Hajahavaintoja Pekingin olympiakisoista

 

Olen seuraillut Pekingin olympiakisoja melko intensiivisesti, vaikka yritinkin jossain vaiheessa penkkiurheilijan historiaani hellittää kaikkein innokkaimmista urheiluintoilusta.

Paljon on tapahtunut ja moni asia on muuttunut viimeisen 60 vuoden aikana, jolloin olen kisoja seurannut. Ohessa muutamia hajamietteitä kisoista.  

Mitalitilasto kertoo mielenkiintoisella  tavalla menestyneiden maiden keskittymisestä tiettyihin lajiryhmiin.  Saksa on saanut mitaleja alppilajeista ja kelkkailusta, Alankomaat luistelusta,  Itävalta alppilajeista ja Venäjä taitoluistelusta. On kuitenkin  maita, jotka saavat menestyksensä hyvin monista erilaisista lajiryhmistä. Tällaisia ”yleismenestyjiä ” ovat Norja, Kiina, Venäjän olympiakomitea, Yhdysvallat ja – hiukan yllättäen -  Ruotsi. Mitaleja ovat kahmineet erityisesti Saksa, Norja, Yhdysvallat, Alankomaat,  Ruotsi, Itävalta, Italia, Ranska, Venäjän olympiakomitea (ROC), Japani  ja Kanada. Suomi on tilanteessa, jossa se joutuu taisteleman mitalitilaston rippeistä. Siihen nähden tulos Pekingissä tuntuu kohtuulliselta. Kuitenkin turhan usein nähdään suomalainen selittämässä tiedotusvälineille epäonnistumistaan. Ero Ruotsiin ja Norjaan tuntuu suurelta mitalitilastossa.

Monet vanhat talviurheilumaat ovat joutuneet tinkimään entisestä lajihallinnastaan. Jos muistellaan mennyttä aikaa, niin Suomessa huippujen määrä lajikohtaisesti on ollut kapea myös historiassa. Monesti menestys on ollut yhden tai kahden huippumenestyjän varassa.  Veikko Hakulisella  ja Eero Mäntyrannalla oli toki kovia kilpakumppaneita Suomessakin.

Suomen ykköstykin,  Iivo Niskasen menestystä on verrattu menneiden aikojen sankareihin,  ja perusteltua onkin hänen nostamisensa Veikko Hakulisen ja Eero Mäntyrannan rinnalle suurena voittajana. On kuitenkin muistettava, että vanhojen hiihtosankareiden aikana ei ollut parikilpailua, sprinttejä eikä  perinteisen ja luistelun erillisiä hiihtotyylejä. Presidentti Niinistön esittämä vertaus Paavo Nurmeen ontuu pahasti. Kai se arvio perustuu siihen,  että sekä Nurmi että Niskanen ovat voittaneet kultamitalin kolmissa kisoissa. Mutta Paavo Nurmen kultamitalien määrä oli kaikkiaan yhdeksän ja maine kiiri väkevänä kauas Yhdysvaltoihin saakka,  jossa Nurmi oli suuri hahmo. Tapaaminen Yhdysvaltain presidentin kanssa kuului saavutetun maineen seuraamuksiin.

Jostakin syystä suomalaisten hiihtäjien menestys on valikoivaa. Parhaat sijoitukset tulevat pidemmillä matkoilla (ei sprinteissä), väliaikalähdöillä (ei massalähdöillä) ja perinteisellä hiihtotyylillä. Jokin suomalaisessa luonteenlaadussa rajaa menestystä massalähdön sauva- ja suksisodassa ja nopeusominaisuuksia edellyttävissä lajeissa? Nämä seikat ovat omiaan heikentämään  ja rajoittamaan kokonaismenestymismahdollisuuksia.

Myös taktisesti -  esimerkiksi hiihtojärjestystä viesteissä päätettäessä  -  jotkut muut maat tuntuvat onnistuvan paremmin. Vai onko kysymys vain siitä, että vain harvat ja valitut Suomessa yltävät riittävän korkealle tasolle tuodakseen mitalin viestissä. Kysymys olisi siis koko joukkueen tason vajavuuksista.

Selostajat,  jotka on ”valittu” kisoihin ovat myös jatkuvan tarkkailun alla. Arvioni koskee tosin vain Ylen selostajia ja asiantuntijoita. Mielestäni somessa esitetty kritiikki esimerkiksi Toni Roposta (hiihto, yhdistetty) kohtaan on  ansaitsematonta. Hän vain sattuu olemaan kerkeä suustaan, keskimääräistä optimistisempi ja keskimääräistä herkempi esittämään arvioita kilpailijoiden suorituksista. Roponen myös arvioi rohkeasti meneillään olevien kilpailujen kulkua ja lopputulosta etukäteen. Vähänkin tavallisuudesta poikkeavia persoonallisuuksia on näköjään vaikea hyväksyä. Kalle Lassila on esimerkki hyvästä asiantuntijasta (hiihto), joka pysyy roolissaan eikä tunkeudu selostajan tontille. Kimmo Porttila (hiihto) on tasaisen varma selostaja ilman heikkouksia. Uusi tuttavuus selostajana on Mika Poutala, joka entisenä huippupikaluistelijana on sekä selostaja että asiantuntija! Eniten ristiriitaisia tunteita herättää Kalle Palander (alppihiihdon asiantuntija) johtuen yli-innokkuudesta, jolla hän lajiinsa suhtautuu. Palander avasi myös uuden lehden asiantuntijaroolissa antamalla  julkisesti alppilajien kotimaiselle organisaatiolle kyytiä!

Sitten suomalaisten murheenkryyniin, mäkihyppyyn. Tuntuu siltä,  että Antti Aaltoa ehkä lukuun ottamatta eväitä ei ole - parhaiden mukana ollessa -  kymmenen parhaan joukkoon. Ja kysymys on sentään vanhasta menestyslajista. Olympiakisat lähinnä betonoivat tilanteen,  vaikka Antti Aalto saikin hypyt onnistumaan pienessä mäessä piristävän hyvin. Taso suurmäen kilpailussa oli todella kova ja odotettua tason nousua (ja odotettua yllätystä) Aallon kohdalla ei tapahtunut.   Mäkihyppyyn ei näytä valikoituvan riittävän lahjakkaita hyppääjiä. Isot kyvykkyydet  hakeutuvat muiden lajien pariin. Onko siis näihin tuloksiin tyydyttävä vai onko hieman uudelleen virinnyt mäki-innostus nuorten keskuudessa tuomassa muutoksen?

Tässä yhteydessä astuu kuvan mukaan välineurheilu. Harvassa lajissa varustemanipulointi on saanut niin suuren merkityksen kuin mäkihypyssä. Kaikki huippumaat ovat pelissä mukana, mutta joidenkin maiden osalta painoarvo vaikuttaa enemmän kuin toisilla. 

Kun Kiinasta on kysymys ei maan yhteiskunnallisia oloja voida unohtaa. Kiina on diktatuuri, joka pystyy kyllä teknisesti suoriutumaan kisoista hyvin, ei kahta sanaa, mutta ihmisoikeuksien vajavuudet eivät voi olla vaikuttamatta kokonaisarvioon. Oma lukunsa ovat koronan vaikutukset, jotka näkyvät kisapaikalla nollatoleranssina:  harvalukuinen yleisö on määrätty paikalle ja tunnelma tästä johtuen väkisinkin latistuu, vaikka urheilijat eivät ole antaneet moisen vaikuttaa suorituksiinsa. 

Kiinalle kisat ovat poliittinen näyttötilaisuus  ja selviytyminen on ollut odotusten mukainen: minkään ei ole saanut epäonnistua, eikä mikään ole epäonnistunut.

Silmiinpistävän usein urheilun suurtapahtumat järjestetään autoritarisesti hallituissa maissa. Monet syyt,  kuten kisojen kalleus ja kisojen paisuminen saavat säästäväiset demokraattisesti hallitut valtiot kiertämään kisojen järjestämisvastuita.