Demokratian häpeä

HS:n Laura Saarikoski kertoo 9.2.2017 ”Väärä mielipide ei ole hulluutta” -kolumnissaan, kuinka Yhdysvalloissa poliittinen vastakkainasettelu muuttuu helposti vainoharhaisuudeksi ja hysteriaksi. Ei tyydytä siihen, että ollaan eri mieltä poliittisen vastustajan kanssa, vastustajaa on lyötävä, mitä kovemmin sen parempi.

Aivan oikein hän ottaa esimerkiksi Hillary Clintonin, joka joutui presidentinvaalikampanjan aikana törkeän panettelun kohteeksi. Clintonin tiliin pistettiin mitä mielikuvituksellisempia tekoja (lasten hyväksikäyttö, murhat ym.). Saarikoski sanoo eurooppalaisena tuntevansa olonsa kiusaantuneeksi ja tosikoksi (!).

Mieluummin määrittäisin tunteen häpeäksi. Autoritäärisiä yhteiskuntia voidaan syyttää tällaisista kokemuksista, mutta ei näytä demokratiankaan pesä puhtaalta.

Saarikoski näkee asian niin että ”yhdysvaltalaisessa politiikassa ei riitä, että on vastapuolen kanssa eri mieltä; vastapuoli pitää nähdä pahana ja hulluna”.

Onko kysymys pelkästään poliittisen vastustuksen kääntymisestä hysteriaksi toista osapuolta vastaan? Itse olen pannut merkille eräänlaisen ”tasapuolisuusperiaatteen”, joka ilmeni siten, että äänestäjä totesi vaalien alla, ettei kumpikaan ehdokas ansaitse ääntäni. Syyttävä sormeni osoittaa Trumpiin. Trump itse ja Trumpin kannattajat tekivät kampanjasta likaisen ja tämän seurauksena Clintonkin piti ”tasapuolisuussyistä” leimata kelvottomaksi, vaikka presidenttiehdokas itse ei antanut syytä tähän (ei edes sähköposteillaan).

Blogikirjoituksessa ”Clinton vs. Trump: lähiottelussa pätevä nainen ja herra arvaamaton” (28.9.2016) totean seuraavaa: ”Olen …… määrittänyt asian niin, että tasapainoajattelun seurauksena Trumpin möhläykset projisoituvat Clintoniin halusipa hän sitä tai ei. Niinpä epäkorrektiudet, mitä Trump harrastaa on ”käännetty” vastavuoroisesti Clintonin ongelmiksi. Kun Clintonia ei voi moittia katupoikakielenkäytöstä hänen vioikseen pistetään paitsi sähköpostin käytön virheet, niin myös hänen terveydentilansa. On hämmentävää, kun kuulee leimattavan presidenttiehdokkaan mielenterveydeltään järkkyneeksi tai syöpäsairaaksi ilman minkäänlaisia todisteita.”

Vaalikampanjan aikana Clinton joutui Trumpin hyökkäysten kohteeksi, joihin Clinton – sivistynyt kun on - vastasi vain, että ”seuratkaa valheenoikaisukanavaa kotisivuillani”. Valitettavasti valheiden oikaisusta ei ollut mitään hyötyä Trumpin tapauksessa, koska Trump teki valheesta hyveen.

Mielipiteiden vangitsija Trump lietsoi hysteriaa ja uskollinen kannattajakunta sulatti kaikki viheliäisyydet sellaisenaan. Kuinka kauan kannattajat seisovat heitä huijaavan presidentin takana? Olen yrittänyt näissä kirjoituksissa tuoda esille yleissivistyksen merkitystä demokratian toimivuuden takaajana. Yleissivistys tarkoittaa tässä yhteydessä riittävän monipuolista ja kriittistä perehtymistä asioihin. Taitaa olla hurskas toive.

Trumpin käyttäytymistä voidaan siis selitellä myötäsukaisesti ja ymmärtävästi vaikka kuinka pitkälle. Ja niin monet tekevätkin. Jos ei muita perusteita löydy niin otetaan käyttöön ”tasapainoajattelu”: muutkin käyttäytyvät yhtä sikamaisesti (mikä ei pidä paikkaansa).

:::::::::::::::::::::::::

On yksi asia, joka määrittää omaa suhtautumistani kategorisesti, ja se on valehtelu. Toistuva vilpillisyydessä viihtyminen tarjoaa pelottavan todellisuuskuvan vääristymän.

Laura Saarikoski arvioi Trumpin käytöstä 10.2.2017 kolumnissaan ”Trump unohtaa, ettei maa ole firma” seuraavasti: ”Ainoa selitys Trumpin käytökselle taitaa olla se , että Trump yrittää johtaa maata kuin yritystä”. Siis yksityistä yritystä voi ja saa johtaa uhkailemalla, pelottelemalla ja valehtelemalla? Tuskinpa sentään, eettiset säännöt ovat useimmissa yrityksissä hyvin tiukat. Trumpin johtaminen on yksiselitteisesti huonoa johtamista - missä tahansa yhteisössä tai yrityksessä.

Saarikoski kirjoittaa aivan oikein, että kun Trumpia pidetään hulluna vesitetään hänen politiikkansa ansaitsema kritiikki: hulluahan ei tarvitse ottaa vakavasti. Mutta Trump pitää ottaa vakavasti.

Saarikoski vertaa Trumpia toiseen republikaaniin, Barry Goldwateriin, jolla myös oli tuhoisia ajatuksia (ydinaseen käyttö) vaalikampanjassaan vuonna 1964, mutta Goldwater kuitenkin kunnioitti politiikan periaatteita. Toivottavaa olisi, että Trump kokisi samanlaisen poliittisen herätyksen, kuin Goldwater, joka vanhoilla päivillään omaksui hyvin liberaaleja ja järkiperäisiä kannanottoja.

:::::::::::::::::::::::

Väärä mielipide ei tietenkään ole hulluutta, mutta Trumpin kohdalla onkin kysymys siitä, että hän halua muokata todellisuuden haluamakseen - tosiasioiden vastaisesti - ja se on järjetöntä.

On totta, että Trumpin toilailujen yksityiskohtainen kyttäys alentaa häneen kohdistuvan perustellun kritiikin laadukkuutta. Siksi median tulisi pidättyä juorutietojen metsästykseltä (Trumpin bakteerikammo, narsistinen huomionkipeys ym.) ja keskittyä presidentintehtäville vahingollisten päättömyyksien julkituontiin.

Keskusteluja historian kanssa: Kurjensaari, Venäjä ja Suomi

Näin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien kynnyksellä ajattelin lanseerata sarjan, jossa ”keskustelen” jonkin historian vaikuttajayksilön kanssa jostakin hänen kirjoittamastaan (tai hänestä kirjoitetusta) kirjasta. Kirjoittaja voi olla jo manan majoille mennyt, mutta sehän ei vähennä mielenkiintoa. Luotaan henkilön ja kirjan kautta Suomen itsenäisyyden 100-vuotishistoriaa jostakin valitsemastani näkökulmasta.

Esikuvakin löytyy: Kalifornian yliopiston, Berkeleyn Harry Kreislerin luoma haastattelujen sarja, ”Conversations with History”, jossa hänen vieraanaan oli politiikan, talouden, tieteen ja kulttuurin merkkihahmoja. Haastatteluja on kertynyt vuodesta 1982 peräti 600 kappaletta. Olen monia niistä katsellut kuunnellut innoituksen lähteenä. Tietenkään en edes yritä matkia Kreislerin sarjaa: tyydyn keskusteluihin kirjojen kanssa!

Ensimmäiseksi ”vieraaksi” valitsin Matti Kurjensaaren ja hänen kirjansa ”Suomalainen päiväkirja”. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1956, mutta minä tartuin sen uusintapainokseen vuodelta 1976 ja vielä tarkemmin sen jälkikirjoitukseen ”Uudet päätelmät”. Siinä Kurjensaari reflektoi mennyttä 20 vuoden ajanjaksoa, sen muutoksia ja omia mielenliikkeitään. Teemaksi olen valinnut Neuvostoliiton.

”Päätelmissä” Kurjensaari lainaa Halldor Laxnessia: ”On totta, että jos venäläisten kanssa alkaa riidellä ja rähjätä, ei heistä saa irti muuta kuin iankaikkista itsepäisyyttä. He eivät koskaan anna periksi, jos käy heidän kimppuunsa tai on heille hävytön, sillä he tietävät, että jo heidän pelkkä (geopoliittinen) painonsa….. pystyy vastustamaan ketä tahansa…. ” Ja edelleen: ”Jos heitä ahdistaa väkivallalla tai vihamielisyydellä nujertaakseen tai taivuttaakseen heidät …..niin he silmää räpäyttämättä kiistävät tosiasiat”. Kurjensaari vetää ironisen johtopäätöksen, jonka mukaan on eräs toinenkin kansakunta, joka käyttäytyy samalla tavalla….. ”Pahalla meitä (suomalaisia) ei saa mihinkään.”

Kurjensaaren kommentit omasta ajastaan saavat erityisen merkityksen, kun ottaa huomioon kirjoittamisajankohdan (1976) suomettuneen ilmapiirin. Kurjensaaren perussuhtautuminen Neuvostoliittoon on ajan hengen mukaisesti suomettuneen suopea, mutta rajansa kaikella: Kurjensaari puoltaa teknis-taloudellista yhteistyötä, mutta humanistisella puolella hän näkee ristiriitaisuuden kahden maan välillä. Erityisesti hän painottaa historiakäsitysten eroavuutta. Naapurin mukaan ”historia on politiikan välikappale”. Tässä Kurjensaari tietenkin osuu naulankantaan, vaikka ei Suomessakaan olla kokonaan irti tästä ajattelusta. Itse emme sitä vain herkästi huomaa. Ero Venäjän ja Suomen välillä on kuitenkin aivan selvä. Mikään tästä ei ole muuttunut ehkä 1990-luvun alun hetkellistä avoimuuden aikaa lukuunottamatta.

Kurjensaari tuo esille koko Venäjän historian satoja vuosia kestäneen dilemman: luoteisrajan turvaamisen. Suurvalta Ruotsi oli aikanaan pääosin uhkan rakentaja, mutta nyttemmin länsivallat laajemmin koetaan uhkatekijäksi. Kurjensaari toteaa luottavaisesti, että Venäjä ei epäile Suomea. Myöhemmin paljastunut 1970-luvun historia osoittaa, että Neuvostoliitto ei luottanut Suomen puolustuskykyyn. Luottamus oli hyvien suhteiden kuorruttamaa. Kurjensaaren myönteisesti arvioima yhteistyöelokuva, ”Luottamus”, oli kankean liturginen, vaikka se Kurjensaaren mielestä oli kirjoittamishetkellä ”kuin Suomen itsenäisyyden uusi tunnustus”. Kurjensaari arvioi myös eurooppalaisen kommunismin ja NKP:n eroja.

Kurjensaari pohtii, millä edellytyksillä silloin vahva eurokommunistinen liike menestyisi ja päätyy arvioon että näitä kahta – idän ja lännen kommunismia - ei voi verrata. Sen verran ylivoimainen länsi on verrattuna itään. Myös kansojen luonne-erot vaikuttavat: ranskalaisia Kurjensaari arvioi teräviksi, älyllisiksi ja koviksi, venäläisiä tunteikkaiksi, pehmeiksi ja vähään tyytyviksi. Olavi Paavolainen käytti venäläisistä kuvailevampaa ilmausta, ”nautinnonhimoton kansa”, kun taas Ranskassa oli ilmestynyt juuri tuolloin kirja ”Purnaajat , oppikaa purnaamaan”.

Kurjensaari valittaa, että ”ihmissuhteita hoidetaan Neuvostoliitossa valtuuskuntatasolla”, kun länsimaissa suhteet hoidetaan yksilötasolla. Hän protestoi Neuvostoliiton yhdenmukaistettua elämänmenoa: poikkeamista ei sallita. Kaikessa on kaavamaisesti suunnitellun makua: ystävätkin valitaan saatavan hyödyn näkökulmasta. Lähes neutraalisti Kurjensaari toteaa, että ”tuskin missään muualla Euroopassa pidetään Neuvostoliitoa niin suuressa arvossa kuin Suomessa”. Suomi oli vaaraton naapuri, jota hieman holhottiin. Vaikeimmassa asemassa itäisessä naapurissa on kirjailija, joka tarvitsee tukirungon, valtion, mutta ei jatkuvaa kontrollia.

Kriittinen essee on kirjallisuudenlaji, jolla ”on hengitysvaikeuksia naapurin ilmastossa”. Kurjensaari säilyttää ystävyydenpanssarin ulkokuoren, mutta sen sisällä hän jakelee kipakoita huomautuksia erheistä ja toivottavista uudistuksista. Kurjensaarta ärsyttää poliittisen kommentaattorin viisi-kuusi kertaa kolumnia kohden tapahtuva viittaaminen puolueen pääsihteerin puheeseen.

Raju kansainvälinen kilpailu on läsnä neuvostodellisuudessa: erikoismiesten, lahjakkuuksien tarve on huutava ja jokaista hyödyllistä lahjakkuutta suositaan erilaisin etuoikeuksin. Taakan erikoismiesten ja naisten suosimisesta joutuu kantamaan nöyrä, hyväntahtoinen ja vähään tyytyvä venäläinen ihminen. Kurjensaari: ”Pohjoismaat ovat Neuvostoliiton rinnalla pienen ihmisen yhteiskuntia”.

Kurjensaaren kirjoituksessa näkyy varhainen arvio Neuvostoliiton tarvitsemasta liennytyksestä. Ei voi välttyä ajatukselta, että se tapahtui pakon edessä.

Kurjensaari arvioi yhdeksi suureksi eroksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä ”säätykierron”. Ehkä nyt puhuttaisiin sosiaalisesta koheesiosta: Neuvostoliitossa tarvittiin verinen vallankumous muutoksen aikaansaamiseksi, kun taas Suomessa asian hoiti pohjoismainen malli. Nyt jo taakse jäänyt tulevaisuus osoitti, että Venäjä palautui tai siirtyi neuvostovallan aikuisesta pakolla tapahtuneesta etujen tasaamisesta (jos sitä yleensäkään tapahtui) oligarkkien ja äkkirikastuneiden harvainvaltaan.

Kilpailussa lännen kanssa Neuvostoliitto oli alakynnessä koko ajan: sen tuli kaiken aikaa näyttää maailmalle ideologiansa pätevyys. Kurjensaari sanoo suoraan, että Neuvostoliitto on ”sotatilassa” länttä vastaan. Tätä ajattelua kuvaa hyvin Stalinin jo 1930-luvulla esittämä kiteytys, jota Kurjensaari lainaa: ”Me olemme edistyneistä maista viisikymmentä tai sata vuotta jäljessä. Meidän on saavutettava tämä etumatka, ellemme halua tulla tuhotuiksi. Se on saavutettava kymmenessä vuodessa”. Tämä kuuluisa lausahdus selittää paljon Stalinin kiirehtimistä koskien vainoja, keskittymistä raskaaseen teollisuuteen, sotaan valmistautumista ja työväelle tarjottuja etuja (mm. viisipäiväinen työviikko jo 1930-luvulla). Se on tulevaisuutta pelkäävän Stalinin vainoharhainen visio. Lievemmässä muodossa tämä pelko ulottui Neuvostoliiton tuhoutumiseen saakka.

Kurjensaari ihailee valtansa huipulla ollutta Kekkosta häiritsevällä tavalla. Kirjoittaessaan presidentistä hän yhtäkkiä kadottaa muutoin luonteenomaisen piirteensä, kriittisyyden. Selkeästi tämä harhateille eksyminen tulee esille aivan kirjan lopussa, kun hän toteaa, että ensimmäisen maailmansodan myötä tapahtuneiden kuninkaiden ja keisareiden kaatumisen jälkeen on palattu ”puhtaaseen ja järkiperäiseen hallitsija-ajatukseen”. Esimerkkeinä hän luettelee Adenauerin, Titon, de Gaullen, (Janos) Kadarin, Ceausescun ja Kekkosen. Kurjensaaren mielestä ”kysymyksessä on kansainvälinen ilmiö, uusi käsitys demokratian eduista ja soveltamisesta ; kun on löydetty hyvä mies, hänestä pidetään kiinni”. Terve. Kaikki työkö demokratian hyväksi perustuu vain ”hyvän ” miehen etsimiseen, jonka jälkeen valta voidaan luovuttaa hänelle? Mielenlaadultaan liberaalin demokraatin, Kurjensaaren, ajattelun kehikossa tämä edustaa pohjanoteerausta. Vai edustaako? Emmekö ole jälleen tänä päivänä palaamassa autoritääristen johtajien kauteen liberaalin ”demokratiaharharetken” jälkeen? Hyvät miehet ovat olleet tässä välissä hukassa, mutta nyt näyttää paremmalta!

Kansanvallan hukkaaminen näin herkästi on - Kurjensaaren ollessa kyseessä - todella kevytmielistä. Jos hän eksyy kansanvallan mutkikkailta poluilta harhateille, niin mitä sitten pitäisi ajatella häntä kyvyttömimmistä ihmisistä? Kannattaako ihmetellä ollenkaan? Ehkä meillä ihmisillä on vahvan auktoriteetin kaipuu, joka aina silloin tällöin demokratiapuuskassa paradoksaalisesti unohtuu?

Tässä on varmaankin selittelyn paikka. Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että olivathan Adenauer, de Gaulle kansojensa kunnioittamia johtohahmoja myös kansanvallan näkökulmasta katsottuna. Ja Kadarin ja varsinkin Ceausescun maine tuhoutui vasta viitisentoista vuotta myöhemmin totuuden paljastuttua.

Matti Kurjensaaren teos (ja ”Uudet päätelmät”) kertoo matkasta suomettumiseen, mutta hän jättää suuret varaukset. Kurjensaari pitää tiukasti kiinni henkisestä liikkumatilastaan ja arvioi varsin realistiselta pohjalta Neuvostoliittoa. Hän symboloi ajattelua, jonka avulla Suomi selvisi kylmästä sodasta: tarvittiin sopeutumista ja kykyä vetää raja kohtuuttomia vaatimuksia kohdattaessa.

Muunneltua totuutta vai ovelaa taktikointia?

Media on täynnä arvailuja Donald Trumpin todellisista tarkoitusperistä. Ensimmäinen reaktio monilla on ollut kauhistuminen. Tällaista ei yksinkertaisesti ole koettu. Ymmärrän näitä ihmisiä. He ovat olettaneet, että väitetystä politiikan likaisuudesta huolimatta presidenttiä kohtaan voidaan tuntea jonkinmoista kunnioitusta. Lopputulos on ollut toisenlainen, sillä Trumpin toiminta on ollut käsittämätöntä, suorastaan järjetöntä touhua. Kannattajien mielestä presidentti saa taas puhua ja tehdä mitä tahansa, kunhan toimii heidän hyväkseen.

Ne, jotka ovat lukeneet Trumpin kirjan ”The Art of the Deal” panostavat kahteen teoriaan. Ensinnäkin ihmiset haluavat kuulemma kuulla ”totuudellista liioittelua” (joka on Trumpin mielestä ”liioittelun viaton muoto”). Toisen teorian mukaan Trump uskoo ”suuren valheen teoriaan”. Ihmiset epäilevät pieniä valheita, mutta suuria valheita uskotaan, koska niitä ei voida hahmottaa: ne menevät niin sanotusti yli hilseen. Näitä Trumpin muka sisimmän paljastuksia levitetään nyt periaatteella, keksinpäs, mikä tässä on takana! On ihmisiä, jotka selittävät Trumpin lupaukset ja teot juuri edellä esitetyistä näkökulmista. Tähän joukkoon kuuluu lähes varauksetta Timo Soini, joka lienee Suomen tunnetuin trumpilainen.

Jostakin syystä em. teoriat eivät tehoa tämän kirjoittajaan, ei sen takia, etteikö Trumpilla olisi taipumusta moiseen taktikointiin, vaan sen takia, että selitys on aivan liian yksioikoinen. Monet konservatiivit haluavat uskoa näihin selityksiin, koska ne selittävät miehen ominaislaatua ideologisista lähtökohdista. Koska Trump sortuu jättimäisiin ylilyönteihin, täytyy hänen käytöstään selittää jotenkin älyllisesti teorioiden kautta.

Viekö Trump siis mediaa kuin ”pässiä narusta”? En suostu purematta nielemään tällaisia arvailuja. Trumpin luonteenlaadulle on tosiasiassa ominaista periksiantamattomuus, herkkähipiäisyys, huumorintajuttomuus (tosikkomaisuus) ja epätoden ja toden sekoittaminen.

HS:n Saska Saarikoski toteaa eräässä kommenttipuheenvuorossaan, että Trumpilla ei ole mitään syytä muuttaa (liioittelijan) tapojaan - ”eikä hän varmaan osaisikaan”. Tuo viime mainittu lausahdus kertoo totuuden Trumpista. Läheskään kaikki ei ole taktisesti suunniteltua, vaan hän ei yksinkertaisesti pysty poikkeamaan itsepintaisista päähänpinttymistään. Niinpä kerta toisensa jälkeen joudumme toteamaan, kuinka Trump taistelee viimeiseen saakka epätotuuksiensa puolesta.

Trump on luonut itselleen mallikäyttäytymisen, johon hän on lainannut osia Itä-Euroopan autoritäärisiltä johtajilta, osia liikemiesuransa varrelta ja osia pakkomielteistään.

Hän tuottaa itse twitter-viesteillään tai puheillaan perättömiä uutisia (esim. että kaikki kielteiset uutiset hänestä ovat valeuutisia tai että terroriteot ovat niin yleisiä kaikkialla Euroopassa, ettei epärehellinen media enää edes uutisoi niistä). Valkoisen talon lehdistöpäällikkö Sean Spicer sanoi vastikään, että uutisoimattomista terrori-iskuista toimitetaan lista. Tämä tosin muutettiin trumpilaiseen tyyliin muotoon, että tulee lista terrorioteoista, joista on raportoitu ”liian vähän”. Seuraus: julkaistiin sekava lista, johon sisältyivät mm. kaikki laajasti uutisoidut terroriteot. En voi ymmärtää tätä muutoin, kuin että lista on julkaistu Trumpin kaiken uskovaa kannattajakuntaa varten.

Joseph McCarthy käytti 1950-luvulla samantyyppistä metodia pelotellessaan amerikkalaisia perusteettomasti kommunistiuhalla. McCarthy ei koskaan julkaissut kommunistilistaansa, jota mitä ilmeisemmin ei edes ollut.

Taistelussa Isisiä vastaan on jo tapahtunut käänne parempaan suuntaan. Trumpilla on kiire luoda uhkakuvia, muutoin hän menettää yhden tärkeimmistä pelotteluagendoistaan.

Näyttää siltä, että Trump projisoi omat totuuden vastaiset puheensa kansainväliseen mediaan. Näin lehdistöstä tulee totuuden muuntelija hänen itsensä sijasta. Ei taida olla ihan ensimmäinen kerta historiassa, kun tehdään tällainen ”kääntö”. Tällä tavoin leimataan suuri osa kansainvälisestä lehdistöstä perusteettomasti Trumpin vastaisen propagandan tuottajaksi.

On täysin turhauttavaa todistella Trumpin väitteitä vääriksi, koska niiden paljoudella on vain tarkoitus turruttaa ihmiset. On huvittavaa seurata, kuinka kansainvälinen media kerta toisensa jälkeen ”oikaisee” juttuja, joiden ei alunperinkään pitänyt sisältää faktaa. Olemme siirtyneet maailmaan, johon eräät pinttyneet konservatiivit kuten Timo Soini suhtautuvat kyynisesti: ”tämä on vain Trumpin taktiikkaa”.

Presidentti on rakentanut pelon ilmapiirin, jossa liioitellulla terroriuhalla pelotellaan, ei suinkaan poliittisia vastustajia, vaan kannattajia. Terroritekoja toki sattuu jatkossakin, mutta ne eivät ole missään suhteessa Trumpin niistä maalaamaan ylimitoitettuun kuvaan, jolla vaalikarja pidetään kurissa ja nuhteessa.

Pahinta tässä on, että massiiviset kannattajajoukot uskovat kaikkeen tähän soopaan ilman, että oikaisut pystyvät vaikuttamaan heihin millään tavalla. Kysymys on massiivisesta itsepetoksesta.

Vasemmistoliberalismi vs. konservatismi/oikeistoliberalismi

Sekä Suomessa että maailmalla vallitsee arvojen sekamelska, josta on vaikeaa erottaa punaista lankaa. Sama koskee tietysti poliittisia/ideologisia suuntauksia. Yritän seuraavassa valaista asiaa liberalismin näkökulmasta ulottaen tarkastelun kauas vasemmalla ja kauas oikealle. Tämä saattaisi mahdollistaa jonkinasteisen kokonaiskuvan muodostamisen muutoin vaikeasti ymmärrettävästä arvo/ideologiahäkkyrästä.

Lähtökohta on siis se, että vasemmistoliberalismin muodostama edistyksellinen (konservatiivien mukaan elitistinen) maailmankatsomus täydennettynä puhtaalla vasemmistolaisella ulottuvuudella tarjoaa toisen puoliskon tarkastelutavasta. Toisen tarjoaa oikeistoliberalismi täydennettynä oikeistokonservatiivisella (käytän jatkossa myös nimeä uuskonservatismi) arvomaailmalla. Tämän katsannon reunojen ulkopuolelle jää oikeistoautoritäärisyys. Minkä tahansa anarkismin suljen tarkastelun ulkopuolelle sen vähäisen merkityksen vuoksi.

Tässä arvojakaumaa on siis tarkasteltu leveällä pensselillä. Muussa tapauksessa on vaikeaa luoda kokonaiskuvaa, koska aatteiden ja arvojen reunat ovat pehmeitä ja siirtymiset eri fraktioiden sisällä (ei siis välillä) ovat tavanomaisia.

Vaihtelen seuraavassa näkökulmaa Suomen ja Yhdysvaltain välillä. Taustalähteinä olen käyttänyt useita konservatiiveja ja liberaaleja lähellä olevia lähteitä. Mielipiteistä vastaa kuitenkin kirjoittaja.

Oikeistokonservatismi syyttää vasemmistoliberalismia hegemonisesta asenteesta, jonkinasteisesta mielipideherruudesta, joka määrittää ”oikean” lukemattomissa asioissa. Näen asian niin, että vaikka autoritäärinen oikeisto on edennyt viimeaikoina, varsinaisen vasemmiston kanssa kilpailevan vaihtoehdon tarjoaa oikeistoliberalismi/arvokonservatismi. Varsinkin Yhdysvalloissa oikeistoliberalismi yrittää tunkeutua vasemmistoliberalismin tontille omalla liberalismimäärittelyllään. Vastakkainasettelu on valmis.

Väitteen mukaan vasemmistoliberalismi on luonut hegemonian, jonka mukaan ei-vasemmistolainen poliittinen kantaaottava puhe on vihapuhetta.

Oikeistoliberalismi on saanut Donald Trumpista puhtia arvojen kumouspyrkimykselleen ja tavoitteelleen syrjäyttää vasemmistoliberalismi, jonka se on nähnyt uhkana amerikkalaisille arvoille. Oikealla on käsitys, että arvokonservatismi ei ole pystynyt pistämään kampoihin aatteellisessa taistelussa varsinkin, kun valtamediassa vasemmistoliberaaleilla on vahva ote. Miten Trumpin protektionismi on sovitettavissa yhteen oikeistoliberalismin kanssa? Välitön vastaus voisi olla: ei mitenkään. Mutta tässä onkin oleellista, että trumpilainen Yhdysvallat sulkeutuu ratkomaan ongelmiaan liittovaltion rajojen sisäpuolella. Ja siellä liberaali/konservatiivimääritykset voidaan luoda ikiomin säännöin.

::::::::::::::::::::::::::

Perinteistä käsitystä oikeistoliberaalista edustaa Aleksander Stubb, joka on eurooppalainen, vapaamielinen maailmankansalainen. Arvokonservatiivit Suomessa torjuvat jyrkästi Stubbin arvoperinnön. Samaan aikaan he sanoutuvat irti MV-lehden änkyrärasismista ja -oikeistolaisuudesta. Näin he raivaavat tilaa liberaalimmalle keskitien arvokonservatismin tulkinnalle.

Edellä viittaan konservatiiviseen verkkolehti ”Oikeaan mediaan”, joka yrittää avata uuden väylän konservatiiviselle ”totuudelle”. Oleellista tässä lanseerauksessa näyttää olevan ”faktalähtöisyys” siten, että tosiasioita lähestytään ”konservatiivisesta suunnasta”. Nähtävissä on kahden totuustulkinnan välinen taistelu, kun perinteinen media – konservatiivien väitteen mukaan - näkee asiat yltiöliberaalista näkökulmasta. Näkökulmien eroissa kysymys voi olla aivan finesseistä. Eri asia on lähteekö uusi verkkojulkaisu lentoon. Haasteita piisaa.

Mikä on väittelyn ytimessä? Sanoisin, että se on hegemonistinen ote, jonka konservatiivien väittämän mukaan, vasemmistoliberaalit ovat saavuttaneet. Väitteen mukaan Yle, Helsingin sanomat ja muu valtamedia ruokkivat yleistä mielipidettä, että monikulttuurisuus, sukupuolineutraali avioliitto, EU-myönteisyys ym. edustavat valtavirtaa. Vastaavasti – konservatiivien väitteen mukaan – valtamedia katsoo heikosti koulutettujen ja ikääntyneiden edustavan modernismin vastustamista.

Perusväittämä on asenteellinen ja kaavamainen, sillä ”valtamedian” antama kuva on kyllä monipuolisempi, kuin mitä konservatiivit väittävät. Suomessa on esimerkiksi uutisoinnissa keskimäärin kohtuullisen korkea taso, vaikka itsekin olen arvostellut median elitistisyyttä (tosin eri lähtökohdista kuin populismiin taipuvat uuskonservatiivit). Hesarin tuore tutkimus koskien suomalaisten instituutioiden luotettavuutta osoittaa, että kansalaisten luottamus mediaan on korkealla tasolla. Uuskonservatiivisilla kyseenalaistajilla on kova ja osin turhauttavakin työ haastaessaan vakiintuneen median uskottavuuden.

Uuskonservatiivit pyrkivät luomaan kuvan, jonka mukaan yhteiskunnan hiljaiset muodostavat lopulta enemmistön, vaikka valtamediassa luodaan toisenlainen kuva.

::::::::::::::::::::::::::::

Seuraavassa käytän kommentointini pohjana kolumnisti Dennis Pragerin äkkivääriä kannanottoja kirjoituksessa ”America´s Second Civil War”, joka avaa ikkunan konservatiivien/oikeistoliberaalien Trump-orientoituneeseen maailmaan.

Pragerin oikeistoliberalismi on jotain aivan muuta kuin stubbilainen liberalismi. Se vaikuttaa ahdasmieliseltä samanmielisten ”vapaudelta”. Prager yrittää kaapata liberalismin käsitteen omaan käyttöönsä. Tämä kaipaa selitystä.

Yhdysvalloissa oikeistoliberalismi syyttää vasemmistoliberalismia ”kaiken” suvaitsemisesta, mutta myös vastustajien sulkemisesta keskustelun ulkopuolelle ”suvaitsemattomalla” (!) suhtautumisella konservatiiveihin! Väitteen mukaan vasemmistoliberalismi näkee Yhdysvallat negatiivissävyisesti rasistisena, muukalaisvihamielisenä, kolonialistisena, mammonaa palvovana, uskonnollisena jne. maana. Yhdysvalloissa vasemmistoliberaalit ovat väitteen mukaan ottaneet vallan kouluissa ja yleensä nuorison keskuudessa.

USA:ssa tähän liberaalivasemmiston ryhmään kuuluvat itä- ja länsirannikon liberaalit vasemmistolaiset, sandersilaiset ja osa Hillary Clintonin kannattajista. Suomessa tähän ryhmään kuuluvat – laaja-alaisesti katsottuna - punavihreät ja jopa kokoomuksen ja keskustan liberaalifraktiot.

Mitä nämä ”oikeistoliberaalit” USA:ssa tarkalleen ottaen tavoittelevat? Silmiinpistävää on eri kansallisuusryhmien assimilaation hyväksyminen. Mitä tällä tarkoitetaan? Ilmeisesti vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana tapahtunutta sulautumista amerikkalaiseen yhteiskuntaan pidetään luonnollisena asiana (muuta mahdollisuutta ei oikeastaan ole, sillä käytännössä kaikkien amerikkalaisten esi-isät ovat tulleet Yhdysvaltoihin muualta). Oikeistoliberaalit kannattavat assimilaatiota, jossa eri etniset ryhmät ovat yhtä kantaväestön kanssa. Tämä sisältää rankan ehdon: etniset ryhmät hyväksytään, jos ne hyväksyvät valtavirtaväestön arvot ja elämäntavat. Vanha sulautumisassimilaatio siis hyväksytään, mutta nykyaikana asetetaan ”oikeille amerikkalaisille arvoille” tiukat ehdot: hyväksyttyä on antivasemmistolaisuus, pro-amerikkalaisuus, juutalaiskristilliset arvot. On hyväksyttävä myös periaate, jossa läntinen sivilisaatio on keskiössä ihmiskunnan historiassa.

Oleellista edellä esitetyssä on, että erillistä rodullista identiteettiä ei voida korostaa, koska sehän on sulautumisen vastaisuutta. Siispä se on oikeistoliberaalien mukaan rasismia! Vasemmistoliberaalien mukaan taas eri etnisten ryhmien rauhanomainen rinnakkaineläminen on tavoiteltava tila omine uskonnollisine ja kulttuurisine tapoineen.

Edellä esitetty herättää paljon avoimia kysymyksiä.

Ensinnäkin oikeistoliberalismissa luodaan yhtenäinen kuva kansasta, vaikka se ei käytännössä toteudu (vrt. esim. Obaman aikaiset tapahtumat). Liberalismin perusajatuksen vastaisesti oikeistoliberalismissa pakotetaan hyväksymään yhteiset arvot, eikä hyväksytä laajaa arvoskaalaa ja laajaa uskonollista diversiteettiä.

Pragerin kaltaisten jyrkkyys hämmentää: ”There will be unity only when the left vanquishes the right or the right vanquishes the left”. Menneen suuruuden kuviteltu palauttaminen ja monien tässä ajassa ilmenevien asioiden sekoittaminen todistamattomiin historiallisiin yhteyksiin eivät selkeytä maailmankuvaa, vaan päinvastoin sotkevat sitä entisestään.

:::::::::::::::::::::

Median roolin muuttuminen (josta verkkolehdet ovat vasta alkua) on johtamassa faktan ymmärtämisessä ja käsittelyssä aivan uusiin ilmenemismuotoihin. Kansansivistystyöllä on merkittävä haaste ”totuuden” erittelijänä. Objektiivisen totuuden tavoittelu saattaa jatkossa peittyä toden ja valheen (ja viihteen) sekoitukseen (vrt. valeuutiset, vaihtoehtoinen totuus).

Moniarvoisella medialle on tärkeä tehtävä säilyttää ja kehittää omaa faktojen käsittelyn malliaan, niin että populistisille uusille medioille säilyy vahva haastaja.

Mitä konservatiiviliikkeestä on jäljellä?

Movement Conservatism on Yhdysvaltain republikaanipuolueen sisällä kymmenien vuosien ajan vaikuttanut voima. Sen alkujuuret ulottuvat 1930-luvun puoleenväliin ja liberaalien New Dealin vastaiseen reaktioon. Alkuvuosikymmeninä sen vaikuttavina osina olivat libertaarit, traditionalistit ja antikommunistit. Seitsemänkymmentäluvulta lähtien siihen on voitu lisätä uuskonservatiivit ja uskonnollinen oikeisto. Movement Conservatism -nimi on ollut aktiivisessa käytössä ehkä 50-60 vuotta. Konservatiiviliikkeen huomionarvoisin piirre on ollut ”suuren hallituksen” vastaisuus. On katsottu, että iso hallinto tuhoaa yksilön aloitteellisuuden. Skandinaavisesti tarkasteltuna väite tuntuu vähintäänkin liioitellulta, mutta amerikkalaisittain – oikeiston näkökulmasta - relevantilta.

Olen kuvannut konservatiiviliikettä oheisella ”kartalla” pyrkien ottamaan sen ulottuvuudet mahdollisimman hyvin huomioon.

MOVEMENT CONSERVATISM -KARTTA. Näpäytä kuvaa

Yhdysvaltain republikaanipresidenteistä Dwight D. Eisenhower oli selkeästi ”New Deal -presidentti”. Hän ei asettanut kyseenalaiseksi esimerkiksi rikkaiden korkeaa verotusta. Myös Richard Nixonin kaudella – monista ristiriitaisuuksista huolimatta – ei ajauduttu yhteiskuntapolitiikan ydinkysymyksissä syviin ristiriitoihin demokraattien kanssa.

Ensimmäinen konservatiiviliikkeen presidentti oli Ronald Reagan. Tultaessa 2000-luvulle Movement Conservatism oli ottannut ”lopullisesti” vallan republikaanisen puolueen sisällä. George Bush nuorempi pyrki toteuttamaan konservatiiviliikkeen periaatteita ohjelmallisesti. Yritys ei onnistunut kuin osittain, kun finanssikriisi turmeli Bushin maineen ja pyrinnöt. Viimeisin ja radikaalein vaihe Movement Conservatismin sisälle ilmaantui Barack Obaman kaudella, kun radikaalioikeistolainen teekutsuliike otti koko puolueen otteeseensa aiheuttaen jyrkän ristiriidan pääpuolueiden välillä ja osittain myös republikaanipuolueen sisällä. Näin yhdeksänkymmentäluvulta lähtien kärjistynyt pääpuolueiden välinen välirikkoasetelma saavutti ääripisteensä finanssikriisin jälkimainingeissa.

Käytännössä koko yhteiskunnallinen ilmapiiri on Movement Conservatismin aikana oikeistolaistunut.

En käy konservatiiviliikkeen monitahoista historiaa läpi tällä kertaa tarkemmin, vaan keskityn erittelemään Donald Trumpin suhdetta liikkeeseen. Jotta Trumpin toimille saataisiin taustaa, on selvää, että Trumpin ilmeistä irtiottoa Movement Conservatismista täytyy eritellä.

Trump on aloittanut uuden kauden puolueiden välisessä historiassa, sillä hän ei ole puolueuskollinen soturi, vaan on hakenut etäisyyttä molempiin pääpuolueisiin. Hänen filosofiaansa kuvaa inho Washingtonia (= poliittinen establishmentti) kohtaan, josta on tullut puoluemädännäisyyden symboli. Totta on, että korruptio, kongressin miljonäärit ja elitistinen ote kansakunnan johdossa ovat herättäneet laajasti arvostelua amerikkalaisten keskuudessa. Trump käytti kampanjassaan tehokkaasti hyväkseen kansalaisten politiikan ja eliitin vastaisuutta. Oli kuitenkin kohtalainen yllätys, että patoutunut puoluevastaisuus työntyi Trumpin välityksellä näin selvästi läpi koko poliittisen kentän.

Minulle ei ole selvinnyt vielä, mikä rooli republikaanipuolueen establishmentilla on Trumpin hallinnossa. Epäilemättä hänen avustajakuntansa ja ministerinsä ovat republikaaneja, mutta samalla heillä on erityinen rooli ja republikaanien varsinainen johto on hieman sivussa Trumpin valtavirtapolitiikasta. Trump tarvitsee republikaaneja, vaikka yrittääkin hallita heistä riippumatta. Ehkä voitaisiin sanoa, että Trumpin ja republikaanien ohjelmilla on sukulaisuussuhde.

Trumpin hallinto on eriskummallinen sekoitus vanhaa rakennetta ja uutta autoritääristä presidenttikeskeistä hallintoa vähän Itä-Euroopan valtioiden tapaan. Trump on ajautunut noudattamallaan politiikalla ristiriitaan oikeusjärjestelmän, kongressin, ulkovaltojen ja monien eri järjestöjen kanssa, koska hänen hallintonsa yrittää saada legitimiteetin murskaamalla vastustuksen ja saattamalla vastustajat tapahtuneen tosiasian eteen.

Kongressissa 1990-luvulta asti - demokraattien vallassaoloaikana - toteutettu republikaanien poltetun maan taktiikka on vaihtunut Trumpin nyt aloittaessa demokraattien systemaattiseen vastarintaan republikaanien ehdotuksia ja aloitteita vastaan - asiasta riippumatta. Demokratia on näyttänyt heikolta ja avannut tien Trumpin kaltaisen autoritäärisen persoonan läpimurrolle, joka pyrkii vetoamaan suoraan kansaan ohi poliitikkojen.

Piirtämässäni kuviossa en tarkastele Movement Conservatismia (republikaaneja) puoluelähtöisesti, vaan enemmänkin filosofisena ja ideologisena tausta-aatteena. Tähän kehikkoon yritän sovittaa Trumpin sekavan ideologisen ja pragmaattisen toimintatavan. Trump on säilyttänyt kielteisen suhtautumisen isoon hallintoon vähintäänkin Reaganiin verrattavalla tavalla (”hallitus ei ole ratkaisu ongelmiin, vaan se on itse ongelma”). Miten tämä käytännössä ilmenee, on täysin auki, sillä Trump ei ole ainakaan toistaiseksi nimityksissään osoittanut karsintahaluja.

Pohjimmiltaan Trump on kuitenkin välinpitämätön Movement Conservatismia kohtaan. Miksi? Koska konservatiiviliike muodostaa – yhdessä demokraattien kanssa - vieroksutun poliittisen eliitin. Movement Conservatismin valta perustuu pieneen eliittiin ja pienenevään valkoiseen keskiluokkaan. Trump hakee kannatuksensa laajemmasta väestöpohjasta, johon kuuluu mm. työväestöä ja muita ”päähänpotkittuja” ryhmiä. Kansalaiset eivät halua myöskään palata bushilaiseen epäonnistuneeseen uusliberalismi-konservatismisekasoppaan.

Trumpin talouspoliitikka on sekava yhdistelmä erilaisia aineksia. Hän näyttää uskovan valumateoriaan, jonka mukaan rikkaille ohjatut veronalennukset valuvat kaikkien kansalaisten hyväksi. Miljardööreillä on vankka edustus hänen hallinnossaan. Konservatiivien tapaan hän kuitenkin haluaa vähentää byrokratiaa, lisätä armeijan rahoitusta, leikata verotusta radikaalisti, parantaa infraa sekä tukea yrityksiä. Asian kääntöpuoli, eli miten menojen lisäykset ja tulojen vähennykset rahoitetaan, vaikuttaa olevan reaganilaisella pohjalla: veronalennusten oletetaan rahoittavan itse itsensä talouden kasvavan dynamiikan kautta. Reaganin aikana saldo jäi miinusmerkkiseksi, koska noudatettu politiikka rahoitettiin lisävelanotolla. Trump ei ole pystynyt vakuuttamaan, että kehitys olisi toisenlainen tällä kertaa.

Koen myös, että Trumpin suhde uskonnolliseen oikeistoon on ambivalentti. Trumpille sillä on lähinnä välinearvo: sitä on pakko suosia, koska ihmiset ovat keskimäärin niin uskonnollisia.

Kaiken ydin trumpilaisessa politiikassa on uhkakuvien lietsonta, jolla äänestäjät pidetään hallinnassa. Kukapa ei haluaisi tuntea oloaan turvalliseksi. On paljon ihmisiä, jotka tuntevat henkilökohtaisen turvallisuuden vähentyneen (työpaikkojen huononeminen, elämänpiirin rapautuminen, tulevaisuudenuskon heikkeneminen……), mutta he projisoivat henkilökohtaiset turvattomuuspelkonsa etnisten ryhmien mahdolliseen terroriin. Tämä on todellinen tupla-ase Trumpin käsissä.

Donald Trump vierastaa eurooppalaista yhteiskuntamallia monista eri syistä. Se edustaa sosialismia (hyvinvointiyhteiskunta), taloudellista ja poliittista jähmettyneisyyttä, dynaamisuuden kaikkinaista puutetta ja siivellä eläjän elkeitä (armeijamenoista tinkiminen Nato-yhteistyössä). Mutta….. liittolaiset ovat olleet tärkeitä republikaanien establishmentille ja Trumpinkin kanta lieventynee liittolaiskysymyksessä.

::::::::::::::::::::

Movement Conservatism lähestyy eläkeikää – siitä ei taida olla enää dynaamiseksi voimaksi. Voidaan jopa kysyä onko konservatiiviliike Trumpin katsannossa pelkkä illuusio. Onko republikaaninen puolue eri ”lafkoineen” siis vain painostusryhmä muiden joukossa? Ja mitä tulee teekutsuliikkeeseen, joka on vähemmistö republikaanien sisällä, on se kokonaisuus huomioiden vain pienehkö fraktio.

Edellä esitetystä on tullut niin paljon poikkeavuutta ”Movement Conservatism” -karttaani, että voidaan jopa kysyä onko konservatiiviliike sellaisena kuin se on opittu tuntemaan 60 vuoden aikana kuollut? Jotkut ovat aivan aidosti tätä mieltä. Kaikkiaan Movement Conservatism (kts. kuva) edusti sellaista politiikkaulottuvuuksien yhdistelmää, että sen kannatus oli kummastuttavaa ja ristiriitaista: se ei ajanut missään tapauksessa niiden asiaa, jotka olivat joutuneet antamaan periksi tulotasossa, vaan yritti pitää otteen heistä suosimalla konservatiivisia uskonnollisia ja moraalisia arvoja, joita tiesi vanhoillisten kannattavan tulotasosta riippumatta. Movement Conservatism suorastaan ajoi tuloerojen kasvattamista. Oliko kysymys kannattajakunnan huijauksesta vanhoillisten arvojen siivellä? Kun paljastui, että keisarilla ei ollut vaatteita, ihmiset suuttuivat ja ryntäsivät messiaansa (Trump) tykö…..

:::::::::::::::::::::::::

Mitä ihmiset hakivat tukiessaan Trumpia? He eivät halunneet Movement Conservatismin standardeja, vaan jotain, joka pelastaisi heidät kokemastaan ahdingosta.

He eivät halua korostetusti pientä hallitusta, vaan hallituksen räätälöityä apua juuri heille. Keskiluokkaisilta kannattajilta on kadonnut turvallisuudentunne. He kokevat, että amerikkalainen unelma ei ole toteutunut heidän kohdallaan, ja elämä on ollut tavallaan hukkaan heitettyä. Se yhteiskunta, jossa ihmiset ovat eläneet sodan jälkeen ja joka on tuonut amerikkalaisille parhaat hetket, on kadonnut ja uusi ei ole tuonut tilalle kuin heikentyneitä työpaikkoja.

Vapauskaan ei ole itsestään selvästi merkityksellinen asia, jos sillä ei ole ihmisiä hyödyttävää vaikutusta. Tätä kautta on selitettävissä myös Bernie Sandersin vasemmistolaisen ohjelman saama suosio presidentinvaalikampanjassa – tarvitaan elinolosuhteiden parantamista.

Tähän umpikujaan tuli tarjoamaan pelastussanomaa Trump, ilman että ainakaan minä voisin olla vakuuttunut hänen tarjoamansa avun relevanttiudesta. Ihmiset tarttuivat Trumpiin kuin hukkuva oljenkorteen.

Asialla on myös toinen puoli: Trump on tehnyt parhaansa tyrkyttääkseen ihmisille viestiä, kuinka huonosti heillä menee ja päästäkseen korostamaan omaa ”pelastajan” rooliaan. Tosiasiassa työttömyys on ainoastaan 4,7 prosenttia ja perheiden keskimääräinen tulotaso nousi vuodesta 2014 vuoteen 2015 peräti 5,2 prosentilla.

Fakta on, että ongelmat ovat Yhdysvalloissa hyvin samantyyppisiä kuin Suomessa ja muualla Länsi-Euroopassa (keskiluokan kokemat paineet, ym.). Yhdysvalloissa ongelmat on kohdattu kuitenkin paljaammin kuin muualla läntisessä maailmassa, koska ei ole ollut laajaa sosiaaliturvaa pehmentämässä vaikutusta. USA poikkeaa muista myös reagointitavassa: se pyrkii Trumpin johdolla harjoittamaan protektionismia otaksuen sen suojelevan oman maan kansalaisten työpaikkoja. Muualla vannotaan kaupan vapauden nimiin. Yhdysvallat luottaa suurten kotimarkkinoiden kykyyn imeä kysyntä. Venäjällä on meneillään vähän samanlainen ”kotimarkkinaistaminen”, tosin pakon edessä johtuen kauppapakotteista.

Trump tuntuu huijaavan jo kerran Movement Conservatismin pettämää keskiluokkaa. Jälleen luodaan katteettomia odotuksia paremmasta, mutta keinot ovat toivottoman vanhanaikaisia.

Voisivatko presidentin äkkijyrkät päätökset ja autoritäärinen ote johtaa lopulta presidentin valtaoikeuksien supistamiseen? Vai voisiko Movement Conservatism vielä tarjota vaihtoehdon oikeistolle?

Ruostevyöhyke ruostuu

Paul Krugman kirjoittaa kolumnissaan 27.1.2017 ”Ruostevyöhyke ruosteisemmaksi” (Making the Rust Belt Rustier), kuinka Donald Trumpin yritys palauttaa ruostevyöhykkeen työpaikat tulee suurelta osin epäonnistumaan sillä politiikalla, mitä hän on ilmoittanut noudattavansa.

Krugman ihmettelee Trumpin intoa kääntää taaksepäin Yhdysvaltain 80 vuotta jatkunutta sitoutumista laajentaa maailmankauppaa. Hän on uhannut nostaa 20 prosentilla Meksikosta tuotavien tavaroiden tullia samoin kuin vetäytyä NAFTAsta (Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus), jolla hän rikkoo kauppasopimuksia.

Miksi Trump tekee kaiken tämän? Krugman vastaa: Trump näkee ulkomaankaupan valtataisteluna, jossa joku voittaa toisen kustannuksella. Todennäköisesti seurauksena ei ole teollisuustuotannon alenemisen hidastuminen vaan kiihtyminen.

Trumpin politiikka seurailee Ronald Reaganin toimenpiteitä. Mitä tapahtui 1980-luvulla? Reaganin aikana budjettivaje syveni sotilasmenojen kasvun ja veroleikkausten seurauksena. Tämä nosti korkoja ja vahvisti dollaria, mikä taas teki teollisuustuotannon kilpailukyvyttömämmäksi. Kauppataseen vaje kasvoi, samoin työttömyys. Juuri Reaganin aikana alettiin puhua ruostevyöhykkeestä, jolla tarkoitettiin teollisuustyöpaikkojen katoa Yhdysvaltojen koillisosissa.

Kannattaa myös muistaa, että teollisuustyöpaikkojen alasajo Reaganin aikakaudella osui vahvan protektionismin aikaan. Erityisesti taisteltiin japanilaisten autojen maahantuontia vastaan, joka Krugmanin mukaan maksoi amerikkalaisille kuluttajille 30 miljardia dollaria.

Toistuuko historia? Nobelistin mukaan budjettialijäämä tulee räjähtämään suurituloisille suunnattujen veronalennusten takia. Suurituloiset eivät ole kokemuksen mukaan panneet kulutukseen kasvavia nettotulojaan. Seurauksena on kansantalouden velkaantuminen, jonka odotus on jo nostanut korkoja ja dollarin arvoa. Seurataanko tältäkin osin Reaganin jälkiä, jonka aikana liittovaltion velka kasvoi 260 prosenttia?

Näyttää siltä, että Trumpin protektionismi on paljon tiukempaa kuin Reaganilla, joka vältti olemassa olevien sopimusten rikkomista. Trumpin politiikka voi auttaa joitakin teollisuusaloja, mutta vahingoittaa toisia.

Pelkkä Made in America kuvaa yksinkertaistettua todellisuutta. Tuotteiden osavalmistus (välituotteet) on levinnyt hyvin moniin maihin. On erittäin vaikeaa arvioida, mikä maa voittaa ja mikä taasen häviää. Todennäköisesti tässäkin käy niin, että jotkut Yhdysvaltain teollisuudenalat hyötyvät, mutta toiset kärsivät.

Trump on luonut valtavat odotukset tavallisen amerikkalaisen elinolojen paranemisesta protektionismin suojissa. Mutta onko tässä tapahtumassa iso erehdys? Tässä niin kuin muissakin asioissa on kysymys Trumpin esiin manaamista uhkista (joko toteutuneista tai vielä edessä olevista), joilla hän yrittää vakuuttaa hyväuskoiset äänestäjänsä. Hesarin haastattelussa (29.1.2017) EK:n Saila Turtiainen sanoo mielestäni osuvasti: ”Trump on ehkä ratkaisemassa ongelmia, joita ei ole”.

Yhteenvetona Krugman ennakoi Trump-sokkia teollisuuteen. Suurimpina häviäjinä tulevat olemaan valkoiset työväenluokan äänestäjät, jotka olivat ”kyllin typeriä” uskoessaan Trumpin olevan heidän puolellaan.

Tyly tuomio Krugmanilta. Jäämme odottamaan, miten käy.

PS

Olemme siirtyneet itsekkyyden aikaan. Tästä ilmaisusta voi tulla koko aikakauden tunnus. Unkarin ja Puolan EU-demokratiaperiaatteiden vastainen ajattelu samaan aikaan, kun pyritään ulosmittaamaan kaikki mahdolliset EU-tuet, Itä-Euroopan pakolaisvastaiset toimenpiteet, populistiset ja nationalistiset liikkeet Länsi-Euroopassa, USA:n protektionismi jne. ovat kaikki viitoittamassa tietä pahaenteiseen tuntemattomaan.

Joseph McCarthy ja Donald Trump

Olen muutamaan otteeseen kirjoittanut amerikkalaisesta poliitikosta Joseph McCarthystä tai pikemminkin ilmiöstä nimeltä mccarthyismi. Minusta hänen läpimurrossaan 1950-luvulla oli samanlaisia piirteitä kuin nyt on Donald Trumpin pääsyssä valtaan. Käytän tässä kirjoituksessa pohjana kirjoitustani ”Mccarthyismi ja tämän päivän vihapuheet” (1.5.2013).

Joseph McCarthy oli ammatiltaan lakimies. Hänellä oli ilmeisen ylikehittynyt kunnianhimo, joka ajoi häntä eteenpäin urallaan. Jää vaikutelma, että hän yritti etsimällä etsiä väylää poliittiseen kuuluisuuteen. Päästyään senaattiin 1946 hän ei saanut juonen päästä kiinni ennen kuin keksi kommunismin vastaisuuden aseekseen vuosikymmenen vaihteessa.

Lähtölaukauksena oli puhe, jonka tämä wisconsinilainen senaattori piti kotiosavaltiossaan vuonna 1950, ja jossa hän sanoi ulkoministeriössä olevan 205 nimeltä tiedettyä kommunistia (jota hän ei pystynyt koskaan todistamaan). Tämä räjäytti julkisuusmyllyn, joka kantoi hänen populismiaan useita vuosia eteenpäin. Hänestä tuli todellinen julkkis. McCarthyn väitteet upposivat otolliseen maaperään. Ydinpommin salat, Korean sota ja Hollywoodin liberaalit ohjaajat ja näyttelijät olivat omiaan herättämään vainoharhaista suhtautumista kommunisteihin.

Myös Donald Trumpia eteenpäin vievänä voimana on ylikehittynyt kunnianhimo. McCarthyn tapaan hän näkee vihollisia sielläkin, missä heitä ei ole. Trump sekä rakentaa muuria että särkee niitä ympäriltään.

Donald Trumpin ”kommunistit” ovat terroristeja. Aivan kuten McCarthyn aikana oli olemassa kommunisteja, jotka tekivät myyräntyötä amerikkalaisessa yhteiskunnassa, on terrorismi todellinen ilmiö tämän päivän maailmassa. Kysymys on molempien herrojen osalta massiivisesti ylimitoitetusta toimenpidekirjosta, jolta puuttuu reaalinen peruste. Uhkien luominen on osa poliittista menestystä. Erona miesten välillä on lähinnä se, että globalisaation myötä tulleet ”vapaakauppauhat” eivät olleet McCarthyn asialistalla. Trump on rakentanut niistä valtavan pelonlähteen amerikkalaiselle yhteiskunnalle.

Sekä McCarthyyn että Trumpiin kohdistuu elokuva- ja viihdemaailman enemmistön jyrkkä antipatia. Viime kädessä kysymys on sanan- ja ilmaisunvapauden rajoitteista. Mccarthyismi tuhosi monen lahjakkaan taiteilijan, poliitikon ja virkamiehen uran. Monet ahdistettiin ilmiantajiksi, jotta olisivat pelastaneet oman nahkansa. Ne, jotka saivat tuomion pysyivät pannassa mccarthyismin hiipumisen jälkeenkin, joka sekin osoittaa, että vainoharhaisuus on yhtä nimettyä henkilöä syvemmällä kansakunnan sielussa. Lahjakkuuksien (tiedemiehet, eri alojen asiantuntijat) tuhlaileva torjuminen ja maahanpääsyn estäminen on sekä Trumpin että McCarthyn diskriminoivan politiikan eräs merkittävä seurausvaikutus.

Trump pyrkii mm. mediaan kohdistuvalla uhkailullaan hiljentämään perustellun arvostelun häntä itseään kohtaan. Moni pelkää McCarthyn aikojen tapaan leimatuksi tulemista ja vetäytyy pois julkisuuden valokeilasta.

Television nouseva merkitys tiedonvälityksessä toimi aluksi McCarthyn eduksi: hän sai suunnattomasti näkyvyyttä mediassa. Toimittajia ei kiinnostanut taustatietojen tarkistaminen, heitä kiinnosti McCarthyn persoona.

Miltei vastaavasti voidaan määrittää Trumpin menestysresepti. Trumpin psyykellä on keskeinen merkitys arvioitaessa hänen narsistista julkisuudenkipeyttään ja vastaavasti median kiinnostusta häneen. McCarthyn aikaiset valtakunnalliset tv-verkot ovat nyt korvautuneet kaapeli-tv:llä ja some-viestinnällä. Tv-verkkojen yli 60 vuoden takainen massiivinen yleisön tavoittelu on korvautunut yhtä massiivisella henkilökohtaisella lähestymistavalla twitter-viestien kautta.

Tänä päivänä toki faktojen tarkistus on eri tasolla kuin 60 vuotta sitten. Nyt kuitenkin polarisaatioilmiö on paljon jyrkempää kuin silloin, ja eri tahot voivat valita kanavapaljouden (radio, tv) keskeltä omaa henkilökohtaista kantaa puolustavia tietolähteitä seurattavakseen. On vaikeaa sanoa, onko objektiivisuutta tavoittelevan tiedonvälityksen levityksessä menty eteen- vai taaksepäin.

McCarthy liittyy saumattomasti FBI:n J. Edgar Hooverin kanssa joukkoon, joka kuvitteli vainoharhaisesti täin kokoisen Yhdysvaltain kommunistisen puolueen jotenkin järkyttävän maailman mahtavimman valtion tasapainoa. Sanon tämän vähättelemättä Neuvostoliiton soluttautumista liittovaltion hallintoon vakoojien avulla.

Monet suhtautuivat jo alun perin Wisconsinin senaattoriin epäilevästi, mutta he pitivät häntä hyvänä pelotteena kommunismia vastaan. Tarkoitus pyhittää keinot! Samalla tavalla Trumpilla on kannattajia, jotka eivät jaa hänen tapaansa ajatella, mutta antavat Trumpin tehdä likaisen työn ja katsovat hänen autoritäärisyyttään ja valheitaan läpi sormien.

McCarthy edusti väärin ymmärrettyä patriotismia: ensin määritettiin isänmaallisuus äärimmäisen kapea-alaisesti negaation kautta (kommunismin vastaisuus) ja sitten vedettiin raja ”vastustajiin”, joita ruvetaan sättimään ja syrjimään. Monet vastustajat olivat tavallisia liberaaleja kansalaisia. Onko tässä jotain tuttua?

Vastaavasti Trumpin isänmaallisuus on tarkasti rajattua oikeassa olemista. Vastustajat leimataan epäisänmaallisiksi ja heihin kohdistetaan some-kiusaamista. Kiihkeät kannattajat ovat kiinnostuneet vain omista taloudellista eduistaan ja ostavat melkein minkä tahansa näennäisisänmaallisen valeuutisen.

Päällimmäisenä molemmissa ilmiöissä näyttää olevan polarisoitunut vihapuhe.

Vihapuheiden kaksinaismoralistinen ja tekopyhä torjuminen ei riitä. Tarvitaan aitoa sivistystahtoa, tiedon objektiivista välittämistä ja korkeaa moraalia, jotta säästymme mccarthyismin ja trumpismin kaltaisilta prosesseilta.

Näissä ilmiöissä on jotain sellaista, jota on vaikeaa määritellä. Mikä synnyttää tällaiset ”liikkeet” tai ”epidemiat”? Takana täytyy olla omaan itseen kohdistuvasta alemmuudentunteesta, joka sitten projisoidaan ulkoiseen vaaraan. Toisen maailmansodan jälkeen seinälle maalatuksi piruksi kelpasi Neuvostoliiton yllättävän nopeasti kehittämä ydinase. Syntyi todellinen pommihysteria. Tänä päivänä on vaikea käsittää ydinasepelon käsin kosketeltavaa luonnetta, mikä vallitsi 1950-luvulla.

Ydinaseet pelottavat tänäkin päivänä, mutta niiden kanssa on opittu elämään. Uutena kauhun lähtökohtana on terrorin manaama joukkomurhaaja, joka saattaa iskeä mihin tahansa.

Suurimpana syynä pidän kuitenkin taikauskon ja vainoharhaisuuden yhdistelmää, joka ei netin kaiken kattavan tietotulvan kautta ole poistunut, vaan saanut suorastaan lisää poweria. Vastuu tiedottamisen eettisitä säännöistä on hämärtynyt tai pahimmillaan kadonnut kokonaan. Maailman muuttuminen ympärillä (joka usein heijastuu oman taloudellisen aseman heikkenemisenä erityisesti länsimaissa) projisoidaan useiksi uhkatekijöiksi, joita ovat esimerkiksi eri uskontokunnat, ideologiat, etniset ryhmät tai muunlaiset vähemmistöt. Kysymys on ”muukalaisuuden” aiheuttamasta pelosta ja pelon pelosta.