Lyhyt 1930-luku – onnellisen odotuksen aikaa?

Olen useammassa kirjoituksessa pyrkinyt etsimään kansakunnan onnellisen odotuksen hetkiä. Vaikkapa 1960-luku avautuu näin tarkasteltuna optimisten odotusten vuosikymmeneksi. 1980-luvulla elettiin aikaa, jolloin ajateltiin lunastaa nämä odotukset. Vuosikymmenen lopun hurlumheivaiheet kuitenkin paljastivat – tosin vasta 1990-luvulla kaikessa karuudessaan - että odotukset onnellisuuden täyttymyksestä olivat katteettomia.

Allegoriana 1930-luku muistuttaa 1960-lukua siinä mielessä, että sota (kansalaissota) ja sen traumaattiset kokemukset olivat takanapäin ja odotus tulevaisuuteen suuntautuen oli luja ja ehkä hieman naiivikin. Näkisin noiden aikojen onnellisuuden odotuksessa häivähdyksen ”pikkukuusikymmentäluvun” aineksista.

Tosin tässä on syytä jälleen kerran ”muokata” vuosikymmenen ajallista kestoa. Alkuosa 1930-1932 oli repivää yhteiskunnallista taistelua ja lamanhoitoa, mutta sen jälkeen yhteiskunnallinen tilanne seestyi.

Teoksessa ”Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään” (kts. luku ”Sa nuori, itsevarma nykyisyys”) yksi kirjan kirjoittajista professori Maria Lähteenmäki määrittelee 1930-luvun – sellaisena kuin me sitä optimistisillamme muistelemme – ”lyhyeksi 1930-luvuksi” ja sisällyttää siihen vuodet 1933 – 1939. Itse ajattelisin niin, että onnellisuuden odotus syveni lähestyttäessä 1930-luvun loppua samalla, kun ukkospilviä alkoi näkyä taivaanrannalla helteisten kesien jälkeen.

Ei voi välttyä ajatukselta, että kolmekymmentälukuun on lyöty – Lähteenmäen sanoin – ylimilitarisoitu leima. Vähintäänkin on syytä pitää yllä kahta ajatuksellista kuvaa kolmekymmentäluvusta, sitä pimeää puolta ja toisaalta valoisan odotuksen puolta.

Niin, säästä voitaisiin aloittaa. Oliko varsinkin vuosikymmenen loppu niin lämmin, kuin mitä siitä on sanottu? Kyllä! Korkeat lämpötilat näkyvät selvänä poikkeamana vuoden 1935 molemmin puolin. Helsingissä 1900-1920 keskilämpötila oli 4,6 astetta, 1950-1980 5,2 astetta ja siinä välissä 1930-luku erottuu lukemalla 6,0 astetta.

Enemmän kiistaa syntyy keskusteltaessa siitä, oliko 1930-luku synkkää aikaa, kuten usein sanotaan vai oliko se kasvavan hyvinvoinnin aikaa. Näen vuosikymmenessä ristiriitaisia elementtejä. Suomessa vauraus kasvoi tasaisen vahvasti tuolla vuosikymmenellä, kun päästiin lamasta eroon. Mielenkiinnon vuoksi heitän tässä vertailun Saksaan, jossa myös tavoiteltiin hyvinvointiyhteiskuntaa. Blogikirjoituksessani ”Natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunta” totesin mm. seuraavaa: ”Millä natsit ostivat suosionsa ja valta-asemansa pelottelujen, uhkailujen ja väkivallantekojen lisäksi ? Hyvinvointipalveluillapa tietenkin. Natsit lupasivat töitä kaikille. Usein on esitetty lääkkeenä moottoriteiden rakentaminen. Parhaimmillaan se oli kohtalainen työllistäjä, mutta tärkeämpi oli avioituville pareille tarjotut lainat, joiden ehtona oli vaimon kotiin jääminen ja työpaikasta luopuminen. Naisen paikka oli kotona. Miehille vapautui näin valtavasti työpaikkoja. Juutalaisten ja poliittisten vastustajien menettäessä työpaikkansa saatiin lisää työtilaisuuksia.”

Ja vielä…..

”Eikä tässä kaikki. Natsit avasivat uusia koulutusmahdollisuuksia, antoivat verohelpotuksia työläisille ja lapsilisiä perheille. Naisia palkittiin lasten synnyttämisestä (palkkiot alkoivat juosta neljästä lapsesta). Eläkkeitä korotettiin ja maanviljelijöitä tuettiin. Saksalaisten lomat kaksinkertaistettiin. Lomanviettomahdollisuuksia järjestettiin saksalaisella perusteellisuudella, valtion toimesta. Negatiiviseen saldoon jää valtava sorto toisinajattelijoita kohtaan ja sitä ei pyhitä mikään.”

Joku on sanonut, että jos Hitler olisi ymmärtänyt lopettaa vuonna 1938, hän olisi Saksan historian suurmies. Sekin on liioittelua.

Eikä tässäkään ollut vielä kaikki, kyllä Neuvostoliitossakin tavoiteltiin hyvinvoinnin lisäämisen avulla (mm. viisipäiväinen työviikko!) työläisten paratiisia. Samaan aikaan kuitenkin rehotti useaan otteeseen hirvittävä terrori.

Pitäisikö sanoa, että 1930-luvulla valitsi (varauksin) hyvinvoinnin varustelukilpa yhteiskuntajärjestelmien välillä? Kilpailuun osallistuivat sekä demokratiat että diktatuurit.

Joitakin hauraita yhtymäkohtia on havaittavissa tämän päivän autoritäärisesti johdettujen Euroopan valtioiden ja 1930-luvun diktatuurien (varsinkin Itä-Eurooppa) välillä. Ikään kuin usko demokratiaan olisi jälleen rapautumassa.

Suomessakin yritettiin ottaa diktatuurimallia Saksasta ja Italiasta, mutta horjuva demokratia oli kyllin kypsä torjumaan Lapuan liikkeen pyrkimykset vuosikymmenen alussa. Kolmekymmentäluku oli lopulta eheytymisen vuosikymmen Suomessa. Lapuan liikkeen seuraajaksi voidaan mieltää IKL, joka vuoden 1936 vaaleissa sai 14 paikkaa eduskunnassa, mutta enää kahdeksan paikkaa vuonna 1939. Vuosikymmentä voidaan sanoa sosialidemokraattien vuosikymmeneksi, sillä vuosikymmenen alun kurimuksesta noustuaan se sai 78 paikkaa vuonna 1933 , 83 paikkaa 1936 ja 85 paikkaa 1939 (tietenkin osin sen takia, että äärivasemmisto oli poissa poliittiselta näyttämöltä). Cajanderin kansanrintamahallitus vuonna 1937 on suomalaisen poliittisen historian eheytymisen merkkipaaluja. Näytti siltä, että demokratia osoitti juuri tuolloin vahvuutensa.

Mitkä seikat loivat perusteita 1930-luvun optimistiselle kehitysuskolle? Seurailen tässä Maria Lähteenmäen kirjoituksen suuntaviivoja.

Lähtökohtana voidaan pitää turvallisuuspolitiikan perälautoja, Neuvostoliiton ja Suomen hyökkäämättömyyssopimusta, Neuvostoliiton liittymistä Kansainliittoon sekä Suomen puolueettomuuspolitiikkaa.

Tässä kehikossa voitiin keskittyä hyvinvoinnin laajentamiseen ja uusiin kehityshankkeisiin. Talouden hyvä vire perustui kaksikymmentäluvun lopun opetuksiin: ylikuumeneminen oli pahasta (se oli opetus, joka meillä unohdettiin 1980-luvun lopun nousuhuumassa). Reaalipalkat nousivat nopeasti teollisuudessa. Vienti veti, ja maatalous lämpimien säiden takia menestyi. Myös infrastruktuuriin panostettiin. Huikeana tulevaisuuden näköalana nähtiin syystäkin ”pohjoinen ulottuvuus”. Jäämerentie Rovaniemi-Petsamo valmistui vuonna 1933! Petsamon nikkelin hyödyntäminen käynnistyi vuonna 1937.

Myös koulutusrintamalla tapahtui. Erityisesti teollisuuden ammatteihin valmistava koulutus kehittyi. Myös tyttöjen koulutusmahdollisuudet sekä ammattitarjonta varsinkin palvelualoilla laajenivat.

Muoti, pukeutumistyylit, rakennus- ja sisustustyylit (funktionalismi, Aalto), moderni kodin malli, musiikin eri tyylit, perheinstituutio, naisten lehdet…. kaikki elivät suuren nousun aikaa. Kolmekymmentäluku oli myös sosiaalipolitiikan läpimurron aikaa (terveydenhoitolaki, lastensuojelulaki, äitiysavustuslaki, kansaneläkelaki……). Hyvinvointivalion idut olivat nähtävissä jo 1930-luvulla. Toki matkaa oli vielä William Beveridgen hyvinvointivaltiomääritelmän (1942) mukaisiin tavoitteisiin. Suomen kaukana häämöttävänä mallimaana oli Per Albin Hanssonin ”kansankoti”.

Kulttuurin saralla edettiin harppauksin (Kalevala-renessanssi, F.E. Sillanpää, Jean Sibelius, 70 vuotta, yleisradion ääniauto, kotimaan matkailun edistäminen, sivistyksellinen ja taloudellinen eheytystyö koko valtakunnan alueella, tieteen edistysaskeleet, V.A. Koskenniemi Saksa-sympatioineen, hapuileva ja valikoitunut kansainvälisyys……).

Vuosikymmenelle ominaisesta itsevarmuudesta myös varoiteltiin. Omiin kykyihin uskomisen kasvusta oli lyhyt matka sisäänpäin lämpiävään kulttuuriin. Menneisyyden ihannointi on kaksipiippuinen juttu. Ristiriita menneestä uskoa hakevan trendin ja uuteen kohdistuvan optimismin välillä oli ilmeinen. Olavi Paavolainen arvosteli vahvan ryysyrantakirjallisuuden asemaa suhteessa ohueen moderniin….

Ehkä tähän hieman nurkkakuntaiseen kulttuuriaspektiin liittyi myös kyvyttömyys nähdä suurvaltapoliittisia uhkia, tai sitten niistä ei oman hyvinvoinnin tavoittelun keskellä välitetty…..Maailma ikään kuin pieneni seesteisen kehityksen keskellä. Maria Lähteenmäki lainaa Matti Kurjensaarta, joka epäili jo tuolloin, että kokonaisarvio kolmekymmentäluvusta on tehtävä jälkikäteen.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Vaikka monet asiat olivat kehittymässä myönteisen suuntaan, ei kaikki kuitenkaan ollut auvoista.

Tuolle ajalle loivat varjonsa suhteellisen yleinen köyhyys, räikeä luokkakuilu ja räikeä ero syrjäseutujen ja rintamaiden välillä. Taustalla häilyi kansalaissodan vastakkainasettelu, joskin sitä pyrittiin häivyttämään loitommalle.

Puoluepoliittisesti vallitsi syvä kuilu äärioikeiston suur-Suomi fanaatikkojen ja äärivasemman laidan osin maanalaisen sosialistisen Suomen tavoittelun välillä. Tämä asetelma johti EK:n/Valpon aktiiviseen kansalaisten seurantaan ja urkkimiseen. Myös oikean ja vasemman reunan sisäinen eripura loi yhteiskunnallisia jännitteitä.

Poliittista katteetonta optimismia symbolisoi erityisesti ulkoministeri Eljas Erkko, jonka ohje Paasikivelle vuoden 1939 neuvotteluissa oli, että hän pyrkisi unohtamaan, että Neuvostoliitto oli suurvalta. Tämän poliittisen ajattelun haaksirikko kuvasi epärealismia, joka törmäsi Stalinin ja Hitlerin tylyyn suurvaltapolitiikkaan.

Ehkä Erkko heijasteli yleistä epäuskoa sodan syttymiseen. Tyyni sää vallitsi myrskyn alla, eikä vaaraa havainnoitu. Sota yllätti.

::::::::::::::::::::::::::::

Miten paljon sota tuhosikaan lahjakkuutta, jota olisi tarvittu maan kehittämiseen. Ja minkä aukon sota tekikään 30-luvun menestyksen jatkumoon! Kaikki oli aloitettava alusta.