden tavoitteluun, joka kuitenkin on ympäröity kaikilla mahdollisilla uhilla. Ollaan siis löydetty itsetyytyväisesti ”oikea” yhteiskuntamalli samaan aikaan, kun pelätään paniikissa kaiken romahtamista.

Tähän ajatteluun kuuluu vakiomallisten selitysten etsiminen yhteiskuntapolitiikassa. Näitä ”ratkaisemattomia ongelmia” on lukemattomia: ”byrokratia on ongelmiemme syy”, ”maahanmuuttajat ovat työttömyytemme selitys”, ”kestävyysvaje selittää yhteiskunnalliset ongelmamme”, ”Ukraina on vain alkusoittoa Venäjän ekspansiolle”. Miksipä ei näinkin, mutta useimmissa tapauksissa selitykset ovat kovin ohuita ja kiteytyessään muodostuvat naurettaviksi yksinkertaistuksiksi.

Elämme ennenkuulumattoman digitalisaation, globalisaation ja muutoksen keskellä, jossa erilaiset yhteiskunnalliset elementit ovat koko ajan liikkeessä tosiinsa nähden. Dogmaattinen sosialismi kaatui tässä hektisessä ympäristössä varhaisessa vaiheessa.

Liberaalin omantunnon mittari on ihminen, ei enempää eikä vähempää. Tämä johtaa luottamukseen yleissivistyksen kaikkivoipaisuudesta. Tähän ajatteluun ei voi kuulua ääri-ilmiöihin pakeneminen.

Liberaalin omantunnon täytyy sietää jatkuva kyseenalaistava tykitys yleissivistyksen kautta määräytyvää yleistä moraalia kohtaan. On myönnettävä, että ihmisen itsensä hyväntahtoisuuden varaan rakentuva ja yleissivistyksen merkitystä korostava liberaali ajattelu on rajoittunut, koska monet fundamentalistiset uskovien ryhmät eivät allekirjoita tätä. On korkeampia voimia, jotka määrittävät ihmisen tekemiset, ajattelun ja sivistyksen.

:::::::::::::::::::::::

Luin aikoinaan Nassim Nicholas Talebin ”Mustaa joutsenta” ja lopetin lukemisen kesken, kun olin tajuavinani, että Taleb on harhapoluilla. Talebin lähtökohta oli, että enemmän tai vähemmän dramaattisten sattumusten ja tapahtumien takana on ennalta-arvaamattomuus, sattumanvaraisuus. Emme mahda äkkiäarvaamattomuuksille mitään. Mitenkähän on? Näennäisesti ehkä emme, teknisesti ehkä emme, mutta tosiasialliset syy- ja seuraussuhteet puhuvat toista. Ehkä tilastotieteellisesti suuntautunut haluaa nähdä asiat Talebin tavoin, mutta minä väitän, että useimmille järkyttäville tapahtumille löytyy selitys, joka on johtanut lopputulokseen. Ennusmerkkien havaitseminen on usein vaikeaa, mutta kuitenkin ne ovat tunnistettavissa, eikä kysymys ole Talebin väittämästä jälkiviisaudesta. Pommiattentaatti keskellä suurkaupunkia on tapahtumana ennalta-arvaamaton, mutta yhteiskunnallisesti kehitys on saattanut pitkään ennakoida tapahtumaa. Tätä sanoisin dialektiseksi selitysmalliksi, jonka liberaali mieli voi jakaa.

Historiantutkimus on mielestäni paljolti mustien joutsenten riisumista kaikesta mystiikasta ja paljastamista jonkin prosessin lopputulokseksi. Monet ihmiset rakastavat salaliittoteorioita, niitä suorastaan tehtaillaan. On jännittävää kokea arvaamattomuuden tunne: salaliitto halutaan paljastaa, mutta salaa toivotaan, ettei niin tapahtuisi: etsiminen on kaikki, löytäminen ei mitään. Miellän liberalismin pyrkimykseksi paljastaa totuus näennäisen/todellisen salaliiton taustalta.

Entä jos tapahtumien logiikka jää arvoitukseksi? Liberaaliin ajatteluun voisi kuulua, että ratkaisemattoman arvoituksen kanssa on opittava elämään toistaiseksi, kunnes sille löytyy ratkaisu. Pidän siis uuden liberaalin omantunnon peruskivenä epävarmuuden sietokykyä.