Keskusteluja historian kanssa: Elias Simojoki – useimpien hyljeksimä, harvojen sankari

Miika Siironen on kirjoittanut kuvauksen ”äärivalkoisesta” Elias Simojoesta. Teos ”Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia” kertoo suomalaisen oikeiston historiasta, jonka henkilöitymänä nähdään luterilainen pappi, Elias Simojoki (1899-1940). Simojoki oli oikeistoradikaalin nuorisojärjestön Sinimustien puheenjohtaja, IKL:n kansanedustaja sekä Akateemisen Karjala-Seuran perustajajäsen.

Simojoki osallistui kansalaissodan taisteluihin, Itä-Karjalan sotaretkiin sekä suomalaisten vasemmistolaisten kyydityksiin. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa keskiössä. Hän syytti mm. Mannerheimia itärajan yli suoritettujen sotaretkien kesken jättämisestä.

Simojoki oli äärimmäisyysmies, joka osallistui Viron äärioikeiston vallankaappausyritykseen Konstantin Pätsiä vastaan. Suomalaisen oikeiston vastoinkäymisten kanssa rinnan käynnistyi Simojoen oma kärsimysten tie. Alkuna sille oli Viron kapinaan osallistuminen, vallankumouksellisten aikomusten kieltäminen ja sitten osittainen tunnustaminen, joka johti hyvin nykytyylisen poliittisen kampanjan käynnistymiseen Simojokea vastaan. Kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi hänen itsensä aiheuttama kiirastuli.

Ilmeisesti Simojoki ei ollut sotkeutunut kaappausyrityksen käytännön järjestelyihin, mutta ei ollut myöskään tapahtumien ulkopuolella, kuten yritti väittää.

Keskityn tässä 1930-luvun jälkipuoliskon vaiheisiin Simojoen elämässä kirjan ja kirja-arvioni opastamana. Kirjan kansitekstissä ja loppupuheenvuorossa todetaan Simojokeen viitaten, että ”pyrkiessään hyvään ihminen saattaa rakentaa pahaa”. Näinkin sen voi sanoa. Simojoen tarina kuvaa miestä, joka ei oikeastaan koskaan myöntänyt olleensa väärässä. Tällainen valittu tie oli tukahduttavaa, koska historian tapahtumat vyöryivät kolmekymmentäluvun mylläkässä toistensa yli ja ne, jotka ymmärsivät säätää tai muuttaa mielipidettään selvisivät vähemmällä. Simojokea tämä joustaminen ei koskenut, hän on päinvastoin esimerkki itsepintaisesta puskemisesta eteenpäin valitsemallaan tiellä.

Viro-kokemus saneli hyvin pitkälle kriittisen suhtautumisen Simojokeen koko 1930-luvun jälkipuoliskon ajan. Toki hänen oikeistoradikaali asennoitumisensa ei muutenkaan ollut suosiossa. Simojokea löivät sekä vieraat (muiden puolueiden edustajat) että omat. Pappismiehenä Simojoki joutui sekä maallisen että kirkollisen tuomion kohteeksi.

Simojoesta kehkeytyi 1920- ja 1930-luvulla äärioikeiston myyttinen hahmo, joka kirjoitti ja puhui vaikuttavasti. Sanojen ja tekojen jouduttua ristiriitaan, kosto oli vastustajien taholta suloinen. Muun muassa Väinö Hakkila, joka oli joutunut väkivaltaisen muilutuksen kohteeksi antoi ymmärrettävistä syistä palaa eduskunnassa: tekopyhyys oli lievin Hakkilan käyttämistä sanoista.

Maaliskuussa 1937 syntyi Simojoen ja äärioikean reunan kannalta pahin mahdollinen hallituskombinaatio, kun punamultahallitus näki päivänvalon. ”Valkoinen Suomi” äärioikeiston tarkoittamassa muodossa ei ollut enää mahdollinen. Sisäministeriksi nousi Urho Kekkonen, joka hieman myöhäsyntyisesti lakkautti IKL:n marraskuussa 1938. Myöhäsyntyisesti sen takia, että puolueen vaikutusvallan kasvu oli tyrehtynyt ja kääntynyt laskuun. Toimenpide oli enemmänkin poliittinen. Sitä ennen kesäkuussa 1938 oikeus vahvisti Sinimustat lakkautetuksi (joka tosin jatkoi Mustapaidat-järjestönä).

Simojoki loukkaantui henkilökohtaisesti, koska Kekkonen ja hän olivat tunteneet toisensa hyvin. Simojoen eroanomusta eduskunnasta ei hyväksytty. Hänelle yhteiskunnan demokratisoituminen oli vaikeasti sulateltava asia ja vähensi hänen poliittista aktiivisuuttaan. IKL:n lakkauttamisen kaatuminen Helsingin raastuvanoikeudessa oli laiha lohtu: kieltämispyrinnöt jatkuivat senkin jälkeen.

Jännityksen kiristyessä Euroopassa Simojoki keskittyi häntä motivoivaan maanpuolustustyöhön. Hän lähestyi varustautumista Elmo Kailan hengessä: ryssänviha saneli hänen politiikkansa sisällön. Kannaksen linnoittaminen on joskus laskettu osittain Simojoen ansioksi, mutta totuus lienee, että hän on saanut linnoittamisesta ansiotonta arvonnousua.

Poliittiset motiivinsa kadottanut Simojoki painostettiin kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 1939 vaaleihin. Tulos oli vaalityön mukainen: ei menestystä.

Kohtalon hetki koitti myöhäissyksyllä 1939: Simojoen odottama ja pelkäämä sota syttyi. Hänet määrättiin rykmenttinsä papiksi. Heti sodan alussa – epäonnistuneessa operaatiossa – menetettiin 29 kiuruvetistä miestä. Rykmentin ja Kiuruveden seurakunnan pappi Simojoki otti tappiot vastaan tyrmistyneesti toimittuaan sitä ennen tuhoisassa taistelussa rohkeasti yli ja ohi oman tehtävänsä.

Siironen näkee Simojoessa talvisodan aikaan kaksi erilaista persoonaa: hän oli toisaalta pelosta vapaa sotilaspappi. Hän käyttäytyi rauhallisemmin kuin siviilissä! Toisaalta hänen tulkittiin olleen sodan aikana masentunut ja ahdistunut. Painolastina olivat juuri perustettu perhe, pieni lapsi ja ikä: hän oli jo 39-vuotias.

Erään aatteellisen järkytyksen Simojoki oli kokenut juuri ennen sodan puhkeamista: Saksa ja Neuvostoliito olivat solmineet elokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen. Sen ei pitänyt olla ideologisista syistä mahdollinen. Tapahtunut oli Simojoelle henkilökohtainen sokki. Hänen pessimisminsä sodan lopputuloksesta kasvoi, hän alistui kohtalonuskoon. Alistuneisuutta oli omiaan lisäämään oman 13. divisioonan suuret tappiot. Osittain tappiot johtuivat johdon suurista virheistä, joihin Simojoki ei suhtautunut välinpitämättömästi, vaan esiintyi syyttävästi.

Simojoen mieliala parani, kun venäläiset eivät pystyneetkään suoraviivaisesti jyräämään suomalaisia joukkoja. Tammikuun lopulla Laatokan äärellä käydyn taistelun päätteeksi sattui traaginen tilanne, joka osoittautui Simojoelle kohtalokkaaksi. Rintamien väliin oli jäänyt haavoittunut hevonen, jonka lopettamista ilmeisesti molemmin puolin rintamaa harkittiin. Simojoki vaati hevosen lopettamista, mutta kun kukaan ei ryhtynyt toimiin hän lähti itse – estelyistä huolimatta - hiihtäen lopettamaan hevosta. Suoritettuaan tehtävän hän lähti palaamaan ja lienee ollut juuri ja juuri vihollisen sarjatuliaseiden kantaman sisällä, kun tappavat luodit tavoittivat hänet.

Marttyyrikuolema sai omalla puolella paljon huomiota osakseen. Siironen käsittelee pitkään Simojoen sankarikuoleman vaikutuksia. Hän saavutti kuolemansa jälkeen sellaisen aseman, jota hän elämänsä loppuvaiheen turhautumisissa kaipasi: hän oli syvästi isänmaan asialla. Siironen toteaa osuvasti, että Simojoki irrotettiin ”omasta viitekehyksestään: äärivalkoisuudesta”: Simojoki oli osa talvisodan ihmettä!

Hänestä kirjoitettiin paljon ja varsinkin oikealla hänet liitettiin marttyyriksi mielletyn Bobi Sivenin rinnalle oikeutetun taistelun symboliksi. Simojoen maine kasvoi jatkosodan alussa, kun näytti, että ne arvot, joita hän oli kannattanut, olivat pääsemässä voitolle.

Mutta pian sodankäynnin onni muuttui.

::::::::::::::::::::

Siironen säilyttää objektiivisen linjansa Simojoen tarinassa etäännyttäen sopivasti itsensä kuvaamastaan kohteesta. Aivan lopussa hän sanallisesti melko loistokkaassa luvussa ”Uni ja kuolema” antaa tunteille vallan ja maalaa miltei runollisesti kohdettaan kuitenkaan tällöinkään sortumatta tarpeettomaan jossitteluun: oli selvää, ettei valta voinut siirtyä Simojoen hengenheimolaisille muutoin kuin natsi-Saksan voittaessa sodan. Edustuksellisen demokratian kautta voitto oli mahdoton.

Minun nuoruudessani Simojoki oli vain etäinen hahmo, jonka elämä ja ura olivat 1960-luvun Suomen osalta sivuraiteella. Tänä päivänä Simojoki sopisi joidenkin tahojen sankariksi, mutta niiden suosio ei nytkään tule kasvamaan hegemonistiseksi, ei lähellekään.

Olisiko Simojoki ollut onnellinen sodanjälkeisessä Suomessa? Tuskinpa, hän olisi säilyttänyt vihamielisen suhtautumisensa itäiseen naapuriin ja jatkanut omalla ehdottomuudellaan niiden tahojen rankkaa arvostelua, jotka hakivat Neuvostoliiton ystävyyttä.

Simojoen utopia oli – kuten Siirola toteaa – aika kaukana tämän päivän ääriliikkeiden tavoitteista. Jäljelle jää eksentrinen hahmo ei niinkään omituisuuden takia, vaan siltä osin, miten tällainen ihminen oli mahdollinen Suomessa.

Siirosen linjaus, ”ei paha eikä marttyyri” on ehkä oikea arvio. Simojoki oli kiistämätön poikkeusyksilö, joka yritti rakentaa hyvää, mutta joka useimpien mielestä rakensi pahaa. Siirosen sanoin hän kantoi sisässään sekä rakentavia että tuhoisia voimia samanaikaisesti.

Minulle hänestä jää kuva henkilökohtaisesti rohkeasta ihmisestä. Oikean vai väärän asian puolesta? Oma vastaukseni on selvä, mutta historiassa hänet voi nähdä yhtenä aikakautensa ja aatteensa edustajana, realiteettina, jonka kautta historiaa voi avata.

Trumpin naiset

Amerikkalaisista naisäänestäjistä 42 prosenttia tuki Donald Trumpia presidentinvaaleissa. Valkoisten naisten äänistä hän sai 53 prosenttia. Miksi valkoiset naiset eivät tukeneet vankemmin naisehdokas Hillary Clintonia, vaikka tämä oli hyvin suosittu äänestäjien keskuudessa? Näin Clintonista ei tullut maan ensimmäistä naispresidenttiä.

Tulkintani mukaan olla pätevä ja nainen oli miltei ylitsekäymätön asia monille amerikkalaisille, myös niille valkoisille syrjäytyneille, joiden on sanottu ratkaisseen nämä vaalit.

Värillisen presidentin jälkeen nainen presidenttinä oli yhdistelmä, joka myös toimi Hillary Clintonia vastaan. Että mustan jälkeen vielä nainen!

Hillary Clintonin viaksi laskettiin sekin, että hän on naimisissa ”syntisen” miehen kanssa. Osa äänestäjistä ei ole voinut antaa anteeksi koskaan Bill Clintonille hänen erheitään ja osa projisoi avioliiton Hillaryn rasitteeksi.

Myös se, että 41 vuotta kestänyt avioliitto on pitänyt kaikissa karikoissa on pikemminkin ongelma kuin osoitus pitkämielisestä kärsivällisyydestä.

Ja sitten on vielä kateusaspekti: Hillary Clintonista välittyi kuva tehopakkauksesta, joka eteni päämääräänsä esteistä piittaamatta.

:::::::::::::::

Maalis-huhtikuun Foreign Policy -lehdessä Trumpiin päin vahvasti kallellaan oleva venäläissyntyinen, amerikkalainen journalisti Cathy Young luotasi lisää syitä Trumpin suosioon naisten keskuudessa artikkelissa ”The Other Women´s Movement”.

Trumpin suosiota naisten keskuudessa ei ratkaisevasti hetkauttanut edes se, että hän kehui kourineensa naisia ”by the pussy” ja käyttäytyi muutoinkin epäkunnioittavasti toista sukupuolta kohtaan. Alunperinkin nais/mies vastakkainasetteluun perustunut presidentinvaalikampanja kääntyi alatyyliseksi sodaksi sitä mukaan kuin ääni- ja kuva-aineistoa tuli julki. Kaiken kaikkiaan on laskettu, että ainakin 12 naista joutui seksuaalisen ahdistelun kohteeksi.

Miksi Trumpin suosio kesti kaikki kolhut? Syitä on monia, mutta Youngin mukaan muutama seikka nousee muiden yläpuolelle. Tutkimusten mukaan vaalikampanjan aikana suurehko ultrakonservatiivivähemmistö suhtautui feministivallankumouksellisiin skeptisesti (ehkä Hillary Clinton sai tästä osansa, vaikkei mikään radikaali ollutkaan) ja asettui periaatteellisista syistä Trumpin puolelle Clintonia vastaan. Trumpia äänestäneistä 31 prosenttia oli ainakin jossain määrin sitä mieltä, että naisten tulee pitäytyä perinteisessä naisen roolissa, kun taas kaikista naisista tätä mieltä oli 21 prosenttia.

Neljäsosa Trumpia äänestäneistä naisista uskoi, että miehet yleensäkin tekevät parempaa politikkaa kuin naiset, kun taas Clintonia äänestäneistä tätä mieltä oli 3 prosenttia. Silti kolmasosa Trumpia äänestäneistä luonnehti itseään maltillisiksi tai liberaaleiksi ja peräti 77 prosenttia halusi nähdä kongressissa Trumpin ja republikaanien edistävän tasa-arvoa. Trumpia äänestäneistä naisista 39 prosenttia koki Trumpin halventavat kommentit naisista järkyttäviksi. Monet arvostelivat kyllä Trumpia, mutta pysyivät hänen kannattajinaan.

Edellä esitetystä syntyy kuva, että Yhdysvalloissa koko poliittinen kartta on enemmän oikealla ja konservatiivisempaa kuin esimerkiksi Länsi-Euroopassa. Myös liberaali-konservatiivi-akselilla republikaaninaiset voidaan luokitella vanhoillisiksi.

Monet liberaalisti ajattelevat Trumpin naiskannattajat eivät kerta kaikkiaan uskoneet meksikolais- ja muslimivastaisten puheiden johtavan aggressiivisen politiikan toteutumiseen. He myös uskoivat Trumpin toimivan perheasioissa ja verotuskysymyksissä perheiden hyväksi.

Steve Bannon on ylistänyt ”keskusta-oikeistolaista” (huom. Youngin määritelmä!) Tea Partya enimmäkseen naisten johtamaksi liikkeeksi. Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa nationalistien ja populistien johdossa on runsaasti naisia Marine Le Penistä alkaen. Naisissa on myös valtameren molemmin puolin runsaasti maahanmuuttovastaisuutta, joka saattaa yllättää skandinaavisesti ajattelevia.

Trumpissa arvostetaan hänen ”rehellisyyttään”. Sillä tarkoitetaan varmaankin pikemminkin suorapuheisuutta. Epäsovinnaisuudet siis kelpaavat äänestäville naisille, jos ne tulevat ”suoraan sydämestä”. Tärkeintä on, että sanoo, mitä ajattelee, vaikka viesti on äänestäjien kannalta jopa epäsopivaa.

Ei voi välttyä ajatukselta, että nämä ”Trumpin naiset” ihailevat voiman ja vallan yhdistelmää. Demokratia näyttäytyy heidän silmissään aneemiselta ja kyvyttömältä ratkaisemaan nykypäivän ongelmia.

Young näkee Reaganin jälkeisen konservatismin liian paljon poliittisia vastustajia tyynnyttelevänä, kun taas Trump sanoo, mitä hänellä on mielessä. Ristiriitaista tekstiä: kyllä republikaanit ovat yrittäneet 1990-luvulta lähtien ”satuttaa” demokraatteja parhaansa mukaan. Ehkä Young tarkoittaa haluttomuudella sovitella twiittien anteeksipyytelemätöntä puhekieltä eli juuri sitä tyyliä, jota Trumpin läheiset avustajat nyt ovat alkaneet vieroksua ja paheksua.

Youngin artikkelissa kiinnittää huomiota sen hyväuskoinen Trumpiin kohdistuva luottamus. Naiivisti toistetaan Trumpin sanomisia asettamatta niitä millään muotoa kyseenalaiseksi. Jo lyhyen ajan kuluessa Trump on pettänyt monet odotukset ja osoittanut vastustajien argumentit oikeiksi: presidentti on puheissan ja teoissaan osoittanut hyvään uskoneet harhaanjohdetuiksi. Vaikka kaikkein uskollisimmat ”Trumpin naiset” pysyvät kannassaan ja tukevat presidenttiä, on epäiltävää jaksaako suuri republikaaninen yleisö seurata presidentin sekavia lausuntoja ja harhapolkuja.

Trumpin dilemma

Olen seurannut tarkkaan Donald Trumpin poliittisia tekoja sekä median ja poliittisten vastustajien reagointia niihin. Aluksi suuri osa ihmisistä oli odottavalla kannalla tai ymmällä, mitä on tapahtumassa. Trump käyttäytyi täysin toisella tavalla kuin mitä olemme valtionpäämiehiltä tottuneet odottamaan.

Pian tapahtui jakautuminen kahtia: osalla kritiikki voimistui ja osa (vähemmistö) siirtyi siilipuolustukseen Trumpin taakse. Trump itse omaksui ajattelun, jossa hyökkäys oli paras puolustus. Tavoitteena oli myös kiistää kaikki itseen kohdistuvat syytökset.

Trumpin kiihkeimmät kannattajat - ja Trump itse - omaksuivat ajattelun, jossa kaikki presidenttiin kohdistuva kritiikki oli valemedian tuottamaa vääristeltyä tietoa: mediaa syytettiin suoraan valehtelusta. Oikeastaan tämä oli odotettua: mielipidepolarisoituminen oli hyvin jyrkkää.

Mielenkiintoisempaa on tarkastella Trumpin vastustajien käyttäytymistä. Kritiikillä – silloin kun kohde on Trumpin kaltainen helppo maali – on taipumusta muuttua massiiviseksi, erottelemattomaksi: lyödään kuin vierasta sikaa. En tunne myötätuntoa Trumpin kaltaista populistista huijaria kohtaan, mutta minua kiusaa kritiikin yksioikoisuus ja joiltakin osin suoranainen epäuskottavuus. Useimpia asioita, mitä presidentti tekee, tarkastellaan vinouttavien silmälasien takaa ja voidaan käyttää häntä vastaan. Arvostelusta on tullut tapa tai tottumus, jossa ei ole sävyeroja.

Otan esimerkin: Trumpin avustajat ovat presidentinvaalikampanjan tai presidenttiyden aivan ensivaiheessa pyrkineet luomaan julkisuudelta piilossa suorat yhteydet Moskovaan neuvottelumahdollisuuksien laajentamiseksi. Tätä voidaan perustellusti katsoa paheksuen, mutta itse näkisin selustaselvityksen yhtenä strategisena keinona edetä pois suurvaltojen välisestä umpikujasta. Säilytän toki mielessäni epäilyn, että Trump holtittomuudessaan ylittää sopivuuden rajan. Periaatteessa suorat salaiset kanavat eivät kuitenkaan ole pahasta, jos johtopäätökset vedetään demokraattisessa järjestyksessä.

Suurvallat ovat käyttäneet eräänlaista varjosuhdetestausta keskinäisten suhteiden parantamispyrkimyksissä kautta aikain, so. on annettu neuvottelijoille vapaat kädet julkisuudelta salassa hakea sopua kuitenkaan sitoutumatta saavutettuun ”neuvottelutulokseen”. Tällä tavalla voidaan löytää uusia avauksia ainakin teoreettisesti. Eri asia on jos tehdään salassa päätöksiä demokraattisten päätöksentekoelinten ulkopuolella. Emme tietenkään tällä hetkellä tiedä, mistä Trumpin pyrinnöissä oli kysymys, joten asia jää arvailujen varaan.

Liberaali lehdistö on tehnyt suurtyön paljastaessaan Trumpin onnettomien ulostulojen takana olevia kummallisuuksia. Siitä niille kiitos. Kuitenkin objektiivinen tarkkailija ei voi olla havaitsematta tarkoitushakuisuutta tietyissä kritiikeissä. Tarkoitan esimerkiksi presidentin ruokailutapoja, joista nostettiin melu, koska niiden nähtiin kuvaavan Trumpin eksentristä luonteenlaatua. Uutiset esitettiin paheksuvassa sävyssä. Toisaalta Yhdysvaltain silloisen varapresidentin Lyndon B. Johnsonin vieraillessa Länsi-Saksassa vuonna 1963, lehdistön huomiota herätti varapresidentin ”texasilaiseksi” mainostettu tapa syödä ruokaa käsin, myös kastikeruokaa.

Trumpin kohtalona on ollut omalla ailahtelevuudellaan aiheuttaa itseensä kohdistuvaa arvostelua. Poliittiset vastustajat – jotka varsinkin Yhdysvalloissa ovat räävittömän pahansuopia – ovat ottaneet täyden hyödyn irti Trumpin toilailuista. Niille ei voi antaa korkeita pisteitä käytöksestä, ne päinvastoin sumentavat asiallisen kritiikin. Trumpin toiminnassa on aidosti kysymys arveluttavasta tai järjettömästä käytöksestä. Ei tarvita takertumista toissijaisiin saivarteluihin. Arvostelu on sokeutunut, sortunut omaan näppäryyteensä.

Trumpin avustajat on sidottu messiaansa toilailuihin lujin sitein. Nämä joutuvat puolustamaan mestariaan epäkiitollisissa tilanteissa. Tämä johtaa miltei väistämättä siihen, että Trump puhdistautumisrituaaleissaan joutuu karistamaan jotkut – ehkä jopa useimmat - lähiavustajat pois harteiltaan muuttaessaan politiikkansa.

Käytännön politiikasta tulee epäjohdonmukaista. Lausunnoille ei voi antaa normaaleja merkityksiä. Kaikkeen täytyy liittää ”Trump-varaus”.

Trump on valinnut kohtalonsa, vai onko kohtalo valinnut Trumpin? Hän taistelee raivokkaasti paitsi asiallista ja oikeutettua kritiikkiä vastaan, niin myös tarkoitushakuista arvostelua vastaan.

Radikaalin ”Vanhan” tarina

Outi Popp ja Asko Mäkelä ovat kirjoittaneet Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen (1969-1993) tarinan (Like, 2017). Kirjan iskevänä otsakkeena on ”Vanha palaa” (joka tarkoittaa – paitsi tulipaloa – julistuksenomaista toivetta, että rakennus palaisi opiskelijoiden taloksi).

Kirjoittajat mainitsevat tehneensä yli 100 haastattelua, jotka on muutettu keskustelun muotoon tapahtuneiksi muisteluiksi. Valittua tekniikkaa voidaan arvioida monestakin näkökulmasta, mutta ymmärrän, että kronologian kirjoittaminen olisi mahdotonta: ihmisten muisti ei riitä sijoittamaan keskusteluja/ tapahtumia aika-akselille eksaktisti. Ehkä juuri tapahtumien - sekavienkin ilman kokonaisvaltaista hahmottamista - kulku pystytään välittämään parhaiten juuri keskusteluasetelman kautta…. niin, yhteiskunnallinen keskustelu, siihenhän nuo loiston päivät perustuivat!

Minua on aina kiinnostanut jonkin spektaakkelin, historian merkkitapahtuman tai jonkin fyysisen kohteen alkuhistoria: miten kaikki oikein käynnistyi? Tämän kirjoitukseni osalta erityinen kiinnostus kohdistuu aikajaksoon 1960-luvun puolesta välistä 1970-luvun puoleen väliin. Joka tapauksessa on kulttuuriteko, että on kaivettu esille henkilöt ja tapahtumat yli 50 vuoden takaa niin kauan, kun he (tai suurin osa heistä) on vielä keskuudessamme.

Kirja on runsain valokuvin varustettu teos poliittisen ja kulttuuriradikalismin vuosista ajalta, jossa itsekin olin mukana opiskelijana, tosin toisaalla Suomessa.

Teoksessa Vanhan merkitys nähdään näyttämönä opiskelijoiden kulttuuritahdolle, yhteiskunnalliselle keskustelulle ja kulttuurinälkäisen yleisön kasvattajana. Vähätellä ei voi myöskään Vanhan kautta tapahtunutta kansainvälisten virtausten tuloa Suomeen.

Vanhalla on symboliarvo tietyn aikakauden ilmentymänä. Suuret ikäluokat murtautuivat julkisuuteen ja näkyville paikoille. Lähihistoriasta ei tule mieleen ajanjaksoa, jossa nuorisolla olisi ollut niin suuri näkyvyys kuin tuolloin.

Kirja vilisee nimiä, joista useat ovat tuttuja kymmenien vuosien ajalta osoittaen, että Vanhan toimijoilla oli kapasiteettia olla johtotähtinä, kuten Aulikki Oksasella, Kaj Chydeniuksella, M.A. Nummisella…..mutta toisaalta moni on ainakin suurelta yleisöltä päässyt unohtumaan.

Radikalismi päälikerroksen läpi paljastuivat vanhan maailman pukeutumiskoodit, joita tuolloin oli noudatettava: solmio ja pikkutakki, samoin kuin avecin pakollinen mukanaolo, muutoin naisten pääsy sisälle estyi.

Kirjassa muistellaan erästä erillistaistelua, johon olen itsekin viitannut näissä blogikirjoituksissa, nimittäin taistelua pop-musiikki vs. klassinen musiikki. Järjestettiin tilaisuus ”Onko huono sinfonia parempi kuin hyvä iskelmä?” (1965). Sekin oli ajan murros, jonka seurauksena klassisen musiikin hegemoninen asema pikku hiljaa murtui 1970-luvulle tultaessa. Mutta hitaasti se kävi. Yleensäkin voi sanoa, että muutokset tapahtuivat tosiasiassa pitkällä aikavälillä, vaikka mielessämme radikalismin luonteeseen kuuluu äkillinen muutos. Mutta tuolloin kylvettiin muutoksen siemen!

Kirjassa Vanha korostuu luovan prosessin syntypaikkana, ja miksikäs ei, sillä uusi syntyy kohtaamisten kautta. Avainhenkilöt kulkevat kulkevat läpi kirjan jatkuvana kavalkadina: Jarkko Juselius, Petri Repo. Mattijuhani Koponen, Tapio Kiiskinen, Liisa Liimatainen….

Vanha oli myös paikka, jossa erilaiset populaarimusiikin kokoonpanot pääsivät esiintymään. Yhtyeiden jäsenet vaihtelivat tiheästi kertoen sen, että meidän pienillä markkinoillamme pitkäkestoinen menestys oli lopulta harvinaista.

Vanha toimi myös maailmankatsomuksen avartumisen foorumina. Nuoriso otti kantaa demokratiakysymyksiin, antimilitarismiin, nälänhätään, Vietnamin sotaan, köyhyyteen……

Tämän kaiken huipentumana opiskelijat valtasivat Vanhan 25.11.1968. Vanhalla piti olla HYY:n virallinen 100-vuotisjuhla seuraavana päivänä, mutta epävirallinen tilaisuus esti juhlallisuudet. Virallinen tilaisuus siirrettiin muualle. Minua on aina häirinnyt Vanhan valtauksen mainostaminen spontaanina tapahtumana, jota ei kannattanut ottaa kovin vakavasti. Puuhamiehet ja erityisesti -naiset näkivät ilmeisesti paljon vaivaa, jotta tilaisuus toteuttaisi tarkoitusperänsä: haluttiin, että Vanha on opiskelijoiden oma talo. Paikalle toki osui satunnaisia kulkijoita, joille tilanne oli vähemmän totinen.

Valtauksen perimmäisenä tarkoituksena oli yliopistodemokratian lisääminen. Itse valtausiltana yleispoliittisena alkanut tilaisuus muodostui puolen yön jälkeen vasemmiston voimannäytökseksi.

Mistään valtarakenteiden kumouksesta ei ollut kysymys: ylioppilaskapina integroitiin osaksi normaaliyhteiskuntaa, mutta ehkä on oikein sanoa, että politisoituminen alkoi samalla….

Ylioppilastalon valtaus oli yksi osa kansainvälistä ylioppilasliikehdintää. Tukholmassa vallattiin ylioppilastalo jo edellisenä keväänä. Olof Palmen yksi muistettavimpia interventiota tapahtumien keskiöön oli puhe kesken ylioppilastalon valtauksen. Palme onnistui rauhoittamaan tilanteen päättäväisyydellään.

Kun tänään puhutaan eliitin eriytymisestä, niin tuolloinkin 50 vuotta sitten oli kysymys protestista valtaa pitäviä vanhoja ja vanhoillisia vastaan.

Ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen avajaisia vietettiin 16.2.1969. Opiskelijat halusivat ottaa johtoaseman yhteiskunnan kehittämisessä. Kulttuurin kehittäminen säilyi toki keskiössä ja Vanhasta muodostui kansainvälisten teatteriesitysten ja konserttien näyttämö. Myös taiteellisesti saavutettiin korkea taso.

Yhteiskunnallinen radikalismi muuntui 1970-luvun vaihteen molemmin puolin. Vasemmistolaistuminen voitti alaa, vieläpä dogmaattisin painotuksin. On huomioitava, että suuri osa yhteiskuntaa ”sijaitsi” tuolloin vasemmalla nykyiseen verrattuna. Paljon oli myös kaikille ideologisille suuntauksille yhteistä: kokoomus ja keskusta lauloivat laululiikkeen lauluja. Kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin oli yhteistä, samoin solidaarisuus kansainvälisesti.

Kommunistien vaikutusvalta oli suurimmillaan 1971-75. Miten tämä näkyi Vanhalla? Monellakin tavalla, hallintoelimet vallattiin vasemmistolle ja sen kautta talon ohjelmistopolitiikka muuttui. Yksi nimenomainen piirre vahvistui: ohjelmat vasemmistolaistuivat ja politisoituivat. Dogmaattiset painotukset tekivät vaikeaksi sopia käytännön toiminnasta. Noina aikoina haastettiin ottamaan kantaa.

Tuolla kaudella 1970-luvun alussa syntyi myös merkittäviä lauluja, jotka monet eri tahot kokivat omikseen. Nyt vuosikymmenien jälkeen voidaan todeta, että Love Recordsin monet tuotannot ovat klassikon maineessa.

Maailman muuttaminen koettiin mahdollisena jopa todennäköisenä. Aulikki Oksanen: ”käsitys maailmasta oli optimistinen”. Olen paljon käsitellyt eri aikakausiin liittyvää odotusta näissä kirjoituksissa. Ero noiden aikojen optimistisen odotuksen ja tämän päivän pessimismin välillä on dramaattinen.

Taidemuodoista – muistan sen hyvin itsekin – elokuva koettiin tavattoman tärkeäksi. Ehkä sen takia, että elokuva oli myös tärkeä ja tehokas propagandan väline.

Vanhasta muodostui vasemmiston paikka kokoontua ja pitää kokouksia. Itsellenikin ovat jääneet mieleen valtavat osanottajamäärät. Kuvat, jotka sisältyvät Poppin ja Mäkelän kirjaan massatapahtumista kertovat vallinneesta innosta. Tuli tunne, että nyt maailma oikeasti muutetaan.

Vastakkainasettelu oli voimissaan. Puhuttiin ”porvarillisesta hegemoniasta” ja ”yleisdemokraattisesta rintamasta”. Silti voimakkaimpana ajatuksena noilta ajoilta on jäänyt mieleen epäily, epäily populistisesta (silloin ei tätä käsitettä käytetty) yksinkertaistamisesta.

Tunne mahtavasta muutoksesta hävisi nopeasti ja niin hävisivät suuret yleisömassatkin. Sitä ennen kuitenkin toiminta oli yritteliästä ja pioneerihenkistä. Kirjasta käy ilmi, että Vanha oli esim. tekniikan puolella oppimispaikka, josta moni hyötyi tulevassa ammatissaan, kun suurin amatööri-innostus oli ohi.

Noiden tapahtumien mukana elävänä kummisetänä toimi presidentti Kekkonen. Tämä tunne ainakin jäi monille. Ehkä Kekkonen oli aidosti kiinnostunut nuorten touhuista ja ehkä hän itsekin eli vasemmistolaisimman vaiheen noina vuosina. Kysymys ei ollut siis ainakaan pelkästään opportunismista.

Vanha kytkeytyi oleellisesti kansanvälisiin solidaarisuusliikkeisiin, kuten Chileen, Vietnamiin ja Nicaraguaan. Poliittinen laululiike sai aimo annoksen vaikutteita juuri noista kansainvälisistä yhteyksistä (Mercedes Sosa, Isabel ja Angel Parra, Pete Seeger, Quilapayun…..)

Korostettaessa noiden aikojen vasemmistohenkisyyttä kannattaa muistaa, että Suomi oli varsin oikeistohenkinen maa ja tiedotusvälineet olivat porvarien käsissä. Minkäänlainen tosiasiallinen vallankumous ei Suomea uhannut, vaikka uhkakuvia onkin levitetty.

Ehkä tämä tarkastelu kannattaa päättää noin vuoteen 1975, jolloin Vanha vuokrattiin Intimiteatterille (vuoteen 1981 saakka) ja kulttuurikeskuksen illat vähenivät samalla, kun poliittisuus ohitti lakipisteensä. Silloin tosin alkoivat monien sittemmin hyvin tunnettujen kotimaisten bändien vierailut Vanhalla: ”bändit enemmän tai vähemmän valloittivat Vanhan”, mutta se on jo toinen juttu.

Vuoden 1978 huhtikuussa Vanhan tulipalossa koettiin vanhan Vanhan väistyminen lopullisesti ja uusi Vanha syntyi avattaessa tilat syksyllä 1979: ”Koettiin, että Vanhan palo – `Vanha palaa´ - symboloi kahden aikakauden rajaa”, todetaan kirjassa.

:::::::::::::::::::::

Kirja on alusta loppuun keskustelumuotoista historiikkia Vanhan vaiheista. Mitään suurta kaarta ei vedetä aikakauden yli, eikä siihen soviteta Vanhan legendaa. Se ei liene ollut kirjoittajien tähtäimessäkään, vaikka aihetta suurten ikäluokkien murtautumisen kautta olisi ollut. Ehkä tällainen rosoinen – mutta tiheätunnelmainen - hajahavaintokimppu on sittenkin paras tapa kunnioittaa vanhaa rakennusta.

Postmodernin kyökkifilosofin mietteitä

Aluksi katkelma kirjoituksesta, jolla arvioin Timo Vihavaisen teosta ”Barbarian paluu”:

”Niin, vanha degeneroitunut Eurooppa, mitä sille voidaan tehdä? Kirjansa nimessä konservatismin apostoli Vihavainen luo lohduttoman kuvan Euroopan kyvystä selviytyä. Ja Eurooppa itse on luonut ahdinkonsa. Pari sataa vuotta jatkuneen liberalismin voittokulun haastajaksi on kohonnut ”primitiivinen mielettömyys” (sanottakoon vaikkapa uskonnollinen fanatismi). Mitä tekee länsimaiden älymystö haasteen edessä? Vihavaisen mielestä taipuu postmodernin suhteellistamisen kannattajaksi. Menneestä totuudentavoittelusta, joka ilmeni edistysajatteluna on luovuttu. On henkisesti velttoiltaessa hyväksytty `raakuus, fanaattisuus, irrationalismi, sivistymättömyys ja hillittömyys´, luullen, että kaiken ymmärtäminen on edistyksellistä!”

Siinä se tuli, paha sana postmoderni, millä voidaan selittää melkein kaikki se, mitä ei ymmärretä.

Tietenkään länsimainen ihminen ei hyväksy raakuutta ja hillittömyyttä, mutta Vihavainen selittää, että hyväksymällä - pakolaisen statuksella - aggressiiviset maahanmuuttajat, hyväksymme välillisesti potentiaalisen terrorismin.

Sytykkeenä tälle blogikirjoitukselle toimii Jussi Ahlrothin lauantaiessee ”Kuka tappoi totuuden? (HS, 20.5.2017). Viittaan Ahlrothin kirjoitukseen harvakseltaan. Tarkoitus on lähinnä selkeyttää omia ajatuksia koskien modernia ja postmodernia.

Käsitän postmodernin filosofian perinteisesti ja rajallisesti ”suurten kertomusten” pirstoutumisen oppina. Moderneja suuria kertomuksia edustavat vaikkapa kristinusko, sosialismi, liberalismi, kapitalismi jne. Kun suuret kertomukset eivät enää selittäneet maailmaa loogisesti, vaan osoittautuivat liian staattisiksi ja ehdottomiksi, kehitettiin tilalle postmodernit jatkuvasti muuttuvat suhteet.

Nyt yhä enemmän näyttää siltä, että muoti-ilmaisut, kuten ”totuuden jälkeinen aikakausi” (Post truth era) ja vaihtoehtoinen totuus johdetaan postmodernismista, mikä osoittaa halua laajentaa alkuperäistä postmoderni-käsitettä nykypäivän politiikan yleisselitykseksi. Tämä tietenkin luo varjon koko postmodernin filosofian ylle. Sillä ei pitäisi selittää pessimismiä, mitä tunnemme nykyajan ennustamattomuutta kohtaan.

Yksinkertainen ja hieman naiivi esimerkki: lukemattomin valokuvin voidaan osoittaa todeksi, että Donald Trumpin virkaanastujaisissa oli vähemmän väkeä kuin Barack Obaman virkaanastujaisissa. Tämä on fakta. Vaihtoehtoinen totuus näki asiat toisin, mutta luotettava selitysmalli on, että Trump ei voitonhimossaan pystynyt myöntämään tosiasioita ja syyllistyi patologiseen valehteluun (uskoi omiin valheisiinsa).

Virkaanastujaisesimerkillä ei ole yhteyttä postmoderniin, mutta sitäkin merkittävämpi yhteys totuuden vääristelyyn. Tämän kirjoituksen ensimmäisen kappaleen Vihavais-arviossa on nimenomaan perinteinen modernin määritelmä lähtökohtana (so. Vihavaisen mainitsema ”edistys” on modernin ilmenemismuoto). Tekstinpätkä selittää edistysuskoisen professorin turhautumisen siihen, että ”moderni” vaihtuu loputtomiin postmoderneihin fanatismin selityksiin - ja mikä pahinta - vielä haluun ymmärtää niitä. Itse asiassa Vihavaisen tekstissä tulee esille kaksi ”modernia”, (1) edistysusko ja (2) konservatiivinen tahto palata tuohon modernin kulta-aikaan.

Olen itse joutunut pohtimaan modernin ja postmodernin suhdetta, kun arvioin George Bushin ristiretkeä vuonna 2003 Zaddam Husseinia, al-Qaidaa ja (olemattomia) joukkotuhoaseita vastaan. Bush lähetti joukkoja Irakiin viemään demokratiaa, tuhoamaan joukkotuhoaseet, syrjäyttämään Zaddam Husseinin ja varjelemaan Yhdysvaltain öljyintressejä. Se oli ”modernin” ristiretki ”pahan valtakuntaa” vastaan. Oma ja monien muiden selitys on, että isis, pakolaisongelma, ja monet muut ahdingot olivat seurausta Bushin ”modernin” puolustamisesta tai oikeammin hyökkäyksestä Irakin kimppuun modernin julistamiseksi voittajaksi.

Postmoderni totuus (monimutkainen vyyhti syy-seuraussuhteita) murskasi alleen kaikki modernin selitykset: ”meidän pojat selvittää asiat ja tulevat sitten pois”. Seurauksena on ollut kaaos, joka jatkuu ja jatkuu…..

Relativismi (”kaiken suhteellistaminen”) selittää, että tosiasioita ei ole, vaan on pelkästään tulkintoja. En siis pidä tätä lainkaan postmodernina omien määrityksieni mukaan. Totuuden määrittelyssä vannon vahvasti faktoihin, vaikka myönnänkin tehtävän haasteellisuuden. Melkein kaikki voidaan kiistää, jos niin asennoidutaan. Yhteisesti hyväksytyt faktat ovat kuitenkin lähtökohta kaikelle järkevälle toiminnalle.

Yksinkertainen esimerkki: lukemattomin valokuvin voidaan todistaa, että Donald Trumpin virkaanastujaisissa oli vähemmän väkeä kuin Barack Obaman virkaanastujaisissa. Tämä on fakta. Trumpin neuvonantajan Kellyanne Conwayn lanseeraama vaihtoehtoinen totuus näki asiat toisin , mutta tosiasia on, että Trump ei voitonhimossaan pystynyt myöntämään ikäviksi kokemiaan tosiasioita ja syyllistyi patologiseen valehteluun (uskoi omiin valheisiinsa).

Vasta myöhemmin pystytään määrittämään tarkemmin, mikä osuus Donald Trumpin epätasapainoisella ja omintakeisella persoonalla on ollut tähän faktasekoiluun. Trumpismin syvintä olemusta pohditaan vielä pitkään. Kahden totuuden – ”faktatotuuden” ja ”minusta tuntuu” -totuuksille ei saa alistua , mutta sen pohtiminen on aiheellista, mikä saa ihmiset ahdistumaan ja etsimään vaihtoehtoisia vastauksia ja totuuksia.

Yksi selitysmalli on, että eliitin/asiantuntijoiden/vanhan vallan edustajien faktoihin ollaan kyllästytty. He edustavat ylemmyydentuntoisia menestyjiä. Asiantuntijoiden totuus – varsinkin jos se pystytään todistamaan oikeaksi – vain lisää vihastusta asiantuntijaeliitin totuuksia kohtaan.

Ahlroth on oikeassa todetessaan, että meidän on vaikea uskoa tosiasioita, jotka ovat ”oman maailmankuvamme kanssa ristiriidassa”. Juuri sivistystehtävä (Kipling: ”valkoisen miehen taakka”) tai demokratian vienti ovat monille kehittyvien maiden edustajille osoitus länsimaisesta ylemmyydentunteesta. Lännessä ne koetaan hyväntahtoiseksi tueksi ja ihmetellään, kun vastaanotto on kriittinen.

Vladimir Putin – niin vaikeaa, kun meidän on häntä hyväksyä - panee meidät miettimään omaa liberaaliuttamme. Putin sanoo meidän tuhoavan vapauksillamme länsimaisen perintömme. Putinille moderni on syvää uskonnollisuutta, auktoriteettiuskoa ja vahvaa puolustustahtoa. Putinin moderni on Venäjä-keskeisen hegemonian tavoittelua. Postmoderni moniarvoisuus on hänen kannaltaan tuhoisaa.

Juuri hegemonian käsite on yksi tapa lähestyä moderni-postmoderni -teemaa. Puhutaan vihervasemmistolaisesta hegemoniasta tai kulttuurimarxilaisuudesta (joka on tietenkin haukkumasana), Hegemonian tai hegemonistin katsotaan anastavan totuuden omiin tarkoituksiinsa ja auta armias, jos ja kun vallankäytön kohteet huomaavat sen. Seurauksena on ollut nykymuotoisen populismin kehittyminen , joka asettaa kyseenalaiseksi elitistisen kuvan totuudesta. Sitä vahvempi on vastareaktio mitä enemmän vallankäytön kohteet tuntevat itseään käytettävän hyväksi.

Vastaavasti änkyräpopulismi vie asiat toiseen äärimmäisyyteen kieltäen kaiken, mitä hegemonisteiksi käsitetyt sanovat – myös selvät faktat. Juuri tästä syntyy vaihtoehtoinen totuus, jossa ei välttämättä ole mitään järkeä. Miksikään postmoderniksi vaihtoehdoksi siitä ei ole.

Populismi on monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista. Postmoderni pyrkii valaisemaan ongelmien moniulotteisuuden. Ratkaisujen löytäminen haasteisiin on ongelmanratkaisun ytimessä. Tässä postmodernismilla on sosiaalinen tilaus.

Paljon puhutaan nykyisin ”tarinan” lanseeraamisesta politiikan välineeksi. Sillä pyritään lähestymään kansalaisia suoraan eli pyritään käyttämään populistien itsensä käyttämiä keinoja. ”Tarinakaan” ei ole postmoderni. Sillä ei pyritä luomaan uutta vanhaa pirstomalla, vaan pikemminkin sen avulla viekoitellaan hyväksymään ”vanha moderni”, sanokamme vaikkapa hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet tai ympäristötietoisuus.

Postmoderni on hyvä työkalu ympärillämme tapahtuvan ymmärtämiseen. Ahlroth puhuu tiedostamattoman näkyväksi saamisesta, mikä on postmodernin yksi päätehtävistä. Postmoderni voidaan nähdä modernin rapautuvan maailman tekemiseksi ymmärrettäväksi. Harvoin jokin osa vanhasta maailmasta sortuu kuitenkin täysin olemattomiin. Vanhan raunioille syntyy uutta.

Postmoderni voidaan siis nähdä toisaalta maailman pahuuden tai hyvyyden ymmärtäjänä, jolloin vaihtoehtojen esille tuominen usein koetaan ”kaiken suhteellistamisena” tai se voidaan nähdä pyrkimykseksi selittää monimutkaista maailmaa ilman, että sorrutaan loputtomaan vaihtoehtojen ymmärtämiseen.

Jääkiekon MM 2017: kootut jälkiviisaudet

Seurasin jääkiekon MM-kisoja yleisellä tasolla. Loppua kohden vanha rakkaus elpyi ja innostus lisääntyi. Seuraavassa arvioin Suomen joukkueen otteita historiaperspektiivistä ja vähän tulevaisuudenkin näkökulmasta.

Nykyaikaisen jääkiekon esimerkkijoukkueena on pidetty NHL:n Pittsburgh Penguinseja. Myös World Cupissa 2016 Amerikan 23-vuotiaiden joukkue oli nyky- ja tulevaisuuden jääkiekon airut.

Kysymys on yhdistelmästä, jossa pelaajan henkilökohtainen taito yhdistyy luistelunopeuteen – ja mikä tärkeintä – pelinopeuteen. Se tarkoittaa käytännössä nähdäkseni sitä, että keskialueen, puolustusalueen ja hyökkäysalueen käyttö on totaalista. Peli on niin nopea, ettei ryhmittymistä ehditä tehdä (eikä kannata tehdä), vaan peli siirtyy sekunneissa näiden pelialueiden välillä. Peli pitää pystyä kääntämään salamannopeasti puolustuksesta hyökkäykseen ja päinvastoin.

Parhaiten suomalaisista modernin kiekkoilun idean on oppinut Sebastian Aho. Hän on tyypillisesti pelaaja, jonka rinnalla kaverien peli paranee ja vastaavasti Ahon rinnalle pitäisi löytää ketjukaverit, jotka Aho ansaitsee ja jotka pystyvät hyödyntämään hänen aivoituksiaan.

Suomen peli oli vuoden 2017 MM-kisoissa ”vanhanaikaista”. Puhutaan viivelähdöistä painottaen siis taktista pelinäkemystä, jonka mukaan kerätään viisikko jopa oman maalin taakse ja käynnistetään hyökkäys. Tämä Jukka Jalosen aikaan omaksuttu kuvio herätti kanadalaisissa MM-kisojen aikaan suurta ihmetystä. Ehkä enemmän kuitenkin kysymys on siitä, että joukkueen osaamisen taso ratkaisee pelitavan. Suomi ei pysty pelaamaan samalla tavalla vinhavauhtista kiekkoilua kuin Ruotsi, Kanada ja Venäjä parhaimmillaan. Liian usein vastustaja kovalla karvauksellaan naulasi suomalaiset omaan päätyyn. Muista maista esimerkiksi Sveitsi on varsin hyvin omaksunut modernin jääkiekon taidot.

Yksi kysymys jää kuitenkin ratkaisematta: pronssipelin viimeisessä erässä Suomi unohti kaikki hienoudet ja painoi apinaraivolla päälle ja kas, vastustajan peli sekosi lähes tyystin. Tämän pelityylin harjoittaminen edellyttää kovaa itseluottamusta ja – se on sanottava – henkilökohtaista taitoa.

Silmiinpistävää kärkimaiden osalta oli, että Suomelta puuttui suhteessa ehkä eniten huippupelaajia (= olemme muita enemmän riippuvaisia harvoista huipuistamme). Toisaalta Ruotsilla on Nashville Predatorsissa, Ottawa Senatorsissa ja Pittsburgh Penguinsissa huima määrä lahjakkaita pelaajia, jotka eivät päässeet kisoihin NHL:n playoffs-ottelujen takia.

Toki Suomeltakin oli samasta syystä poissa Sami Vatanen, Olli Määttä ja varsinkin Pekka Rinne, joka olisi huikea vahvistus nykymaajoukkueelle.

On oltu hieman kateellisia ruotsalaisille, jotka saivat NHL-miehet liikkeelle päinvastoin kuin Suomi, joka veti osin vesiperän. Lohdutukseksi voin sanoa, että yleensä se on ollut päinvastoin: Ruotsilla on ollut kieltäytymisiä ja Suomi on saanut parhaat liikkeelle. Miksi juuri nyt kävi näin, sitä en tiedä.

On väitetty hyvin ohkaisin perustein, että ei pidetty valmentajasta tai pelityylistä. Voihan tietysti olla, että kun joukkue ei näyttänyt voittajajoukkueelta ennen kisoja, niin siihen liittyminen oli vähemmän motivoivaa. Toisaalta ymmärrän Patrik Lainetta, jolle viime kausi oli varsinaista hevosenleikkiä lukuisine turnauksineen.

:::::::::::::::::::

Suomen maajoukkueella on sukupolviongelma. Meillä on huippupelaajia, jotka ovat ohittaneet lakipisteensä (Valtteri Filppula, Jussi Jokinen, Jori Lehterä). Ei pidä käsittää väärin: kaikki ovat edelleen huippuja, mutta nuoruutta hekään eivät saa takaisin. Parhaimmillaan tilanne voisi olla se, että joukkue kostuu runkopelaajista (Mikael Granlund, Mikko Koivu, Sami Vatanen, Aleksander Barkov, Pekka Rinne (+ muut huippumaalivahdit), mahdollisesti Markus Granlund ja muutama muu), ja sitten läpimurron tehneistä nuorista kuten Patrik Laine, Sebastian Aho, Mikko Rantanen, Rasmus Ristolainen ja Olli Määttä.

Tyrkyllä huipulle nuorista ovat Julius Honka, Kristian Vesalainen, Vili Saarijärvi, Olli Juolevi, Kasperi Kapanen, Aleksi Saarela, Julius Nättinen ja monet muut. Kysymys on kuitenkin vuosista, vaikka osa pelaajista kypsyy hämmästyttävän nopeasti (vrt. Aho, Rantanen). Tärkeää näyttää olevan pääsy amerikkalaisiin juniorisarjoihin eikä farmissa kehittymistä kannata väheksyä. Siellä opitaan NHL:n tavoille.

Maajoukkueen kannalta on tärkeää, että harvoista huipuistamme pidetään kiinni. Floppeihin ja pahoihin loukkaantumisiin ei juuri ole varaa. Jesse Puljujärvi on tärkeä testi arvioitaessa nuorten lahjakkuuksien kanssa onnistumista. Kiltti ja hyvätapainen ”Pulju” tarvitsee hyvät neuvonantajat lunastaakseen häneen asetetut lupaukset.

Nuorten pelaajien onnistunut ymppääminen muutamalla vanhemmalla pelaajalla vahvistettuun runkoon on suomalaisen huippujääkiekon osalta avainkysymys. Runkopelaajiksi on tyrkyllä useita pelaajia aiemmin mainitsemieni lisäksi. Tärkeää on aivan huipun tuntumassa olevien pelaajien jatkokehitys, ajatellaan vaikka San Josen Joonas Donskoita, Montrealin Artturi Lehkosta, Carolinan Teuvo Teräväistä, Minnesotan Erik Haulaa tai Winnipegin Joel Armiaa.

Laskujeni mukaan NHL:ssä pelasi kuluvalla kaudella ainakin ajoittain tusinan verran suomalaisia maalivahteja, joka on käsittämätön määrä. Juuri maalivahdit ovat olleet menestyksen tae meikäläisessä jääkiekossa.

Tarvitaan kaikkia, koska nimiluetteloista huolimatta huipulle ei sittenkään ole tunkua. Nuorten MM-kisat ovat luvanneet paljon. Menestys on ollut ilmiömäinen. Tuhannen taalan kysymys on, jatkuuko huippunuorten kehittyminen. Muissa lajeissa on ollut nähtävissä, että välttämättä edistyminen ei konkretisoidu lineaarisesti.

Suomalaisen jääkiekon jatkon kannalta näyttää siltä, että huippumaalivahteja ja hyökkääjäpelaajia on tarjolla, kun taas puolustajista on pulaa. Nykyaikaisessa jääkiekossa tarvitaan isoja, mutta silti nopeita ja teknisiä puolustajia. Hidas mutta kankea ei kuulu tähän päivään. Tältä osin täytyy uskoa, että nuorista lupaavista puolustajapelaajista nousevat tulevat huiput. Kuuluttaisin tässä strategista 3-5 vuotissuunnitelmaa, jossa sovitaan periaatteista, mietitään eteneminen ja sitoutetaan pelaajat maajoukkueessa yhdessä sovittuun (nopeaan) pelitapaan.

:::::::::::::::

Entä maiden välinen kilpailu, mitä on nähtävissä?

Vanhat, suurten takana tulleet ovat nostaneet tasoa (Sveitsi, Saksa). Niiden takana olleet Norja ja Tanska ovat myös nousussa. Paljolti kysymys on siitä, saavatko edellä mainitut maat pelaajiaan NHL:ään. Näkyvissä on keskieurooppalaisten pelaajien määrän lisääntyminen maailman ykkösliigassa. Saksan Leon Draisaitl on esimerkki nuoresta jo huipulla olevasta pelaajasta, joka saattaa vakiinnuttaa asemansa NHL:n pistepörssin kärkikymmenikössä. Ja uutta on tulossa: sveitsiläinen Nico Hischier on aivan 2017 Draft Prospect Rankingsin kärjessä.

Toisaalta vanhan Tsekkoslovakian molemmat osat ovat hieman taantuneet. Suomella on tämä taantumisvaara olemassa varsinkin tässä välitilassa, kun uudet nuoret tähtipelaajat eivät ole vielä aivan valmiita.

Mitä tapahtuu jääkiekon top 12:ssa tulevin vuosina. Raaka totuus on, että samat vanhat huiput ovat muutamien viime vuosikymmenien ajan pysyneet huipulla. Näitä ovat Kanada, USA, Venäjä, Ruotsi, Suomi, Tsekki ja varauksin Slovakia. Uudet kärkimaaehdokkaat ovat harvassa. Tyypillistä on ollut, että jotkut maat ovat pystyneet nousemaan tilapäisesti huipun tuntumaan, mutta eivät pysyvästi vakiinnuttamaan asemiaan. Jotain on kuitenkin tapahtumassa. Sveitsi on tunkeutumassa väkisin top-kuuteen ja ovella kolkuttelevat Saksa, Latvia, Norja ja Tanska. On vaikea sanoa, onko Ranskan menestys vain kotikisaperuja. Joka tapauksessa näyttöjä tarvitaan lisää. Näkemättä on suurten jalkapallomaiden ja Kiinan läpimurto. Suomen kannalta kilpailu on kiristymässä, mutta jääkiekkopelin kannalta tilanne on suotuisa.

Timo Vihavainen: konservatismin omantunnon ääni ja menneen maailman tulkki/osa 2

Tämä Timo Vihavaisen kirjaa ”Barbarian paluu” (Otava, 2017) käsittelevän kirjoituksen toinen osa.

Olen ainakin yhdessä suhteessa Vihavaisen kannalla. Hänen konservatiivisuuteensa kuuluu sovitteleva (vaan ei suomettunut) suhtautuminen Venäjään. Sanoille antaa painoa toimiminen – nyt eläköityneenä - Venäjän tutkimuksen professorina. Vihavainen vierastaa Suomen ehdoin tahdoin tapahtuvaa mukanaoloa suurvaltojen eturistiriidoissa. Vihavainen: ”Suomen koetaan nyt olevan osapuoli suurvaltojen kiistoissa, jotka saattavat kärjistyä suorastaan sodaksi”. Ja edelleen: ”…. lehdet suorastaan kilpailevat siitä, kuka uskaltaa hurjemmin itäisestä naapurista lohkaista, kuten presidentti Niinistö sanoi”.

Vihavainen suhtautuu ironisesti Suomen haluun yrittää olla mukana aseilla uhoamisessa, jota meillä ns. laatulehdistö harjoittaa. Jos tämä on konservatismia, niin siinä minäkin olen mukana. Vihavaisen mukaan Suomella on kaksi suositeltavaa puolustuspoliittista periaatetta, defensiivisyys ja Venäjän provosoinnista pidättäytyminen.

Sitten on vielä kysymys EU:sta. Vihavainen on perinteisesti euro- ja EU-pessimisti. Hän korostaa erityisesti kulttuurista ja demografista rappiota. Demokratiavaje, pankkivastuut, pakolaiskysymys, periferian syrjiminen saavat kaikki kyytiä pessimistin kädestä. Eurooppaa vaivaa edistysuskoa kohdannut kriisi. Kaikki se, minkä varaan on laskettu optimistinen tulevaisuus on osoittautunut häilyväksi, epävakaaksi.

Pieni valtio (siis esimerkiksi kansallisvaltio Suomi) on kaunista, on Vihavaisen teesi. Kaikki suurvallat ovat romahtaneet ja niin tulee käymään myös Yhdysvalloille ja Euroopalle. Mutta mitä onkaan tapahtumassa? Nationalismi on kirosana länsimaissa, jopa rikollinen ideologia, joka tapauksessa epäsuosittua. Kieltämällä nationalismi päästään menneen maailman kummituksesta eroon! Yhteiseksi kodiksemme on tarjolla koko maapallo, Vihavainen ironisoi miltei loukkaantuneena. Kaikki kiehtovat (kansalliset) tarinat on uhrattu postmodernin kaiken suhteellistavalle alttarille.

Niin, vanha degeneroitunut Eurooppa, mitä sille voidaan tehdä? Kirjansa nimessä konservatismin apostoli Vihavainen luo lohduttoman kuvan Euroopan kyvystä selviytyä. Ja Eurooppa itse on luonut ahdinkonsa. Pari sataa vuotta jatkuneen liberalismin voittokulun haastajaksi on kohonnut ”primitiivinen mielettömyys” (sanottakoon vaikkapa uskonnollinen fanatismi). Mitä tekee länsimaiden älymystö haasteen edessä? Vihavaisen mielestä taipuu postmodernin suhteellistamisen kannattajaksi. Menneestä totuudentavoittelusta, joka ilmeni edistysajatteluna on luovuttu. On henkisesti velttoiltaessa hyväksytty ”raakuus, fanaattisuus, irrationalismi, sivistymättömyys ja hillittömyys”, luullen, että kaiken ymmärtäminen on edistyksellistä!

:::::::::::::::::::::::::

Entä tulevaisuus konkreettisesti? Vihavainen kantaa huolta ”liikakansoituksen sijoittamisesta Suomeen”. Jyrki Katainen: ”maamme tarvitsee lähivuosina 1,8 miljoonaa maahanmuuttajaa”. Ongelmaksi Vihavainen kokee poliittisen korrektiuden, joka merkitsee, että asioista ei saa käyttää niiden ”oikeita nimiä”.

Suomen tuleva koostumus erilaisista väestöryhmistä saa Vihavaisen epäilemään, että olemme hyppäämässä suureen tuntemattomaan. Hän viittaa monien ennusteiden paikkansapitämättömyyteen, niiden arvausluonteeseen. Emme siis kirjoittajan mielestä tiedä, mihin

olemme esim. maahanmuuttopolitiikassamme menossa, vaikka kuvittelemme niin.

Yksi avainkäsitteistä on suvaitsevaisuus, jonka nimiin nyt vielä vannotaan, mutta ajat voivat muuttua. Moni valtio on jo hylännyt suvaitsevaisuuden.

Vihavainen mainitsee vaatimattoman ylpeänä oman ennustuksensa vuoden 1987 ”Suomen historian pikkujättiläisessä”, jossa hän arvioi, että ”nykyinen aikakausi on vertaansa vailla”. Vihavainen puhuu kultakaudesta, jonka veroista ei ole ollut eikä kenties ole tuleva”. Monen muunkin mielestä ihmisten hyvinvointi oli tuolloin huipussaan, mutta eipä siitä kauan nautittu. Eri asia on jatkuuko nykyinen anemia vihalaismaisen pettymyksen viitoittamana vai koemmeko jälleen yllätyksen, jossa nousemme suosta. Merkit ovat ilmassa.

Vihavainen asettaa kasvun välttämättömyyden kyseenalaiseksi ja valitsee esimerkiksi Japanin, joka on pärjännyt kohtuuhyvin, vaikka entisellä kasvuihmeellä talous on pysyvän tuntuisesti stagnaatiossa. Agendaansa liittyen Vihavainen muistuttaa, että Japani on tullut toimeen ilman ulkomaista työvoimaa, pakolaisista puhumattakaan.

Epäilenpä, että kasvu ei pysähdy, vaan käynnistyy jälleen jonkin teknologisen murroksen (tekoäly, robotisaatio, automaatio….) seurauksena - ja niin käy nytkin.

::::::::::::::::::::::::::

Konservatiiviälykkönä Vihavainen alkaa olla käsite. Onko Vihavainen konservatismin dinosaurus? Ei mielestäni, hänen konservatisminsa on elävää. Modernin ihmisen turhautuminen heijastuu hänestä, kun varsinkin Eurooppa on luopunut menneisyyden hyvistä periaatteista ja omaksunut uusia vähemmän hyviä. Hän on vakuuttunut, että olemme menneen perinnön hukattuamme menettäneet jotakin kallisarvoista.

Tunnen itsessäni tämän saman tunteen, kun huomaan ihmisten käsittelevän historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta ohuesti. Eri asia on sitten, että Vihavaisessa yhdistyy yhteiskunnallinen, kulttuurinen konservatismi ja monissa suhteissa änkyräajattelija fundamentaalisine maahanmuuttokritiikkeineen ja kulttuuripessimismeineen. Ei näitä pidä ainakaan määritelmällisesti kytkeä toisiinsa itsestään selvästi yhteenkuuluvina.

Spengleriläinen kulttuurin rappio on ominta Vihavaista. siihen kuuluvat megalomania, kaiken arviointi rahassa, kvantiteetin herruus ja kvaliteetin hiipuminen, vanhan yhteisön hajoaminen, suurkaupunkilainen juurettomuus, värillisten rotujen vapautuminen….

Tiivistäisin Vihavaisen konservatismin seuraavaan kappaleeseen:

Vihavainen myöntää, että monien nuorten ”tekninen sivistys” on huikean paljon pidemmällä kuin 100 tai 150 vuotta sitten eläneillä lapsilla. 1800-luvun puolessa välissä alkoi ponnistelu, jonka seurauksena maailmamme, koko olemisemme on sivistetty valmiiksi. Samalla kuin varkain kulttuurin sisällöiksi ovat tulleet roskaviihde, seksi, porno, äärikaupallinen sankarikultti, uskonnottomuus ja ”epäjumalien” palvonta…. Mitä on jäljellä puolentoistasadan vuoden sivistystyöstä? Sen irvikuva! Missä on sydämen sivistys? Tehtiin siis valtava työ, että päästiin pois barbariasta ja nyt sinne hakeudutaan takaisin omaehtoisesti!

Tätä kaikkea on ”paluu barbariaan”, aitoa huolta, ahdistusta, äkkivääriä kärjistyksiä ja hivenen kirjan myyntiponnisteluja.