Sankareita, onko heitä?

Otsake on poleeminen, sillä en näe juuri tässä ajassa – ja Suomessa – erityistä sankaruusnostetta ehkä lukuun ottamatta jääkiekkoilijoita. Teema tuli mieleeni kun luin Timo Vihavaisen kirjan ”Vladimir Suuresta Putiniin” (Otava, 2015). Kirja herätti tiettyjä ajatuksia sankaruudesta, jota seuraavassa pohdin. Käsittelen sankaruutta sekä yksilön että kansakunnan tasolla.

Vihavainen viittaa Venäjällä vuonna 2008 järjestettyyn kilpailuun, jossa haettiin historian tärkeitä ihmisiä, siis Venäjän sankareita. Kärkeen sijoittuivat Pjotr Stolypin, Aleksandr Puskin, Dmitri Mendelejev, Aleksanteri Nevski, Fjodor Dostojevski, Aleksandr Suvorov. Sitten tulivat odotetut Stalin, Lenin, Iivana Julma, Pietari Suuri, Katariina Suuri. Luettelo on sopiva sekoitus taiteen ja politiikan/sodan suurnimiä. Stolypinin sijoittuminen kärkeen ehkä kuvaa venäläisten syvää uskoa kurinpitäjien voimaan.

Vastaavalla kilpailulla (Yle 2004) suurimmaksi itsenäisyyden ajan suomalaiseksi valittiin Mannerheim, Rytin, Kekkosen ja Adolf Ehrnroothin seuratessa. Suuria sotasankareita kymmenen kärjessä oli vain kaksi. Mielenkiinnon näihin priorisointeihin toisi mielestäni kilpailun toteutus 10 vuoden välein. Yhtä kaikki vanhemmat sankarit kärsivät näissä mittelöissä jo senkin takia, että 100 vuoden takaiset suurmiehetkään eivät pysy kansakunnan muistissa. Kaiken kaikkiaan näillä listoilla on taipumusta muodostua pinnallisiksi menneisyyden arvioiksi.

Vihavainen mainitsee 1960-luvun sankarien jalustalta pudottamisen vuosikymmeneksi. Sankareihin kohdistui analyyttinen (joskus myös asenteellinen) kritiikki – varsinkin lännessä. Olen itsekin kirjoittanut kuusikymmentäluvusta tässä hengessä. Kuusikymmentäluku oli osittain jopa epäsankareiden vuosikymmen.

Olen aina suhtautunut sankaripalvontaan kriittisesti. Miksi? Koska usein näyttää siltä, että sankaruus luodaan tarkoitushakuisesti. Parhaita sankareita ovat mielestäni ne, jotka nousevat historian saatosta ikään kuin ”uusina” löytöinä. Useimmissa tapauksissa on kysymys siitä, että historian kerrosten läpi suodattuu henkilöitä, jotka osuvat johonkin herkkään kohtaan juuri siinä ajassa, jota eletään.

Tietenkin on lapsuuden sankarit. Omat sankarini olivat sarjakuvahahmoja. Viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvulla näitä olivat Pecos Bill, Battler Britton, Tex Willer, Buffalo Bill, Kit Carson. Viidakko-Jim, Mustanaamio, Kapteeni Miki jne. Erityisiksi suosikeiksi nousivat noin 90-sivuiset ”pienoisromaanit” Pekka Lipponen ja Kalle-Kustaa Korkki, joiden täydelliset sarjat minulla on (96 numeroa ja 72 numeroa) edelleenkin.

Mustanaamiota/Fantomia lukuun ottamatta em. sankarit eivät omanneet yliluonnollisia kykyjä toisin kuin hieman myöhemmät sankarihahmot, kuten Batman ja Hämähäkkimies (Spider-Man).

Venäläinen versio supersankarista oli Aleksei Stahanov. Hän oli henkilö, joka löi kaikki teollisuustyön ennätykset. Stahanov oli siis todellinen työläinen, mutta saavutuksia liioiteltiin rankimman kautta. Esimerkkejä ”stahanovilaisuudesta” löytyy toki muiltakin elämänaloilta.

Sankaruuden synty selittyy paljolti sillä, mihin julkisuuden huomio kiinnittyy. Jotkut näin luoduista sankareista ovat säilyttäneet asemansa, jotkut ovat hiipuneet. Todellisista historiallisista hahmoista minun arvioissani ovat nousseet ylöspäin esimerkiksi presidentti Ståhlberg, joka oli kyllä kovassa kurssissa kansakouluaikoinani 1950-luvulla, mutta joka jotenkin ”pieneni” Kekkosen aikaan, mutta on nyt silmissäni kokenut uuden nousun. Se taisi olla Paasikivi, joka sanoi, että Ståhlberg ei tehnyt yhtään virhettä. No, ei kai ihan noin kategorisesti voi sanoa, mutta siinä mielessä tässä on perää, että kansanvallan vahvana kannattajana olen halunnut korostaa Ståhlbergia alkuaikojen yksinvaltiuteen pyrkivää Mannerheimia vastaan. Nykyisin olen neutralisoinut kantani Mannerheimiin.

Jos lähdetään etsimään kansakunnan perustajaisiä, mikä Suomessakin olisi paikallaan, kun lähestytään kansakunnan itsenäisyyden 100-vuotisjuhlia, niin toivon, että amerikkalaiseen myytin rakentamiseen ei lähdetä mukaan. Kyllä Washingtonit, Jeffersonit, Hamiltonit (jonka Jeffersonin varapresidentti ampui kaksintaistelussa), Adamsit ja Madisonit riitelivät kuin pahimmatkin kukkotappelijat. Mielenkiintoista on, että eripuraiset demokraatit ja republikaanit pitävät yhteisinä sankareinaan perustajaisiä , mutta tulkitsevat aina kunkin ”isän” puolustavan omaa nykyistä näkemystään.

Ketkä voisivat olla kansakuntamme perustajaisiä ja sankareita Suomessa? Tällaisia voisivat olla Ståhlbergin lisäksi Heikki Ritavuori ja Väinö Tanner ja Santeri Alkio. Arvio on hankalaa, sillä minulla on taipumusta korostaa demokraattisesti asennoituneita tasavaltalaisia ja suhtautua kriittisesti esimerkiksi kuningasmielisiin tai aristokraattisiin eli Svinhufvudiin (joka tosin oli nuorsuomalainen ja vain taktisesti kuningasmielinen), Mannerheimiin ja Paasikiveen (joka taas presidenttikautensa perusteella on minun rankingissani erittäin korkealla).

Kiehtovalta kuulostasi nostaa kansakunnan perustajaisiin (ja -äiteihin) myös Päivälehden piirin ympärille ryhmittyneet – ja varhaiset itsenäistymiseen johtaneeseen kehityksen voimakkaasti vaikuttaneet - johtohahmot kuten Eero Erkko ja Juhani Aho. Entä Leo Mechelin, Tekla Hultin tai Minna Canth?

::::::::::::::::::::::::::

Vihavaisen kirja käsittelee pääosin Venäjää, mutta tuon tuostakin hän etsii polkuja myös muiden maiden (ja ylikansallisiin) sankarimyytteihin. Voidaan myös puhua sankarikansoista. En oikein jaksa uskoa, että me kriittiset suomalaiset olemme sisäistäneet syvällisesti Hitlerin maininnan suomalaisista ”sankarikansana”.

Sankariviittaa voidaan perustelluilla syillä sovittaa niiden miesten harteille, jotka pelastivat Suomen itsenäisyyden toisessa maailmansodassa. Eikä se tapahtunut tyhmänrohkeudella niin kuin Runeberg antoi ymmärtää kuvatessaan alentuvasti suomalaista sotilasta. Ei, se tapahtui Väinö Linnan ”menetelmällä”. Hänhän sanoi eräässä esseessään, että minä annoin suomalaisille sotilaille erään sellaisen asian, jonka Runeberg unohti, nimittäin pään!

:::::::::::::::::::::::::::

Mikä voisi olla venäläisen sankaritarinan ytimessä? Tätä on tärkeää selvittää, koska se on avain nykyisyyden ymmärtämiseen.

Vihavainen käy sankaruusteemaa läpi Venäjän historian kuuluisimman puheen kautta. Tuon puheen piti Dostojevski Pushkinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880. Venäläisen ajattelun ymmärtäminen on haaste ja pelkäänpä, etten pysty argumentoimaan sitä itselleni tai muille uskottavasti. Yritetään kuitenkin.

Dostojevski tunnusti puheessaan rakkautensa Eurooppaa kohtaan, mutta ratkaisevaa on lopulta, että hän julisti, että nimenomaan venäläisille on suotu kyky tämän yleisinhimillisen rakkauden ymmärtämiseen. Kurjalla Venäjällä oli siis opetettavaa ylpeälle Euroopalle.

Dostojevskin mukaan Venäjä ei muuta ole tehnytkään kuin palvellut Eurooppaa: Euroopan kansat eivät edes aavista, ”miten rakkaita ne ovat meille”.

Miten tuttua tämä onkaan nyky-Venäjän monien eliitin edustajien pohdinnoille: Venäjä asettautuu muiden yläpuolelle yksinkertaisuudellaan ja lapsenuskollaan. Kaiken yläpuolella on Pushkinin ainutlaatuiseksi mainittu kyky kuvata kaikkien kansallisuuksien edustajia yhtälailla. Siihen eivät muut pysty. Pushkinin kautta paljastuu nimenomaan Venäjän kansan kyky universaaliin eläytymiseen.

Eurooppa ei siis ole Venäjän antaman rakkauden arvoinen. Vastakkaisia puheenvuorojakin on käytetty: Vihavainen ottaa esille tahoja, jotka kiroavat eurooppalaisen liberalismin: ”Se on lähtöisin saatanasta”.

Mitä tämä on? Suurvaltahoure? Elintasoa voidaan mitata, mutta kansakunnan kykyä rakastaa on erittäin vaikeaa arvioida. Suurvalta, tai kuviteltu suurvalta Venäjä sivuuttaa oman huonoutensa ja julistaa itsensä kaiken paremmin ymmärtäjäksi jollakin metafyysisen lähimmäisenrakkauden ja veljellisyyden tasolla.

Tässä yhteydessä on syytä huomioida ja eritellä kansakunnan ainutlaatuisuuden (ekseptionalismi) käsitettä. Olen itse esitellyt ”ekseptionalismia” näissä blogikirjoituksissani useassa yhteydessä. Käsitteen mainitsi Yhdysvaltain historia käsittelevässä teoksessaan ”Demokratia Amerikassa” Aleksis de Tocqueville jo 1800-luvulla . Kysymyksessä on erityisen herkkä käsite, sillä esimerkiksi teekutsuliikkeen piirissä sillä on raamatullinen arvo ja sisältö. Yhdysvaltain asema on aivan poikkeuksellinen, ja jos joku (vaikkapa presidentti ) asettaa sen kyseenalaiseksi, hän saa kuulla kunniansa.

Varsinainen kiista syntyi 1920-luvulla, kun Stalin katsoi syvästi halveksuen Yhdysvaltain omimaa käsitettä, jonka hän halusi suoda Neuvostoliiton ainutlaatuisen sosialismin yksinoikeudeksi. Ovatko teekutsuliike tai ”uuden” Venäjän nationalismi tänä päivänä kovinkaan kaukana ekseptionalistisesta ajattelusta?

Sitoisin ekseptionalismin ja kutsumuskohtalon (Manifest Destiny) käsitteet tiukasti yhteen: vain ainutlaatuinen kansakunta saattoi omaksua kutsumuskohtalon. Sen kutsumustehtävänä piti olla vapauden sanoman levittäminen sivistymättömille kansoille ja ihmisille vastapainona eurooppalaisten valtioiden vulgäärille siirtomaapolitiikalle. Siitä huolimatta Amerikan Yhdysvallat on lukuisia kertoja auttanut rumasti käyttäytyvää Eurooppaa. Kylliksi viisaalle?

Myös Dostojevskin puheissa kuvastuu tämä viha-rakkaussuhde Eurooppaan (ja kutsumuskohtalonomainen tehtävä). Erona on ehkä se, että Venäjä – kirjailijan sanoin – halusi Euroopan ottavan oppivan venäläisestä henkisyydestä. Yhdysvallat taas tyrkytti Euroopalle materialistisia arvoja.

Tässä meillä on kaksi kilpailevaa sankarikansaa asettamassa Eurooppaa paikoilleen. Me pöyhkeät tai vaihtoehtoisesti degeneroituneet eurooppalaiset emme kuitenkaan suostu(neet) suurvaltojen asettamiin muotteihin. Meillä on oma ylpeytemme. Onko meidän annettava anteeksi kaikki Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton (Venäjän) pyrkimykset meidän varallemme?

Asian käsittelyn vaikeuttamiseksi yritän ympätä edellä esitettyyn vielä 1800-luvun venäläisen ”uusi ihminen” -julkistuksen. Mihail Tsernysevskin ”Mitä on tehtävä” -kirjassa määritetään uuden ihmisen olemus. Uusi ihminen on sähkön käyttöönottoon verrattavissa oleva kansakunnan valaistus. Se merkitsee uuden yhteiselämän (kommuuni) periaatteiden omaksumista. Ihmiset ovat terveitä ja voimakkaita, työn- ja nautinnonhaluisia. Seksuaalisuus ja rationaalisuus olivat aivan uudella tasolla. Kysymys on ikään kuin hetkellisen intohimon ulottamisesta pysyväksi tilaksi.

Sanalla sanoen kysymys on uudesta Venäjästä.

Se on vastakohta kaikelle olemassa olevalle kurjuudelle ja pikkuporvarilliselle sievistelylle. Päättelen, että saavuttaakseen edellä kuvatun dostojevskiläisen henkisyyden korkean asteen, edellytyksenä on tsernisevskiläisen onnellisuuden edellytysten lunastaminen.

Tätä voi jo sanoa utopiaksi, jota myös Fourier ja kumppanit olivat määrittäneet. Vihavainen mainitsee, että bolsevikeilla, kuten Trotskilla, Buharinilla ja Lunatsarskilla on samanlaisia haaveita. Varhaisessa sosialismissa yhtyivät siis ekseptionalismi, uusi ihminen ja sosialistinen utopia. Sankarikansa ja sankari-ihminen olivat yhtä. Käytäntö osoittautui toisenlaiseksi kuten tiedämme. Venäläinen sankaruus näyttää nousevan epätyydyttävistä olosuhteista, joille on vielä ominaista, että muutos huonosta hyväksi on kiduttavan hidasta. Turhautuneena vastareaktiona nousi 1800-luvun venäläinen nihilismi ja sen seurauksena hallitseviin tahoihin suuntautuneet attentaatit, murhat, tuhopoltot…. Myöhemmin sosialismin kaudella pyrkimys ”jalostaa” sosialistinen ihminen johti kauhistuttavaan apuharvennukseen.

Vihavainen korostaa, että Putin on päässyt sankariksi korostamalla lännen uhkaa, ei niinkään niin, että olisi tehnyt kansakuntaa palvelevia urotekoja. Hän on kansainvälisesti pystynyt nostamaan roolinsa – ja Venäjän roolin – näkyvään asemaan. Venäjää ei voida eristää suurten päätöksenteosta. Ja toimillaan hän on tehnyt vaikutuksen lännen mediaan. Sekä Hitler (1938) että Putin (2014) on valittu Time-lehden vuoden miehiksi.

Mutta johtaako pyrkimys uuteen sankari-ihmiseen ja uuteen henkisyyteen aina lopulta totalitärismiin?