Haravoinnin filosofiaa

Kevät on mielestäni paras vuodenaika. Tuntuu kliseiseltä sanoa, että luonto herää, mutta kun asia on niin, että luonto herää! Kevään hienoja piirteitä ovat itikattomuus ja linnunpönttojen virittely. Sääkin usein suosii: ei tarvitse kärvistellä pätsihelteissä.

Sitten arkeen. Kevääseen mökillä kuuluu oleellisena osana haravointi. Kun mökin ympäristö on lehtipuuvaltaista, tulee haravoinnista helposti iso urakka. Kaikkea on kokeiltu lehtipuhallinta myöten. Kun puhallin lakkasi toimimasta, lakkasin minäkin haikailemasta puhaltimen perään. Hyöty ei sittenkään ollut kovin suuri. Vai teinkö välttämättömyydestä hyveen?

Parasta on aamuinen linnunlaulu. Minulle on suotu aamuvirkun ominaisuus. Ei tulisi mieleenikään jäädä loikoilemaan aamuyhdeksään. Niinpä pää täynnä uusia ja vanhoja ajatuksia rynnistän pihalle noin kello 6. Otan 400 euron ”ihmekamerani” usein mukaan ja kuvaan lintuja sen zoomoptiikalla, joka ulottuu 1200 millimetriin ja digitaalisesti vielä paljon pidemmälle. Sen verran mukavuudenhalua on, että pitää olla aurinkoinen lämmin kevätaamu, että lähden kameran kanssa liikkeelle. Mökki ei saa hävitä kuvausretkellä näkyvistä. Minusta tärkeää on sisäistää mukavuudenhalu ja sopiva määrä kunnianhimoa. Ei mitään räntä- tai vesisateessa rämpimistä!

Lintujen kuvaaminen on haasteellinen tehtävä, sillä ratkaisevaa on odotus. Sen opin jo perhoskuvauskaudellani. Maltti on valttia. Jo räkättirastaan kuvaaminen on saavutus, josta olen onnellinen. Rantasipi on jo varsinainen täyttymys.

Mutta sitten huomaan, että piti ruveta haravoimaan. Haen haravan varastosta ja asetan sen puuta vasten. Sitten havahdun. Muistin nimittäin yhtäkkiä, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Niinhän sitä kirjoissa kerrotaan. Ajattelen niin, että hiekka-alueet haravoidaan ensin ja sitten ruohonleikkurilla nurmikon pinnassa olevat koivunlehdet. Huvi ja hyöty yhtyvät: silppu lannoittaa maan ja kasoja ei tarvitse korjata. Ei tarvita enää kuin puolen pihan haravointi. Kyllä suunnittelu kannattaa!

Katse hakeutuu 800 metriä leveän järven yli vastarannalle. Siellä on vanhus, melkein 90. Ääni joka kuuluu lähtee lehtipuhaltimesta. Hänellä on havupuuvaltainen piha. Kuvittelin, että havupuut ovat helppoja pihan siivouksen kannalta, mutta eihän se niin ole. Havuissa riittää! Mitähän vanha mies nyt ajattelee? Tietysti minun pitäisi nyt lähteä käymään kylässä. Tiedän, että hän olisi hyvää juttuseuraa. Mutta miten lähdet jään yli? Heikoista jäistä on peloteltu puolikuoliaaksi. Muistan kuinka ennen vanhaan…. jaa, no antaa olla.

Mutta se harava? Unohdin jo minkä puun kylkeen jätin sen nojaamaan. Haen varastolta vauhtia. Lopulta haravointi alkaa. Yhtäkkiä järven takaa tai jostain epämääräisestä suunnasta kuuluu ihmeellisiä ääniä: kuminaa, ikään kuin jotakin kuljetettaisiin. Selvä! Venäläisillä on sotaharjoitukset meneillään, olemmehan itärajan tuntumassa. Siellä valmistellaan jotain, koska raskas kuljetuskalusto noin möyryää…. Sitten tajuan, että ääni lähtee jäästä. Nopeat lämpötilavaihtelut poikkeuksellisena keväänä saavat jään liikkeeseen ja siitä johtuvat aavemaiset äänet. Mikä helpotus!

Tartun uudelleen haravaan. Ihmeellinen juttu: on maaliskuu ja meikä haravoi. Normaalisti sillä paikalla on paksu hanki tähän aikaan. Tulee pitkä kevät. Mitenkähän sen jaksaa? Rajansa kaikella, vaikka keväästä onkin kysymys. Omituinen tilanne: käyn laskettelemassa ja raaputan pihaa samanaikaisesti. Maailman kirjat ovat sekaisin.

Nojaan haravaan ja mietin, minkälaisiksi nämä säät oikein muuttuvat. Päivän lehden mukaan meille on tulossa ennätyssateita, ennätyskuivaa, ennätyskuumaa. Äärimmäiset sääilmiöt tulevat jokavuotisiksi. Kohta on pakko miettiä, mitä kasveja vihannesmaahan pistetään. Vaihtoehdot ulottuvat subtrooppisista saharamaisiin olosuhteisiin. Meikäläisen salaattimaat nääntyvät kuivuuteen ja tillit hukkuvat veden paljouteen. ”Epävarmuuden hallitsemiseksi tarvitaan muutoskestävyyttä”, todetaan lehdessä. Onkohan olemassa sellaista kuin henkilökohtainen kestävyysvaje? Totean helpottuneena, että muutos tapahtuu kymmenien vuosien kuluessa.

Parasta aloittaa haravointi naapurin kuusimetsän vierestä. Sitten seuraa hämmennys: mistä nämä kymmenen senttiä pitkät vihreät kuusenversot oikein ovat pudonneet? Niitä on maanpeitoksi saakka. Soitan tutulle, joka kehottaa katsomaan aivan latvaa. Ja toden totta kuusien huiput ovat metrin parin matkalta aivan paljaita. Tässä riittää pohtimista….

Haravoinnissa on se hyvä puoli, että voi miettiä samalla luonnon ja muita ilmiöitä. Mietin kesän töitä: terassin huonekalut on käsiteltävä puuöljyllä, etuvaraston seinä on maalattava, hanhikit on istutettava, nurmikon siementä pitää hankkia, paikoitusalue on siistittävä, hiekkaa on hommattava, venepaikka on viimeisteltävä….. haravan raapaisuäänet kiihtyvät sitä mukaa kuin ajatus lentää….

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.

On ruokailuaika. Johan tässä tulikin haravoitua, nälkäkin kurnii. Nyt on kuitenkin suunnittelu hoidettu viimeisen päälle, joten varsinainen kevättyöleiri voi alkaa iltapäivällä.

Bill Clinton – presidentin muotokuva

Yle Teemalla menee parhaillaan neliosainen dokumentti Bill Clintonista uusintana: ”Historia: Bill Clinton”. Dokumentti on ollut varsin mielenkiintoinen ja hyvätasoinen. Niinpä olen katsellut sitä mielelläni uudelleen ja ehkäpä hiukan uudesta näkökulmasta. Olen kirjoittanut blogikirjoituksen tästä aiheesta 31.10.2012 ”Bill Clinton amerikkalaisen poliittisen ympäristön heijastajana”.

Kirjoituksessa viittasin Clintonin uraan ja persoonaan mm. seuraavasti:

”Clintonia on pidetty mestaripuhujana, politiikan taitajana, vilunkivilperinä ja epärehellisenä opportunistina. Miten tällaisesta ihmisestä saa otteen ? Amerikkalaisilla on helppoa (!), hehän rakastavat nöyryytettyjä ihmishahmoja, jotka kokevat huimia nousuja ja laskuja…... Clintonin kohdalla nousut ja laskut olivat dramaattisen jyrkkiä. Välillä peli näytti menetetyltä, mutta sitten nähtiin ihmetoipuminen.”

Historian tähän aikakauteen liittyvänä kiintopisteenä näen oikeastaan Ronald Reaganin presidenttikauden yhteiskuntapolitiikan, jota hänen seuraajansa George Bush vanhempi ainakin osittain jatkoi, joskaan ei läheskään niin ideologiapainotteisesti kuin edeltäjänsä. Nuo ajat olivat henkisesti republikaanisen politiikan suuria hetkiä.

Bush ei onnistunut uusimaan valtakirjaansa, vaan demokraattien presidenttiehdokas Bill Clinton voitti vaalit. Miten muutos vaikutti? Olisiko niin, että republikaanit olivat jo ehtineet tottua reaganilaisiin konservatiivisiin arvoihin ja periaatteisiin, jotka poikkesivat 1950-luvun ja 1960-luvun liberalismista ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentelusta? Se, mitä republikaani Dwight D. Eisenhower piti marginaali-ilmiönä 1950-luvulla (uusliberalismi, pienen valtion periaate jne.) oli yhtäkkiä valtavirtaa. Eisenhower ei yrittänyt muuttaa perimmältään rooseveltilaista yhteiskuntapolitiikkaa. Kennedy ja Johnson ja jopa Nixon jatkoivat samalla linjalla.

Kun Clinton – näistä lähtökohdista - astui virkaan ryhmityttiin oikealla jyrkästi häntä vastaan. Tarkastelen seuraavassa teemoittain niitä piirteitä, jotka olivat mielestäni ominaisia Clintonin presidenttikausille 1992-2000.

Ideologia

Clintonin ihanne presidenttinä oli John F. Kennedy. Hänkin halusi tulla nuorekkaaksi uudistajaksi (jota hänen suuri esikuvansa ei välttämättä muuten ollut). Clintonilla oli suuri halu tulla suureksi presidentiksi, jota jälkipolvet kaiholla muistelevat. Reaganilaiseen politiikkaan nähden hän oli selvästi vasemmalla. Yksi suuria asioita oli terveydenhuoltouudistus, josta tuli liberaalin yhteiskuntapolitiikan symboli. Vielä enemmän kuin presidentin, se oli Hillary Clintonin suuri missio. Tavoitteena oli kääntää politiikan suuntaa melko jyrkästi welfare staten suuntaan.

Aselakien onnistuneet tiukennukset olivat osa aiempaa vasemmistolaisempaa politiikkaa, jonka Clinton ajoi läpi. Samoin Clinton selvisi republikaanien Newt Gingrichin räikeästä kampitusyrityksestä, jolla ei ollut oikeastaan muuta tarkoitusta kuin syrjäyttää presidentti seuraavissa vaaleissa.

Merkittävä ideologinen voitto tuli kun Clinton onnistui täpärästi saamaan läpi veronkorotusohjelman, jolla oli huomattava vaikutus talouteen: republikaanien jäljiltä alijäämäiset budjetit jäivät hetkeksi historiaan ja Yhdysvaltain budjetti oli pari vuotta ylijäämäinen. Dokumentissa tämä sivuutetaan omituisen vähällä huomiolla, vaikka Clintonin veto oli uusliberaalin asenneilmaston keskellä merkittävä poikkeama.

Bill ja Hillary

Clintonin presidenttikaudet muistetaan presidentin ja hänen puolisonsa yhteisprojektina. Bill pyrki saamaan kannattajat puolelleen viehätysvoimallaan, kun taas Hillary melko tosikkomaisesti ajoi ohjelmaansa pyrkien jyräämään vastustajat oikeiksi kokemisensa asioiden edestä. Mielenkiintoinen asetelma, mutta asiat eivät kuitenkaan sujuneet aivan odotetulla tavalla. Molemmat olivat poliittisia eläimiä viimeisen päälle, joiden intohimona oli päästä historiaan merkkihenkilöinä. Jotenkin kunnianhimo oli niin läpinäkyvää, että se aiheutti hallaa heidän pyrkimyksilleen. ”Patriarkaalinen” vanhoillisten tahojen raivo presidenttiä kohtaan kasvoi silmissä.

Presidentin persoona

Bill Clinton on esimerkki miehestä, jonka ura aaltoili uskomattomalla tavalla. Juuri se tekee hänestä ihmisenä niin mielenkiintoisen. Voitto aikanaan kuvernöörin vaaleissa ja sitä seurannut tappio alleviivaavat Clintonin suurta innostuneisuutta, jossa kannattajat eivät välttämättä pysyneet mukana. Sama vuoristoratamaisuus jatkui presidenttikausilla. Clinton luotti persoonansa voimaan. Hänellä oli kyky taivuttaa ihmiset puolelleen, silloin kuin nämä olivat taivuteltavissa – ja usein olivat. Washingtonissa arkansasilainen ”maatiainen” koki kuitenkin vastarinnan, jota hän ei ilmeisestikään osannut odottaa. Tai pikemminkin kysymys oli siitä, että hän odotti kaatavansa vastustajat jälleen kerran viehätysvoimallaan. Näin ei käynyt: hänellä oli vastassaan paitsi poliittinen oikeisto niin myös lehdistö, joka kärkkäästi tarttui hänen virheisiinsä. Vastustajat eivät ihastuneet Clintonista, vaan tapahtui pikemminkin päinvastainen ilmiö: Clinton käytöksellään raivostutti vastustajansa.

Viehätysvoimansa vanki?

Clinton tunnetaan naisseikkailuistaan. Naiset olivat hänen kohtalonsa sekä Hillary Clintonin kunnianhimon muodossa että myös kampanjoidensa yhteydessä, jolloin hän tapasi runsaasti naispuolisia ihailijoita. Hänen seksuaalinen vetovoimansa aiheutti hänelle tukun isoja vaikeuksia. Kysymys oli varmaankin sekoituksesta Clintonin ”heikkoa lihaa” ja toisaalta vastustajien halua kampittaa hänet keinolla millä hyvänsä. Tilannetta käytettiin häikäilemättä hyväksi. Ei se mitään, vaikka vastustajat perhearvoja puolustaessaan usein itse käyttäytyivät kaksinaismoralistisesti. Aivan tahtomattaan Clinton oli näissäkin asioissa Kennedyn kaltainen. Kennedyn naisseikkailut vain eivät tulleet kuusikymmentäluvun alun puritaanisen ilmapiirin takia ilmi. Avaintahot pitivät suunsa kiinni Kennedyn eläessä. Clinton törmäsi aivan toisenlaiseen kulttuuriin. Julkisuuden henkilöt naisseikkaluineen olivat vapaata riistaa. Jokainen kivi käännettiin, jotta ”totuus” tulisi julki.

Media

Medialla on toimivassa nyky-yhteiskunnassa vahtikoiran rooli. Sen pitääkin toimia demokratian vartijana silloin, kun varsinainen päätöksenteko uhkaa harhautua sivupoluille milloin mistäkin syystä. Washingtonissa on kehittynyt aivan erityinen kulttuuri tässä mielessä. Tutkivan journalismin huippuhetkiä olivat Watergate-skandaalin päivät. Sittemmin paljastusmania on saavuttanut varmaankin kohtuuttomat ja itsetarkoitukselliset mitat. Media on jakautunut kahtia samantyyppisesti kuin poliittinen kenttä. Tässä mittelössä objektiivinen tiedonvälitys oli ja on ensimmäinen uhri. Paras osa amerikkalaista media on edelleen maailman huippuluokkaa, mutta se ei olekaan koko kuva. Likaisesta tarkoitushakuisesta maineen pilaamisesta tuli johtoajatus monille juuri Clintonin aikana. Ja Clinton itse antoi tietenkin aiheita jatkuvalla syötöllä. Median käyttäytymisestä voi ehkä käyttää ilmaisua kyynistyminen. Ollaan ikään kuin kaiken kokeneita likaisen pelin asiantuntijoita, joita ei hevin hätkäytetä.

Näyttää ilmeiseltä että puoluepolarisoituminen alkoi juuri Clintonin aikaan. Vastakkainasettelu kärjistyi ja sai aivan uusia piirteitä Barack Obaman tultua presidentiksi. Mielestäni selkeä syy on ollut se, että republikaanit ovat periaatteellisella tasolla ja tarkoitushakuisesti ruvenneet vastustamaan demokraattipresidenttiä. Musta presidentti sitten vielä täydensi antipatiat.

Neuvonantajakoneisto

Presidentin kabinetti on paljon muutakin kuin ministeristö. Presidentin oma esikunta on politiikassa paljon merkittävämmässä roolissa kuin esimerkiksi Euroopan monissa demokratioissa. Dokumentissa annetaan valkoisen talon työskentelystä Clintonin aikana kaoottinen kuva: ihmisiä tuli ja meni epämuodollisesti pukeutuneina, keskustelujen jatkuessa loputtomina myöhään yöhön. Syntyy kuva ajan hermolla toimimisesta, mutta samalla sähläämisestä ilman, että kukaan otti analyyttisesti etäisyyttä esillä olleisiin asioihin. Joku haastatelluista sanoi osuvasti, että kokoukset muistuttivat vaalikampanjan avustajakoneiston kokouksia.

Osa neuvonantajista vaikutti voimakkaasti presidenttiin, kun hän periaatteettomasti hyväksyi republikaanien esittämän sosiaaliturvauudistuksen. Joillakin tahoilla tämä on nostanut hänen arvostustaan. Hän ikään kuin esiintyi suuren sovun symbolina.

Minuun vaikutus oli päinvastainen: hän ei kuitenkaan jaksanut pitää yllä omaa alkuperäisen tavoitteistonsa mukaista agendaa. Clintonille oli sittenkin tärkeintä jälkikuva sovun rakentajana kuin periaatteen miehenä.

Suomesta ja Natosta puolueettomasti

Helsingin Sanomat on aktiivisesti julkaissut Suomen suhdetta Natoon eritteleviä mielipidekirjoituksia. Verrattuna mielipidetutkimusten tuloksiin kirjoituksissa on hämmästyttävän voittopuolisesti asetuttu tukemaan Natoon liittymistä.

Helsingin Sanomilta on myös pyydetty ”riippumatonta” arviota Natosta ja Suomesta. Hesari onkin julkaissut artikkelin nimellä ”10 kysymystä Natosta” (HS 23.3.2014) , jossa se ottaa kantaa siihen, mitä on olla Naton jäsen.

Ajattelin olla yhtä puolueeton kuin Hesari ja julkaista omat argumenttini, mitä on olla Naton jäsen ja siihen liittyvistä kysymyksistä.

Tällainen siitä tuli:

1) Suomi on Venäjän hyvä kauppakumppani. Venäjä ei pelkää Suomea, mutta se ei voi olla varma, etteikö ulkopuolinen taho käytä Suomea alustana hyökkäykselle Venäjää vastaan. Kun tuo mahdollisesti uhkaava taho ei voi enää olla Saksa, on sen paikan ottanut USA ja Nato. Liittymällä Natoon Suomi aktivoi Venäjän tunteman uhan.

2) Nato-maata ei pakoteta osallistumaan Naton operaatioihin, mutta Naton jäsenenä Suomi ”luokan kilteimpänä oppilaana” haluaa olla aktiivinen.

3) On täysin mahdollista, että Suomi Naton jäsenenä joutuu puolustamaan arvoja, joita se ei muutoin haluaisi puolustaa (diktaattorit, ei-demokraattiset valtiot).

4) Natoliittolaisuus merkitsee moraalista velvoitetta osallistua Naton operaatioihin. Nykyisin Suomi voi jäädä pois rauhankumppanuushankkeista, mutta Naton jäsenenä se joutuu erikseen kieltäytymään epämieluisista hankkeista.

5) Suomi ei ole nykyisellään este Venäjän pääsylle Itämerelle tai Jäämerelle. Baltian kanssa samaan sotilasliitoon kuuluvana se herättää Venäjässä epäilyn sulun muodostamisesta Pietariin ja Pietarista ulos mahdollisen sodan uhan vallitessa.

6) Suomi ei muodosta tällä hetkellä sotilasliittorajaa. Miksi se haluaisi jatkossa sellaiseksi, kun sillä on hyvät suhteet Venäjään? Venäjän suhtautuminen muuttuu, jos sillä on kauppakumppanina Nato-Suomi.

7) Nato esitetään maailmanrauhalle vaarattomana yhteenliittymänä, joka haluaa vain rauhaa. Olemme siis Natossa rauhan takaajina, kun YYA-sopimuksen aikaan olimme puolueeton muuten paitsi sodan ja rauhan kysymyksissä, jolloin olimme ”rauhan puolesta sotaa vastaan”. Omituinen yhteensattuma.

8) Nykyinen rauhankumppanuus riittää takaamaan Suomen rauhanturvaamistehtävätarpeet, siihen ei tarvita Nato-jäsenyyttä.

9) Annetaan ymmärtää, että kaikkien demokraattisesti hallittujen ja sivistyneiden maiden pitäisi olla Naton jäseniä. Niinpä on jotain perin omitusta, ettemme halua kuulua tähän Nato-kansojen suureen perheeseen. Samaa ihmeteltiin joidenkin neuvostoliittolaisten taholta aikoinaan: miksi Suomi ei halunnut vapaaehtoisesti kuulua suureen neuvostokansojen perheeseen?

10) Ukrainan tilanteen takia Suomen olisi huhujen mukaan pitänyt jo aiemmin liittyä Natoon, vieläkään se ei ole myöhäistä, mutta nyt ”tarvitsee odottaa vähän aikaa”, että pöly laskeutuu. Mutta kyllä asia ehditään vielä hoitamaan…. ”virhe” pystytään kyllä korjaamaan….

11) Putin on kuin Hitler: napsii pikkuvaltion toisensa perään ja me nukumme onnemme ohi. Suomen vuoro tulee, koska emme ole liittyneet Natoon, ja kun tieltä on hoidettu ensin vanhat neuvostotasavallat. Historia toistaa aina itseään, ”pitäisihän se uskoa”.

12) Suomi ja Ruotsi muodostavat sotilaallisesti sitoutumattoman valtiokumppanuuden, joka on Pohjois- Euroopan todellinen vakauselementti. Molemmilla valtioilla on intressi säilyttää alue sotilasliittojen ulkopuolella. Ne ovat uskottavine puolustusvoimineen yhdessä paras turvallisuustae kriisitilanteessa.

Tuloeroista varallisuuseroihin

Ranskalainen Thomas Piketty on noussut nopeasti erääksi taloustietelijöiden kärkihahmoksi. Pikettyn uusin kirja on nyt ilmestynyt nimellä ”Capital in the 21st Century ”. Kirja on niin tuore, etten ole saanut sitä vielä käsiini, mutta Hesarin arvio toi mieleen joitakin ajatuksia, joita tässä käyn läpi. Pikettyn keskeinen ajatus on, että pääomasta saatava tuotto kasvaa taloutta nopeammin juuri näistä ajoista eteenpäin hamaan tulevaisuuteen. Sama tilanne oli ennen ensimmäistä maailmansotaa ulottuen kauas historiaan. Välisellä aikajaksolla 1913-2012 talouskasvu oli rivakampaa kuin pääoman tuotto.

Pikettyn ajatus ei ole aivan uusi muutoin kuin aikajakson eksaktin määrittelyn osalta. Käynkin läpi niitä ajatuksia, jotka ovat tukeneet tätä Pikettyn johtopäätöstä.

Yhdysvalloissa esimerkiksi professorit Paul Krugman ja Robert Reich ovat jo pitkään arvostelleet sitä, että sekä tulot että omistus ovat keskittyneet aivan pienelle ryhmälle ihmisiä. Voidaan puhua 1 prosentista amerikkalaisista, mutta vielä suuremmassa määrin 0,1 tai 0,01 prosentista amerikkalaisista, joille kasautuu hämmästyttävä osuus tuloista ja varallisuudesta.

Reichia ja Krugmania tukee Joseph Stiglitz, joka on ottanut esimerkiksi pienituloiset, joiden palkka on noussut viimeisen 30 vuoden aikana vain noin 15 % , kun taas ”top 1 percent” on nähnyt 150 prosentin nousun ja ”top 0,1 percent” yli 300 prosentin nousun.

Reich on todennut, että olisi itse asiassa rikkaiden etu, jos he hyväksyisivät pienemmät tuloerot, sillä talouden kasvupohja (kulutuskysyntä) on laajempaa tuloerojen ollessa tasaisemmat ja vastaavasti kaikkia – myös rikkaita – suosiva talouskasvu olisi vahvempi.

Otan esimerkin Yhdysvalloista tulo- ja omaisuuserojen ymmärtämiseksi. George Bush nuorempi suurensi tuloeroja keventämällä hyvätuloisten verotusta 2000-luvun alussa. Tuloerojen kaventamisen sijasta hän päätti ”kaventaa” varallisuuseroja tarjoamalla edullisesti lainaa liitovaltion tuella omistusasumisen laajentamiseksi. Valkoisista amerikkalaisista 75 prosentilla oli omistusasunto, kun taas taas mustilla ja latinoilla prosenttiluku oli 50. Bush ajoi läpi kongressissa lakiesityksen ”American Dream Down Payment Act”, jonka tarkoitus oli tuottaa 5,5 miljoonaa asuntoa köyhille amerikkalaisille vuoteen 2010 mennessä. Kaunis ajatus, mutta ideologian läpitunkema: tavoitteena oli sitoa köyhät omistajuuden kautta amerikkalaisen yhteiskunnan ihanteisiin.

Hanke epäonnistui. Miksi? Eikö tavoite ollut juuri toimia vastalääkkeenä Pikettyn tulevaisuuden kauhukuvalle lisäämällä tavallisten ihmisten omistajuutta. Että siis omistajuuserot eivät laajenisi! Ongelma oli, että köyhillä amerikkalaisilla ei ollut oikeasti varaa hankkia asuntoa ja maksaa lainaa pois. Nyt niitettiin sitä onnetonta satoa, jota Reagan ja kumppanit olivat tuloeroja lisäämällä kylväneet. Miljoonat ihmiset houkuteltiin hankkimaan velan avulla asunto, joka johti katastrofaaliseen finanssiriisiin velkojen takasinmaksun muodostuessa ylivoimaiseksi.

Jos Bush olisi omaisuuserojen kaventamisen sijaan ryhtynyt kaventamaan tuloeroja olisi - jossain vaiheessa tulevaisuudessa - nyt vaikeuksiin joutuneilla ihmisillä ollut mahdollisuus hankkia omistusasunto. Se olisi ollut pitkä, mutta kestävä tie. Bush ja hänen takanaan olleet Cato-instituutin omistajuusyhteiskuntaideologit valitsivat kestämättömän oikopolun, joka johti tuhoisiin seurauksiin.

Miten tämä liittyy Pikettin ajatteluun? Mielestäni tässä finanssikriisiä edeltäneessä prosessissa on pienoiskoossa kuvattu se kehitys, joka on ollut pitkäkestoisesti voimassa 1980-luvun alusta alkaen: on pyritty tietoisesti tulo- (ja sen kautta) omaisuuserojen kasvattamiseen. Jättitulojen alhainen marginaalivero – jopa vain 28 prosentin vero – mahdollisti suurten omaisuuksien kasaantumisen vuosikymmenien varrella. Bushin ”korjausliike” (”omistajuusyhteiskunta”) oli täydellisessä ristiriidassa noudatetun – ja hänen itsensä noudattaman – pitkäkestoisen ideologisen ja tuloeroja lisäävän politiikan kanssa.

Perintöjen kautta suurituloisten omaisuudet siirtyvät tuleville sukupolville betonoiden tapahtuneen kehityksen. Itse asiassa samantyyppinen kehitys tapahtui ennen 1930-luvun suurta lamaa.

Todellakin Yhdysvalloissa tuloerojen huippukohdat viimeisten 100 vuoden ajalta osuvat vuosiin 1928 ja 2007. Kumpaisenakin vuonna top 1 prosentti ansaitsi 23-24 prosenttia koko tulokakusta. Merkille pantavaa on, että siekailematon laissez faire -kausi johti molempien ääripisteiden (äärivuosien) jälkeen suureen taloudelliseen romahdukseen. Molemmat talouden romahdukset (”The Great Depression” 1930-luvulla ja ”The Great Recession” vuoden 2010 molemmin puolin) olivat pitkäkestoisia talouden aallonpohjia. Loogisesti voidaan päätellä, että tuloerojen räjähdysmäinen kasvu on molemmissa tapauksissa ollut yhteydessä seuranneisiin talouden jyrkkiin syöksykierteisiin.

Suurta Lamaa seuranneet toimenpiteet käynnistivät tulojen uusjaon (New Deal). Suurteen omaisuuksien kertyminen pysähtyi kymmeniksi vuosiksi. Tästä huolimatta rikkaat menestyivät mainiosti. Kaikki yhteiskuntaryhmät hyväksyivät tasapainoisen tulonjaon periaatteen 1950- ja 1960-luvulla. Elettiin keskiluokan kulta-aikaa. Samaan aikaan talouskasvu oli erittäin voimakasta.

Nyt työn ja pääoman ristiriita on kasvanut mittavaksi trendiksi. Tavallisen työntekijän työ on alennusmyynnissä ja se voidaan korvata roboteilla tai automaatiolla samaan aikaan kun pääomatulot jatkavat kasvuaan.

Muutokset varallisuudessa ovat olleet vielä räikeämpiä: varallisuushuipulla 400 ihmisen varallisuus on yhtä suuri kuin 150 miljoonan amerikkalaisen (siis puolet amerikkalaisista) yhteenlaskettu omaisuus varallisuustilaston ”alapäässä”. Sama ilmiö on havaittavissa globaalilla tasolla. Olemmeko siis palanneet 1800-luvulle "uuden aristokratian" myötä? Entä onko mahdollista keskeyttää pääomakeskeinen kehitys 1930-luvun tapaan? Ainakin kehityksen pysäyttäminen on nyt vaikeampaa jo pelkästään globaalin pääomamuodostuksen takia.

Nousevatko tavalliset keskiluokkaiset työntekijät kapinaan? Pienituloisilla ei ole ollut tarpeeksi voimaa, mutta keskiluokalla vahvistettuna muutoksella on mahdollisuus onnistua. Tällä hetkellä on mahdotonta ennustaa milloin keskiluokan mitta on täynnä. Kysymys on kansanvallan suunnasta. Yläluokka ei tule hevillä luopumaan eduistaan. Sillä on valtava lobbauskoneisto rakennettuna demokratian sisälle.

Ero Yhdysvaltain ja muiden länsimaiden välillä on sitä paitsi suuri. Ei meillä ole tapahtunut sellaista keskiluokan aseman heikkenemistä ja tulonjaon polarisoitumista kuin Yhdysvalloissa – vielä! Siitä on ainakin Skandinaviassa pitänyt huolen vahva ammattiyhdistysliike.

Piketty esittää ongelman ratkaisuksi progressiivista pääomaveroa, perintöveroa ja tuloveroa. Näistä progressiivisella tuloverolla on ollut historiassa suurin merkitys (vrt. esim. Yhdysvalloissa 1940-luvulta 1960-luvulle vallinnut ylimmän marginaaliveron 90 prosentin taso). Pääomaveron voimakas progressiivisuus saa vastaansa koko joukon taloustieteilijöitä, mutta uskon silti lievän progression toteutumiseen. Tuskinpa järjetön 1950-luvun ja 1960-luvun tuloverotus on oikea ratkaisu, mutta oleellinen korotus koskien miljoonatuloja on perusteltavissa.

Käännettyä asuntolainaa on pidetty ratkaisuna keski- ja pienitulosten heikentyneeseen taloudelliseen asemaan, mutta eiköhän tällä aiheuteta nimenomaan sukupolvien yli ulottuvan sillan (varallisuuden siirtymän) katkeaminen, eli siis keskiluokan seuraava sukupolvi saa ponnistella entistä heikommin eväin eteenpäin elämässään samaan aikaan, kun suuret pääomat joka tapauksessa siirtyvät sukupolvelta toiselle. Varallisuuserojen edelleen polarisoituminen vaikuttaa ilmeiseltä. Miksi kiihdyttää trendiä, joka muutoinkin on tapahtumassa?

Suuria tuloja ja varallisuuksia on perusteltu sillä, että ne ikään kuin valuvat (trickle-down) alaspäin (kun varoja sijoitetaan investointeina eri kohteisiin) ja ruokkivat siten taloudellista kasvua. Myös keskituloiset ja pienituloiset saavat tästä raharuiskeesta osansa. Tällainen kehitys on moneen kertaan asetettu kyseenalaiseksi. Varallisuuserot ovat päinvastoin kasvaneet, kuten edellä on todettu.

Piketty ajattelee, että julkinen kulutus (verotuksen kautta) on keino saada nämä laiskat pääomat liikkeelle, muutoin aristokraattinen yläluokka ei tuo panosta yhteiskuntadynamiikkaan.

Minua on mietityttänyt, kuinka paljon Piketty on vaikuttanut käytännön politiikkaan nykyisen Ranskan sosialistihallituksen takana. Joka tapauksessa Pikettyn puheenvuoro on tärkeä ja avaa varmaan rankan väittelyn eri teesien oikeutuksesta.

Iso pankki, pahat tavat?

TV:1:stä tuli dokumentti USA:n keskuspankin historiasta (”USA:n keskuspankin mahti”, Money For Nothing: Inside The Federal Reserve, 2013). Alkuperäinen nimi kuvaa sisältöä ilmeikkäämmin, sillä ohjelmassa keskityttiin paljolti keskuspankin (Fed) tärkeimmän aseen eli koron sääntelyyn ja nimenomaan alhaiseksi asetetun keskuspankkikoron tuhoisiin vaikutuksiin.

Ohjelmassa ei puututtu monien amerikkalaisten vaikeuteen yleensäkin hyväksyä ”iso pankki” (so. keskuspankki), aivan kuten monilla amerikkalaisilla on vaikeaa hyväksyä ”isoa valtiota”. Molemmat ovat mörköjä oikean reunan kulkijoille. Yhdysvaltain keskuspankki perustettiin ensimmäisen kerran 1791, toisen kerran 1816 ja kolmannen ja toistaiseksi viimeisen kerran 1913. Kuvaavaa!

Kun keskuspankki ei ollut pääomittamassa pankkeja 1800-luvun jälkipuoliskolla eikä 1900-luvun alussa kaatui pankkeja tuhoisin seurauksin poukkoilevassa kuplataloudessa. Pankkikriisit talletuspakoineen seurasivat toisiaan: 1857, 1873, 1884, 1893 ja vielä kerran ennen Fedin perustamista vuonna 1907. Jottei asia olisi kovin yksiselitteinen niin merkittävä keynesiläinen taloustieteilijä Hyman Minsky perusti talousfilosofiansa isoon valtioon ja isoon pankkiin (keskuspankki). Näiden varaan piti rakentaa vakaa tai vakautta hakeva talousjärjestelmä.

Tässä dokumentissa oli liberaali henki ja keskuspankkia ei sinänsä koettu ongelmaksi tai uhkaksi, mutta sen sijaan kritiikki kohdistui ankarasti sen ratkaisevilla hetkillä liian alhaiseen korkoon.

Dokumentin historiakuvaus alkaa 1920-luvun pörssikuplasta. Ohjelma vierittää syyn keskuspankille ja sen matalan koron politiikalle. Totta, mutta muitakin syitä oli, esimerkiksi kultakannasta kiinni pitäminen aivan liian pitkään, ylituotanto ja alikulutus, massiivisen osamaksukaupan käynnistyminen (kulutusluotot), tuloerojen kasvu, pörssiosakkeiden osto velaksi ja ”pysyvän kasvun” kuvitelma.

Kun USA:n taloudessa näkyi 1930-luvun alussa romahduksen merkit käynnisti Fedin New Yorkin aluepankki oikeaoppisesti elvyttävän rahapolitiikan. Keskuspankin pääkonttori ja valtiovarainministeri Andrew Mellon kuitenkin keskeyttivät brutaalisti elvyttämisen velkaantumisen pelossa (rahan tarjonta lakkasi), jonka jälkeen talous syöksyi lamaan tunnetuin seurauksin.

Dokumentissa kuvataan kuinka virheet toistuivat vuosikymmenestä toiseen. Ohjelma keskittyi suurimpiin mullistuksiin, mikä onkin järkevää kokonaisuuden hahmottamiseksi.

Yhdysvaltojen talous ajautui vaikeuksiin Vietnamin sodan takia ja maa irtisanoutui kultakannasta 1970-luvun alussa, jonka seurauksena dollari heikentyi dramaattisesti ja inflaatio kiihtyi. Ohjelmassa ei kajottu erääseen aivan oleelliseen vaikutukseen, mikä dollarin syöksyllä oli, nimittäin öljyn hintaan. Öljynviejien dollaripohjaiset tulot romahtivat ja yhdessä muunkin Yhdysvaltoihin kohdistuvat ärtymyksen (Israel!) seurauksena OPEC-maat nostivat jyrkästi öljyn hintaa, joka johti länsimaille tuhoisaan ensimmäiseen öljykriisiin.

Noina vuosina inflaatio nousi vuositasolla jopa 13 prosenttiin ja nousun pysäyttämiseksi keskuspankin johtaja Paul Volcker vähensi rahan tarjontaa, jonka seurauksena korot nousivat ylös. Volcker ei saanut jatkaa tehtävässään Reaganin kaudella, tilalle tuli Alan Greenspan. Seurauksista on paljon kiistelty, mutta 1980-luvulla tapahtui joka tapauksessa mullistus: keveä uusliberaali talouspolitiikka torpedoi Volckerin linjan ja moni asia muuttui muutoinkin: talouden sääntelyä ajettiin alas, luotiin tehokkaiden markkinoiden hypoteesi tarjonnan taloustieteen opein, ”pienennettiin valtiota” (ainakin retoriikassa) ja käynnistettiin tietoisesti suurenevien tuloerojen politiikka.

Aluksi talous näytti elpyvän, mutta kun oppi markkinoiden itsekorjaavasta rakenteesta muodostui ideologiaksi (jäykäksi oppirakennelmaksi) saivat talouden kuplapiirteet sysäyksen. Vuoden 1987 pörssiromahdus ja LTCM-hedgerahaston kriisi vuonna 1998 olivat varoitusmerkkejä tulevasta, mutta niihin suhtauduttiin ikään kuin hyvän ja toimivan linjan poikkeamina. Seurasi kuitenkin pahempia kriisejä: IT-kupla aiheutti ensimmäisen romahduksen vuoden 2000 maaliskuussa. IT-kupla perustui euforiseen jatkuvan kasvun ajatukseen (vrt. 1920-luku!), jonka myötä otettiin käyttöön hyvin kuvaava nimi, ”New Economy”. Jatkuva kasvu oli tietenkin kuvitelma, mutta heijasti hyvin markkinoiden kaikkivoipaisuutta korostavaa asennetta. IT-kupla oli kuitenkin sekin eräänlainen esinäytös tulevasta. Kaiken tämän ohella Yhdysvaltain talouteen hiipi sen kaikille tasoille velkaantuminen. Tähänkään ei puututtu, koska velka oli toisaalta kasvumoottori. Velkaantumisen epämiellyttävät piirteet sivuutettiin, estiväthän markkinat - kuten kuviteltiin - viime kädessä ylivelkaantumisen.

Dokumentissa keskityttiin kuplatalouden viimeisin vuosiin. Lukuisten haastateltujen todistajien voimin kiirehdittiin koko kriisitalous läpi. Pääosin saatoin yhtyä dokumentin johtopäätöksiin. Ongelmaksi jäi lähinnä yksinomainen keskuspankin syyllistäminen.

Keskuspankin rooli nousi pääosaan näissä 2000-luvun kuplatalouden tärkeissä vaiheissa. IT-kuplan romahduksen jälkeen keskuspankki oikeaoppisesti elvytti taloutta matalilla koroilla, mutta elvytystä kesti peräti neljä vuotta, aivan liian kauan. Ehkä kysymys ei ollut lainkaan elvytyksestä, vaan kuvitelmasta, että matalat korot olivat osa talouteen ”puuttumattomuutta”. Markkinoita ei saanut mitenkään estellä, vaan markkinat itse korjasivat mahdolliset virheensä. Kun matalilla koroilla pumpattiin rahaa lainamarkkinoille, asuntojen hinnat nousivat kiivaaseen tahtiin. Ajan hengen mukaisesti asiasta ei pitänyt huolestua, koska asuntojen arvo oli noussut ”aina”. Nousevilla hinnoilla oli siis tämän logiikan mukaan aina kate. Jos asunnon omistaja joutui vaikeuksiin, asunnon markkinahinta pelasti tilanteen.

Moni asia oli muuttunut muutamassa vuosikymmenessä. Eräs valtava muutos oli rahamarkkinoilla ja koko yhteiskunnassa tapahtunut murros. Tuotannollinen toiminta ei globaalissa taloudessa ollut enää tuottava kohde sijoittajille länsimaissa, koska teollisuustuotannon siirtymä itään oli juuri tapahtumassa. Tuottavuus rakennettiin ”itse rahan” ympärille (finansialisaatio). Ajattelun muutoksen seurauksena vuosikymmenien ajan hyviksi todetut ratkaisut muuttuivat epäkelvoiksi. Esimerkiksi 1938 perustetun puolijulkisen asuntorahoittajan Fannie Maen toiminta perustui pankkien myöntämien lainojen ostoon, niiden arvopaperistamiseen ja myymisen markkinoilla. Näin saatiin hartialeveyttä hurjaa vauhtia kasvaneiden ”omakotimattojen” (omakotitalot esikaupunkialueilla) rahoittamiseen. Mutta ajat muuttuivat: pian myös Fannie Mae muiden rahalaitosten tavoin levitti myrkyllisiä asuntoarvopaperistettuja lainoja ympäri maailmaa Valitettavasti dokumentissa ei kajottu muutoin rahamarkkinoihin kuin keskuspankin näkökulmasta. Eräs silmiinpistävä seikka on kiinnittänyt oman huomioni, nimittäin hyvin syvälle amerikkalaiseen yhteiskuntaan juurtuneet rotuennakkoluulot: Fannie Mae ei rahoittanut mustien omistusasuntohankkeita 1950- ja 1960-luvulla!

Kun George Bush nuorempi täysin erilaisissa olosuhteissa 2000-luvulla kehitti ”omistajuusyhteiskunta-ajatuksensa” oli se sisältönä kasvattaa kunnon kapitalisteja amerikkalaisen unelman avulla. Ja se unelma oli tietenkin omakotitalo. Niinpä mustille ja latinoille (ja köyhille valkoisille) tarjottiin edullista käsirahaa liittovaltiolta (”American Dream Downpayment Act, 2003”). Tavoitteena oli 5,5 miljoonaa uutta asuntoa vuoteen 2010 mennessä. Historiaa pitää tarkastella ajan hengessä. Noina aikoina ei paljon mietitty kenellä oli varaa asuntoihin. Ideologiset lähtökohdat olivat paljon tärkeämpiä. Yhdysvaltain polttava ongelma oli kasvavat tuloerot. Bushin olisi pitänyt keskittyä niiden korjaamiseen, mutta ideologiansa mukaisesti hän ei puuttunut tuloeroihin pitkällä tikullakaan, vaan päinvastoin suurensi tuloeroja suurituloisten verohelpotuksilla.

Bush halusi omistajuusyhteiskuntaideologiansa mukaisesti ”kaventaa” omistajuuseroja. Samalla oli tarkoitus kiinnittää köyhät amerikkalaisen yhteiskunnan unelmaan omistusasunnon kautta , eikä vain nyt eläviä, vaan perinnön kautta myös seuraava sukupolvi. Yksi iso mutta jäi: ihmisillä ei ollut varaa lyhentää lainaa edes liitovaltion 7000 dollarin käsiraha-avun, eikä lainalyhennysten vapaavuosien avulla. Samaan aikaan pankkien eksoottiset rahoitustuotteet nousivat arvoon arvaamattomaan. Aikanaan Fanny Maen niin loistava asuntorahoitusstrategia muuttui myrkylliseksi järjestelmäksi, jossa maksukyvyttömien ihmisten velat muuttuivat arvopaperistetuksi roskaksi. Dokumentissa sivuutettiin tämä tosiasia kokonaan ja keskityttiin pelkästään Fedin syyllistämiseen.

Turha on kuitenkaan syyllistää myöskään Fannie Maeta yksistään. Pankit lähtivät sääntelyn purkamisen jälkeen innokkaasti mukaan asuntomarkkinoille. Ne saivat halpaa lainaa keskuspankin koron alhaisuuden takia (1 prosentti) ja myivät lainaa asiakkaalle 6 prosentin korilla. Johdannaisten ja lainojen vakuuttamisen avulla kierrätettiin ja kerrytettiin pommia, joka laukesi käsiin vuonna 2006 asuntojen hintojen romahduksen käynnistyessä (tosin itse kriisi käynnistyi viiveellä vasta vuonna 2008). Asuntoarvopapereihin sijoittaneet investoijat olivat kiipelissä.

Mutta mistä kaikki tämä lainaraha virtasi pankeille? Tätäkään dokumentissa ei pohdittu. Yleensä suurimpana syntipukkina nähdään Kiina, joka on sijoittanut valtavaa valuuttavarantoaan Yhdysvaltojen finanssimarkkinoille. Kiinasta investorit saivat varat velkavetoisen sijoitustoimintaansa. Ei Kiina kuitenkaan ”pakottanut” tekemään tyhmiä investointipäätöksiä.

Vuonna 2006 eläkkeelle suurena sankarina siirtyneen Alan Greenspanin maine on syystäkin romahtanut. Greenspan ja hänen varamiehensä Ben Bernanke ajoivat kaikella tarmollaan markkinoiden itsekorjautuvuuden oppiaan. Niinpä asuntojen kysynnän ja asuntolainojen räjähdysmäisestä kasvusta ei pitänyt välittää, nousihan asunnon arvo samaan tahtiin otettujen lainojen kanssa! Mitä sanoikaan George Bush nuorempi: ”Jos asuntojen hinnat nousevat liian korkealle, ihmiset lakkaavat ostamasta asuntoja”. Että näin yksinkertaisesti asiat hoituvat.

Pelkästään Case-Shillerin de facto -standardin asemassa olevaa asuntohintaindeksiä tutkimalla olisi voitu havaita, että asuntojen hinnat eivät vuodesta 1950 lähtien olleet nousseet reaalisesti juuri lainkaan! Ne eivät siis olleet nousseet ”aina”.

Mitä olemme oppineet? Luultavasti emme mitään. Meillä on kyllä Atlanttin molemmin puolin tiukennettu sääntelyä, mutta talouden opit eivät ole muuttuneet. Tarjonnan taloustieteen opit ovat vahvoilla suhteessa keynesiläisyyteen. Ja mitä kauemmaksi historiaan asuntokupla jää sitä helpommin sen seuraukset unohtuvat.

Mitkä tahot ovat olleet finanssikriisin ”osapuolia”? Fed? Kyllä, mutta entäpä seuraavat: rahamarkkinoiden loputon ahneus, eksoottiset rahoitusinstrumentit, joita ei hallittu, taloustieteilijät, joille matemaattinen lähestymistapa on tärkeämpi kuin käyttäytymistieteellinen lähestymistapa, säätelyn edesvastuuton purku, pankkien mahtava lobbauskoneisto, kongressin kyvyttömyys arvioida tilannetta realistisesti, ideologiset syyt markkinoiden kaikkivoipaisuudesta, sosiaalipoliittiset syyt: ei ymmärretty tuloerojen kasvun tuhoisuutta, omistajuusideologian ylikorostaminen…..

Alan Greenspan myönsi kongressin kuulusteluissa, että ”ajattelussani oli virhe”. Virhe kasvoi systeemiseksi. Nyt korjataan finanssikriisin seurauksia quantitative easingillä. Se perustuu rahan pumppaamiseen markkinoille samaan aikaan, kun korot ovat ennätysalhaalla……

”Keskuspankin mahti” -dokumentti kertasi historiaa ja keskuspankin osuutta talouden kriiseissä ansiokkaasti, mutta unohti monisyisyyden näkökulmastaan. Olen tässä kirjoituksessani pyrkinyt avartamaan syy-seuraussuhteiden tarkastelua.

Vanha ja uusi kylmä sota, osa 2/2

Uudessa kylmässä sodassa ei ole – jos ei ollut pääosin vanhassakaan – kysymys ideologioista, vaan valtapolitiikasta. Uusina varustautumiskeinoina ovat kybersodan välineet, taistelutehtäviin käytettävät lennokit ja muut ”etäsodan” keinot. Perusasetelma ei ole kuitenkaan muuttunut. Taistelu vaikutusvallasta todellisten tai kuviteltujen etujen saamiseksi jatkuu entiseen malliin.

Uhat ja vastauhat vaihtelevat. Vanhan kylmän sodan periaatteet ovat siirtyneet uuden osaksi. Ei Yhdysvallat pysty puuttumaan Syyrian tilanteeseen sotilaallisella interventiolla, vaan sen täytyy huomioida Venäjä ja Kiina.

Vähän aiemmin Irakin jälkimmäinen sota (Bush nuoremman sota) oli eräänlainen terrorismin vastainen ”kostosota”, jonka Yhdysvallat käynnisti tekosyillä. Tässä sodassa se sai hyvin pitkälle vapaat kädet.

Afganistan taas on esimerkki valtiosta, jossa kumpikin suurvalta on melko kehnolla menestyksellä yrittänyt saada otetta historian kauhukakarasta, johon ei näytä soveltuvan mikään perinteisen valtataistelun periaate.

Entisen Jugoslavian alueen sotien aikaan 1990-luvulla Venäjä ei heikkoudentilansa takia pystynyt kunnolla puolustamaan vanhaa liittolaistaan Serbiaa. Se jäi sivuraiteelle Naton operoidessa suvereenisti alueella. Venäjälle jäi tappiosarakkeeseen rasti, jota se ei ole unohtanut.

Tässä välissä – vanhan kylmän sodan jälkeen ja ennen uuden käynnistymistä – totuttiin ”globaalin talouden taisteluihin” - jossa häirikkönä oli kansainvälinen terrorismi - mutta Venäjä on julistanut nyt pelin poikki. Se ei hyväksy vähittäistä talouden ehdoin tapahtuvaa tunkeutumista etupiiriinsä. Loukattu suurvalta on ryhtynyt aggressiivisesti puolustamaan imperiumiaan, jota se katsoo lännen uhkaavan. Ukrainassa on kysymys juuri tästä. Tämä on realiteetti, joka lännessä tulisi huomioida.

Uudessa kylmässä sodassa katalysaattorina toimivat globaalin talouden häviäjät. Esimerkiksi Ukraina on kärsinyt valtavia tappioita elintasokilvassa. Se on ajautunut heikoksi lenkiksi, eräänlaiseksi heittopussiksi, idän ja lännen välille. EU:n hyväntahtoinen, mutta naiivi ja läpinäkyvä taloudellisen vallan ekspansio on kohdannut Venäjän vastarinnan.

Venäjän uuden kylmän sodan etupiiriä on siis vaikeaa ellei mahdotonta rikkoa. Venäjän ”tasapaino” sisältää sen etupiiriin kuuluvat entiset neuvostotasavallat. EU ryhtyi koettelemaan tätä julistamatonta tasapainoa ja sytytti ilmeisesti puolivahingossa uuden kylmän sodan taistelutantereen.

Sekä uuden että vanhan kylmän sodan maailma on kyyninen: ei näytä olevan mahdollisuutta asettua humaanisti köyhän asialle. Etupiirien sisällä toimivien maiden on itse selätettävä taloutensa haasteet. Ongelma on siinä, että kun talous on romahtanut riittävän syvälle, näköala on lohduton. Juuri tässä vaiheessa enemmän tai vähemmän hyvää tarkoittavat avunantajat rientävät paikalle.

EU on uudessa kylmässä sodassa Venäjän kannalta yksiselitteisesti ”länttä”. Sillä ei ole voimatasapainoasetelmassa itsenäistä asemaa, vaikka se ehkä kuvittelee niin. Se tulkitaan idässä osaksi uhkaa, joka kohdistuu Venäjän imperiumiin.

Entä mitä tapahtuu päävastustaja USA:n sisällä? Yhdysvaltain sisäpolitiikassa alkaa ilmetä ”vanhan hyvän ajan” kylmän sodan ilmiöitä: republikaanit esiintyvät sotaisina, ja jos tai kun pääsevät valtaan, voivat esiintyä suurina rauhantekijöinä (onhan selusta sotaisella propagandalla varmistettu), kun taas demokraattien halutaan näyttävän kompromettoituneilta hampaattomien kompromissien tekijöiltä.

Aivan kuten vanhassa kylmässä sodassa on nykyisinkin taipumusta painostaa eri valtioita valitsemaan puolensa. Vain harvalla maalla oli ja on kanttia esiintyä puolueettomana. Suomikin oli YYA-sopimuksen kaudella osa Neuvostoliiton ajattelemaa etupiiriä.

Nyt on valtava paine olla kuvitellun voittajan puolella. Vain Kiinalla on varaa olla puolueeton!

Natokin on aggressiivinen osapuoli, vaikka se peittääkin pyrkimyksensä rauhankumppanuuteen ja muihin sofistikoituihin menettelytapoihin. Tietenkin Naton menestys itäisessä Euroopassa voidaan selittää itäblokin kokemilla kauhuilla vanhassa kylmässä sodassa. Kun kävin Budapestin ”House of Horror” -museossa (vuoden 1956 kansannousun muistelupaikka) tunteet olivat pinnassa, niin kuin monella niistä, jotka olivat paikalla muistellakseen omaistensa kärsimyksiä. Toverini kääntyi ovelta pois, ymmärrän kyllä häntä.

Itä-Euroopan maat ovat halunneet Naton turvatakuut. Sitoutumattomiksi ne eivät katsoneet pystyvänsä sopeutumaan. Juuri nyt ne vaikuttavat haukkamaisemmilta kuin Naton pääasialliset vastuunkantajat. Turhaan. Uuden kylmän sodan asetelmassa johtavassa Nato-maassa, USA:ssa, ei harrasteta seikkailupolitiikkaa.

Myös uusi kylmä sota perustuu vanhan tapaan epäluottamukselle. Sotaa lietsotaan tekaistuilla viholliskuvilla. Pelon ilmapiirin luominen on kylmän sodan sytyke. On vaikeaa sanoa, miten tästä kierteestä päästään eroon, eivätkä kaikki sitä edes halua.

Muistuttaako uuden kylmän sodan tilanne aikaa ennen vuotta 1914, aikaa ennen vuotta 1939 vai enemminkin vanhan kylmän sodan aikaa? Vaikka globaali talous muistuttaa tilannetta ennen vuotta 1914 niin arvioissani punnukset kääntyvät vanhan kylmän sodan puolelle. Rintamalinja vain on siirtynyt Euroopassa huomattavan pitkälle itään.

Ukrainassa haetaan uuden kylmän sodan rajoja. Länsi suhtautuu jonkin verran ylemmyydentuntoisesti asemaansa johtavana valtaryhmittymänä, mutta Venäjä ei enää hyväksy oman valtansa alasajoa. Kysymys ei ole missään tapauksessa pelkästään Ukrainasta, vaan Venäjän tappiot ovat jatkuneet liian kauan, jotta se voisi niitä enää sietää. Jo aiemmin Georgiassa, Moldovassa ja Tadzikistanissa se on ryhtynyt ennaltaehkäiseviin toimiin.

Onko Putin tullut hulluksi? Kylmän sodan logiikalla hän on pikemminkin palannut vanhaan jäykkään vastakkainasetteluun. Kylmän sodan logiikalla Boris Jeltsin tuli aikanaan ”hulluksi” luovuttaessaan kansallisomaisuutta oligarkeille ja antaessaan Neuvostoliiton hajota. Putin meidän suunnattomaksi harmiksemme haluaa palata kylmän sodan asetelmiin.

Länsi on valinnut demokraattisten oikeuksien puolustamisen linjan, mutta lännen tukemat (uudet) johtajat ovat usein kaukana länsimaisista demokratiaperiaatteista (räikein esimerkki tästä taisi olla, kun USA tuki Saddam Husseinia Irakin ja Iranin välisessä sodassa). Lopulta jäljelle saattaa jäädä vain pelkkä valtapolitiikka. Venäjä kokee lännen humaanit ja kansanvaltaa tukevat periaatteet pelkästään itseään vastaan suunnatuiksi provokaatioiksi.

Emme ole siis päässeet eroon toisen maailmansodan jälkeen syntyneestä vastakkainasettelusta. Muutos on tapahtunut siinä, että länsi on edennyt pitkälle itään Venäjän etupiirin kustannuksella. Venäjä heikkouden tilassaan on joutunut antamaan periksi, mutta nyt on tultu viimeiselle rajalle.

George F. Kennanin turvattomuusklausuuli koskien Venäjää on tänä päivänäkin tarkoitettu vakavasti otettavaksi huomioksi.

PS

Ohessa vielä lainaus omasta blogikirjoituksestani 8.10.2013, jonka otsikoin ”Uhka, uhka, uhka”:

”Olen käsitellyt useissa blogikirjoituksissa Venäjää aivan viime aikoina. En usko niistä saatavan kuvaa, etteikö Venäjä vaivaisi minua pohdinnoissani, mutta olen yrittänyt pitää mietiskelyni rakentavina. Miten vaikeaa on nähdä suhteet luontevina!

On mielenkiintoista, kun monet tekevät hiki hatussa tavara- ja palvelukauppaa tämän suuren uhan kanssa ja laajentavat toimintaansa Venäjälle samaan aikaan, kun toiset miettivät Natoa turvasatamana hyökkäysuhkaa vastaan. Onko yleensäkään mahdollista eriyttää lähestymistapoja näin perusteellisesti toisistaan? On siis toisaalta turvallisuusuhkapolitiikkaa ja toisaalta lähialueyhteistyötä, laajentuvaa kauppapolitiikkaa, venäläisiin turisteihin kohdistuvaa rajanylitysmuodollisuuksien keventämispolitiikka jne.

Ehkä jonain päivänä nämä hyvin eriytetyt politiikat törmäävät epämiellyttävällä tavalla yhteen. Jäämme odottamaan, mitä sitten tapahtuu”.

Vanha ja uusi kylmä sota, osa 1/2

Seuraavassa kirjoituksessa on lähtökohtana oletus, että on syntymässä uusi kylmä sota. Sillä, onko todella tapahtumassa niin, en rasita itseäni. Tämä on oletus, jonka varassa yritän ymmärtää juuri nyt tapahtuvaa vastakkainasettelua.

Seuraavassa käytän käsitteitä vanha (1946-1991) ja uusi kylmä sota (2010-luvulla).

Vanhan kylmän sodan yksi merkkipylväistä oli Winston Churchillin puhe Fultonissa vuonna 1946, jossa hän julisti ”rautaesiripun laskeutuneen mantereen halki Itämeren Stettinistä Adrianmeren Triesteen”. Lännen ja idän rajat sementoitiin jo toisen maailmansodan aikaisissa neuvotteluissa liittoutuneiden kesken. Kylmää sotaa käytiin siis keskeltä Eurooppaa kulkevalla rajalla. Sotaa käytiin Neuvostoliitto-johtoisen idän ja USA-johtoisen lännen välillä asevarustelun avulla ja sitä uhkana käyttäen toista osapuolta vastaan. Taistelu tapahtui paljolti ydinasepelotteen avulla kuitenkin niin, että kuumaa sotaa pyrittiin välttämään viimeiseen saakka. Molemmilla oli ydinasearsenaalia toisen tuhoamiseen moneen kertaan. Ydinaseet paradoksaalisesti estivät paikallisten konfliktien eskaloitumisen suursodaksi.

Jo Yhdysvaltain kuuluisa Moskovan suurlähettiläs George F. Kennan totesi 1940-luvun lopulla, että Kreml ”suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin” ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne. Turvallisuutta uhkasi taloudellisesti ylivoimainen länsi.

Kennan piti Neuvostoliiton laajentumishalukkuutta pohjimmiltaan vuosisatoja vanhan venäläisen nationalismin luonnollisena jatkeena.

Kennan päätyi siis kahteen johtopäätökseen: 1) Venäjä kokee turvattomuuden tunnetta ja 2) Sillä on laajentumispyrkimysten traditio. Kuitenkin Kennan totesi painokkaasti, että Neuvostoliitto päinvastoin kuin Hitler ei ryhdy seikkailupolitiikkaan. Se ei ota tarpeettomia riskejä.

Tietenkin Kennan toi esille myös ideologian Neuvostoliiton politiikan johtotähtenä: vallitsi sovittamaton ristiriita sosialismin ja kapitalismin välillä.

Tänäkin päivänä Kennanin johtopäätökset ovat relevantteja. Hän ikään kuin näki Neuvostoliiton (Venäjän) läpi ja suositteli esimiehilleen ulkopolitiikan perusteita näistä lähtökohdista. Näin syntynyt ”patoamispolitiikka” (Policy of Containment) heijastuu myös tänä päivänä USA:n suhtautumisessa Venäjään.

Molemmilla kylmän sodan osapuolilla oli sotilasliittopohjaiset etupiirinsä, lännellä Nato ja idällä Varsovan liitto. Näiden väliin jäivät ns. puolueettomat valtiot kuten Sveitsi, Itävalta ja Ruotsi. Lisäksi vastavoimaksi bipolaariselle maailmankäsitykselle synnytettiin Afrikan ja Aasian maiden yhteenliittymä taistelemaan kolonialismia vastaan ns. Bandungin konferenssin (vuonna 1955) tuloksena. Tästä yhteenliittymästä kehittyi ”sitoutumattomien valtioiden liike” (Non-aligned Movement), joskaan se ei koskaan kehittynyt miksikään valtavirran yksimieliseksi liittoutumaksi, päinvastoin osa mukana olleista maista jäi lännen puolelle ja osa sovelsi sosialismia yhteiskuntajärjestelmässään.

Oliko kylmä sota lännen voitto ideologisessa taistelussa vai oliko kysymys ensisijaisesti valtapolitiikasta? Sosialismin häviämisen jälkeen kylmä sota on edelleen relevanttia neljännesvuosisadan tauon jälkeen. Eikö silloin kannata korostaa muita syitä kuin ideologisia syitä uuden (ja miksei myös vanhan) kylmän sodan katalysaattorina?

Uudessa kylmässä sodassa näyttää muodostuvan Yhdysvaltojen johtama länsi toiselle ja Venäjä mahdollisine liittolaisineen toiselle puolelle. Äkkipäätä ajatellen symmetriaa ei voi olla, koska osapuolien voimavarat ovat niin eri tasolla. Venäjän ydinasearsenaalin takia tällainen arvio on kuitenkin pettävällä pohjalla: Venäjä on sotilaallisesti vahva. Kolmas voimaryhmä on Kiinan ympärille muodostunut tai muodostuva kehittyvien maiden ryhmä, mutta onko lopulta mikään muuttunut tässäkään suhteessa? Kiina oli voimatekijä myös vanhan kylmän sodan aikana eikä mitenkään asettunut Neuvostoliiton puolelle, vaikka ideologia oli suurin piirtein sama.

Venäjä ilman sosialismia on ydinasevalta, jolla on oma etupiirinsä. Sillä ei ole nyt sotilasliittoa puskurinaan. Nato sen sijaan on olemassa vahvistuneena, vaikka Varsovan liitto on hajonnut neljännesvuosisata sitten. Jos asettuu Venäjän asemaan, näyttää Nato laajentuneen aggressiivisesti kohti Venäjän ydinalueita. Venäjän näkökulmasta Nato on edelleen sen vihollinen, vaikka kuinka toitotetaan rauhankumppanuudesta ja selitetään hienovaraisesti sen ystävällismielisiä tarkoitusperiä. Synnytetään ikään kuin kuva, että Venäjän karhua vastassa on nallekarhu, jolla on pehmeät ja hyväntahtoiset aikomukset. Naton taholta yritetään luoda yhteenkuuluvuutta lännen demokratioiden välille, jotka ”jakavat samat arvot”. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, mutta samalla korostetaan kylmän sodan hengessä vastakkainasettelua idän autoritäärisen yhteiskuntamallin kanssa.

Vanhassa kylmässä sodassa taistelut käytiin etupiirien rajoilla (Vietnam, Korea, Afrikka, Lähi-itä). Etupiirien sisällä kumpikaan ei aidosti haastanut toista. USA pystytti Pax Americanan Väli-Amerikkaan ja Etelä-Amerikkaan Länsi Euroopan lisäksi ja Neuvostoliitto teki säälimättömästi tyhjäksi omien liittolaistensa kapinayritykset Itä-Euroopassa (Itä-Saksa, Unkari, Puola, Tsekkoslovakia).

Vakavimmat kriisit syntyivät katsekontaktietäisyydellä Berliinissä (Checkpoint Charlie!) vuonna 1961 ja Kuubassa vuonna 1962. Juuri Kuubassa Yhdysvallat tulkitsi Neuvostoliiton tunkeutuneen omaan etupiiriinsä ja silloin kolmas maailmansota oli myös lähinnä puhkeamista.

Kylmän sodan villi kortti oli Kiina. Se sijoitti itsensä taktisesti ja strategisesti kahden suurvallan väliin ja vaati itselleen kunnioitusta kolmantena maailmanmahtina.

Vanhassa kylmässä sodassa oli taipumusta tulkita kaikki kriisit ideologisesti kylmän sodan asetelmiksi. On selvää, että osa kriiseistä kärjistyi paikallisiksi sodiksi ideologisen asetelman ylitulkinnan vuoksi. Tyypillinen esimerkki tästä on Vietnamin sota. Se oli myös esimerkki ”Münchenin kaavan” soveltamisesta täysin uusissa olosuhteissa. Münchenin kaavalla (1938) tarkoitan diktaattorin pyrkimystä uhkaillen saavuttaa etuja syöden pikkuvaltion toisensa perään ilman akuuttia sodan vaaraa. Vietnamissa ”Münchenistä” käytettiin nimeä dominoteoria. Sen mukaan yksi toisensa jälkeen Kaukoidän maat alistetaan kommunismiin pystyyn asetettujen, mutta kaatuvien dominopalikoiden tapaan, jos etenemistä ei pysäytetä Vietnamissa.

Vietnamissa mikään ei mennyt teorian mukaan. Vaikka Yhdysvallat hävisi sodan totaalisesti, ei Vietnamin ”menetys” johtanut Kaukoidän maiden siirtymiseen kommunistisiksi. Historia ei siis toista itseään, vaikka meilläkin yritetään luoda Ukrainasta ”Münchenin sääntöä”. Lyndon B. Johnson käytti eksaktisti tätä samaa vertausta perustellessaan, miksi USA:n piti pysyä Vietnamissa. Robert McNamaran tulkinta - paljon sodan päättymisen jälkeen - Vietnamista sisällissotana vaikuttaa osuvalta. Vietnam vain sopi hyvin kylmän sodan klassiseen kaavaan ideologioiden välisestä taistelusta.

Myöskään Afrikassa sosialismi ei edennyt alkumenestyksen jälkeen. Afrikka oli ideologioiden välinen taistelukenttä. Eikä arabisosialismikaan menestynyt Neuvostoliiton odottamalla tavalla.

Juuri näinä aikoina Kiinalla on ehkä suurimmat intressit levittää vaikutusvaltaansa perinteisten etupiirien ulkopuolella Afrikassa. Se on myös saavuttanut taloutensa ekspansion avulla menestystä mantereella.

Etelä-Amerikassa Chile on esimerkki ideologian ylikorostamisesta valtataistelun osana. Chile oli harvoja vuosikymmenien ajan demokraattisesti johdettuja Etelä-Amerikan valtioita. Nixonin ja Kissingerin vainoharhaisen ja hysteerisen tulkinnan mukaan Chile näytti ”menetetyltä”, kun Salvador Allende pääsi normaaleissa demokraattisesti järjestetyissä vaaleissa valtaan. Jopa Chilen armeijan johto oli demokratian kannalla. Mutta USA:n mielestä kylmän sodan asetelmaa oli väkisin toteutettava Chilessä. Valtaan nostettu Augusto Pinochet oli Chilen demokratian tuhoamisen symboli.