sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Yle alas?

Professori Anssi Vanjoen johtaman mediatyöryhmän raportti on valmistunut. Työryhmän jäseninä olivat Reetta Meriläinen, Mikael Jungner ja Kalle Isokallio. Reetta Meriläinen on entinen HS:n päätoimittaja ja kirjoittaa edelleen eläkeläisenä Hesariin. Kalle Isokallion tiettyyn suuntaan kallellaan olevia mieliteitä olemme kuulleet aamu-TV:stä. Mikael Jungner (viestintätoimisto Kreab) on oikeistodemari, jos enää sitäkään ja Vanjoki on markkinoiden kiivas puolustaja kuten Isokalliokin. Jokainen voi päätellä kuinka ”tasapuolinen” kokonpano on.

Kun tähän ketjuun liitetään viestintäministeri Anne Berner (jolle työryhmä luovutti raporttinsa) ollaan markkinaehtoisuudessa todella pitkällä.

Kun katsoo työryhmän kokonpanoa, niin voi arvioida, että sen suhtautuminen Yleen sen nykyisessä muodossa on hyvin kriittinen. Ja se varmaankin on ollut työryhmän asettajankin tavoite. Keskityn ohessa ”yksipuolisesti” työryhmän Yle-kantoihin, vaikka sen lähestymistapa mediaan olikin laajempi.

En yritäkään väittää, että olisin tarkasti perillä työryhmän aivoituksista. Päinvastoin joudun miettimään, mitähän raportin tuolla ja tuolla lauseella on tarkoitettu. Kantani voinen kuitenkin esittää noin 55 TV:n katseluvuoden kokemuksella. Ylen yhteiskunnallinen rooli on kiinnostanut 1960-luvulta lähtien.

Valtion omistama Yleisradio Oy vastaa Suomessa julkisen palvelun tv- ja radiotoiminnasta. Yhtiön liikevaihto vuonna 2013 oli 466 miljoonaa euroa. Ylen osuus tv-katselumarkkinoista vuonna 2013 oli 42 % ja radion kuuntelumarkkinoista noin puolet. Kaupallisista tv-toimijoista merkittävin on MTV, jonka osuus vuorokausikatselusta vuonna 2013 oli noin 30 %. Sanoma-konserniin kuuluvan Nelonen Median osuus vuonna 2013 oli noin 15 %.

Mediatyöryhmän tekemää työtä konkreettisemmalle tasolle tullaan, kun toimintansa käynnistää Ylen toimintaa arvioiva parlamentaarinen työryhmä. Sen työ päättyy toukokuun lopussa 2016. Poliittinen ilmapiiri on jo valmiiksi latautunut puolueiden kannatuslukujen vaihtelujen seurauksena: Yle pitää saada kuriin! Palataan siihen ajallaan.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Henkilökohtaisella tasolla olen pyrkinyt hyödyntämään TV-sisältötuotannon ja tekniikan kehittymistä kulloinkin meneillään olevan vaiheen mukaan. Niinpä nykyisin katson Yleä lähes pelkästään netin kautta. On normaalia, että kirjoitan näitä blogikirjoituksia TV:n ja netin ollessa ”käden ulottuvilla” (näytön alareunaan pudotettuna). Nostan käyttämäni välineet (tekstinkäsittely, netti, TV 1, TV 2, Teema, FEM) ”ylös” kunkin vuorollaan tarpeen mukaan tai jaan näytön parin ohjelmalähteen välillä.

Muiden kanavien lähinnä viihdeohjelmia ja uutisia seuraan satunnaisesti sen tiedostamiseksi, missä mennään. Olen pitänyt Yleisradiota tärkeimpänä objektiivisen (tai objektiivisuuteen pyrkivän) tiedon lähettämiskanavana ja olen sen takia hyvin huolestunut työryhmän linjauksista.

Miksi meillä ei saisi olla vahvaa Yleisradiota? Nyt tuntuu siltä, että kun printtimedia aivan muista syistä – digitaalisuuden edetessä – on vaikeuksissa, niin siitä syytetään Yleä. Ansaintalogiikka on vaikeutunut eikä minulla ole pienintäkään haluan heikentää printtimedian vaikutusvaltaa tai taloutta, mutta eri asia on, miten paperilehtien asemaa parannetaan. Ei kai niin, että heikennetään kilpailijaa?

Ongelma on tietenkin yleismaailmallinen eikä aiheudu eri maiden julkisesta mediatarjonnasta.

Ylen toiminta muodostaa vastapainon printtimedian keskittymiselle. Tarvitaan riippumaton sähköinen väline, jota eivät ohjaa puoluepoliittiset tai omistuspohjaan liittyvät kaupalliset tarkoitusperät.

Eri puolueilla on vaihteleva suhtautuminen Yleisradioon. Siitä on kaikilla mielipide. Yleä myös helposti pidetään sylkykuppina, kun oma puolue ei saa viestiään riittävän selvästi läpi. Keskusteluissa ja väittelyissä puheenvuorojen pituuksia mitataan sekuntikelloilla. Puolueiden propagandakoneistot tuomitsevat jo etukäteen - edunvalvontasyistä – Ylen väitetyn puolueellisuuden. Nyt Yle on joutumassa mediatyöryhmän ajamien ”riippumattomien tuottajien” (lue: kaupallisten tuottajien) ja parlamentaarisen työryhmän puoluepoliitikkojen intohimojen väliin. Enpä yhtään kadehdi.

Työryhmä esittää ulkopuolisilta tuotantoyhtiöiltä hankittavien ohjelmien viisinkertaistamista, joka merkitsisi 30 prosentin osuutta koko Ylen budjetista. Olen markkinatalouden kannattaja, mutta silti ymmärrän Ylen Atte Jääskeläisen perusteluja, kun hän haluaa torjua työryhmän esityksen. Olen jo kuulevinani riemunkiljahduksia tuotantoyhtiöistä. Seuraus olisi, että Yleltä loppuisi kokonaan oma kulttuuri-, viihde- ja draamatuotanto. Vaikuttaa ilmeiseltä, että työryhmä on ollut tuotantoyhtiöiden asialla. Ylestä on tätä vauhtia tulossa pelkästään jakeluyhtiö.

Käytännössä - Jääskeläisen mukaan - Ylen omaan tuotantoon jäisi vain uutis- ja ajankohtaisohjelmat, jos työryhmän esitys toteutuisi. Hullu on se, joka suostuu luopumaan Ylen asemassa omasta tuotannosta. On hyväksyttävää, että tuotantoyhtiöiltä ostetaan kohtuullinen määrä (ja jonkin verran ehkä lisääntyvässä määrin) palveluja, mutta hankinnoissa pitää ottaa huomioon oma tuotanto koko ajan.

Vartioisin tässä kohtaa erityisen tarkasti Ylen riippumattomuutta, eli sen pitää kilpailla omalla vahvalla laatutuotannolla kaupallisten tuotantoyhtiöiden kanssa. Epäilen, että Ylen toimiessa pelkästään jakeluyhtiönä ohjelmien taso putoaa, kun tuotantoyhtiöt kilpailevat niukoilla resursseilla toisensa hengiltä. Julkisen vaihtoehdon pitää tarjota laadun mittarit omalla tuotannolla.

Ylen kannalta on tavattoman tarkasti mietittävä, kuinka paljon katsojasuosiosta kilpaillaan samoilla keinoilla kuin mainosrahoitteiset kanavat tekevät. On tarjottava esimerkiksi draamaa, joka ei välttämättä yllä katsojamäärissä kaupallisten kanavien tasolle. On hyväksyttävä, että laadukkuus tarkoittaa sitä , että katsojakunta on jonkin verran valikoitunut!

Liioin ei Yleä pidä ohjata liikaa ”virallisen” tiedottamisen kanavaksi. Sillä pitää olla myös hyvätasoisia, mutta myyviä (omia) tuotantoja. Varma tapa tuhota Yle on ohjata sen omaa tuotantoa kauttaaltaan epäkaupalliseen suuntaan. Katsojamääriä kuitenkin tuijotetaan, vaikka se ei saisi olla pääasia. Yle-veroa ei haluta maksaa, jos Ylen kanavien katsojamäärä putoaa dramaattisesti.

Edellä kahdessa viimeisessä kappaleessa esitetty duaaliongelma osoittaa, kuinka ohjelmasisältöjen valinta on nuoralla kävelemistä.

Kilpailijoille ei voi antaa periksi, koska ne haluavat repiä Yleltä kaiken, minkä saavat irti. Ylellä pitää olla ylpeyttä puolustaa omaa tasokasta tuotantoa. Erityisesti Sanoma Oy:n kaltainen kilpailija arvostelee (tai vaihtoehtoisesti piiloarvostelee) koko ajan Yleä. Se käyttää kaikki mahdollisuudet vaikuttaakseen taustalla päätöksiin.

Yleisradion toimitusjohtaja on sitoutumaton , mutta kokoomustaustainen Lauri Kivinen, eikä voi välttyä ajatukselta, että ideologinen näkymä on vahvana ohjenuorana hänen toiminnassaan. Kivisen roolia on syytä seurata, kun parlamentaarinen työryhmä istuu keväällä. Minkä roolin hän ottaa?

Jos mennään mediatyöryhmän käytännön ehdotuksiin, niin monet niistä ovat myönteisessä mielessä harkittavissa. Esimerkiksi digitaalisen ja printtimedian välistä arvonlisäveroa olisi hyvä tasata, myös mainonnan rajoituksia voitaneen harkita. Ylen asemaa työryhmä esittää määritettäväksi tarkemmin, ja mikäpä siinä, kunhan tarkennukset ovat mietittyjä, eikä niiden pääasiallinen tarkoitus ole Ylen toimintaa supistava.

Työryhmä ehdottaa valtion panostusta suomalaisen digitaalisen uutistoimiston luomiseen. Uutistoimisto tukisi maakunta- ja paikallislehtien toimintaedellytyksiä. Periaatteessa myönteisen tuntuinen ehdotus. STT:n vahvistaminen voisi olla yksi hyvä vaihtoehto.

Jotkut kohdat työryhmän ehdotuksissa eivät avautuneet minulle. Mitä tarkoittaa verkkopalvelun laajentaminen kansalliseksi avoimeksi sisältöalustaksi? Tarkoitetaanko tässä, että Ylen teknisten ratkaisujen tulisi olla avoimia ja vapaasti myös kaupallisten toimijoiden käytettävissä? En usko, että tällainen ajattelu toimii. Siis jos jokin toiminta on verovaroin kustannettua, niin se on kaikkien käytettävissä?

Ylessä on tehty monia hienoja ratkaisuja viime vuosina. Tällaisia ovat esimerkiksi Teema-kanava, Radio puhe ja Areena. Yle ei ole jähmeä, paikalleen juuttunut mediatoimija. Jos käsitin oikein, niin mediatyöryhmän tarkoitus on, että tubettajat ja videobloggarit voisivat myydä sisältöjään Areena-alustan kautta tulevaisuudessa. Minkälaiseksi palveluntuottajaksi Areena aiotaan tehdä? Työryhmän ykkösintressi tuntuu olevan se, miten ulkopuoliset voisivat tehdä Ylellä rahaa. Minusta Ylen tulisi olla kansakunnan kriittinen omatunto ihan omillaan.

:::::::::::::::::::::::::::

En halua lausua lopullista arviota mediatyöryhmän raportista, mutta näiden ennusmerkkien perusteella Yle on – odotetusti - haasteiden edessä. Niin sen tietysti pitääkin olla , mutta toivon, että niitä, jotka puolustavat Yleä kansallisena instituutiona ei leimata pelkästään vanhanaikaisiksi.

Yle-veron alasajajia varmaan riittää. Kun Ylen palvelua yritetään supistaa, joutaa sen rahoitus ”uudelleen tarkasteltavaksi”. Olen ilmeisesti käsittänyt julkisen mediatoiminnan väärin. Minusta Ylen pitäisi edelleen toimia parlamentaarisesti valvottuna johtotähtenä ja uusien toimintamallien lanseeraajana (kuten Yle on tehnytkin), sekä myös pitää sisältöjensä laatu korkealla tasolla.

Yle on minun ja monien muiden mielestä jotain ”erityistä”. Nyt mediatyöryhmä yrittää tehdä siitä tavallisen lihoiksi pantavan yrityksen ilman kansallisen instituution luonnetta. On selvää, että Ylen on osoittauduttava luottamuksen arvoiseksi – instituutioasema ei pelkästään riitä – mutta minkä arvon arvostelijat antavat tietoa/viihdettä/draamaa/huumoria välittävälle yhtiölle, josta voi sanoa, että se on ”tavallisesti luotettava taho”?

::::::::::::::::::::::::::

Aiemmin – vuosikymmeniä sitten - totuttiin laatudokumentteihin. Niillä oli tietty hohto. Entä nyt? Otetaan esimerkki: ei se, että dokumentti tulee TV:stä, tarkoita tänään oikeastaan mitään. Dokumentit ovat bulkkitavaraa. Olen pitänyt siitä kontrollista, jolla Yle on valvonut dokumenttiensa laatua.

Emme tarvitse ”valistavaa” ja holhoavaa Hellawuolijoki-TV:tä, mutta meidän ei pitäisi edetä myöskään toiseen äärimmäisyyteen, jossa laatudokumentit, laatuviihde ja laadukas kulttuuriohjelmatarjonta alistetaan pelkästään kaupallisten toimijoiden ja katsojalukujen armoille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti