Politiikan maali liikkuu koko ajan

Katselin taannoin TV:n ajankohtaisohjelmaa, jossa haastateltiin puolustusvoimain komentajaa, Jarmo Lindbergia. Käsiteltiin Turkin alasampumaa venäläistä rynnäkkökonetta, jonka laskuvarjoilla pelastuneista piloteista toinen surmattiin. Sotilaan melko yksioikoisella ajattelulla hän totesi, että siellä olevat osapuolet ovat vihollisia keskenään, joten tällaista siitä seuraa. Kuuluu ikään kuin asiaan.

Huomaan ajattelevani eri tavalla. Ensinnäkin sumeilematon ”vihollisen” tappaminen voi kuulua sotilaan työn kuvaan, mutta itse ajattelisin toisin: vihollisuussuhteet ovat kovin monimutkaiset alueella, ja siksi tällaiset konfliktit pitäisi nähdä laajemmassa yhteydessä. Syyrian hallitusta vastaan taistelevien turkmeenien alueella Syyriassa tapahtuneen alasampumisen osapuolet ovat vain välillisesti vastakkaisilla puolilla (Venäjä - turkmeenit, Venäjä - Turkki). Turkin ja Venäjän suhteet olivat lähentymässä ennen nyt tapahtunutta välikohtausta.

Kupletin juoni on jotenkin tuttu: ensin venäläiset osin huolimattomuuttaan, osin välinpitämättömyyttään, osin tahallaan oikaisevat sotilaskoneillaan mutkat suoriksi, sitten puolestaan turkkilaiset oikaisevat jättäen varoituslaukaukset väliin ja ampuen kovilla kohti, sitten venäläiset eivät tyydykään sanallisiin valituksiin, vaan keskeyttävät yhteistoimintaprojektit, ryhtyvät kauppapoliittisiin boikotteihin (verukkeena, että turkkilaiset tuotteet eivät yllä venäläisten asettamiin laatustandardeihin) jne. Viimeisessä vaiheessa turkkilaiset ihmettelevät, miten tässä näin kävi. Kaiken huippuna presidentti Erdogan ilmoittaa, että he eivät olisi ampuneet konetta alas, jos olisivat tienneet, että se on venäläinen (Isisillä ja Syyrian hallinnon vastaisilla kapinoijilla ei ole ilma-asetta!). Ei jää paljon alasammuttavia, ellei siten ammuta Syyrian tai omien liittolaisten koneita. Putin puolestaan ampui alas välittömästi Erdoganin naurettavat selitykset. Ihan viimeksi Erdogan on sitten todennut, että koko juttu ”harmittaa” (tietenkin samanaikaisen uhon kera).

Jos kuvaa laajennetaan voidaan ottaa esimerkiksi Ranskan ja Venäjän suhteet. Kysymys on periaatteessa eri puolilla poliittista linjaa toimivista valtioista, jotka käsittelevät suhteitaan rasittavia asioita käytännöllisesti. Niinpä Hollanden juuri tapahtunut vierailu Moskovassa osoitti, kuinka Ranskalle ei riitä yhteinen rintama lännen kanssa Isisisä vastaan. Se haluaa myös kahden keskistä yhteistoimintaa Venäjän kanssa yhteistä vihollista vastaan. Ei liene sattuma, että juuri Ranska ja Venäjä ovat löytäneet toisensa, onhan niitä kumpaakin kohdannut Isisin rankka terroriteko. Jos kuvaa laajennetaan edelleen, niin on vaikeaa ymmärtää Nato-intoilijoiden yksinkertaisia oletuksia siitä, miten maailma jakautuu liittoumiin. Kukin valtio käyttäytyy omien intressiensä pohjalta eikä yhteisvastuu ole niin kovassa kurssissa kuin siitä uneksutaan. Tulevat liittoumat ovat väliaikaisia, niitä puretaan ja kootaan tilanteen mukaan.

Pohjois-Atlantin (Naton) sopimuksen viides artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään liittolaisten tuen periaatteita. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on viidennen artiklan se kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Useimmat jättäytynevät kriisitilanteessa tämän klausuulin taakse.

Kun joudutaan tilanteeseen, jossa Turkki ja Venäjä ovat nyt, on haasteena, minkä liittouman lippua kummankin osapuolen tukijat heiluttavat. Olisiko Suomi Naton jäsenenä tuntenut – luokan kilteimpänä oppilaana – velvollisuutta tukea autoritäärisen hallinnon Turkkia, jonka valtionpäämies ei itsekkään tiedä, miten sotilaskonekonfliktissa olisi pitänyt menetellä? Auttaminen on teoriassa helppoa, mutta käytännössä vaikeaa.

Politiikan maali liikkuu koko ajan. Kun valtiot toimivat omien intressiensä pohjalta, ei maailma näytä niin kaksijakoiselta tai pelkistetyltä itä-länsi vastakkainasettelulta kuin kuvitellaan. Ei ole mitään syytä olettaa, että eri osapuolien väliset vastakkainasettelut yksinkertaistuisivat tulevaisuudessa, päinvastoin. Venäjän perusteltu vaatimus saada voimavarojaan vastaava suurvaltastatus on omalta osaltaan sekoittanut pakan. Sanon näin, vaikka en missään tapauksessa hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa. Liittoumarakenteita voi syntyä nyt voimassa olevien rakenteiden sisälle. Kaikkeen on syytä varautua.

HS:ssa Saska Saarikoski toi esille kolumnissa ”Suomi oli rajanvartija Euroopan paratiisissa”, 29.11.2015 muodikasta ajatusta, että etsikkovaihe amerikkalaisten kanssa on ohi. Perustelu kuuluu, että aiemmin Yhdysvallat näki vaivaa Euroopan puolesta, mutta on nyt kyllästynyt taisteleman sen vätysmäisyyden puolesta. Tässä hän viittaa amerikkalaiseen, tästä aiheesta paljon kirjoittaneeseen tunnettuun tutkijaan, Robert Kaganiin.

Sama turhautuminen näkyi Jukka Tarkan haastattelussa Akateemisessa kirjakaupassa 28.11.2015, jossa hän spekuloi Ruotsin USA-sidoksista positiiviseen sävyyn samalla moittien suomalaisia ”impivaaralaisuudesta”. Entä jos suomalaiset ajattelevat vain itsenäisemmin ja ruotsalaiset panikoivat näkien hysteerisinä sukellusveneitä pitkin rannikkoa?

Saska Saarikoski moittii EU:n turvatakuita tyhjäksi lupaukseksi ja lainaa Toomas Hendrik Ilvestä: ”Solidaarisuuslauseke on hyvä asia, mutta senhän voi täyttää vaikka lähettämällä oliiviöljyä”. Rivien välistä voisi lukea, että ”toista on Nato”. Kuitenkin Naton viides artikla on juuri niin väljä kuin Nato-intoilijat sisimmässään pelkäävät. Sen perustella apu liittolaiselle voi olla huopien lähettämistä. Viides artikla täyttyy jo sillä.

Olisiko siis niin, että EU:n jäseninä Euroopan maat velttoilevat turvallisuusasioissa, mutta Naton jäseninä samat maat ovat terästä? Uskokoon ken voi!

Saarikoski toteaa keveästi: ”Obama ei ole suostunut lähettämään aseita Ukrainaan eikä sotilaita Syyriaan”. Mitä jos jäljet pelottavat? Amerikkalaistyyppinen Manifest Destiny , ”kutsumuskohtalo” demokratiavienteineen on kohdannut ankaraa vastarintaa arabimaissa. Arabit vihaavat amerikkalaista ekseptionalismia, ainutlaatuisuusajattelua eli paremmuutta muihin nähden.

Jonkinlaisen poliittisen muistin pitäisi toimia. Se oli George Bush nuorempi, joka joukkotuhoaseiden (joita ei löytynyt, kuten epäilijät tiesivätkin) hävittämisen vimmassa halusi siivellä viedä demokratiaa Lähi-Itään siinä hengessä, että ”meidän pojat hoitaa homman ja tulee sitten pois”. Yksinkertaista! Sama mies moitti Bill Clintonia, joka väitteen mukaan ”pyrki - kuhnaillen - pystyttämään valtiorakenteita” mm. Somaliassa. Bushin lähettämät joukot taas pistäisivät joukkotuhoaseet lukkojen taakse ja samalla hoitaisivat demokratiavajeen!

Ei onnistunut. On tultu verissä päin pois.

Vielä on syytä kysyä inhorealistisessa mielessä kannattiko pahojen diktaattorien (ei kahta sanaa) kaataminen, kun tilalle on saatu vielä kauheampi tilanne?

Nyt Brookings-ajatushautomon Bruce Jones ehdottaa maajoukkojen lähettämistä Syyriaan. Hänen tavoitteenaan on ”länsimaiden ensimmäisen maailmansodan jälkeen kartalle piirtämien rajojen” hallinta, joiden pitäminen ei onnistu nykyisiltä alueen valtioilta. Jones siis on paljon aggressiivisempi mielipiteissään kuin Kagan.

Brookingsin Jones näkee alueen ongelmat kylmän sodan tyyppisenä valtapoliittisena haasteena, ei pelkkänä pakolaisongelman tyrehdyttämisenä. Jones sitoo ajattelussaan myös EU:n maajoukot sotatoimialueelle: ”Yhdysvallat ei suostu lähettämään sotilaita ilman EU:n tukea”. Se on jo vaikea rasti, sillä Euroopan valtiot voisivat olla valmiita jonkinmoiseen sotilasoperaatioon pakolaisongelman voittamiseksi, mutta että EU olisi yhteisrintamassa USA:n, Turkin ja Saudi-Arabian kanssa järjestelemässä koko alueen ”rauhoittamista” tuntuu epätodennäköiseltä. Bruce Jones kiirehtii asioiden edelle. Täytyy tapahtua paljon ennen kuin yhteiset sotilasoperaatiot mahdollistuvat.

Jonesia vaivaa ”tällä kertaa on toisin” -syndrooma, jonka mukaan nyt on opittu edellisistä erehdyksistä ja niitä ei toisteta. Tällä ajattelulla sorrutaan potentiaalisesti virheisiin.

Hillary Clinton vahvisti juuri oman kantansa ja sen mukaan Yhdysvaltojen ei pidä lähettää maajoukkoja Syyriaan ja Irakiin.

Politiikan maali on koko ajan liikkeessä. Vannominen pysyvien liittolaisrakenteiden nimiin on arveluttavaa. Reaalipoliittisesti Lähi-Idässä on kysymys öljystä. Nykyisellä öljyn hinnalla amerikkalaiset liuskeöljy-yritykset sen omalla mantereella kaatuvat kuin korttitalot. Olisi siis tarve korottaa öljyn hintaa. Sattumoisin öljyn hinnan alhaisena pitäminen on kuitenkin ase Venäjää vastaan, ja tästä käydään nyt taistelua. Venäjä haluaa alueella suuremman vallan ja pyrkinee jakamaan öljyvaroja hinnan pitämiseksi niin korkealla, että pumppaaminen Venäjälläkin on tuottavaa.

::::::::::::::::::::::::

Kaikki edellä kerrottu vahvistaa näkemystäni Suomen asemasta vaihtuvien maalien maailmassa.

Suomi säilyttää parhaiten asemansa mahdollistamalla liikkumatilansa myös jatkossa. Tähän ei kuulu liittoutumisen kautta vastakkainasettelun avaaminen itärajalla. Olisi erittäin tuhoisaa, jos kaupankäynnin taso naapurimaiden välillä jäisi pysyvästi alemmalle tasolla jonkin lännen ja idän tulevan konfliktin seurauksena, jossa Suomi on osapuoli.