Politiikan menestysresepti nyt!

Perussuomalaisten kukoistus gallupeissa noudattelee ulkomaisten vastineiden menestysreseptiä monissa suhteissa. Mutta omaperäisiäkin onnistumisen lähteitä on havaittavissa. Katsotaanpa.

Käsite populismi on hiipunut käytössä sitä mukaa kuin perussuomaisten menestys on vakiintunut, toki toistaiseksi vain mielipidetiedusteluissa, mutta kuitenkin. Ja juuri kun ehdittiin todeta, että puoluekenttä on niin pirstoutunut, että yli 20 prosentin puoluekannatuksia ei juuri ole nähtävissä.

Silti väitän, että populismielementti on edelleen tässä ja nyt havaittavissa. Ilmastoteema, maahanmuuttajat ja EU:n byrokratian vierastaminen ovat edelleen perussuomalaisten kannatuksen peruspilareita populistisessa mielessä. Voidaanko siis puhua ollenkaan yleispuolueesta? Mielestäni vain rajoitetusti, koska muutama teema on niin selvästi esillä äänestäjien kosiskelumielessä.

Kokoomuksesta ja muista puolueista on väitetty, että perussuomalaiset kääntävät kaikki politiikan agendat maahanmuuttopolitiikaksi. Joka tapauksessa perussuomalaisten menestys on ollut viime vuosien paradigman muutos suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa.

Jussi Halla-aho on perustellut puolueensa menestystä ansiokkaasti. Hän torjuu satunnaiset syyt, kuten sopivasti ajoittuneet seksuaalirikosepäilyt (Oulu) menestyksen syynä, mutta sanoisin niin, että perussuomalaisten kannalta ”onnekkaita” sattumuksia riittää: milloin ovat ilmastouhkakuvat dramaattisesti esillä, milloin taas etniset väestönosat negatiivisella tavalla esillä. Yksi tapa pysyä otsakkeissa ovat median esille nostamat persujen kellokkaisiin kohdistuvat paheksunnat, jotka toimivat katalysaattorina, kun perussuomalaisista muodostetaan kuvaa: paradoksaalisesti osa arvostelusta sataa puolueen laariin lisääntyvänä kannatuksena. Samaan aikaan Halla-aho on muokannut puoluettaan hallituskelpoiseksi onnistuen karsimaan kaikkein pahimmat harhalaukaukset pois puolueen kansanedustajien toimista ja puheista.

Halla-ahon mukaan puolueen kannatuksen ytimessä ovat työikäiset miehet (sekä työväestö että yrittäjät). Haasteena ovat naiset ja eläkeläiset. Myös nuoret ovat löytäneet halla-aholaiset. Halla-aho näkee naiset positiivisena haasteena, kun taas eläkeläiset ovat poliittisissa kannoissaan vakiintuneita ja siksi äänestävät perinteisiä puolueita. Halla-aho on oikeassa pannessaan merkille, että hämmästyttävän monet erilaiset ryhmät ovat löytäneet perussuomalaiset, vaikka tarkastelujakso ulottuisi pitkälle historiaan.

Halla-aho rakentaa puolueensa strategian osin vihreiden ja perussuomalaisten vastakkainasettelun varaan. Valinta on varma: kumpikaan ei syö toistensa kannatusta. Laskelmoivuus on niin räikeää, että osa äänestäjistä saattaa reagoida tähän luotaantyöntävästi.

Halla-ahon tulkinnan mukaan ideologiat (oikeisto-vasemmisto) eivät näyttele oleellista osaa tänä päivänä puoluevalinnoissa. Siksi Suomen keskusta ja demarit ovat alamaissa. Kokoomus muodostaa poikkeuksen: se sijoittuu selvästi oikeistoon tai keskusta-oikeistoon. Vihreiden ja perussuomalaisten menestys perustuu taas vahvasti identiteetteihin, kuten kansallisuuteen ja sukupuoleen, sanoo Halla-aho. Rinnan identiteetin kanssa tapahtuu jakautumista arvopohjaisesti eli konservatiiveihin ja liberaaleihin. En kiellä tätä, sillä vihreät sijoittuvat selvästi liberaaleihin ja perussuomalaiset konservatiiveihin. Itse en kuitenkaan työntäisi syrjään myöskään ideologista jakautumista. Kyllä enemmistö vihreistä sijoittuu puoluekartan vasemmalle puolelle ja vastaavasti enemmistö perussuomalaisista sijoittuu maltilliseen tai (vähemmässä määrin) radikaaliin oikeistoon.

Puolueensa ulkoisen kuvan mukaisesti Halla-aho yksinkertaistaa poliittisia näkymiä.

Helsingin Sanomien haastattelussa (30.11.2019) Halla-aho toteaa ykskantaan, että monet puolueet keskittyvät ”kosiskelemaan stereotyyppistä koulutettua nuorta kaupunkilaisnaista”. Tämä nyt on selvästi aivan liian yksioikoinen mielipide.

Halla-aho on siinä oikeassa, että osa ihmisistä ja ihmisten tarpeista jää puolueiden intresseissä liian vähälle huomiolle. Tämä ”poissulkeva” asennoituminen on merkittävä asia kansalaisten antaessa ääniä. Kyllähän tavallinen suomalainen mörökölli on helppo sivuuttaa, mutta perussuomalaiset ovat löytäneet tämän joukon ja nostaneet sen profiilia.

Perinteisten yleispuolueiden ongelma ilmenee – halla-aholaisen tulkinnan mukaan - epäselvyytenä määrittää, mitä kannatetaan ja mitä vastustetaan. Näinhän se populistisesti ajatellen on, mutta itse ajattelen niin, että yleispuolueiden aseman heikentyminen on valitettavaa, itse toivoisin niiden vahvistuvan. Tämä ihan sen takia, että yhteiskunnallisen muutoksen kokonaiskuva hahmottuisi paremmin, mutta taidan edustaa tässä katoavaa kansanperinnettä. Eriytyminen – identiteettiin sitoutuminen – on päivän sana.

Keskustan ja demarien Halla-aho ennustaa muuttuvan yhdentekeviksi vaihtoehdoiksi puoluekentällä. Hän siis arvioi näiden puolueiden marginalisoituvan. Tohdin epäillä. Halla-aho arvioi keskustan olleen maaseudulla aiemmin perustavalla tavalla ”vaihtoehdoton” vaihtoehto. Nyt tilanne on muuttunut: uusille poliittisille voimille on tätä nykyä avautunut korvaava etenemisväylä, kun on petytty Suomen keskustaan.

Kirkasotsaisesti Halla-aho toteaa (HS, 30.11.2019), että ”ihmiset odottavat puolueensa edistävän heille tärkeitä asioita eikä haukkuvan jotain muuta puoluetta”. En ole kyllä havainnut perussuomalaisten näyttävän tässä positiivista mallia muille, pikemminkin päinvastoin.

Mahdollisuus luoda katse suomalaisen politiikan sisältöihin näyttää avautuvan yhden (tai kahden) asian kautta. Näitä ovat esimerkiksi maahanmuutto ja ilmastokeskustelu. Tämä yksinkertaistus näyttää toteutuvan olipa puolue millä kannalla tahansa näissä asioissa. Äänestäjien aliarvioimisestahan tässä on kyse.

Halla-ahon henkilö on yksi ja ehkä ratkaiseva syy perussuomalaisten menestykseen. Rauhallisuus ja seesteinen argumentointi tehoaa ihmisiin. Samalla Halla-ahon tietynlainen ”hitaus” toimii tiedostamattakin hänen edukseen. Hän ottaa kantaa harvakseltaan, mutta silloin kiteytetysti. Halla-ahon testi on vasta sitten, jos tai kun hän johtaa hallitusta tai on vaikkapa valtiovarainministerin tehtävässä.

PS

Viime aikaisten tapahtumien valossa näyttää siltä, että edustuksellinen demokratia on tietynlaisessa kriisissä. Media, oppositio ja hallitus ja netin kautta ”suora demokratia” muodostavat näyttämölle asetelman, jossa veren haju kiihottaa ryntäämään poliittisen vastustajan kimppuun. Melko maltillisen perinteen demokratiassa – kuten Suomessa - repivyys ja erimielisyyksien lietsominen ovat karanneet käsistä. Siitä osoituksena viime aikaiset pääministerit ovat joutuneet luopumaan tehtävästään ennen vaalikauden loppua. Tässä on syvällisen keskustelun paikka.