perjantai 12. elokuuta 2016

Ovatko thatcherismi ja reaganismi tulleet tiensä päähän?

Olen useaan otteeseen kirjoittanut konservatismin olemuksesta tähän blogiini. Paluun aiheeseen aiheutti tällä kertaa FT Markus Kantolan Vieraskynäkirjoitus (5.8.2016) HS:ssä ”Läntiset konservatiivit etsivät uutta suuntaa”. Olen miettinyt uuden konservatismin suhdetta vanhaan konservatismiin useissa kirjoituksissa.

Kirjoitin muun muassa 27.5.2012 blogikirjoituksesssa ”Konservatismi ja uusliberalismi” seuraavasti:

”Ehkä keskeisin ero konservatismin ja uusliberalismin välillä on suhtautumisessa valtioon. Konservatiivit näkevät yhteiskunnan ”päänä”, joka ohjaa valtiota. Valtiolla on siis ainakin alun perin ollut merkittävä osuus konservatiivisessa ajattelussa. Uuskonservatismissa on omaksuttu myös valtiokriittisiä näkemyksiä. Uusliberalismi taas suhtautuu valtion rooliin selvästi kriittisesti korostaen kunkin ihmisen omaa itsenäistä päätöksentekoa.

Väitteeni on, että Margaret Thatcher ja Ronald Reagan päästivät uusliberalismin konservatismin sisälle kohtalokkaalla tavalla. Mitkä tekijät liittävät nämä kaksi aatesuuntaa yhteen kahden valtiomiehen ajattelussa? Näkisin, että kumpikin klassisesta konservatismista poiketen otti kritiikin kohteeksi (suuren) valtion ja korosti yksilön omia oikeuksia. He halusivat sanoa, että ”kukin on oman onnensa seppä”. Hyvinvointiyhteiskunta edusti molemmille korkeine veroineen sosialismia. Valtio piti ”purkaa” pieneksi valtioksi.

Usein nähdään yksityinen sektori uusliberalismin lipunkantajana ja valtio sen vastavoimana. Mitenkähän on? Minusta näyttää, että aate on paljon suurempi asia kuin yksityisen ja julkisen raja. Thatcher ja Reagan halusivat kehittää uusliberaalin valtion.

Uusliberalismi on ollut Troijan puuhevonen, joka on yrittänyt vallata konservatismin ytimen ja hajottaa samalla konservatismia. Thatcher vei eteenpäin uusliberaalia politiikkaa omalla hiukan naiivilla tyylillään. Aatteesta tuli länsimaissa suoranaista valtavirtaa. Hänellä ja Reaganilla oli politiikassaan autoritäärisen populismin piirteitä uusliberaalissa hengessä. Hyvin monet ihastuivat Reaganin uuteen konservatismiin varsinkin Yhdysvalloissa ja näkivät sen Yhdysvaltain uuden nousun airueena.”

Markus Kantola toteaa, että juuri nyt konservatiivisella puolella on tapahtumassa mielenkiintoisia asioita, kun Theresa May lupaa olla ”kaikkien pääministeri” ja Donald Trump on antanut lupauksia, joista monet ovat jopa vasemmistolaisia. Mutta Trumpistahan ei tiedä…. Trumpilaisessa sekasotkussa maailman pysäyttäminen, valtionpäämiesten uhkailu tai heidän liehakointinsa ja sosiaalipolitiikan varjelu sekoittuvat keinotekoiseksi kokonaisuudeksi.

Tuoreessa blogikirjoituksessani ”Konservatiivin omatunto” haen amerikkalaisen konservatismin juuria Barry Goldwaterin yli 50 vuotta sitten asettamista tavoitteista. Menemättä yksityiskohtiin tässä totean, että hän varoitti jo 1960-luvun vaihteessa omaksumasta pelkästään taloudellista näkökulmaa konservatismin perustaksi. Hän totesi kannattavansa iskulausetta ”konservatiivi sydämeltään” ja torjui oman aatteensa yhteydessä sanan ”edistyksellinen”, koska se rajasi konservatiivit ikään kuin talouden termein (economic theory)”.

Eikö käynyt juuri niin, että uusliberalismin tunkeutuminen konservatismiin reaganismin ja thatcherismin kautta tuhosi tehokkaasti goldwaterilaista sydämen konservatiivisuutta?

Markus Kantola vaatii tilintekoa Thatcherin ja Reaganin kanssa heidän omaksumastaan konservatismin sovelluksesta. Kantola toteaa Mayn ja Trumpin (!) haluavan palauttaa moraalin yhteiskuntapolitiikkaan. Tämä ylevä päämäärä olisi toteutettava, vaikka markkinoiden saavuttaman valta-aseman kustannuksella.

Kantola kuitenkin suhtautuu – syystäkin - skeptisesti mahdollisuuksiin rajata globaalin talouden jyllääviä voimia. Vapaat markkinat on ”institutialisoitu”, hakattu kiveen – muutoksen mahdollisuudet ovat pienet. Sitten hän paljastaa inhorealistisen totuuden: ”Poliitikot, kuten Trump eivät välttämättä edes halua tällaisia (moraalin) muutoksia . He vain yrittävät hyödyntää ihmisten epätoivoa omien valtapyrkimystensä edistämiseksi”. Tältä se minustakin kuulostaa.

Kantola ennakoi ihmisten pettyvän ”uusiin uuskonservatiiveihin” ja turhautuneena hakevan muita vaihtoehtoja, joista osa voi olla yhteiskuntarauhaa ja positiivista globalisaatiota vaarantavia.

Kantola ei pohdi "vasemmistolaisen konservatismin" tulokulmaa kirjoituksessaan. Mielestäni konservatiivien halu sulkea keskustelu tulevaisuudesta konservatiivien/oikeiston sisäiseksi kamppailuksi on vasemmiston tahallista rajaamista ulos tulevaisuuden aatteiden markkinoilta. Entä jos vasemmistolainen konservatismi lyökin läpi? Mitkä olisivat sen keinot? Onko lopulta mahdotonta yhdistää vanhan konservatismin korkean moraalin, oikeudenmukaisuuden ja vanhan ”isävaltion” piirteitä yhteen konservatiivisten vasemmistolaisten tavoitteiden kanssa (esim. hyvinvointiyhteiskunnan kehittäminen, oikeudenmukainen tulonjako, solidaarisuus, tasa-arvo, liberaali demokratia tai sukupuolivähemmistöjen puolustaminen). Mikään palikka ei ole paikallaan kuten ennen, jokainen palikka on liikuteltavissa.

Vasemmistolaisella konservatismilla on valtava perintö hyvinvointiyhteiskunnan muodossa puolustettavanaan. Konservatismi ei tässä edusta säilyttäviä voimia – joskaan ei myöskään kaikkialle tunkevaa edistystä – vaan dynaamista vaihtoehtoa, joka sovittaa yhteen vanhan ja uuden maailman parhaat piirteet.

Onko vasemmistolainen itserakas ”edistyksellisyys” pakkomielle, josta ei voi irtautua? Voiko edistyksen piirteitä kunnioittaa, vaikka valitsisikin konservatiivisen peruslinjan? Olisiko tämä vapautumista EI-syndroomasta, jonka väitetään olevan (useimmiten väärin perustein) vasemmiston rooli?

Vasemmistolainen konservatismi voi sandersilaisella ohjelmalla avata poliittiset markkinat laajemmalle läpimurrolle. Kysymys ei ole populismista, vaan aidosta pyrkimyksestä löytää yhteinen nimittäjä nykyhetken vinoumille ja sitten kohdistaa älyllinen protesti niitä vastaan. Sandersin 12 miljoonaa äänestäjää Yhdysvaltain esivaaleissa eivät voi olla väärässä.

Tavoitteet käyvät ristiin: meillä Suomessa eduskunnassa on kansanedustajia, jotka vasta nyt tunnustavat Thatcherin arvon omissa tavoitteissaan. Liikettä on siis molempiin suuntiin. Trendien käydessä ristiin on oiva tilaisuus hypätä päättäväisesti valittuun junaan.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Miksi meikäläinen pesunkestävä liberaali ja kyökkifilosofi on niin huolestunut konservatismin voinnista? Kysymys on rajapinnan viehätyksestä. Lainaan vanhaa suosikkiani Matti Kurjensaarta: ”Eräs syvimpiä raja(n)pinnassa koettuja elämyksiäni on, että ihmiset pohjimmiltaan pyrkivät samaan päämäärään, mutta että jokin kauan sitten alkanut ketjureaktio estää heitä sitä saavuttamasta…..” (Kurjensaari: ”Päätoimittaja”-luku teoksessa ”Ilon ja aatteen vuodet” (1965)

5 kommenttia:

  1. Jos lainkaan Naomi Kleineä on uskomista, taloudellinen uusliberalismi ,menestyy parhaiten autoritäärisissä olosuhteissa, olihan tyrannin Chile sen kokeilulaboratoorio.
    Kiinan talousihme on myöskin tehty sen oppien mukaan, parhaat Chigagon koulukunnan pojat oli sielläkin oppejaan jakamassa, samoin Neuvostoliiton raunioilla.

    Uuskonservatiivien ja uusliberaalien,epäpyhä allianssi, joka oli mahdollinen ainoastaan realisosialismin ja vahvan valtiouskon ollessa viellä voimisaan, tosin henkitoreisaan.
    Tällähetkelä uusliberalismi voi eritäin hyvin, ohan se löytänyt yhtiövallaleen tukevan pohjarakenteen,kiinasta ,venäjästä ja etenkin turkista, siellä vapaa kansalaisyhteiskunta pääse häiritsemään,siitä vapaata liiketoimintaa.
    Uuskonservatiivit, yleismaailmallisen ,amerikkalaisen demokratin levittäjänä ovat puolestaan, sanoisinko hieman tuuliajolla, koska heidän aiempi tukirankansa, eli rebublikaani puolue joutui vääriin käsiin, heidän kannaltaan, ainoa toivonsa on nyt Clinttonin menestyminen yhdysvaltain vaaleissa.

    Europpalaisen vasemmmiston ogelma on sen liiallinen sitoutuminen valtioorgaaniin, varsikin maissa, joissa ns Erfurtin ohjelma pääsi,kuten meillä sosialistien pää ideaksi.

    Työväenliileen historiasta, maassamme olisi meillä opittavaksi, juuri pienyrittäjät olivat ensimmäisiä ns sosialisteja ja työväen edustajia, kuten muuallakin,vaikkapa Egelsistä olemme tuleet tietämään.
    Varufakiksen prustama 25 liike, voi olla seuraava europpalainen voimatekiä, vastaavasti, kuin Sanderssin aloittama kumous yhdysvalloissa.

    Sain muuten viimein käsiini Mihail Zygarin Putinin sisäpiiri teoksen, se kaivaa aikanaan seuraamani tapahtumat tuoreesti esiin muistoistani,varsinkin tapaus Ukraina ja Georgia, on kirjan lukemisen myötä vahvistanut käsitystäni näiden kansakuntien olemuksesta.
    Samalla on vahvistunut,se mielikuva jolla varsinkin europpalainen keltainen lehdistö on rakentanut omanlaistaan ideaalia, niin venäjästä pahanvaltana ja Ukrainasta viattomana uhrina,sen suoranaisesta valheellisuudesta.
    Johannes Remyn teoksen sanoma Ukrainasta saa puolestaan Zygarin teoksesta vahvistusta ,sen oikeansuuntaisuudesta.

    Kummallista esimerkisi,kuinka huolimattomasti ja jopa hyväksyvästi läntinen, liberaali media on suhtautunut esimerkiksi Ukrainalaisten suoranaiseen kaasun varkauteen europaan menevästä putkesta.

    Olisi oikesataan itsetutkistelun paikka, aivan oikeasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Remyn teoksen arvioin varsin myönteisesti blogissani.
      George Bushin kaksi virhettä: sodan aloittaminen Irakissa virheellisen perustein, 2) kuvitelma, että demokratiaa voidaan viedä. Aika vaikea on uskoa, että Clinton sortuu tähän virheeseen kaiken jälkeen.

      Poista
  2. Mitä itse Reaganiin tulee, hänen julkikuvnsa jälkikäteen, on monipuolisempi, saattoiko kenties käydä niin että hän,varsinkin toisella kaudelaan palasi osin nuoruutensa ihanteisiin.

    Toinen hänen tajullisuutaan osoittava asia on hänen järkyttymisensä,ensimmäisen Penthagoninn vierailun jälkeen, oli todennut NanvPentagonin olevan täynnä puolihulluja ja varsinkin sotahulluja typpejä.
    Muistan,kun Reagania ammuttiin,silloin puhutiin silloisen ulkoministeri Alexder Heigin omituisesta vallankaappaus yrityksessä, tämä oli yrittänyt otaa kriishallinnon johtoonsa, jonkin ajan kuluttua ilmoitetiin tämän eroavan ulkoministerin paikalta.

    VastaaPoista
  3. En oikein jaksa juosta näiden salaliittoteorioiden perässä... Niillä on helppo selittää melkein mitä tahansa.
    Reaganista sanoisin, että kaiken jälkeen kuvani hänestä on varsin kriittinen. Se epärealistinen yhteiskuntanäkemys, mikä republikaaneilla on, on osin peräisin Reaganilta. Yhdysvaltain velkaantuminen alkoi hänen kaudellaan, kun veroja laskettiin ja samaan aikaan varustelumenot kasvoivat.
    Jotenkin kuvaavaa on, kun hänen elämäkertakirjoittajansa sanoi, että heti kun yritettiin pureutua syvallisemmin Reaganin tekemisiin, hän vaihtoi puheenaihetta tai löi leikiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Naomi, ei ole varsinainen salaliittoteoreetikko, vaan silmien avaaja, hän katselee historiallista ja polittista kehitystä,sanoisinko kaanonin ulkopuolelta.

      Esimerkiksi Kiinan Tengin talousuudistuksia hän pitää juuri markkinaliberalistien ,Cigagon poikien vyörytyksenä, ja puoestaan demokratia liikeen toimia 89 maan uuden opiskelija vasemmiston hankeena, vaikka meille yleisesti markkinoitiin nuo tapahtumat, juuri päinvastoin.

      Poista