Lähtökohtana länsimaissa katsotaan , että liberaalidemokraattisella
vallankäytöllä on ideologinen ylivalta. Tähän on tavallaan totuttu, mutta samalla
Donald Trumpin johdattelemana ollaan murtamassa vallinnutta hegemoniaa.
Hegemonialla tarkoitetaan yleensä, että yhdellä taholla on ylivalta,
mutta nykyisin hegemonialla tarkoitetaan
liberaalia maailmanvaltaa. Liberaali järjestelmä ei ole ollut monenkeskisenä
järjestelmänä kuitenkaan sitä, mitä siltä on odotettu. Niinpä Donald Trump on pyrkinyt
murtamaan liberaalin hegemonian ja luomaan omannäköisensä järjestelmän.
Kansainvälisen hegemonian murtumisella tarkoitetaan sitä,
että jokin aikojen myötä syntynyt keskipiste levittää vaikutustaan kaikkialle maailmaan. Sellaista keskusta ei kuitenkaan
ole ollut ehkä Yhdysvaltoja lukuun ottamatta. Ehkä nyt on syntymäsä uudet
etupiirit Yhdysvaltain ja Venäjän ympärille. Ja minkä roolin Kiina valitsee?
Trump ei niinkään aja sotilaallista voimannäyttöä vaan
taloudellisia (tullit, ym.) kilpailurajoitteita. Trump on ollut huolestunut
Yhdysvaltain sotilaallisen voiman hajauttamisisesta ja nyt hän pyrkii
keskittämään ja rajaamaan sotilaallista voimaa oman mantereen suojaksi. Mitään lopullista
tästä suunasta ei voida kirjata, sillä joskus Trump ja hänen
hengenheimolaisensa voivat palata sotilaalliseen voimankäyttöön. Trumpilainen katsantokanta
on, että Yhdysvallat on muiden hyväksikäyttämä valtio. Tämä ei pidä paikkaansa.
Yhdysvallat on Marshall-avusta lähtien hakenut markkinoita omille tuotteilleen ainakin
osin itsekkäistä syistä.
Amerikkalaisten
mielestä hegemonioiden kamppailussa Yhdysvallat
on tietenkin valtio ylitse muiden.
Tähän strategiaan kuuluu synkkä
viholliskuva, Koskenniemen mukaan ”vaaran tunteen ylläpito”. Ehkä tässä viholliskuvassa
on sukulaisuutta Venäjän tuntemiin aiheettomiin pelkoihin (joita George F. Kennan
aikoinaan niin oivallisesti analysoi). Miksi kaksi voimakeskusta pelkää? Ehkä siksi,
että sillä pyritään perustelemaan ylivertaisen sotilasmahdin pystyttämistä.
Koskenniemen mukaan Trumpin Yhdysvallat pyrkii hajottamaan
Euroopan. Osaa Euroopan valtioista tuetaan, osaa työnnetään sivurooleihin. Sivurooleihin
työnnetyt ovat isompien, esimerkiksi Venäjän, saalistuksen kohteina. Amerikka
ajaa maailmanjärjestystä , jossa se muodostaa
itselleen alisteisen etupiirin.
Koskenniemi vapauttaa optimistisesti Suomen ”vapaasti liikkuvaan
roolin” maailmanjärjestyksessä. Puolueettomuus ei ole vaihtoehtojen joukossa,
jos ei sitten valita vanhasta muistista suurvaltoja myötäilevää rajoittunutta ”kevytpuolueettomuutta”.
Yhdysvaltain perustuslaki sallii monenlaista vallan määrittelyn
tulkintaa. Nyt näyttää siltä, että presidentin valtaa pyritään maksimoimaan.
Trump ja hänen käsikassaranaan toimivat pyrkivät edelleen presidentin
toimivaltuuksien laajentamiseen. Oikeusjärjestelmään pyritään tekemään pysyviä
muutoksia. Ollaan lähellä perustuslaillista kriisiä, itsevaltiutta.
Puhutaan kulttuurisodasta. Perinteiset kristillisen arvot sivuutetaan.
Tullit merkitsevät talouspolitiikassa yhtä suurta muutosta kuin kulttuuriset
muutokset toisaalla. Kaikessa MAGA-ajattelu on lyönyt läpi.
Ulkopolitiikkaan muutokset tietenkin myös ulottuvat. Liittolaisuus on muutoksen kourissa. Valtiot
varaavat itselleen liikkumatilaa. Oli totuttu ulkopoliittiseen tekopyhyyteen jo
suomettumisen aikana. Kuinka lähellä ollaankaan samojen oppien soveltamisessa
Yhdysvaltoihin! Koskenniemi on sitä
mieltä, että tekopyhyyttä (esimerkiksi suhtautumisessa USA:han) tarvitaan
tässäkin ajassa. Entä miten menetellään, kun tarvitaan apua Yhdysvalloilta?
Yhdysvallat Trumpin sanoin ajattelee vain itseään. Merkitseekö tämä sitä, että
Suomi vain kuvittelee saavansa apua suuresta lännestä? Liittolaissuhteet eivät
merkitse enää samaa kuin kylmän sodan aikana. Trump on asettanut Euroopan uuden
tilanteen eteen. Eurooppa on sen arvoinen kuin mihin saakka se pystyy puolustamaan
itseään. Suomi saa kaikessa rauhassa liittyä Yhdysvaltain etupiiriin, kunhan
kantaa siihen kuuluvat vastuut esimerkiksi puolustautumisen osalta.
Liittolaissuhteiden rapautuessa tulee tunne, että ne eivät
sittenkään olleet niin tärkeitä kuin kylmän sodan aikana kuviteltiin. Nyt
yhtäkkiä eletäänkin toisissa olosuhteissa ja vanha suhde saa väistyä olkoon
miten uskollisuudenvalainen tahansa. Tärkeintä on hegemoni (Yhdysvallat ) ja
sen tarkemmin määräytyvä etupiiri.
Kun ykkösaamun haastattelija Seija Vaaherkumpu kysyi Martti Koskennimeltä, luottaako hän
Naton artikla viiden mukaiseen apuun, oli vastaus yksiselitteinen: professori
ei luota. Yhdysvaltain ja Suomen keskinäinen DCA-sopimus on tärkeämpi. Se on järeämpi
ase, mutta silti mielessä kytee epäily…. DCA:lla on kuitenkin vankempi konkreettinen
sotilaspoliittinen funktio, jonka varaan luottamuksen voi rakentaa. Oma kantani
on hyvin lähellä Koskenniemen kantaa, kuten näistä blogikirjoituksista käy ilmi.
Ollaan siis luisuttu hyvin kyyniseen maailmaan. Yksi pelkistetty lähtökohta on, että olet yhtä
tärkeä kuin on puolustusvoimien vallitseva kapasiteetti ja oman valtiosi
strateginen merkitys. Ei enempää eikä vähempää. Jos kriisin kohdatessa
tarvitaan apua, ratkaistaan se käytännöllisellä tasolla, eikä millään vanhoilla
suhteilla.
Onko tässä jotain uutta? No, ei aivan. Yhdysvaltain kongressi on tähänkin saakka pitänyt huolen
siitä, että se ei pistä blanco-paperiin nimeä auttaakseen jotain
ulkopuolista valtiota, kuten esimerkiksi
Suomea. Tarve on pystyttävä todistamaan. Kysytään ratkaisevat kysymykset: mitä
hyötyä tästä on meille ja mitkä ovat teidän kyvykkyytenne?
Mihin sitten Suomi voi nojautua kriisin tai sodan
kohdatessaan? Ensinnäkin aina ensin merkittäviin diplomaattisiin suhteisiin,
toiseksi omaan apuun (oma hyvinharjoitettu armeija). Ruotsiin, joka kokee yhteisen
puolustuksen merkityksen tärkeäksi, Yhdysvaltain luottamukseen Suomeen (DCA edellä
mainituin varauksin), Nato suurin varauksin + muut vapaasti muodostuvat koalitiot.
::::::::::::::::::::::::::::::::::::.
Hyvin monet asiat ovat liikkeessä toisiinsa nähden. Edellä on
muodostettu kantaa maailman menoon professori Koskenniemen ”johdolla”, omilla
mielipiteilläni täydennettynä. Viime kädessä johdan uuden maailmanjärjestyksen vanhan
imperialismin pohjalle rakennetuksi alistussuhteeksi. Viime kädessä imperialismi
modernisoituna on avainasemassa uutta maailmanjärjestystä muodostettaessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti