Matti Klinge - anarkisti kirjahyllyssä

Matti Klinge on muistelmateoksissaan ehtinyt 1970-luvulle (1972-1982). Tällä kertaa kirjan nimi on ”Anarkisti kravatti kaulassa. Muistelmia.” (Siltala, 2015). Alun perin hiukan vierastin Klingeä. Hänestä ei tahtonut saada millään otetta. Kuva on muuttunut. Klinge käsittelee asioita höyhenen kevyesti, mutta silti hän on syvää luotaava havainnoitsija. Ja mikäpä siinä, kun sanottavaa on, niin kirjoja ilmestyy tasaisin välein.

Niin, uskomaton työteliäisyys, se on kai Klingen silmiinpistävä piirre. Erikseen on sitten hänen itsekorostuksen tarpeensa. Kirjan sivulla 111 hän iloitsee ansaitusti saamastaan tiedonjulkistamispalkinnosta teoksesta ”Bernadotten ja Leninin välissä”, mutta se ei historioitsijallemme riitä: ”muita, ”vuoden historiakirja-” , ”vuoden tietokirja-” , ”tieto-Finlandia-” tai vastaavia palkintoja en sitten kirjoistani ole saanutkaan”, hän toteaa hieman happamasti. Klinge kyllä kertoo kainostelematta, mistä teoksesta hän olisi ansainnut ”jonkin julkisen huomionosoituksen”.

Hän tuntee aitoa iloa syystäkin, kun amanuenssi Ilpo Tiitinen sanoo hänen muodostuneen ”myytiksi kirjallisuuden laitoksella” eikä pelkästään siellä, vaan myös sosiologian laitoksella.

Vaatimattomuus tietysti kaunistaa, mutta toisaalta…… no, kysymys on Klingestä!

Klingelle on tyypillistä, että hänelle tarjotaan koko ajan – kautta koko muistelmien sisältämän ajan, kautta koko laajan teoksen – erilaisia yhdistysten ym. puheenjohtajatehtäviä, joista useimmista hän kohteliaasti kieltäytyy, mutta ottaa myös armeliaasti vastaan tärkeiksi kokemiaan tehtäviä. Turhaan ei varmaankaan pyydetty – työteliäisyys ja ansiot tunnetaan!

Kirja on jaettu 1-5 sivun mittaisiin lyhyisiin lukuihin, joita kertyy yli 400-sivuiseen teokseen noin 120 kappaletta. Tällainen rapsodinen tyyli sopii hyvin Klingen kepeään asioiden käsittelyyn. Hän tarjoaa ikään kuin buffet-kattauksen, kas tässä olkaa hyvä, nauttikaa valintanne mukaan! Näin ainakin minä käsitin, ja luin kirjasta mielenkiintoisimmat osat ensin. Klinge tosin on sillä tavalla viekas, että hänellä on kyky temmata lukija mukaan lukukokemukseen paljon laajemmin, kuin mitä tämä on alun perin suunnitellutkaan. Jutteleva, pieniä yksityiskohtia havainnoiva tyyli vetosi minuun niin, että alkuperäinen ajatus - selailu paikka paikoin – vaihtui paljon systemaattisemmaksi lukukokemukseksi.

Oliko Klinge tuon voimakkaasti politisoituneen kauden aikana mieto sosialisti vai maltillinen porvari? Vaikea kysymys , sillä hän näytti operoivan laajasti poliittisella kartalla – osallistumatta puoluepolitiikkaan - ja korostaa pärjäävänsä sekä oikeistolaisten että taistolaisten kanssa (Klinge: ”Ranskassa voisin olla kommunisti, täällä se ei käy”). Lopulta hän sorvasi itselleen ideologisen näkymän: ”sittenkin olen enemmän anarkisti kuin kommunisti”. Paradoksaalisesti hän kuitenkin pyrkii luomaan itsestään käsityksen kaikkien kanssa toimentulevana yhteistyökumppanina. Mielestäni hän on ”keskimäärin” liberaali vasemmistovivahteella.

Yhteenvetona minulle jäi kuva, että hän selittää poliittista kantaansa enemmän oikeiston vastustamisen näkökulmasta kuin ideologisen vasemmiston kannatuksen näkökulmasta.

Kirjasta syntyy kuva – kuten edellisestäkin muistelmien osasta - että Klinge tuntee ”kaikki”. Suhdetoimintaverkosto on todella laaja ja koko elämä ja oleminen on jatkuvaa suhteiden luomista: Klinge elää suhteilla ja suhteista. Näillä eväillä pääsee pitkälle!

Klingen nyanssien huomiointikyky on parhaimmillaan, kun hän kertoo Ranskan presidentin Valery Giscard d´Estaingin vierailusta maassamme vuonna 1980. Klinge toimi presidentin tulkkina tai oikeammin erityistehtävässä, joka lopulta ulottui todelliseen vastuuseen diplomaattisesta kanssakäymisestä Kekkosen heikon kunnon takia. Pitkään Ranskassa asuneena hän pystyi monipuoliseen ajatustenvaihtoon. Tulkki on tulkki, mutta tämä kielenkääntäjä puhuu ”valtiovierailun sosiologiasta”. Kaiken kaikkiaan rehellisen tuntuinen ja suorasukainen tilitys valtiovierailusta. Minkä teeman valitsisin kirjasta tarkempaan syyniin?

Runsaasta aineistosta valitsen tähän tarkastelunäkökulmaksi 1970-luvun puolen välin herkän poliittisen tilanteen. Muisteluajanjaksolle osuvat ETYKin valmistelu, EEC-neuvottelut, Zavidovo-vuoto ja poikkeuslakimenettely presidentin valitsemiseksi.

Miten Klinge sovittautui tähän tapahtumarikkaaseen vaiheeseen? Hän omaksuu keskiraskaan suomettajan roolin ja tähän rooliin kuului ”tässä tilanteessa osaltani estää idänsuhteet vaarantavan äärioikeistolaisen tai vennamolaistyyppisen neuvostokritiikin pääsy esiin”. Klinge kaikkeen sopeutujana hyväksyi nurisematta - ilmeisesti halukkaastikin - osansa presidentin luottomiehenä.

Valotan Klingen roolia ja katsantokantoja tuon ajan tapahtumissa Säätytalolla tapahtuneen Historiallisen yhdistyksen keskustelutilaisuuden (29.10.1974) kautta, jota Klinge joutui johtamaan varsinaisen puheenjohtajan, Jaakko Paavolaisen liian kovien hermopaineiden (!) takia. Paikalla olivat kaikki silmäätekevät Urho Kekkosta myöten, ja politiikan ja median edustajat vasemmasta reunasta oikeaan reunaan. Käsiteltiin nimimerkki Juri Komissarovin (Juri Derjabin) kirjaa ”Suomi löytää linjansa”. Komissarov edusti tällä ja muilla kirjoituksillaan Neuvostoliiton virallista YYA- ja Suomi-linjaa. Siksi kirjaa luettiin ja tulkittiin hartaasti.

Klinge koki tehtäväkseen lopettaa Säätytalon keskustelu lyhyeen ja tyytyväisenä hän pani merkille Kekkosen hyväksymisen noudattamalleen menettelylle. Kekkonen pelkäsi Neuvostoliiton vastaisia mielenilmaisuja, jotka näin Klingen toimesta vältettiin: tyylipuhdas suomettunut suoritus. Klinge vertaa tilaisuuden luonnetta - Kekkosen ja omia tuntojaan luodaten - autonomian aikaan todeten, että ”paukaus Helsingissä kuulostaa kanuunalaukaukselta Pietarissa”.

Tuon ajan ulkopoliittisessa ja idän suhteita käsitelleessä keskustelussa Klinge asettui (ja asettuu edelleen) sille kannalle, että ”suoraselkäisyys” (= Suomi-Neuvostoliitto -suhteiden arvostelu) oli pahasta. Klinge kääntää koko suomettumiskäsitteen edelleen tänä päivänä Suomen eduksi ”unohtaen” ilmiön kielteiset piirteet. Näkemys on Klingen aiempia näkemyksiä myötäilevä eikä siksi yllättävä.

Klingen mielestä kysymys ei saa olla paasikiveläisestä varovaisesta, mutta taustaltaan kriittisestä linjasta vaan ”Mannerheimin ja Kekkosen linjasta”, jonka nimiin Klinge vannoo. Tässä asiassa Klinge jää vähemmistöön nykykatsannossa. Derjabinilainen (komissarovilainen) linja korostaa Suomen riippuvuutta Neuvostoliitosta (Venäjästä).

Nyky-Venäjä haluaisi ehkä palauttaa toisen maailmansodan jälkeisen riippuvuussuhteen maidemme välille, mutta uudessa ”lännettyneessä” poliittisessa orientoitumisessa se voi tapahtua käsittääkseni vain konfliktin kautta. Klinge tavoittelee asennoitumisellaan ymmärtääkseni pitkän linjan (1700-luvun lopulta tähän päivään) virstanpylväitä Suomen ja Venäjän suhteisiin laajempaa kansainvälispoliittista aspektia unohtamatta. Klinge edustaa tavallaan ”suhdanteista vapaata” Venäjä-politikkaa ja tässä suhdanteilla tarkoitetaan vuosien ja jopa vuosikymmenien heilahteluja. Rautalankana olisi tämän ajattelun mukaan Venäjä läheisyyden ymmärtäminen, ei pakkona, vaan suvaitsevaisuuden ja myötämielisyyden tilana. Silti Suomella tuli säilyä vahva kansallinen identiteetti.

Kekkosen toiminnan näin pitkälle viety subjektiivisluontoinen paremmin päin ymmärtäminen ei vastaa minun ajatteluani. Näkemyseromme on ilmeinen, vaikka Nato-vastaisuudessa taas ajatuksemme kohtaavat. Klingen näkemys on hyvä keskustelupuheenvuoro – jos ymmärrän sen oikein - ja tarjoaa yhden mahdollisen pitkän linjan toteutumiskanavan Suomen ja Venäjän tulevaisuuden suhteissa.

::::::::::::::::::::::::::

Jos hieman karrikoiden vetäisin kirjan sisällön yhteen, niin voisin sanoa, että Klinge on siedettävän omahyväinen rakastettavalla tavalla. Hän yhdistää - kuvittelemani - ranskalaisen kepeyden ja sillanpääläisen ympäristön tarkkailun omaelämäkerrallisiksi elementeiksi.