Lauri Sutela – itsenäisyyden takuumies

Verkkouutisten blogissaan Juha-Pekka Tikka kertoo puolustusvoimain entisen komentajan Lauri Sutelan kiistämättömistä ansioista (”Kaikkien aikojen suomalainen” 30.11.2015). Asiayhteys kaikkien aikojen suomalaiseen ei ehkä ole näin suoraviivainen, sillä en yrittäisi tunkea Sutelaa Rytin ja kumppanien joukkoon, mutta muutoin Sutelan profiilin nosto on enemmän kuin paikallaan. Siitä kiitokset Tikalle.

Erikoisinta tässä on, että Sutela ei tainnut oikein ymmärtää itsekkään merkitystään Suomen itsenäisyyden kannalta. Hän yritti pistää hanttiin elämäkertansa tulevalle kirjoittajalle Matti Lukkarille: ”Minun elämässäni ei ole mitään sellaista, joka kiinnostaisi elämäkerran lukijoita”. Täytyy sanoa suoraan, että kenraali erehtyi pahan kerran. No, lopulta hän kuitenkin suostui. Mitkä seikat vaikuttivat Sutelan varovaisuuteen? Varmaankin juuri lojaalisuus presidenttiä kohtaan. Toisaalta hän ymmärsi, että hänen hallussaan olevat tiedot olivat arkaluontoisia. Ja viimeksi ottaisin vielä esille hänen taipumuksensa itsensä aliarviointiin.

Tänä päivänä, kun julkaistaan milloin mistäkin tähtösestä elämäkertoja, tulee mieleen, että tämä yksi parhaista elämäkerroista saattaa hukkua kirjaröykkiöihin. Lukkarin kirjan nimi on ytimekkäästi ”Lauri Sutela. Puolustusvoimien komentaja” (Otava, 2003). Hankin sen aikoinaan heti sen ilmestyttyä ja sijoitin kunniapaikalle kirjahyllyyni. Matti Lukkarin kirjoittama elämäkerta on muutenkin sarjansa valioyksilö. On syytä nostaa se esille, kuten Tikkakin on tehnyt.

En arvioi kirjaa enää ohessa, mutta käytän sitä taustalähteenä omille pohdinnoilleni.

Ehkä sattumalta noihin 1970-luvun jännittäviin aikoihin osui onnistunut kenraalisuma puolustusvoimien huipulla. Venäjän kielen taitoinen kenraaliluutnantti Paavo Junttila (ensin esikuntapäällikkö ja sitten pääesikunnan päällikkö) ja vastikään kuollut (11/2015) kenraaliluutnantti Ermei Kanninen (vastaavat tehtävät kuin Junttilalla) täydensivät mainiosti Sutelan osaamista.

Kekkonen oli tunnettu siitä, että hän ei juurikaan arvostanut kenraaliensa mielipiteitä, mutta tilanne muuttui 1970-luvulla osittain Kekkosen haurastumisen takia, mutta pääosin kuitenkin Sutelan auktoriteetin takia. Varsinkin 1960-luvulla Kekkonen kiusaantui, kun sotilaat itsenäisesti pyrkivät lisäämään valmiuksia Neuvostoliiton lähestyessä nootillaan (1961). Kekkosta ärsytti asia, koska hän ilmiselvissä välipuheissa Neuvostoliiton johdon kanssa oli sopinut asioiden ”poliittisesta ” hoitamisesta. Tapahtumien todellisesta laidasta tietämättömien kenraalien ei pitänyt mitenkään puuttua asioihin.

Presidentti kunnioitti Sutelaa, vaikka he ajoittain ottivatkin yhteen. Tapahtui muutakin. Sutela joutui joissakin vaiheissa pitämään Kekkosta pystyssä neuvostoliitolaisia vastaan. Tästä minulle jäi huono maku ja olen siitä useissa blogiteksteissä kirjoittanut: Kekkonen ei pystynyt vastaamaan suurlähettiläs Vladimir Stepanovin aggressiiviseen käytökseen, joka tosin ei kohdistunut suoraan presidenttiin, vaan esimerkiksi juuri Sutelaan ja Keijo Korhoseen.

Olen käsitellyt lukuisissa blogikirjoituksissa Sutelaa ja sitä toimintaympäristöä, joka silloin 1970-luvulla vallitsi. Tällainen kirjoitus oli mm. "Venäjän Suomen vastaisen rajan problematiikka Andrushkevitshin tapauksen valossa” (24.1.2015). Siinä totean mm.:

”Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies V.A. Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi. Junttila käsitti niin, että puolustusvastuu siirtyisi Pohjois-Suomessa Suomelta Neuvostoliitolle. Andrushkevitsh esiintyi ikään kuin omissa nimissään, mutta kyllä hän oli ylempiensä asialla. Hän suoritti tiedustelua vähän samaan tapaan kuin Boris Jartsev 1938.”

Andrushkevitshin tapauksen loppunäytöksessä Lauri Sutelalla oli ratkaiseva rooli. Totean kirjoituksessani seuraavaa:

”Tämä arkaluontoinen vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa näytti päättyvän huhtikuussa 1974, kun Sutela ilmoitti Andrushkevitshille ja silloiselle suurlähettiläälle Stepanoville (Stepanovin suureksi harmiksi), ettei YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita tarvita, koska Neuvostoliitto oli selvillä - jo laadittujen selvitysten mukaisesti - Suomen puolustuskyvystä. Neuvostoliiton taholta painostus jatkui vielä vuosia vaatimuksella laatia sotilasasioita käsittelevä protokolla. Ilmeisesti tarkoitus oli tehdä sotilaallisista konsultaatioista jatkuva prosessi. Vielä vuonna 1977 marsalkka N.V. Ogarkov otti esille protokolla-asian Paavo Junttilan vieraillessa Moskovassa. Junttila totesi, että kun tähän saakka on tultu toimeen herrasmieslinjalla, niin eiköhän jatkossakin selvitä ilman kirjallista protokollaa. Ogarkovin oli tyytyminen vastaukseen.” Ns. sotaharjoitusepisodiin (1978) liittyen totean blogikirjoituksessani ”Lauri Sutela ja Urho Kekkonen – Suomen pelastajat?” (14.10.2012) seuraavaa:

”Miten Kekkonen pitäisi nähdä nyt niiden tapahtumien valossa, jotka sattuivat pahimpina suomettumisen vuosina? Vanheneva Kekkonen oli sitonut itsensä Neuvostoliiton vallankäyttöön niin selkeästi, että hänen oli siitä vaikea irtautua. Lauri Sutela yritti tasapainoilla ensinnäkin Kekkosta kohtaan tuntemansa kunnioituksen, toisaalta presidentin ylipäällikkyyden ja kolmanneksi lähes holhoavan asenteen välillä, jota hän tunsi Kekkosta kohtaan. Sutela pelkäsi, että Kekkonen antaisi liiaksi periksi ja pyrki huolehtimaan siitä, että hän on riittävän lähellä presidenttiä estääkseen tarpeettomat myönnytykset, kuten armeijoiden esikuntien yhteistyön, johon neuvostoliittolaiset pyrkivät.”

Edelleen totean samassa kirjoituksessa:

”Monissa kohden sotaharjoituskriisiä Sutela joutui opastamaan Kekkosta kaidalle polulle. Kekkosella oli taipumus antaa periksi kokemuksensa mukaisesti. ”Lue vielä kerran YYA-sopimus”, ”Älä aina ensimmäiseksi sano EI neuvostoliittolaisille”, ”Ei minusta jonkinlainen yhteistyö esikuntien välillä ole vaarallista”. Suurin piirtein noin Kekkonen sanoi eri yhteyksissä Sutelalle. Sutela ei allekirjoittanut yhtäkään noista lauseista. Eikä ollut syytäkään.”

”Tottelemattomuudestaan” johtuen Sutela joutui neuvostoliittolaisten lapsellisten kostojen kohteeksi. Kekkosen tuki olisi ollut välttämätön näissä vaiheissa. Sitä Sutela ei saanut riittävästi.

Mielestäni on osoitettu selkeästi, että Vladimir Stepanov oli tämän näytelmän konna. Dynaaminen suurlähettiläs sai otteen Kekkosesta, joka ei ole kunniaksi vanhenevalle presidentille. Stepanov myös syötti itseään paljon mahtavammalle miehelle Dmitri Ustinoville harhaanjohtavaa tietoa suomalaisten halukkuudesta käydä neuvotteluja. Prosessi pääsi etenemään aina Kultarannassa käytyihin neuvotteluihin saakka, jossa Kekkonen vihdoin – tosin silloinkin väistellen – torjui yhteistyön (en pidä Kekkoselle luodusta naiivista sankarimyytistä, jossa hän legendan mukaan pehmitti Ustinovin saunanlauteilla!).

Tikan summaus sotaharjoitusepisodista ansaitsee mielestäni tarkennuksen. Hän toteaa: ”Jos presidentti olisi alusta pitäen ottanut jyrkän vastustavan linjan Stepanovin esityksiin, hanketta ei olisi varmuudella jatkettu enää Kultarannan keskusteluyritysten jälkeen”. Olisin sitä mieltä, että välipuheita oli käyty jo ennen Kultarantaa Stepanovin johdolla, ja että Ustinov ei olisi koskaan tullut Suomeen – ainakaan näissä merkeissä – jos Kekkonen olisi selkeästi viestittänyt Stepanoville ”Sutela-opin” mukaisen linjan. Totean 14.10.2012 kirjoituksessani yhteenvedonomaisesti seuraavasti:

”Kohottaisin Lauri Sutelan toimesta syntyneen linjan Suomen linjaksi. Se ei ole mikään Suomi-pelastajan linja. Ei, vaan se on pragmaattinen linjaus, jolla politiikka ja sotilaspolitiikka ovat jäsentyneet omiksi kokonaisuuksiksi. Niillä on keskinäinen yhteys, mutta ei kohtalokasta keskinäistä riippuvuutta.” Mitä pitäisi ajatella tämän päivän näkökulmasta?

Venäjän luoteisrajaintressi ei ole hävinnyt mihinkään, se on realiteetti, joka pitää hyväksyä. Venäjän luoteisrajan turvallisuus on osa Venäjän puolustusstrategiaa. Siihen liittyvät sen taloudelliset ja sotilaalliset intressit Pohjoisella jäämerellä, jossa toimii myös Nato. Toinen tärkeä funktio Venäjän kannalta on Pietarin turvallisuuden varmistaminen.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi on mielestäni aiheellista nostaa Lauri Sutela ja hänen upseeritoverinsa tasavallan itsenäiseksi voimavaraksi, josta kumpusi uskottava itsenäisyystahto.

Luottamusyhteiskunnan rapautuminen - mikä meni pieleen?

Mikä on mennyt pieleen kansanvaltaisessa hallitsemisessa tässä maassa? Ei välttämättä periaatetasolla mikään, mutta toimintaympäristö on muuttunut merkittävästi. Ihmisten ärtymys on kasvanut. On selvää, että osa ihmisten pahantuulisuudesta johtuu huonosta taloudellisesta tilanteesta. Kysymys on siitä, miten reagoidaan ahdistavaan ympäristöön.

Mutta on toki syvempiäkin syitä. Niitäkin yritän valaista oheisessa tekstissä.

Moni on kysellyt vakaan ja tasapainoisen asioiden ratkaisemisen perään. Yritän seuraavassa olla kohtuullisen ymmärtäväinen päätöksentekijöitä kohtaan ja jättää kliseiset haukkumiset väliin. Kriittisyyteen jää silti yllin kyllin aineksia. Ei voi olla sattumaa, että nykyinen hallitus on kohdannut edellisen hallituksen ongelmat. Jo sovittua joudutaan muuttamaan hämmästyttävän usein.

Yksi silmiinpistävä ongelma on virkamiesvalmistelun uudet piirteet. Monimutkaisessa tilanteessa asioiden hallinta ei ole ollutkaan niin hyvää, mihin on totuttu. Mutta on tässä kysymys jostain muustakin.

Ulkopuolisten lobbaustoiminnan piti tämän hallituksen osalta olla sivummalla verrattuna edelliseen hallitukseen. Ehkä näin on ollutkin sen osalta, mikä näkyy julkisuuteen, mutta taustalla koneistot ovat pyörineet. Amerikkalaismallinen pyöröovisysteemi (pankkisektorilta hallitukseen ja takaisin pankkiin) ei ole meillä vielä amerikkalaisella tasolla, eikä mahdollisesti koskaan joudutakaan samaan, koska asiaan on puututtu.

Kysymys ei ole aina välttämättä hallituksen ja opposition vastakkainasettelusta, vaikka näkyvissä onkin merkit kummankin osapuolen halusta pitää kiinni omasta agendasta. Ristiriitaisessa tilanteessa tulevat esille alhaiset inhimilliset tunteet, vahingonilo ja toisen lyöminen. Tätä harrastetaan sekä opposition että hallituksen puolelta.

Viimeisellä kahdella hallituskaudella on ollut kysymys talouden sopeuttamisesta uuteen tilanteeseen, jossa jaettavaa ei ole. Päinvastoin jo sovituista eduista on jouduttu luopumaan. Nykyisen hallituksen ”kokemattomuus” on johtanut virhearvioihin ja huonoon valmisteluun. Tätä oppositio on odotetusti käyttänyt arvostelussa hyväkseen.

Tarvitaan siis poikkeuksellista osaamista tilanteesta selviytymiseen, enkä jaksa uskoa, että selviytymiskeinot löytyvät 1990-luvun lamalääkkeistä. Kuitenkin sen ajan poliitikkoja on käytetty neuvonantajina nykyisessä tilanteessa. Ongelma on paljolti siinä, että yhdeksänkymmentäluvun alun politiikka ei ollut lähelläkään ideaalia. Lamasta selvittiin näennäisesti hyvin, mutta paljolti tehdystä devalvaatiosta johtuen. Nyt tätä keinoa ei ole käytettävissä ellei sitten euro romahda kovin alhaiselle tasolle. Nokian menestys oli ratkaiseva tekijä sille 14 vuoden huimalle kehitykselle, joka toteutui 1994-2007. Tuskinpa samanlaista onnenpotkua seuraa nyt.

Molemmille jyrkän taantuman kausille on ollut tyypillistä korkea työttömyys. Se on syytä muistaa, kun kehutaan 1990-luvun alun lamasta toipumista. Lama kasvatti lähes 20 prosentin työttömyysvuoren, joka madaltui hitaasti niin, että nousukauden lopussa – yli kymmenen vuoden korpivaelluksen jälkeen - oli päädytty noin 6 prosentin työttömyyteen.

Taantumasta toipumisen periaatteista ollaan eri mieltä: toiset luottavat leikkaamalla säästämiseen ja toiset (vähemmistö) taas finanssipoliittiseen (ei siis pelkästään rahapoliittiseen) elvytyksen.

Suomen tilanne ei periaatteessa poikkea muun läntisen maailman tilanteesta, vaikka niin yritetään väittää. On kysymys vain aste-eroista eri maiden välillä. On tyypillistä, että suomalaiset soimaavat itseään muiden menestyksestä tai sitten sanotaan, että ollaan ”Kreikan tiellä”. Euroopan valtioiden kilpailukyky on toistaiseksi vahingoittunut pysyvän tuntuisesti. Yhtä selvää on, että saavutetusta hyvinvoinnista on vaikeaa antaa periksi. Toisaalta siitä on myös vaikeaa pitää kiinni. Olemme läntisellä pallonpuoliskolla samojen ongelmien keskellä turvapaikkaongelmat mukaan lukien.

Yhteisvaluutta on ehdottomasti yksi ongelmien syistä (vaikka globaali kilpailu ilman muuta olisi joka tapauksessa johtanut ongelmiin), koska eurossa mukana olevien maiden kilpailukyky ei ole samanlainen koskaan. Ranskan ja Saksan idealistinen kuvitelma integraatiosta rauhan lähteenä on kärsinyt haaksirikon. Aina on niitä, jotka kuorivat kerman ja niitä, jotka eivät pysty uudistamaan yhteiskuntaansa riittävän ripeästi. Kiinteiden kansallisten valuuttojen (tai kelluvien valuuttojen) maailmassa devalvoiminen (devalvoituminen) pelasti kilpailukyvyn, mutta johti välittömästi uuteen inflaatiokierteeseen (mukaan lukien palkkainflaatio). Nyt koko manner kelluu ja kellumiset yleensäkin vaikuttavat maanosien tasolla.

Sitten tullaan aivan ydinasiaan…..

Suomessa ei ole kysymys liukumisesta demokratiasta autoritäärisyyteen niin kuin esimerkiksi monissa Itä-Euroopan maissa, mutta demokratian sisälle on rakentunut poliitikkojen ja virkamiesten bunkkereita, joista käsin pyritään ohjaamaan yleistä mielipidettä. Tämä on eräänlaista hallinnon sisällä kehitettyä, mutta ulospäin vaikuttavaa lobbausta. Tämä sisäinen lobbauskoneisto voi liittoutua jonkin ulkopuolisen yhteisön tai markkinatoimijan kanssa.

Hallintarekisteriasia on esimerkki tästä pyrkimyksestä viedä vääjäämättömästi asiaa eteenpäin demokratian pelisäännöistä välittämättä. Ikään kuin jokin kuviteltu tai todellinen isompi järki pyrkisi päättämään ison enemmistön puolesta. Vääntö meni hukkaan kun valtiovarainministeriltä mitä todennäköisimmin meni oma lobbaus ja ulkopuolisten (rahamarkkinoiden edunvalvojien) syöttämä propaganda sekaisin.

Sama ilmiö on nähtävissä ns. pakkolaeissa. Jossakin on vain ”suuri järki” jonka kertoo ihmisille, mikä on ”oikein”, vaikkei tällä ”oikealla” pystytäkään vakuuttamaan ihmisiä.

Räikeä esimerkki on poliitikkojen ja virkamiesten yhteishivutuksesta on juuri julkaistu ”salainen raportti” koskien uutta turvallisuusarvioita Itämeren alueella. Se on omalta osaltaan viitoittamassa reittiä kohti Natoa. Raportti , joka on vuodatettu tarkoitushakuisesti Nato-mieliselle Helsingin Sanomille, osoittaa piittaamatonta suhtautumista liittoumattomuuden peruslinjaa kohtaan. Itse asiassa liittoutumattomuuskäsite asetetaan naurunalaiseksi. Kun ulkoministeriltä kysytään turvallisuuspolitiikan muutoksesta, hän toteaa ulkoaopiskellun kaavan mukaisesti, että kysymys on ”normaalista virkamieskäytännöstä. Toinen vaihtoehto on sanoa, että ”tässä ei ole mitään uutta” tai, että ”tästä on sovittu jo aikaisemmin”. Kukaan ei vain ole alistanut aiemmin päätettyä demokraattiseen kontrolliin.

Yhteenvetona edellä esitetystä voisi sanoa, että on kehitetty kansanvallan sisään oma ”demokratian kaventamisen sovellus”. Vielä on syytä ottaa esille luottamuksen käsite, koska se tuntuu kaikonnen johonkin kauas tämän päivän keskusteluista (tätä kirjoitettaessa tuli tieto yhteiskuntasopimusneuvottelujen kariutumisesta). Maa on melkoisessa kriisissä juuri luottamuksen ilmapiirin puuttumisen vuoksi. Ja minä kun olen korostanut suomalaisen luottamusyhteiskunnan vahvuutta.

EK:n käsittämätön, väärinajoitettu päätös jättäytyä tämän kierroksen jälkeen keskitetyistä työmarkkinaratkaisuista tuli ainakin minulle täytenä yllätyksenä. Miksi juuri nyt, kun neuvottelut olivat herkässä vaiheessa? AKT saattoi kytätä irtautumista, mutta nyt sille suorastaan tarjottiin syytä EK:n taholta.

Oliko neuvottelujen ajaminen kiville lopulta sekä EK:n että AKT:n tarkoitus? Masentavaa niiden kannalta, jotka aidosti pyrkivät ratkaisuun.

Kysymys voi olla luottamusyhteiskunnan rapautumisesta kansalaisten ja valtaapitävien välillä, mutta aivan erityisesti yhteiskunnan yläkerrosten keskinäisestä luottamuspulasta. Tästä huolimatta kynnys sopimukseen ei ole niin korkea kuin väitetään.

Entä mihin olemme menossa? Jos suunta on kohti valtiolaivan konsernihallintoa (ja sitä kautta yhteisen tahtotilan määrittämistä ampumalla rivit suoriksi ja sen jälkeen kohti yhtenäistä päätöksentekoa konsernin sisällä), merkitsisi se mahdollisesti irtautumista nykyisestä ideaalista, jossa virkamies vaalii yhteistä etua, oikeudenmukaisuuden toteutumista sekä tasapuolista ja huolellista valmistelua ollen tarpeen vaatiessa eri mieltä päättäjien kanssa. Vaihtuuko käytäntö silloin kulloisenkin vallassaolijan miellyttämiseksi, kuten Antti Blåfield epäili tapahtuvan kolumnissaan ”Kun valtio muuttuu valvojasta kaveriksi” (HS 1.12.2015)? Ovatko esille nostamani esimerkit (hallintarekisteri, pakkolait ja Nato) esimakua tulevasta?

Entä jos suurituloisten veroprosentti olisi 90 %?

Talouselämä-lehdessä ilakoitiin näsäviisaasti ekonomistien Fabian Kindermann ja Dirk Krueger ehdotukselle (2014), että Yhdysvalloissa parhaiten ansaitsevia verotettaisiin 85-90 prosentin veroasteella. Vastaavasti muutamien kymmenien tuhansien dollarien ansioissa verotus pienenisi nykyisestä. Kysymys on itse asiassa Huffington Postin vuoden takaisesta jutusta, josta lyhennelmä on vasta nyt julkaistu Talouselämässä.

Yhdysvalloissa korkein marginaaliveroprosentti on tänä vuonna 39,6 prosenttia, jota maksetaan yli 413 200 dollarin vuosituloista. Ohessa on taulukko yhden tulonsaajantalouden verotuksesta Yhdysvalloissa vuonna 2015 (summat dollareina).

Verotettava tulo ...............Veroaste

0-9225 $...........................10 %

9226 - 37450 $ .................922.50 $ + 15 prosenttia 9225 $ ylittävältä osalta

37451 - 90750 $.................5156.25 $ + 25 prosenttia 37450 $ ylittävältä osalta

90751-189000 $ ................18481.25 $ + 28 prosenttia 90750 $ ylittävältä osalta

189301- 411500 $ .............46075.25 $ + 33 prosenttia 189300 $ ylittävältä osalta

411501 - 413200 $ ............119401.25 $ + 35 prosenttia 411500 $ ylittävältä osalta

Yli 413201 $ .....................119996.25 $ + 39,6 prosenttia 413200 $ ylittävältä osalta

Korkeimmassa tuloluokassa on alle 1 prosentti tulonsaajista eli noin 1,3 miljoonaa ihmistä. Kindermann ja Kruger väittävät, että kaikki osapuolet hyötyvät heidän esityksestään.

Tavallisen amerikkalaisen on ollut vaikeaa ymmärtää, että vero on tietyn suuruinen vasta tietyn rahamäärän ylittävältä osalta. Eli 39,6 prosentin veroa maksetaan vasta 413 200 dollarin ylittävältä osalta, ei koko summasta. Sitä ennen prosentit ovat edellä mainitut 35, 33, 28, 25 ja 15 % tulorajojen mukaan. Propagandassa tällaiset argumentit poljetaan helposti jalkoihin.

Vastaavasti 90 prosentin veroa (jos sellainen tulisi voimaan) maksettaisiin kongressin päättämän dollarisumman ylittävästä summasta, mutta vain ylittävästä summasta.

Yhdysvalloissa korkeimman tuloluokan veroprosentti on vaihdellut rajusti vuosikymmenien kuluessa. Oheinen verokäyrä on Wikimedia Commonsista, jota sovellettuna käyttävät Kindermann ja Krueger tutkimuksessaan ja Huffington Post artikkelissaan ”Economists Say We Should Tax The Rich At 90 Percent”, 22.10.2014:

Verokäyrää voi lukea projisoiden sitä Yhdysvaltain taloushistorian vaiheisiin. Ylimmän tuloluokan marginaaliveroprosentti nousi ensimmäisen maailmansodan vaiheilla peräti 70-80 prosenttiin. Sen jälkeen 1920 luvulla, laissez faire -kaudella veroprosenttia laskettiin dramaattisesti, jotta saataisiin kasvu päälle. Kasvu kiihtyikin 1920-luvun lopulle tultaessa ylittäen kaikki odotukset. Seurauksena talous ylikuumeni, kupla puhkesi ja maa ajautui lamaan 1930-luvun alussa. Lama oli itse asiassa kaksihuippuinen (1933 ja 1937) ja taloutta jouduttiin pönkittämään rajuilla veronkorotuksilla . Näin poikkeustila jatkui toiseen maailmansotaan saakka, eikä veroprosentti päässyt alenemaan sodasta aiheutuneista syistä.

Hämmentävää on, että suurituloisten veroprosentti säilyi ennätyskorkeana, yli 90 prosentissa 1940-luvun lopulta 1960-luvulle saakka. Lyndon B. Johnsonin aikana ylintä marginaaliveroa laskettiin 70 prosenttiin. Veronalennukset toimivat katalyyttina 1960-luvun yltäkylläisyydelle: verotulot lisääntyivät dramaattisesti, vaikka veroprosentteja alennettiin, tai ehkä juuri siitä johtuen.

Eivätkö Eisenhowerin aikaiset korkeat veroasteet olleet kansantaloudelle haitta? Tosiasiassa korkeiden veroprosenttien seuraukset eivät olleet käytännössä erityisen dramaattisia. Tämä johtui siitä, että erilaisten verovähennysten jälkeen useimpien verotuksen taso säilyi kohtuullisena.

Ronald Reaganin kaudella maksimiprosentti laski ensin 50:een ja sitten 28:aan.

Korjausliike tapahtui Clintonin kaudella, jolloin pakitettiin 39 prosenttiin. Republikaanipresidentti Bush nuoremman aikana veroa pudotettiin jälleen alaspäin, 35:een, ja sitten demokraatti Obaman aikana nostettiin jälleen kovan taistelun jälkeen 39,6 prosenttiin (kuviossa ”where we are”). Poliittisen kentän polarisoituminen näkyy erittäin selkeästi suurituloisten verotuksesta käytävässä taistelussa. Päätöksenteko tuntuu pääpuolueiden välillä ajoittain toivottomalta.

Kindermannin ja Kruegerin malli on hyvin matemaattinen enkä pysty ottamaan kantaa sen nyansseihin. Siitä puuttuvat esimerkiksi pääomatulot, jotka ovat suurituloisilla avainasia. Enemmän kuin konkreettisena asiana ottaisin kantaa tällaisten mallien esittämisen tärkeyteen. On välttämätöntä, että tuodaan esille vaihtoehtoja, koska tulorakenne on vahvasti muuttumassa. Tulo- ja omaisuuserot ovat kasvaneet dramaattisesti samaan aikaan, kun keskituloisia on suurin määrin pudonnut pienituloisten joukkoon. Hyvinvointiyhteiskunnat ovat perustuneet vahvasti keskituloisten veronmaksukykyyn. Tilanne on muuttumassa, ja siksi verorakenteidenkin pitää muuttua.

Kindermannin ja Kruegerin ydinajatus näkyy kuviossa oikean yläkulman ympyränä (”where we should be”). Se osoittaa, kuinka paljon tutkijoiden tavoite poikkeaa todellisesta tilanteesta.

Tutkijat ovat huomauttaneet, että korkeat tulot ovat monille henkilöille väliaikainen tila. Tässä he tarkoittavat kärkiviihdetaiteilijoita ja huippu-urheilijoita.

Oikeistolainen Cato-instituutti on odotetusti kritisoinut tutkijoiden esitystä mm. toteamalla, että esitetty malli ei motivoi varakkaita parempaan suorituskykyyn, vaan päinvastoin lannistaa. Myöskin on arveltu, että suurituloisten rahat löytävät väylän ulos maasta, jos näin korkeita veroprosentteja otetaan käyttöön. Liioin eivät korkeatuloiset ole pelkästään viihdyttäjiä, vaan joukossa on kymmeniä vuosia korkeita tuloja nauttivia yritysjohtajia ja pankkiireja. Cato-instituutin mielestä mallilla on siis heikentävä vaikutus talouden aktiviteetteihin.

Mikään edellä esitetystä kritiikistä ei yllätä. Silti on tärkeää, että nykyisistä verotusrakenteista käydään keskustelua konkreettisten ehdotusten pohjalta.

Kenen kirjoittamaa historiaa luemme?

Kaivoin kirjahyllystäni esille vanhan, vuonna 1982 ilmestyneen Pentti Sainion kirjoittaman kirjan ”Mitä tapahtui Urho Kekkoselle? Viimeiset vaiheet presidenttinä”. Kirjassa, joka siis on kirjoitettu presidentin jo luovuttua tehtävistään, ja viettäessä eläkepäiviä sairaana (kirjan johdanto on päivätty 11.3.1982), Sainio kertoo yksityiskohtaisesti, mitä kussakin neuvottelu- ym. tilanteessa tapahtui Kekkosen presidenttiyden viimeisinä vuosina ja heti luopumisen jälkeen. Sainiolla on täytynyt olla apulainen kirjoitustyössään, ja tämän apulaisen on täytynyt palvella presidentin henkilökunnassa. Muutoin kirjan kirjoittaminen näin yksityiskohtaisella tasolla olisi ollut mahdotonta. Presidentin adjutanttina aiemmin palvellut Esa Seppänen on vahvistanut, että kirjan kuvaamat työrutiinien yksityiskohdat ovat oikein.

Muistan lukeneeni tuoreeltaan Hesarin arvostelun, jossa kirjaa pidettiin miltei majesteettirikoksena Kekkosta kohtaan. Ihmettelin HS:n kritiikkiä yhtä paljon kuin kirjan dokumentoinnin tarkkuutta. En tiedä Sainion tietolähdettä/tietolähteitä, mutta nyt jos milloinkaan kirjan johdannon viimeisellä lauseella on merkitystä: ”Kiitän niitä henkilöitä, jotka ovat auttaneet tämän kirjan aineistoa kerätessäni”.

Pitäisikö kirjan välittämää kuvaa paheksua? Ei mielestäni, sillä Sainio tarkastelee tapahtumia hyvin objektiivisesti ihmisiä kunnioittaen, totuuden esilletuloa kaihtamatta. Kirjaa ei olisi pitänyt paheksua aikanaan, eikä sitä kannata paheksua edelleenkään. Me olimme tottuneet aikanaan liian salailevaan kulttuuriin. Kun arvioin Jarmo Korhosen kirjan ”Valtataistelu” vastikään (blogikirjoitus nimellä ”Kaksi sairaskertomusta”, niin on todettava, että se, mitä Korhonen kirjoittaa presidentin sairaskertomuksesta, on paljolti kerrottu jo Sainion kirjassa yli 30 vuotta sitten.

Miksi kirjoituksessani on tämä lähtökohta? Siksi, että halusin sanoa sanani siihen, millainen kuva lähimenneisyyden asioista halutaan kertoa jälkipolville. Me arvostelemme ankarasti naapurimaa Venäjän historiankirjoitusta, joka on kiistämättä tarkoitushakuista. Jos 1990-luvulla hetkellisesti tavoiteltiin objektiivisuutta, niin nyt tosiasiat alistetaan uhriksi Venäjän tavoitellun suurvalta-aseman alttarille. Mutta onko meillä itsellämme puhtaat jauhot tässä mielessä. Historiaa kirjoitetaan helposti siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Siksi arvostan suuresti niitä historiankirjoittajia, jotka pystyvät asettumaan oman ajan ajattelutavan yläpuolelle ja näkemään suuret linjat objektiivisuutta tavoitellen.

Kekkosen tapauksessa on pidettävä jyrkästi erossa kaksi asiaa: ihmisen vanhenemiseen liittyvät mahdolliset ja todennäköiset sairaudet ja toisaalta henkilön tehtävä ja asema, jossa vaaditaan täydessä iskussa olemista. Edellinen on täysin luonnollinen vanhenemiseen liittyvä tapahtumasarja, jota tulee käsitellä humaanisti ja kunnioittavasti, mutta jälkimmäiseen pitää suhtautua asianmukaisella kriittisyydellä.

Nyt on muodostunut kaksi puoluetta, Kekkosen elämäntyötä ja saavutuksia viimeiseen saakka puolustavat historioitsijat ja toisaalta Kekkosen perintöön kriittisesti suhtautuvat kirjoittajatahot.

VTT Risto Hauvosen uudessa kirjassa ”Koivisto Kekkosta kaatamassa” luetellaan historioitsijoita ja poliitikkoja, jotka käsittelevät Kekkosen luopumisvaiheita ikään kuin Kekkosen kyky hoitaa tehtäviään olisi romahtanut vasta hiukan ennen hänen luopumistaan presidentin tehtävistä, vaikka sairauskohtaukset (aivoverenkierron häiriöt) pienempinä ja isompina toistuivat tiheään noin 10 vuoden ajan - aluksi toki satunnaisesti, mutta sitten säännöllistyen. Kekkosen työkuntoisuuden puolustajina ovat toimineet mm. Juhani Suomi, Eino Uusitalo, Esa Seppänen, Jukka Seppinen ja Seppo Tiitinen.

Kun tarkastellaan Juhani Suomen Koivisto-kirjoja, on niissä Koivistoon kohdistuvaa asenteellista kritiikkiä kirjojen kuvitusta myöten. Koivisto on lakannut ikääntymisestä johtuen kommentoimasta hänestä itsestään kirjoittavien henkilöiden tekstejä. Mielestäni Koiviston aika ansaitsisi objektiivisemman jälkiarvioinnin. Vielä ei taida olla sen aika. Tässä mielessä Risto Hauvosen kirja "Koivisto Kekkosta kaatamassa" (kirjan nimi on hiukan harhaanjohtava, sillä enemmän siinä on kuvattu Kekkosen taustajoukkojen pyrkimyksiaä kaataa Koivisto) on mielenkiintoinen, koska se antaa monille erilaisille tuosta ajasta kirjoittaneille äänen. Lukijalle avautuu mahdollisuus suorittaa vertailua.

Demokraattisen päätöksenteon kannalta on äärimmäisen tärkeää, että meillä on päädytty kahden presidenttikauden maksimiin. Kukaan ei ole korvaamaton, mutta saattaa olla henkilöitä, jotka haluavat jonkun hahmon olevan korvaamaton.

Kekkosen ympärillä olleet ihmiset eivät suhtautuneet valtion päämiehen työkuntoon tarpeeksi kriittisesti johtuen siitä, että vanhan presidentin ympärille muodostui hovi tai liehittelijöiden joukko, joka otti paljon isommat valtaoikeudet, kuin mitä heille asemansa puolesta kuului. Nämä sanansaattajat pyörittivät omia tarkoitusperiään Kekkosen nimissä.

Kekkonen ei ollut kilpakumppaneita kohtaan tuntemastaan kaunasta vapaa, mutta toisaalta ympäristö käytti häntä hyväkseen poliittisia kilpailijoita vastaan. Esimerkiksi Paavo Väyrynen yritti tehdä kaiken voitavan syöstäkseen Koiviston pääministeri paikalta.

Tänä päivänä on vaikea käsittää, että osa Kekkosen lähipiiristä omaksui presidentille hänen puolestaan ”ikuisen” presidentin roolin vähän samaan tyyliin kuin Neuvostoliitossa, jossa johtajat hallitsivat kuolemaansa saakka. Kysymys on enemmästäkin. Maan isän rooli oli niin sitkeässä, että Kekkosen seuraajaksi pyrkivän ihmisen pyrkimyksiä tulkittiin epäreilun kielteisesti. Ilmeisesti ainoastaan se olisi ollut suotavaa, että presidentillä olisi ollut ”kruununprinssi”, jonka hän itse olisi nimennyt tehtäviensä jatkajaksi.

Kekkosella olikin kruununprinssi – Ahti Karjalainen – mutta hän musertui pitkän odotuksen paineessa. Lopulta hän oli pelkkä kuori, jonka sisällä möyrysivät ihmiset, jotka ajoivat lähinnä omaa etuaan. Ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun valtakunnan voimahahmo tai hänen taustajoukkonsa ensin nostavat jalustalle seuraajaehdokkaan ja sitten leikkaavat siivet tältä samalta ehdokkaalta. Yhtäkkiä tämä kyseinen henkilö näyttää arvostetun seuraajan sijasta pyrkyriltä.

Mikä oli Neuvostoliiton rooli näissä historian vaiheissa? Jälkipolville jäävät reaalipoliittiset faktat: Neuvostoliitto yritti Viktor Vladimirovin johdolla saada Ahti Karjalaisen presidentiksi Kekkosen jälkeen, mutta kun Suomen kansa oli ”päättänyt näyttää”, luopui Neuvostoliitto nopeasti fiksoitumasta ”projekti Karjalaiseen”

Oleellista tässä on, että osa johtavista poliitikoista (K-linjalaiset, taistolaiset ja osa muista) yrittivät luoda kuvan, että ulkopolitiikka – Neuvostoliiton paineen alla – oli aniharvojen hallittavissa ja virheet presidentin valinnassa tulisivat koitumaan kohtalokkaiksi Suomelle.

On selvää, että Neuvostoliitto yritti ajaa Karjalaisen avulla omaa etuaan niin pitkälle kuin mahdollista, mutta ymmärsi realiteetit varsin nopeasti ja sopeutui tilanteeseen.

Itse kuva noiden päivien historiasta ei näytä syvenevän, se vain muuttuu yksityiskohtaisemmaksi. Kirjoja voidaan myydä hyvinkin pieniä uusia nyansseja valaisemalla. Pentti Sainion kirjan antama kuva ei ole paljonkaan tarkentunut, mutta ihmisten muisti ei kiivaassa elämänmenossa riitä palauttamaan mieliin kauan sitten kirjoitettuja totuuksia, niinpä sama tarina voidaan kertoa yhä uudelleen ja uudelleen.

Kenen on historia, ja kenelle sitä kirjoitamme? Ehkä kysymys on edunvalvontataistelusta edesmenneiden ja tehtävistään luopuneiden puolesta. Tärkeintä on säilyttää legendan jälkimaine kriittisen ja objektiivisuuteen pyrkivän henkilöhistorian sijasta.

Jos siis historiankirjoitus alistetaan hegemonioiden väliseksi taisteluksi, niin mikä jää objektiivisuuteen pyrkivän historiakirjoituksen rooliksi? Sitä sopii kysyä. Hyvä yleissivistys on paras ase vääristelyjä ja subjektiivisesti esitettyä näkökohtia vastaan. Sen puolesta Suomessa on taisteltu, mutta taistellaanko enää? Kiinnostaako ihmisiä etsiä totuuden jyviä vai antautua viihteen edessä lempeiksi kaiken roskan omaksuviksi laumasieluiksi?

Maailmanpolitiikan uusi järjestys

Ulkopolitiikka-lehdessä 3/2015 käsiteltiin valtioiden välisen sopimuksen mahdollisuuksia nykyisen kireän tilanteen laukaisemiseksi. Käytän tässä pohjana Tuomas Forsbergin artikkelia ”Suuren sopimuksen edellytykset” mainitussa UP-lehdessä. Johdan siitä omat ajatukseni, joten vastuu mielipiteistä on itselläni.

Forsberg esittää muutamia vaihtoehtoja uudeksi maailmanjärjestykseksi todellisen rauhantilan palauttamiseksi: suurvaltojen etupiirit, voimasuhteiden mukaiset valtasuhteet, parhaan kompromissin menetelmä. Kaikille näille löytyy puoltavia argumentteja, mutta myös vastaväitteitä on helppo esittää. Esimerkiksi etupiirit ovat läntiselle maailmalle myrkkyä, kun taas Venäjälle ne sopisivat. Voimasuhteet ratkaisivat toisen maailmansodan jälkeen suurvalta-asetelman, joka ilmentää valtapolitiikkaa. Neuvostoliitto katsoi rajojen kulkevan siellä, mihin armeijat olivat edenneet. Nyt ei ole tällaista tilannetta. Viimeisin vaihtoehto - paras kompromissi - on toki koko ajan tarjolla, mutta epätodennäköinen ihan lähitulevaisuudessa.

Reaalipolitiikan Grand Old Man Henry Kissinger tarjoaa omaa ratkaisuaan uudessa kirjassaan ”World Order”. Se on ehkä Kissingerin pitkän ulkopoliittisen asiantuntijauran testamentti.

Kirjoitin jokin aika sitten World Orderin perusteella blogikirjoituksen. Kissingeriläinen reaalipolitiikka lähtee niin kaukaa kuin Westfalenin rauhasta (1648) tai vaihtoehtoisesti Wienin kongressista (1815). Näissä luotujen mallien mukaan tulee hänen mielestään pyrkiä suurvaltojen sopimaan ”järjestykseen”, ja jos tästä pyrinnöstä luovutaan tulee vaihtoehtoinen ratkaisu olla käytettävissä. Niinpä Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta 1 pettää, niin kohdan 2 avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä vallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas). Tästä on helppoa johtaa Kissingerin periaate kansallisvaltioiden ensisijaisuudesta hänen World Orderissaan. Ensisijaisia eivät ole kansainväliset instituutiot tai ei-valtiolliset toimijat (kuten EU).

Wienin kongressin tulos oli hiukan yksinkertaistettuna kahden miehen, Metternichin ja Talleyrandin määrittämä rauha. On helppo havaita, että Kissinger sulkee kaiken tunteilun pois maailmanpolitiikasta ja lähtee suurvaltojen tasapainosta, suurvaltojen rauhasta. Tällä oli kuitenkin vapautta ja liberaalia hallitusmuotoa koskeva hintansa. Wienin kongressi mahdollisti suurvaltojen kurinpidon ja esti liberaalien virtausten läpipääsyn. Robert Brantberg kertoo uudessa Suomen sodan sankaria, Sandelsia käsittelevässä kirjassaan, kuinka Napoli yritti muuttaa valtiomuotoaan liberaaliin suuntaan Wienin kongressin jälkeen. Suurvaltapoliisina toimi Itävallan 60 000 miehen (!) armeija, joka marssi Napoliin ja tuhosi vapauden pyrinnöt.

Taustalla onkin valtapolitiikan lisäksi demokratia – autoritaria -akselilla tehtävät ratkaisut. Ainakin Venäjällä on taipumusta toteuttaa demokratian nimissä autoritääristä tapaa hallita. Tänä päiviä lukuisat valtiot ovat taipuneet autoritäärisiin ratkaisuihin. Paavo Lipponen muistutti taannoin, että Itä-Euroopassa feodalismilla oli vankka ote vuosisatoja. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen lähes kaikissa Itä-Euroopan valtioissa vallitsi diktatuuri ja toisen maailmansodan jälkeen toisenlainen, kommunistinen diktatuuri. Ei ihme, että Unkarin ”demokratia” näyttää niin erikoiselta, eikä Puolankaan tilanne ole kehuttava. EU:n kannalta äärimmäisen tärkeässä asiassa eli turvapaikkakysymyksessä Puola käyttäytyy erittäin itsekkäästi samaan aikaan, kun se vaatii EU:lta mahtitukia elinkeinoelämänsä kehittämiseen. Paljon siitä myötätunnosta, jota Itä-Eurooppa sai parikymmentä vuotta sitten on nyt menetetty.

Jos ”suuri järjestys” tulisi joskus voimaan, voi Eurooppa muokkautua demokratia--autoritaria -akselilla hyvinkin toisenlaiseksi, kuin mitä se on nykyisin.

Vielä yksi malli voisi tarjota etenemisväylän. Tarkoitan Etyk-prosessia, jossa länsimaat 1970-luvulla tosiasiassa tunnustivat Itä-Euroopan kuulumisen Neuvostoliiton etupiiriin ja saivat itse vastineeksi lupauksen ihmisoikeuksien toteuttamisesta Neuvostoliitossa. Venäjän heikkouden aikana länsi hankki pysyväisluonteisia etuja Venäjän rajoilta, Venäjän kustannuksella. Niinpä ”etupiiri” on Venäjän mielestä kääntynyt Naton etupiiriksi, joten Etykin mahdollisuudet tuntuvat etäisiltä, jos ajatellaan ratkaisun avaimia.

1990-luvun vaihteessa länsi antoi periaatteellisen sitoumuksen, ettei se ulota Naton jäsenyyksiä Itä-Eurooppaan (sopimuksia ei tehty). Venäjä taas lupasi, että suvereenit maat saavat itse päättää liittoutumisistaan. Näin ei ole käynyt. Juuri Naton etenemistä rajoilleen Venäjä katuu, eikä se voi ainakaan tätä nykyä hyväksyä naapurimaiden itsenäistä päätöksentekoa koskien liittoutumista.

:::::::::::::::::::::::

On totta, että maailma janoaa järjestystä tänään enemmän kuin pitkään aikaan. Maailma ei ole enää kaksinapainen eikä myöskään yksinapainen. On valtava määrä konflikteja ja kriisejä: Irak, Syyria, Afganistan, Libya, Ukraina jne.

Venäjälle jäätyneet konfliktit ovat olleet tapa pysäyttää lännen eteneminen lähialueillaan, länsi on pitänyt näitä Venäjän vähittäisenä etenemisenä kohti etupiirin muodostamista.

Mahdollisuudeksi jää, että jätetään avoimet haavat toistaiseksi märkimään ja sovitaan - kuten Forsbergkin toteaa - niistä asioista, joista yleensäkin voidaan sopia. Venäjä haluaa olla ehdottomasti yksi konfliktien selvittäjäosapuolista.

Paradoksaalisesti Syyrian umpiperä ja jatkuva terrorismin uhka voisivat toimia laukaisevana tekijänä suurvaltayhteistyölle. On kuitenkin epäselvää, mitkä ovat suurvaltojen, siis USA:n ja Venäjän tarkoitusperät. Jos Venäjän tarkoitus on jakaa arabimaat ja niiden öljyvarat kahtia, jotta öljyn hinta saataisiin nousuun, on yksituumaisuus kaukana. Myöskään Yhdysvaltain ”norsu posliinikaupassa” -toimintatapa ei ole ollut omiaan rauhoittamaan Lähi-Itää. Päinvastoin George Bush nuoremman omaksuma demokratian levittämispyrkimys on johtanut synkkään taistelujen kierteeseen. Kyynikko voisi sanoa, että amerikkalainen Manifest Destiny (kutsumuskohtalo) on keskeinen syy ongelmiin. Demokratian vienti ei onnistu maihin, joissa ei ole tapahtunut kansanvallan juurtumista jo aiemmin. Eikä se onnistu myöskään Yhdysvaltain asenteella, jossa se julistaa olevansa ainutlaatuinen kansakunta. Venäjälle autoritäärisesti hallitut valtiot eivät ole piikki lihassa, koska sillä ei ole tarvetta viedä demokratiaa. Päinvastoin venäläinen pragmaattisuus - autoritäärisen hallinnon salliminen – on osa ratkaisua Venäjän kannalta, koska se itsekin on vaatimaton demokratiatavoitteissaan.

Jos projisoidaan edellä esitetty Suomen tilanteeseen ja etsitään tasapainoista ratkaisua kissingeriläisestä reaalipolitikasta, olisin sitä, mieltä että Suomen on järjestettävä suhteensa Venäjään vanhalta tutulta luottamuspohjalta, mutta ilman suomettumisen tuomia vastenmielisiä lisukkeita. ”Uuteen järjestykseen” tarvitaan kissingeriläisittäin uskottava oman valtion puolustaminen – kansallisvaltiopohjalta - mihin ilmansuuntaan tahansa.

Venäjän on varmistuttava luoteisrajansa turvallisuudesta. Tämä tilanne ei estä Nato-kumppanuutta, mutta ei toisaalta myöskään salli Nato-suhteen sotilaallista syventämistä nykyisestä. Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus on osa uutta järjestystä. Nyt kohistaan turvatakuista osana EU:n vihdoin konkreettisesti orastavaa puolustusta. Turvatakuista terroriuhan alla on kuitenkin vielä pitkä matka EU:n yhteiseen puolustukseen.

Suomella on uhkia, mutta myös - ja ennen kaikkea – mahdollisuuksia, jos pelaamme korttimme oikein. Reaalipolitiikka on avain asioiden syvälliseen ymmärtämiseen, ja panikoiminen vastaavasti vuosikymmenien työn pilaamiseen.

Georg C. Ehrnrooth – oikeiston yksinäinen ääni

FT Riku Keski-Rauska väitteli vuonna 2014 aiheesta ”Kekkosta ja kommunismia vastaan. Georg C. Ehrnroothin poliittinen toiminta vuosina 1945-1982”. Nyt hän on julkaissut teoksen ”Yksinäinen Ehrnrooth. Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa” (Otava, 2015).

Keski-Rauskan teos on seikkaperäinen kertomus ja analyysi tästä oikean reunan poliitikosta, joka oli piikki paitsi Kekkosen niin myös RKP:n ja oikeastaan kaikkien muiden puolueiden kellokkaiden nahassa. Ja läpitunkeva piikki työntyi myös Neuvostoliiton herkkään hipiään.

Kirjan nimi kertoo oleellisen: Ehrnrooth kävi yhden miehen sotaa YYA-Suomea vastaan valtavalla, periksiantamattomalla sinnikkyydellä. No, oli hänellä toki muutama kumppani, joista tärkeimmät olivat puoluetoveri Victor Procope ja kokoomuksen Tuure Junnila.

Puolitosissaan voisi todeta kääntäen, että YYA-Suomi oli Ehrnroothin puristuksessa, oli tämä merkillinen poliitikko sen verran päämäärätietoinen mies.

Objektiivisuudessa lähes 500-sivuinen kirja yltää kohtuulliselle tasolle, vaikka kirjoittajan ilmeinen porvarillinen maailmankatsomus säästää Ehrnroothin kovimmalta kritiikiltä. Nuoren Georgin Yhdysvaltain opintomatkan (1953) kuvaukseen haluan kuitenkin kiinnittää huomiota. Elettiin mccarthyismin aikaa ja Ehrnrooth näyttää suhtautuneen varovaisen myönteisesti ilmiöön. Sekä Ehrnrooth että hänestä kirjoittava Keski-Rauska sivuuttavat mccarthyismin ylilyönnit kritiikittömästi. Merkitsikö matka Ehrnroothille uuden oppimista? Kuvausta lukiessani tuli mieleen, että matkalla oli nuoreen Georgiin jo hänen aiemmin omaksuttuja asenteitaan vahvistava vaikutus.

Sukutaustaltaan Ehrnrooth lukeutui äveriäimpiin suomalaisin sukuihin, joiden pääoma muodostui Kaukaasta, Kymistä ja Fiskarsista (Ehrnrooth, von Julin, Mannerheim). Teollisuus- ja pankkikytkentä oli vahva (Georg C:n isä oli Kymi Oy:n johtaja ja setä PYP:n pääjohtaja). Ehrnroothien suku oli varma tapaus Kristiina Halkolan ”20 perheessä”. 1960-luvun vasemmistoradikalismille Jori C. oli ykkösmaalitauluja. Kirjan kirjoittaja lisää kuivasti, että sukulaistensakaan kanssa Ehrnrooth ei löytänyt yhteistä säveltä esimerkiksi suhteessa Kekkoseen. Neuvostoliiton kauppa oli monille Ehrnrootheille tärkeää, mutta tuo maa sattui olemaan Georgin vihaama!

Muistan itse Ehrnroothin 1960-luuvn loppupuolen ja 1970-luvun alun TV:n vaaliohjelmista ulkoisesti sliipatun näköisenä suomenruotsalaisena herrasmiehenä. Malttiaan hän ei menettänyt puhuessaankaan, mutta kritiikki oli kovaa varsinkin ulkopoliittista establishmenttia vastaan. Sanavalmis hän oli, mutta ehkä hän tuntui vähän vieraan herraskaiselta nuoresta miehestä. Huumorissa löytyi, mutta otettiinko hänet ihan vakavasti isojen poikien geimeissä?

Kirja avaa näkymän YYA-Suomeen oppositiomiehen näkökulmasta. Jotenkin nyt kirjan kautta hän vaikuttaa vielä kriittisemmältä kuin aikanaan, mutta ehkä se johtuu siitä, että silloin ei kerrottu kaikkea. Nythän ”kaikki” tiedot vuotavat avoimuuden periaatteella, joskin Jarmo Korhonen voi olla eri mieltä. Mutta silloin vanhaan huonoon aikaan oli tabuja, joita ei rikottu.

Keskityn seuraavassa Ehrnroothin uran kaikkein keskeisimpiin osiin, varsinkin YYA-sopimuksen vastaiseen taisteluun, poikkeuslakiin 1973 ja hänen irtaantumiseensa RKP:stä omaan puolueeseen.

Ehrnrooth valitsi puolensa jo varhain. Presidentinvaaleissa 1956 hän varovaisesti tuki Fagerholmia Kekkosta vastaan. Jatkossa hän puolusti yöpakkashallitusta 1958 ja oli mukana Honka-liitossa 1962, joskaan ei aivan ytimessä. Kärkkäänä epäortodoksisten ulkopoliittisten lausuntojen antajana hän saattoi jopa hankaloittaa presidenttiehdokas Hongan pyrkimyksiä.

Kautta koko kirjan paljastuu Ehrnroothin huonohko sopeutuminen oikeastaan mihinkään seuraan. Keski-Rauska toteaa aivan oikein, että hän ei ollut puoluettaan (RKP) varten vaan puolue oli häntä varten. Mahtavana äänien kerääjänä hän oli kuitenkin must-mies RKP:lle. Äänisaalis vaihteli alun noin 10 000 äänestä keskivaiheen 15 000 ääneen ja loppuvaiheen 10 000 ja 7000 ääneen. Ehrnroothin luottoäänestäjiä olivat ”mummoja”, jotka näkivät varmaankin varsin tyylikkäässä Jori C:ssä ihannevävypojan. Ilkikurisesti voisi sanoa, että avain poliittiseen menestykseen olivat ”mummojen kahvittelut”. Ehrnrooth ei koskaan lakannut pitämästä eläkeläisten puolta.

Ehrnrooth ei sopinut joukkoon oikeistossakaan, tai ehkä pitää sanoa, että hänen aikanaan 1960-luvun lopulta lähtien kokoomus liikkui vasemmalle ja Ehrnrooth pysyi asemissaan oikeiston äänitorvena. Niinpä hän hyökkäsi rajusti kokoomuslaisia ja oman puolueensa maltillisia oikeistolaisia vastaan. Hänen reviirinsä oli ahdas, ja torjunta oli aktiivista. Jotenkin hyökkäykset nyt nähtynä vaikuttavat repiviltä. Ehrnrooth pelasi avoimesti peliään julkisuuden kautta. Tänä päivänä pidetään enemmän mölyt mahassa omien kesken jotain poikkeusta lukuun ottamatta.

Ehrnroothin erityisinhokki oli tietenkin Urho Kekkonen, jota hän ei hyväksynyt oikein missään vaiheessa. Hän yhdisti presidentin kiinteästi ikivastustajaansa Neuvostoliittoon ja YYA-sopimukseen sekä tietenkin kansanrintamahallituksiin. Siinä oli syntejä kylliksi. Kekkosen kuoleman jälkeen hän ei lisännyt kierroksia Kekkos-arvosteluun niin kuin moni muu – ei tarvinnut, koska hän oli mittansa täyttänyt.

Mielenkiintoista on, että ajoittain hän henkisesti liittoutui sdp:n kanssa, mutta kai pelkästään sen takia, että oli äärimmäisen kommunistivastainen. Mauno Koiviston taakse hän asettui ilmeisen aidosti, vaikka ei tätäkään säästänyt kritiikiltä. Ehrnrooth tajusi, että Koivisto irrotti Suomen Kekkos-Suomesta ja se riitti.

Vuoden 1970 eduskuntavaalit olivat tärkeät Ehrnroothille, koska silloin toteutui oikeistosiirtymä. RKP säilytti paikkamääränsä, vaikka kaikki muut hallituspuolueet menettivät. Kokoomus eteni vahvasti ja ennen kaikkea Veikko Vennamon SMP löi itsensä läpi. Tärkeää näissäkin vaaleissa oli, ei suinkaan oikeiston menestys, vaan K-linjan tappio!

Suuren osan tarmostaan Ehrnrooth kohdisti oman puolueensa sisäiseen taisteluun. Mies ei antanut tuumaakaan periksi vääntäessään oman puolueensa maltillisia oikeistolaisia (olivat hänen kilpailijoitaan) ja liberaaleja vastaan. Oikeastaan ehrnroothilaisiksi jäivät tusinasta kansanedustajasta vain hän itse ja Procope.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Pravdan ja Izvestijan palstoilla Ehrnrooth oli yhdessä Junnilan ja Vennamon kanssa varma neuvostovastainen taho. Esimerkiksi vuoden 1972 tammivaalien alla Izvestija hyökkäsi raivokkaasti JEV-akselia (Junnila-Ehrnrooth-Vennamo) vastaan. Samojen vaalien yhteydessä sattui välikohtaus, jota Keski-Rauska selvittää yksityiskohtaisesti. Se tavallaan myös kuvaa tuon ajan ylikierroksilla käynyttä ideologista taistelua. Vaalien alla julkaistiin Päivän Sanomissa luvatta Ehrnroothin kaksi kirjettä hänen ystävälleen yhdysvaltalaiselle kongressiedustajalle Edward J. Derwinskille. Sylttytehdas aivan ilmeisesti - monien todistajalausuntojen perustella - sijoittui Neuvostoliiton suurlähetystöön. Miten postin kantamien kirjeiden avaaminen tapahtui, se ei ole tarkoin selvinnyt, mutta oikeudenkäyntejä seurasi ja todennäköiseksi vastuulliseksi ”murtovarkaaksi” paljastui tunnettu lähetystösihteeri Albert Akulov, jonka lähtö maasta jonkin ajan päästä yhdistettiin tapaus Ehrnroothiin. Joka tapauksessa suomalaisten poliitikkojen ja viranomaisten välttelevä puuttuminen kirjerosvoukseen sai Ehrnroothin raivon partaalle. Tapaus todisti viimeistään Suomen vastenmielisen suomettuneisuuden (jota käsitettä muuten en huomannut E:n viljelevän kovinkaan tiheään).

Puolueeton tarkkailija voisi todeta, että Neuvostoliiton röyhkeydet olivat tuolloin 1970-luvun alussa pahimmillaan, eikä ole mitenkään sattuma, että Ehrnrooth joutui niiden kohteeksi. Vuoden 1973 poikkeuslakitaistelu on ehrnroothilaisuuden kovaa ydintä. Vähitellen Kekkosen poikkeuslailla tapahtuneen valinnan kannalle käännytettiin riittävä määrä kansanedustajia. Ehrnroothille moinen ei tullut kuuloonkaan.

Tapahtui ihmeellisiä asioita: elokuussa 1972 Kekkonen vieraili Zavidovossa, jossa isäntänä oli koko Neuvostoliiton johtotroikka. Kekkosen haluttiin jatkavan ja pakettiin kytkettiin Suomen puolelta EEC-vapaakauppasopimuksen solmiminen. Sitten tapahtui tunnettu vuoto, jossa Dagens Nyheter julkaisi 31.10. 1972 Zavidovo-keskusteluista tehdyn salaisen muistion. Kekkonen reagoi suuttuneena 14.12.1972 ilmoittamalla, ettei ole käytettävissä presidentiksi. Tämä on yhdistetty vaikeuteen saada 5/6 kansanedustajista poikkeuslain taakse. Jälkikäteen vaikuttaa siltä, että Kekkonen painosti muita erouhkauksellaan poikkeuslain taakse. Muun muassa Tuure Junnila ihmetteli, miten Kekkoselta meni 1,5 kuukautta reagoida vuotoon. Sitä ihmettelin minäkin, eikä kukaan kertonut! Muistan kuinka pidin Dagens Nyheterin uutista ruotsalaisten sensaatiohakuisuutena, johon Suomen puolelta ilmoitettiin virallisesti (”aivan oikein”), että ”huhuja ei kommentoida”. Pettymykseni oli valtava, kun havaitsin pelin hengen. Tunsin itseni nololla tapaa huijatuksi: että saatoinkin olla niin naiivi, että kuvittelin, että ihan kaikki ei olisi Kekkos-keskeistä valtapeliä.

Poikkeuslain taakse saatiin em. tempuilla riittävä enemmistö. Ehrnrooth: ”häpeän hetki Suomen eduskunnan historiassa”. Tapahtuma vertautui hänen mielessään sotasyyllisyyskysymykseen. Ehrnrooth ei ollut minun mieheni vaaleissa, mutta tässä hän oli harvinaisen oikeassa.

Keski-Rauska pui pitkään poikkeuslakiepisodia - ja aiheesta. Ehrnrooth antoi sanan säilän heilua: hän vertasi tapahtumasarjaa H.C. Andersenin satuun keisarin uusista vaatteista. Kysymys ei ollut pelkästään Kekkos-vihasta tai puolueaparaatin mädännäisyydestä. Kysymys oli nykyaikaista termiä käyttääkseni kykenemättömyydestä kuulua läntiseen arvoyhteisöön.

Vastausta vaille jää ratkaiseva kysymys. Mitä olisi tapahtunut, jos ei olisi tanssittu Neuvostoliiton pillin mukaan? Moni poliitikko ei vastaa tai sanoo, että siitä olisi ollut ”vakavat seuraukset”. Entä jos sanon, ettei siitä olisi seurannut mitään. Neuvostoliito kokeili, miten pitkälle se pääsee. Jokainen voi tietenkin sommitella haluamansa tulkinnan.

Poikkeuslakitaistelu irrotti Ehrnrooth-Procope -akselin puolueen enemmistöstä ankaran kritiikin saattelemana. Samoihin aikoihin alkoi realisoitua uuden oikeistolaisen puolueen perustaminen. Tavan mukaan sillä oli monta isää. Keski-Rauska – rehellistä kyllä – esittää puolueen perustamisvaiheista kaksi eri tarinaa! Äärioikeistolaisten lisäksi kummeina toimivat mm. RKP:n enemmistö (varauksin) ja Harri Holkeri, joka halusi kokoomuksen oikealle puolelle sylkykupin, joskin hän piti huolen, että kokoomuksesta ei – mikä sekin oli mahdollista – repeäisi kansanedustajia uuteen puolueeseen.

Lopputulema oli monien kivuliaiden vaiheiden jälkeen, että Ehrnroothista tuli Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen jäsen. Sittemmin nimi muuttui pariin kertaan päätyen Perustuslailliseksi oikeistopuolueeksi (eli perustuslaillisiksi). Se oli tuomittu mikropuolueeksi ja lopetti toimintansa 1990-luvun alussa. Suomessa ei kerta kaikkiaan nykyhistorian aikana ole voinut menestyä sen enempää vasemmalla kuin oikealla äärilaidalla.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Lähihistorian tapahtumat tukevat monin tavoin Ehrnroothin ”oikeassa olemista”, ja siitä hän tietenkin iloitsi. Ehrnroothin muihin puolueisiin kohdistunut ehdoton antipatia kuitenkin sulki ilon sisäänsä eikä vapautunutta riemua irronnut.

Vastustajat leimasivat hanakasti Ehrnroothin kuuluvaksi äärioikeistoon. Olen käyttänyt edellä tätä käsitettä varovasti, koska äärioikea liitetään helposti terrorismiin , josta Suomessa ei tietenkään ollut kysymys. Ehrnrooth itse korosti perustuslaillisuutta ja isänmaallisuutta. Sosiaalipolitiikassa hänellä oli ”sydän vasemmalla puolella” varsinkin vanhustenhuoltoon liittyvissä kysymyksissä.

Ehrnroothin henkilökohtainen kannatus pysyi vaaleissa korkealla tasolla pitkään. Tätä edesauttoi Ehrnroothin verbaalinen kyky loihtia kielikuvia nykyisten huippupoliitikkojen tapaan, ellei paremminkin.

Jälkikäteen voidaan sanoa, että ehdottomuus omissa tavoitteissa esti Ehrnroothin nousun suomalaisen politiikan huippugalleriaan. Demokratian kannalta hän toimi sekä hellittämättömänä omanatuntona että toisaalta pilasi omaa kuvaansa, kun hän ei piitannut muiden – paitsi aivan läheistensä - mielipiteistä. Vielä yksi yllättävä näkökulma: Georgin vaimo Mary luonnehti kotioloissa miestään – vetäytyvyydessään ja konservatiivisuudessaan – ”Perhe on pahin” -sarjan Archie Bunkerin kaltaiseksi! Valitsiko luonne Ehrnroothin yksinäisen miehen linjan vai kohtaloko valitsi sen hänen puolestaan?

Riku Keski-Anttilan kirjaa voi suositella kaikille nykyhistorian juuria pohdiskeleville entusiasteille ja muille ihan vaan historiatietojen paikkauksen vuoksi.

Odotettavissa murenevaa työtä

HSTV:ssä oli vastikään keskustelu uusista liiketoimintamuodoista, jotka valtaavat markkinoita. Puhuttiin jakamistaloudesta ja keikkataloudesta. Viime mainittu tuo asiaan selkeän ansaintalogiikan, joten puhutaan siitä. Myös voidaan puhua basaaritaloudesta tai alustataloudesta. Ensin mainittu on tässä yhteydessä hiukan halventava nimitys, mutta jälkimmäisessä on ytyä. Se kuvaa tietoteknistä pohjaa, josta bisnes ponnistaa.

En referoi seuraavassa keskustelua laajemmin, vaan annan sen toimia omien ajatusteni katalyyttinä. Airbnb (huoneenvuokrauspalvelu) ja Über (taksipalvelu) ovat tuttuja esimerkkejä yrityksistä, jotka edustavat nykyaikaista alustataloutta. Liiketoiminta perustuu it:n ja internetin hyväksikäyttöön asiakkaan ja palveluntarjoajan yhdyttämiseksi. Ohjelmisto, jonka avulla operoidaan on se "alusta". Samalla nämä uudet bisnesmallit edustavat disruptiivisia innovaatioita, ne toisin sanoen murentavat vanhan tavan harjoittaa liiketoimintaa. Itse käsite disruptiivinen innovaatio on lähes 20 vuotta vanha. Käsitteen kehitti Clayton M. Christensen vuonna 1997 kirjassaan ”Innovator´s Dilemma”. Hidas käyttöön otto kuvaa mielestäni kehityksen väitettyä (ja kuviteltua) ”hurjaa nopeutta”. Tosiasiassa tarvitaan aikaa, jotta markkinat kypsyvät uusille tuotteille, olkoon niiden takana oleva teoria kuinka pätevä tahansa. Ihminen on konservatiivinen otus. Uskaltaisin sanoa, että tässä pätee ”90%/10 %” -sääntö. Vain 10 prosenttia ihmisistä edustaa varhaisia omaksujia. Suurin osa toimii vanhoilla pelisäännöillä (90 %). Tästä syystä on syytä olla varovainen, kun hehkutetaan uusia bisnesinnovaatiota.

Toisaalta on hyvä muistaa, että myöhästyminen markkinoilta saattaa kostautua. W. Chan Kim ja Renee Mauborgne kuvaavat ”Sinisen meren strategiassaan” hyvin näitä putoajia, jotka menettävät markkinat innovaatioiden puutteessa kilpailijoille, jonka seurauksena ne lähtevät viivytystaisteluun eli katekilpailuun (alenevien katteiden kilpailuun). Seuraukset saatavat olla tuhoisat. Ne vaipuvat ”punaiseen mereen”. Lohdutuksena Kim ja Mauborgne luovat mahdollisuuden nousta uudelleen siniseen mereen. Tästä vaihtelusta olen eräässä aiemmassa blogissa tarjonnut esimerkin, nimittäin Nokian.

Keikkatalouden ansaintalogiikka on paljon keskusteltu aihe. Sillä on taipumusta polarisoida johdon ja toisaalta työntekijöiden ansaintamahdollisuudet. Yhtäkkiä voidaankin puhua hyväksikäyttötaloudesta. Uusi liiketoimintakonsepti saattaa rikastuttaa omistajansa, mutta köyhdyttää duunin tekijät.

Lanseeraisin itse käsitteen yhteiskunnallinen disruptio kuvaamaan tilannetta, jossa olemme luodessamme uusia alustainnovaatioita. Disruptio voi toteutua monin eri tavoin: esimerkiksi rahat loppuvat, eikä entinen (julkinen) palvelutuotanto voi jatkua. Disruptio voi johtaa palveluiden saannin välimatkojen pidentymiseen, mutta usein myös palvelujen siirtymiseen nettiin. Haasteeksi jää heikoimmin tietoteknisin valmiuksin varustetut asiakkaat, jotka voivat osaamattomuuttaan joutua palveluvajeisiin.

Keskiluokan töiden muuttuminen halpatyöksi on osa yhteiskunnallista disruptiota. Voidaan puhua halpatyöyhteiskunnasta. Tällainen yhteiskunta perustuu aivan muille säännöille kuin nykyisin vielä voimassaolevassa hyvinvointiyhteiskunta. Hyvinvointiyhteiskunnan disruptiivinen kehitys eli julkisten palvelujen heikkeneminen on yhteiskuntaa polarisoiva ja siksi epätoivottava kehityssuunta. Yksityiset markkinat eivät harvaan asutussa maassa voi korvata julkisia palveluja, pahimmillaan joudutaan julkisesta monopolista (joka sentään on demokraattisesti valvottua) yksityiseen monopoliin.

Monesti sorrutaan puhumaan kustakin uuden yritystoiminnan lanseerauksesta erikseen (kuten taksi- tai huoneenvuokrauspalvelut) unohtaen kokonaisuus. Esimerkiksi pienet keikkatalouden palkkiot estävät laajentuessaan perheen perustamisen. Se ei taida onnistua ihan helposti 8 euron tuntipalkalla. Ullakkokamarin vaihtaminen kaksilapsisen perheen omistus- tai vuokra-asuntoon saattaa olla ylivoimaista. Perhe voi jäädä perustamatta. Jo nyt on nähtävissä syntyvyyden alenema, joka ei tässä vaiheessa kuitenkaan johdu keikkataloudesta pääosin, vaan talouden taantumasta. Mutta myöhemmin perheen perustamisen vaikeuskertoimia ei kannata lisätä.

Kun olen pääosin taustalta seurannut IT-alan perheyrityksemme toimintaa, on syytä ehkä tuoda esille rekrytoinnin pullonkaulat. Haasteena on nimenomaan kokoaikaisten koodaajan saaminen yritykseen, ei suinkaan pienimuotoisen alihankintatyön ostaminen. Palveluja tarjoavia alihankintayrityksiä on runsaasti tarjolla. Ei siis kannata muuttaa yhteiskuntaa ajatuksissamme keikkatyöyhteiskunnaksi liian aikaisin. Kyllä työ säilyy pitkään kokoaikatyönä.

HSTV:n keskustelussa puhuttiin aivan oikein, että jos (ja kun) keikkatalous laajenee arvioidusta 10 prosentista, tarvitaan aivan uusi työlainsäädäntö ja työsopimukset. Perustulovaihtoehtoa on tässä vaikea sivuuttaa. Nekin, jotka muutoin suhtautuvat perustuloon kriittisesti (kuten minä) näkevät perustulon tai vastaavan välttämättömyytenä, jos työnteko valtaosiltaan muuttuu silppu- tai keikkatyöksi. Perustulon toteuttaminen siten, että se eri osissa maata kattaa täysin eritasoiset asumis- ja toimeentulokustannukset on todella suuri haaste.

Keikkatalouden yksi haaste on eläkekertymä. Sitä ei nimittäin välttämättä kerry, jos ei muuteta eläkkeenmuodostumistapaa. Väite, että tulevaisuudessa eläke osin korvautuu pitkään jatkuvalla työuralla on sekin teoriaa. Kevyessä työssä se toimii, mutta fyysisesti tai henkisesti raskaissa töissä vuosikymmeniä nykyistä pitempään kestäminen on mahdottomuus.

Täystyöllisyys on haaste keikkataloudessa, kuten tavanomaisessa palkkatyössä. Se taitaa jäädä haaveeksi, jos ei sitten kehitetä todella dramaattisia kansalaispalkkarakenteita.

Entä tulevaisuus? Kun puhutaan tietoyhteiskunnasta on tärkeää valaista juuri ”tiedon” olemusta. Me osaamme kyllä käsitellä tietoa ja valita siitä otannalla tähdellinen tieto, mutta nykyaikaisilla välineillä voidaan myös käsitellä ”koko tietoa”, big dataa. Raakatiedon käsittely voisi olla avain uuteen bisnekseen. Se on meidän uusiutuva ”luonnonvaramme”. Meillä Suomessa tähän on mahtavat mahdollisuudet, koska meillä on kymmenien - ei, satojen vuosien tieto hallussamme.

Olisiko tässä sauma myös suuryrityksille vastata ketterien pk-yritysten kilpailuun? Vai hyödyttääkö big datan analysointi ja hyväksikäyttö asiakaspalvelussa enemmän pieniä ja ripeätoimisia yrityksiä?

Meillä on mahdollisuus yhdistää oppilaitosten, tutkimuslaitosten ja yritysten tietoja ja käsitellä niitä massiivisesti, koska nykyaikaisilla tietokoneilla on riittävästi vääntöä. Edward Snowden teki palveluksen, kun hän kertoi meille avoimesti siitä massiivisesta tietomäärästä, johon hän pääsi käsiksi. Se avasi monen silmät sekä hyvässä että pahassa.