Mikä on Ylen kuntavaaligallupin oikea vertailupohja?

 

 

Ylen ensimmäinen kuntavaaligallup kevään kuntavaaleista ilmestyi 4.4.2021. Se on mielenkiintoinen sen takia,  että kyselyyn valikoituneilta kysyttiin puolueiden kannatusta juuri tulevia kuntavaaleja ajatellen.  Vertailukohtaa ei ole, sillä huhtikuun kuntavaaleja koskien kyselyä  ei ole tehty aiemmin. Jostakin syystä Yle vertaa kyselyn tuloksia edelliseen eduskuntavaalikannatuksesta  tehtyyn gallupiin. Mielestäni tämä ei ole oikea vertailuperuste. Se vaikuttaa  jopa harhaanjohtavalta, koska käsittelytapa ei paljasta mahdollisia huomattavia muutoksia edellisiin kuntavaaleihin. Parasta olisi ollut,  jos tätä nyt tehtyä kyselyä pidettäisiin ”pohjatutkimuksena ” ja seuraavaa,  esim. kuukauden päästä tehtävää tutkimuksia verrattaisiin tähän lähtötilanteeseen.

Jos vertailua halutaan välttämättä tehdä,  olisi parasta,  jos nyt saatua tulosta verrattaisiin edellisten kuntavaalien tulokseen (2017). Seuraavassa esitän molemmat vertailut rinnan, jotta ero mittausten välillä havainnollistuisi:

 

Puolue	Kannatus-mittaus 4.2.2021 tulevia kuntavaaleja varten	Ero edelliseen eduskunta-vaaligallupiin	Kuntavaalit 2017	Ero kannatusmittaus 4.2.2021/kuntavaalit 2017
SDP	20,3%	-1,1%	19,4%	+0,9%
PS	18,8%	-3,1%	8,8%	+10,0%
KOK	18,3%	+2,1%	20,7%	-2,4%
KESK	12,9%	+1,2%	17,5%	-4,6%
VIHR	11,4%	+/- 0%	12,5%	-1,1%
VAS	7,2%	-0,4%	8,8%	-1,6%
RKP	4,7%	+0,4%	4,9%	-0,2%
KD	3,0%	+0,2	4,1%	-1,1%
LIIK	1,4%	+0,1	-	-

 

Taulukko osoittaa, että on väliä,  mitä vertailua käytetään. Ylen käyttämät asiantuntijat (Turja, Jokisipilä) kyllä pystyivät monipuoliseen tulosten erittelyyn päinvastoin kuin Ylen tulosjulkaisu ja aamu-TV:n toimittaja, jotka molemmat sotkivat  vaalit surutta keskenään.

Kun kannatusmittausta 4.2.2021 verrataan kuntavaalit 2017 -tulokseen havaitaan heti perussuomalaisten ällistyttävä 10 prosenttiyksikön nousu. On kysymys siitä,  menevätkö perussuomalaisten potentiaaliset kannattajat äänestämään vai jääkö (huomattava) osa heistä nukkumaan. On myös vielä avoinna kuinka paljon ehdokkaita perussuomalaiset saavat kunnissa kokoon. Se vaikuttaa oleellisesti vaalin tulokseen. Perussuomalaisten kannatusta on kaiken kaikkiaan vaikea arvioida,  koska puolue ei ole ollut ”kuntavaalipuolue” (se on ”eduskuntavaalipuolue”). Nyt siitä voi sellainen tulla,  jos se joltisellakin tarkkuudella pitää,  mitä gallupeissa nyt luvataan.

Puolueista selvästi ”kuntavaalipuolueita” ovat keskusta ja kokoomus (so. kuntavaalikannatus ylittää usein eduskuntavaalikannatuksen). Kysymys on siitä,  miten ne saavat aktivoitua kannattajiaan. Ainakin kepua uhkaa kannattajien nukahtaminen ja ehdokkaiden saamisen haasteellisuus. Keskustalle  prognoosi ennustaa 4-5 prosentin tappiota. Perussuomalaisten odotettavissa oleva nousu syö erityisesti keskustan ja kokoomuksen kannatusta.

PS

Tämän kirjoittamisen jälkeen Yle on oikaissut  - tosin horjuvasti - vertailupohjaa ja lähestyy nyt edellä esittämääni tulkintaa.

 

Ja jossakin edessä väikkyy pilvilinna

 

 

Nuori pitkätukkainen  kiharapäinen mies  soutaa merellä (?) airojen hankaimien kirskuessa kuuluvasti. Mies vetää veneen maihin metsäisellä rannalla ja jatkaa sieltä kävellen eteenpäin - omaisuus verkkokassissa  heiluen. Soratiellä nuorukainen ottaa liftin ja matkaa kohti tuntematonta päämäärää. Mies pyytää autossa luvan polttaa piippua irvaillen samalla etupenkillä olevien puheille. Seuraavissa kuvissa sekä kiharapää että verkkokassi lentävät ulos autosta.

Näin alkaa Sakari Rimmisen (1945-2004) ohjaama elokuva ”Pilvilinna” (1970), joka joskus lukioaikana meni ohitse enkä myöhemminkään ole osunut sitä katsomaan. Jostakin syystä virike katsoa filmi heräsi nyt. Käsikirjoituksesta vastaavat Meri Kurenniemi ja Sakari Rimminen. Elokuvan on tuottanut Jörn Donner Productions. 

Netissä elokuvasta sanotaan, että se kertoo koululaisten kapinasta sekoittaen fantasian, dokumentaarin ja totuuselokuvan aineksia. Pääosissa ovat Meri Oravisto (1949-1980) ja Erik Uddström (s. 1945-). Uddström on juuri tuo elokuvan päämäärätön kulkuri. Pienissä sivuosissa (usein statisteina!) vilahtaa lukemattomia tuon ajan ja/tai tulevaisuuden kuuluisuuksia, kuten  Kauko Helovirta, Raiku Kemppi, Martti Romppanen, Tapio Suominen, Risto Aaltonen Hannu Taanila, Heikki Hedman, Göran von Bonsdorff, Pirjo Honkasalo, Ilona Tanttu, Lauri Törhönen, Matti Vuori, Pertti Melasniemi vain muutaman  mainitakseni.

Elokuvassa ei peitellä seksuaalisesti mitään. Varmuuden vuoksi elokuvan esittelytekstissä todetaan, että  se sisältää rohkeita kohtauksia.

Onko elokuva huono vai hyvä vai siltä väliltä? Aikalaisten arvio elokuvasta vaihtelee  surkean viritelmän  (”sietämättömän avuton ja tökerö”)  ja kehuvan (”innoittava ja mukaansa tempaava”) väliltä. Viime mainittu on HS:n Paula Talaskiven arvio.  Martta Kaukonen antaa sille nyt arvioituna (Yle Teema, 28.1.2021) peräti kolme tähteä,  mikä on kyseisen elokuva-arvostelijan asteikolla – kotimaista elokuvaa koskien – yksiselitteisen hyvä arvio.

En luultavasti osaa itsekään luokitella elokuvaa hyvä-huono asteikolla, joten en edes yritä.  Ja onko sillä edes merkitystä?Elokuva on joka tapauksessa epätasainen. Siinä on harjoitustyön leima (se onkin useiden tekijöidensä ensimmäinen elokuva), mutta on myönnettävä, että  tekijät eivät pysty peittämään potentiaalista lahjakkuuttaan.

Onko tämä trash-elokuva?

Elokuvateatteri.com -nettisivuilla 21.10.2003 määritetään ns. trash-elokuva seuraavasti: ”Mikä `huonoissa´ elokuvissa sitten kiehtoo? Sehän on tietenkin itsestäänselvyys,  ettei kukaan katso kyseisiä elokuvia niiden taiteellisen arvon tai hyvin kehitetyn juonen takia. Trash-elokuvien kiehtovuus onkin nimenomaan juuri niiden rujoudessa. On ihana välillä istua alas pehmeälle sohvalle popcornien kera, mielellään hyvän seuralaisen kanssa (tyttöystävä tai vaimo on tässä optimaalinen valinta), ja katsoa elokuva,  jota katsoessa ei tarvitse pohtia murhaajan motiiveja, tai monella tasolla liikkuvan juonen ratkaisua. Myös lukuisten virheiden, järjettömien one-linereiden ja epäloogisten tapahtumien elokuvasta bongaaminen tuottaa ihmisille mielihyvää. Ja pitäähän paikkansa, että ellei olisi roska-elokuvia, ei myöskään olisi vertailukohtia ns. laatu-elokuville”.

Sanoisin,  että trash-elokuva ”Pilvilinna” on vain hyvin kapeasta näkökulmasta, mutta sen sijaan olisin valmis luokittelemaan  sen kulttielokuvaksi! Siinä on jotain, joka saa minut vastustuskyvyttömään kuntoon. Ehkä siinä on jotain oleellista tuosta ajasta, jolloin olin itse parikymppinen nuori mies, jolla oli mielessä maailman muuttaminen omalla aralla ja vaatimattomalla tavalla. Eli kyllä tässä on hitunen nostalgiaa mukana.

Sitten itse elokuvaan:

Mistä nuori mies veneineen on tulossa ja minne hän on menossa? Annetaan ymmärtää, että nuorukainen on viettänyt hippietyyppistä elämää  ulkomailla. Myöhemmin matkansa varrella Ericiksi osoittautuva kiharapää törmää kulttuurieroon huoltoasemalla: hänelle tulee äkkilähtö lievän omintakeisuutensa takia! Pian sen jälkeen pitkätukka joutuu nuorisojoukon ympäröimäksi pelastuen vain niukin naukin selkäsaunalta. Seuraavaksi vastassa on pyssymies autiotuvalla  ja kiväärillä ammutut varoituslaukaukset, joiden saattelemana Eric syöksyy Helsingin kaduille! Pitkin nuoren miehen kävelymatkaa Helsingin kaduilla tarttuu ulkopuolisesta hälinästä yksittäisiä katkelmia  keskusteluista,  äänistä, riidoista,  joilla kytketään Eric kaupunkilaisten arkeen :”kyllä marihuana pian laillistetaan”. Kiviporan säestyksellä joku pitää maailmanparannuspuhetta, johon joku toinen heittää epäuskoisen kommentin. Aidossa katugallupissa pikkupoika kysyy varttuneemmilta ”Miten lapsi tehdään?”. Vastaukset vastaavat riemukkaalla tavalla tuon ajan moraalikäsityksiä. Kiharapääkin joutuu haastateltavaksi ja laukoo ainoana totuuksia aiheesta.

Sitten matkalainen saapuu kotiin – hänellä on siis koti -  jossa perheen äiti pitää opettavaisen pyhäkoulupuhuttelun. Seuraa yhteiskunnan rakenteisiin sopeutuminen eli ilmoittautuminen kouluun, joka on jäänyt joskus kesken. Yhteiskunta ottaa omansa syleilyynsä!  Seuraavaksi Eric törmää jonkun toisen kanssa seurustelevaan terävän nenäkkääksi osoittautuvaan Annika-tyttöön  (Meri Oravisto, suuren Matti Oraviston  tytär). Parinvaihto tapahtuu sutjakkaasti. Meri Oraviston näyttelijäntyö perustuu luontevaan kommunikointiin kahden ihmissuhteessaan hapuilevan ja välinpitämätöntä näyttelevän ihmisen välillä. Seurustelun kuvauksessa on jotain postmodernia! Seurustelu tapahtuu ”….mutta ei sun ole pakko tulla” -ajatuksella - näennäisen yhdentekevältä pohjalta - mutta samalla keskinäistä riippuvuutta koetellen.

Opiskelijat monistavat mielenosoitusaineistoa,  jossa työssä Eric ja Annika ovat mukana. Samalla seurustelusuhde kiteytyy aidon tuntuisesti monivaiheisen itsenäistymis-  ja kiinnittymisprosessin seurauksena, johon kuuluvat  pilvenpolttamiset (”Nyt poltetaan pilvee”) ja suorasukaiset seksuaaliset vihjailut.

Väliin replikointi tapahtuu niin luontevasti, että liekö käsikirjoitus ohjannut lainkaan näyttelijätyötä. Tuohon aikaan niin tärkeä yhteiskunnallisten ongelmien pohdinta/ratkaiseminen tapahtuu eräänlaisen naiiviusleikin kautta. On helppoa leimata tuolloin tehdyt radikaalit ehdotukset epärealistiseksi haihatteluksi ja ohueksihan ne jäävätkin.

Väistämätön tapahtuu: sänkykohtaus on rohkea,  joskin hapuileva. Aitous ja kömpelyys sekoittuvat saumatta toisiinsa.

Teinien sisäinen vastakakkainasettelu ohitetaan nopeasti. Keskitytään valtataisteluun oppilaiden ja opettajien välillä. Pienet mutta suuriksi koetut ristiriidat leimaavat koulunkäyntiä. Kiusanteko oppilaiden ja opettajien välillä on molemminpuolista. Koulun vanhat rakenteet ja oppilaiden halu saada itsenäistä päätäntävaltaa lyövät korville toisiaan niin, että tänä päivänäkään ei ratkaisua ole näköpiirissä. Mutta  kovin kiivailu on jäänyt 50 vuoden taakse. Nyt sanoisin, että tämä radikalismivaihe oli käytävä läpi aikanaan, joskaan ei pidä kuvitella, että  koulunkäynnin ikuinen problematiikka olisi tänä päivänä mitenkään ohitse. Koulunkin on vain elettävä ajassa.

Väliin leikataan mukaan koulunkäynnin vanhaa hyvää/huonoa aikaa: yhteiset aamuhartaudet muistuttavat minua ikivanhasta perinteestä,  joka  alkoi murtua jo omana lukioaikanani.

Ericin ja Annikan yhteinen suihkukohtaus on raja, josta ei mennä yli. Toki aikuisten kaksinaismoralismia alleviivataan tirkistelyineen.

Ericin tutustuminen Annikan perheeseen sujuu kankeasti,  kuten odottaa saattaa. Epäluulo on molemminpuolista. Karvapäähippie ei saa synninpäästöä.

Oikea mielenosoituskin mahdutetaan filmiin (liekö kuvattu osin oikeassa mielenosoituksessa?). Siitä ei kuitenkaan oteta kaikkea irti. Kamera kuitenkin sukeltaa äänekkääseen joukkoon melko sujuvasti  Mielenosoittajien joukossa nähdään tuttuja kasvoja  Aarno Laitista unohtamatta.

Elokuvan toisesta sänkykohtauksesta pyritään ottamaan kaikki irti, ja sen aikaisen moraalikoodiin verrattuna edetään taas askel rohkeudessa.

Teinkunnan sisäinen riitely ja epäluottamuksen osoitus omalle hallitukselle kaikkine puheenvuoroinen hoidetaan suhteellisen aidosti.  Oikea koululakkokin saadaan aikaiseksi. Väkivaltaisuudelta ei voida välttyä. Sekava vyyhti päättyy jonkinlaiseen oppilaiden vallanoton esillepanoon samalla,  kun maailmantuskaa pidetään esillä.

Elokuva päättyy kuviteltuun virkavallan tilanteen haltuunottoon, joka karnevalisoidaan yhteiskunnan vallankäytön asettamiseksi naurunalaiseksi. Näin ainakin minä tulkitsen loppukohtaukset.

Eric pannaan kapinan johtajana selliin,  jossa hän kohtaa todellisen väkivallantekijän, perhesurmaajan, joka suunnittelee pakoa. Eric nyökyttelee mukana. Kohtaus jää irralliseksi niin kuin moni muukin kohtaus elokuvan lopusta. Puhti on loppunut tekijöiltä kesken?

Eric kohtaa vanhempansa vielä kerran ilman sanoja tuijotuksen säestyksellä. Lopussa vangit kiertävät – Eric yhtenä monista -  ympyrää vankilan pihalla.  Eric pakenee tai kuvittelee pakenevansa vankilasta ja julistautuu poliittiseksi vangiksi.

Viimeisissä kuvissa Eric vapautuu. Eric ja Annika nähdään ikkunan läpi istumassa baarissa. Eric saa oksennuskohtauksen. Pelkäänpä, että lopun irrationaalinen päällekkäissymboliikka ei  kaikilta osin avautunut minulle.

Elokuvan vihoviimeinen anarkistinen repliikki kuuluu näin:

”Meillä on nyt tässä tällainen yhteiskunta. Mutta kyllä se tästä vielä kaatuu”

::::::::::::::::::::::::::::::::

Pilvilinnassa on paljon hyvää: se palauttaa mieliin kiihkeän koulu- ja opiskelijapolitiikan ja sen,  kuinka ajastaan jälkeen jääneet säännöt tukahduttavat mielipiteenvapauden. Tai vielä kompromettoivampaa: se säilöö ihmiset ajastaan jälkeenjääneiden sääntöjen vangiksi. Pahinta on kuitenkin, jos asioiden annetaan ajautua rajalle,  josta ei enää ole paluuta ja  ihmiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä.

Elokuva huutaa vapauden puolesta,  mutta vapautta ei ole ilman tuskaa. Vain täydellisessä anarkiassa on vapaus, mutta se ei ole enää kenenkään vapautta.

Elokuva on nähtävissä Areenassa.

 

 

Trumpin aiheuttaman myrskyn jälkeen…..

 

 

…..seuraa poutasää. Näinköhän seuraa? Ehkä olemme  välitasanteella Joe Bidenin vaalivoiton takia. Emme tiedä,  mihin suuntaan kehitys kehittyy. Näin ajattelen nyt,  kun Joe Bidenin virkaanastujaisista on kulunut vain hetkinen.

Donald Trumpin henkilöä ja presidenttiyttä on kuvattu tuhansin sanoin ja aivan varmasti lähitulevaisuus luo edellytykset täydentää  kuvaa,  joka tähän mennessä on muodostunut.

Voidaanko Trumpin kaltaisesta ilmiöstä esittää objektiivisuusvaatimukset täyttävä  arvio vai onko tyydyttävä polarisaation tuottamiin kaavamaisiin vaihtoehtoihin?- Itse edustan kanta , jonka mukana erittelevä kokonaisarvio voidaan – ainakin alustavasti - tehdä.

Keskityn tässä kirjoituksessa pääosin arvioimaan Trumpin kannattajakunnan jakaumaa karkealla tasolla.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Eri lähteistä olen poiminut kaksi keskeistä Trumpin kannatusperustetta: toinen perustuu (1) valkoisen miehen työhön tai työn puutteeseen liittyviin vastoinkäymisiin viime vuosina ja/tai  vuosikymmeninä ja toinen hänen äänestäjiensä (2) rasistisiin ja naisvihamielisiin asenteisiin. Myös viime mainitulla on pitkä historia.

Työhön liittyvät kannatuksen syyt perustuvat teollisuustyöväestön ahdinkoon, jonka tyypilliseksi keskittymäksi on arvioitu ns.  ruostevyöhykkeen teollisuusväestöä. Tällä taas on liittymäkohdat yleensä keskiluokan rapautuneeseen elintasoon ja laskeneisiin palkkoihin. Barack Obama esittää muistelmissaan, että finanssikriisi katkaisi kamelin selän monien näkökulmasta: luottamus liittovaltion kykyyn luoda paremman tulevaisuuden näkymät petyttiin, päinvastoin monien suhteellinen asema heikkeni pysyvästi ja esimerkiksi elinajan odote lähti laskuun.

Vaikka republikaanit olivat merkittävällä tavalla vastuussa finanssikriisiä edeltäneestä huonosta talouspolitiikasta, kaatuivat seuraamukset lopulta demokraattien päälle, kun Donald Trump ja republikaanit osasivat hyödyntää tilanteen demokraatteja paremmin. Republikaanit kanavoivat duunareiden vihaisuuden ja vihan demokraattien päälle, jotka olivat vuosikymmenien ajan  olleet teollisuustyöväestön valinta maan johtoon. Unohdettu kansanosa sai uuden puolestapuhujan.

Barack Obama tunsi jo omalla presidenttikaudellaan demokraattien vanhan kannattajakunnan aiheuttaman pettymyksen vimman, mutta korjausliikkeet eivät edenneet Hillary Clintonin taistellessa presidentinvirasta. Olisivatko auttaneetkaan,  vaikka korjauskertoimet olisi otettu käyttöön? Pettymys demokraatteihin oli sen verran syvällä. Kauppalehden Leena Laakso osuu varmaankin oikeaan kirjoittaessaan (KL 19.1. 2021. ”USA:n yhdistämisessä riittää työsarkaa”), että ”moni (valkoisesta työväenluokasta) suhtautuu mahdollisuuksiinsa pessimistisemmin kuin yhtä köyhistä oloista kärsivät mustat amerikkalaiset  tai  latinomaahanmuuttajat”.  Trumpin tappio Joe Bidenille (2020) perustui siihen,  että yhdeksi presidenttikaudeksi menetetyt ruostevyöhykkeen  äänet palautuivat osin demokraateille takaisin, joka samalla todisti  tietynlaista pettymistä Trumpin kauteen.

Nämä keskiluokan ja teollisuustyöväen olosuhteiden heikkenemiset ovat toteutuneet monissa muissakin maissa, joskin Yhdysvalloissa jyrkemmin. Jää ajatus, että edellä kuvattuja  ongelmia olisi voitu pehmentää kehittyneen hyvinvointiyhteiskunnan avulla,  joka olisi tukenut elinkeinorakenteen uhreiksi joutuneita. Sitä ei ollut kuitenkaan tarjota tähän hätään.

::::::::::::::::::::::::::::

Toisena kohtana Trumpin menestymisen katalysaattoreista mainitsin äänestäjien rasistiset ja naisvihamieliset asenteet. Tämä näkymä on esitetty kovin karkealla tasolla, mutta kyllä siinä aimo annos perää on. Olen käsitellyt näissä blogikirjoituksissa rotukysymystä sisällissodasta aina kansalaisoikeusliikkeen läpimurron päiviin saakka ja siitäkin eteenpäin. Vastikään pyrin Ku Klux Klan -ilmiön kautta selittämään rotuvihaa. Rasismilla jos millä on pitkä historia takanaan eikä ikävä kehitys  ole väistynyt mihinkään,  kuten viimeisten parin kolmen vuoden aikana olemme saaneet havaita. Nykyisen rasismikriisin takana ainakin osaselityksenä on valkoisen väestön suhteellisen aseman heikkeneminen väestökehityksessä. Valkoinen teollisuustyöntekijä oikeasti pelkää itsensä ja kaltaistensa puolesta. Tarvittaisiin liittovaltiotasolla koordinoitu hanke ammatillisten taitojen  kohentamiseksi  tätä aikaa ja tulevaisuutta varten.  Työmarkkinoilla rimpuilevien Itsetunnon vahvistaminen koulutuksen avulla on nyt paras keino torjua rasismia,  eikä suinkaan vihan lietsonnan suuntaaminen järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja sen edustajia vastaan .

Trumpin kannattajat ovat hyvin vanhoillisia ja heijastavat pitkään jatkuneita perinteitä. Ku Klux Klan on toiminut rotusorron harjoittamisen siltana sisällissodasta nykypäivään, joskin liike on nykyisin heikossa hapessa. Uudet ja keinoiltaan nykyaikaisemmat yhteisöt ovat jatkaneet KKK:n rasistisia perinteitä.

::::::::::::::::::::::::::::::.

Edellä käsiteltyjen rasistisen asenteen omaksuneiden ja elinkenorakenteen muutoksen uhriksi joutuneiden lisäksi voidaan erottaa omiksi Trumpin kannatusperusteiksi (3) eliitinvastaisuus, so. omaan pussiin pelaava eliitti on väitteen mukaan kaiken pahan alku  ja juuri,  erottelematta republikaanista ja demokraattista eliittiä toisistaan sekä (4)  ”vapaus” ylevänä kaiken kattavana päämääränä. Capitolin kukkulan vallanneet kapinoijat huusivat vapauden perään, jonka perimmäistä sisältöä en tunnista. Se jää irrationaaliseksi hokemaksi, ellei sillä sitten tarkoiteta ”vapautumista” vasemmistoradikaaleista, kommunisteista,  korruptoituneista eliiteistä, liittovaltion sisäisistä salaliittolaisista ja hallinnon mädännäisyydestä, jotka kaikki ovat liioiteltuja uhkakuvia. Toisaalta Trumpin kannattajat pitivät tärkeänä perinteisen amerikkalaisen elämäntavan  säilyttämistä, jonka vuoksi ääriainekset ovat valmiita väkivallantekoihin.

Kaikesta edellä esitetystä on seurannut paljon puhuttu ja hyvin monitasoinen  polarisoituminen. Vanhoillisimman väestönosan on ollut vaikeaa sopeutua nykypäivän olosuhteisiin ja ainakin minulle jää käsitys, että vanhoillisten säilöminen vanhaan kulttuuriin merkitsee myös ongelmien säilömistä, ei niiden ratkaisemista. Jo Richard Nixonilla oli ”hiljainen enemmistö”, joka oli Nixonin mukaan  valtavirtapolitiikan kannalla mieltään osoittavia liberaaleja vastaan. Tässäkin voidaan nähdä haluttaessa 1960- ja 70-luvuille ulottuvat polarisaation  siemenet.

Unohdetuimpia kansalaisia eivät ole eivätkä ole olleet valkoiset amerikkalaiset vaan vähemmistöt. Kysymys on poliittisesta ohjauksesta,  jossa muita ääniä tärkeämpänä pidettyjä valkoisten ääniä kanavoidaan oman puolueen piiriin vedoten vanhoillisten äänestäjien  hädänalaiseen tai muuten ahdistavaan asemaan.

Ehkä vaikeimmin sulatettavaa tässä kaikessa on ollut Trumpin  äänestäjien ja kannattajien massiivinen  propagandan lumoihin ajautuminen,  josta järkyttävänä  esimerkkinä  on  mielipidetiedustelussa esille tullut Capitolin kukkulan valtauksen kannattaminen vielä jälkikäteen ( 45 prosenttia republikaanien kannattajista!) .

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Asioiden syy- ja seuraussuhteiden ymmärtämisen kannalta on välttämätöntä kajota myös tiedonvälitykseen.  Trumpin kannalta ylivoimaisen tärkeää on ollut twitter-tyypisten viestien ja sitä kautta propagandan levittäminen omien vääristyneiden viestien läpisaamiseksi. Tämä on ollut Trumpin suurin ”anti” käydyssä debatissa ihmisten sieluista.  Trump kehitti spontaanisti eräänlaisen ”kertakäyttöretoriikan”, josta olkoon esimerkkinä (vuoden 2016 presidentinvaalien vastaehdokkaan)  Hillary Clintonin kohtelu. Joukkojen taisteluhuuto vaalikampanjan aikana kuului :  ”Hillary lukkojen taakse”. Kun vuoden 2016 vaalit olivat ohi,  joukot Trumpin tapaamistilanteessa rupesivat huutamaan kuorossa  ”HIllary lukkojen taakse”, jolloin ”jalomielinen ” presidentti toppuutteli: Kuulkaa, lopettakaa, vaalit ovat ohi!  Me voitimme. Retoriikka oli tehnyt tehtävänsä. Oli aika vaihtaa retoriikkaa. Tämän jälkeen on toistunut monta kertaa ilmiö, jossa kannattajat – presidentin ensin toimiessa yllyttäjänä -  ajavat oikealta ohi presidentistään.

Miltäköhän Hillary Clintonista tuntuu tänä päivänä, kun hän on kulkenut edellä mainitun mankelin läpi ja näkee koko prosessin  alku-  ja loppupisteen sekä sen,  mitä niiden välillä on tapahtunut?  Clinton saattaisi todeta, että säännöt olivat prosessin aikana muuttuneet todennettavista faktoista ”vaihtoehtoisiin totuuksiin” ja siitä edelleen salaliittoteorioiden  kautta ”vaalien ryöstöön”.  Uskomaton prosessi,  jossa kaikki vanha ja todennettavissa oleva vedettiin valheiden viemäristä alas.

Mikä auttaisi?  Merkittävä edellä kuvattuja ilmiöitä kohentava tekijä olisi yhteiskunnan ilmapiirin ja vuoropuhelun ”moniäänistäminen”, so. sijan antaminen vastapuolen argumenteille, mitä ei nykyisessä tiedonvälityksessä tapahdu.

 

 

Ulkopoliittinen säätila: myrskyä vesilasissa

 

Oli aika,  jolloin Suomen ulkopolitiikkaa sivuavatkin aiheet kuuluivat presidentin reviiriin. Silloin moni muukin asia oli toisin. Ei ulkoasiainvaliokunnalla ollut läheskään sitä merkitystä kuin sillä nyt (laajennettuna turvallisuuspolitiikalla) on. Kun ulkoministeri Ahti Karjalainen tuli Moskovasta,  hän  tokaisi rautatieasemalla lausuntoa vaativille lehtimiehille suurin piirtein,  että ”älkäähän nyt….. luen teille lausunnon tuolla pressitilassa". Lausunto oli valmisteltu huolella monen asiantutijan voimin ja puumerkkinsä siihen oli jättänyt Urho Kekkonen, muutoin koko lausunto ei olisi mennyt eteenpäin.  Jokainen sana oli  kiveen hakattu.

Toinen näkökulma. Tuohon aikaan - YYA-sopimuksen ollessa voimassa -  presidentti mustasukaisesti valvoi, ettei kukaan päässyt hyppimään ulkopoliittiselle reviirille ilman presidentin lupaa. Ulkopolitiikka edusti  aluetta,  jolla määräsi Kekkosen diktaatti. Tänä päivänä moni poliitikko ja kansalainen vierastaa syystäkin moista  yksinvaltiutta.  Suomettuneen Suomen olosuhteissa tähän oli tottuminen.  Siitä tilasta on haluttu päästä pois ja ainakin  näennäisesti siinä on onnistuttu.

Toki kautta aikojen ulkopoliittisesta johtamisjärjestelmästä  on oltu tarkkoja. Niin pitääkin olla, mutta kaikki ylimääräinen kohina joka syntyi sellaisesta keskustelusta,  jossa Kekkonen ei ollut johdattelijana, oli pannassa.

Nyt elämme toista aikaa. Ylenmääräinen varovaisuus on hätävarjelun liioittelua. Asioista voi sanoa niin kuin ne ovat.  Epäilen,  että useimmat ajattelevat näin.

::::::::::::::::::::::::::::

Nyt on esillä tapaus Aleksei Navalnyi,  venäläinen toisinajattelija, joka joutui murhayrityksen kohteeksi,  ja joka siirrettiin Saksaan sairaalahoitoon. Moskovaan palattuaan Navalnyi  pidätettiin.  Suomen kanta Navalnyin kohtelusta on selvä:  hänen kiinniottamiselleen ei ollut perusteita. Kohu nousi siitä,  kun pääministeri Marin ei noudattanut ”lausuntovuorojärjestystä”. Hän kiirehti  ottamaan kantaa ennen presidenttiä, josta  on seurannut melkoinen kalabaliikki. Marinin  olisi pitänyt odottaa vuoroaan.

On selvää,  että puheenvuorojen  esittämisjärjestyksessä  tapahtui poikkeama siitä,  minkälaiseksi kannanottojärjestys on  perustuslain hengen mukaan  ajateltu.

Suomen perustuslain mukaan ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Näin ollen olisi ollut luontevaa ja perustuslain hengen mukaista, että Suomen – ja pääministerin - kannanotosta olisi keskusteltu etukäteen presidentin ja pääministerin kesken.

Politiikan toimittajien tapaamisessa Niinistö sanoikin, että hän pitää kiinni perustuslaista, jossa selvästi todetaan, että ulkopolitiikka ja sen johtaminen tapahtuu yhteistoiminnassa presidentin ja valtioneuvoston välillä. Marinin synti ei ollut se sanamuoto, jota hän käytti, sillä se vastasi presidentin ja ulkoministerin käyttämien puheenvuorojen sisältöä , vaan se, että hän ei keskustellut presidentin kanssa etukäteen. Tarkalleen ottaen Marin luuli, että pääministerin ja presidentin esikuntien kesken oli käyty tarpeelliset keskustelut. Näin ei ollut ja niinpä soppa oli valmis.

Luontevalta olisi tuntunut,   että pääministeri olisi ottanut yhteyttä presidenttiin ja sopinut kannanotoista vaikkapa puhelimitse. Asiaan on halunnut  pistää lusikkansa moni taho mm. oppositiosta. Marinin ”etuilua” on pidetty pahana syntinä,  vaikka asiallisesti ottaen mielipiteet eri instituutioiden välillä yhtenivät. Osa poliitikoista on vain odottanut,  että Marin tekisi protokollavirheen - minkä tahansa - päästäkseen kiinni suosittuun pääministeriin. Osa on hiljaa vahingoniloisena.

Vapaasti tulkiten minulle jää käsitys, että ollaan henkisesti edelleen vanhojen huonojen aikojen  käytännöissä. Se, kuka saa sanoa ja mitä on tarkasti ja kaavamaisesti määritetty, vaikka itse suomettumisajan asiasisällöt ovat taakse jäänyttä elämää. Liian vähästä syntyi liioiteltu härdelli. Paino on sanalla liioiteltu.

Niinpä asiassa pitäisi  löytää jotain,  jonka avulla järki säilytetään koko  saagassa. Vastausta ei tarvinnut kauan hakea, sillä Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (23.1.2021) tasapainotettiin turhan kiivaaksi käynyttä keskustelua: ”Marin on eri sukupolven poliitikko kuin Niinistö. Marinin maailmassa Navalnyin pidätys on ihmisoikeusrikkomus, josta pääministeri voi sanoa kantansa kutsumatta koolle tasavallan presidenttiä ja ulko- ja turvallisuuspoliittista valiokuntaa ”.  Hesari jatkaa, että ”yleisön voi olla vaikea ymmärtää, miksi Marinin ei olisi saanut puolustaa Navalnyita”.

Niinistö taas halusi puolustaa ulkopoliittista vallanjakoa, mihin hänellä näkökulmansa puolesta on tietenkin täysi oikeus.

Oli jotenkin odotettua, että Ilkka Kanerva ryhtyi paavillisemmaksi kuin paavi itse tässä asiassa puolustaen vanhaa tapaa ajatella Venäjään liittyviä suhteita. Ei tarvita erillistä ulkopoliittista portinvartijaa.

Viimeisen sanan  saa presidentti Niinistö. Hän nimittäin pani itsekin merkille,  että pata kiehui tarpeettomasti yli ja twiittasi (HS 23.1.2021), että ”eiköhän anneta tämän suuren twiittikeskustelun olla. Suomen ulkopolitiikan linja on ennallaan”. Tämän johtopäätöksen hän olisi voinut vetää jo aiemmin ja pitää keskustelun hallinnon sisäisenä.

Mitä tästä episodista jäi käteen?

Vaikka  ulkopolitiikalla Venäjän kyljessä onkin suuri merkitys, liiallista herkkyyttä toisten sanomisiin pitäisi välttää. Keskinäinen   luottamus ei voi perustua siihen,  että kilpaillaan, kuka on eniten oikeassa. Muutoin ulkopoliittinen  keskustelu palaa YYA-vuosien pilkuntarkkoihin jäykkyyksiin.

 

 

Phil Spector: hyvän ja pahan tuolla puolen

 

Phil Spector  on kuollut 81-vuotiaana. Tieto ylitti Suomen ykkösteeveen uutiskynnyksen. Helsingin Sanomissa oli kahden palstan uutisjuttu  ja laajahko artikkeli musiikin legendan elämästä. Spector syntyi  New Yorkissa ja kuoli koronan seurauksena  Kaliforniassa.

Vuonna 2009 Spector tuomittiin vankeuteen näyttelijä Lana Clarksonin vuonna 2003 tapahtuneesta murhasta. Wikipedia määrittää karusti miehen elämän keskeisen sisällön: ”Phil Spector (26.12.1939- 16.1.2021) oli amerikkalainen musiikkituottaja lauluntekijä ja tuomion saanut murhaaja”.

Hänen tuotantonsa määritetään musiikkigenreillä pop, rock ja rhythm and blues. Aktiiviaika musiikin parissa ulottui vuodesta 1958 vuoteen 2009. 

Spectorin ensimmäinen  huomattava menestys oli yhdessä hänen perustamansa The Teddy Bearsin kanssa vuonna 1958  julkaistu ”To Know Him Is to Love Him”.  Levy kiipesi juuri perustetun Billboardin Hot 100 -listan ykköseksi. Spector perehtyi samoihin aikoihin myös levyjen tuottamiseen. Seuraava hitti oli Ben E. Kingille  yhdessä Jerry Leiberin kanssa  kirjoitettu ”Spanish Harlem” vuonna 1960.

Kuusikymmentäluku osoittautui Spectorille kultakaivokseksi. Hän keskittyi pääosin levyjen tuottamiseen onnistuen heti alussa useiden artistien, kuten  Top Notesin (”Twist and Shout”!) ja Ray Petersonin (Corrine, Corrina) kanssa.

Yksi uusista yhtyeistä,  jotka Spector yhdytti  ja kiinnitti levy-yhtiöönsä yhdessä partnerinsa kanssa oli The Crystals. Yhteistyö alkoi heti tuottaa tulosta hittilevyjen seuratessa toisiaan. Spector onnistui myös Connie Francisin kanssa ”Second Hand Lovella (Billboard nro 7) vuonna 1962. Todella iso hitti oli Darlene Love and the Blossomsin ”He´s a Rebel” (nro 1), joka lopulta oli nimikkohitti Crystalsille. En väitä olevani selvillä kaikista tuohon aikaan suosittujen tyttöyhtyeiden vaihtelevista kokoonpanoista. Darlene Lovesta (Spector keksi nimen!) kehittyi erittäin suosittu taustalaulaja Elvis Presleylle, Tom Jonesille ja monelle muulle huippuartistille. Rolling Stone  lehti nimesi Loven maailman 100 suurimman laulajan joukkoon.

Vuonna 1963 Spector osui kultasuoneen Ronettesin klassikkosävelmällä ”Be My Baby”.  Spector ihastui – näin sanottiin  -  niin paljon  yhtyeen johtavan solistin (myöh. Ronnie Spector) ääneen, että meni hänen kanssaan naimisiin.  Jatkoa seurasi:  Spector kiinnitti levy-yhtiöönsä Bill Medleyn ja Bobby Hatfieldin,  jotka nimellä Righteous Brothers levyttivät Spectorin, Barry Mannin ja Cynthia Weilin  kappaleen ”You´ve Lost That Lovin´ Feeling”, josta tuli Spectorin levy-yhtiön toinen ykköshitti.  Ja perässä  seurasi kolme muuta hittiä,  mm. ”Unchained Melody”.  Yhteistyön päätyttyä Phil Spectorin kanssa ”veljekset”  levyttivät spectormaisen  ”(You´re My) Soul and Inspiration”, joka meni Billboardin ykköseksi. Ikimuistettava ja ylistetty ”Lovin´ Feeling” on valittu useasti kaikkien aikojan pop-kappaleeksi.

Spectorin kultakaudella levytettiin monta muutakin menestyslevyä, kuten Da Doo Ron Ron (The Crystals) , Then He Kissed Me (The Crystals) , Baby I Love You (The Ronettes).  Minullakin on levyhyllyssäni vinyyli  ”Phil Spector:  A Christmas Gift For You”,  jolla  laulavat joululauluja Darlene Love, The Crystals ja The Ronettes.  Viimeinen kappale – Silent Night, Holy Night -  taustana kuullaan Spectorin omaa ääntä, kun hän  kiittää mukana olevia artisteja yhteistyöstä.

Vuonna 1966 Spector löysi aviopari Ike and Tina Turnerin ja tuotti heille mestariteoksena pitämänsä kappaleen, River Deep, Mountain High. Se oli kuitenkin USA:ssa melkoinen limbo, mutta saavutti Englannin listoilla sijan kolme.  Joka tapauksessa kappale on klassikko, jonka arvo on noussut vuosien varrella.

Tämä jälkeen Spector menetti kiinnostuksensa  musiikkibusinekseen pidemmäksi aikaa, mutta teki comebackin hajoavan  Beatlesin loppuvaiheiden tuotannon viimeistelijänä. Käytännössä Spector kokosi pääosin Lennon/McCartneyn hajanaisesta aineistosta kokonaisuuden, josta muotoutui LP ”Let It Be”, joka oli sittemmin valtava menestys. Spectorin työ jakoi Beatlesia  niin kuin monet muutkin riidan aiheet  tuohon aikaan: McCartneyn kanssa yhteistyö ei sujunut , mutta Lennonin  ja Harrisonin kanssa kanssakäyminen jatkui näiden soolouralla. Spector oli mukana Harrisonin ”Bangla Desh” ja All Things Must Pass -projekteissa ja Lennonin ”Imagine”-klassikossa. Kaikki olivat suuria menestyksiä.

Sitten alkoi alamäki.

Spector oli vuonna 1974 auto-onnettomuudessa,  josta hän kuin ihmeen kautta selvisi hengissä. Olen ymmärtänyt, että loukkaantumisella oli pysyvät jäljet Spectorin käyttäytymiseen.  Hän kärsi myös alkoholi- ja huumeriippuvuudesta. Epätasapainoinen psyyke johti mm. aseella uhkaamiseen sessioissa. Spector kuitenkin ryhtyi yhteistyöhön  vielä Leonard Cohenin ja Ramonesin kanssa vaihtelevin tuloksin. Parhaimmillaan Spector oli kuitenkin edelleen iskussa.

Phil Spector oli passiivinen työprojektien suhteen suurimman osan 1980-, 1990-lukua ja vielä 2000-luvun alussa. Mitään jälkipolville merkittävää ei kuitenkaan enää syntynyt tämän jälkeenkään.

Spectorin loppuelämä oli  murheellinen: hän ampui näyttelijä Lana Clarksonia – jonka oli ehtinyt tuntea vain muutaman tunnin - kuolettavasti helmikuussa vuonna 2003. Spector kiisti murhan ja väitti Clarksonin tehneen itsemurhan. Seurasi vuosia kestänyt osittain televisioitu oikeudenkäynti, joka päättyi tuomioon vuonna 2009: syyllinen.  Spectoria voi tarkastella veriteon näkökulmasta,  jolloin häntä ei pelasta kaiken kattavalta tuomiolta mikään, mutta häntä voi tarkastella myös nerokas musiikki erillään hänen uransa ja elämänsä tuhonneesta murhasta.

::::::::::::::::::::::::::

Spector muistetaan erityisesti  ns. Wall of Sound -äänivallista, joka perustui valtavan runsaaseen eri instrumenttien käyttöön niin, että eri soittimet eivät erottuneet toisistaan,  vaan muodostivat  mahtavan pauhun, ”ääniseinän tai aallon”, jonka päälle kukin kappale rakennettiin. Näin Spector kehitti oman ainutlaatuisen tavaramerkkisoundinsa. Erottuva soundi teki Spectorista monessa suhteessa muista poikkeavan musiikkituottajan. Wall of Sound on parhaimmillaan Spectorin kuuluisimmissa teoksissa ”You´ve Lost That Loving Feeling”, ”Then He Kissed Me”,  ”Be My Baby” ja ”River Deep, Mountain High”.

Spector itse kutsui tekniikkaansa ”wagnerilaiseksi lähestymistavaksi rock and rolliin”. Spector  loi sessioissa yleiskuvan haluamastaan musiikista,  mutta jätti soittajille tilaa toteuttaa itseään. Spector työskenteli mielellään tunnetuimpien musiikintekijöiden kanssa ehkäpä sujuvoittaakseen musiikin tekemistä. Mielenkiintoinen on Spectorin suhde singleihin,  joita hän arvosti verrattuna albumeihin pitäen pitkäsoittolevyjä  yhdentekevinä, kun niistä irrotettiin pari menestyskappaletta.

Ennen kaikkea Phil Spector oli musiikin kokonaisuuksien hallitsija. Hän tuotti, toimi luovana johtajana, kirjoitti ja valitsi materiaalia, hallitsi järjestelyjä, ohjasi vokalisteja ja muusikoita ja vastasi levytysprosessista.

Spectorilla ja hänen soundillaan oli ja on paljon seuraajia, kuten Beatles,  Beach Boys, Ramones, Dusty Springfield, Walker Brothers,  Bruce Springsteen, Abba, Rolling Stones,  Four Tops,  Loving Spoonful ja monia muita.

 

 

 

Ku Klux Klanin perilliset

 

 

Ylen Areenassa on nähtävillä kaksiosaien dokumentti Ku Klux Klanista : ”Historia: KKK – amerikkalainen tarina” (2020). Mielenkiintoista on, että tarjolla on nyt ranskalaista tuotantoa edustava  näkökulma teemaan.  Klaanin historia juontaa juurensa Yhdysvaltain sisällissotaan,  jonka tunnettuna seurauksena orjuus lakkautettiin. Klanilla on selkeä ja syvällinen yhteys siihen,  että rotusyrjintä jatkui vielä 100 vuotta ennen kuin tuli kansalaisoikeusliike ja muutti dramaattisesti asetelmia.

Tarkoitus ei ole käydä läpi dokumentin sisältöä kohta kohdalta, vaan keskittyä varhaisimpien vaiheiden yhteyksiin tämän päivän rasismiin ja muihin tähän liittyviin ilmiöihin.  Liittovaltion  sisäisen väkivallan kulttuuri ei ole poistunut mihinkään Yhdysvaltain nykypäivästä niin kuin viime vuosien tapahtumat osoittavat.

Dokumentti taustoittaa kirjoitustani,  jossa tuon esille myös oman näkemykseni.

Ku Klux Klan syntyi Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen. Ne valkoiset, jotka katsoivat jääneensä mustien orjuuden lakkauttamisen  jälkeen tappiolle,  käynnistivät organisoidun toiminnan mustia vastaan. Tarkoitus oli ”herättää kauhua vapautetuissa orjissa”. Aluksi mustia peloteltiin hullunkurisilla asusteilla pelleilymielessä, mutta pian toiminnan sisällöksi tuli synkeät tarkoitusperät ja ryhdyttiin  oikeastikin väkivallantekoihin (kidutukset, hirttäjäiset) mustia vastaan.  Lopulta liittovaltio monien vaiheiden  jälkeen puuttui peliin ja  lopetti KKK:n  toiminnan – mutta vain toistaiseksi.

Ku Klux Klanin uusi nousu ajoittui 1920-luvulle. Dokumentissa nähtiin toiminnan uudelleen käynnistymisen innoittajana D.W. Griffithin kuuluisa elokuva ”Kansakunnan synty” (1915), jossa Ku Klux Klaniin suhtauduttiin myötäsukaisesti. Järjestö nousi kukoistukseen vuoteen 1925 mennessä ja siihen kuului parhaimmillaan jopa 4 miljoonaa jäsentä. Sitten toiminta hiipui äkillisesti 1920-luvun lopulla. Paljastui, että johto oli syyllistynyt väärinkäytöksiin. Kaikki oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Ku Klux Klanin pohjakosketus saavutettiin 1950-luvulla ennen asemansa tiedostavien mustien nousua. Jäsenkunnan määrä putosi 20 000 jäseneen.

Samoihin aikoihin mustien kansalaisoikeusliike alkoi nostaa päätään. Vastaavasti nousi myös Ku Klux Klan. Pohjois-Carolinan osavaltioon järjestö perustettiin vuonna 1963 ja se levisi nopeasti paikallisjärjestöjen kautta koko osavaltion alueelle. Ilmapiiri syvässä etelässä oli tavattoman jännittynyt ja johti rotulevottomuuksiin Mississipissä, Alabamassa ja Georgiassa. Kysymys oli yleisemmästä ilmiöstä kuin pelkästään Ku Klux Klanista. Kansalaisoikeusliikkeen eteneminen ensin joukkomarsseina ja sitten lainsäädäntöteitse nosti monet tavalliset valkoiset barrikadeille.

Kontrasti etelän ja pohjoisen välillä korostui erityisesti rotukysymyksissä. Ku Klux Klanin tunnusajatukseksi  vakiintui ”Erillisenä seisomme – yhdessä kaadumme”. Siinä voi nähdä aavistuksenomaisen kannan pehmenemisen värillisten suuntaan (luovuttiin  totaalisesta mustiin kohdistuvasta vastutuksesta), mutta toisaalta ehdottoman torjunnan kompromisseille: molemmat ihonvärit sopivat yhteiskuntaan, mutta erillisinä!

Kuuluisa värillisen Rosa Parksin tapaus,  jolloin Parks ei suostunut antamaan paikkaansa bussissa valkoiselle,  oli uuden ajan merkkitapaus. Myös lainsäädäntö eteni: rotuerottelu julistettiin perustuslain vastaiseksi vuonna 1954. Rotujen vastakkainasettelua lievensi mustien johtajan Martin Luther Kingin omaksuma sovitteleva linja.  Tosin toisella puolella yhteistoimintaa vaikeutti Alabaman kuvernööri George Wallacen ehdottomuus:  ”rotuerottelu nyt – rotuerottelu huomenna – rotuerottelu ikuisesti”. Asetelma johti siihen,  että ristiriita oli suurimmillaan juuri kansalaisoikeuslakien säätämisen jälkeen 1964-65. Valkoisten pelko kasvoi sitä mukaa kuin mustien asiaa edistettiin: etelä radikalisoitui.  Tapahtui tuhopolttoja ja kansalaisoikeusliikkeen  aktivistien katoamisia (Alabama, Mississippi), jotka herättivät kauhua ja inhoa KKK:ta kohtaan. Syyllisiä saatiin vain harvoin tuomiolle ja tuomiot olivat lieviä. Todistajia oli vaikea saada ja  valamiehistöt muodostuivat valkoisista KKK:hon suopeasti suhtautuvista miehistä.

Klaanilaisilla oli mahtava tuki,  kun FBI:n johtaja J. Edgar Hoover suhtautui klaanin rikoksiin suurpiirteisesti ja enemmänkin vaikeutti tutkimuksia kuin edisti niitä. Poliisissa oli paljon KKK-henkisiä viranomaisia. Vihdoin 1960-luvun puolenvälin veritöiden jälkeen,  ja kovan painostuksen tuloksena Hoover alkoi ottaa ongelman vakavasti. Klaanin rikollinen ja vähintään arveluttava toiminta vaikutti kansalaisoikeustoimintaa vireyttävästi, ei lamauttavasti. Pilkka osui omaan nilkkaan!

Äänestysoikeuslaki Lyndon B. Johnsonin läpiajamana 1960-luvun puolivälissä lisäsi vihdoin  tasa-arvoa ratkaisevasti valkoisten ja mustien välillä. Myös Hoover pani ison vaihteen päälle ja osin arveluttavinkin keinoin sai  kiikkiin rikollisia KKK-jäseniä mm. ilmiantojärjestelmän avulla. Hoover  solutti KKK:n toiminnan niin,  että se menetti loputkin vaikutusvallastaan. Vuonna 1967 Ku Klux Klanissa oli 15 000 jäsentä mutta 1970-luvun alkuun mennessä 70 prosenttia jäsenistä jättäytyi pois.

Aneeminen järjestö jatkoi toimintaansa yrittäen vanhojen toimintaperiaatteidensa ”valkopesua”, mutta sisäiset erimielisyydet ja johdon epäpätevyys lannistivat KKK:n aktiviteetit. 1980-luvulle tultaessa klaanilaisten rangaistukset alkoivat vastata rikoksia ja vanhojenkin  törkytekojen suorittajia saatiin tuomittua.

:::::::::::::::::::::::::

Dokumentissa käsitellään varsin ohuesti KKK:n nykypäivän toimintaa. Tällä hetkellä hajanaisten klaanien jäseniä on yhteensä vain muutamia tuhansia ja ne ovat jakautuneet yli sataan eri ryhmään, jotka ovat eristäytyneet eivätkä pidä välttämättä lainkaan yhteyttä toisiinsa. Selvänä pidän,  että klaanilaiset ovat sulautuneet äärioikeistolaisiin ryhmiin,  kuten uusnatseihin. Yhtä selvää on,  että itse  ääriajattelu, rotusyrjintä ei ole poistunut mihinkään, vaan pelkästään viime vuosina uusia rasistisia ääriyhteisöjä on syntynyt runsaasti. Voitaneen sanoa, että ne ovat syntyneet KKK:n hengessä, vaikka itse järjestö on toiminut matalalla profiililla.  Asiaa on auttanut Donald Trumpin leväperäinen tai suorastaan suojeleva ote oikeistoryhmiä kohtaan.  Ne ovat olleet Trumpin tunnustamattomia liittolaisia.

Se,  että on perustettu uusia oikeistolaisia ryhmiä kuten Proud Boys, Alt-Right ja MAGA,  osoittaa, että liittovaltion sisään on rakentunut rasistinen kulttuuri,  joka tuskin poistuu näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. KKK:ta ei välttämättä tarvita enää. Se on korvautunut muilla vastaavaa ideologiaa kannattavilla ryhmillä. Klaanin vanhat toimintaperiaatteet ja  ulkoiset tunnukset ovat vanhanaikaisia ja monet äärioikeistolaiset ryhmät ovat vallanneet sen tilan, joka klaanilla oli aiemmin. KKK ei ole pystynyt uusiutumaan ajan virrassa.

Voiko ”klaanilainen rotusyrjintä” säilyä hengissä, mutta marginalisoitua?  Se riippuu mm. yhteiskunnan antaman yleissivistävän koulutuksen laajuudesta ja tasosta sekä  köyhyyden kitkemiskyvystä. Mahdollisuudet tarttua kunkin ajankohdan ongelmiin  vaikuttaa myös  asiaan ratkaisevasti. Kysymys on raadollisesti myös siitä,  kuinka toinen toisiaan tukevat liikkeet pystyvät hyötymään radikalismista. Viime aikoina on nähty,  kuinka keskinäinen yhteistyöpyrkimys on tukenut ääriliikkeiden menestystä.

Jos Donald Trumpin kaltaiset johtajat vain vaivoin tuomitsevat veriteot, rasismi jatkuu, mutta se jatkuu toisin keinoin kuin vanhassa maailmassa. Viime aikojen poliisiväkivalta ja pyrkimys katsoa viranomaisten vääriä toimia läpi sormien on korostanut yhteiskunnan heikentynyttä kykyä ylläpitää oikeudenmukaisuutta. Näyttää siis siltä,  että KKK:n rikolliset tavat siirtyvät eri yhteisöjen kautta toiselle ja kolmannelle sukupolvelle.

Black Lives Matter -liike on  taistellut rotusortoa vastaan kiinnittämällä mielenosoituksin huomiota  mm. useisiin poliisin toteuttamiin mustien ampumisiin. Myös Black Lives  Matter -mielenosoituksissa  on tapahtunut väkivallantekoja ja omaisuuden tuhoamista, joka on heikentänyt liikkeen pääosin hyvää mainetta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

On syytä erottaa tässä ajassa ilmenevät rasismin purkaukset Ku Klux Klanin monitahoisesta ja kattavasta rasismista. Viime aikojen tapahtumat  ovat saaneet  alkunsa tilanteesta,  jossa (usein värillinen) henkilö on tehnyt pikkurikkeen  ja poliisi kiinniottotilanteessa käyttää tarpeetonta väkivaltaa tilanteen saamiseksi haltuun.  Tästä taas seuraa - viiveellä -  uhria kohtaan myötätunnon osoituksena vastalauseiden rypäs, joka ilmenee järjestäytyneenä mielenosoituksena  virkavaltaa vastaan. Tilanne saattaa riistäytyä käsistä ja johtaa alun perin rauhanomaisen  mielenosoituksen  muuttumiseen väkivaltaiseksi.

Ku Klux Klaanin aatemaailma muodostuu Wikipedian mukaan  -  eri vuosikymmeninä osin vaihtelevin teemoin -  seuraavista aatteista:  valkoinen ylivalta, juutalaisvastaisuus, valkoinen rotutietoisuus, antikatolisuus (varsinkin 1920-luvulla), liittovaltion vastustaminen, homovastaisuus, antikommunismi ja maahanmuuton vastustaminen sekä siihen liittyvä syntyperäisen amerikkalaisuuden korostaminen. Joukkovoima ja väkivalta on kohdistunut  pääosin mustaan väestönosaan, mutta myös muihin väestöryhmiin, kuten juutalaisiin.

 

Selfie-vallankumous

 

 Niin kauan kuin muistan olen harrastanut valokuvausta. Vuodesta 1979 lähtien olen kuvannut järjestelmäkameralla. Sittemmin mukaan  ovat tulleet zoom-kamerat, joilla voi korvata useampiakin objektiiveja.

Oma lukunsa ovat kännykkäkamerat, joiden kuvanlaatu lähenee varsinaisten kameroiden kuvanlaatua ja usein saavuttaakin ne. Kännykkäkuvaus on tarjonnut valokuvaukseen vallankumouksen: kuka tahansa voi olla valokuvaaja. Miltei samaa tahtia kännykkäkameroiden yleistymisen kanssa on tullut tavaksi kuvata selfieitä. Halutaan itse olla osa kuvaustapahtumaa, yksi osa kohdetta.

Tämän aasinsillan kautta pääsen varsinaiseen asiaan. Se,  mitä tapahtui Capitol-kukkulalla loppiaisena on edelleen järkyttävänä mielessäni. Kysymys kuuluu: ovatko ihmiset tulossa hulluiksi? Sitä paitsi, mitä todennäköisimmin,  murheellinen tapahtumaketju saa vielä jatkoa.

Lukemattomissa eri lähteissä on pyritty löytämään vastaus kysymykseen,  miksi tämän kaiken piti tapahtua?

Käytän ohessa tapahtumista Capitolilla nimeä selfie-vallankumous. Satuin katsomaan tapahtumia suorana TV:n välityksellä useamman tunnin ajan. Heti alkuun kiinnitti  huomiota kännykkäkuvaamisen  paljous ja hiukan myöhemmin välkkyvien puhelinkameroiden määrä, kun hämärä laskeutui. Viranomaisten harvat ja ohuet ketjut hämmensivät :  jos tämä vihamielisyyttä huokuva massa lähtisi liikkeelle, mikä sen pysäyttäisi….

Ei ole sattuma,  että ihmiset halusivat kuvata itsensä osana tapahtumaa selfien avulla : olin siellä minäkin , oli varmaan kuvien oton peruste. Tämä on kuvauksen suuri muutos: minä itse olen osa happeningia.

Kuvallisia todistejälkiä tragediasta jäi yllin kyllin:  luotettavasti  tunnistettuja,  syytteeseen asetettuja on paljon. Osa ei mitenkään peitellyt osallistumistaan tapahtumaan tuntiessaan tiettyä ylpeyttä mukanaolosta.

Mutta mihin ihmiset olivat tyytymättömiä kohdistettuaan niin massiivisen raivon vastustajiksi kokemiinsa? Moni muukin kuin minä on pohtinut tätä problematiikkaa.  Yksi syy on eliittiä kohtaan tunnettu vihamielisyys.  Asemiin päässeet ihmiset ovat väitteiden mukaan aiheuttaneet tilan,  jossa on syntynyt tyytymättömyyttä muissa ihmisissä.  Itsekin olen tuonut esille keskiluokan tunteman turhautumisen,  kun elintaso ei ole parantunut odotetusti tai on suorastaan taantunut. Pahoinvointia ei pystytä kanavoimaan hyvinvointiyhteiskunnan kautta,  kun vakautta tuova sosiaaliturva on historiallisista syistä niin ohut.

Lisäksi kaksipuoluejärjestelmä on aivan liian karkeajakoinen täyttämään ihmisten poliittiset tarpeet.  Miten olisi järjestelmä,  joka tukisi neljän  valtapuolueen demokratiaa? Vasemmalla olisivat ”sandersilaiset” ja keskellä maltilliset liberaalit demokraatit, Keskustaoikeistona olisivat maltilliset konservatiivit ja oikealla reunalla  ”trumpilaiset”. Hallitus muodostettaisiin tästä yhdistelmästä neuvottelujen pohjalta sen mukaan,  kuka tulee toimeen kenenkin kanssa. Toimivuuden mahdollistamiseksi tarvittaisiin iso edustuksellisen demokratian ja vaalijärjestelmän remontti.

:::::::::::::::::::::::::::::   

Anu Kantola Hesarin Kolumnissaan ”Narsismi on politiikan aisapari” pyrkii näkemään levottomuuksien taustalla myös arvokysymykset. Osittain hän narsismiviittauksella lähestyy omaa selfie-lähestymistapaani. Kantola asettuu mieltään osoittavan,  massaan kuuluvan  asemaan ja kysyy:  mitä arvoa minulla on. Kysymys hänen mukaansa on siis itsekunnioituksesta, joka on toistuvasti  kärsinyt vaurioita. Hän viittaa ”putoajiin”,  kuten minäkin edellä puhuessani keskiluokan tarjoaman vakauden murtumisesta.

Pisimmälle Kantola vie yksilöpsykologisen ajattelun ottaessaan lähtökohdaksi ihmisten tyytymättömyyden itseensä ja siitä kumpuavan tarpeen pönkittää itsetuntoa välineellisesti esimerkiksi hyvän koulutuksen, arvostetun ammatin ym. avulla. Häviäjien rooli – joista tässä on kysymys - jää niille,  jotka eivät saavuta em.  tavoitteita  ja jotka saattavat kohdistaa aggression syrjään jäämisestään onnistujiin, siis vaikkapa eliittiin, jolla on ärsyttävän yleviä tavoitteita,  kuten ilmastonmuutoskysymyksissä onnistuminen

En kuitenkaan näe,  että arvokysymykset ovat kaikkein ratkaisevimpia syitä kapinointiin. Hakisin aivan konkreettisia syitä pahoinvointiin. Edellä esitettyjen parin näkökulman lisäksi voisin mainita kapinallisten ominaispiirteenä seuraavat: he  kuuluvat erilaisiin konservatiiviryhmiin,  aina äärioikeistoryhmittymiin saakka (viime mainittuaja ovat mm. Proud Boys, Alt-Right, MAGA), ovat koulutukseltaan enintään high school  -tasoa, ovat maahanmuuttokielteisiä eivätkä suhtaudu suopeasti etnis-rodullisiin vähemmistöihin. He puolustavat tavalla tai toisella ”valkoista ylemmyyttä”.

Yle  Teemalla on meneillään tätä kirjoitettaessa kaksiosainen dokumentti Ku Klux Klanista. Siinä eräs entinen Klanin jäsen pohti,  miksi hän meni mukaan itsekin arveluttavana  pitämäänsä hämäräyhteisöön. Kävi ilmi,  että hän tunsi ylpeyttä saadessaan (vihdoin)  kuulua johonkin isompaan ryhmään, joka viittaa siihen,  että saavutettu kollektiivinen turvallisuuden tunne voittaa epäilyn toiminnan eettisestä kestävyydestä.  Johtopäätös voisi siis olla,  että arveluttava ja rikollinen klaani (tai Trumpin toimintaan viehtynyt opetuslasten ryhmä)  menestyy yksilön arvomaailmaa pönkittävän ja kollektiivisen samaistumisen tunteen yhdistelmän avulla.

Entä mitä toiminnan sisältöjä kapinaa yrittävillä on? Näitä ovat ainakin salaliittoteorioihin uskominen, taikauskoisuus, vihapuhekeskeisyys, epäluottamus demokratiaa kohtaan, virallisen tahon kyseenalaistaminen (vrt.  ”vaalivarkaudet”), vihamielinen suhtautuminen liberaaliin mediaan,  tuontirajoituksiin perustuvan ulkomaan kaupan tukeminen, autoritaarisuuden ihannoiminen  (ml. johtajakeskeisyys), kriittinen suhtautuminen yhteiskunnan tukiin, kritiikin kohdistuminen liberaalin demokratian hitaaseen  päätöksentekokykyyn, kristillisen fundamentalismin vahva asema…..

Mitä he vastustavat?   Poliittisena ykkösvastustajana he pitävät liberaalia Amerikkaa edustavia tahoja (vrt .Barack Obama) kaikkine seurannaisineen.

He huutavat jonkin menneen perään tietämättä itsekään, mitä se on. Itse asiassa Trump päästi heidät pälkähästä määrätessään heidät palaamaan kotiin.  Mitä muuta he olisivat  osanneet tehdä paikkojen särkemisen ohella? Vallankumouksen?  Ei sentään. Trumpin puuttumisen  jälkeen heillä oli argumentti: tehtävä  suoritettu tältä yöltä.