Pitäisikö äärioikeisto tunnustaa?

Me demokratian vilpittömät kannattajat tuomitsemme äärioikeiston aina, kun se on mahdollista. Entä jos antaisimme äärilaidan yrittää? Itse asiassa olemme Suomessa niin menetelleetkin. Suomalainen versio oikeistosta on vain perin mieto. Ei meillä voida puhua äärioikeistosta eduskunnassa kuin ani harvassa tapauksessa. Jos joku poliitikko nostaa profiiliaan äärilaidan mielipiteillä hänet tuomitaan välittömästi. Tätähän kokeili Olli Immonen huonolla menestyksellä (ei hän silti mielipiteitään ole muuttanut). Hänelle on vain opetettu kovimman kautta ”korrektit tavat”.

Valaisevia esimerkkejä äärioikeiston herättämästä kauhusta ovat ruotsidemokraatit Ruotsissa ja Kansallinen rintama Ranskassa. Hyvä asia on, että toistaiseksi on kysymys vähemmistöstä, huono uutinen on se, että kysymys on isosta vähemmistöstä.

Vedetään jyrkkä raja perinteisten vanhojen puolueiden ja äärioikeiston välille. Miksi? Tietenkin siksi, että oikeisto edustaa usein rasismia, suvaitsemattomuutta ja äärinationalismia. Mutta on siellä takana myöskin historian kokemukset natsi-Saksasta. Tämä trauma ei jätä eurooppalaisia, eikä pidäkään.

Edellä oleva tuli mieleeni, kun luin Paul Krugmanin New York Timesin kolumnin ”Empowering the Ugliness” (11.12.2015). Siinä hän esittää hypoteesin, että Marin Le Penin menestys Ranskan paikallisvaaleissa johtuu eliitin asenteista.

Krugman sanoo, että eurooppalainen establishmentti yrittää ”jäädyttää muukalaisvihamielisen oikeiston”, ei ainoastaan politiikasta, vaan kaikesta ”hyväksyttävästä diskurssista”. Ollaksesi ”eurooppalainen” sinun on pitänyt hyväksyä yhä tiiviimpi unioni, vapaa liikkuvuus, avoimet rajat ja harminisoitu säätely. Oikean laidan nationalisteille ”ei ole jäänyt tilaa”.

On myönnettävä, että em. oikeistolaisilla ajatuksilla ei ole ollut vilpitöntä hyväksyntää toisen maailmansodan jälkeen valtaa pitävien keskuudessa. EU on tässä mielessä eliitin projekti, jonka mukaan ”ei ole muuta vaihtoehtoa”. Mitä eliitillä on ollut tarjota EU-kansalaisille, kysyy Krugman ja vastaa: heikkoa taloudenpitoa ja kurjistamista.

Krugmanin mielestä Amerikassa on toimittu paremmin, koska äärioikeistoa ei ole pyritty sulkemaan päätöksenteosta. Krugman ei näytä lukevan negatiiviseen saldoon kongressin onnettoman saamatonta päätöksentekoa johtuen politiikan polarisoitumisesta. Tähän väliin on iskenyt Donald Trump ja näyttää nauttivan asemastaan.

Krugman myöntää, että hänen eurooppalaiset ystävänsä syyttävät häntä yksinkertaistamisesta. No, näinhän se vähän onkin: ei amerikkalaisten ole tarvinnut kärsiä natsien pahoista teoista Amerikan mantereella – mitä nyt tekivät joitakin tihutöitä satamissa. Eurooppa sen sijaan oli hävityksen kohteena kaikkine kauheuksineen. Jäljet pelottavat. Historian traumaattisia muistoja ei ole syytä vähätellä.

Yhteenvetona Krugman toteaa, että Euroopan ongelma on eliitin kauhistuminen kansalaisten nationalistisista reaktioista samalla, kun se kurjistavalla taloudenpidolla on ollut itse aiheuttamassa oikeiston kannatuksen nousua.

Krugmanin ajattelu on kapea-alaista myös sikäli, että joissakin Itä-Euroopan maissa demokratian kannalta pelottavaksi koettu nationalismi on saavuttanut räikeät mittasuhteet. Ei ole millään tavoin varmaa, että itäeurooppalaisessa poliittisessa kulttuurissa korjausliike demokraattisempaan suuntaan on mahdollista vaalien kautta. Perinteet pelottavat: suuressa osassa Itä-Eurooppaa oli valtava demokratiavaje sekä maailmansotien välissä että toisen maailmansodan jälkeen. Nyt autoritäärisyyden tiellä ovat Venäjä ja Unkari. Ja monien aiemmin positiivisena kansanvallan esimerkkinä pitämä vaikutusvaltainen Puolan valtio näyttää seuraavan.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain republikaanit näyttävät suhtautuvan eurooppalaisia kyynisemmin Trumpin suosioon. Suosio mikä suosio! Kansalaisten tahtotila näkyköön! Tosin arvostelevat äänet ovat muuttuneet viime aikoina aggressiivisemmiksi. Ehkä amerikkalaiset lähestyvät paheksumisessaan eurooppalaisia!

Krugman tarkoittanee oikean laidan ”sulattamisella” sen ohjaamista vastuuseen puheistaan päätöksenteon näyttämöillä siis parlamenteissa? Tarkoitus pyhittää keinot: opportunismia parhaimmillaan?

Valta ja hallitusvastuu voivat todellakin riisua oikeisto-opposition parhaat aseet, mutta entä jos kansan tuki onkin vankka? Olemmeko tarjonneet liian pitkälle vietyä liberalismia, onko nyt kestävän vastaiskun aika?

Krugman yksinkertaistaa – kuten hän itsekin epäilee – Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen vertailua. Erilaiset perinteet vaikuttavat eri suuntiin meneviin johtopäätöksiin. Epäilen kuitenkin, että erot eivät ole niin suuria kuin Krugman arvelee. On epäiltävää antavatko kummankaan mantereen järkevät kansalaiset Marine Le Penille ja Donald Trumpille valtakirjaa. Järki voittaa – ainakin vielä tällä kertaa.

PS

Edellä kirjoitetun jälkeen ilmestyneessä Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa ”Ranska patoaa pettyneetkin” (15.12.2015) kiinnitettiin huomiota samaan ilmiöön.