perjantai 22. marraskuuta 2013

Opportunismista ja myytinrakentamisesta

Markku Jokisipilä ja Janne Könönen ovat kirjoittaneet teoksen ”Kolmannen valtakunnan vieraat” suomalaisten ja saksalaisten yhteistyöstä 1930- ja 40-luvulla. Kirja on kirjoitettu hyvällä tyylillä ja sitä jaksaa lukea sen suuresta sivumäärästä huolimatta (557 tekstisivua). Kirjaa voi verrata Tarmo Kunnaksen ”Fasismin lumous” -kirjaan, jonka luin vastikään (”Tarmo Kunnas ja luomoava fasismi”). Kirjat ovat eriluonteisia. ”Fasismin lumous” käsitteli fasismin ja natsismin vaikutusta eurooppalaiseen älymystöön lähestymiskulmittain ja teemoittain. Jokisipilä ja Könönen käsittelevät Suomen ja Saksan kulttuurihenkilöiden, poliitikkojen ja sotilaiden yhteyksiä perinteisemmällä tavalla käyden läpi suhteiden kirjon tapahtuma tapahtumalta koko natsismin historian ajalta. Varsinkin 1930-luvulla tapahtunut suomalaisen älymystön ”retkahtaminen” natsismin pauloihin on mielestäni sekä asiasisällön että tyylin osalta kirjan parasta antia. Kunnaksen ja toisaalta Jokisipilän & Könösen kirja täydentävät toisiaan.

Keskityn tässä vain yhden näkökulman erittelyyn eli Mannerheimin myytin rakentamiseen ja havaitsemaani opportunismiin pääosin 1930-luvun näkökulmasta. Kirjassa on jakso, joka kertoo Mannerheimista ikään kuin se olisi ollut erillisen kirjan aihe ja sitten sovitettu laajemman historian osaksi. Erittelen tätä jaksoa hieman tarkemmin, koska sillä on yleisempääkin merkitystä historian jatkumon kannalta.

Kirjan kirjoittajien tarkoitus on varmaan käsitellä Mannerheimia tasapuolisesti ”toisaalta toisaalta” -ajattelun pohjalta. Lopputulos näyttäytyy minusta erikoiselta Mannerheimin myytin kasvattamiselta tendenssimäisesti. Syntyy myös kuva opportunistisesta hahmosta, joka on kaiken aikaa oikeassa asemoidessaan itsensä 1930-luvun kontekstiin. Kirjoittajat eivät kuitenkaan käytä Mannerheimin yhteydessä opportunisti-käsitettä lainkaan.

Toinen näkökulma asiaan on, että historian hahmo – tässä tapauksessa Mannerheim - on äärimmäisen taitava ympäristön manipuloija, joka rakentaa itsestään tietoisesti kuvaa myyttisenä sankarihahmona, eräänlaisena kansakunnan pelastajana. Kirjoittajat kuvaavat Mannerheimia tällaisena hahmona.

Kirjassa todetaan, että ”Mannerheim pelasi koko 1930-luvun kulisseissa vertaansa vailla olevaa ulkopoliittista kaksois-, joskus kolmoispeliäkin”. Hän oli yhtäältä pohjoismaisen suuntauksen kannattaja, toisaalta imarteli saksalaisia julkisissa puheissaan. Saksalaisille hän kertoi suhtautuvansa ”täysin skeptisesti” pohjoismaisen yhteistyön mahdollisuuksiin. Jälkimaineen mukaan Mannerheim oli anglofiili. Tätä on korostettu jälkikäteen sattuneesta syystä: anglofiilit voittivat sodan! Mannerheim oli kyllä aidostikin suuntautunut anglo-amerikkalaisittain. Jokisipilälle tyypillisen toisaalta-toisaalta -ajattelun mukaisesti Mannerheim kuitenkin moitti Yhdysvaltoja ja Englantia pehmeydestä Neuvostoliittoa kohtaan ja kehui saksalaisia Neuvostoliiton todellisena vastapainona. Toisaalta hän ”ymmärsi Neuvostoliiton turvallisuusintressejä”. Englantilaisille ja ruotsalaisille keskustelukumppaneilleen hän vakuutti, ettei Suomi ollut missään nimessä ”hakeutumassa Saksan vanaveteen”. Jää kuva, että kirjoittajat kritiikittömästi ihailevat tällaista kameleonttimaista suhtautumistapaa.

Jos ajatellaan 1930-luvun skitsofreenista tilannetta, niin Mannerheimin kaltainen hahmo saattoi todellakin menestyä tällä ajattelulla, jossa munat jaetaan 3-4 koriin. Eri asia on, kuinka uskottavaa tällainen suhtautuminen oli muiden Suomen johtohenkilöiden kannalta. Opportunismin kannalta tämä ei ole ongelma: juuri näin machiavellistisesti pitääkin käyttäytyä.

Minusta ratkaisevaa tässä on, että Mannerheim saattoi toimia kulisseissa ollen milloin mitäkin mieltä ja ollen aina samaa mieltä kuin se, jonka kanssa kulloinkin keskusteli. Tämä johtui siitä, ettei hänellä ollut päättäjän roolia 1930-luvulla. Hän ui kuin kala tummassa vedessä. Eri asia on kuinka ihailtavaa tämä on. Päättäjät joutuivat toimimaan paljon ahtaammassa raossa. Ei ulkopoliittista linjaa voi vaihtaa lennosta ja kaveerata milloin kenenkin kanssa. Jostakin syystä kirjoittajat sivuuttavat tämän kaltaiset näkökulmat. He ovat siis ensisijassa Mannerheim-myytin kasvattajia, vaikkeivat sitä ehkä tunnustakaan.

Entä historian todellisuus? Mannerheim vastusti saksalaisten vahvaa asemaa vuoden 1918 tapahtumissa. Kolmekymmentäluvulla hän ylisti saksalaisten osuutta Suomen itsenäistymistaistelussa. Teemu Keskisarja kertoo ”Viipuri 1918” kirjassaan Mannerheimin kunnianhimon nurjista puolista, hänen herkkähipiäisyydestään, hänen vallanhimostaan. Vuosina 1919-1921 Mannerheim oli ns. aktivistien nimimerkki ”Andersson”, jolle pedattiin – Mannerheimin itsensä suostumuksella – diktaattorin asemaa Suomeen. Sama toistui Mäntsälän kapinan aikaan, kun Mannerheim, nyt kenraali Ignatiusta käsikassaranaan käyttäen, pyrki sekavassa tilanteessa valtaan. Demokratia oli Mannerheimille välttämätön paha, jos sitäkään. Hänelle jäi näistä epäonnistuneista valtaan pyrkimisistä kalvava mieli, joka ei häntä jättänyt rauhaan ennen kuin hän pääsi todelliseen valtaan käsiksi 1930-luvun lopulla.

Mannerheim edusti vuonna 1939 kantaa, että Suomi häviää sodan Neuvostoliitolle ja alueluovutuksiin on suostuttava. Hän hävisi tämän väännön. Ymmärrän tässä hyvin pitkälle Mannerheimin (ja Paasikiven) kantaa. Viime aikoina on syystäkin kritisoitu moneen kertaan pureskeltua aihetta eli Mannerheimin viivyttelevää menettelyä ennen Neuvostoliiton läpimurtoa kesäkuussa 1944. Hänen realisminsa vuosina 1944-46 suhteessa Neuvostoliittoon taas ansaitsee sille kuuluvan arvon.

Olen edellä pyrkinyt erittelemään myytin tietoisen luomisen ja opportunismin hentoa eroa. Onko siis suuri sankari se, joka vaihtaa mielipidettään poliittisen tuulen kääntyessä vai onko linjan pitäminen ihailtavampi vaihtoehto? Moni voi sanoa tähän, että pieni valtio joutuu tekemään useammin kompromisseja kuin suurvalta. Tässä on tietenkin ainakin osittain perää: meidän johtajamme ovat joutuneet pakkoraossa antaman monesti periksi periaatteistaan jo hengissä pysymisen vuoksi.

Jos tarkastellaan Mannerheimia ja Kekkosta niin molemmilla on myytinrakentajansa. Kekkosen hovimyytinluoja on Juhani Suomi. Suomelle ei riitä, että hän korottaa Kekkosen jalustalle. Hän on ruvennut kirjoissaan raivaamaan historian henkilögalleriaa painamalla alaspäin Kekkosen ympäristössä olevia henkilöitä (Koivisto, Mannerheim), samalla jalostaakseen Kekkosen myyttiä.

Myytin purku ei tarkoita sitä, etteikö ao. valtiomiehiä voitaisi arvostaa. Kysymys on eri asiasta. Uskon jopa, että myytin takana olevan henkilön arvo nousee historian katsannossa, kun häntä ei peitetä epäuskottavalla kaikkien yläpuolella olevan supermiehen glorialla.

Myytin luontiin näyttää kuuluvan lukemattomien kirjojen julkaiseminen: yksi jos toinenkin haluaa olla osallisena nousevan myytin luomisessa.

Sekä Mannerheimilla että Kekkosella on ollut kyky toimia opportunistisesti. Mannerheimilla tämä toteutui siten, että hän pyrki istumaan monilla tuoleilla yhtaikaa. Kekkosen kohdalla tämä ilmeni hänen nopeina poliittisen suunnan muutoksinaan. Molempien osalta voisi sanoa, että tarkoitus pyhitti keinot.

Hyvä esimerkki myytin luonnista ihan viime aikoina on ollut Lauri Törni. Hänestä oltiin kovaa vauhtia luomassa ylivertaista sankarimyyttiä, kunnes kriittisemmät tahot puuttuivat peliin. Kun Helsingin kirjamessuilla esiteltiin uutuuskirjaa (Oula Silvennoinen, Juha Pohjonen: ”Tuntematon Lauri Törni”) Törnistä, joka pureutuu kriittisesti hänen uraansa, huusi joku yleisöstä: ”mutta hän on Mannerheimristin ritari!” Onko selvempää esimerkkiä? Sankarille pitää antaa melkein mitä tahansa anteeksi, kun hän on yhdessä suhteessa - monien mielestä ansaitusti - ollut ihailumme kohde.

Onko periaatteellisempien ihmisten roolina hävitä kamppailut historian vitriinissä? Ei toki. Meillä on vaikkapa Väinö Tanner, jota pilkattiin hänen jukuripäisyydestään Neuvostoliitto-suhteissa: ”minähän en konttaa Neuvostoliiton suurlähetystön portaissa”. Ei siis kannattaisi olla varma, miten historia lopulta tuomitsee.

Historian suurhenkilöitä arvioidaan kulloisenkin lopputuloksen näkökulmasta. Monille riittää, kun itsenäisyys on säilynyt haastavissa tilanteissa. Virheet voidaan antaa anteeksi.

Mikä on historioitsijan rooli? Onko hänellä myytinluojan rooli? Historiankirjoittajat joutuvat usein pahaan välikäteen: kirjaa on myytävä, muutoin olet pian entinen historioitsija. On helpompi kirjoittaa nosteessa olevasta sankarimyytistä positiivisesti kuin - kritiikkiä harrastaen - antautua alttiiksi vaaralle tulla lynkatuksi.

Teemu Keskisarjalla näyttää meidän nuorista historiankirjoittajistamme olevan taito murtaa myyttejä ja paljastaa opportunismin roskatynnyrit. Eikö silloin lähestytä objektiivisen historiankirjoituksen ihannetta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti