Luottamusyhteiskunnan rapautuminen - mikä meni pieleen?

Mikä on mennyt pieleen kansanvaltaisessa hallitsemisessa tässä maassa? Ei välttämättä periaatetasolla mikään, mutta toimintaympäristö on muuttunut merkittävästi. Ihmisten ärtymys on kasvanut. On selvää, että osa ihmisten pahantuulisuudesta johtuu huonosta taloudellisesta tilanteesta. Kysymys on siitä, miten reagoidaan ahdistavaan ympäristöön.

Mutta on toki syvempiäkin syitä. Niitäkin yritän valaista oheisessa tekstissä.

Moni on kysellyt vakaan ja tasapainoisen asioiden ratkaisemisen perään. Yritän seuraavassa olla kohtuullisen ymmärtäväinen päätöksentekijöitä kohtaan ja jättää kliseiset haukkumiset väliin. Kriittisyyteen jää silti yllin kyllin aineksia. Ei voi olla sattumaa, että nykyinen hallitus on kohdannut edellisen hallituksen ongelmat. Jo sovittua joudutaan muuttamaan hämmästyttävän usein.

Yksi silmiinpistävä ongelma on virkamiesvalmistelun uudet piirteet. Monimutkaisessa tilanteessa asioiden hallinta ei ole ollutkaan niin hyvää, mihin on totuttu. Mutta on tässä kysymys jostain muustakin.

Ulkopuolisten lobbaustoiminnan piti tämän hallituksen osalta olla sivummalla verrattuna edelliseen hallitukseen. Ehkä näin on ollutkin sen osalta, mikä näkyy julkisuuteen, mutta taustalla koneistot ovat pyörineet. Amerikkalaismallinen pyöröovisysteemi (pankkisektorilta hallitukseen ja takaisin pankkiin) ei ole meillä vielä amerikkalaisella tasolla, eikä mahdollisesti koskaan joudutakaan samaan, koska asiaan on puututtu.

Kysymys ei ole aina välttämättä hallituksen ja opposition vastakkainasettelusta, vaikka näkyvissä onkin merkit kummankin osapuolen halusta pitää kiinni omasta agendasta. Ristiriitaisessa tilanteessa tulevat esille alhaiset inhimilliset tunteet, vahingonilo ja toisen lyöminen. Tätä harrastetaan sekä opposition että hallituksen puolelta.

Viimeisellä kahdella hallituskaudella on ollut kysymys talouden sopeuttamisesta uuteen tilanteeseen, jossa jaettavaa ei ole. Päinvastoin jo sovituista eduista on jouduttu luopumaan. Nykyisen hallituksen ”kokemattomuus” on johtanut virhearvioihin ja huonoon valmisteluun. Tätä oppositio on odotetusti käyttänyt arvostelussa hyväkseen.

Tarvitaan siis poikkeuksellista osaamista tilanteesta selviytymiseen, enkä jaksa uskoa, että selviytymiskeinot löytyvät 1990-luvun lamalääkkeistä. Kuitenkin sen ajan poliitikkoja on käytetty neuvonantajina nykyisessä tilanteessa. Ongelma on paljolti siinä, että yhdeksänkymmentäluvun alun politiikka ei ollut lähelläkään ideaalia. Lamasta selvittiin näennäisesti hyvin, mutta paljolti tehdystä devalvaatiosta johtuen. Nyt tätä keinoa ei ole käytettävissä ellei sitten euro romahda kovin alhaiselle tasolle. Nokian menestys oli ratkaiseva tekijä sille 14 vuoden huimalle kehitykselle, joka toteutui 1994-2007. Tuskinpa samanlaista onnenpotkua seuraa nyt.

Molemmille jyrkän taantuman kausille on ollut tyypillistä korkea työttömyys. Se on syytä muistaa, kun kehutaan 1990-luvun alun lamasta toipumista. Lama kasvatti lähes 20 prosentin työttömyysvuoren, joka madaltui hitaasti niin, että nousukauden lopussa – yli kymmenen vuoden korpivaelluksen jälkeen - oli päädytty noin 6 prosentin työttömyyteen.

Taantumasta toipumisen periaatteista ollaan eri mieltä: toiset luottavat leikkaamalla säästämiseen ja toiset (vähemmistö) taas finanssipoliittiseen (ei siis pelkästään rahapoliittiseen) elvytyksen.

Suomen tilanne ei periaatteessa poikkea muun läntisen maailman tilanteesta, vaikka niin yritetään väittää. On kysymys vain aste-eroista eri maiden välillä. On tyypillistä, että suomalaiset soimaavat itseään muiden menestyksestä tai sitten sanotaan, että ollaan ”Kreikan tiellä”. Euroopan valtioiden kilpailukyky on toistaiseksi vahingoittunut pysyvän tuntuisesti. Yhtä selvää on, että saavutetusta hyvinvoinnista on vaikeaa antaa periksi. Toisaalta siitä on myös vaikeaa pitää kiinni. Olemme läntisellä pallonpuoliskolla samojen ongelmien keskellä turvapaikkaongelmat mukaan lukien.

Yhteisvaluutta on ehdottomasti yksi ongelmien syistä (vaikka globaali kilpailu ilman muuta olisi joka tapauksessa johtanut ongelmiin), koska eurossa mukana olevien maiden kilpailukyky ei ole samanlainen koskaan. Ranskan ja Saksan idealistinen kuvitelma integraatiosta rauhan lähteenä on kärsinyt haaksirikon. Aina on niitä, jotka kuorivat kerman ja niitä, jotka eivät pysty uudistamaan yhteiskuntaansa riittävän ripeästi. Kiinteiden kansallisten valuuttojen (tai kelluvien valuuttojen) maailmassa devalvoiminen (devalvoituminen) pelasti kilpailukyvyn, mutta johti välittömästi uuteen inflaatiokierteeseen (mukaan lukien palkkainflaatio). Nyt koko manner kelluu ja kellumiset yleensäkin vaikuttavat maanosien tasolla.

Sitten tullaan aivan ydinasiaan…..

Suomessa ei ole kysymys liukumisesta demokratiasta autoritäärisyyteen niin kuin esimerkiksi monissa Itä-Euroopan maissa, mutta demokratian sisälle on rakentunut poliitikkojen ja virkamiesten bunkkereita, joista käsin pyritään ohjaamaan yleistä mielipidettä. Tämä on eräänlaista hallinnon sisällä kehitettyä, mutta ulospäin vaikuttavaa lobbausta. Tämä sisäinen lobbauskoneisto voi liittoutua jonkin ulkopuolisen yhteisön tai markkinatoimijan kanssa.

Hallintarekisteriasia on esimerkki tästä pyrkimyksestä viedä vääjäämättömästi asiaa eteenpäin demokratian pelisäännöistä välittämättä. Ikään kuin jokin kuviteltu tai todellinen isompi järki pyrkisi päättämään ison enemmistön puolesta. Vääntö meni hukkaan kun valtiovarainministeriltä mitä todennäköisimmin meni oma lobbaus ja ulkopuolisten (rahamarkkinoiden edunvalvojien) syöttämä propaganda sekaisin.

Sama ilmiö on nähtävissä ns. pakkolaeissa. Jossakin on vain ”suuri järki” jonka kertoo ihmisille, mikä on ”oikein”, vaikkei tällä ”oikealla” pystytäkään vakuuttamaan ihmisiä.

Räikeä esimerkki on poliitikkojen ja virkamiesten yhteishivutuksesta on juuri julkaistu ”salainen raportti” koskien uutta turvallisuusarvioita Itämeren alueella. Se on omalta osaltaan viitoittamassa reittiä kohti Natoa. Raportti , joka on vuodatettu tarkoitushakuisesti Nato-mieliselle Helsingin Sanomille, osoittaa piittaamatonta suhtautumista liittoumattomuuden peruslinjaa kohtaan. Itse asiassa liittoutumattomuuskäsite asetetaan naurunalaiseksi. Kun ulkoministeriltä kysytään turvallisuuspolitiikan muutoksesta, hän toteaa ulkoaopiskellun kaavan mukaisesti, että kysymys on ”normaalista virkamieskäytännöstä. Toinen vaihtoehto on sanoa, että ”tässä ei ole mitään uutta” tai, että ”tästä on sovittu jo aikaisemmin”. Kukaan ei vain ole alistanut aiemmin päätettyä demokraattiseen kontrolliin.

Yhteenvetona edellä esitetystä voisi sanoa, että on kehitetty kansanvallan sisään oma ”demokratian kaventamisen sovellus”. Vielä on syytä ottaa esille luottamuksen käsite, koska se tuntuu kaikonnen johonkin kauas tämän päivän keskusteluista (tätä kirjoitettaessa tuli tieto yhteiskuntasopimusneuvottelujen kariutumisesta). Maa on melkoisessa kriisissä juuri luottamuksen ilmapiirin puuttumisen vuoksi. Ja minä kun olen korostanut suomalaisen luottamusyhteiskunnan vahvuutta.

EK:n käsittämätön, väärinajoitettu päätös jättäytyä tämän kierroksen jälkeen keskitetyistä työmarkkinaratkaisuista tuli ainakin minulle täytenä yllätyksenä. Miksi juuri nyt, kun neuvottelut olivat herkässä vaiheessa? AKT saattoi kytätä irtautumista, mutta nyt sille suorastaan tarjottiin syytä EK:n taholta.

Oliko neuvottelujen ajaminen kiville lopulta sekä EK:n että AKT:n tarkoitus? Masentavaa niiden kannalta, jotka aidosti pyrkivät ratkaisuun.

Kysymys voi olla luottamusyhteiskunnan rapautumisesta kansalaisten ja valtaapitävien välillä, mutta aivan erityisesti yhteiskunnan yläkerrosten keskinäisestä luottamuspulasta. Tästä huolimatta kynnys sopimukseen ei ole niin korkea kuin väitetään.

Entä mihin olemme menossa? Jos suunta on kohti valtiolaivan konsernihallintoa (ja sitä kautta yhteisen tahtotilan määrittämistä ampumalla rivit suoriksi ja sen jälkeen kohti yhtenäistä päätöksentekoa konsernin sisällä), merkitsisi se mahdollisesti irtautumista nykyisestä ideaalista, jossa virkamies vaalii yhteistä etua, oikeudenmukaisuuden toteutumista sekä tasapuolista ja huolellista valmistelua ollen tarpeen vaatiessa eri mieltä päättäjien kanssa. Vaihtuuko käytäntö silloin kulloisenkin vallassaolijan miellyttämiseksi, kuten Antti Blåfield epäili tapahtuvan kolumnissaan ”Kun valtio muuttuu valvojasta kaveriksi” (HS 1.12.2015)? Ovatko esille nostamani esimerkit (hallintarekisteri, pakkolait ja Nato) esimakua tulevasta?